Huomioita ja kysymyksiä romaanista Unelmien tiedekunta

Sara Stridsbergin romaani Unelmien tiedekunta (Drömfakulteten – tilllägg till sexualteorin, 2006) on vääntänyt aivoni solmuun. Romaani lumoaa ja häkellyttää. Lähes samalla tavalla reagoin Stridbergin edelliseen teokseen Niin raskas on rakkaus. Kyseisestä romaanista en edes yrittänyt kirjoittaa blogitekstiä. Nyt olen jatkanut yrittämistä sitkeästi jo monen monituista kertaa. Kaikki yrittämäni lähestymistavat tuntuvat vääriltä. Kirjoittaminen ei lähde käyntiin. Lopulta toimivaksi tavaksi lähestyä tätä arvoituksellista romaania, on käydä keskustelua sen kanssa.

Onko Unelmien tiedekunta elämäkerta vai ”kirjallinen fantasia”, kuten kirjailija itse teostaan luonnehtii?

Unelmien tiedekunta voisi olla elämäkerta. Kertoohan se historiallisen henkilön, Valerie Solanasin, elämästä. Romaanista selviää, että amerikkalainen Valerie Solanas jäi historiaan feministisen SCUM-manifestin kirjoittajana. Kirjasta ilmenee myös toinen kiistämätön tosiasia: Valerie Solanas ampui poptaiteilija Andy Warholia. Taiteilija ei menehtynyt luotiin, vaan jäi sairaalaan ”esittämään kuollutta”.

Mutta. Kaikki muu onkin sitten epäselvää. Millainen ihminen Valerie Solanas oikein oli?

Oliko Valerie holtittoman Dorothy-äitinsä hyljeksimä ja isäpuolensa hyväksikäyttämä uhri Ventorin pikkukylästä? Nousiko hän aikuisena huonoista lähtökohdista ja pääsikö hän opiskelemaan Marylandin yliopistoon? Missä vaiheessa hän ajautui elättämään itsensä prostituutiolla? Miksi hän päätyi Andy Warholin Factory-taidekollektiivin jäseneksi? Mitkä syyt ajoivat naisen Warholin murhayritykseen? Kävikö hän oikeudenkäynnissä Manhattan Criminal Courtissa? Todettiinko hänet syyntakeettomaksi ja lähetettiin Elmhurstin mielisairaalaan? Milloin hän sai sytykkeen kirjoittaa SCUM-manifestin?

Näiden romaanissa kuvattujen tapahtumien perusteella lukija voi yrittää hahmottaa kokonaisuutta. Oliko Valerie Solanas uhri, rikollinen, mielisairas, akateeminen tutkija, feministinen teoreetikko, prostituoitu, narkomaani, taiteilija, visionääri, pioneeri vai näitä kaikkia? Vai jotain ihan muuta? Eikö osa näistä luonnehdinnoista kumoa toisensa ja romahduta kaiken? Tuhoaako seksityön tekeminen uskottavuuden feministiseltä patriarkaatin vastustamiselta? Voiko huumehuuruisen mielisairaan puheisiin luottaa?

Lukijana hairahduin pahemman kerran, kun yritin väkisin runnoa romaania kronologisesti etenevän elämäkerran muottiin. Heti ensi riveiltä olisi pitänyt sisäistää, että romaani rakenteellisesti, tyylillisesti ja sisällöllisesti niin poikkeuksellinen, että kirjallinen fantasia on osuvin tulkinta.

Kirjallinen fantasia mahdollistaa monenlaisten, erikoisten keinojen hyödyntämisen. Enpä ainakaan vähään aikaan muista kohdanneeni romaania, johon on sisällytetty kertojan ja henkilöhahmon käymiä keskusteluja:

KERTOJA: Kuvaile materiaalia.

VALERIE: Lunta ja mustaa epätoivoa.

KERTOJA: Missä?

VALERIE: Paskahotellissa. Kuolevien huorien ja narkomaanien pääteasemalla. Viimeinen, ylivoimainen nöyryytys.

KERTOJA: Kuka on epätoivoinen?

VALERIE: Minä, Valerie. Minulla on aina vaaleanpunaista huulipunaa.

KERTOJA: Vaaleanpunaista?

VALERIE: Rosa Luxenburg, Vaaleanpunainen Pantteri. Hänen lempiruusunsa olivat vaaleanpunaisia. Joku pyöräilee pois ja polttaa ruusutarhan. 

Miksi sitten kertoja keskustelee päähenkilönsä kanssa? Ehkä samasta syystä kuin kertoja kertoo päähenkilöstään yksikön toisessa persoonassa eli päähenkilö ei olekaan ”hän”, vaan ”sinä”:

”Taas uusi uni joka puristaa mustilla koukkukynsillään, kenties viimeinen. Olet jälleen Union Squarella. Ympärillä leijuu palaneen käryä ja muistat sytyttäneesi kaikki puiston roska-astiat. Seisot Andyn kanssa hissiovien luona Tehtaan sisääntuloaulassa. Andy on juuri palannut Coney Islandilta ja sinä olet rajannut huulesi huolimattomasti (muista että se on poliittinen kannanotto) ja tähtäät pistoolilla hänen sydämeensä (32 kaliiberin ylivoima)” 

Tulkitsen päähenkilön ”sinuttelun” tavaksi kommunikoida kirjoittamisen kohteen kanssa, yritystä tulla lähelle, pyytää neuvoa ja ohjausta, hakea hyväksyntää. Ehkä peilata omaa itseä toiseen.

Miksi romaanin kertoja kokee aiheelliseksi palata päähenkilön kuolinhetkeen kerta toisensa jälkeen? Valerie Solanas kuolee halvassa ja saastaisessa hotellihuoneessa Bristol Hotellissa punaisten lyhtyjen alueella Tenderloin Districtissä huhtikuun 25. päivä vuonna 1988. Kertoja ylittää valtuutensa luotettavan elämäkerran kirjoittajana. Elämäkerturilla ei ole pääsyä henkilön mielen sisällä, kaikkein vähiten kuolevan ihmisen kuumeisen hourailevaan mieleen:

”Ja huhtikuu etenee kohti jolloin kaikki päättyy ja sinä nukahdat Tenderloinissa ja ajattelet joka kerta nukahtaessasi ettet enää herää, mutta heräät aina, ja huhtikuu on edelleen kuukausista julmin. Näet unta isoista tv-vastaanottimista joiden sisällä on jättiläishirviöitä, ne kurottelevat käsiään huoneeseen, ja kun heräät, et muista nimiä, olivatko hirviöt nisäkäsnaaraita vai nisäkäsuroksia mutta niillä kaikilla oli tv-puuteria ja susimeikki.” 

Valerien kuolinvuoteella käy kova trafiikki, jos sallitte rahvaanomaisen ilmaisuni. Huoneessa huojuu eläviä ja kuolleita: Cosmogirl, eksentrinen persoona, oikeasta nimeltään Ann Duncan. Cosmogirliin Valerie tutustuu Marylandin yliopiston koe-eläinlaboratoriossa. He suunnittelevat outoa, feminististä tutkimusta hiirillä: pystyvätkö naarashiiret lisääntymään keskenään, ilman uroshiiriä. Epätasapainoinen Cosmogirl luisuu nopeasti elämän varjoisille kujille ja menettää henkensä. Hänen äitinsä Elizabeth Duncan lojuu vankilan kuolemansellissä.

Kuolinvuoteella vierailee myös androgyynisen Silkkipojan haamu. Hän on poistunut elävien kirjoista joko hukkumalla tai huumeisiin. Kun kuolemanhetki lähestyy, Valerien mieli vaeltaa lapsuuteen aavikkomaisemiin, paahtavaan aurinkoon ja Dorothy-äitiin, joka ompelee alushameeseen kulta- ja hopealankoja, koska ne tuottavat onnea. Lapsuudenmuistoissa vallitsee ikuinen preesens.

Romaania lukiessani en pääse eroon luokittelun pakkomielteestäni. Tyylillisen moninaisuuden takia en pystynyt niputtamaan teosta oikein muuhun luokkaan kuin ”kokeellinen romaani”. Teoksen kirjoitustyyli vaihtelee runollisesta ja maagisesta alatyyliseen ja jopa mielenvikaiseen ja järjenvastaiseen ilmaisuun. Esimerkki räjähtävän alatyylisestä ilmaisusta, jonka päähenkilö laukoo mielisairaalan tohtori Cooperille:

”En halua diagnoosia, olen opiskellut Marylandissa ja teen itse omat diagnoosini. Diagnoosini kuuluu näin: Vitun raivona. Saatanan vihainen. Prostituoitu. Kerjäläinen. Miestenvihaaja. On yhtä painajaista herätä joka päivä helvetissä.” 

Heijastavatko romaanissa usein toistuvat aakkostetut listat mielenvikaisuutta tai järjenvastaisuutta? Vai kokeellisuutta, spontaania tajunnanvirtaa, luovuutta vai jotain muuta? Esimerkiksi lista otsikolla ”Kertojat”:

A. Sydän täynnä mustia kärpäsiä. Aavikon yksinäisyys. Kivimaisema. Karjapaimenia. Villejä mustangeja. Huonojen kokemusten aakkoset.

B. Vuorilla leijailevat sininen savu. Minä olen täällä ainoa joka en ole hullu. (--)

Järjenvastaisuudesta voinkin näppärästi siirtyä kertojaan ja sen mahdolliseen epäluotettavuuteen. Fiktion kertoja voidaan tulkita epäluotettavaksi, jos se on jotain näistä: hullu, epämoraalinen, lapsi tai älyllisesti jälkeenjäänyt. Stridsbergin romaanin kertojaa pidän epäluotettavana muista syistä: liiallinen sekaantuminen ja samastuminen kirjoittamisen kohteeseen.

En tarkoita, etteikö Sara Stridsbergin Unelmien tiedekunta olisi suurta kirjallisuutta. Sitä se nimenomaan on. Suuri arvoitus. Mysteeri, jota en saa avattua. Kaleidoskooppi.

Jos jotain rinnakkaisteosta kaivelen muistini lokeroista, se olisi Joyce Carol Oatesin romaani Blondi, joka on saanut inspiraationsa myyttisestä hahmosta nimeltä Marilyn Monroe. Luin Oatesin romaanin muutama vuosi. Lukuelämys oli niin lumoava, tainnuttava ja häkellyttävä, etten edes halunnut yrittää kirjoittamista. Jotain samantyyppistä mongerrusta siitäkin olisi tullut kuin tästä tekstistä.

Koronavirustartunta?

Kulttuuribloggaajana tunnen pakonomaista tarvetta kirjoittaa tämän terveysaiheisen blogitekstin. Olen mitä ilmeisemmin saanut koronaviruksen (COVID-19 eli SARS-CoV-2) tartunnan. Koska en pääse laboratoriotesteihin, en voi tietää sitä varmuudella. Toinen vaihtoehto on influenssa. Pidän koronaa todennäköisempänä seuraavista syistä. Paikka: Helsinki. Aika: maaliskuu 2020 (uutisten mukaan Uudenmaanläänissä esiintyy tänä aika paljon koronatartuntoja). Oireet: maallikkoarvioni mukaan viittaavat enemmän koronaan kuin influenssaan. Flunssa eli nuhakuume tämä ei ainakaan ole, koska minulla ei ole nuhaa eikä kuumetta.

Onpa sairauteni sitten korona tai influenssa, molemmat ovat hankalia tartuntatauteja, ja niiden tarttumista pitää välttää kaikin keinoin. Eli jos joku ei ole vielä sisäistänyt THL:n ja valtiovallan ohjeita ja määräyksiä, viimeistään nyt olisi aika. Itsekin tietysti yritin huolehtia käsihygieniastani lähes hysteerisesti, mutta ilmeisesti sain tartuntatautini pisaratartuntana. Epäilen paikoiksi joko bussia, ruokakauppaa tai kahvilaa.

Haluan kertoa oireistani varottaakseni muita. Jos et ota poikkeusoloja tosissaan, sairastumisen riski kasvaa. Voi tietysti sairastua kaikista varotoimista huolimatta. Yrittäkää parhaanne välttääksenne tartuntatauteja.

Seuraavaksi raportoin omasta sairastumiskokemuksestani seikkaperäisten muistiinpanojeni perusteella. Toivon, että edes yksi ihminen voisi hyötyä tästä tekstistä. Hei sinä siellä jossain!

Ennakko-oireita:
-aivastelu, yskähtely
-pistävää kipua (kuin pistoksia) eri puolella kehoa, erikoisin kipuaistimus: kuin neulalla olisi pistetty pään sisälle
-asentoaistin katkokset (alle sekunti)
-paikantajun katkokset (alle sekunti)
-tunne että jalat eivät toimi kunnolla; pelko että jalat saattavat pettää alta

17.3.
-pistävää kipua kuin pistoksia, eri puolella kipua

18.3.
-voimakas väsymys (ei jaksa pitää silmiä auki, haluaa levätä tuntikausia liikkumatta sängyllä)
-pistoksia
-kova päänsärky, kova silmäsärky
-jalkalihakset oudot, etureisilihaksissa jotain ylimääräistä

19.3.
-jalkalihakset oudot, hutera olo seisoessa, epävarma kävely, tasapaino huonontunut
-kylkikipua, pistoksia
-olkapää kipeä
-voimakas väsymys
-ruoansulatus hidastunut, melkein ummetus
-lievää silmäsärkyä, lievää niskasärkyä, niskojen jäykkyyttä
-lievää huimausta ja pahoinvointisuutta
-jano

20.3.
-silmäsärky, päänsärky
-jalat oudot, pistoksia reidessä ja sääressä, reisi- ja pohjelihasten jäykkyys, hutera olo seisoessa
-voimakas väsymys
-huimaus, huojuminen
-illalla ripulointi, migreenin auraa muistuttavia näköhäiriöitä, pakokauhu, pelko pyörtymisestä, pakko lojua puolialastomana kylpyhuoneen kylmällä kaakelilattialla, hikipisaroita kasvoilla, tihentynyt hengitys, verenkierron kohina kuuluu päässä, epäily pitääkö soittaa ambulanssi vaikkei pysty liikkumaan, epäily että saatan kuolla, kohtaus menee ohi

21.3. (oireet kirjoitushetkeen mennessä, aamuysiltä)
- jalat oudot
-lievää päänsärkyä, silmäsärkyä
-huimausta, väsymystä
-toispuoleinen tai molemminpuoleinen kylkikipu, lieviä hengitysvaikeuksia

Kun olen julkaissut tämän tekstin blogissani, menen tietysti pian takaisin lepäilemään. Oletan, että olen menossa parempaan suuntaa. Kannattaa muistaa, että jos sairastan koronaa (enkä influenssaa), oireeni luokitellaan LIEVIKSI, koska sentään pärjään kotona. Jos sairastaa vakavan koronavirustartunnan, joutuu/pääsee sairaalaan (olettaen että sairaaloiden kapasiteetti riittää).

Eli hyvät ihmiset, onpa kyseessä korona tai influenssa tai muu tartuntatauti, yrittäkää nyt kaikin keinoin välttää sairastumista. Jos kaikesta varovaisuudesta huolimatta sairastuu koronaan (tai influenssaan), siitä on mahdollista selviä. Olo on epämukava mutta siedettävyyden rajoissa.

Suojelkaa omaa ja muiden terveyttä ja elämää.

Lisäys seuraavana päivänä:

Jatkan toistaiseksi tämän tekstin päivittämistä, koska epidemian ja pandemian aikana aihepiiri näyttää kiinnostavan ihmisiä. Täsmennän oireitteni kirjaamista. 

21.3. (jatkuu)
-voimakas väsymys
-raskas, keskittynyt hengitys
-kylkikipua, pistoksia
-tunne että kurkussa on jotain ylimääräistä
-satunnaista piristymistä, sen jälkeen voimakas väsymys
-sormien ja varpaiden luiden vihlontaa

22.3.
-heti aamulla jalat edelleen oudot, etureisien lihakset tönköt
-turhautuminen ja kyllästyminen sairauteen, hermostuttaa kun ei jaksa/pysty/uskalla tehdä mitään, sairastelupäivän huippusaavutuksena voi pitää, jos uskaltaa mennä suihkuun (leveä haara-asento, niin tasapaino pysyy), roskia en uskalla mennä viemään ulos varmaan tänäänkään, tällaista tilannetta en olisi osannut kuvitella koska olen keski-ikäinen perusterve
-kirjoitushetkellä alkaa lievä huimaus, pakko keskeyttää toistaiseksi

(yli viikon tauko kirjoittamisessa, jolloin keskityn sairastamiseen)

Lyhyt päivitys 29.3.
Ilmeisesti sairauden pahin vaihe on takana ja paranemisprosessi on alkanut. Heti kun kynnelle kykenen, aion jatkaa tämän blogitekstin kirjoittamista. Ainakin itse halusin lukea ennen sairastumistani paljon erilaisia kuvauksia koronan oireista. Koska kyseessä on uusi ja tuntematon uhka, mielestäni on parempi, jos pystyy etukäteen ennakoimaan, mitä saattaa olla tulossa. Pelotella en tietenkään halua, mutta vakavaa suhtautumista todellakin suosittelen.

Jatkan ja viimeisten tämän blogitekstin kirjoittamista tänään 31.3. Tällä hetkellä tuntuu vahvasti siltä, että olen paranemassa. Jatkan oireitteni kirjaamista. Varoitus: ällöttäviä yksityiskohtia.

23.3.
-jalat paremmat, tasapaino hyvä
-aamulla pirteä ja toiveikas olo
-lievää ummetusta
-oireet palaavat, samalla palaa voimakas väsymys, pistely oikeassa kyljessä, rannekipu, sydämen tykytys, reisissä outoja tuntemuksia: säkenöi, "kiertää", "pulppuaa", "kuplii"
-raskas hengitys

24.4.
-kova kylkikipu: kuin pistoksia ja nipistystä
-lievä päänsärky
-lieviä hengitysvaikeuksia
-etureisissä kihelmöintiä, pistelyä ja polttelua
-sormien luiden vihlontaa
-lievää ummetusta
-sydämen syke tuntuu päässä (leposyke 120-160?)

25.5.
-lievä ummetus
-hetkellistä pirteyttä, sitten oireet palaavat ja väsymys alkaa, oireita: reisien kihelmöinti, kylkikipu, verenkierron kohina kuuluu päässä, korvat soi, pistoksia korvassa, pistävää kipua olkapäässä ja reidessä
-äkillinen karkkihimo

26.3.
-aamulla pistelyä kyljissä, silmissä, reisissä
-reidet kuin jalkaprässin jäljiltä, selkälihakset jumissa
-lievästi oksettava olo
-voimakas väsymys, päässä kohisee, sormien luita vihloo, reisien kihelmöinti
-epätoivo, kyllästyminen sairasteluun, itkukohtauksia

27.3.
-aamuseiskalta pakonomainen ulostustarve, ripulointi, migreenin auran näköhäiriöitä, pelko pyörtymisestä, pakokauhu, kuolemanpelko, en pysty istumaan pöntöllä, lojun vessan lattialla, ulostan lattialle (ironinen sivuhuomautus: kyllä, juuri tästä olenkin aina halunnut kertoa kulttuuriblogissani)
-lievä kylkikipu, raskas hengitys, etureidet edelleen paskana, voimakas väsymys, sydämen tykytys, selkälihakset jumissa
-muutama oireeton tunti, sitten oireet palaavat: kihelmöinti, pistokset
-ruokahalu palaa, ateriointi alkaa kiinnostaa

28.3.
-verenkierron kohina tuntuu päässä, lievää ummetusta, väsymys, lievä kylkikipu

29.3.
-ruoansulatus alkaa normalisoitua
-väsymys, veri kohisee päässä, lievä kylkikipu, hengitysvaikeuksia, sydämen tykytys
-aivastelu, yskähtely, epäily että virus yrittää aktivoitua uudestaan, päätän juoda paljon vettä

30.3.
-väsymys, lievä kylkikipu

31.3.
-yllättävän energinen ja innostunut olo

Eli rankka kokemus oli. Tuntui pelottavalta sairastua sairauteen, johon ei ainakaan vielä ole olemassa parantavaa lääkettä. Ei voinut luottaa muuhun kuin kehon omaan kykyyn parantaa itse itsensä. Kiitos immuunipuolustus, itsesuojeluvaisto, hengissäselviämisvaisto, maalaisjärki, epätietoisuuden sietokyky sekä muiden ihmisten tuki ja apu.

Jos joku haluaa tietää, oliko tämä pahin sairastamani sairaus, vastaus on: ei ollut. Kaikkein pahin oli ehdottomasti vaikea vyöruusu, jonka aikana koin kammottavaa hermosärkyä. Kipuasteikolla 0-100 kokemani kipu oli 100. Tämän sairauden (korona?) yhteydessä kipukokemukseni oli 80. Pahinta tässä sairaudessa ei edes ollut kova kipu ja voimakas väsymys, vaan epätietoisuus siitä, mihin sairauteen on ylipäänsä sairastunut, mitä oireita on tulossa, kauan sairaus kestää, missä vaiheessa on, onko menossa parempaan vai huonompaan suuntaan, milloin paraneminen alkaa vai alkaako milloinkaan, kuoleeko vai jääkö eloon. Sama epätietoisuus jatkuu yhä, vaikka koen parantuneeni melkein kokonaan. Jatkossa epätietoisuus jatkuu lähipiirin, yhteiskunnan ja koko maapallon kohtalosta. Ei voi ennakoida, miten tässä vielä käy.

Harmittaa, etten vieläkään tiedä varmuudella, oliko tämä edes korona (COVID-19 eli SARS-CoV-2). Lopullinen totuus selviää vasta, jos jonain päivänä pääsen vasta-ainetestiin. Jos tämä oli pandemian aiheuttanut koronavirus, ainoa ilon aihe tässä keississä taitaa olla immuniteetti. Jos se nyt on edes pysyvä. Väliaikainenkin immuniteetti kelpaisi.

Tsemppiä, hyvää terveyttä, kärsivällisyyttä ja yhteishenkeä!

Vielä yksi lisäys 2.4.
Paranemiseni etenee, mutta lievää oireilua ilmenee edelleen. Aion pelata varman päälle, ja siksi päätin jatkaa vielä kokonaisen viikon kotona kökkimistä. Mieleeni palautui, että mitä tahansa tartuntatautia voi seurata jälkitauti. En siis halua ottaa yhtään ylimääräistä riskiä, että saattaisin sairastua tämän karmean virusinfektion jälkeen johonkin bakteeri-infektioon (esim. keuhkokuume?) tai jonkun toisen viruksen aiheuttamaan infektioon (esim. influenssa). Pitää antaa omalle vastustuskyvylle aikaa toipua tästä kovasta kolauksesta. Suosittelen muillekin äärimmäistä varovaisuutta tämän sairauden suhteen.

Ja vielä yksi lisäys 8.4.
Paranemiseni etenee, mutta täysin oireetonta päivää ei ole ollut vieläkään. Suolisto ei meinaa palautua normaaliksi. Ajoittain virus ilmoittelee itsestään, kun huomaan satunnaista pistelyä kyljissä. Lieviä hengitysvaikeuksia on ilmennyt, kyljissä tuntuu puristavalta. Eilen oli tähänastisen sairastelun huippupäivä: energiatasoni riitti kirjan lukemiseen. Ehkä ensi viikolla uskallan lähteä ensimmäistä kertaa ulos kämpästä. Olen edelleen todella varovainen ja tarkkailen vointiani.

Tilanne 11.5.
Olen elossa mutta en ole vieläkään täysin parantunut. Satunnaisesti kylkiä pistelee, sydän muljahtelee oudosti ja alkaa äkisti tykyttää. Viime päivinä on vaivannut toispuoleinen päänsärky ja silmäsärky. Missään aikaisemmassa tartuntataudissa paraneminen ei ole kestänyt näin pitkään. Tuskastuttaa mutta aina voisi olla asiat huonomminkin. Jos tämä ei ollut korona, ei voi muuta kuin ällistyä, että mikä ihme tämä sitten oikein oli.

Jos joku haluaa kommentoida tätä tekstiä, se ei valitettavasti onnistu anonyymina, vaan pitää olla kirjautunut johonkin sometilille.

Mitä tarkoittaa alter ego?

Venla Pystynen, Linda-Maria Roine:

Mercedes Bentso - Ei koira muttei mieskään

Johnny Kniga, 2019

"Tänään voi kaiken päättää
kunhan malttaa irti päästää
näitä palasii lattialta kerään
ei koskaan enää"
(Mercedes Bentso: Ei koskaan enää) 

Mercedes Bentso on räppärinä tunnetun Linda-Maria Roineen alter ego. Siinä missä Linda-Maria on kaltoinkohdeltu ja haavoittunut, hänen alter egonsa Mercedes Bentso on sanavalmis, itsevarma, ylimielinen, rohkea ja hyökkääväkin. Artistin muita alter egoja ovat seksihullu agentti Anastasia Eutasia, huumehuuruinen Pami Pamela ja Maria Magdalena, joka rukoilee vaaleanpunaisen ristin äärellä. Viola Violencia -alter ego sahaa kylpyammeessa miehen ruumista. Asukokonaisuudeksi nainen on valinnut mustan iltapuvun. Välillä hän imaisee savut tupakastaan.

Mutta mikä on alter ego? Kirjaimellisesti suomennettuna se on ”toinen minä”? Tarkoittaako ”toinen” järjestyslukua vai pitääkö sana ”toinen” suomentaa merkityksessä eri, erilainen, ulkopuolinen, vaihtoehtoinen, toissijainen tai salainen? Entä miten alter ego syntyy? Oletan, että taiteilija kanavoi alter egoonsa niitä negatiivisia puolia itsestään, joita häpeää tai pelkää ja epäilee, ettei yhteiskunta hyväksy niitä. Toinen mahdollisuus alter egon syntyyn on ehkä se, että taiteilija haluaa ilmaista niitä positiivisia (todellisia tai kuvitteellisia) luonteenpiirteitä, joiden toivoisi korostuvan, kuten esimerkiksi rohkeus. Kolmantena vaihtoehtona olisi, että alter ego kumpuaa taiteilijan mielikuvituksesta eikä se liity kumpaankaan ääripäähän.

Netistä löysin runsaasti esimerkkejä taiteilijoiden alter egoista. Kirjallisuudesta tunnetaan Robert Louis Stevensonin romaani The Strange Case of Doctor Jekyll and Mr. Hyde , jossa vuorottelevat hyväntahtoinen ja kunniallinen Jekyll ja tämän pirullisen ilkeä alter ego Hyde. Populaarikulttuurista muistetaan sarjakuva Supermies, jossa Clark Kent on kuiva ja säntillinen toimistorotta ja tätä vastapainottaa supersankari alter ego.

Musiikissa esiintyi David Bowien alter ego Ziggy Stardust, jonka eliminoinnin jälkeen kova ja ilkeä Aladdin Sane astuu valtaan ja tämän jälkeen vielä hullu aristoraatti Thin White Duke. Räppäri Eminemin alter ego on nopeasti puhuva, sadistinen ja mustan huumorin kyllästämä hahmo Slim Shady. Nicki Minajilla on alter egona brittiläinen homomies Roman Zolanski. Beoncella alter egona loistaa Sasha Fierce. En tiedä, pitäisikö Madonnan Madame X -hahmo tulkita alter egoksi. Madame X:n olemus on pirstoutunut moneksi. Hän on samanaikaisesti sekä salainen agentti, tanssija, professori, opettaja, nunna, huora ja vakooja. Ei ehkä ihan alter egojen peruskauraa.

Olen vatvonut kysymystä, miten alter ego eroaa kaunokirjallisuuden kertojasta. Romaanissa kirjailija ei yleensä kirjoita fiktiota omana itsenään, vaan kertojan roolin taakse piiloutuneena. Ilmeisesti fiktion kertojaa ei yleensä tulkita kirjailijan alter egoksi mutta sen sijaan romaanihenkilö voi olla, kuten J.K. Rowlingin sanotaan sijoittaneet Harry Potter -kirjasarjan Hermione-hahmoon piirteitä itsestään.

Alter ego muistuttaa mielestäni näyttelijän esittämää roolia näyttämöllä. Erottavana tekijöinä on ainakin se, että näyttämörooli noudattaa käsikirjoitetusta. Näyttelijä uppoaa johonkin valmiiseen rooliin. Tulkitsen esittävän taiteilijan alter egon rooliksi, jonka artisti on itse käsikirjoittanut, lavastanut, maskeerannut, puvustanut ja jota hän itse esittää.

Pohdin myös kysymystä, muistuttaako alter ego millään tavalla karikatyyriä. Mielestäni sekä karikatyyrissä että alter egossa hahmojen luonteenpiirteet ja ominaisuudet on rajattu suppeiksi. Ihmisyyteen yleensä kuuluva moninaisuus ja ristiriitaisuus on haihdutettu pois. Alter ego kuitenkin eroaa karikatyyristä monella tapaa. Karikatyyrit ovat usein koomisia ja niiden tarkoitus on hauskuttaa. Käsittääkseni alter egot ovat pääsääntöisesti vakavia.

Tuntuu, että alter egossa on myös jotain samaa kuin sivupersoonassa. Erojakin tietysti löytyy. Sivupersoona syntyy spontaanisti yleensä vakavan trauman jäljiltä. Sivupersoonan ominaisuuksia ei voi valita eikä sen ilmaantumista pysty kontrolloimaan, ainakaan jos henkilö kärsii sivupersoonahäiriöstä, jossa eri sivupersoonat voivat hetkellisesti syrjäyttää henkilön varsinaisen persoonallisuuden. Jostain psykologisesta tietokirjasta muistan lukeneeni, että sivupersoonahäiriöön kuuluu myös muistihäiriöstä: yksi sivupersoona ei muista mitä toinen sivupersoona on tehnyt ja siksi sivupersoonahäiriöinen henkilö voi nopeasti ajautua kaaokseen. Sen sijaan alter ego kehittyy tietoisen harkinnan ja kokeilun perusteella, luulisin. Henkilö voi itse valita, milloin alter ego napsautetaan päälle ja milloin se sammutetaan. Ennen alter egon rooliin astumista edeltää hahmon vaatteisiin ja asusteisiin pukeutuminen. Alter ego ei siis edusta kaaosta, vaan kontrollia.

Googlaamalla selvisi, että alter ego sivuaa pseudonyymien ja avattarien käsitteitä. Pseudonyymi tarkoittaa salanimeä, jonka taakse kirjailija voi kätkeytyä. Tämän hetken kuumin pseudonyymi taitaa olla Elena Ferrante. Pseudonyymin käyttö ei edellytä rinnakkaisidentiteettiä. Kirjailija voi kirjoittaa pseudonyyminä ikään kuin omana itsenään. Avatar tunnetaan peleistä ja sosiaalisen median sovelluksista. 

Palaan varsinaiseen aiheeseeni eli lukemaani elämänkertakirjaan. 

"Nään vaan sinistä valoa päin lennelleit 
väkisinmaattuja ja myrkytettyi enkeleit
herätysliikkeissä palvottuja perkeleit
ja kansanmurhia subutexil tekeviä mengeleit"
(Tallinnanaukion kirkko)

Linda-Maria Roineen alter egoista kaikki käsittelevät aggressiota tavalla tai toisella: Mercedes Bentso on usein verbaalisesti aggressiivinen. Sanallinen hyökkäävyys näkyy esimerkiksi biiseissä Verikosto, Munaton mies, Huorantelotus ja Murhaaja. Narkkari alter egolla Pami Pamelalla viha kohdistuu omaan kehoon, ja sitä on saattanut edeltää oikeutettu viha jotain toista ihmistä kohtaan, esimerkiksi kaltoinkohtelevaa tai hyväksikäyttävää ihmistä kohtaan. Alter ego Viola Violencia on murhaajana itse fyysisesti väkivaltainen. Maria Magdalena jumaloi väkivaltaista ristinkuolemaa ja Anastasia Eutanasia ei hätkähdä edes itseensä kohdistuvasta väkivallasta vaan suorastaan nauttii siitä. Voi olettaa, että Linda-Maria Roineen alter egon käsittelevät yhteiskunnallista tabua nimeltä naisen aggressio. Havaintojeni mukaan siitä on yhtä vaikea puhua kuin miehen tai pojan herkkyydestä. Kumpikaan ei istu stereotyyppiseen käsitykseen sukupuolirooleista.

Seuraavaksi etsin vastausta kysymykseen, miksi artisti on kehittänyt itselleen juuri kyseiset alter egot? Uskon, että selitys löytyy Linda-Marian karuista elämänkokemuksista. Niitä valotetaan kirjassa. Yhden ihmisen osaksi on kasautunut poikkeuksellisen paljon pahaa: lapsuuden hyväksikäyttökokemus, isän hylkääminen, koulukiusaaminen, äidin ajoittaiset mielenterveysongelmat ja yksinhuoltajaperheen vähävaraisuus. Huonot kokemukset laukaisivat ulkopuolisuuden, huonommuuden ja epävarmuuden tunteita.

Identiteetti on huteralla pohjalla ja sitä yritetään paikata tarrautumalla romaniyhteisöön. Aluksi uusi yhteisö tuntuu palkitsevalta, koska varsinkin miehiltä voi saada osakseen huomiota ja ihailua. Vähitellen karu todellisuus paljastuu. Kyseisessä romaniporukassa käytetään ja myydään huumeita. Asenteet naisia kohtaan ovat halventavia. Väkivalta hivuttautuu kuvaan sanontoina, kuten ”nainen ei ole koira, muttei mieskään tai ”kun housut puhuu, niin hame on hiljaa”. Nainen voi saada helposti huoran leiman, mutta mies ei koskaan. Naisen häpäisy ja vaientaminen pahenevat, ja siitä on lyhyt matka fyysiseen väkivaltaan. 

"Isket naulan mun arkkuun
sanomalla, etten koskaan pääse sult karkuun
vuosilt tuntuvat sekunnit ja kurkulla vesuri
näin helposti voi ihminen muuttua leluksi"
(Killing me softly)  

Kirjassa kuvattu fyysinen väkivalta on niin kammottavaa, että minulle alkoi lukijana tulla epätodellisuuden tuntemuksia. Voiko tällaista tosiaan tapahtua Suomessa? Voiko yksi ihminen kohdata näin paljon pahuutta? Toisaalta miksi ei voisi? Kirjasta selviää, että Linda-Maria ajautuu huonosta suhteesta toiseen. Kun yhdestä pelastautuu, alkaa sama paska uudelleen alusta. Useat eri miehet hakkaavat ja raiskaavat, pitävät vankina ja uhkailevat muun muassa polvilumpioiden ampumisella, jos nainen ei suostu käyttämään miehen mielestäni kunniallisia vaatteita eli tässä tapauksessa mustalaishametta.

Linda-Maria ei pysty irtautumaan vaarallisista piireistä. Hän on jäänyt koukkuun turruttaviin huumeisiin, kuten subuihin (Subutex) ja pameihin (Diapam?). Huumeidenkäytön myötä koulussakäynti ei ole enää ykkösprioriteetti. Tilalle tulevat huumeiden ”säätäminen” ja pikkurikokset. Pohjakosketus tulee vasta, kun narkkaava poikaystävä pahoinpitelee raa´asti ja yrittää tappaa. Kun huumeidenkäyttö hiipuu, Linda-Maria takertuu uskonnolliseen yhteisöön. Jos helluntaiseurakunnan vaatimukset ahdistavat liikaa, puoluepolitiikkakin tarjoaa keinon jäsentää maailmaa ja taistella parempien olosuhteiden puolesta.

Lopulta Linda-Mariaa ei pelasta uskonto eikä politiikka, vaan musiikki. Räppärit Pyhimys ja Steen1 tunnistavat lahjakkuuden ja auttavat uralla eteenpäin. Monien mutkien jälkeen biisejä, albumeita ja videoita alkaa ilmestyä. Kiinnostuneet voivat kuunnella niitä esimerkiksi Youtubesta, kuten itsekin ole tehnyt. Monet biisit kuvaavat kaunistelematta itähelsinkiläistä huumehelvettiä. 

"Ei se oo enää silloin narkkarille valinta
kun aine saanut on jo vaarallisen hallinnan
lähdet liukumaan hitaasti
toinen käsi kädessäni, toinen hihas kii"
(Tuutulaulu)  

Tunnustan, Linda-Maria Roineen persoona kiehtoo, minua mutta myös pelottaa ja oudoksuttaa. On hyvä, että kirjan lopussa mainitaan, että artistilla on diagnosoitu epävakaa persoonallisuus. Tämän diagnoosin valossa pystyn paremmin ymmärtämään artistin sekavaa ja poukkoilevaa toimintaa. Esimerkiksi sitä miten sama ihminen voi ensin innostua vassareiden politiikasta, kohta sännätä kokoomuslaisten pippaloihin ja sieltä taas päätyä vihreiden kannattajaksi. Netistä googlaamalla huomasin, että epävakaata persoonallisuutta voidaan hoitaa terapialla ja siitä voi jopa parantua.

Kirjassa mainitaan myös Linda-Marian hybristofilia, mikä tarkoittaa sitä että henkilö tuntee vetoa raakoja rikoksia tehneisiin ihmisiin. Hybristofiili saattaa kokea murhaajat turvallisiksi suojelijoiksi ja pelastajiksi. Tätä ominaisuutta en todellakaan ymmärrä eikä minun tarvitsekaan ymmärtää. No, tulipa opittua uusi sana.

"Maailmal on sulle monta syytöstä
mut mulla vaan pari pyyntöä
oo mulle Holmströmin Runar
oo se joka vaimonsa uunin sisään muuraa"
(Murhaaja) 

Uppouduin alter egojen maailmaan niin perusteellisesti, että aloin jopa miettiä, millaisia alter egoja itselläni voisi olla. Mielikuvituksestani ponnahti esiin useita vaihtoehtoisia alter egoja. Voimakkaita vihan tunteitani edustaisivat alter egoni Saara Surmanluoti ja Bertil Pyöveli. Aivan toista ääripäätä kuvastaisivat alter egoni Mirjam Magico ja Unennäkijä, jotka saisivat energiansa ideoinnista, kokeiluista, haaveilusta ja seikkailuista. Alter egoni Linnea Labyrintti olisi omistautunut epävarmuudelle ja etsinnälle. Sitten olisi vielä yksi koominen alter ego, jonka nimeä en halua mainita. Lapsena minulla oli joku kaikkivoipaista supersankaria muistuttava mielikuvitusolento nimeltä Nikke tai Mikki. Ehkä se oli alter egon rajatapaus.

Medusan huoneessa

Saara Turusen näytelmä Medusan huone Kansallisteatterissa

Medusan huone, Kansallisteatteri, näytös 11.1.2019

Rooleissa: Elina Knihtilä, Tommi Korpela, Katja Küttner, Aksinja Lommi, Ylerni Rajamaa

Kolme miestä on ahtautunut yhteen nojatuoliin. He kuuntelevat radiosta formuloita. Moottorit pörisevät. Kiihdytyksistä kuuluu vinkuva ääni. Selostus puuttuu. Katsomossa minua alkaa naurattaa. Lavalle saapuu nuori epävarma nainen. Hänellä on kädessään kirja. Nainen kertoo formuloihin uppoutuneille miehille, että on juuri lukenut Virginia Woolfin Oman huoneen. Hän sanoo hennolla äänellä, että naisen pitäisi saada oma huone voidakseen kirjoittaa ja kehittää itseään. Miehiä ei kiinnosta. Nainen huitoo kädellään miesten kasvojen edellä. Ei mitään reaktiota. Formulat pauhaavat. Katsomossa nauran jo niin paljon, että vatsalihakset alkavat kramppaamaan ja pelkään tukehtuvani.

Miksei kukaan ollut kertonut minulle etukäteen, että Saara Turusen käsikirjoittama ja ohjaama näytelmä Medusan huone on hillittömän hauska? Miksen ollut saanut tietää, että feministinen, fragmentaarinen ja ei-lineaarinen teatteriteos voisi hullaannuttaa minut ja palauttaa uskoni nykyteatteriin? Aika pitkäänhän ehdin jo olla todella tympääntynyt teattereiden huutamismaneereihin, mekkalointiin ja katsojien savustamiseen mahorkan hajulla ja ties millä savupommeilla ja valojen välkyttelyyn niin että migreenikohtaus melkein pamahtaa päälle.

Jo ensisilmäyksellä, kun lässähdimme katsomon samettituoleille, hillitty ja vanhahtava Milja Ahon lavastus alkoi kiehtoa minua. Huoneessa oli jotain tuttua, mummolamaista, mutta samalla jotain vierasta. Näyttämön huoneen seinät oli maalattu vihertävällä kuultomaalilla. Huonekalut olivat vaaleanruskeaa puuta ja rakenteeltaan siroja. Lämminsävyiset koristeelliset pöytälamput valaisivat huonetta kodikkaasti. Ikkunan edessä oli läpikuultava valoverho, josta näkyi ulkovalojen valaisinkimppu. Medusan huoneessa on useita kuultovalkoisella maalattuja ovia. Muistiin tarrautui yksityiskohtana vaatekaapin oven rinkulapäinen avain.

Medusan huoneessa ovet avautuvat ja sulkeutuvat tiuhaan tahtiin. Henkilöt, jotka astuivat huoneeseen, edustavat stereotyyppisiä sukupuolirooleja. Mutta onneksi kaikkea muuta kuin ikiaikaista huoraa ja madonnaa. Ovista marssii sisään kanapäistä naista, sikapäistä miestä, 50-lukulaista miellyttämishaluista mutta epävarmaa kotirouvaa, suklaata mussuttavaa ja nojatuolilla lojuvaa tytöntylleröä, diskotanssiin hurahtanutta nuorta naista, seksuaalisesti häpäistyä neitoa, tärkeilevällä äänellä puhuvaa terapeuttia joka jaksaa syyllistää uhria. Ja stereotyyppisiä miehiä, jotka kuuntelevat formuloita, lukevat pelkästään mieskirjailijoiden kirjoittamia kirjoja, mielellään rasvaisen pornografisina versioina, ahdistelevat ja hyväksikäyttävät naisia mutta muistavat samalla esiintyä kärsivinä uhreina, jotka on kautta historian kohdeltu kaltoin. Mahtuu mukaan yksi juuri avioon astunut hääpari, morsian kietoutuneena valkoiseen pitsiin ja mies mustassa frakissaan.

Voisi ehkä helposti kuvitella, että näin stereotyyppisistä aineksista syntyy lähinnä pedagoginen ja moralisoiva opetusvideo, jossa feministinen agenda paistaa läpi, mutta ei, siitä kehkeytyi viihdyttävä mutta vakava, raskas mutta kepeä teatteriteos. Itse luonnehtisin Medusan huonetta feministiseksi komediaksi, niin uskomattomalta yhdistelmältä kuin se kuulostaakin.

Komediallisuus rakentuu näytelmässä monin tavoin. Eniten omaan nauruhermooni osui tapa liittää toisiinsa yhteensopimattomia kohtauksia. Eräässä kohtauksessa alusvaatteisillaan riisuuntunut nainen tanssii riehakkaasti yksin huoneessaan. Nainen irrottelee ja revittelee diskomusiikin tahdissa. Äkisti ovi aukeaa ja sieltä astuu hääpari. Tanssiva nainen yrittää piiloutua katseilta. Hän ryömii lattialla juhlaväen katseita pakoon.

Koomisuutta syntyi myös Janina Rajakankaan koreografisista ratkaisuista. Lavalla kontataan ämpärit päässä, hypitään Säkkijärven polkan tahtiin, tanssitaan tahallaan väärin ja ripustetaan peruukkeja pyykkinarulle kuivumaan. Ylipäänsä yllättäminen on usein komedian ytimessä. Itse räjähdin nauramaan kohtauksessa, jossa epävarma kahvilan naisasiakas kyllästyy lopulta omaan epävarmuuteensa ja turhautuneena rääkyy tarjoilijalle pois lähtiessään.

Vakavimmillaan näytelmä pureutuu kysymyksiin seksuaalisesta ja fyysisestä väkivallasta. Lavalla kolme miestä häpäisee naisen. Kohta huoneeseen astuu koko olemuksellaan arvovaltaa viestittävä miesterapeutti. Hän ottaa leveän haara-asennon ja puhuu tärkeilevällä äänellä uhria syyllistäen. Tilanne päätyy tietysti siihen, että häpäisty nainen pyytää anteeksi hyväksikäyttäjiltään. Miehet virnuilevat ja luikkivat tiehensä. Valitettavan yleinen asetelma kautta historian.

Näytelmä sivaltaa myös kirjallisen kaanonin miesvaltaisuutta. Lavalla joku kysyy, miksi Shakespearen Hamletia pidetään merkittävämpänä teoksena kuin esimerkiksi Bronten Sivustakatsojan tarina. Onko kyse kirjallisesta paremmuudesta vai onko Hamletia vain siteerattu enemmän? Mitä enemmän jotain teosta siteerataan, sitä vankemmin teos ankkuroituu kirjalliseen kaanoniin.

Mieskirjailijoiden tuotantoa ja niiden vastaanottoa käsitellään näytelmässä hauskasti. Lavalla luetaan ääneen otteita Bukovskin Postikonttorista. Tekstinpätkässä vilisee persettä ja pillua. Mies kuuntelee Bukovskin ”sanataidetta” nautiskellen takakenossa. Katsomossa alkaa naurattaa. Nauru vain yltyy, kun miehet piehtaroivat tai onanoivat kirjapinoissa, joista tihkuu pornografista kuvausta heteromiehen halusta.

Pidin Medusan huoneesta niin paljon, että mielelläni näkisin sen uudestaan. Teatterin käytävillä kuulin huhuja, että näytelmän mahdollisesta jatkosta neuvotellaan parhaillaan. Katsojan näkökulmasta olisi hullun hommaa, jos näin suosittu ja erikoinen näytelmä poistuisi ohjelmistosta.

Olen lukenut joskus aikaisemmin Saara Turusen romaanin Sivuhenkilö. Rasituin kirjan jaarittelevasta kirjoitustyylistä enkä jaksanut blogata siitä. Oikeastaan ällistyin, että saman kirjoittajan teatterituotos on näin napakkaa settiä. Pidin näytelmässä myös siitä, että repliikit jäljittelivät puhekieltä. Tota- ja niinku-sanat kuuluvat tavalliseen puhekieleen eikä niitä oltu karsittu repliikeistä.

Yritin tässä blogitekstissäni mukailla Sivuhenkilön monisanaista ja höpöttävää kirjoitustyyliä, mutta en koe onnistuneeni. Vihoviimeinen yritys: Vaikka seurasin näytelmää intensiivisesti, huomasin syrjäsilmällä vasemmalla äärilaidalla oudon hahmon. Alimmalla pyörölehterillä istuu valkoiseen kauluspaitaan ja kravattiin pukeutunut keski-ikäinen mies. Mielessäni välähtää kauhukuva lukemastani tietokirjasta Helsingin henget. Siinä kerrotaan, että Kansallisteatterissa kummittelee. Käännyn vilkaisemaan lehterillä yksin istuvaa miestä moneen otteeseen. Tuossako se nyt on, teatterin kummitus? Aika outoa, pukeutuvatko kummitukset tosiaan noin modernisti tai sanoisko asiallisesti ja virastohenkisesti. Luulisi, että kummitukset sonnustautuvat vanhanaikaisempiin vaateparsiin, ehkä jotain tummanpuhuvaa kaapua, pahaenteistä laahusta? Käännyn taas vilkaisemaan vasemmalle puolelleni ja siellähän se on, kummitus. Vai sittenkin näköharha? Ei olisi kannattanut lukea sitä kirjaa. Alkaa nähdä ihan olemattomia. Vai onko mies kuitenkin ihan tavallinen ihminen? Mutta miten se siellä yksin istuu? Todella outoa. Ei se vaan sieltä katoa. En osaa tätä nyt mitenkään tulkita.

Ei jumantsuikkero, mun pitäs tähän loppuun vielä jaksaa laittaa ne linkit. Ei helkkarin helkkarin, miks mua aina rassaa niin hirveesti se linkitys ja niinku ylipäänsä muiden tekstien lukemine on mulle usein melkein ylivoimasta. Kyl se varmaan jotenkin liittyy siihe et mä pelkään et muut on aina osannu tulkita niit teoksii niin paljon paremmin ja sit mä tietysti tunnen olevani jotenki vajakki, idiootti, debiili, imbesilli tai ihan vaan stupido. Miks ihmees mä en voi luottaa omaan havainto- ja käsityskykyyni. En, vaikka mulla on akateeminen loppututkinto. No mut jos mä nyt vaan jotain yritän muistella. Niin tosiaan, se Me Naiset-lehdessä julkastu Saara Turusen haastettelu oli sillee aika hyvä, koska siitähän selvis et Turune on valmistunu teatterikorkeakoulusta mut en vaan muista miltä linjalta ja sit jälkeenhän se oli opiskelijavaihdossa ulkomailla yllättävänkin mones maassa oisko ollu Barcelonassakin. Ja sit se toinen teksti mikä jäi mielee oli niinku se Kielipuolen päiväkirja eli ei siis Mielipuolen päiväkirja koska sehän oli taas ton Gogolin romaani tai tavallaan ja senhän mä oon lukenu ja nauroin taas ihan kippurassa Gogolin huumorille. No mut joo, elikkä nythän mä sit mainitsin noin linkit mut tuskin mä mitään (oho, aggressiivi) jaksan linkittää, en tänään enkä edes huomenna. Eli eiköhän tää nyt ollu tässä, kai tää sit on ihan jees et ei muuta ku kopioiliitätoiminnolla vaan suoraan bloguraan ja sit ne kuvat myös mukaan. Ei kyllä mun täytyy ensin mennä sinne lenkille. Enhän mä tosiaan oo käyny lenkille pitkiin aikoihi. Ei mikää ihme et mä oon näin hermostunu ja vartaloki alkaa läskistyy.

Fingerpori paranee vanhetessaan

Olenko hullu, jos bloggaan leffasta joka on jo poistumassa ohjelmistosta, teatterinäytöksestä joka on häipymässä mielestäni ja mittavasta sarjakuvatuotannosta joka on pääosin kahlaamatta? Olen tai en, haluan tässä blogitekstissäni yrittää syväluodata Fingerporin älykästä verbaalihuumoria. Samalla otan tietysti riskin, että en välttämättä yllä lähellekään Pertti Jarlan luovuuden ja nokkeluuden tasoa.

Heti kärkeen yksi hauskimmista Fingerpori-stripeistä:

Fingerporin radiossa kuulutetaan:

- Fingerporin sairaalassa siamilaiset kaksoset on erotettu onnistuneesti.

Kuva siirtyy sairaalan huoneeseen, jossa ylilääkäri ilmoittaa siamilaisille kaksosille:

- Teidät on irtisanottu.

Elokuvasta Fingerpori, sivulta Finnkino

Mikko Koukin ohjaaman Fingerpori-elokuvan olen nähnyt kahdesti. Sen lisäksi olen nähnyt kertaalleen Helsingin kaupunginteatterin Fingerpori-näytelmän Studio Pasilassa. Sekä elokuvassa että näytelmässä sarjakuvien lyhyet stripit on muutettu pidemmiksi yhtenäisiksi rakenteiksi. Näytelmässä fingerporilaisten toilailut on rajattu yhteen viikkoon. Tapahtumia nivoo yhteen Fingerporin mainosvideon kuvaus. Elokuvassa yhdistäväksi teemaksi on valittu neljän fingerporilaisen rakkaudenkaipuu ja parisuhdekuviot. Näytelmässä myötäillään enemmän alkuperäisten sarjakuvien verbaalista huumoria, kun taas elokuvassa visuaalinen ilme korostuu. Leffassa on myös otettu suuremmat vapaudet syventää henkilöhahmojen sielunelämää.

Koska pidin enemmän leffasta, keskityn siihen tässä omakohtaisessa raapustelussani. Elokuvan ensimmäisellä katselukerralla luisuin jonkinlaiseen epäuskoisen järkyttyneeseen shokkitilaan: Ei auttakaa, puolialastomat ja ylipainoiset suomalaismiehet lähikuvassa! Kyseessä olivat kaupunginjohtaja Homeliuksen (Kari Väänänen) puoluekaverit, jotka olivat järvimaisemissa kestitettävinä (lue: ryyppäämässä ja rälläämässä) yhteistyön ja neuvotteluiden merkeissä (lue: korruption puitteissa).

Leffan alkumetreissä lamaannuin ja järkytyin myös henkeäsalpaavan mauttomasta kuvausrekvisiitasta ja pöyristyttävän rumista kuvauspaikoista. Kauhistelin itsekseni, että ei oo todellista, eihän tässä leffassa ole mitään visuaalisesti harkittua linjaa. Ehdin jo vertailla elokuvaa mielessäni muihin näkemiini sarjakuvista tehtyihin elokuvaversioihin, kuten Frank Millerin Sin City – sarjaan. Siinä ihailin pelkistyneen hienostunutta mustavalkoista tyyliä, josta erottui muutamat väripisarat, kuten vamppinaisen punaiset huulet tai pahiksen kirkkaan keltaisina kiiluvat silmät.

Mutta sitten lanttuni onneksi leikkasi: henkeäsalpaava rahvaanomaisuus on Fingerpori-elokuvassa juuri se juttu, johon on tähdätty!!! Sitä on tavoiteltu ja siinä on onnistuttu! Leffan kuvauksissa on selvästi nähty vaivaa, jotta Suomesta löytyisi kaikkein kolkoimmat betonitörikät ja bunkkerit. Betonin harmauden kanssa riitelee lahjakkaasti sisäkuvien räikeä värimaailma: on kirkuvanväristä kuppia, ryijyä ja verhoja, mitä kai kauniisti sanottuna voisi kutsua retrohenkisiksi.

Tykkäsin elokuvassa rakenteellisesta ratkaisusta jakaa paketti neljään erilliseen tarinaan. Ensimmäisessä tarinassa kaupunginjohtaja Homelius luulee, että hänen vaimonsa on vaihtanut maisemaa. Vaimo (Sara Paavolainen) on jättänyt ruokapöydälle lyhytsanaisen viestin tyyliin ”Lähdin. Otin koiran. Älä soita”. Homelius on murheen murtama ja hän miettii kuumeisesti, miten saisi hehkeän ja nuorekkaan vaimonsa ottamaan hänet takaisin. Tästä käynnistyy monimutkaisten tapahtumien rumba.

Homeliuksen tarinassa on hyödynnetty sarjakuvista tuttuja skandaalinkäryisiä lööppejä, jotka perustuvat kaksimielisiin sanaleikkeihin. Leffasta jäi mieleen muutama sanaleikki. Kaupunginjohtajaa voidellaan lahjoittamalla hänelle pullo 12-vuotiasta viskiä. Lööpissä tilanne on väännetty muotoon: ”Kaupunginjohtaja korkkasi 12-vuotiaan”. Eräässä lööpissä on laitettu Homeliuksen suuhun sanat: ”Vammaiset sähkötuoliin”. Alkuperäisessä tilanteessa hän sanoo, että liikuntarajoitteisille ihmisille olisi hyvä saada lisää sähkökäyttöisiä pyörätuoleja.

Vasta toisella katselukerralla tajusin, että elokuvassa on jätetty yksi kaksimielinen lööppimahdollisuus käyttämättä. En voi tietää, oliko kyseessä vahinko vai tietoinen ratkaisu. Kohta josta olisi saanut rivon lööpin oli tämä: Homelius juttelee kakkosoluesta toisen puoluepampun kanssa ja sanoo: ”Pitää mennä Ruotsiin, jos haluaa kakkosta”. Luulisi, että Fingerporin keltainen lehdistö olisi nähnyt kommentissa viittauksen anaalisymboliikkaan ja siteerannut sitä lööpissä.

Eniten minua hauskuutti Krapula-Päivin (Pirjo Lonka) tarina. Krapula-Päivin elämä toistaa samaa kuviota päivästä toiseen, aivan kuin Elämäni murmelina – elokuvassa. Päivi herää joka aamu omasta sängystään kammottavassa krapulassa ja raahautuu vessaan oksentamaan. Mitkä ilmeet, mikä kävelytyyli! Sitten peiton alta ilmaantuu joku mies ja sehän on Allan Kurma (Aku Hirviniemi), johon Päivi tarrautuu joka ilta Rivo-Riitan Aromi-baarissa. Koko tapahtumasarja on kadonnut Päivin mielestä ja siksi hän joutuu joka aamu kysymään uudestaan miehen nimeä! Muistin surkastuminen ei kuitenkaan estä Krapula-Päiviä jatkamasta työtään lähihoitajana terveyskeskuksessa.

Taidan perua äskeisen lausuntoni, että Krapula-Päivin stoori olisi ollut leffan hauskin. Kyllä se sittenkin taitaa olla Heimo Vesan, vaimon ja saksalaiseen marssimusiikkiin hurahtaneen anopin tarina. Haalaripukuisen Heimo Vesan (Santtu Karvonen) ja pirteän vaimon(Linda Viklund) täydellisen leppoisaa arkea tulee sotkemaan anoppi, joka on lievästi sanottuna erikoinen. Anoppi (Marja-Leena Kouki) on potkaistu kadulle suljetusta vanhainkodista, jonka tilalle tuli ihmisten rahastamiseen erikoistunut lääkärikeskus. Koska kadulla asuminen ei onnistu, anoppi päätyy tyttären ja vävyn asuntoon.

Anopilla ei selvästikään ole kaikki muumit laaksossa, kuten sanotaan. Öisin hänellä on tapana huudattaa levysoitinta täysillä. Levylautaselle pyörii natsihenkinen sotilasmusiikki. Vaatteiksi on valikoitunut nahkahousut ja mikä lie pioneeripusero. Välillä anoppi taantuu lapsen tasolle. Vessassa asioidessaan anoppi pitää itsestään selvänä, että hänen vävynsä tulisi pyyhkimään. Eikä tässä vielä kaikki, kiusallisuus huipentuu kun alastomana kylpevä anoppi intoutuu kertomaan gynegologivitsejä vävylleen. Heimo Vesa kuuntelee juttuja hiki otsalla helmeillen. Sietokyvyn äärirajat alkavat tulla vastaan. Tilanne uhkaa eskaloitua todella pahaksi, kunnes ratkaisu lopulta löytyy muutamien vaiheiden jälkeen.

Elokuvan viimeisessä tarinassa Rivo-Riitta (Jenni Kokander) päätyy kurssille, josta hänestä ollaan väkisin kaivamassa perinteistä naisellisuutta. Leffateatterin katsomossa kauhistelin tätä: Eiiii, antakaa nyt Rivo-Riitan olla rivo! Samalla kurssilla on mukana myös saatananpalvoja, joka yritetään saada näkemään maailmassa muitakin värejä kuin mustuutta ja Hitler jolle yritetään painottaa että hän voisi arvostaa muutakin kuin valkoisuutta.

Uudistunut Riitta passitetaan treffeille perinteisen miehen kanssa, joka arvostaa naisessa kykyä toimia kodinhengettärenä. Riitta kuuntelee miehen horinoita hetken, kunnes oivaltaa, että peli ei vetele. Hän palaa entiselleen omaksi rivoksi itsekseen, ja sehän oli minulle aivan valtava helpotus! Spoilerinkin uhalla paljastan, että se kannatti. Rivo-Riitta aloittaa rohkean suhteen Homeliuksen poliittisen avustajan eli Rapen kanssa. (Eräässä aikaisemmassa kohtauksessa Rape (Olli Rahkonen) esittelee itsensä saunassa englantilaiselle miesvieraalle: ”Hello, my name is Rape”. Englantilaismies kaikkoaa nopeasti)

Voin sanoa, että Fingerpori-elokuva parani toisella katselukerralla, koska tiesin jo etukäteen mitä odottaa ja pystyin rentoutumaan. Päähäni jäi soimaan leffamusaksi valittu Teflon Brothersin Juhannussimaa -kipale. En kuitenkaan muista biisistä muuta kuin kohdan: En juo uskonnollisista syistä, juon ihan muista syistä”.

Ilokseni olen huomannut, että Pertti Jarla on alkanut piirtää Fingerporia myös HS-Metroon. Sinne voi lähettää vinkkejä ja toiveita sähköpostiosoitteeseen. En ole vielä lähettänyt. Hyviä ideoita minulla olisi. Ainakin omasta mielestäni.

Hyytävä kuvaus uskonlahkosta

Elokuvasta Marian paratiisi, sivulta Finnkino

Zaida Bergrothin elokuvasta Marian paratiisi voi etsiä vastausta kysymykseen, mikä saa ihmisen tai kokonaisen perhekunnan liittymään vaaralliseen uskonlahkoon? Mikä saa jättämään entisen elämän taakseen, myymään koko omaisuutensa ja luovuttamaan kaiken lahkolle? Miksi sulkeudutaan pieneen yhteisöön ja eristäydytään ulkomaailmasta? Mikä saa ummistamaan silmät lahkossa vallitseville vääryyksille ja suoranaisille rikoksille? Mistä syntyy tarve ”ulkoistaa” pahuus oman ryhmän ulkopuolelle ja sokea usko oman yhteisön täydellisyyteen?

Elokuva Marian paratiisi perustuu kiistanalaiseen historialliseen henkilöön, horrossaarnaaja Maria Åkerblomin elämään, jota elokuvassa esittää Pihla Viitala. Maria Åkerblomin (1898-1981) värikkäästä elämästä ei hätkähdyttäviä käänteitä puuttunut. Åkerblom niitti jo elinaikaan kyseenalaista mainetta hypnoottisilla ja teatraalisilla ”horrossaarnoilla”, joiden aikana hän oli pukeutunut valkoiseen yöasuun, nousi sängystä istuma-asentoon yleisön edessä ja saarnasi näyistään. Hänen saarnansa ja olemuksensa vetosivat ihmisiin, ja hän sai haalittua ympärilleen joukon uskollisia kannattajia. He asettuivat asumaan Villa Toivolaan, Helsinkiin.

Uskonnollisuudestaan huolimatta Åkerblomin moraali vaikutti liukuvalta. Hän istui vankilassa syytettynä nimismies Veneliuksen murhan suunnittelusta. Åkerblom ei näyttänyt uskovan avioliiton pyhyyteen, koska hän ujuttautui Eino Vartiovaaran (elokuvassa Tommi Korpela) ja tämän vaimon aviovuoteeseen ollessaan palvelijana talossa ja syrjäytti vaimon. Myöhemmin vaimo eristettiin lapsistaan ja lahkolaiset kiduttivat häntä. Åkerblom suostutteli Vartiovaaran adoptoimaan itsensä, vaikka oli jo 20-vuotias. Silloisen lain mukaan se oli mahdollista. Nämä elämänvaiheet tulevat ilmi Terho Miettisen ja Raija Pellin kirjoittamassa tietokirjassa Harhaanjohtajat. Vahvassa uskossa (2017)(luin tämän puistattavista uskonlahkoista ja hengellisen väkivallan muodoista kertovan tietokirjan jo ilmestymisvuonna, mutta en blogannut siitä).

Elokuvassa åkerblomilaisten lahkoa tarkastellaan pääasiassa orpotyttö Salomen (Satu Tuuli Karhu) näkökulmasta. Koska Salome on jo lapsena siirtynyt lahkon vaikutuspiiriin ja on siitä riippuvainen ruoan ja suojan takia, hän suhtautuu siihen aluksi yksioikoisen palvovasti. Hän nousee Åkerblomin suosikiksi ja uskotuksi. Myöhemmin suhde alkaa rakoilla epäilyjen myötä, ja hän yrittää irtautua lahkosta.

Muita näkökulmia lahkoon tuovat elokuvassa katutyttö Malin (Saga Sarkola), joka päätyy lahkoon toipumaan väkivaltaisen asiakkaan mukiloitua tämän sairaalakuntoon. Malin tarkastelee lahkon kummallisia käytäntöjä ulkopuolisen silmin. Hän oudoksuu, miksi sairasta naista pidetään vastentahtoisesti lukkojen takana. 

Virkavalta luo lahkoon oman kriittisen katseensa. Rikosepäilyjen lisäksi virkavalta kyseenalaistaa uskonnollisen johtajattaren ylellisen elämäntavan, mistä raamatullinen vaatimattomuus on kaukana. Muilta haalimillaan rahoilla elokuvan Åkerblom ei epäröi ostaa parfyymeja, kettupuuhkia, kauniita vaatteita eikä alkoholiakaan voi olla juomatta kristallipikareista eikä tupakkaa polttamatta imukkeella. Ylellistä elämäntapaa rytmittää gramofonista kajahteleva hilpeä jazz samalla kun riviuskovaiset raatavat keittiössä.

Marian paratiisi oli intensiivinen elokuvaelämys, ja siksi halusin nähdä leffan kahteen kertaan, tyylilleni uskollisesti. Toisella katselukerralla halusin varmistua eräästä juonen yksityiskohdasta eli oliko Salome todella orpo vai oliko se vain yksi Åkerblomin valheista. En päässyt tästä varmuuteen. Kallistun kuitenkin jälkimmäisen vaihtoehdon puoleen. Totta tai valhetta, elokuvassa Maria Åkerblomin persoona näyttäytyy hyytävän manipuloivana, teatraalisena ja narsistisena. Todellisen Maria Åkerblomin väitetään saavuttaneen asemansa suggestiokyvyllään. Näin on arvioinut vankilapsykiatri Hannu Lauerma.

Elokuvan toisella katselukerralla halusin myös imeä taiteelliset vaikutelmat entistä tehokkaammin. Henri Blombergin kuvauksesta muistan jo ensinäkemältä jonkinlaisen utuisen kauneuden, kaiken hengellisen rumuuden keskellä. Musiikissa elokuvassa vuorottelevat lauletut virret ja Timo Kaukolammen metallisen kylmä ja monotonisen uhkaava elektroninen musiikki. Taustalla vyöryvä elektromusiikki korostaa irrallisuuden ja epätodellisuuden tunnelmaa lahkossa, varsinkin kohtauksissa joissa katsoja aavistaa pahaa. Sanomattakin on selvää, että uskottava historiallinen draama pitää ympäröidä ajan hengen mukaisella lavastuksella ja puvustuksella. Koska elokuva on pääosin kuvattu Virossa, myös osa tekijöistä on etelänaapuristamme. Napakasta käsikirjoituksesta ovat vastuussa Anna Viitala ja Jan Forström.

Näyttelijäsuorituksia en osaa arvioida. Maallikkopohjalta hyvä näytteleminen tarkoittaa minulle sitä, että pystyn katsojana täysin unohtamaan, että näyttelijä näyttelee. Ehkä kokemukstani katsojana voi kutsua itsehypnoottiseksi tilaksi, parhaimmillaan. Sen sijaan jos minulle katsojana tulee koko ajan kiusallisella tavalla mieleen, että näyttelijä näyttelee, pidän sitä huonona näyttelemisenä. Eli näin simppelillä jaottelulla luokittelen kaikki Marian paratiisin näyttelijät hyviksi. Jostain syystä parhaiten muistan Elina Knihtilän näyttelijäntyön karskina ja miesmäisenä ihmishirviönä.

Ehkä voisin tähän loppuun vielä korostaa, että Marian paratiisi elokuvana ei pyri dokumentaariseen lähestymistapaan, vaan kuten elokuvajulisteessa sanotaan, on "tositapahtumien inspiroima".

Ensimmäinen ja paras kuuntelemani podcast

 Antti Holman Radio Sodoma -podcast, Jakso 33: Lesken ropo ja Iltahartaus

Perustelut: Muutaman viimeisen viikon aikana olen ollut niin ahdistunut, että olen pystynyt vaivoin hengittämään. Mutta johan rupesi taas hengitys kulkemaan, kun pääsin nauramaan maha kippurassa. Antti Holma, kiitos tästä! Suosittelen Studio Sodomaa kaikille mustan huumorin ystäville!

Podcastin sisältövaroitukset: uskonto, kuolema, väkivallan kuvaus, voimakas kielenkäyttö

Muita suosikkijaksojani:

Radio Sodoma -podcast, Jakso 27: Palautelaatikko ja Näyttelijäin työttömyyskassan kuunnelma

Sisältövaroitukset: kuolema, uskonto, väkivallan kuvaus, voimakas kielenkäyttö

Radio Sodoma -podcast, Jakso 31: Kulttuurikomero ja Yöradio

Sisältövaroitukset: kuolema, väkivallan kuvaus, rasismi, homofobia, voimakas kielenkäyttö