Kauhuprojekti jatkuu

ELOKUVA (dvd)  ---  Troy Nixey: Älä pelkää pimeää (Don't be afraid of the dark), Miramax, 2010

Spoilerivaroitus: juonipaljastuksia!

Troy Nixeyn ohjaama ja Guillermo del Toron käsikirjoittama kauhuelokuva on kasattu värisyttävistä aineksista. Pieni tyttö päätyy äitinsä hyljeksimänä väliaikaisesti asumaan kolkkoon kartanoon isänsä ja tämän uuden tyttöystävän kanssa. Kartanon lähellä levittäytyy ränsistynyt puutarha. Ja kuinkas ollakaan, kartanosta löytyy valeseinän takaa kellari. Ja lopun voi arvata. Kyllä, kellarissa myllertää epämääräisiä olioita, joiden ulkonäkö on sekoitus rottaa, sammakkoa ja lepakkoa. Oliot kuiskivat tytölle ilmastointikanavien välityksellä ja houkuttelevat tyttöä kellariin voidakseen murhata tämän ja ottaa tytön hampaat ravinnokseen.

Syntyykö näistä aineksista värisyttävä kauhuleffa? No, ei todellakaan. Tavallaan ainekset kauhuun ovat olemassa, mutta kokonaisuus ei toimi. Elokuva tuntuu väkisin väännetyltä. Aivan kuin käsikirjoittajatiimi olisi kahvinpöydän ääressä esittänyt toisilleen kysymyksen, mitä elementtejä kauhuelokuvaan kannattaa tunkea ja alkaneet kuvata elokuvaa siltä istumalta. Joillekuille katsojille yhdistelmä pimeys, iljettävät oliot ja hylätyksi tulemisen pelko saattaa toimia, mutta minua se lähinnä haukotutti.

Sammakko-lepakko-rotta-sekasikiöt koin naurettavina. Purskahdin nauramaan, kun näin niiden sinisinä hehkuvat silmät ja kuulin niiden mongertavan tytölle: "We want you". Hihittelin myös pelottavaksi tarkoitetussa suihku/kylpyammekohtauksessa, jossa terävähampaisia ja pitkäkyntisiä olioita rynnii tytön kimppuun ilmastointikanavista ja lattian koloista.

En näköjään olekaan niin hermoheikko kuin olen kuvitellut. Tai sitten olen yksinkertaisesti jo niin vanha kääkkä, ettei mikään tunnu miltään. Elokuva saattaa pelottaa lasta tai nuorta, mutta tuskinpa enää ketään yli kaksikymppistä. Ehkä olin naiivi ja hölmö, kun edes kuvittelin, että mikään kauhuelokuva voisi enää pelottaa. Psykon ja Manaajan aiheuttamat kauhunväristykset ovat kuitenkin jääneet niin hyvin mieleen, että olen niiden perusteella virheellisesti yleistänyt hermoheikkouteni koskemaan mitä tahansa kauhuelokuvaa.

Aion kaikesta huolimatta jatkaa älyvapaata kauhuprojektiani. En kuitenkaan usko, että mikään yliluonnollinen uhka voi minua säikäyttää. Uskon, että todellinen kauhu on luonteeltaan hyvin arkista. Pahinta pelkoa ja kauhua ainakin itselleni edustavat erilaiset menettämisen pelot. Ehkä kaikkein pahin kauhu, minkä ihminen voi kohdata, on hulluksi tuleminen. Jos ei voi luottaa enää edes omiin aistihavaintoihinsa, kaikelta putoaa pohja. Kirjastosta olenkin varannut Juha Hurmeen kirjan Hullu. Siinä Hurme kirjoittaa psykoosistaan, jota hän kuvailee kahden viikon pituiseksi (jos muistan oikein) kauhuleffaksi.

Pakko mainita vielä loppuun, että purskahtelin nauramaan vielä katsoessa leffan ekstroja, joissa Guillermo del Toro puhuu englantia hassusti murtaen ja Troy Nixey näyttää sliipatussa ulkomuodossaan enemmän verotarkastajalta kuin kauhuelokuvien ohjaajalta.