Hermoheikko katsoo kauhuelokuvia

 Alfred Hitchcock: Psyko (1960)

ELOKUVAT  --- Muutamista kauhuelokuvista

Kuulun niihin ihmisiin, jotka ovat karttaneet kauhuelokuvia kuin ruttoa. Syynä ovat muutamat nuorena näkemäni kauhuelokuvat, jotka vaikuttivat minuun liian voimakkaasti. Lapsena näin telkkarista Alfred Hitchcockin elokuvan Psyko (1960), jossa kauhu on mielestäni saavuttanut maksimiarvonsa. Porras- ja suihkukohtauksessa (kuvassa) olin lamaantunut kauhusta. Muistan, kuinka sydämeni hakkasi tuhatta ja sataa, hiki virtasi pitkin kylkiäni ja tärisin niin paljon, että melkein tipahdin lattialle nahkaisesta nojatuolista. Elokuvan karmea tunnelma jäi pitkäksi aikaan kytemään mieleen. Joskus talvella olin iltahämärässä kävelemässä huonosti valaistulla metsätiellä. Vilkuilin pimeää metsää ja olin näkevinäni siellä outoa liikehdintää. Minuun iski sellainen pakokauhu, että juoksin metsästä varmasti maailmanennätysvauhtia takaisin ihmisten ilmoille.

Hieman vanhempana erehdyin katsomaan William Friedkinin Manaajan (1973). Elokuva on petollinen siinä mielessä, että se käynnistyy todella hitaasti. Katsoja ehtii tuudittautua uskoon, että elokuvassa ei tapahdu yhtään mitään pelottavaa. Mutta kun tapahtumat vihdoin käynnistyvät, siinä sydänkohtauksessa pidättelemistä. Manaaja jäi myös pitkäksi aikaa kummittelemaan mieleeni. Nukahtaminen vaikeutui, koska pelkäsin minulle tapahtuman samaa kuin elokuvan riivatulle tytölle, jonka sänky alkaa täristä ja myöhemmin tyttö joutuu kammottavien pakkoliikkeiden valtaan. Sentään en pelännyt, että naamani muuttuisi vihertäväksi tai suustani alkaisi pursuta limansekaista vaahtoa.

Aikuisena näkemäni M. Night Shyamalan Kuudes aisti (1999) ei sekään suostunut katoamaan mielestäni. En enää tarkkaan muista elokuvan juonta, mutta kohtaus jossa pikkupoika aistii kuolleiden läsnäoloa kylmistä ilmavirroista, on takertunut mieleeni. En muista, miten ilmavirrat oli elokuvassa toteutettu (ilmeisesti sumulla), mutta kotona yöllä pelkäsin juuri vastaavanlaisten ilmiöiden alkavan vainota minua. Aina kun pikkupoika aisti ilmavirtojen liikkumista, kuolleet ilmaantuivat piinaamaan häntä. Kukapa haluaisi kuolleita kummittelemaan kotiinsa keskellä yötä!

Kammottavia kauhunväristyksiä aiheutti myös David Lynchin televisiosarja Twin Peaks, jossa kauhu tunkeutuu kodikkaaseen ympäristöön keskellä kirkasta päivää. Jotenkin voin sietää ja ymmärtää, jos kauhu hyökkää rumaan ja hämärään ympäristöön, mutta se tulee keskellä päivää, se on liikaa. Oikeastaan kaikissa David Lynchin elokuvissa on enemmän tai vähemmän voimakas kauhun tunnelma, vaikka hänen elokuviaan ei tietääkseni ole luokiteltu kauhuksi. Lynchillä kauhu syntyy luisumista unen ja valveen välillä ja terveen ja hullun kokemusmaailman sekoittumisesta.

Hermoheikkoudestani huolimatta päätin kuitenkin katsoa kauhua. Halusin selvittää, onko kauhun sietokykyni parantunut vai huonontunut. Lainasin kirjastosta elokuvat The Others (2001, ohjaaja Alejandro Amenabar) ja japanilaisen Hideo Nakatan ohjaaman elokuvan Dark Water (2002). Jännitin jo etukäteen niin paljon, että pidin psykoosin laukeamista erittäin todennäköisenä. Yllättäen kävi niin, että leffat eivät tuntuneet paljon miltään. Olenko siis muuttunut vai valitsinko sattumalta vain huonoja kauhuelokuvia?

Dark Water tuntui enemmänkin surulliselta kuin pelottavalta, vaikka olihan siinä muutama säikyttelykohtaus. Elokuva kertoo avioeron kokeneesta naisesta, joka taistelee lapsensa huoltajuudesta. Nainen asuu tyttönsä kanssa rähjäisessä talossa, jonka katosta tihkuu vettä - tai sitten nainen on hullu, joka näkee harhoja. Oli miten oli, elokuva tuntui paikoitellen jopa pitkäveteiseltä. Pyörittelin peukaloitani ja puhaltelin ilmaa turhautuneena keuhkoistani, kun mitään raflaavaa ei alkanut tapahtua.

The Others oli vähän pelottavampi. Siinä nainen asuu kahden lapsen kanssa linnassa, jonka kaikki ikkunat on pimennetty, koska lapset kärsivät oudosta fotosensitiivisyydestä. Nainen on tietysti sekoamaisillaan, koska hän odottelee samalla miestään palaavaksi sodasta. Nainen alkaa kuulla yläkerrasta kolinaa ja raahausääniä. Jälleen on kaksi vaihtoehtoa: joko nainen on hullu tai sitten taloon on tunkeutunut ylimääräisiä olioita. Enpäs kerrokaan, mistä on kyse. Elokuvaa voi pitää taiteellisesti tasokkaana, vaikkei se ollut järin pelottava.

Ehkä olen jo niin vanha, että kauhuelokuvat ovat menettäneet tehonsa. Tai sitten olen kokenut pelkoa ja kauhua jo niin paljon arkipäivän tilanteissa, etten enää "jaksa" pelätä elokuvia. Tai sitten kyseiset elokuvat olivat yksinkertaisesti huonoja. Aion kuitenkin jatkaa kauhuelokuva-projektiani. Tänään sorruin ostamaan Coppolan Dracula-elokuvan. Jos en päivitä tätä blogia moneen kuukauteen, olen todennäköisesti jossain hermoparantolassa toipumassa Draculan laukaisemasta hermoromahduksesta...

Olisi kiva, jos joku vaivautuisi kommentoimaan omista kauhuleffakokemuksistaan!