Iskelmää josta melkein pidin

MUSIIKKI  ---  Suvi Teräsniska: Rakkaus päällemme sataa (HMC & Warner Music Finland Oy, 2010)

Varoitus: kriittinen ja kyyninen asenteeni saattaa pilata fiiliksesi; jätä tekstini lukematta jos olet vannoutunut iskelmäfani

Uteliaisuudesta lainasin kirjastosta Suvi Teräsniskan iskelmälevyn, vaikka en ole koskaan erityisemmin pitänyt iskelmistä. Olen kokenut iskelmät rytmillisesti puuduttavan tylsiksi ja sanoituksissa minua on häirinnyt epämääräisyys ja teennäisyys. Tällä Teräsniskan levyllä pidin oikeastaan vain kappaleista Jos menet pois ja Nuku rakkaani nyt. Muuten levyn kuuntelu oli enemmän tai vähemmän tuskallista. Syynä olivat sanoitukset, joihon en voinut olla kiinnittämättä huomiota.

En ole koskaan ymmärtänyt, miten niin monet ihmiset jaksavat kuunnella iskelmiä. Eivätkö he koe iskelmien ennakoitavuutta niin tylsistyttävänä, että pelkäisivät dementian ja apatian laukeamista? Eivätkö he tuskastu sanoituksista, joissa ei yleensä ole järjen häivähdyskään. Valitettavasti niissä ei ole myöskään minkäänlaista tunnesisältöä, ainakaan minä ole koskaan pystynyt innostumaan iskelmien epämääräisyydestä, jotka rakentuvat "perussanaston" ympärille. Teräsniskan levyssä toistui myös tyypillinen iskelmälyriikka, joka koostu epämääräisistä yleissanoista, jotka voivat tarkoittaa jotain yleistä mutta yleensä ne vain kaikuvat tyhjyyttään. Listasin sanastoa: maailma, elämä, sydän, siivet, tunne, menneisyys, kosketus, ajatus, muisto, yö, kaupunki, mies, nainen, haave, tähti, aurinko jne.

Ilmeisesti iskelmäfanit nimenomaan haluavat kuulla tällaista epämääräistä, ylimalkaista sanastoa eikä konkreettista tiskirättirealismia tai napanöyhdän kaivelua. Minua tällainen lätinä ärsyttää. Jos olen oikein käsittänyt, iskelmäfaneihin vetovat myös iskelmien positiivisuus... no mistä minä tiedä, miksi tällaista musiikkia kuunnellaan. Joka tapauksessa minua kismitti suunnattomasti nimenomaan konkretian puute, esimerkiksi seuraavissa kappaleissa.

Kappaleessa Jäätkö kanssain valvomaan takerruin seuraaviin kohtiin:
Pelkään ettei askel enää kanna (no miksei se enää kanna? nivelsiteiden venähdys? jalka poikki? neliraajahalvaus? väsymys? laiskuus? flunssa? masennus?)
Jollei maailma lohtuansa anna (mitä tässä yhteyssä tarkoittaa "maailma"? planeetta Maa? Eurooppa? Fennoskandia? pääkaupunkiseutu? ystävät? sukulaiset? sosiaalinen media? vertaistukiryhmä?)

Kappaleessa Elän kosketuksesta hermostuin kohdista:
Tunne sisälläni heittelee (millä tavalla tunne heittelee? raivosta suruun? pelosta iloon? pettymyksestä toivoon?)
Joskus maailma tuntuu ahtaalta (mikä "maailma" ja millainen "ahtaus"? puristuneena ihmispaljouteen täydessä junassa? juuttuminen hissiin? sukupuoliroolit tuntuvat ahtailta? roolipaineet ahdistavat?)

Kappaleessa Kaksi yksinäistä takerruin kohtiin:
Ja he tarinansa toisillensa kertoo vuorollaan (minkä tarinan? avioero? putkiremontti? auton hankinta? hometalon terveysvaikutukset? sukupuolenvaihdosleikkaus? irtisanominen? säiden päivittely? saunavuorot?)
Kadut julman maan (millä tavalla julma? poliittinen sorto? rasismi? sovinismi?)
Haavat viiltää yhä sirpaleista menneiden (eikö yhtään voi tarkentaa?)

Kaikkein pahimmin tuskastuin kappaleessa Älä ikinä sano niin:
Kappaleessa jauhetaan kymmeniä kertoja kohtaa Et tiedä miltä minusta tuntuu (no miltä sinusta sitten tuntuu? ilo? suru? viha? raivo? tuska? kaipaus? hämmästys? kateus? mustasukkaisuus? pelko? inho? vahingonilo? rakkaus? pettymys? riemu? hurmos?)
Et päässyt hetkiin pimeimpiin (millaista pimeyttä? sähkökatkos? huono valaistus? kaamos? masennus?)

Eli kun kuuntelee tällaista epämääräistä iskelmälätinää, tuntuu virkistävältä kuunnella mitä tahansa muuta, esimerkiksi PMMP:n kappaletta Mummola, jossa mennään suoraan asiaan:

Kun olet itsekäs ja kakaramainen / ja heikkohermoinen typerä nainen / Kun seinää kaksin käsin päällä hakkaat / Hei vatipää: sul on sisäinen trauma / märiset enemmän kuin kakaralauma / ja hengittämästä vihaisena lakkaat / -- / Jos oisit kohtelias, hyvätapainen / jos oisit vähemmän v-ttumainen / tai äiti Teresan sukulainen / jos joka sanasi ois kukkapuska / --

Ihanaa, johan alkoi taas henki kulkea, kun saa kuunnella aitoa ja rehellistä sanoitusta, jossa ei kierrellä ja kaarrella, kaunistella ja sievistellä!

PS. Vaikka en levyn sanoituksista vakuuttunut, pidän Suvi Teräsniskaa kuitenkin hyvänä laulajana ja tulkitsijana. En halua tekstilläni kyseenalaistaa tätä tosiasiaa.  

21 tapaa pilata avioliitto

(epätarkka kuva on imaistu Finnkinon sivulta ja suurennettu)

ELOKUVA  ---  Johanna Vuoksenmaa: 21 tapaa pilata avioliitto (2013)

Halusin nähdä Johanna Vuoksenmaan romanttisen komedian 21 tapaa pilata avioliitto oikeastaan vain siksi, että halusin nähdä Putous-komediasarjan tähdet valkokankaalla. Ja siellähän ne olivat: Armi Toivanen pääosassa "parisuhdetutkijan" roolissa, Riku Nieminen "tutkimuskohteena" ja myöhemmin myös tahattoman ihastuksen kohteena sekä Aku Hirviniemi urpon roolissa, joka jää roikkumaan hysteerisen takertujanaisen kanssa parisuhteeseen, koska ei osaa sanoa "ei".

Muissa rooleissa on Essi Hellen rakastumispakkomielteisenä naisena, joka yrittää ennustaa tulevaisuutta "radioennustuksilla" (=avataan radio sattumanvaraiselta kanavalta, kuunnellaan puhetta muutaman sekunnin ajan, kirjoitetaan se muistiin, vaihdetaan kanavaa, kuunnellaan puhetta, kirjoitetaan muistiin jne.) Jos esimerkiksi radiossa on parhaillaan menossa sääennustus, jonka mukaan "Siperiasta puhaltaa kylmää ilmamassaa Suomeen", rakkaus on käytännössä näivettymässä kuoliaaksi.

Eniten yllätyin Pamelan Tolan esittämästä hysteerisestä takertujanaisesta. Näyttelijä oli sisäistänyt roolin niin perusteellisesti, etten edes kyennyt tunnistamaan häntä. Hannele Lauri esitti hannelelaurimaisesti itserakasta ex-vaimoa, jolle ex-mies ei enää kelpaa, mutta sen sijaan exän tekemät palvelukset (esim. mattojenpesu) kyllä kelpaavat. Vesa Vierikko vaikutti epätoivoisena roikkujana, joka ei halunnut uskoa avioliittonsa päättyneen. Paitsi lopulta kun uusi nainen astui kehiin.

Elokuvan alkupuolella olin melkein shokissa, koska tutut Putous-koomikot eivät esittäneetkään mitään sketsihahmopelleilyjä. Vaikka roolit olivat "vakavia", niihin sisältyi kuitenkin paljon komiikkaa. Elokuvan alkuosassa hämmästelin myös sitä, kuinka huikean hyvältä Helsinki on saatu näyttämään valkokankaalla. Paljon näköjään vaikuttaa kuvauspaikkojen (Pikku-Huopalahti, Etelä-Haaga, Kallio, Töölönlahti) valinta ja rajaukset. Elokuvissa voi kiinnittää huomiota myös lavastuksen yksityiskohtiin (kuten ihaniin kukkakuvioisiin tapetteihin), joita ei välttämättä pystyisi pienemmältä näytöltä havaitsemaan. Tykkäsin elokuvassa myös Kerkko Koskisen vauhdikkaasta musiikista.

Tavallaan elokuvan voi tulkita jopa opetusfilmiksi, ainakin jossain irvokkaassa mielessä. Elokuvassa väläytellään ohjeita käänteisessä mielessä. Eli jos sorrut parisuhteessasi näihin kardinaalivirheisiin, ei hyvältä näytä. Esimerkiksi: "Takerru!", "Älä puhu!", "Kohtele kumppaniasi kuin lasta!", "Älä ole läsnä!", "Älä luota!" jne. Viimeisenä tapana pilata avioliitto oli "Älä uskalla rakastaa!". Koska kyseessä on romanttinen komedia, asiaan kuuluu, että henkilöhahmot tietysti mokaavat aivan kaiken. Kaikkein pahimmin sekoilee "parisuhdeasiantuntijana" esiintyvä Armi Toivanen.

Miksi kauhu alkaa vasta sivulla 440?

 

KIRJALLISUUS  ---  Stephen King: Uinu, uinu lemmikkini, Tammi 2010, (alkuteos englanniksi: Pet Sematary, 1983), Suomentanut Pirkko Talvio-Jaatinen

Varoitus: juonipaljastukset saattavat pilata fiiliksesi
Varoitus: nihkeä asenteeni saattaa pilata fiiliksesi

Stephen Kingin Uinu, uinu lemmikkini on ensimmäinen lukemani fiktiivinen kirja kyseiseltä kirjailijalta. Aikaisemmin olen lukenut Kingiltä kirjoittamisoppaan, jonka nimeä en tähän hätään muista. Tämän kauhukirjan perusteella en tullut King-faniksi, mutta aion jatkossa lukea lisää hänen tuotantoaan, koska kuuluuhan se tavallaan yleissivistykseen.

Kirjoitan tämän blogitekstin oikeastaan vain itselleni ja keskityn mäkättämään, mistä asioista en pitänyt tässä romaanissa. Kuten otsikosta näkee, koin todellisen kauhun alkavan romaanissa vasta sivulla 440. Tämä on ehdottomasti liian myöhään, kun ottaa huomioon, että romaani loppuu sivulle 477. Sitä ennen kauhun ainekset leijuivat ilmassa, mutta eivät toteutuneet. En saanut minkäänlaisia säväreitä kissan kuolemasta, haahuilusta intiaanien hautausmaalla, kissan hautaamisesta sinne eikä sekään hetkauttanut minua, kun haudasta noussut kissa ilmaantui taloon. Kissa haisi mullalle ja siitä levisi kalmanlöyhkä, mutta mitäpä siitä. Kissan käytös oli myös muuttunut. Aikaisemmasta mukavasta perhekissasta oli tullut kiiluvasilmäinen tuijottaja ja intohimoinen saalistaja, joka raahasi rottien ja varisten raadeltuja raatoja taloon ja autotalliin.

Pikkupojan kuolemakaan ei tuntunut miltään, vaikka sitä oli pohjustettu pitkään kuvailemalla tunteisiin vetoavasti(?) pojan hellyyttävää jokeltelua, haparoivaa kävelyä ja leijan lennättämistä. Onko minussa jotain vikaa vai johtuiko tunteiden puuttuminen Kingin kuivasta kirjoitustyylistä? Pojan hautajaiskuvauksessa minua häiritsi tarpeettomien yksityiskohtien kuvailu. Sama yksityiskohtien tulva häiritsi myös kohtauksessa, jossa isä kaivaa poikansa ruumiin haudasta. Tässä kohtauksessa minua suorastaan pitkästytti Kingin tapa raportoida yksityiskohtaisesti, millaisia työkaluja (hakku, kuokka, köysi, teippirulla jne) isä käytti ja kummassa kädessä hänellä oli jokin tietty työkalu tai millä tavalla hän oli kiinnittänyt työkalun käteensä (teipillä, narulla jne). Aloin olla jo todella pitkästynyt kohdassa, jossa isä oli jo saanut ruumiin roudattua autonsa viereen, mutta sitten autonavaimia ei meinannut löytyä. Ajattelin vain itseksi, että "heitä nyt se ruumis jo sinne auton takaboksiin ja lähde ajamaan, niin päästään asiassa eteenpäin".

Todellinen kauhu alkoi aivan kirjan loppumetreillä, kun poika oli kaivautunut ulos haudastaan eläinten hautausmaalla (vai oliko se intiaanien hautausmaa). Poika oli muuttunut hirviöksi sekä ulkoisesti että sisäisesti. Pojan kasvot olivat vääristyneet toispuoleisesti, hänen silmissään kiilui sadistinen ilkikurisuus ja hän löyhkäsi kalmalle. Kohdassa, jossa hirviöksi muuttunut pikkupoika tappaa äitinsä, tunsin jo aitoa kauhua. Äiti on kuolemansa hetkellä menettämässä järjensä, koska hän sekoittaa mielessään murhaavan hirviökääpiön kuolleeseen sisareensa, jonka keho oli ollut sairauden vääristämä ja mieli hulluuden partaalla.

Eli lopulta sain kauhun väristykseni. Kokonaisuudessaan Uinu, uinu lemmikkini ei ollut pelottava. Olen tuntenut enemmän kauhua lukiessani romaaneja, joita ei ole edes luokiteltu kauhukirjallisuudeksi, kuten Dostojevskin Rikosta ja rangaistusta tai Oscar Wilden Dorian Grayn muotokuvaa. Mutta aion kuitenkin antaa Kingille uuden mahdollisuuden. Eihän Kingin maine kauhukirjallisuuden kuninkaana ole voinut ihan tyhjästä syntyä.

"Tää on kiusallista meille kaikille"

(Kuva: mtv3 / Putous)

TV-KOMEDIASARJA  ---  Putous

Hillittömänä Putous-fanina olen jo pitkään etsiskellyt aasinsiltaa, jonka avulla pääsisin kirjoittamaan Putouksesta. Mutta sitten oivalsin: Putous edustaa kulttuuria, populaarikulttuuria. Miksei populaarikulttuurin tuotteesta voisi kirjoittaa yhtä hyvin kuin ns. korkeakulttuurista? Jostain syystä pelkkä ajatus populaarikulttuurista kirjoittamisesta tuntuu kiusalliselta. Olen ilmeisesti sisäistänyt vähän liiankin hyvin jaottelun "korkeaan" ja "matalaan" kulttuuriin. Pyristelen eroon tällaisesta lukkiutuneesta ajattelutavasta.

Tällä kaudella Putous-suosikkejani ovat Sanna-Raipe Helminen ja Veli Sikiö. Viime kaudella tykkäsin Leena Hefner os. Herppeenluomasta, pastori Luttisesta, Hieno Åhlgrenista ja Yossu Samantha Näädästä. Ensimmäisen kauden jaksot jätin hölmöyksissäni katsomatta enkä ole katsonut sitä edes dvd:ltä.

Sanna-Raipe Helminen hymyilyttää, koska hahmo on hyvin tunnistettava. Tunnistan siinä paljon myös itseäni, koska Sanna-Raipen tapaan yritän usein peittää arkuuttani tylyyteen tai pikemminkin tylyys syntyy automaattisena reaktiona uhkaavaksi kokemaani tilanteeseen. Hahmo kuvastaa hyvin myös ikäluokkaa 13-16-vuotiaat, jotka yrittävät piilotella epävarmuuttaan kaikin tavoin. Mielestäni hahmo on myös stereotyyppisen suomalainen, koska se on ujo ja töykeä. Eikö tämä olekin tyypillistä käytöstä hyvin monelta suomalaiselta? Eivätkö ujous ja töykeys ole suorastaan suomalaisten tavaramerkkejä maailmalla?

Fanitan täysillä myös Veli Sikiötä, vaikka en samastu hahmoon. Veli Sikiö on kuitenkin hyvin tutun oloinen hevarityyppi mustine, roikkuvine hiuksineen ja marilynmanson-piilolinsseineen. Aluksi kavahdin hahmon lässyttävää puhetyyliä. Sitten tajusin, että lässytys sopii Veli Sikiön vetelään elämänasenteeseen, jonka mukaan mitään ei voi tehdä, koska on parempi vain odottaa. Mitään ei kannata edes yrittää, koska on parempi vain odottaa.

Olen miettinyt paljon, mihin komedia lopulta oikein perustuu ja tietysti myös sitä, minkälainen komedia vetoaa minuun. Sketsihahmoissa minuun vetoavat yllättävyys ja ristiriidat. Hahmossa pitää olla jokin ominaisuus, joka ei sovi kokonaisuuteen. Pastori Luttisella yllättävät ominaisuudet olivat rivous ja homous, koska pastorin olettaa olevan asiallinen ja säntillinen. Hieno Åhlgrenilla yllättävä piirre oli myös rivous, koska eihän kukaan oleta rollaattorin varassa raahautuvan mummelin olevan entinen prostutioitu Kotkan sataman punaisten lyhtyjen alueelta. Veli Sikiössä yllättävä, yhteensopimaton ominaisuus se, että vakuuttavalta näyttävä muusikko kaikkea muuta kuin cool.

En oikein tiedä, mihin Sanna-Raippeen komiikka perustuu. Ehkä se liittyy siihen, että hahmo herättää monimutkaisia tunteita. Tavallaan katsojana samastun hahmoon, mutta tunnen myös häpeää hänen puolestaan. Ehkä se on juuri kiusallinen vaivautumisen tunne, joka laukaisee naurureaktion. Kiusaantuminen syntyy myös siitä, että hahmo tasapainoilee hyvän ja huonon maun rajoilla. Sanna-Raipen neuroottisesta puhetyylistä, käytöksestä ja olemuksesta tulee mieleen jokin mielenterveysongelmainen, jota pitäisi pikemminkin mennä auttamaan kuin jonka kustannuksella voi nauraa. Ehkä juuri tämä ristiriita tekee hahmosta vielä huvittavamman: nauran, vaikka samalla koen, etten saisi nauraa.

Olen miettinyt myös, millaisia hahmoja haluaisin nähdä jatkossa Putouksessa. Pakkohan sen sen on jatkua tai rupean itkemään (ja moni muukin rupeaa). Mieltymyksiini ovat ehkä vaikuttaneet brittiläinen komediasarja Little Britain, jonka hahmot rakentuvat erilaisten ristiriitojen varaan (esimerkiksi homofobinen homo, töykeä asiakaspalveluvirkailija, sadistinen laihdutusryhmän vetäjä joka on tietysti itsekin ylipainoinen).

Huomaan, että aidosti hauskoja komediahahmoja on todella vaikea keksiä. Siksi nostankin hattua Putouksen koomikoille ja komedienneille, jotka pystyvät luomaan aina vain lisää hauskoja sketsihahmoja uusille kausille.

Tällaisia sketsihahmoja ehkä haluaisin nähdä Putouksessa (ideoitani "voi käyttä mut ei ol pakko"):

- kaljamahainen, parrakas, keski-ikäinen mies, joka on pukeutunut vaaleanpunaiseen balettiasuun; hahmo puhuu feikkiaksentilla skooneruotsia ja liikehtii naismaisesti (hahmo on lähes identtinen lukioaikaisen, miespuolisen opettajani kanssa lukuun ottamatta vaaleanpunaista balettiasua ja skooneruotsia)

- juntti älykkö; hahmo yrittää olla suunnattoman fiksu ja siksi käyttää puheessaan tolkuttomasti sivistyssanoja mutta käyttää niitä väärin, esimerkiksi jos pitäisi sanoa analysoida, hahmo sanoo anaalisoida yms.; hahmolla pitää ehdottomasti olla paksusankaiset älykkölasit; yhdistelmä tuulipuku + älykkölasit saattaisi toimia

- Frankensteinin morsiamelta näyttävä mallitoimiston johtajatar, joka toistuvasti arvostelee muiden ulkonäköä vaikka itse näyttää parhaimmillaankin hirviötä

- oopperadiiva joka laulaa tahallaan tai vahingossa väärin ja joka kompuroi lavalla ja kaatuilee toistuvasti

-sadistinen laupeudensisar (rivot papit on jo nähty, miksei välillä ristiriitaa oletun hyvyyden ja todellisen pahuuden välillä)

- yliherkkä ja vetistelevä gangsteri

- valelääkäri

Hitchcockin Psyko uudestaan

 ELOKUVA (dvd)  ---  Alfred Hitchcock: Psyko (Psycho), Universal Studios 2012, alkuperäinen esitysvuosi: 1960

Spoilerivaroitus: juonipaljastuksia (suurin osa ihmisistä on varmasti on nähnyt tämän klassikkoelokuvan jo moneen kertaan, mutta osa ihmisistä ei ehkä ole eikä halua tietää liikaa juonesta)

Olen aikaisemminkin kirjoittanut lyhyesti Alfred Hitchcockin Psykosta tekstissä, jossa käsittelin pahimpia kauhuelokuvakokemuksiani. Kirjoitin, kuinka Psykon suihku- ja porraskohtauksissa sydämeni hakkasi tuhatta ja sataa, hikeni virtasi pitkin kylkieni ja tärisin sohvatuolissa niin paljon, että melkein tipahdin lattialle. Elokuva jäi pitkäksi aikaa jylläämään mieleeni. Kun olin myöhemmin pimeällä metsätiellä kävelemässä, pelkäsin normanbatesien hyökkäävän puiden takaa veitsi kädessä. Kun näin elokuvan ensimmäisen kerran, olin lapsi tai nuori eikä ihme, että elämys oli voimakas.

Nyt kun katsoin elokuvan uudestaan aikuisena, tajusin että elokuva on vaikuttanut minuun tavoilla, joista en ole aikaisemmin ollut edes tietoinen. Psykossa jännitys rakentuu paljolti Bernard Herrmannin kirskuvan viulu- tai jousisoitinmusiikin varaan. Tajusin, että Psykon viiltävä, raastava ja kirskuva viulumusiikki on ollut syynä siihen, miksi en ole koskaan pitänyt viulun äänestä. Aina kun olen jossain joutunut kuulemaan viulunsoittoa, päässäni ovat alkaneet soida hälytyskellot: "Murhaaja, murhaaja!" En ole ollut edes tietoinen, että Psyko on vaikuttanut pysyvästi musiikkimieltymyksiini. En ole koskaan voinut ymmärtää ihmisiä, jotka pitävät viulumusiikkia romanttisena, herkkänä ja rauhoittavana. Ehkä vasta nyt voisin edes yrittää suhtautua viulun ääneen rauhallisemmin ja kuulla siinä muutakin kuin (tiedotamattomia) vaaran signaaleja!

Toinen asia, joka on takertunut mieleeni ja jonka vasta nyt ymmärrän, on murhaajaa näyttelevän Anthony Perkinsin näköisten miesten kokeminen uhkaavina. Tätäkään en ole pystynyt tiedostamaan. Aina kun olen havainnut miehessä jotain anthonyperkinsmäisyyttä, päässäni ovat alkaneet soida hälytyskellot: "Murhaaja, murhaaja!". Onneksin Anthony Perkinsin kasvonpiirteet eivät ole tyypillisiä näillä leveysasteilla, muutenhan joutuisin olemaan jatkuvassa puolustusvalmiudessa.

Vaikka Psyko todellakin on yksi pelottavimmista elokuvista, mitä olen nähnyt, voin rehellisesti sanoa, että nautin sen katsomisesta. Kun elokuvan juoni ei enää shokeeraa, pystyn kiinnittämään huomiota taiteellisiin vaikutelmiin, kuten kuvakulmiin, leikkaukseen ja näyttelijöiden roolityöskentelyyn. Pystyn myös suhtautumaan karmivaan musiikkiin kylmän rauhallisesti. Kaikkein upeimmin kuvakulmia ja leikkauksta on käytetty hyväksi suihkukohtauksessa, jossa vaihtelevat lähikuvat kuolevaa naista näyttelevän Janet Leighin kauhistuneista kasvoista, suihkuverhosta, heiluvasta puukosta, kädestä joka hamuilee kaakeliseinää, verestä joka pulppuaa veden mukana viemäriin ja lopuksi lähikuva kuolleen naisen silmästä. Kohtauksen taustalla soi tietysti hirvittävä, kirskuva viulun vingutus.

Uusilla katsomiskerroilla pystyn kiinnittämään huomiota myös Psykon erikoisiin ja ehkä jopa koomisiin yksityiskohtiin. Koomiselta tuntui ainakin murhaaja Norman Batesin outo harrastus: kuolleiden lintujen täyttäminen. Täytetyt linnut Norman on ripustanut seinälleen, minnepä muuallekaan. Samalla kun tuleva suihkumurhan uhri yrittää keskittyä syömiseen, täytetyt linnut näyttävät roikkuvan seinälle kuin valmiina lehahtamaan lentoon ja nokkimaan ihmisiä. Koomiselta tuntui myös se, että Norman Bates vertaa kuollutta äitiään täytettyyn lintuun sanomalla: "Äitini on yhtä harmiton kuin täytetty lintu". Kuten kaikki elokuvan nähneet varmasti muistavat, Norman kaivoi kuolleen äitinsä ruumiin haudasta, palsamoi ruumiin ja säilytti kuivettunutta, mekkoon puettua äitivainajaansa sisällä talossaan. Norman oli itse tappanut äitinsä (ja siinä sivussa myös äitinsä miesystävän). Koska Norman ei halunnut myöntää rikosta edes itselleen, hän loi illuusion elossa olevasta äidistä säilyttämällä ruumista talossaan ja "keskustelemalla" tämän kanssa.

Kun ensimmäisen kerran näin kohtauksen, jossa äitivainajan kuivettunut ruumis paljastuu istumasta kellarin keinutuolista, pelkäsin kuolevani sydänkohtaukseen. Eikä siinä vielä kaikki, äitivainajansa mekkoon pukeutunut Norman hyökkää kohta veitsi kädessä välkehtien uusien uhriensa kimppuun. Viulumusiikki raastaa tietysti taustalla kauhun maksimoimiseksi. Uudella katsomiskerralla pystyin huomaamaan, kuinka taitavasti kohtaus on toteutettu. Kohtauksessa on hyödynnettyu esimerkiksi katossa heiluvaa hehkulamppua ja sen luomia erilaisia valaistusvaikutelmia. Pysyvästi mieleen on jäänyt ainakin se kohta, jossa hehkulampun valo pyyhkäisee keinutuolissa istuvan vainajan kasvoja.

Mielestäni Psyko on onnistunut sekä kauhuelokuvana että elokuvana yleisestikin. Enkä ole mielipiteineni yksin. Psyko on siitä mielenkiintoinen kauhuelokuva (tai trilleri), että se sisältää myös pitkiä suvantovaikeita, jolloin kauhua ikään kuin viritellään. Psykossa on vain muutama todella raaka kohtaus, mutta pääasissa kauhu rakentuu odotuksen, epäilyn ja epävarmuuden varaan. Tällainen hienovarainen, viipyilevä kauhu on paljon tehokkaampaa kuin taukoamaton veren ja suolenpätkien roiskuminen. Jatkuva veren roiskuminen ei enää yllätä, mutta Psyko todellakin onnistuu yllättämään katsojan, jopa uusilla katsomiskerroilla.

Ei ainakaan enneuni

(Selventävä kuvateksti: kuva ei liity millään tavalla mihinkään, vaikka on mahdollista että se liittyy jollain tavalla johonkin, mutta ainakaan tähän postaukseen se ei liity millään tavalla, mutta joku kuva postauksessa pitää olla ja siksi kelpuutin tämän sekundaräpsyn)

HUUMORI / SAIRAS HUUMORI  ---  kulttuuriaiheinen uneni

Varoitus: tämänkertainen tekstini sisältää todella rohkeaa kielenkäyttöä, mikä saattaa järkyttää ja jopa traumatisoida herkkätunteisia lukijoita

Koska blogini on "vain blogi" eikä mikään vakavasti otettava kulttuurisivusto, voin aivan hyvin kirjoittaa myös unistani. Jos olisin vakavasti otettava bloggaaja, kirjoittaisin varmasti viime aikaisista kulttuuririennoistani, kuten esimerkiksi Helsingin kaupunginteatterin näytelmästä Kiviä taskussa, jota tähdittivät Martti Suosalo ja Mika Nuojua. Kaikki muut katsojat taisivat tulkita näytelmän komediaksi, koska ulvoivat naurusta. Itse pidin sitä tragediana ja istuin pokerinaamana katsomossa.

Jos olisin vakavasti otettava bloggaaja, saattaisin kirjoittaa myös Kansallisteatterin Lavaklubista, jossa oli esiintymässä Helsingin Poliisilaulajat ja Helsingin Gaykuoro Out 'n Loud. Yhdistelmä oli hillitön. Käväisin myös Prosak-proosaklubilla kuuntelemassa Aki Ollikaista ja Olli Jalosta, mutta tästäkään en kirjoita.

Kulttuuriaiheeseen uneeni:
Unessa olin vanhanaikaisilla maalaismarkkinoilla. Päädyin kirkkaan oranssilla markiisilla katetun myyntipöydän eteen. Myyntipöydälle oli kasattu pinoittain kirjoja. Silmiini osui tuntemattoman naisen kirjoittama uskonnollisaiheinen kirja. Kirja oli hartauskirja tai joku muu uskonnollinen tutkielma. Kirjan kannessa oli vaalean oranssia ja ruskeaa ornamenttikuviointia.

Otin kirjan käteeni ja aloin selailla sitä. Päästyäni selailussani kirjan loppuosaan huomasin, että novellini "Lesbohuora" oli julkaistu siinä. En ollut tästä havainnosta alkuunkaan ilahtunut. Pikemminkin tunsin järkyttynyttä epäuskoa, koska unessa tiesin, että olin lähettänyt kustantamoon huomattavasti laadukkaampaakin kaunokirjallista aineistoa. En voinut käsittää, miksi kustantamo oli päättänyt julkaista juuri "Lesbohuora"-novellini, vaikka olin laittanut sen mukaan lähinnä vain täytteeksi.

Olin närkästynyt, koska kustantamo ei ollut vaivautunut ilmoittamaan minulle, että he ovat aikeissa julkaista novellini. Ihmettelin myös, miksi kustantamo on halunnut julkaista "Lesbohuora"-novellin nimenomaan uskonnollisen kirjan tai mahdollisesti jopa hartauskirjan yhteydessä. Mietin, oliko kustantamo vaivautunut kertomaan edes uskonnollisen kirjan kirjoittajalle, että "Lesbohuora"-novellini julkaistaan juuri hänen hartauskirjansa yhteydessä. Oletin, että hartauskirjan kirjoittaja oli yhtä järkyttynyt kuin minäkin.

Kun tarkemmin katselin julkaistua novelliani, huomasin että nimeni on kirjoitettu väärin. Tai pikemminkin etunimeni oli oikein, mutta sukunimeni tilalle oli laitettu toinen etunimeni. Olin ymmärrettävästi närkästynyt tällaisesti huolimattomuudesta. Vilkaisin kirjan takakantta eikä siinä ollut halaistua sanaa novellistani. Siksi hartauskirjan lukijoiden täytyy myös järkyttyä, koska heidän silmilleen hyppää yhtäkkiä "Lesbohuora"-novellini.

Aloin selata tarkemmin novelliani. Huomasin, että sivujen alalaidassa oli viitteitä ja selityksiä. Ihmettelin, eikö novellini sittenkään ole novelli. Mietin, olinko kuitenkin vahingossa tullut kirjoittaneeksi antiikkivaikutteisen näytelmän.

Sitten tajusin, että käteeni oli jostain ilmaantunut vanhanaikainen c-kasetti, jossa luki sottaisin kirjaimin Lesbohuora. Ajattelin, että "Lesbohuora"-novellini on sittenkin täytynyt olla todella koskettava, koska joku on vaivautunut säveltämään siitä oopperan!

Pimputtajan asennemuutos

"MUSIIKKI" / MELUSAASTE  ---  oma soittoharrastus

Blogikirjoittamiseeni on tullut kuukauden mittainen tauko henkilökohtaisten kriisieni takia, mutta nyt bloggaus taas jatkuu. Ei kannata säpsähtää sanaa "kriisi", koska se on minulle lähes jokapäiväinen olotila. Aina on joku kriisi päällä ja kun yksi kriisi loppuu, niin toinen alkaa.

Mutta asiaan: Aloitin tosiaan pimputusharrastuksen vasta aikuisiällä noin puolitoista vuotta sitten. Ostin kosketinsoittimen halvimmasta päästä. Jälkiviisaana tajusin, että olisi kuitenkin panostaa laatuun ja ostaa soitin, joka reagoi kosketinvoimaan. Nykyinen härvelini on hyvin lähellä lelua, kuten myyjäkin musiikkikaupassa sanoi.

Olen aikaisemminkin kertonut, että olen luokitellut itseni epämusikaaliseksi ja elämääni on hallinnut huomattava epämusikaalisuuskompleksi. Olen määritellyt "musiikki"harrastukseni eräänlaiseksi testiharrastukseksi, jossa testaan, onko mahdollista oppia asioita tavallaan omia taipumuksiaan vastaan.

Musiikkikaupassa soitinta valitessani olin lähes paranoidisen pelon vallassa, koska pelkäsin, että epämusikaalisuuteni paistaa minusta läpi ja sen pystyy havaitsemaan jopa ulkoavaruudesta käsin. Pälyilin ympärilleni hermostuneena ja oletin ihmisten ajattelevan: "Mitä toihin ämmä täällä tekee? Eiks se tajuu, että musiikkikauppa on tarkoitettu vain musikaalisille ihmisille? Menis jonnekin muualle."

Myyjälle paljastin epäilykseni omaa oppimiskykyäni kohtaan. Olin jonkinlaisen turkulaistyyppisen pessimismin ja negatiivisuuden vallassa, kun jupisin itsekseni: "Tuskinpa mä nyt ikinä mitään opin. Enhän mä varmaan opi edes tunnistamaan keski-C:tä. Kyllä menee nääkin rahat suoraan kankkulan kaivoon". Myyjä vaikeni viisaasti. Toisaalta mitäpä muitakaan mahdollisuuksia hänellä olisi ollut. Eihän myyjä voi lähteä myötäilemään asiakkaan pessimismiä vastaamalla: "No niinhän se on. Ethän sä ikinä mitään opi. Kyllä sä oot tosiaan sellanen urpo, ettei pahemmasta väliä". Myyjän ei myöskään kannata heittäytyä yltiöoptimistiseksi ja vaahdota: "No totta kai sä opit! Sustahan tulee aivan erinomainen soittaja!" Eikä myyjä voi myöskään sanoa: "No, ethän sä varmaan mitään opi, mutta mitä jos kuitenkin ostaisit tän soittimen, koska mä oon täällä töissä provikkapalkalla."

Kun sain soittimen vihdoin raahattua kotiin, aloitin pimputuksen soitto-oppaan ohjeiden mukaisesti. Aluksi olin valtavan innostuksen vallassa, koska huomasin, että pystyn oppimaan edes jotain. Pystyin soittamaan jotain pienimuotoista sävelmän tynkää, mutta vähitellen negatiivisuuteni alkoi taas hiipiä minuun. Sätin koko ajan itseäni siitä, mitä kaikkea en osaa. Onneksi äskettäin vihdoin oivalsin, kuinka typerä asenne negatiivisuus on. Tajusin, että minun kannattaa kiinnittää huomiota siihen, mitä (juuri ja juuri) osaan kuin siihen, mitä en osaa.

Olenhan joka tapauksessa ylittänyt ennakko-odotukseni ainakin siltä osin, että keski-C:n tunnistaminen sujuu vaivattomasti! Aluksi ajattelin, etten ikinä opi soittamaan edes kolmisointua. Luulin, että sormieni vääntäminen kolmisointuun olisi anatomisesti mahdotonta, mutta kyllä sekin on luonnistunut.

Mitä yritän tällä tekstillä sanoa? Kai sitä, että positiivisuudesta ja optimismista on ihmiselle enemmän hyötyä kuin negatiivisuudesta ja pessimismistä. Tai ainakin yleensä. Ehkä positiivisuus ja optimismikin voi mennä liian pitkälle, jolloin niistä on ihmiselle haittaa. Ehkä negatiivisuudesta voi joissain tilanteissa olla jopa hyötyä. Ehkä tietty määrä negatiivisuutta ja pessimismiä kuuluu osana ihmisen itsesuojeluvaistoon. Muutenhan sitä saattaisi lähteä mukaan ties mihin hengenvaarallisiin tempauksiin, esimerkiksi maistella metsässä kärpässieniä ja ajatella: "Eihän kärpässienten myrkky voi mun elimistöä mitenkään vaurioittaa". Ja kohta kaatua kuolleena maahan tai vähintään päätyä sairaalaan teho-osastolle kammottavissa vatsanväänteissä. Mutta harrastustoiminnassa on varmasti ennemmän iloa asenteesta "On täysin mahdollista, että onnistun tässä" kuin asenteesta "Ei tästä ikinä tuu mitään".