Lukumaraton vai slow reading ja muut ongelmat

LUKEMISEN JA KIRJOITTAMISEN ONGELMISTA

Monessa kirjablogissa on viime aikoina ollut tapetilla 24 tunnin lukumaraton. Maratonia on suoritettu mm. blogeissa Pihin naisen elämää ja Anna minun lukea enemmän (muitakin blogeja löytyy, mutta laiskuuksissani en jaksa linkittää enempää).

Pitäisikö minunkin lähteä mukaan lukumaratoniin, koska "kaikki" muutkin lähtevät? Ei missään nimessä. Yritän päästä toiseen äärilaitaan eli hitaaseen ja nautiskelevaan lukutapaan. Haluan oppia lukemaan tekstiä makustellen (juuri tähän sanaan olen törmännyt joissain blogeissa) ja pysähdellen, tarvittaessa jopa lukien samoja virkkeitä tai kappaleita moneen kertaan.

Haluan oppia maistelemaan tekstiä, samalla tavalla kuin maistellaan tummaa suklaata, espressoa tai chiliruokia. Tummaa suklaata, voimakasta kahvia tai chiliä ei edes pysty hotkimaan. Niiden maut ovat niin voimakkaita, että ne vaativat keskittymistä, pysähtymistä ja ehkä jopa hiljentymistä. Vastaavanlaisia kokemuksia haluan etsiä myös lukemisesta. Sen sijaan että ahmisin pikaruokaa, haluan siirtyä italialaisten lanseeraamaan slow foodiin ja itse kehittämääni termiini slow reading.

Yllä olevalla kappaleella en tietenkään tarkoita, että paheksuisin lukumaratoneja. Ne ovat varmasti hauskoja kokeiluluonteisia juttua, mutta eivät vain ole minun heiniäni. Mutta mistä tahansa tekstistä ei tietenkään pysty nautiskelemaan, jossa tekstissä ei ole mitään, mistä nauttia. Kuvan Johanna Venhon romaani Syntysanat soveltui hyvin slow reading -kokeiluuni, koska se on kirjoitettu runollisella tyylillä. Romaani ei myöskään ole juonivetoinen, vaan pikemminkin tunnelmapainotteinen.

---------------------------

Lukemiseni ja (blogi)kirjoittamiseni on kriisiytynyt myös muista syistä. Olen jälleen kerran syyllistynyt naiiviin ajatteluvirheeseen kuvitellessani, että luonteestani puuttuisi kokonaan ominaisuus nimeltä miellyttämishalu tai että sosiaalinen paine ei millään tavalla vaikuttaisi minuun. Olen kokenut sosiaalisen paineen aika pusertavana viime aikoina. Painetta tulee sekä kirjablogien sisältä että niiden ulkopuolelta.

Vaikka en edes ole varsinainen, puhdasverinen kirjabloggaaja, vaan sekasikiötä muistuttava kulttuuribloggaaja, imen vaikutteita kirjablogeista. Tuntuu siltä kuin kirjablogeissa olisi hyväksyttävämpää kirjoittaa uusista, vastailmestyneistä kirjoista kuin vanhoista, homeisista(?) klassikoista. Äskettäin kirjastossa käydessäni huomasin ajattelevani, että voinko kirjoittaa tai edes lukea peräti kaksi vuotta vanhaa kirjaa! Ennen bloggausaikaani tällainen kysymys ei olisi edes käväissyt mielessäni. Mutta kirjastossa mietin aivan tosissani, onko jotenkin häpeällistä kirjoittaa kirjoista, jotka eivät ole tulleet painosta suunnilleen viikko sitten. Aivan kuin kirjan pitäisi olla höyryävän kuuma, suoraan uunista otettu, että siitä voisi blogata.

Ja sitten: oma lukunsa on kirjablogien ulkopuolelta tuleva kritiikki, nälvinen, mollaaminen, mustamaalaaminen ja vaientamisyritykset. Tuntuu siltä, että kirjoittipa kirjoista blogeissa mitä hyvänsä, kaikki on väärin. Kirjabloggaajien arvostelijoita näyttää olevan mahdoton miellyttää. Jos kaikki tavat kirjoittaa kirjoista blogeissa ovat arvostelijoiden mielestä väärin, eikö se käytännössä tarkoita sitä, että kirjablogikriitikot toivovat kirjabloggaajien vaikenevan lopullisesti. (Ja piruuttani käsittelen kirjablogikriitikoita yhtenäisenä massana, koska niinhän he itsekin tekevät kirjoittaessaan kirjabloggaajista).

Mikäli olen kirjablogikriitikoita oikein käsittänyt, kirjabloggaajat tekevät kaiken aina väärin, esim:

- jos kehuu kirjaa, se on naurettavaa peukutusta, varsinkin jos kyseessä on arvostelukappaleena saatu kirja. Arvostelukappaletta ei kerta kaikkiaan voi kehua, koska silloinhan bloggaaja osoittaa olevansa kustantamon talutusnuorassa ja sätkivänsä kuin tahdoton marionetti
- jos haukkuu kirjaa tai millään tavalla kritisoi sitä, on ilkeämielinen tylyttäjä.
- jos kirjoittaa kirjasta ympäripyöreän ja neutraalin blogitekstin, ei osaa tai uskalla arvioida kirjaa

- jos kirjoittaa kirjasta blogitekstin, joka muistuttaa liikaa sanomalehtikritiikkiä, on valekriitikko, joka talloo oikean kriitikon varpaille ja vie leivän tämän suusta
- jos ei kirjoita kirjasta sanomalehtikritiikkiä muistuttavaa blogitekstiä, syyllistyy mutuhuttuun

Jos mikään kirjoista kirjoitettu blogiteksti ei kelpaa, eikö se käytännössä tarkoita sitä, että bloggaajien olisi syytä lopettaa koko bloggaus ja luovuttaa äänensä niille ihmisille, jotka ovat kirjoista aikaisemminkin kirjoittaneet?

Kyllähän tällainen vähän ihmetyttää. Ehkä myös naurattaa. Vai itkeäkö pitäisi? Kai tässä olisi jo ainesta jollekin komediasarjan käsikirjoittajalle - suomalainen kirjablogikeskustelu. Jotenkin tulee mieleen aussikomediasarja Angry Boys, jossa napit vastakkainen ovat uuden ja vanhan liiton surffaajat.

Paras rockkomedia ikinä!?!

(Kuva sivulta: IMDb)(Toivon, että kuvien lainaaminen blogikäyttöön on sallittua)

ELOKUVA(dvd)  ---  Rob Reiner: Spinal Tap - Hei, me rokataan! (This is Spinal Tap)(Sandre Metronome, 2004)(elokuvan alkuperäinen esitysvuosi: 1984)

Ihanaa, pääsen vihdoin viimein kirjoittamaan tästä elokuvasta, josta olen ollut aikeissa kirjoittaa jo ikuisuuden (lue: puolisen vuotta). Olen sitä mieltä, että Spinal Tap on kaikkien aikojen paras rockkomedia. Toisaalta argumenttini uskottavuutta rajoittaa se, että tämä on myös ainoa rockkomedia, jonka olen nähnyt. Ja tiedoksi: kirjoitan tätä tekstiä ihan vain fanituspohjalta, joten tekstistäni on turha etsiä mitään tajunnan räjäyttävää analyysiä.

Spinal Tap -elokuva ei ole vain komedia, vaan se on myös mokumentti eli mock-documentary, vaikkakin elokuvassa itsessään sitä luonnehditaan termillä rock-documentary, lyhennettynä rockumentary. Dokumentaarista vaikutelmaa elokuvassa on luotu käyttämällä tahallisesti kömpelön oloista kameratyöskentelyä, jossa kamerat heiluvat. Leikkauksella on myös luotu vaikutelmaa amatöörimäisestä kotivideosta.

Elokuvassa brittiläinen Spinal Tap -yhtye lähtee tuhoon tuomitulle Yhdysvaltojen kiertueelle, jossa katastrofit seuraavat toisiaan. Bändin totaalinen epäonnistuminen herättää tietysti katsojassa hillittömiä naurukohtauksia. Bändin mokailulle nauraminen tuntuu osittain kiusallista, koska dokumentaarisuuden vaikutelma saa ajoittain unohtamaan, että yhtye on fiktiivinen ja kaikki perustuu nerokkaaseen käsikirjoitukseen.

Ensimmäisillä katselukerroilla nauroin tikahtumispisteessä kohdassa, jossa bändin jäsenet eksyvät lavan alle. Vauhkoontunut yleisö huutaa salissa ja odottaa idoleitaan, mutta nämä harhailevat lavan alla. Nauroin kuollakseni myös kohdassa, jossa lavastuksen mekanismit eivät toimi. Kolmen bändin jäsenen pitäisi kuoriutua ihmisenkokoisista, läpinäkyvistä munista, mutta tietenkin erään soittajan kohtalona on jäädä munaan vangiksi ja odottaa, kunnes avustaja saa sulatettua hitsausliekillä saumakohdan auki.

Spinal Tapin musiikillinen kaari on lievästi sanottuna erikoinen. Bändi aloitteli 60-luvulla beatlesmäisillä renkutuksilla, siirtyi siitä raskaaseen rockiin ja flittaili heavymusiikin kanssa, mutta on valmis kokeilemaan jotain niinkin poikkeavaa kuin freejazz, jossa ei ole rytmistä eikä melodiasta tietoakaan. Bändi esittelee elokuvassa tuotantonsa helmiä, kuten älyvapaasti sanoitettuja lauluja Big Bottom (vapaa suomennos: Iso pylly tai Läskiperse) ja Hellhole (vapaa suomennos: Läävä tai Paskaläävä).

Spinal Tapissa on sen parikymmenvuotisen historian aikana rampannut niinkin paljon kuin 37 muusikkoa. Osa bändin jäsenistä on poistunut mystisten kuolemantapauksien takia. Eräskin rumpali kuoli tukehtumalla oksennukseen - mutta kenen? Ei välttämättä omaansa. Kuolemantapaus jää basistin mukaan selvittämättä, koska "you can't dust vomit" (oksennuksesta ei löydy sormenjälkiä). Yksi bändin lukuisista rumpaleista katosi kirjaimellisesti kesken keikan, koska syttyi spontaanisti palamaan ja jäljelle jäi vain kasa tuhkaa.

Bändin jäseniä ei ole kuvattu liialla älykkyydellä pilattuina, mutta sekin kuuluu käsikirjoitukseen. Laulaja ei ymmärrä sanojen "sexy" ja "sexist" eroa. Hän sekoittaa myös mittayksiköt ja siksi lavalle ilmaantuu kääpiökokoinen Stonehenge-lavaste viisimetrisen sijaan. Kelloakaan bändin jäsenet eivät ymmärrä. Bändin kiertueella mukana kulkeva soittajan tyttöystävä ei ole sen fiksumpi. Osa faneista ja bändäreistäkin vaikuttavat lobotomian käyneiltä. Ehkä elokuvan käsikirjoittajat haluavat viestittää tällä, että rock on bisneksenä kauttaaltaan tyhmyyden läpitunkemaa. Tai että älyvapaudesta syntyy parasta komediaa.

Spinal Tapin muusikoiden ulkoinen olemus on oma lukunsa. Muusikot vääntelehtivät lavalla tiukoissa trikoissa ja usein ilman paitaa. Kamerat kuvaavat muusikoiden miehisiä ulottuvuuksia usein alhaalta päin. Laulajan kiinteistä pakaroista on myös pari lähikuvaa. Kasvoilla välkehtivät glamour-meikit, koska tässä vaiheessa bändi on omaksunut tyylilajikseen glamrockin. Hiukset on pörrötetty 80-luvun tyyliin. Mitä tästä enempää voi kirjoittaa? Mikään teksti ei tietenkään voi ylittää itse elokuvan hauskuutta. Olen nähnyt leffan jo kymmenisen kertaa ja yhä vain jaksaa naurattaa. Suosittelen.

Voi kommentoida (mutta ei ole pakko). Pidätkö komedioista? Mikä on paras näkemäsi komedia? Parantaako huumori elämänlaatuasi? (Omat suosikkikomediani ovat Piukat paikat, Bruno, Tootsie, Johnny English, Amelie ja tietysti Spinal Tap)(Komediasarjoista suosikkijani ovat Little Britain, Todella upeeta ja Muodollisesti pätevä)(Ja tietysti aussisarja Angry Boys ja satiirinen animaatiosarja South Park)

Eija-Liisa Ahtilan näyttelyn suorittaminen

(Kuvat sivulta: Kiasma)

NYKYTAIDE  ---  Eija-Liisa Ahtila: Rinnakkaiset maailmat (Kiasma, 19.4-1.9.2013)

Eija-Liisa Ahtila esitti Hesarin haastattelussa toiveen, ettei hänen näyttelyään mentäisi suorittamaan, mutta minäpä menin Kiasmaan nimenomaan suoritusasenteella ja vieläpä kahdesti. Näyttelyn suorittaminen ei ollut minulle kuitenkaan mikään pakkopullan nieleksimistä muistuttava kokemus, vaan miellyttävä uppoutuminen, koska olen aina ollut kiinnostunut Ahtilan teoksista. Pidän hänen tavastaan kuvata ulkoista todellisuutta samalla kun hän porautuu henkilöiden mielenmaisemaan.

Eniten kiinnostuin projisointi-installaatio-teoksesta nimeltä Talo, joka kuvaa psykoosiin joutuvan naisen sisäistä kokemusmaailmaa. Teos koostuu kolmelle valkokankaalle heijastetuista videoista. Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun Ahtila on käsitellyt hulluuden teemaa kuvataiteessaan. Televisiossakin äskettäin esitetyssä videoteoksessa Tuuli naispäähenkilö sekoaa, alkaa kuulla ääniä, nähdä näkyjä ja alkaa kuvitella, että hän on massiivisen vainoamisen ja vehkeilyn uhri. Sana "Tuuli" ei viittaa naisen etunimeen, vaan harhaan, jossa verhot jossa hulmuavat suljettujen ikkunoiden edessä. Miesääni sanoo, "mielikuvituksestasi tuulee".

Videoteos (tai virallisesti projisointi-installaatio) Talo pohjautuu muutaman psykoosin käyneen naisen haastatteluihin. Hulluus alkaa vähitellen hiipiä päähenkilönä esiintyvän naisen elämään. Nainen asuu metsän keskellä omakotitalossa. Talo muuttuu naisen hulluuden vertauskuvaksi. Nainen alkaa kokea, että "olohuone on menossa rikki" ja että "piha on tulossa olohuoneeseen". Kohta pihalle parkkeerattu hurisee talon sisällä ja harhassa pienoisauto ajaa pitkin seiniä. Televisioruudusta astuu lehmä löntystelemään talon lattialle. Mitä pidemmälle hulluus etenee, sitä syvemmin naisen kokemusmaailmassa sekoittuvat sisä- ja ulkopuoli, ajasta tulee simultaania ja syy-seurausyhteydet katoavat.

Hulluksi tullut nainen kokee, että hänen sisälleen "astuu ihmisiä" ja he "jäävät häneen asumaan". Hänen oma minuutensa alkaa murentua. Samalla ulkopuolinen todellisuus valtaa hänen talonsa - ja päänsä. Kaikenlaisia ääniä tunkee taloon, kuten siipirataslaivan ääntä, puheensorinaa ja lokkien kirkunaa. Ylläolevassa kuvassa nainen alkaa pimentää ikkunoita, jotta voisi edes kuvitella olevansa samassa paikassa äänten lähteiden kanssa. Myöhemmässä vaiheessa nainen kokee harhan, jossa hän lentää metsässä ja koskettaa kuusien oksia.

Niin sairaalta kuin se kuulostaakin, hulluus on aina kiehtonut minua. Jos olisi mahdollista kokeilla hulluutta esimerkiksi tunnin ajan jonkinlaisen laitteen avulla, lähtisin heti kokeilemaan. Olen aina halunnut tietää, miltä kuulo- ja näköharhat tuntuvat. Tai miltä tuntuisi, jos ajan kokemus lakkaisi olemasta tai jos tilat sekoittuisivat ja muuttuisivat limittäisiksi. Eihän se voi tuntua miltään muulta kuin kammottavalta ja ahdistavalta, mutta siitä huolimatta haluasin kokea sen. Mutta pitää kai tyytyä unimaailmaan, joka on myös eräänlaista hulluutta. Eräässä unessa koin vastaavanlaisen tilanteen kuin Talon nainen. Olin tuntemattomassa talossa ja ihmettelin, miten ulkoa kantautuva autonhurina voi kuulua voimakkaampana äänenä talon sisällä kuin ulkona. Unessa autonääni voimistui talon sisällä, vaikka sen olisi pitänyt hiljentyä.

Ahtilan näyttelyssä katsoin videoteoksen Marian ilmestys muutamaan otteeseen. Kolmelle valkokankaalle heijastetussa teoksessa kuvataan amatööriteatteriseurueen(?) tulkintaa raamatullisesta kertomuksesta, jossa Neitsyt Maria kohtaa enkelin, joka ilmoittaa hänelle neitseellisestä hedelmöittymisestä. Seuruetta ohjaa näyttelijä Kati Outinen.

Maria ilmestys -teoksessa kummastelin, miksi Ahtila oli ympännyt tähän yhteyteen eläinnäkökulmaa. Teoksessa oli mukana lintuja ja aaseja. Kertojaääni kertoi eläinten kykenevän aistimaan asioita, joihin ihmiset eivät pysty. Esimerkiksi monet linnut pystyvät aistimaan infrapunasäteilyä. Mutta mitä siitä jos lintujen silmät toimivat kuin lämpökamerat tai lepakot kuulevat ylä-ääniä tai muuttolintujen aivot tajuavat magneettikenttiä? Yrittääkö Ahtila tällä viestittää, että Neitsyt Maria on raamatullisena henkilönä niin kummallinen (outo lintu?), että hänet voi samastaa eläinkuntaan? En ihan ymmärtänyt. Tai onko nykyihminen jo niin etääntynyt raamatullisista ihmeistä, että ne kannattaa niputtaa samaan ryhmään kuin vaikkapa sammakoiden horrostaminen jäätyneenä tai matelijoiden kuukausia kestävä syömättömyys tai vaihtolämpöisyys?

Jaksoin Ahtilan näyttelyssä katsoa loppuun saakka myös videoteoksen Rukoushetki, joka käsitteli koiran kuolemaa ja sen laukaisemaa surua ja siitä toipumista. Mutta näyttelyssä oli myös teoksia, joiden kohdalla vastaanottokykyni loppui kokonaan. En jaksanut edes yrittää neljälle seinälle heijastettua videoteosta Missä on missä, joka kertoi kai lähinnä Algerian sisällissodasta.

Tuskastuin nopeasti teokseen, koska minua häiritsi se, etten pystynyt näkemään kaikkea, koska yksi valkokankaista sijaitsi selkäni takana. Sitähän teos ilmeisesti haluaa nimenomaan kertoa, ettei kukaan voi koskaan nähdä (tai kuulla, ymmärtää tai muistaa) kaikkea, vaan ihmisnäkökulma on aina rajallinen. Näkeminen ja havainnoiminen perustuu myös valintaan. Tässäkin teoksessa katsoja pakotetaan valitsemaan joku katselukulma. Minun valintani oli se, etten suostunut valitsemaan yhtään näkökulmaa, koska en saanut haluamaani näkökulmaa. Tai ehkä valintani oli inhimillisesti tyypillinen reaktio, jos kyseessä on jokin ikävä ja vaikea asia (tässä: sisällissota). Valintani oli silmien sulkeminen ja (rikos)paikalta poistuminen. Kun jotain ei näe, sitä ei ole - tai niin ainakin haluaa uskoa. Suljin silmäni. Lähdin pois. Otin etäisyyttä. Pesin käteni. Äänestin tyhjää. Vaikenin.

Näyttelyssä oli teos, joka oli minulle totaalisen yhdentekevä. Se oli nimeltään Vaakasuora ja se oli kuusen viisiosainen "muotokuva". Ei vaan napannut. Eläinten kokemusmaailmaan pystyn vielä jossain määrin samastumaan, mutta en kasvikunnan edustajien. Yllättävää kyllä, teokseen Talo sisältyi eräänlaisia huonekalujen ja esineiden "muotokuvia". Koin ne mielenkiintoisina, vaikka huonekalut ja esineet olivat vielä vähemmän eläviä kuin kasvit. Huonekaluista ja esineistä heijastui mielestäni jotain twinpeaksmäistä uhkaa, joka sopi hyvin teoksen teemaan. Ei kuitenkaan paikoilleen juuttuvaa levysoitinta, pyörivää kattotuuletinta tai portaita, vaan piironkeja, tuoleja ja lamppuja. Esineiden pysyvyys rinnastui mielenkiintoisella tavalla hullun naisen mielen hajoamiseen.

Anekdootti:
Kun seisoksin Kiasman aulassa, kuulin kuinka joku nainen huudahti toiselle naiselle tervehdyksenä "Eija-Liisa!" Käännyin katsomaan naista, jolla oli silmälasit ja ruskeat hiukset. Mietin, voiko hän olla Eija-Liisa Ahtila. Myöhemmin uskaltauduin kysymään museovahdilta, onko taiteilija itse sattumoisin käväissyt Kiasmassa sinä päivänä. Museovahti vastasi, että oli. Yllätyin - ja samalla myös ilahduin, etten ollut nähnyt harhoja.

Oopperaa!!!

MUSIIKKI/ OOPPERA  ---  W.A. Mozart: Taikahuilu (Sibelius-Akatemia, esityspäivä 29.5.2013)

Kävin eilen katsomassa ja kuuntelemassa Mozartin oopperan Taikahuilun Sibelius-Akatemian konserttisalissa. Esitys oli toteutettu osittain opiskelijavoimin ja ilmeisesti siksi sisäänpääsymaksu oli nolla euroa. Olen nähnyt Taikahuilun myös Kansallisoopperassa. Pidin molemmista esityksistä yhtä paljon. Kansallisoopperan esityksessä ihastelin visuaalista puolta, kuten puvustusta, lavastusta ja valaistusta. Sibelius-Akatemian puvustus, maskeeraus ja lavastus oli toteutettu nollabudjetilla, joten se ei tietenkään pysty kilpailemaan rahakkaan tuotannon kanssa. Puvustus oli kuitenkin tyylillisesti yhtenäinen, joten siinä mielessä myös sitä oli ilo katsella.

Sibelius-Akatemian esityksessä keskityin huomattavasti enemmän pelkkään musiikkiin kuin Kansallisoopperassa, jossa silmänruoka vangitsi huomioni. Eilisessä esityksessä en pystynyt havainnoimaan visuaalista puolta senkään takia, että en yksinkertaisesti nähnyt kaikkea, koska penkkirivit eivät nouse. Eilen kuitenkin koin löytäneeni musiikin aivan uudella tavalla. En vieläkään pysty käsittämään, miten on ylipäänsä mahdollista laulaa niin upeasti kuin mihin oopperalaulun opiskelijat ja ammattilaiset pystyvät. Tunnelma salissa oli ajoittain epätodellinen ja absurdi, koska tilana sali muistutti yläasteen jumppasalia (vain puolapuut puuttuivat), mutta laulajat ja muusikot olivat huipputasoa!

Laulajista kiinnitin eniten huomiota samoihin henkilöihin, jotka olin jo entuudestaan nähnyt Arkadia International Bookshopin esittelytilaisuudessa. Kanadalaissyntyinen Emili Losier veti pökerryttävän Paminan roolin. Petri Vesa oli Taminon roolista. Ilmeisesti samassa tilaisuudessa oli myös Sarastroa esittävä Matti Turunen. Esityksessä hullaannuin myös Juha-Pekka Mitjosen Papagenoon ja suuni loksahti auki kohdassa, jossa Yön kuningatar Tuuli Takala lauloi tunnetun koloratuuri(?)osuuden (anteeksi vaan, mutta maallikkona musiikkitermit ovat huteralla pohjalla). Esitteestä huomasin, että Tuuli Takala esiintyy samassa roolissa myös Kansallisoopperassa tämän vuoden syksyllä.

Esittelytilaisuudessa uskaltauduin kysymään tyhmän kysymyksen eräältä oopperalaulun opiskelijoista. Kysyin, miten on mahdollista tuottaa niin voimakkaita ääniä kuin oopperalaulajat pystyvät. Vastauksen mukaan kaikissa ihmisissä on synnynnäisesti kyky tuottaa voimakkaita ääniä, mutta se alkaa surkastua iän myötä, koska lapsien huutamista ja kirkumista aletaan rajoittaa. Oopperalaulun opiskelijan mukaan oopperalaulussa on kyse nimenomaan siitä, että "opetellaan uudelleen huutamaan" (en ole varma, esittikö hän tämän aivan vakavalla naamalla, mutta uskottavalta se kuulostaa). Hänen mukaansa ammattilaulajat osaavat myös käyttää koko kehoaan äänen tuottamiseen.

Takaisin Taikahuiluun. Olen tosissani yrittää hahmottaa Taikahuilun juonta, mutta se ei meinaa aueta, ei sitten millään. Mutta oopperathan taitavat olla kuuluisia epärealistisista juonistaan, joissa toinen toistaan oudoimmat juonenkäänteet seuraavat toisiaan.

Seuraavaksi suoria sitaatteja ohjelmalehtisestä ja suluissa omia kommenttejani kursivoituina:

1. Näytös
Kapinallisten johtaja Sarastro on kidnapannut Yön kuningattaren, kaupungin hallitsijan, tyttären Paminan. (Onko Yön kuningatar perustanut pimeyden ja pahuuden valtakunnan, jota vastaan Sarastro armeijoineen on ryhtynyt taistelemaan? Yrittääkö Sarastro kidnappauksellaan kiristää Yön kuningatarta vai havitteleeko hän Paminaa puolisokseen?)

Yön kuningattaren sihteerit, kolme naista, löytävät eksyneen opiskelijapojan, Taminon, ja tuovat hänelle kuningattaren viestin: Pamina on pelastettava. Itse kuningatarkin käy esittämässä tämän pyynnön. (Tuntevatko Tamino ja Pamina toisensa entuudestaan? Ovatko he rakastavaisia? Mikä on Yön kuningattaren suhde Taminoon? Miksei Yön kuningatar itse mene pelastamaan Paminaa?) 

Tamino ja hänen uusi ystävänsä, yksinäinen lintumies Papageno, lähtevät matkaan heille lahjoitettujen taikahuilun ja kellopelin kanssa,  mutta joutuvat toisistaan erilleen matkan varrella. (Mikä ihmeen lintumies? Kuka lahjoittaa heille taikahuilun ja kellopelin ja miksi? Miksi Papageno lähtee mukaan pelastamaan Paminaa, vaikka ei ilmeisesti edes tunne tätä?)

Papageno löytää pakomatkalla olevan Paminan, ja joutuu vaikeuksiin ilkeän Monostanoksen kanssa. (Mistä Monostanos yhtäkkiä tähän ilmaantuu? Kuka hän on ja miksi hän on ilkeä? Miten Papageno tunnistaa Paminan ja miten ihmeessä juuri he törmäävät toisiinsa?)

Kauniista Paminasta haaveilevan Taminon taas on pysäyttänyt Sarastron apulainen. Lopulta itse Sarastro tulee paikalle, saa koko porukan kiinni ja vie heidät mukanaan. (Mihin Sarastro tarvitsee koko porukkaa? Miksei hän sieppaa pelkkää Taminoa?)(toista näytöstä en jaksa referoida; samat epäselvyydet jatkuvat myös siinä)

Mutta onko juonen uskottavuudella tai selkeydellä edes merkitystä, jos musiikki lumoaa? Kai korkeakulttuurin tuotteesta voi nauttia, vaikka ei ymmärtäisikään sitä sataprosenttisesti.

Myöhempi lisäys:
Innostuin Taikahuilusta sen verran, että kävin kirjastossa lainaamassa teoksen cd:nä. Uskon ja toivon, että lukemalla henkilöhahmojen dialogeja libretosta samalla kun kuuntelen musiikkia, saan oopperan vihdoin haltuun! Dialogeista hahmojen henkilödynamiikka hahmottuu paljon paremmin kuin juonireferaatista, jonka ei ole tarkoituskaan kuvata muuta kuin henkilöhahmojen tekemisiä ja menemisiä. Oopperan kuunteleminen ja tekstien lukeminen käy myös erinomaisesta saksankielenkurssista!

Elokuva epämukavuusalueelta

Kuvat: Finnkino

ELOKUVA  ---  Fede Alvarez: Evil Dead (2013)

En ole kauhufani, mutta päätin siitä huolimatta käväistä katsomassa tämän Fede Alvarezin kauhuelokuvan Evil Dead. Elokuva on uusintaversio Sam Raimin ohjaamasta kulttielokuvasta vuodelta 1981. En ole nähnyt kehuttua alkuperäisversiota, joten en pysty vertailemaan niitä keskenään. Uusintakierros ei tehnyt minuun juuri mitään vaikutusta. Tietysti elokuva säpsähdytti ja hätkähdytti hetkellisesti, mutta muutoin se on jo melkein haihtunut mielestäni. Siksi tuntuukin pöljältä kirjoittaa mitäänsanomattomasta elokuvasta. Mutta kun olin jo etukäteen päättänyt kirjoittaa kauhuelokuvasta ulkopuolisen näkökulmasta, niin kirjoitan tämän postauksen valmiiksi, vaikka hampaat irvessä.

Leffassa viisi nuorta vetäytyy metsän keskellä sijaitsevaan rähjäiseen mökkiin huumevieroitukseen. Nuori nainen on aikaisemmin yrittänyt katkaista huumekierteen, mutta ei ole siinä onnistunut. Naisen veli, tuttu sairaanhoitaja ja muutama ystävä järjestävät mökin suljetussa oloissa rajun irtautumisen huumehelvetistä. Koin alkuasetelman teennäisenä. Miksi kukaan lähtisi syrjäiseen mökkiin amatöörivoimin järjestämään jotain niinkin raastavaa kuin huumevieroitus?

Kaikki menee tietysti päin prinkkalaa. Mökissä löyhkää kalmalle ja sen syyksi paljastuu kellarin katossa roikkuvat kissanraadot. Noidat ovat ilmeisesti harjoittaneet siellä mustaa magiaa. Kellarista löytyy myös muoviin kääritty ja piikkilankaan kiedottu nahkakantinen kirja. Ties minkä eläimen tai ihmisen nahasta kirjankansikin on kyhätty kokoon. Eräs nuorista ei voi vastustaa salaperäisen kirjan salaisuutta. Hän avaa paketin ja tietysti kirjan sivuilta pölähtävät demonit valloilleen.

Demoneita tunkee kohta taloon ovista ja ikkunoista. Vuorotellen nuoret joutuvat demonien hyökkäyksen uhreiksi. Demonien riivaamaan ihmisen tunnistaa oudoista silmistä, muuttuneesta konemaisesta äänestä, väkivaltaisesta käytöksestä ja rivoista puheista. Demonien riivaamiin ihmisten ruumiisiin ilmaantuu myös kuvottavia epämuodostumia. Verta ja visvaa tihkuu haavaumista.

 Sitten seuraa kauhuelokuvien perusjuttuja, kuten raajojen leikkaamista irti moottorisahoilla, elävältä hautaamisia, elävältä polttamisia, aseilla uhkailua ja naulojen ampumisia päähän, käsiin ja jalkoihin sähkökäyttöisellä "naulaajalla". Jeps jeps. Koko ympäröivä maailma demonisoituu. Joki alkaa äkisti tulvia, lammet nielevät autoja ja puut vangitsevat uhreja syleilyynsä taipuisilla oksillaan.

Elokuvan voi tulkita monella tapaa. Demoneita voi pitää joko todellisina tai niiden voi tulkita heijastavan huumevieroituksen tuskaa. Tai demonit voivat olla merkkejä hulluudesta. Huumeista irti pyristelevän naisen ja tämän veljen äiti kuoli mielisairaalassa hulluna. Elokuvaa katsoessani pohdin, onko myös mies psykoosissa erilaisten harhojen vallassa. Ovatko väkivaltaiset demonit todellisia vai miehen pään sisäisiä painajaiskuvia? Ja naista riivaa valkoinen, huumaava jauhe, josta hän haluaa epätoivoisesti eroon. Mene ja tiedä. Ikävä juttu on, että en edes välitä. Elokuva ei mennyt niin syvälle ihon alle, että jaksaisin jäädä tulkintavaihtoehtoja miettimään. Huumeet, hulluus vai demonit - ihan sama. Kauhuleffakiintiöni taisi tulla tämän vuoden osalta täyteen.

Psykologinen (epä)uskottavuus komediassa

(kuva sivulta: Finnkino)

ELOKUVA  ---  Seth Gordon: Väärät paperit (Identity Thief, 2013)

Varoitus: spoilerivaroitus ja muuta tunnelmaa latistavaa

Kävin eilen katsomassa komediaksi luokitellun elokuvan Väärät paperit. Elokuvaa katsoessani ajattelin, että minulla ei ole siitä mitään sanottavaa, mutta tässä istun kuitenkin naputtamassa. Muutamassa kohdassa naurahdin, mutta pääsääntöisesti häiriinnyin elokuvan psykologisesta epäuskottavuudesta. Tietysti tiedän, että komedian ei edes tarvitse olla psykologisesti uskottava. Mutta tämä elokuva jäi ärsyttävällä tavalla haahuilemaan draaman ja komedian välimaastoon. Aivan kuin ohjaaja ei olisi itsekään osannut päättää, haluaako hän varoittaa identiteettivarkauksien vaaroista, kertoa sosiopatiasta luonnehäiriönä, kuvata perhe-elämän ristiriitoja vai luoda koomisen asetelman punkeron huijarinaisen ja laihan ekonomin välille. 

Elokuvan miespäähenkilö (Jason Bateman) työskentelee asiantuntijatehtävissä menestyvässä firmassa. Raha virtaa. Kotona odottavat vaimo ja kaksi pientä lasta. Tulevaisuus näyttää hyvältä. Sitten puhelin soi ja mies menee hölmöyksissään luovuttamaan kaikki henkilötietonsa tuntemattomalle naiselle (Melissa McCarthy), joka väittää edustavansa vakuutusyhtiötä. Kuka korkeasti koulutettu asiantuntija menisi näin helposti lankaan? Soittaja on tietysti sosiopaatti-huijarinainen, joka haluaa henkilötiedot voidakseen käyttää miehen varastettua pankkikorttia. Naisella on kotonaan lisää varastettuja kortteja ja "mankeli", jolla hän voi monistaa niitä. Huijarin elämän täyttää hillitön shoppailu ja biletys.

Kohta poliisit saapuvat pidättämään miehen. Mies yrittää todistella syyttömyyttään. Poliisit uskovat miehen joutuneen identiteettivarkauden uhriksi. Ongelmaksi muodostuu amerikkalaisten osavaltioiden erilaiset lait. Miehellä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin lähteä henkilökohtaisesti pidättämään huijarinaista. Kuka toimisi näin? Ei kukaan. Nainen vastustelee aluksi, mutta suostuu kuitenkin lähtemään autolla ajamaan Floridasta satojen kilometrien päähän miehen kotikaupunkiin selvittelemään työpaikkasotkuja. Mitä järkeä tässä on? Ei mitään.

Ja miten huijarinaisen persoonallisuus voi muuttua manipuloivasta ja valehtelevasta sosiopaatista empaattiseksi ja katuvaksi ex-rikolliseksi? Ei taaskaan mitään järkeä. Nainen kokee elokuvassa oudon "ihmeparanemisen", kun hän kuulee puhelimessa miehen lasten äänet. Se riittää palauttamaan naisen rikoksen poluilta kunnon kansalaiseksi. Kaikkein korneinta on, että elokuvan lopussa parantunut sosiopaatti istuu katuvana vankilassa, jonne hän menee tietysti vapaaehtoisesti. Mies tulee perheineen tapaamaan naisvankia ja he viettävät yhdessä kerrassaan ihastuttavaa laatuaikaa. Siitäkin huolimatta, että nainen on identiteettivarkauksillaan tuhonnut miehen talouden ja melkein aiheuttanut tämän irtisanomisen. Aivan uskomatonta hölynpölyä!

En väitä, että arvostamissani komedioissa psykologinen uskottavuus olisi viety huippuunsa. Mutta niissä ei myöskään poukkoilla opettavaisen ja "koskettavan" draaman välillä, vaan komedialliset ainekset vedetään reippaasti överiksi. Esimerkiki elokuvassa Tootsie (1982) on täysin epäuskottava juoni, jossa umpikujaan itsensä ajanut miesnäyttelijä työllistää itsensä naisnäyttelijänä. Eihän tällaista tapahdu, mutta sillä ei ole mitään merkitystä, koska komedia toimii. Samaten komediassa Bruno (2009) ei paistatella realismilla. Siinä itävaltalainen, homoseksuaali muotitoimittaja lähtee potkut saatuaan suoraan Itävallasta Amerikkaan ja koukkaa sitä ennen Afrikassa adoptoimassa itselleen ja homoparilleen mustaihoisen vauvan. Täydellistä hölynpölyä, mutta komedia toimii siitä huolimatta. Komedia Spinal Tap (1984) jaksaa myös naurattaa, vaikka mokumentissa fiktiivinen rockbändi syöksyy epäonnisesta selkkauksesta toiseen. Sen sijaan Väärät paperit ei juurikaan naurattanut komediana, koska se jäi harmillisesti puolitiehen.

Miten kirjoittaa esityksestä, josta ei muista (juuri) mitään?

(Kuva sivulta: Kapsäkki)

MUSIIKKITEATTERI  ---  Iiro Rantala & Riku Nieminen - Kapsäkkipimeää (esitys 3.5.2013, Musiikkiteatteri Kapsäkki, Helsinki)

Iiro Rantala pimputti pianoa, lauloi ja puhui. Riku Nieminen paukutti rumpuja, lauloi, puhui, tanssi, kiljui ja kiroili. Sara Puljula soitti bassoa, lauloi, puhui, tanssi ja kiroili. Esitykseen oli liitetty varoitustarra K-18. Mutta mitä muuta tapahtui? Miten (ja miksi) kirjoittaa esityksestä, josta ei muista paljon mitään?

Jossain vaiheessa esitystä Iiro Rantala sai profeetallisen ilmestyksen Helsingin kaupunginteatterin syksyn ohjelmistosta. Ilmeisesti Asko Sarkolan henki meni Iiro Rantalan (elävään) ruumiiseen ja kertoi kaiken tulevasta ohjelmistosta. Musikaalissa Cats ihmisesiintyjät on korvattu oikeilla kissoilla, koska näin saadaan laitosteatterin talous kuntoon. Nokkelasti nimetysssä musikaalissa Musiikin saundi on kyse... musiikin saundista. Siinä laulajat ovat korvattu määkivillä vuohilla. Lapsille tarkoitetussa ohjelmistossa Hannele Lauri esittää Dildomonologeja. Tälläinen oli Iiro Rantalan profeetallinen ilmestys. Vai oliko se sittenkin sketsi? Mistä ihmeestä sen voi tietää?

Riku Nieminen esitti Pariisista saakka raahattua Lasse Pöystiä (vai Pentti Siimestä?). Pöysti/Siimes ilmaantui lavalle alushoususillaan ja alavatsa pömpöttäen. Mutta mistä hän kertoi? En kuolemaksenikaan muista. Sen muistan, kun juopunut ja kiroileva Pekka Himanen (tai sitä esittävä Riku Nieminen) kertoi huolestuttavasta köyhtymisestään, koska valtion rahavirrat ovat sulkeutumassa. Mieleeni palautui myös kohtaus, jossa ranskalaisaksentilla puhuva Riku Nieminen kertoi kainalokarvojensa letityksestä ja muista ranskalaissyndroomistaan. Näinkö ja kuulinko myös kohtauksen, jossa näyttelijä-muusikko laulaa yllättävän kovaa ja korkealta? Falsetissa?

Ja mitä muuta? Sketsi vedenjuomisesta? Homoeroottinen sketsi, jossa Riku Nieminen tulkitsee Iiro Rantalan takataskussa roikkuvan valkoisen liinan merkiksi jostain oudosta milkkismistä (tai jotain sinne päin). Ai niin, koko esityksen aloitti Iiro Rantalan diaesitys musiikillisen tilaustyön säveltämisestä eri maissa. Afrikassa säveltäjä sai vaikutteita paikallisista heimorytmeistä ja Latinalaisessa Amerikassa muusikkoa inspiroi eniten sambatanssijan takapuoli. Siitä oli oikein havainnollistava diakuva valkokankaalla.

Eräässä vaiheessa Iiro Rantala ilmaantui lavalle esittelemään hanuriaan. Iiron hanuri oli pieni, kiinteä ja käteen hyvin sopivaa mallia. Iiron hanuri levisi yllättävän laajalle alueelle ja se kykeni myös kapenemaan todella tiiviiksi, kompaktiksi kokonaisuudeksi. Valehtelematta voin väittää, että Iiron hanuri laajeni ja supistui voimakkaasti. Samalla kun Iiro näpelöi omaa hanuriaan, siitä lähti todella mukava ääni.

Toivottavasti kukaan ei käsitä edellistä kappaletta väärin. Viittasin siis koko ajan Iiro Rantalan uuteen(?) aluevaltaukseen eli harmonikansoittoon. Ettei vain joku luule, että olisin kirjoittanut Iiro Rantalan perseestä? Sellainen ei tulisi mieleenkään. Ei todellakaan. Miten joku voi edes ajatella jotain tuollaista? Että minä kirjoittaisin blogiini jotain noin epäasiallista? Ei iki maailmassa. Pois se minusta. Kerta kaikkiaan aivan järkyttävä ajatus!

Kapsäkkipimeää-esityksessä pidin eniten kohdista, joissa muusikot lauloivat tai soittivat tavallaan väärin. Enemmän sellaista. Totta kai se naurattaa, jos ammattimuusikot laulavat tai soittavat tahallaan väärin. Sen sijaan siinä ei ole mitään huvittavaa, jos amatöörit soittavat tai laulavat vahingossa väärin.

Näin viikonloppuna myös tanssiesityksen Rock the Ballet Savoy-teatterissa. Valitettavasti tai "valitettavasti" en voi kirjoittaa siitä enempää, koska en muista esityksestä juurikaan mitään. En voinut keskittyä Rock the Ballet -esitykseen sataprosenttisesti, koska Iiron hanuri pyöri koko ajan mielessäni. Hanuri merkityksessä harmonikka. Tietysti. Totta kai. Ilman muuta.