Miten kirjoittaa baletista?

(Kuvat: Kansallisteatteri)

BALETTI  ---  Kesäyön unelma (Kansallisbaletti, Helsinki, esitys 12.5.2015)

Suunnittelen tästä blogitekstistä kaksiosaista. Ensimmäisessä osiossa kuvailen, millaisia sietämättömiä vaikeuksia baletista kirjoittaminen aiheuttaa kaltaiselleni amatöörille. Toisessa osiossa siteeraan, mitä asiantuntijat ovat kirjoittaneet tästä Jorma Elo-Felix Mendelssohn Bartholdy baletista sanomalehdissä ja asiantuntijablogeissa. Kuten baletin nimestä varmasti moni huomaa, Kesäyön unelma perustuu William Shakespearen samannimiseen näytelmään.

Osio 1 

Olen joutunut huomaamaan, että minulta puuttuu sanasto, jolla kuvailisin tanssijoiden liikekieltä. Itse asiassa en ole edes varma, onko sana "liikekieli" edes oikein. Millä sanoilla tanssijoiden liikkumista ylipäänsä voisi kuvailla? Kepeä, luonteva, sulava tai hallittu? Nämä adjektiivit taitavat olla itsestään selviä, kun kyseessä on ammattitanssijat. Mitä muita sanoja on olemassa? Eteerinen, ilmava, lennokas? Nämäkin piirteet käsittääkseni sisältyvät aina klassiseen balettiin.

Osalla tanssijoista liikekieli edusti tulkintani mukaan modernia balettia. Voiko silloin sanoa, että tanssija liikkuu koikkelehtien, nykien tai kiemurrellen? Tahallisen koomisesti? Entä jos lavalla on muodostelmassa useita tanssijoita, puhutaanko silloin ryhmäkohtauksesta? Millä tavalla ryhmä liikkuu? Dynaamisesti, hallitusti, säntäillen? Sievästi, hempeästi, leijaillen? Entäpä miten tapa liikkua kuvastaa hahmon luonnetta, toimintaa ja tavoitteita?

Entä millä adjektiiveilla kuvailisin Mendelssohnin musiikkia? Onko se yleispiirteiltään hallittua, säntillistä ja kohtalaisen ennakoitavaa? Ja satunnaisesti sävyiltään mahtipontista, ajoittain herkkää, joskus voimallista ja toisinaan surumielistä? Vai olisiko adjektiivilitaniat syytä unohtaa kokonaan ja korvata ne joillain tyylikausimääreillä? Kansainvälisen tason musiikki-idioottina en kykene tähän.

Visuaalisuuteni kuitenkin riittää lavastuksen, valaistuksen ja puvustuksen kuvailemiseen. Visuaalisuuden kuvailussakin saattaa epäonnistua. Onko lavastus esityksen alkupuolella askeettinen ja loppua kohden taianomainen, kiehtova ja mystinen? Oliko puvustus harmoninen ja vaihteliko sen värimaailma helmenvalkoisen, teräksenharmaan ja oliivinvihreän välillä? Ja valaistus? Oliko se aluksi pelkistetty ja myöhemmin unenomainen?

Baletista kirjoittamisen vaikeutta voisi verrata haju-, maku- tai kipuaistimusten kuvailemiseen. Voiko tosiaan väittää, että viinin maku olisi pyöreä, tamminen, hilloinen tai nahkea? Miten maku voisi olla geometrisen muotoinen? Tai voiko jokin haju olla pistävä, tympeä tai terävä? Miten mikään haju voisi pistää? Tai miten kuvailla erilaisia kipuaistimuksia? Voiko kipu olla aaltoilevaa, jyskyttävää, polttavaa, jäätävää, pistelevää? Miten kipu voi aaltoilla, jos hermosolut eivät liiku? Tai itse asiassahan kipuaistimus syntyy aivoissa eikä esimerkiksi oven väliin jääneessä sormessa. Käsittääkseni kipuaistimus on vain aivojen tekemä tulkinta, että jotain on  vialla.

Liittyykö tämä balettiin? Liittyy. Halusin vain kuvailla, kuinka vaikeaa kuvailu voi olla.

Osio 2

Luin osan Kesäyön unelma -balettiin liittyvistä teksteistä, jotka löysin Kansallisbaletin sivujen linkeistä. Helsingin sanomien juttuja en voinut lukea, koska koneeni jumiutui ensimmäisen HS-linkin kohdalla enkä sen jälkeen halunnut edes yrittää muita linkkejä.

Kiinnitin lukemissani teksteissä lähinnä huomiota baletin liikekielen kuvaukseen. Turun sanomien mukaan Kesäyön unelma sisälsi "vanhahtavaa pantomiimista elekieltä", "koomista liikeiloittelua", "koreografista vallattomuutta, muuntuvia ryhmäsommitelmia ja vaikuttavaa rytmikkaa". Extempore-blogissa liikekieltä oli luonnehdittu "monipuoliseksi, rikkaaksi ja hiotuksi". Sylvi-julkaisussa koreografian todettiin olevan "viimeisteltyä, vivahteikasta, pirskahtelevaa ja mukaansatempaavaa". Tarkkaamo-blogissa arvioitiin, että "Jorma Elon laatima liikekieli balansoi hienosti klassisemman liikkeen ja pantomiimin välillä".


Pystyinpä itse kuvailemaan balettia tai en, joka tapauksessa Kesäyön unelma on yksi kauneimmista ja mielenkiintoisimmista näkemistäni tanssiesityksistä. Erityisesti pidin siitä, että baletti sisälsi myös huumoria. Aika harvassa baletissa yleisö pääsee nauramaan. Pidin myös Mendelssohin musiikista niin paljon, että harkitsin jopa cd:n ostamista itselleni. Olen aikaisemmin lukenut myös Shakespearen näytelmän, mutta tätä balettia seuratessani sivuutin kokonaan mutkikkaat juonikuviot ja keskityin nauttimaan tanssista. En yhtään ihmettele, että Jorma Elo on voittanut tanssimaailman Oscarin eli Benois de la dance -palkinnon juuri tällä baletilla vuonna 2011.

PS. Joku on saattanut miettiä, miksi en ole kirjoittanut kirjallisuudesta mitään pitkiin aikoihin. Johtuuko tämä mahdollisesti siitä, että olisin menettänyt kokonaan lukutaitoni. Ei johdu. Olen lukenut kirjoja, mutta en ole vain halunnut blogata niistä.

En kommentoi

(Kuvat: Kansallisteatteri)

TEATTERI / MUSIKAALI  ---  SLAVA! Kunnia (Kansallisteatteri, Helsinki, esitys 7.4.2015)

Käsikirjoitus: Pirkko Saisio
Musiikki: Jussi Tuurna
Ohjaus: Laura Jäntti
Puvut: Tarja Simonen
Valosuunnittelu: Morten Reinan
Näyttelijöitä: Puntti Valtonen, Juha Muje, Tiina Weckström, Markku Maalismaa, Kristiina Halttu, Timo Tuominen, Janne Marja-aho, Katariina Kaitue, Juhani Laitila, Leo Honkonen, Marja Salo, Aku Sipola, Erik Rehnstrand

Eilisen vaalipäivän kunniaksi(?) muokkaan tämän blogitekstin poliitikkovaikutteiseksi haastetteluksi. Olen siis nähnyt SLAVA!-musikaalin jo jokin aika sitten, mutta en ole löytänyt sopivaa näkökulmaa tekstilleni. Tätä tekstiäni ovat innoittaneet kaikki ne poliitikot, joiden puheilmaisu vaihtelee monisanaisen kapulakielisyyden ja harvasanaisten murahdusten välillä.

Kysymys: Mitä mieltä olette julkisuudessa esiintyneistä väitteistä, että SLAVA! olisi "freskomainen" ja "kaleidoskooppimainen"?
Vastaus: En kommentoi

Kysymys: SLAVA!n on väitetty saaneen vaikutteita venäläisestä musiikkitraditiosta. Pystyttekö allekirjoittamaan väitteen, että Jussi Tuurnan säveltämässä musiikissa sekoittuisivat "mahtipontinen patetia, kiihkeys, hartaus, surumieliset melodiat, viulun pakahduttava sointi, kielisoittimien maanisia tremoloja, hurjia kiihdytyksiä ja mietteliäitä rubatoja"?
Vastaus: En kommentoi

Kysymys: Oletteko samaa mieltä, että SLAVA! on "kriittinen karnevaali", "uhmakas näyttämöpamfletti" ja "hillitön satiiri"?
Vastaus: En kommentoi

Kysymys: Sisältääkö SLAVA! mielestänne liikaa "ahneita oligarkkeja turkislakeissaan, botoksia, röyhkeää politikointia, mediatemppuja, suurmieshistoriaa, vankileirejä, vakoilijoita ja vartioituja datsoja"?
Vastaus: En kommentoi

Kysymys: Uskotteko, että "venäläinen yhteiskunta on tilassa, jossa massiivisella propagandalla ylevöitetty kansallismielisyys on ajanut liberalismin ja haaveet demokratisoitumisesta marginaaliin"?
Vastaus: En kommentoi

Kysymys: Miten reagoitte väitteeseen, että "vallitsevassa turvallisuuspoliittisessa tilanteessa teatterintekijät kerjäävät verta Suomi-neidon nenästä koettelemalla Putin-mielisten liipasinherkkyyttä ja venäläisten panssareiden osumatarkkuutta"?
Vastaus: En kommentoi

Lopetus: Kiitos haastattelusta.
Vastaus: En komm... Kiitos.
----------------------------

SLAVA!sta on kirjoittanut myös:
Donna Mobilen kirjat

Jotkut pitävät siitä kuumana

(Kuvat elokuvasta Piukat paikat)

ELOKUVA (dvd)  ---  Piukat paikat (Some Like It Hot, 1959)(MGM, 2001)

Ohjaaja: Billy Wilder
Käsikirjoitus: Billy Wilder, I.A.L Diamond
Näyttelijöitä: Marilyn Monroe, Tony Curtis, Jack Lemmon, George Raft, Pat O'Brien, Joe E. Brown
Genre: Komedia

Pirullisena ihmisenä laitoin piruuttani otsikkoon sanatarkan suomennoksen elokuvan nimestä Some like it hot. Onneksi elokuva on virallisesti suomennettu nimellä Piukat paikat. Elokuvan nimi on itse asiassa napattu dialogin pätkästä, joka menee suunnilleen näin:
- Jazz music. It's so hot.
- Well. Some like it hot.
Kuten huomaatte, keskustelu on luonteeltaan täysin viaton eikä yhtään pornahtava, kuten voisi luulla.

(välihuomautus: miksi kidutan ja nöyryytän itseäni kirjoittamalla näistä suurista klassikkoelokuvista? eikö oikea ratkaisu olisi vaieta ja kirjoittaa joistain helpommista aiheista? paniikki-paniikki-paniikki. Paniikki Spandex. Ei apua, tää on taas tätä. Oh shit, ei mutta kun olen halunnut kirjoittaa tästä liian-suuresta-elokuvasta jo pitkään. Nyt vain kirjoitan, tuli mitä tuli)

Palaan "normaaliin" ilmaisuun. Lyhyesti elokuvan juonesta: Vuonna 1929 Chigaco kärvistelee kieltolain rajoituksista. Hautajaisfirmaksi naamioidussa salakapakassa soittaa kaksi köyhää miesmuusikkoa (Tony Curtis ja Jack Lemmon). Poliisit ratsaavat paikan ja sen toiminta joudutaan lopettamaan - toistaiseksi. Seuraavana päivänä muusikot kärttävät keikkaduunia työnvälitysfirmassa. Heille tarjotaan työtä sadan kilometrin päässä. Päästäkseen paikalle heidän on vuokrattava auto. Autonvuokrausfirmassa asioidessaan muusikot päätyvät mafiosojen joukkoteurastuksen silminnäkijöiksi. Pelastaakseen nahkansa heillä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin pestautua saksofonistiksi ja basistiksi tyttöjazzorkesteriin naisiksi pukeutuneina. Miehet muuttuvat "Josephineksi" ja "Dapheksi". Alkaa matka Floridaan. Siellä kaikki ei luonnollisesti mene aivan putkeen...

Miksi Piukat paikat on niin hyvä elokuva? Miksi tämä herkullinen komedia ei tunnu päivääkään vanhentuneelta, vaikka se on yli puoli vuosisataa vanha? Ehkä siksi että se leikkii sukupuolirooleilla. Elokuvassa on lukuisia kohtauksia, joissa naisellisuus ja miehekkyys ovat sekoittuneet koomisella tavalla. Esimerkiksi jos vaaleaan pitsimekkoon pukeutuneella naiselta näyttävällä miehellä on päässään kipparilakki ja silmillään paksusankaiset miesten silmälasit, se vain on hauskaa. Tai jos pyöräilevälle, kippariasuun pukeutuneelle miehelle on unohtunut korvakorut korviin, kun hän on menossa treffeille hemaisevan typykän kanssa (Marilyn Monroe), ei mitenkään voi olla nauramatta. Tai jos mies puhuu puhelimessa vienolla naisen äänellä, pakostakin purskahtaa nauruun.

(välihuomautus: voi että tää teksti on siis niin boring, en mitenkään pysty välittämään komedian räjähtävää hauskuutta omassa raapustuksessani)

Piukat paikat ei tietenkään ole ainoa elokuva, jossa on otettu ilo irti sukupuolirooleista. Lähes yhtä piinallisen hauska on Sydney Pollackin elokuva Tootsie (1982), jossa pääosaa esittää Dustin Hoffman. Molemmissa elokuvissa asetelma on samankaltainen: miehet joutuvat pakon edessä esittämään naista. Tootsiessa näyttelijänä epäonnistunut Michael Dorsey on riitautunut kaikkien kanssa ja ajautunut umpikujaan. Koska hän ei enää pysty työllistämään itseään miesnäyttelijänä, ainoa vaihtoehto on aloittaa puhtaalta pöydältä naisnäyttelijänä. Samantyylinen kuvio taitaa olla myös elokuvassa Mrs. Doubtfire (?), jossa päähenkilö ei pääse tapaamaan lapsiaan isänä ja miehenä, mutta yrittää kiertää rajoitukset kohtaamalla lapsensa naisena - ja onnistuukin siinä.

(Kuvat sivulta: IMDb)

Piukkoja paikkoja katsoessani mietin myös vakavahko kysymystä, miksi on lähes tulkoon aina hauskaa, jos mies pukeutuu naiseksi, mutta mieheksi pukeutunut nainen ei juuri koskaan naurata. Ainakin minusta, jos näen mieheksi pukeutuneen naisen, koen sen ensisijaisesti pelottavana ja sen jälkeen vastenmielisenä. Todellisessa elämässä on ollut esimerkkejä, jolloin naiset ovat joutuneet pakon edessä pukeutumaan miehiksi  esimerkiksi sodan aikana välttyäkseen sieppauksilta, raiskauksilta ja murhilta. Tästä on hauskuus kaukana. Hauskaa ei ole myöskään se, jos nainen kokee painetta pukeutua miesmäisesti esimerkiksi miesvaltaisella alalla työelämässä, jotta hänen otettaisiin vakavasti.

(välihuomautus: tää teksti on täydellinen epäonnistuminen; piti kirjoittaa komediasta, ja nyt päädyin murhiin, raiskauksiin, sieppauksiin ja sortoon)

Hyvät ihmiset, suosittelen Piukkojen paikkojen katsomista elokuvana. Jos joku ei naura kertaakaan katsoessaan tätä komediahelmeä, kannattaa ehkä harkita aivoproteesin hankkimista! (myös minä harkitsen aivoproteesin hankkimista, mutta muista syistä)

(loppuhuomautus: tämän nöyryyttävän blogilässytyksen jälkeen aion syödä ruokaa, joka sisältää mahdollisimman paljon chiliä. Some like it hot.)

Tulkinta mission impossible

ELOKUVA (dvd)  ---  Andalusialainen koira (Un chien andalou, 1929)(Future Films, 2013)

Ohjaaja: Luis Bunuel
Käsikirjoitus: Salvador Dali, Luis Bunuel
Näyttelijöitä: Pierre Batcheff, Simone Mareuil, Luis Bunuel
Genre: lyhytelokuva (16 min), surrealismi

Otsikkoni on jälleen kerran harhaanjohtava. Luis Bunuelin surrealistista lyhytelokuvaa Andalusialaista koiraa voi tulkita, mutta ei perinteisellä tavalla.

Otteita Andalusialaisen koiran "juonesta": mies teroittaa veistä, pilvenriekale liukuu taivaalla täysikuun editse, mies vetää naisen silmää esille ja viiltää sen veitsellä auki (todellisuudessa viilletty silmä kuuluu kuolleelle vasikalle), nainen tuijottaa kerrostalohuoneiston ikkunasta kadulle, miehen kämmenen stigmasta mönkii muurahaisia, mies kopeloi naisen rintoja ja kourii pakaroita, nainen pakenee ja avaa raidallisen laatikon, mies vetää köysien varassa kahta pianoa joiden päälle retkottaa kuollut lehmä...

Elokuva rikkoo kaikkia lineaarisen kerronnan periaatteita. Sen kerronta ei sisällä ajallista tai temaattista jatkumoa. Siitä puuttuu kokonaan syy-seurausyhteydet. Ajan ja paikan yhteys ei toimi. Henkilöiden identiteetit ja henkilöiden väliset vuorovaikutussuhteet jäävät epäselviksi. Lyhyesti sanottuna Andalusialainen koira on täydellisen käsittämätön, mielivaltainen, absurdi ja järjetön. Ja sen irrationaalisuus on tahallista.

Kummalliset katkokset ajan ja paikan yhteyksissä näkyvät esimerkiksi seuraavissa kohdissa: nainen astuu kerrostalohuoneistosta ulos rappukäytävään ja päätyy samantien tuuliselle hiekkarannalle. Toisessa kohtauksessa mies tapetaan samassa kerrostalohuoneistossa, mutta hän kaatuu kuolleena maahan pihaheinikölle alastoman naisen päälle.

Elokuvassa leikitellään ajallisella kerronnalle ja sen epämääräisyydellä. Elokuvan väliteksteihin ilmaantuu mielivaltaisia ja järjenvastaisia ajanmääreitä, tyyliin "Olipa kerran", "16 vuotta aikaisemmin", "Juuri äsken" tai Keväällä". Ajanmääreet eivät kuitenkaan selvennä mitään vaan pelkästään hämmentävät - ja huvittavat. Esimerkiksi "Keväällä"-ajanmäärettä seuraa kuva, jossa mies ja nainen ovat hautautuneet hiekkaan.

Andalusialainen koira sisältää lukuisia, täydellisen käsittämättömiä jaksoja. Eräässä kohtauksessa joku mies tökkii kepillä kadulla lojuvaa irtokättä. Kohtauksesta ei selviä, kenen käsi on ja mistä se on tullut. Kohta väkeä kerääntyy miehen ympärille. Sitten poliisi saapuu paikalle, laittaa irtokäden raidalliseen laatikkoon ja ojentaa miehelle. Mitä tämä tarkoittaa? Ei mitään. Tai miksi naisen kainalokarvat pomppaavat äkisti miehen kasvoille? Ei mitään järjellistä syytä.

Elokuvan musiikkivalinnat ovat myös mielenkiintoisia. Monissa kohtauksissa soi taustalla Wagnerin musiikkia. Tunnelma vaihtelee hempeän, mahtipontisen ja surumielisen välillä. Musiikin tunnetiloille ei ole kuitenkaan juuri mitään yhteyttä elokuvan visuaalisuuteen. Pakostakin katsoja kuitenkin virittäytyy tiettyyn tunnetilaan ja odottaa näkevänsä elokuvan tapahtumissa vastineita musiikille. Mutta niitä ei ole.

Pidän elokuvaa erittäin kiehtovana juuri siksi, että se haastaa katsojan miettimään, minkälaista elokuvakerronnan pitäisi olla ja minkälaista se ei saisi olla. Andalusialaisen koiran katsominen pakottaa huomaamaan ihmisen aivoihin sisäänrakettuja ominaisuuksia, kuten pakonomaisen tarpeen selittää, ymmärtää, luokitella, määritellä, järjestää ja löytää merkityksiä. Mutta tässä elokuvassa merkitystä ei ole.

Huomaan itsestäni, että pystyn sietämään elokuvaa ilman merkitystä. Muissa yhteyksissä olen huomannut, etten pysty kestämään romaania enkä runoteosta ilman selkeitä merkityksiä. Jostain syystä minua ei myöskään häiritse merkitysten puuttuminen kuvataiteissa tai musiikissa. Näin asia vain on. En tiedä, miksi. Miksi sanallisessa teoksessa pitäisi olla merkitystä, mutta ei välttämättä kuvallisessa teoksessa?

Vielä elokuvan tulkinnasta: Pidän Andalusialaista koiraa eräänlaisena testinä, vitsinä, pilana ja parodiana lineaarisesta elokuvakerronnasta. En usko elokuvan merkitsevän mitään. Uskon, että Bunuel ja Dali halusivat vain pelleillä ja provosoida. Käsittääkseni Bunuelin luonteenpiirteissä korostui kujeilevuus.

Surrealistisen elokuvan melko voimakas vetovoima

ELOKUVA (dvd)  ---  Porvariston hillitty charmi (Le charme discret de la bourgeoisie, 1972)(Studiocanal, 1972; Atlantic, 2012)

Ohjaaja: Luis Bunuel
Käsikirjoitus: Luis Bunuel, Jean-Claude Carriere
Näyttelijöitä: Fernando Rey, Paul Frankeur, Bulle Ogier, Stephane Audran, Jean-Pierre Cassel, Julien Bertheau, Milena Vukotic, Maria Gabriella Maione
Genre: draama, komedia, fantasia

Olen nähnyt Luis Bunuelin surrealistisen satiirin Porvariston hillitty charmi vasta neljä kertaa. Näin vähäinen katselukertojen määrä ei missään nimessä riitä tämän elokuvan sisäistämiseen. Tätä Bunuelin elokuvaa voisi katsoa vaikka sata kertaa pystymättä silloinkaan ymmärtämään sitä täysin. 

Ehkä helpoin tapa lähestyä tätä elokuvaa on luokitella se porvaristoa ivaavaksi satiiriksi. Elokuvassa kolme yläluokkaista avioparia pyrkii syömään illallista, mikä toistuvasti keskeytyy mitä kummallisimmista syistä (sekaannus päivämäärissä, armeijan väliintulo, terroristihyökkäys, ampumavälikohtaus, ravintolan omistajan äkillinen kuolema ja hautajaisten järjestäminen ravintolassa, ruokien ja juomien loppuminen ravintolasta tai ravintolan muuttuminen teatterin lavaksi). Osa näistä syistä on todellisia, osa kuviteltuja tai uneksittuja. Kaiken tämän sekavuuden ohella irvaillaan porvariston tekopyhyydelle, ahneudelle, rikollisuudelle, hienostuneisuuden ja karkeuden sekoittumiselle, irstaudelle ja himokkuudelle, yleiselle typeryydelle ja naiiviudelle.

Henkilökohtaisesti minua kuitenkin kiinnostaa Porvariston hillityssä charmissa sen poikkeuksellinen rakenne. Elokuva ei sisällä perinteisessä mielessä etenevää juonta, jonka rakennusperiaatteena olisi ajallinen peräkkäisyys tai sisällöllinen yhteys. Sen sijaan elokuvan "juoni" etenee peräkkäisten unien logiikalla. Elokuva sisältää toistuvia kohtauksia, joissa henkilö alkaa kertoa unesta tai jossa henkilö säpsähtää hereille unesta. Katsojalle voi muodostua haasteeksi erottaa, mikä elokuvassa on "totta" ja mikä unta.

Tämäntyyppistä "unielokuvaa" en muista koskaan aikaisemmin nähneeni. Unia sisältävistä elokuvista muistan vain Federico Fellinin Naisten kaupungin (1980), joka alkaa nukahtamisella ja loppuu heräämiseen. Niiden väliin sijoittuu muutaman tunnin unijakso, jonka sisältö irvailee psykoanalyysin ja feminismin kustannuksella. Vastaava nukahtaminen-uni-herääminen-rakenne vallitsee ilmeisesti myös David Lynchin elokuvassa Blue Velvet, jossa mielipuoliset ja väkivaltaiset jaksot kuvaavat ilmeisesti unennäköä (en ole tästä täysin varma). Unia esiintyy paljon muissakin Lynchin elokuvissa, eikä niiden erottaminen valveesta ole aina helppoa.

Porvariston hillityn charmin -elokuvan unet ovat tyylillisesti erilaisia. Traagisessa unessa sotilasuralle pakotettu 11-vuotias poika näkee kuolleen äitinsä vaatekomeron vaatteiden seassa. Poika kuulee kuolemankalpean äitinsä äänen, joka puhuu liikkumattomin huulin. Äiti kehottaa poikaansa myrkyttämään isäpuolensa, joka tappoi pojan oikean isän kaksintaistelussa. Tragikoomisessa unessa yläluokkainen seurue kuolee terroristien luoteihin illallispöydässä. Yksi mässäilyyn taipuvaisista illallisvieraista piiloutuu pöydän alle pihviä syömään, ja paljastaa samalla itsensä tappajille. Traagisessa ja todenoloisessa unessa rikoksesta syytettyä nuorta miestä kidutetaan poliisiasemalla tunnustuksen toivossa.

Bunuelin elokuvaa katsoessani mietin myös, toimisiko elokuvan peräisten unien rakenne myös jossain romaanissa. Tuskin. Mieleeni palautuu vain yksi novelli, jossa on käytetty unesta toiseen -ideaa. Se oli jokin Leena Krohnin novelleista, jonka teemana oli kuolema tai kuolemanpelko.

Tunnustan avoimesti, etten tiedä, miten Bunuelin elokuva pitäisi tulkita. Pidän myös ajatuksesta, että elokuvaa ei voi tai tarvitse tulkita. Vaikka en osaa tai halua tulkita sitä, luokittelun ja määritellyn pakkomielteistä en kuitenkaan vapaudu. Bunuelia käsittelevässä dokumentissa vihjaistiin, että kaikkea ei aina tarvitse palauttaa reaalitodellisuuteen. Ainakin minusta tuntuisi aika kaukaa haetulta tulkita elokuvan kävelykohtaukset tai armeijan läsnäolo viittauksiksi vuoden 1968 mielenosoituksiin.

Bunuelin elokuvassa on myös paljon esillä kuvitteellinen Mirandan tasavalta Etelä-Amerikasta. Mirandaa piinaavat samat ongelmat kuin useaa nykyistänkin eteläamerikkalaista valtiota, kuten väkivalta, terrorismi, murhat, korruptio ja huumebisnes. En kuitenkaan kutsuisi elokuvaa poliittiseksi, ja vielä vähemmän uskonnolliseksi vaikka elokuvassa on mukana myös murhaava puutarhuri-piispa, jolta luonnistuu myös syntien anteeksianto.

Mutta jokainen katsoja on tietysti vapaa tulkitsemaan niin kuin itse haluaa. Tulkinta on henkilökohtainen totuus. Minun "totuuteni" on se, että Porvariston hillitty charmi on eräänlainen testi, joka kysyy, voiko elokuva olla myös tällainen.

Sitaattikokoelma

Aloittelen uutta, monikäyttöistä osioita, jonka nimi on Sitaattikokoelma. Saa käyttää, mutta ei ole pakko.

--------------------
"Voi vittu mä oon läski."

Rosa Liksom: Väliaikainen (Like, 2014)

Mahdollinen sovellus:
Ylioppilasaine:
Lihavuusepidemia on nykyään länsimaiden pahimpia vitsauksia. Tilanne ei ole vieras itsellenikään. Postmodernin lyhytproosan taitajan, Rosa Liksomin, sanoja lainatakseni: "Voi vittu mä oon läski"...

--------------------

"Jouduin juuri raitiovaunun alle Patriarkan lammilla. Hautajaiset perjantaina kello 15. Tule. Berlioz."

Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan (WSOY, 1996)(Suomentanut Ulla-Liisa Heino)(venäjänkielinen alkuteos Master i Margareta ilmestyi 1928-40)

Mahdollinen sovellus:
Hautajaispuheen loppukevennys

--------------------

"suu kivestä, pää savesta,
silmät kuivista sysistä,
turpa tuuran taittumasta,
parta naavoista pahoista, 
korvat koivun pahkuloista,
jalat koivun konkelosta,
varsi puista vaivaisista,
muu ruumis lahosta puusta."

Kanteletar (SKS, 1997)

Mahdollisia sovelluksia:
Kosmetiikkamainos tai kuntosalimainos

--------------------

 "Järkeni järjettömän ankara järkyttäminen jäytää järkeäni niin, että järkisyyt pakottavat minua valittamaan Teidän kauneuttanne."

Cervantes: Don Quijote (WSOY, 1999)(espanjankielinen alkuteos El ingenioso hidalgo Don Quijote de la Mancha ilmestyi vuosina 1605-1615)(suomentanut J.A. Hollo)

--------------------

"Kun Gregor Samsa eräänä aamuna  heräsi levottomista unista, huomasi hän muuttuneensa vuoteessa suunnattomaksi syöpäläiseksi."

Franz Kafka: Muodonmuotos (novelli)(kirjassa Nälkätaiteilija - novelleja)(Gummerus, 1999)(saksankieliset alkuperäisnovellit ilmestyivät 1946)(suomennos Aarno Peromies)

--------------------

"Nyt arkussa maatessaan hänen ilmeensä oli lempeä, miellyttävä, jopa iloinenkin, aivan kuin hän olisi ollut hyvillään siitä, että vihdoinkin hänet pantiin sellaiseen koteloon, josta hän ei enää koskaan poistu. Niin, hän oli saavuttanut päämääränsä!"

Anton Tsehov: Koteloitunut ihminen (novelli)(kirjassa Suudelma ja muita novelleja)(WSOY, 1986)(suomennos Juhani Konkka)

--------------------

"Koti o mul niinkon toinen koti, ensmäst ei ol."

Heli Laaksonen: Lähtisiks föli? (Otava, 2015)

--------------------

(jatkoa tulossa)

Hohto - elokuvana ja kirjana

(Kuvat elokuvasta Hohto - The Shining)

ELOKUVA (dvd)  ---  Hohto (The Shining)(Warner Bros., 1980)

Ohjaaja: Stanley Kubrick
Käsikirjoitus: Stephen King (romaani), Stanley Kubrick (elokuva)
Näyttelijöitä: Jack Nicholson, Shelley Duvall, Danny Lloyd, Scatman Crothers, Barry Nelson, Philip Stone
Genre: kauhu, rikos, mysteeri

Tästäkin klassikkoelokuvasta olen halunnut kirjoittaa jo pitkään. Pyrin tässä blogitekstissäni analyyttisempaan otteeseen kuin edellisessä tekstissäni (Hitchcockin Vertigo-elokuva). Tekstini on kuitenkin myös henkilökohtainen ja fanituspohjainen.

Näin Hohdon ensimmäisen kerran noin 14-vuotiaana. Parhaiten tuosta katselukokemuksesta jäi mieleen lähes sietämätön kauhu, joka huipentui takaa-ajokohtaukseen lumilabyrintissa. Samoihin aikoihin näin myös toisen kauhuklassikon, Hitchcockin Psykon, jonka kellarikohtauksen aikana hiki valui pitkin kylkiäni, sydämeni hakkasi tuhatta ja sataa ja tärisin nahkatuolilla niin, että melkein valuin lattialle. Kauhun tunnelmaa luonnehtisin Hohdossa astetta kevyemmäksi kuin Psykossa.

Nyt aikuisena, kun olen nähnyt Hohdon jo viitisen kertaa, kiinnitän paljon huomiota elokuvan taiteellisiin vaikutelmiin. Ihailen tapoja, joilla Kubrick ottaa kaikki tehot irti erilaisista kuvakulmista, kuvaustavoista ja leikkauksista. Ohjaaja on hyödyntänyt taidokkaasti pikkupoika-Dannyn näkökulmaa. Kamera seuraa ylhäältä takaa, kun Danny ajaa kolmipyöräisellään pitkin hotellin loputtomia käytäviä. Tästä kuvakulmavalinnasta katsoja aavistaa, että jotain uhkaavaa on tekeillä. Ja kohta se näkyy: sinisiin mekkoihin puetut kaksostytöt, jotka ovat välillä elossa, välillä kuolleita ja yltä päältä veressä. Eikä katsoja välttämättä heti edes tiedä, perustuvatko kauhunäyt pikkupojan mielikuvitukseen, hulluuteen vai todellisuuteen. Samalla tavalla katsojaa haastetaan pohtimaan, onko altaassa lojuva mätäpaiseiden peittämä naisvainaja todellinen vai kuvitteellinen.

Hohdossa vaikutuin myös leikkauksen nerokkuudesta. Kohtausta, jossa verivirrat syöksyvät avautuvasta hotellihissin ovesta niin raivokkaalla voimalla että ne kiskaisevat mukaansa myös huonekaluja, on käytetty monessa kohdassa. Verivirrat on tehokas ennakointi. Katsoja tajuaa, että kaikki ei käy hyvin. Verivirrat näkyvät ensimmäisen jo ennenkuin Torrencen perhe pääsee vuoristohotellin talvivalvojiksi. "Hohtamisen" lahjan omaava Danny näkee tulevaisuuteen. Hän näkee verivirrat ja tietää, että joku kuolee väkivaltaisesti.

Kun viimeeksi katsoin elokuvan eilenillalla/yöllä, pakotin itseni myös kuuntelemaan sen ääniraitaa. Hohdossa kauhun tunnelma rakentuu myös paljolti atonaalisen (epä)musiikin ansiosta, mikä kuulostaa epäinhimilliseltä kirskutukselta, vingutukselta ja paukkeelta - yhdellä sanalla sanottuna uhkaavalta. Elokuvan lopputeksteistä huomasin, että säveltäjistä mainitaan Krzysztof Penderecki ja György Ligeti. Ainakin minun maallikkokorvissani Penderecin avantgarde-"musiikki" kuulostaa ääniltä suoraan helvetistä, mutta samalla se sopii täydellisesti elokuvan painajaismaiseen ilmapiiriin. Elokuvan äänimaailmaan kuuluu myös sydämen jyskytyksen ääniä, mitkä myös viestittävät uhasta.

Hohdon kauhun tunnelma olisi ehkä jäänyt syntymättä ilman Jack Nicholsonin esittämän Jack Torrence -hahmon mielipuolisia virnistyksiä, demonisia toljotuksia ja saatanallisia irvistyksiä. En tiedä, miten Nicholson ilmeensä ja eleensä tuottaa, mutta ne toimivat. Kukaan ei pysty näyttelemään järkensä menettänyttä, murhanhimoista kirvesmiestä paremmin kuin Nicholson. Jack Torrencen vaimo, Wendy, syventää entisestään kauhun tunnelmaa erilaisilla säikähdyksen, pelon ja epätoivon ilmeillä. Näyttelijä Shelley Duvallin lautasmaiset silmät sopivat rooliin erinomaisesti. Parhaiten Duvallin kauhun laajentamat silmät jäävät mieleen kohtauksessa, jossa Wendy selaa paperipinkkaa, johon on konekirjoitettu All work and no play makes Jack a dull boy paperi toisensa jälkeen. Wendy tajuaa, että hänen miehensä ei ole enää kirjailija, vaan pelkästään hullu.

Koska olen  nähnyt elokuvan ennen kuin luin Stephen Kingin Hohto-kirjan, minulle elokuva edustaa todellista Hohtoa ja kirja on vain jotain sinne päin. En erityisemmin syttynyt Kingin kirjoitustyylistä, jonka koin monessa kohdassa liian detaljisena. Anteeksi nyt vain King-fanit, mutta mielestäni Kingin romaani on pelkkä taustateksti eikä itsenäinen taideteos. Olen tyytyväinen, koska Kubrick ei ole siirtänyt Kingin maailmaa kirjaimellisesti omaan elokuvaansa. Kirjan "lehtipuueläimet" on korvattu elokuvassa lehtipuulabyrintillä, mitä pidän onnistuneena ratkaisuna. Kubrick ei myöskään ole herättänyt henkiin hotellikäytävän palosammutinta, kuten kirjassa tapahtuu. Onneksi elokuvassa Jack Torrance ei myöskään paneudu pitkäveteiseen lähdeaineiston penkomiseen kuten kirjassa. Mielestäni elokuvassa toimii erinomaisesti myös Dannyn ajaminen kolmipyöräisellä, vaikka sekin puuttuu kirjasta. Kingin kirjasta taitaa puuttua myös lause All work and no play makes Jack a dull boy, mihin tiivistyy herra Torrancen hulluksi tuleminen.

Tästä elokuvasta voisi oikeastaan kirjoittaa loputtomiin, mutta lopettelen tähän. Erityisesti pidän siitä, että Hohto-elokuvan voi tulkita monella tavalla. Katsoja voi itse päättää, onko pahuus ja hulluus ihmisissä itsessään, olosuhteissa vai rakennuksissa. Elokuvan voi tulkita myös niin, että hotelli kantaa sisällään pahuutta ja hulluutta, ja hotelli tartuttaa ja saastuttaa kaiken, joka astuu sen sisälle. Minua kiehtoo ajatus, että hotellilla rakennuksena olisi oma muisti, tahto ja kyky ajatella ja toimia. Tässä mielessä hotelli olisi yksi henkilöistä.

Hohdosta elokuvana ja/tai kirjana on kirjoitettu mm. näissä blogeissa tai sivustoilla:
Kingiä, kahvia ja empatiaa
Damn good coffee
Marko Hautala
Yle Teema: Hohtoa huoneessa 237