Rytmin joukkovoimaa

Kuvat sivulta: Lord of the Dance, Kuvaaja: Brian Doherty

TANSSI  ---  Lord of the Dance (esitys 27.4.2013, Finlandia-talo, Helsinki)

Uskokaa tai älkää, mutta olin eilen kutsuvieraana Finlandia-talossa seuraamassa huikeaa tanssishow'ta Lord of the Dance. Tanssishow'n koreografian on suunnitellut Michael Flatney. Haluan heti ensimmäiseksi kiittää Finlandia-taloa ilmaislipusta. Kiitos!

Joku saattaa epäillä, että kirjoitan kiitollisuudenvelassa pakkomyönteistä arviota. Mutta ei, pidin näytöksestä oikeasti. Ongelmana on vain se, etten tiedä, miten tanssista pitäisi tai voisi kirjoittaa. En mitenkään pysty välittämään samaa energiaa, elinvoimaa ja iloa kuin mitä Lord of the Dance -esitys pulppusi alusta loppuun.

Ehkä lähden liikkeille faktoista. Lord of the Dance on modernisoitua, irlantilaista kansantanssia. Tanssissa tanssijoiden kädet ovat lähes liikkumattomia ja pääpaino on nopeatempoisessa jalkatyöskentelyssä. Tanssijoilla on usein jalassa steppikengät, joiden napsahdukset tuottavat musiikkia ääninauhamusiikin päälle. Kuten kuvasta näkyy, tanssijoita on usein lavalla joukoittain. He ovat järjestäytyneet riveihin tai muihin muodostelmiin. Esityksessä vuorottelevat joukkotanssikohtaukset ja muutaman tanssijan kohtaukset. (Voi hyvänen aika, miten jäykkää tekstini on. Yritän kirjoittaa tanssin energiasta ja tunnen itseni yhtä kömpelöksi kuin Ihmemaa Oz -elokuvan Peltimies, joka liikkuu töksähtävin askelin ja ruosteiset jäsenet kirskuen).

Lord of the Dance -esitys perustuu nettitietojen mukaan Irlannin myyttiseen menneisyyteen, jossa vallitsee hyvän ja pahan välinen taistelu.  Esitystä ei kuitenkaan kannata yrittää lokeroida ja luokitella liikaa. Omasta mielestäni esitys kuvasti tanssia tanssimisen riemusta. Mielestäni koko show oli ylistyslaulu elämälle, elinvoimalle ja elämänilolle. Esityksestä tuskin kannattaa etsiä mitään syvällistä (lue: traagista) sanomaa. Mutta toisaalta mitä vikaa on puhtaassa energiassa ja ilossa? 

Lord of the Dance -tanssi perustuu ehkä ennen kaikkea tekniseen taituruuteen. Näytöstä katsellessani ihmettelin, miten on ylipäänsä mahdollista ottaa useita askeleita yhden sekunnin aikana. Tanssin voimaa ja nopeutta ei oikeastaan pysty kuvailemaan. Se pitää nähdä itse. Erityisesti pidin miestanssijoiden voimasta ja energiasta. Mutta ei naistanssijoiden siroudessakaan mitään vikaa ollut. Esityksessä oli hyödynnetty taitavasti myös ääninauhalta kuuluvaa elektronista musiikkia ja videoscreeneille heijastettuja kuvasarjoja, joista mieleeni ovat jääneet revontulia muistuttavat, väreilevät kuvat ja ylhäältä satavat ruusun terälehdet. Upea show kerta kaikkiaan (mutta muistakaa, että tämä ei ole maksettu mainos).

Haastetta elämään

365 kulttuuritekoa -blogin kirjoittaja Pentukissa haastoi minut. Kai tähän on pakko osallistua, vaikka pidänkin itseäni julki-introverttinä (tämä termi on varastettu Marja Leena Toukoselta blogista Peilikirjoitusta).

Kopioin seuraavat kohdat Pentukissalta:

Haasteen tarkoitus on löytää uusia blogeja ja auttaa huomaamaan heitä, joilla on alle 200 lukijaa. Säänöt ovat tässä: 

1. Jokaisen haastetun pitää kertoa 11 asiaa itsestään.
2. Pitää vastata myös haastajan 11 kysymykseen.
3. Haastetun tulee keksiä 11 kysymystä uusille haastetuille.
4. Heidän pitää valita 11 bloggaajaa, joilla on alle 200 lukijaa.
5. Sinun pitää kertoa kenet olet haastanut.
6. Ei takaisin haastamista.


11 asiaa itsestäni

1. Olen oikeakätinen.


2. Paastoverensokerini on 4.5 (normaali)

3. Verenpaineeni on 126 / 84 (normaali)

4. Näen unia, joissa on poikkeuksellisen huonoa arkkitehtuuria, sekavia kaupunkeja, omituisesti käyttäytyviä ihmisiä ja vaikeita ongelmatilanteita.

5. Käyn pakonomaisesti äänestämässä eduskunta- ja pressanvaaleissa, mutta muutoin olen syvässä poliittisessa horroksessa.

6. Inhoan eineksiä ja valmisruokia.

7. Minulla ei ole rikosrekisteriä.

8. Kukaan ei ole koskaan kehunut laulutaitoani.

9. Haluaisin oppia puhumaan ruotsia skåne-aksentilla ja englantia cockney-aksentilla.

10. En ole koskaan vakavasti harkinnut hyönteisruokavalioon siirtymistä (esim. friteeratut toukat).

11. Pidän lokkien kirkumisesta ja merenhajusta.


Vastauksen Pentukissan kysymyksiin

1. Kuka on suosikkinäyttelijäsi?
Olen enemmän ohjaajaorientoitunut ihminen, mutta jos joku näyttelijöistä on valittava, kai se on Johnny Depp.

2. Kahvi vai tee?
No KAHVI tietysti! Mutta: flunssaisena juon myös yrttiteetä.

3. Mikä on suosikkivaatemerkkisi/-kauppasi?
Kai se on Esprit.

4. Mihin genreen lukeutuvia kirjoja luet eniten?
Kaunokirjallisuus. Yritän lukea myös runoja, näytelmiä, kauhua yms. mukavuusalueeni ulkopuolelta.

5. Keneltä julkkikselta olet kuullut näyttäväsi?
En keneltäkään.

6. Pidätkö itseäsi keskivertoälykkäänä , keskivertoa älykkäämpänä vai keskivertoa vähemmän älykkäänä?
Keskivertoälykkäänä.

7. Mitä mieltä olet e-kirjoista?
Ei mitään mielipidettä, koska luen vain paperikirjoja.

8. Käveletkö mielelläsi päämäärättömästi vain ollaksesi ulkona?
Kyllä ja ei. Kävelen ulkona, mutta minulla on reittisuunnitelma valmiina päässäni etukäteen.

9. Kuinka terveellisiksi arvioisit elämäntapasi asteikolla 1-10 (1 = surkean epäterveelliset, 10 = esimerkillisen terveelliset?
Ehkä kasi (=syön monipuolista ruokaa, harrastan liikuntaa, en tupakoi, en käytä huumeita, en juo liikaa alkoholia, nukun riittävästi jne)

10. Mitä mieltä olet tämäntyyppisistä haasteista?
No, kyllähän tällainen rasittaa, mutta ajattelin osallistua edes kerran elämässä.

11. Kerro jokin lapsuudessa vaikutuksen tehnyt kulttuurielämys?
Ensimmäisenä tulee mieleen Peppi Pitkätossun filmatisointi televisiosarjaksi.


Omat kysymykseni haastetuille

1. Miten reagoit, kun huomasit tämän haasteen?
2. Onko bloggaus parantanut elämänlaatuasi?
3. Oletko koskaan haaveillut maallemuutosta?
4. Mitä mieltä olet kasvisruoasta?
5. Katsotko telkkarista koskaan tosi-tv-ohjelmia?
6. Miten arvioit kotisi siisteyttä asteikolla 0-10 (0 = kaatopaikka, 10 = tip top)(tiedoksi: oman kämppäni siisteystaso vaihtelee nelosesta kutoseen; tieto saattaa madaltaa kynnystä vastata tällaiseen uteluun)
7. Pidätkö ruoanlaitosta?
8. Oletko introvertti vai ekstrovertti?
9. Minne haluaisit matkustaa?
10. Onko kirjahyllyssäsi tarpeeksi kirjoja?
11. Kuka romaanihenkilö haluaisit olla?


Haastamani henkilöt

1. Elegia / Kirjavalas
2. Marja Leena Toukonen / Peilikirjoitusta
3. Susu Petal
4. Hdcanis / Hyönteisdokumentti
5. Vera Vala / Vera(n) Italia
6. Linnea / Kujerruksia
7. Paula / Luen ja kirjoitan
8. Outi / Kanervala
9. Tuomas / Fiktiivisiä keskusteluja
10. Tuulia / Lukutuulia
11. Jenni / K-blogi


Haasteeseen ei tietenkään ole pakko osallistua. Toivottavasti edes joku jaksaa vastata.

Olen aivan zombie tämän haasteen takia. En muistanut tarkistaa, onko blogeilla alle 200 jäsentä. Emmä jaksa enää tarkistaa, sori.

Kapulakielisen kaunokirjallisuuden maailmanennätys?

KIRJALLISUUS  ---  P.G. Wodehouse: Kiitos, Jeeves (Jeeves-tarinoita 1) ja Hiiop, Jeeves (Jeeves-tarinoita 2), Teos 2009 ja 2010, Suomentanut Kaisa Sivenius

Uteliaisuudesta lainasin kirjastosta P.G. Wodehousen Jeeves-kirjat, koska Stephen Fry oli kehunut niitä Teeman kulttuuriohjelmassa. Lainasin kirjastosta myös televisiosarjan Kyllä Jeeves hoitaa, jossa Jeevesiä esittää... no, kukapa muukaan kuin Stephen Fry.

Jeeves-kirjat sisältävät kuusi pitkähköä novellia, jotka on kirjoitettu ajanjaksoina 1925-1959. Neljässä novellissa juoni on oikeastaan täsmälleen sama: 1) Bertie Wooster ja hänen herrasmiespalvelijansa Jeeves saavat tietää, että tutun miehen ja naisen kihlaus on kariutumassa 2) Bertie ja Jeeves lähtevät tapahtumapaikalle (yleensä hulppea kartano) saattamaan paria jälleen yhteen 3) Bertie saa aikaan kaaosta 4) Jeeves selvittää kaaoksen ja pari avioutuu onnellisena.

Matkan varrella tapahtuu kaikenlaisia mutkia. Vihastuneita holhoojia lepytellään, poliiseja pakoillaan, hiivitään pihalla keskellä yötä ja juututaan perunakellariin. Kummallisiin juonenkäänteisiin kuuluu mm. kasvojen mustaaminen kenkälankilla, jotta päähenkilö onnistuisi pakenemaan laivalta mustaihoiseksi trumpetistiksi naamioituneena. Kaikissä neljässä novellissa Bertie on myös joutumaisillaan kihloihin naisen kanssa. Jostain syystä kaikki naiset ovat ihastuneita Bertieen ja he haluavat välttämättä avioitua tämän kanssa. Bertie ei kohteliaana miehenä voi kieltäytyä ja ilmoittaa asiaa suoraan, vaan hän joutuu Jeeveksen kanssa kehittelemään monimutkaisia juonia päästäkseen pois kiipelistä.

Ensimmäisen lukemani novellin koukeroinen kieli ja kimurantit juonenjäänteet vielä jaksoivat naurattaa minua, mutta sen jälkeen alkoi kyllästyttää (ja taas on tulossa negatiivinen kirja-arvio, sori). Uutuudenviehätyksen vallassa jaksoin nauraa, kun kertoja kuvailee miehen ja naisen sopivan yhteen kuin "munakas ja pekoni" tai että pari on liimautunut toisiinsa kuin "seinä ja tapetti".

Mutta pian aloin ihmetellä, yrittääkö Wodehouse tehdä kapulakielisen kaunokirjallisuuden maailmanennätystä. Wodehouse käyttää kirjoitustyylissään kohtuuttomasti lauseenvastikkeita, ilmaisut ovat teennäisiä, virkkeet katkonaisia ja jähmeästi eteneviä. Esimerkkejä:

"Ja mitä pikemmin koneisto pyörähtäisi käyntiin, sitä parempi, tuumin pyöritellessäni asioiden tilaa mielessäni, sillä meidät yllättänyt, suunnitelmiimme kuulumaton koira ei osoittanut aikomustakaan hievahtaa, ellei siihen kohdistuisi ovelasti juoniteltu ja taitavasti toteen pantu, massiivinen hyökkäys."

tai

"Neitokainen oli lausunut hänen nimensä oikeastaan riemukkaasti hihkaisten, niin kuin nainen hihkaisee demoniselle rakastajalleen, mutta järki ennätti häntä muistuttamaan häntä siitä, että sen  jälkeen, mitä hänen ja Herran palvelijan välillä oli tapahtunut, sävy ei ollut oikea."

tai

"Autotalleihin suljettuihin setiin keskittynyt tietoisuuteni oli toviksi siirtänyt sivuun sen tosiasian, että olin kuljetuksesta karannut poliisikarkuri".

En tiedä, piileekö vika alkutekstissä vai suomennuksessa. Ehkä ahmaisin taas liian suuren annoksen. Joku järkevämpi ihminen olisi tajunnut lopettaa lukemisen jo ensimmäisen novellin jälkeen. Minä jatkoin sitkeästi loppuun periaatteella "mitä tahansa yleissivistyksen eteen".

Siteeraan loppuun pätkän, joka vielä jaksoi naurattaa minua. Kyseessä on sähkösanomista koostuva keskustelu Bertien ja hänen voimakastahtoisen tätinsä Dahlia Traversin välillä:

"Tule heti. Traves."
"Ymmällä. Selitä. Bertie."
"Miten niin ymmällä, hölmö? Tule heti. Travers."
"Mitä tarkoitat, tule heti? Terveisin. Bertie."
"Tarkoitan, että tule heti, senkin raivostuttava älykääpiö. Mitä luulit, mitä tarkoitan? Tule heti, tai posti toimittaa tätisi kirouksen sinulle ensimmäiseksi aamulla. Rakkain terveisin. Travers."
"Kun sanot "Tule" tarkoitatko "Tule Brinkley Courtiin?" Ja kun sanot "Heti" tarkoittaako se "Heti"? Äimänä. Pihalla. Parhain terveisin. Bertie."
"Kyllä, kyllä, kyllä, kyllä, kyllä. Mitä väliä, ymmärrätkö vai et. Senkun tulet heti, kun kerran käsken, ja herkeä herran tähden lähettämästä vastauksiasi. Luuletko, että minulla on rahaa sähköttää sinulle kymmenen minuutin välein. Lakkaa käyttäytymästä kuin pässinpää ja tule kuhnailematta. Rakkain terveisin. Travers."

Näin kommunikoivat keskenään "hienostuneet", "hyvinkäyttäytyvät" ja "älykkäät" yläluokkaiset britit. Kai se on hauskaa.

(Eräs henkilö väitti, että blogini on liian negatiivinen. Siksi olenkin miettinyt, pitäisikö minun kirjoittaa enemmän kirjoista, elokuvista ja musiikista, joista olen todella pitänyt. Olen jo ikuisuuden ollut aikeissa kirjoittaa esimerkiksi yhdestä suosikkielokuvistani "Ihmemaa Oz" vuodelta 1939, mutta en ole vain saanut aikaiseksi. Tai kirjojen puolella esim. Peppi Pitkätossu. Tai musiikista esim. Bo Caspers Orkesterin levy New Orleans. Yritän vaihteeksi jotain positiivista. Yritän.)

Voiko romaanihenkilöä vihata (tai rakastaa)?

(Olen lievästi flunssainen. Silmiä verestää, kurkkua kuivaa ja olo on oudon hidastunut, mutta en anna näiden häiriötekijöiden millään tavalla haitata blogini päivitystä)

Luin äskettäin Anni Blomqvistin Myrskyluodon Maija -kirjasarjan. (katkos, jonka aikana toljotan näyttöä lasittunein silmin). Aluksi viehätyin Blomqvistin tavasta kuvata työntäyteistä saaristolaiselämää, johon kuului raadantaa aamusta iltaa: lehmien ruokkimista ja lypsämistä, kalastusta, verkkojen puhdistamista ja paikkaamista, silakoiden suolaamista, puisten pöytien hankaamista puhtaaksi hiekalla, villan kehräämistä, kankaiden kutomista, virkkaamista, neulomista, viljanpuintia, leipomista jne jne. Eli lyhyesti sanottuna: työtä, työtä ja työtä. Lisäksi jumalanpelkoa, nöyryyttä ja alistumista ajattelutapaan "Herra antoi, herra otti, kiitetty olkoon herran nimi". Iltaisin sentään rentouduttiin perheen ja suvun parissa viettämällä hämäränhetkiä, jolloin kerrottiin legendoja ja kummitusjuttuja.

Mutta sitten se iski: viha Myrskyluodon Maijan yli-inhimillisen hyveellistä olemusta kohtaan! Eihän kukaan voi olla tällainen! Maija raataa aamusta iltaan väsymyttä. Maija kestää myrskyt, pakkaset, viimat ja sateet. Maija selviää lapsensa hukkumisesta rantaveteen ja miehensä hukkumisesta heikoille jäille. Maija vain jatkaa sitkeästi elämäänsä, vaikka talo palaa ja perhe sinnittelee talvipakkasilla jäisessä navetassa. Silloinkin Maija vain suree, ettei pysty raatamaan täysteholla, koska rukki on palanut poroksi eikä muitakaan työvälineitä ole enää jäljellä. Kun lapsi hukkuu rantavesiin, Maija yrittää olla itkemättä, koska on syntiä vetistellä! Maija kokee velvollisuudekseen olla kiitollinen niistä lapsista, jotka ovat elossa. Kätilökin tulee haukkumaan Maijan pataluhaksi, jos Maija herpaantuu ja antaa tilaa tunteilleen. Eihän tällaista voi olla olemassa! Eihän kukaan ole tunteeton kone, joka toimii aina virheettömästi.

Maijan "täydellisyys" herätti minussa vihaa. Maija ei tee virheitä (tai niistä ei kerrota). Maija on aina oikeassa, hän toimii aina oikein. Mutta toisaalta: miten vihata henkilöä, jota ei ole oikeastaan edes olemassa muualla kuin kirjailijan päässä, musteläiskinä paperilla ja sitä kautta kuvitelmana lukijan päässä. Eikö ole hölmöä vihata jotain paperista hahmoa, jonka kanssa minulla ei ole henkilökohtaista suhdetta? Eikö viha (ja muut tunteet) edellytä aina henkilökohtaista ja konkreettista kohtaamista? Mutta en ehkä niinkään vihaa (tai inhoa) paperihahmoa tai sen edustamaa ideaa päässäni, vaan Blomqvistin kirjoitus- ja kerrontatyyliä. Enemmänkin vihaan Blomqvistin kerrontaa, jossa millekään muulle ei ole sijaa kuin arkiselle raadannalle, jumalanpelolle ja lapsien kasvattamiselle hiljaisuuteen ja hartauteen. Eihän tämä ole mitään elämää, vaan ajattelutapaa "kärsi, kärsi, kirkkaamman kruunun saat!"

Myrskyluodon Maijan epäinhimillinen ylisuorittaminen on siis asia, joka saa vihani nousemaan. Tavallaan luen piiloviestejä rivien välistä: jos Maija on hyvä, minä olen paha; jos Maija on työteliäs, minä olen laiska; jos Maija on virheetön, minä olen virheellinen jne.

Sen sijaan asia, jota rakastan romaanien henkilöhahmoissa, on tietysti tällaisen täydellinen vastakohta eli inhimillinen vajaavuus. Inhimillisiin puutteisiin sentään pystyn samastumaan, mutta Maijan kaltainen, kiiltokuvamainen täydellisyys sijaitsee kokemusmaailmani ulkopuolella.

Romaanien henkilöhahmoja, joita olen rakastanut (tai pitänyt, ihaillut tai joista olen viehättynyt) on muun muassa Astrid Lindgrenin Peppi Pitkätossu. Pepistä pidän juuri hänen inhimillisten puutteidensa takia. Peppi valehtelee solkenaan, hän ei osaa käyttäytyä, hän on anarkistinen, mutta myös altruistinen. Peppi on itsenäinen, itsepäinen ja omaperäinen. Hän voimakas ja kekseliäs. Tällaiseen haluan samastua.

Aikuisten romaanien puolella olen yleensä pitänyt romaanihenkilöistä sitä enemmän, mitä paheellisempia ne ovat olleet. Esimerkiksi Oscar Wilden romaanin Dorian Grayn muotokuvan päähenkilö on turhamainen, itsekeskeinen, hedonistinen, itserakas jopa siihen pisteeseen saakka, että on valmis murhaamaan. Mutta ehkä olisi naurettavaa väittää, että rakastaisin Dorian Grayn kaltaista ilmestystä, koska en todellisessa elämässä haluaisi vastaavanlaista henkilöä elämääni. Rakastan vain tapaa, jolla Oscar Wilde kirjailijana vetää minut mukaan mustanpuhuvaan tarinaansa.

Ihastuin järjettömästi myös Donna Tarttin romaanin Jumalat juhlivat öisin henkilöhahmoihin, vaikka (tai koska) henkilöt ovat toinen toistaan kauheampia, toisin sanoen moraaliltaan vinksahtaneita murhaajia tai murhan sivustakatsojia. Tällaisiakaan henkilöitä en välttämättä halua omaan elämääni, mutta rakastan tapaa jolla Donna Tartt kietoo lukijan verkkoonsa. Nuorempana hullaannuin Hermann Hessen romaanin Arosusi päähenkilöön, joka on käytännössä puolihullu juoppo ja boheemi vetelehtijä. Arosusi ei saa elämässään kertakaikkiaan mitään järkevää aikaiseksi eli kovin paljon kauemmaksi ei voi etääntyä Myrskyluodon Maijan säntillisyydestä. Mutta ainakin tunsin itseni Arosuteen verrattuna edes jossain määrin onnistuneeksi ihmiseksi, kun taas Maija saa minut tuntemaan itseni kaikin puolin vialliseksi ihmiseksi. Siinä on kai avain vihaan.

Voi kommentoida, mut ei oo pakko.

Haaksirikkoutuneen kertomukset

Elokuvasta Piin elämä (kuva Finnkinon sivulla)

ELOKUVA  ---  Ang Lee: Piin elämä (2013)

Olen ollut aikeissa mennä katsomaan tämän Ang Leen fantasia/draamaelokuvan jo useiden kuukausien ajan. Vasta eilen sain itseni roudattua leffateatteriin. Odotukseni taisivat olla liian korkealla ja siksi petyin. Odotin "visuaalisesti henkeäsalpaavalta" elokuvalta (luonnehdinta Finnkinon sivulla) jotain huikaisevan värikylläistä, maagista ja lumoavaa elämystä. Mutta sen sijaan koin elokuvan paikoitellen jopa unettavan pitkäveteisenä ja ehdottomasti liian pitkänä. Kahden tunnin pituisesta elokuvasta olisi puolestani voinut napsaista ainakin puoli tuntia pois.

Piin elämä perustuu siis Yann Martelin samannimiseen romaaniin. Kirja kertoo intialaisesta pojasta, jonka vanhemmat omistavat eläintarhan, josta he joutuvat luopumaan rahoitusongelmien takia. Perhe päättää lähteä eläimineen laivamatkalle Intiasta Kanadaan, jossa he aikovat kaupata eläimet paikalliseen eläintarhaan. Laiva uppoaa tuntemattomasta syystä. Pelastusveneeseen pelastuu vain poika ja Bengalin tiikeri. Vene ajelehtii merellä ja lopulta he päätyvät kelluvalle saarelle, jossa asustaa maagisia olioita.

Mutta edellinen on vain yksi selitysvaihtoehdoista. Ehkä mitään tiikeriä ei ollut olemassakaan. Eikä maagista saartakaan. Ehkä oli vain hengestään taistelevat laivakokki, merimies, poika ja pojan äiti. Ehkä kaikki olikin vain rumaa ja raadollista hengissäselviämistaistelua, jossa ihmishenki on halpa. Elokuvassa pallo heitetään katsojalle, joka voi uskoa mihin haluaa.

En lumoutunut elokuvasta ja siksi aloin tarkastella sitä kylmän analyyttisesti. Pohdin, miten kohtaukset on toteutettu. Mietin, kuinka paljon merikohtauksista on kuvattu studiossa, kuinka paljon merellä. Ihmettelin, miten tiikeri on liitetty kuviin. Jostain lukaisin, että poika ja tiikeri eivät koskaan olleet samassa veneessä. Tai miten vedenalaiset kohtaukset on toteutettu? Upeimmassa vedenalaisessa kohtauksessa uimarit näyttävät leijuvan taivaalla pilvien seassa. Tai kuinka paljon vaikutelmaa riehuvasta myrskystä on saatu aikaan heiluvalla kameralla? Miten pojan ja tiikerin riutuva olemus on toteutettu? Pelkästään tietokoneella vai myös maskeerauksella?

Suhtauduin elokuvaan kylmän etäisesti, mutta tulipahan sekin nähtyä vihdoin viimein. Kai Piin elämä on kuitenkin oscarinsa ansainnut. Elokuvalle on myönnetty Oscar-palkinnot parhaasta ohjauksesta, kuvauksesta, erikoistehosteista ja alkuperäismusiikista. Minua leffa ei vain sytyttänyt. 

Terroristin ex-vaimo ja tytär

Magdalena Koppin nuoruudenkuva dokumentissa In the dark room - pimennossa (kuva Finnkinon sivulla)

ELOKUVA / DOKUMENTTI  ---  Nadav Schirman: In the dark room - pimennossa (2013)

Minun oli "pakko" käydä katsomassa Nadav Schirmanin terrorismia käsittelevä dokumentti, koska ylläoleva kuva hypnotisoi minua. Kuvassa on toinen dokumentin päähenkilöistä, Magdalena Kopp. Hän on lempinimillä Shakaali tai Carlos tunnetun terroristien ex-vaimo. Toisena päähenkilönä esiintyy Magdalenan ja Shakaalin yhteinen lapsi, Rosa Kopp. Vankilassa istuva Shakaali ei saa dokumentissa suunvuoroa, mutta sen sijaan ääneen pääsee muutama henkilö Shakaalin lähipiiristä.

Alun perin luulin, että kuvassa esiintyy Rosa Kopp. Dokumentin edetessä paljastui, että kuva on valokuvausta ja pimiötyöskentelyä harrastavan Magdalena Koppin omakuva nuoruusvuosilta. Valokuvassa minuun vetosi peruukkimaiset hiukset, kasvojen ilmeetön kovuus ja silmien jäinen tuijotus. Näin tuijottaa itsekin terrorismiin osallistunut nainen, joka dokumentissa syyttää miestään johdattelusta ja komentelusta. Mutta valehteleeko hän ja jos valehtelee, kuinka paljon? Onko Magdalena uhri vai manipulaattori, kysytään myös Como-leffalehtisessä.

Naiivina ihmisenä en ehkä olisi edes osannut kyseenalaistaa Magdalenan luotettavuutta, ellen olisi törmännyt tähän kysymykseen muualla. Kieltämättä Magdalenan kertomus sisältää useita ristiriitoja, mitkä usein kielivät valehtelusta. Aluksi nainen toteaa ihailleen Shakaalin vetovoimaista olemusta, mutta myöhemmin hän väittää hänen ja Shakaalin intiimin kanssakäymisen olleen vastenmielinen. Magdalena antaa ymmärtää, että hän lähti terroristin kelkkaan lähinnä pakon edessä. Mutta ei kai kukaan hakeudu tunnetun terroristin seuraan, ellei itse hyväksy terrorismia? Tai olisiko Magdalena jäänyt roikkumaan vuosikausiksi Shakaalin ja muiden terroristien joukkoon pelkän pelon takia? Miksi hän halusi perustaa perheen ja saada lapsen Shakaalin kanssa, jos olisi kavahtanut terrorismia?

Rosa Kopp dokumentissa In the dark room (kuva Finnkino)

 Dokumentissa Rosa-tytär käy haastattelemassa Shakaalin "kollegaa", joka kutsuu Magdalena Koppia nimellä Rouva Grimm eli syyttää Shakaalin ex-vaimoa valehtelusta ja manipuloinnista. Magdalena on kirjoittanut kirjan vuosistaan Shakaalin rinnalla. Ilmeisesti nainen yrittää vakuuttaa, että hän on viaton uhri pahan terroristin rinnalla. Hän väittää, että osallistui terrorismiin lähinnä kuuliaisuudesta ja pelosta. Onko se totta? Entä katuuko Magdalena dokumentissa aidosti virheitään vai onko hän niin laskelmoiva, että pystyy näyttelemään katumusta, häpeää ja surua?

Yritin dokumenttia seuratessani nähdä valehtelun merkkejä Magdalenan kasvoilla, kuten otsan mikroilmeitä, nenänvarren puristamista tai korvalehtien hipelöintiä, mutta en havainnut näitä. Onko hän niin paatunut valehtelija, että osaa olla sortumatta näihin alkeellisuuksiin? Jos Magdalena on manipuloiva psykopaatti, hän todennäköisesti osaa valehdella niin sujuvasti, etteivät käyrät värähtäisi valheenpaljastustestissä. Vai ovatko hänen tunteensa aitoja? Onhan mahdollista, että hän olisi tajunnut nuoruutensa virheet vasta keski-iässä. Vai valehteleeko hän minkä ehtii välttääkseen oikeudellisen vastuun ja ihmisten moraalisen paheksunnan?

Yksi asia on kuitenkin varma: Rosa Koppin osa ei ole helppo. Rosa käy dokumentin aikana tapaamassa Shakaali-isäänsä vankilassa. Ja mitä tekee isä? Puhuu puolitoista tuntia taukoamatta itsestään ja kertoo "uroteoistaan" terrorismin "supertähtenä". Tyttären kuulumisia Shakaali ei vaivaudu kysymään. Sen sijaan hän lahjoittaa Rosalle vaaleanpunaisen pesulapun, jonka väittää kuuluneen tyttärelleen. Tähän pesulappuun Rosa hautaa kasvonsa itkiessään. Mutta isä on kuitenkin isä, olkoon terroristi tai ei.

Magdalena Kopp dokumentissa In the dark room (Finnkino)

Kommentoikaa kuvaa! Onko kuva vain yksi kuva muiden kuvien joukossa vai onko Magdalena Koppin kasvoissa jotain outoa? Voiko pelkän kuvan perusteella saada aavistuksen ihmisen sisimmästä? Onko kuvan nainen kova? Tunteeton? Laskelmoiva? Alistunut? Kuuliainen? Kärsivä? Pelokas? Välinpitämätön? Vastuuta välttelevä? Kameleonttimainen? Periksiantamaton? Vakava?

Ehkä kuva kiehtoo ja karmii vain siksi, että tiedän, että siinä on terroristin ex-vaimo. Vai kiehtoisiko kuva joka tapauksessa? Olisiko kuvan naisessa jotain vialla joka tapauksessa? Missään tapauksessa en käyttäisi hänestä ainakaan sanaa "tavallinen".

Ilmiö nimeltä Ulla Tapaninen

Ulla Tapaninen ja Nasevat Kurtut, Kuva: Nina Nordin

KONSERTTI / STAND-UP  ---  Ulla Tapaninen ja Nasevat Kurtut (Musiikkiteatteri Kapsäkki, Helsinki, esityspäivä 10.3.2013)

Näin eilen Kapsäkissä upean lavashown, jossa esiintyi Ulla Tapaninen ja Kusevat Nartut, anteeksi, Nasevat Kurtut. Ulla Tapaninen ilmaantui lavalle lehmäkuvioisissa housuissaan ja veti kahdenkymmenen minuutin mittaisen stand-up-osuuden, jossa hän käsitteli mm. seuraavia aihepiirejä: hohtokeilaus, astanga-jooga, koirat, koira-allergiat, miesallergiat, löytöeläintalot, löytömiehet, turkulaisuus, tamperelaisuus, lappalaisuus, maaseutuelämä, puimakoneet ja heinänkorret. Meikkauksensa vähäisyyttä taiteilija perusteli kommentilla: "Eihän se paska siitä parane, vaikka kuinka pöyhisi". Sähäkkään kampaukseen Tapaninen oli kuitenkin panostanut. Tai sitten kampaus johtui vain sähköiskusta, joka nosti hiukset pystyyn.

Kun taiteilija aloitti lauluosuutensa, hän vaihtoi asunsa mustiin nahkahousuihin ja oliko tummasävyisessä bleiserissä peräti liituraitakuviointi? Esityksen alkuosan laulut olivat eläinaiheisia. En muista niistä paljoakaan. Väliajan jälkeen tyyli muuttui. Tapaninen esitti mm. ikioman nykymusiikkisävellyksensä, jonka melodia oli niin "koskettava", että nauroin poskilihakset krampaten. Taiteilijaa on innoittanut nykymusiikissa ainakin viihteellinen televisio-ohjelma Maesto, jossa julkimot kisaavat, kenestä olisi aineksia kapellimestariksi. Tapaninen taisi sijoittua kisassa peräti kolmanneksi, vaikka hän näytti kapellimestarina enemmän nykytanssijalta kuin alan asiantuntijalta.

Mieleeni jäi hyvin myös Tapanisen humala-aiheinen laulu, jonka aikana taiteilija hortoili lavalla kuin tasapainohäiriöistä kärsivä Hakaniementorin spurgu. Laulun nimi taisi olla Kuusitoista ykköstä tai Kuudeskymmenes ensimmäinen (rappioalkoholistin itsepetoksella kuudeskymmenes tuoppi on tietysti vasta ensimmäinen). Toisessa laulussa Pera (tai joku muu perusjätkä) oli sammunut rappukäytävään. Muistan hämärästi myös Eurooppa-aiheisen laulun, jossa komiikka syntyi kosmopoliitin ideaalin ja maaseutu-urpoilun kohtaamisesta. Näissä lauluissa sanoitukset olivat suurimmaksi osaksi Ilpo Tiihosen, mutta myös Ulla Tapaninen ja Raila Leppäkoski olivat osallistuneet sanoituksiin. Sävellykset olivat Jukka Linkolan tai Merja Ikkelän, joka soittaa harmonikkaa Nasevissa Kurtuissa.

Esityksen aikana oli myös hauska katsella muiden Nasevien Kurttujen eläytymistä musiikkiin. Viulua soitti Maija Linkola, klarinettia Eeva Mäenluoma, kontrabassoa näppäili Sara Puljula ja trumpettia soitti Martina Simola.

Tämä oli jo kolmas kerta, kun näin Ulla Tapanisen livenä. Kaikissa esityksissä on ollut hauskaa. Jatkossa kuulisin mielelläni lisää Ulla Tapanisen kokeiluja nykymusiikin parissa. Eikö hän voisi rakentaa kokonaista showta nykymusiikin varaan? Varmasti olisi hauskaa.