Herkullista huumoria

 

Elokuvasta Peruna, sivulta Finnkino

 

Blogiteksteissäni olen vuosien varrella kokeillut erilaisia kirjoittamistyylejä: kritiikkiä, analyysiä, elämyspohjaista fiilistelyä, tajunnanvirtaa, hurmahenkistä paatosta, raivohullua räyhäämistä, henkilökohtaista vuodatusta ja psykoottista poukkoilua.

Huumorin saralla olen revitellyt parodian, ironian, mustan huumorin ja freudilaisen lipsauttelun tehokeinoilla. On tullut koluttua myös dialogit, sitaattikokoelmat, uudissanat, unista kertominen, kokeellinen kirjoittaminen ja sairaskertomukset. Mutta yhtä en muista testanneeni: lyhyt, selkeä ja informatiivinen teksti. Nyt on aika kokeilla!

 

Pekko Pesonen käsikirjoittamassa ja Joona Tenan ohjaamassa Peruna-komediassa revitään huumoria anakronismista eli tahallisesta epähistoriallisuudesta. 1600-luvun Suomen bisnes-skenen start-up-pöhinöissä markkinoidaan uutta innovaatiota, maapäärynää eli perunaa. Pitchaus-illoissa Hevonperän kylän innokas myyntitykki pääsee esittelemään kehitysvisioitaan. Perunan tuottolaskelmia räknätään, sen kustannustehokkuudessa halutaan päihittää aikakauden suosikkijuures nauris. Perunan myyntipuhe tarinallistetaan keksimällä sentimentaalinen stoori perheestä, joka nälänhädän keskellä joutuu uhraamaan Rosamunda-lapsensa (vrt. uuniperuna Rosamunda).

Muita anakronismin lähteitä ovat muun muassa huoli pyövelin jäämisestä palkattomaan ylityöhön kiduttamaan ihmisiä ruuvipenkissä, innovaatio puhdistustuotteesta ”joka räjäyttää lian pois” ja Tinder-deittailukuvioiden siirtäminen 1600-luvulle swaippaamalla viskottavien kuvakorttien muodossa. Nykypäivän työnhakutilanteista tuttuun kysymykseen ”missä näet itsesi viiden vuoden kuluttua?”, voi 1600-luvulla vastata totuudenmukaisesti ”ruttoon tai koleraan kuolleena”.

 

Anakronismin lisäksi Peruna-elokuvassa viljellään historiallisia tosiasioita kuten jähmeät yhteiskuntaluokat, porvariston nousu, uskonnon ja papiston valta ja arvovalta, teloitusten seuraaminen viihdemuotona, naisten huono asema, vähäinen lukutaito ja alhainen elinajanennuste. Uusina keksintöinä saapuvat kääntöaura, paperi ja kellot. Kellon edeltäjä tiimalasi on niin so-last-season.

Elokuvan kuvauspaikaksi on valittu Liettua, jossa vehreitä metsiä, pulppuavia jokia ja vanhoja linnoja näyttää riittävän. Elokuvan näyttelijäkaartiin kuuluu muun muassa Joonas Nordman linnan puhtaanapitoyksikön ”kakkapoikana”, Alex Anton innokkaana yrittäjänä, Kari Hietalahti pedanttisena kanslerina, Kari Ketonen juonittelevana linnanherran neuvonantajana, Linnea Leino kiertokoulun lanseeraavana sisarena, Ville Myllyrinne perunan ”saatanallisuudesta” saarnaavana kirkonmiehenä, Tommi Korpela enkelisijoittajana, Mikko Penttilä vähäpukeisena ja empaattisena pyövelinä, joka tekee sivuduunina keikkaa peruna-alalla. 

 

 

Vielä pitäisi selvittää, mistä käsikirjoittaja Pekko Pesonen sai alun perin idean perunanviljelyn päivittämisestä nykyajan markkinointijargoniin. Mistä tuli tarve irvailla maanista ja yltiöoptimistista start-up-skeneä? Olisiko oma lehmä ojassa? Aikaisemmin Pesonen on käsikirjoittanut elokuvat Napapiirin sankarit ja Jättiläinen.

Peruna-elokuvan huumori puri allekirjoittaneeseen. Jäi hyvä maku suuhun. 

Hiipivän kauhun mestari

  

H.P Lovecraft:

Varjo Innsmouthin yllä, 2020

Novelli

The Shadow Over Innsmouth, 1931

Kauhu on tunteena mielenkiintoinen. Kauhu muistuttaa pelon tunnetta mutta poikkeaa siitä yhdellä olennaisella tavalla. Jos otan heti kärkeen raskaan esimerkin: jos tiedän että joku aikoo tappaa minut, tunnen pelkoa; jos epäilen että joku saattaa aikoa tappaa minut, tunnen kauhua. Tulkintani mukaan kauhun ytimessä on epämääräisen uhan kokemus, pelossa taas uhka on todellinen ja välitön.

Koko aikuisikäni pahimmassa painajaisunessa olin naislääkärin vastaanotolla. Lääkärin kirjoituspöydän takaa näkyi avonaisesta ikkunasta huojuvien koivujen vihreitä lehtiä. Niiden liike vajotti minut rauhalliseen olotilaan. Kun palauduin rentoutuneesta tilastani, vilkaisin lääkäriä ja huomasin hänen kasvojensa vääristyneen kammottavalla tavalla epäsymmetriseksi. Koko hänen kasvojen luustonsa oli äkisti vääntynyt, toinen hänen silmistään oli pullahtamaisillaan ulos, toinen työntymässä silmäkuoppaan. Pahinta oli kuitenkin silmien pahatahtoinen välke, demoninen kiilto.

Unessa sydämeni melkein pysähtyi, kun näin lääkärin muutoksen. Heti kun hän huomasi pelästyneen reaktioni, hänen kasvonsa palautuivat normaaliksi. Seuraavaksi hän alkoi luetella luonnottoman pitkää listaa sairauksista, joita hänen mukaansa sairastin. Listassa oli kaikkea mahdollista välilevynpullistumasta mustaan surmaan plus parisenkymmentä muuta tautia. Lääkäri sanoi, että kaikki nämä taudit voidaan parantaa, kunhan hän tökkää piikin korvani kautta aivoihin. Kun kuulin tämän, sydämeni melkein pysähtyi. Eipä aikaakaan kun lääkäri oli napannut injektioruiskeen kirjoituspöytänsä vetolaatikosta, ja hän oli juuri työntämässä piikkiä korvani kautta aivoihin, kun heräsin. Olin herättyänikin yhä edelleen hillittömän kauhun vallassa. Onneksi silloin oli jo valoisaa, joten pystyn vähitellen palautumaan valvetodellisuuteen. Jos olisin herännyt tähän painajaiseen keskellä yötä, olisin varmaan menettänyt järkeni ja päätynyt suljetulle osastolle. Niin karmea uni oli.

Vasta tänä kesänä löytämäni klassikkokirjailija H.P. Lovecraft kuvaa nerokkaasti epämääräisen, aavistuksenomaisen kauhun tunnelmaa novellissaan Varjo Innsmouthin yllä.

Novellin alkuasetelma on arkipäiväinen ja samaistuttava. Nuori mies, joka on kiinnostunut matkustelusta, arkkitehtuurista ja antikvariaattiliikkeistä etsii pienellä budjetilla kulkuneuvoa Arkhamin kaupunkiin. Selviää että junamatka Newburyportista maksaa kohtuuttomasti, mutta tarjolla olisi myös halpa bussikyyti, mutta silloin pitää matkata Innsmouthin kaupungin kautta, josta juuri kellään ei ole mitään hyvää sanottavaa.

Uteliaasti ympäröivään todellisuuteen asennoituva mies kyselee muilta ihmisiltä, minkälainen kaupunki Innsmouth oikein on ja miksi se herättää monissa niin voimakasta vastenmielisyyttä. Vastaukset ovat vältteleviä tai epämääräisen vihjailevia. Vastaajat viljelevät ilmaisuja ”kuoleva ja puoliksi autioitunut”, ”huhujen mustaama ja pahan varjostama kuoleman ja rienaavan luonnottomuuden asuttama satamakaupunki”, joka on ”varjojen vainoama”.

Muiden kaupunkien asukkaat kavahtavat vaistomaisesti Innsmouthin asukkaita. Heidän näkeminen herättää ”voimakasta inhon aaltoa”, joka ”nostattaa ihon kananlihalle” eikä mikään ihme, jos tyypillinen paikallinen on varustettu omituisilla piirteillä: ”kummallisen kapea pää, latuska nenä ja ulkonevat tuijottavat silmät, jotka eivät näytä koskaan sulkeutuvan” ja ihokin on ”karkea ja rupinen”. Kauhun vaikutelma syntyy inhimillisten ja eläimellisten piirteiden sekoittamisesta, eräänlaisesta matelijamaisuudesta. Mutta onko syynä outo ihosairaus vai epämuodostuma?

Ihmisiä kauhistuttaa myös innsmouthilainen korutaide. Korut huokuvat uhkaa, jota on hankala selittää: ”selittämätön vierauden tuntu”, niiden ”kiehtovuudessa on jokin hämmentävä vivahde”, ”pahaenteisiä” ja ”karmivan groteskeja”. Korujen koristeita ei voi määritellä tämän maailman sanoilla: ”kuviot tuntuivat viittaavan kaukaisiin salaisuuksiin ja uskomattomiin kuiluihin ajassa ja avaruudessa”. Vaikka niitä ei voi paikallistaa, katsojaa häiritsee ”piinaava ja epämiellyttävä näennäisen muistamisen tunne”. Mikä voisi olla pahempaa kuin ajatus tai tunne, joka kieppuu juuri kosketusetäisyyden ulkopuolella?

Novellissa miestä piinaa kerta toisensa jälkeen alitajunnasta kumpuavat, vaistonvaraiset pelko-, inho- ja kauhureaktiot. Reaktio vain tulee, eikä tiedä mikä sen laukaisee. Syynä on jokin epämääräinen aistimus, että jotain on jollain tavalla pielessä: ”vaistonvarainen inhonpuistatus”, ”voimakas ja selittämätön kauhuntunne”, ”voimakas ja puistattava epämiellyttävä vaikutelma”. Kyseessä on varmasti se, että ihmisen intuitio kykenee huomaamaan asioita jo ennen kuin tietoinen mieli pystyy niitä analysoimaan. Lovecraftilla on selvästi herkkyyttä kuvata ihmismielen hienovaraista havainnointia. Sana herkkyys on tässä merkityksessä hyvä havaintokyky, sen syvyys ja tarkkuus.

Kun novellissa mies vihdoin saapuu Innsmouthin kaupunkiin bussinrämällä, melkein kaikki siellä on pielessä, päänsisäiset hälytyskellot soivat visuaalisten havaintojen myötä: ”ruostunut ja ruohon valloittama hylätty rautatie”, ”lahoamistiloissa olevia autioita maataloja”, ”rikkinäiset ikkunat oli peitetty rievuilla ja törkyiset pihat olivat simpukankuorten ja kuolleiden kalojen peitossa”, ”kuihtuneet puutarha”, ”mädäntyneiden laitureiden jäännöksiä”, ”likaisia, apinamaisia lapsilaumoja leikkimässä rikkaruohojen peittämillä porrasaskelmilla”, ”synkkyyttä huokuvia taloja asuttivat vain hämähäkin verkot, muistot ja ikuinen pimeys”. Voiko rappio tästä enää syvetä? Kyllä voi, kun tähän vielä lisätään tyhjät kadut, joissa ei näy ristin sielua. Missä paikalliset piileksivät, väijyvätkö he vierailijaa?

Näin kolkkoa kaupunkia jaksaa päivän valoisat tunnit, kunhan sen jälkeen pääsee takaisin bussiin jatkamaan matkaa kohti alkuperäistä kohdetta, Arkhamia. Kun mies palaa bussiasemalla, selviää että rämä bussi on hajonnut. Ei auta muu kuin jäädä yöksi Innsmouthin iljettävään hotelliin.

Mies yrittää lukittautua turvaan hotellihuoneeseen, mutta jostain syystä ovesta puuttuu salpa. Eivätkö vastoinkäymiset koskaan lopu? Mies onnistuu itse kyhäämään salvan korvikkeen, ja tuntee olonsa turvallisemmaksi, ainakin hetkellisesti. Jonkin ajan kuluttua hotellin käytävältä alkaa kuuluu omituista narinaa, laahausääniä ja puheenpätkiä. Ei saa selvää, mitä kieltä puhutaan tai onko se edes ihmisten käyttämä kieli. Kurnutus ja haukahtelu yltyy. Kohta ovea yritetään nykiä auki. Lukiessani novellista tätä lukua jännitykseni syveni niin, että tuskin muistin hengittää.

Novellin loppua en kerro, mutta onnelliseksi en sitä luonnehdi. Mies selviää tosin hotellista elävänä, mutta sen jälkeen mikään ei ole ennallaan.

Olen tässä blogitekstissäni yrittänyt analysoida ja purkaa osiin kauhun rakentamista kirjallisuudessa. En tiedä, olenko onnistunut. Ehkä lirvahti enemmän fiilistelyn puolella. Siteerasin Lovecraftia ehkä liikaakin, mutta se johtui vain siitä että ihailen suunnattomasti hänen kirjoitustyyliään. Hullaannuin tästä kauhukirjailijasta jopa niin paljon, että ostin yhden pokkarin englanniksi. Alun perin vinkin kimmokkeen lukea Lovecraftia sain Irene Vallejon huikeasta tietokirjasta Papyrus – Kirjan katkeamaton tarina. Vauhkoonnuin siitäkin kirjasta niin paljon, että ostin oman kappaleen.

Vielä yritän hakata päätäni seinään ja saada vastauksen kysymykseen, mistä syntyy kauhu? Ainakin näistä: epämääräisyys, epäily, epätietoisuus, epävarmuus. Jos vielä palaan uneeni, siinä kauhu syntyi epävarmuudesta ja epäilystä: vääristyivätkö lääkärin kasvot todella, näinkö väärin, kuvittelinko, olenko hullu? Sama kasvojen muodonmuutos tapahtui kaksi kertaa, molemmilla kerroilla epäilin: onko tämä totta (unen todellisuudessa), voinko luottaa omiin aisteihini, voinko luottaa omiin tulkintoihini, voiko luottaa toiseen ihmiseen, onko se edes ihminen?

LEFFAAN?!?

Kun avasin tietokoneen, näytön alapalkkiin oli ilmaantunut keltainen pallero, jonka vieressä on teksti: 29°C Varoitus. Tarkistin saman tien älypuhelimeni, siihen ei ilmaantunut varoitusta tukalasta helteestä. Tukalalta tämä tuntuukin: ei auta kevyt ilmavirta raollaan olevasta ikkunasta, läpiveto ei viilennä asuntoa tarpeeksi, hikeä puskee iholle, sydän takoo, hengitys muuttuu pinnalliseksi, tiuhaan toistuva vedenjuonti ei tehoa.

Onneksi sentään voin olla sisällä, ulos en halua lähteä hortoilemaan, olen ruvennut kammoamaan äärisäitä. Talvinen paukkupakkanen ja hyytävä viima pelottavat minua yhtä paljon kuin tämänhetkinen helleaalto, mikä saattaa pahimmassa tapauksessa jysähtää paikoilleen viikkokausiksi kuten kävi muutama vuosi sitten. Kun aurinko paahtoi täysin ulkona, olo oli melkein vainoharhainen, mihin tahansa yritti paeta, helvetillisen kuuma ilmamassa seurasi perässä kuin jokin näkymätön vainooja. Väsytti ja tuskastutti. Yölläkään ei saanut olla rauhassa, jännitti mennä nukkumaan, kuinka pitkään pitää taas kieriä sängyssä ennen kuin uni tulee silmään.

Kun ostin leffateatterin sarjaliput arkipäivän päivänäytöksiin, oli viime vuoden marraskuu. En edes muista, millainen ilma silloin oli, varmaankin harmaata ja koleaa. En ehtinyt käyttää yhtä ainutta leffalippua. Koronatilanteen synkkenemisen takia leffateatterit päätettiin sulkea nokkani edestä. Leffa, jota olisin välttämättä halunnut mennä katsomaan olisi ollut suomalainen komedia Peruna. Trailerin mukaan Peruna yhdistää hassulla tavalla historiallista faktaa uuden juureksen saapumiseen Suomeen ja tahallisen epähistoriallista markkinointijargonia ja sivistyssanoilla brassailua.

Nyt kun leffateatterit vihdoin avasivat ovensa, kiljaisin riemusta. Ou jes, vihdoin pääsen näkemään tuon viihdyttävän komedian, mutta pettymys iski. Ei ole todellista, sehän tulee ensi-iltaan vasta elokuussa. Miksi, oi miksi? Miksi yleisöä lannistetaan panttaamalla tätä kepeää komediaa? Eikö Peruna olisi täydellinen kesäleffa, jota ihmiset ryntäävät katsomaan helleaallosta huolimatta?

Toinen elokuva, jonka olisin halunnut käydä vilkaisemassa, on Disney-leffa Cruella. Se kertoo naispuolisesta, mustavalkoisiin vaatteisiin pukeutuvasta pahattaresta. Mutta jostain syystä Finnkino on suuressa viisaudessaan päättänyt tehdä leffaan pääsemisen todella vaikeaksi. Joko Cruellan näytösajat ovat aamupäivällä – kuka muka haluaa mennä elokuviin ennen kahtatoista – tai sitten pitäisi jaksaa raahautua Espooseen tai Vantaalle täältä Helsingistä. Miksi, oi miksi?

Kun kerran olin päättänyt mennä elokuviin, niin minähän menen katsomaan melkein mitä hyvänsä. Sarjalippua lippuautomaatilla vilauttamalla päädyin täysin eri genrejä edustaviin elokuviin: amerikkalainen kauhuelokuva Kirottu 3 – Paholaisen vallassa (The conjuring 3: The Devil Made Me Do It), amerikkalainen toimintaelokuva Godzilla vs Kong ja suomalainen komedia Fucking with Nobody.

Koska katsoin eri genreihin kuuluvia peräkkäin, lajityyppien piirteet hahmottuivat selkeämmin. Kauhuelokuva käsittelee epämiellyttäviä tai pelottavia aiheita, kuten yliluonnollisuutta, okkultismia, rikollisuutta ja hulluutta. Ihmissuhteet perheissä ja yhteisössä ovat usein vääntyneet solmuun. Teemat siirtyvät visuaaliseen ilmaisuun suttuisuutena ja hämäryytenä. Kamera huojuu siinä missä ihmisten mielikin. Äänimaisemassa kiinnittää huomiota epämiellyttävän raastava musiikki, jonka äänenvoimakkuus vaihtelee huomattavasti.

Juonen tasolla The conjuring 3 väittää kertovan tositarinan amerikkalaisen miehen murhasta. Oikeudessa se onnistutaan lieventämään tapoksi, koska tekijä puolustusasianajajineen saa valamiehistön vakuuttumaan olleensa murhan tekohetkellä saatanan riivaama! Näppärää. Demonisuus on sitten ilmeisesti lieventävä asianhaara. Näinköhän sama toimisi Suomessa?

Kauhuleffa Conjuring 3 ei toiminut kohdallani, eivätkä siihen suhtautunut vakavasti myöskään ne kaksi nuorta naista, jotka istuivat samalla penkkirivillä kanssani. He räjähtivät nauramaan ainakin kohtauksessa, jossa paranormaaleihin ilmiöihin erikoistunut tutkijapariskunta murtautuu yöllä hautajaisurakoitsijan ruumishuoneelle. Ruumispaarin muovipeiton alta paljastuu hukkuneen ihmisen pöhöttynyt, sävyltään sinertävä ja jotenkin limaisen näköinen ruumis. Maskeerauksessa olisi ehkä ollut korjaamisen varaa.

Leffaelämykseen kuuluu olennaisena osana yleisön reaktioiden aistiminen. Kauhuelokuva saattaa muuttuu tahattomaksi komiikaksi, jos yleisö niin reagoi. Toinen asia, mitä rakastan elokuvissa, on popcornien rouskutus ja karkkipapereiden rapistelu. Tässä asiassa ihmiset jakautuvat kahteen koulukuntaan: osa olisi valmis lynkkaamaan rapistelijat, osa kokee sen rentouttavana.

 

Toimintaelokuva Godzilla vs Kong ei myöskään osunut makuhermooni, mutta elämysten nälkäni oli niin suuri, että kelpuutin sen. Jouduin toteamaan, että minua ärsyttää toimintaelokuvissa samat piirteet kuin aina aikaisemminkin eli lähes taukoamatta pauhaava musiikki, visuaalisten ärsykkeiden tulva, stereotyyppiset henkilöhahmot ja jatkuva paikasta toiseen säntääminen, sähellys ja taistelukohtaukset, joiden lopputuloksen arvaa etukäteen. Mitä enemmän action-tykitystä, sitä enemmän pitkästyn. Toimintaelokuvien fanit varmaankin kokevat taistelukohtaukset energisoivina ja samaistuttavina.

Tästä kolmen elokuvan kattauksesta pidin eniten Hannaleena Haurun käsikirjoittamasta, ohjaamasta ja näyttelemästä komediasta Fucking with Nodody. Finnkinon nettisivulla elokuva on luokiteltu satiiriseksi draamakomediaksi. Se kertoo ikisinkku Hannasta ja näyttelijäystävästä Ekusta. Yhdessä he päättävät aloittaa feikkiromanssin. Instagramissa he julkaisevat tarkkaan laskelmoituja valokuvia rakkaudesta ja läheisyydestä. Someen pyritään tarkoituksella valitsemaan kaikkein kliseisintä kuvastoa parisuhteesta. Alkaen imelistä kuvista päättyen rohkeisiin (vrt. leffajuliste).

Yhtenä kuvien tarkoituksena on testata ihmisten medialukutaitoa: pystyvätkö sometilin seuraajat erottamaan toisistaan aidon ja liioittellun? Eivät pysty - tai halua. Seuraajat lähtevät täysillä mukaan kulissisuhteeseen, eikä kukaan kyseenalaista mitään. Yleisön rakkaudennälkä vain kasvaa, ja kohta feikkiromanssia on pyörittämässä kokonainen tuotantotiimi käsikirjoittajineen ja ohjaajineen.

Katsomossa samanaikaisesti sekä pidin elokuvan oivaltavasta huumorista, mutta myös häkellyin ja kiusaannuin. Tunsin itseni tirkistelijäksi. Vaikutelma katsojan voyerismista on ehkä saatu aikaan tietoisilla valinnoilla, kuten käsivarakuvauksella. Huojuva kuva synnyttää tunteen, kuin olisin luvatta vakoilemassa jonkun yksityisvideoita.

Elokuva sekoittaa myös vaikutelmaa dokumentaarisuudesta ja fiktiota. Mitä pidemmälle valheen syövereihin uppoudutaan, sitä vaikeampaa on erottaa, missä tarinalinjassa ollaan. Ilmeisesti elokuva toistaa samaa asetelmaa kuin sosiaalinen media: voiko siellä julkaistuja valokuvia pitää totuutena ihmisen elämästä vai puolitotuuksina tai valheina merkityksessä siloteltu, liioiteltu tai keinotekoisesti valikoitu.

Näistä näkemistäni elokuvista Hannaleena Haurun elokuva on ainoa, jonka voisin mennä katsomaan vaikka uudestaan. Tietysti edelleen odotan, että Perunan ensi-iltaa voisi aikaistaa. Mistäpä sen tietää, milloin seuraava pandemia taas alkaa. Jos leffateatterit suljetaan taas nenäni edestä.

BBC:n valeperijätär-podcast

Kuva: BBC

Fake Heiress

Podcast

BBC, 2019

Genre: draama, rikos, tositarina

Joskus nimi on enne. Venäjänkielinen sana sorokin tai sorokina tarkoittaa harakkaa. Harakat tunnetaan mieltymyksestään kiiltäviin esineisiin ja taipumuksestaan varastaa.

BBC:n uutistoimittaja Vicky Bakerin ja käsikirjoittaja Chloe Mossin toteuttama englanninkielinen podcast Fake Heiress kertoo venäläisen huijarin Anna Sorokinin skandaalinkäryisistä vaiheista. Valheita, petoksia, rikoksia.Valeidentiteettejä, luksushotelleja, megalomaanisia suunnitelmia.

Anna Sorokin syntyy Neuvostoliitossa tavalliseen työläisperheeseen, jossa isä työskentelee rekkakuskina ja äiti on töissä kaupassa. Neuvostoliiton hajottua perhe muuttaa Saksaan kapitalististen mahdollisuuksien perässä. Perheenisä haluaa hyödyntää bisnesyhteyksiään talonlämmitysfirmassa ja laajentaa toimintaa.

Jo entisessä kotimaassaan Anna herättää huomiota pukeutumalla näyttäviin muotivaatteisiin ja kanniskelematta mukanaan kiiltäväpintaisia muotilehtiä. Saksassa hän päättää toteuttaa unelmansa muodin parissa. Hän onnistuu soluttautumaan työharjoittelijaksi Purple Magazine -muotilehteen. Koska Anna on sosiaalisesti kömpelö, tyhmänoloinen ja kiusattu, hän kokee tarvetta kompensoida huonoa asemaansa panostamalla sosiaalisen median näyttäviin kuviin. Instagramissa hän paistattelee juhlissa julkkisten seurassa. Somen pinnallisen hohdokkaista valokuvista on myöhemmin hyötyä hänen huijariurallaan. Purple Magazinen aikana Sorokin alkaa ensimmäisen kerran käyttää tekaistua sukunimiä Delvey.

Kun Sorokin/Delvey pääsee ensimmäisen kerran New Yorkiin lyhyelle työmatkalle, avautuvat uudet mahdollisuudet omaksua itselleen valheellinen identiteetti ylhäisten vanhempien yltäkylläisyydessä eläneenä rikkaana perijänä, joka vain odottaa 26. syntymäpäivää, jolloin suunnaton 67 miljoonan dollarin varallisuus siirtyy hänen käytettäväkseen.

Sorokin/Delvey vetää valeperijättären roolia niin uskottavasti, että lankaan menevät hotellit, pankit, sijoittajat ja ystävätkin. Anna pääsee kalliisiin hotelleihin asumaan esittämällä eurooppalaista superrikasta. Jostain syystä tämä menee läpi eri hotelleissa kerta toisensa jälkeen. Hotelli tosin vaatii luottokortin numeron sisäänkirjautumisen yhteydessä, mutta ei ilmeisesti tarkista saldoa. Hotellissa Sorokin käyttää sumeilematta hyväkseen mahdollisuutta syödä kalliita illallisia ja juoda cocktaileja baarissa, ja siirtää kaiken huoneen laskuun maksettavaksi hamassa tulevaisuudessa. Hän haluaa myös tarjota ystävilleen ja tuttavilleen ylenpalttisia elämyksiä ravintolassa.

Oleskelusta hotellissa saattaa kertyä 30000 dollarin lasku. Kun maksusuoritusta tullaan kärttämään, Sorokin turvautuu shekkitemppuun. Hän kirjoittaa katteettoman shekin itselleen ja nostaa lyhyessä ajassa niin paljon käteistä kuin ehtii. Jenkkilässä shekit ovat yhä edelleen yleisesti käytössä. Rikollisuuteen taipuvainen ihminen pystyy hyödyntämään porsaanreikää, joka syntyy tiedonsiirron viiveestä kahden eri pankin välillä.

Sorokin/Delveyn huijaukset eskaloituvat megalomaanisiin mittoihin. Valeperijättären silmissä siintää unelma Anna Delvey Foundationista. Järjestöstä pitäisi muodostua perustajan nimeä kantava eksklusiivinen taidekeskus, joka sisältää taiteilijoiden studioita ja näyttelytiloja, fine dining -ravintoloita, cocktailbaareja ja kahviloita Manhattanin historiallisessa rakennuksessa. Näin suurisuuntaiseen projektiin Delvey/Sorokin tarvitsee pankilta lainaa ”vain” 21 miljoonaa dollaria.

Amerikkalaiset pankit harkitsevat lainahakemuksia vakavasti. Miksipä ei voisi myöntää hillitöntä lainaa eurooppalaiselle aristokraatille? Huijari onnistuu vedättämään jopa pankkeja väärennettyjen, sveitsiläisten pankkidokumenttien avulla, jotka kotona Saksassa käymässä ollut Anna rustailee omassa huoneessaan tekstinkäsittelyohjelmalla. Sveitsiläisen pankin edustajanakaan esiintyminen ei ole ongelma. Siihen ei tarvitse muuta kuin väärennetty sähköpostitili. Jos omatunto ei kolkuta, elämä näyttää olevan mutkatonta. Lainahakemus kaatuu kuitenkin lopulta siihen, että pankki vaatii fyysistä tapaamista sveitsiläisen pankkiirin kanssa.

Lopulta Sorokin/Delvey jää kiinni. Tätä ennen valeperijätär on ehtinyt huijata sekä pankkeja, hotelleja, instituutioita että yksityishenkilöitä. Vankilatuomio napsahtaa. Sorokin ehtii istua vankilassa vain muutaman vuoden. Tällä hetkellä hän on vapaalla jalalla.

Fake Heiress -podcast yhdistää nerokkaalla mutta ajoittain myös hengästyttävällä tavalla dokumentaarista tapahtumasarjojen läpikäyntiä, dramatisoituja kohtauksia ja todellisten ihmisten haastatteluja. Huijatuksi tulemisen kauhusta kertoo kuvatoimittaja Rachel Deloache Williams, joka erehtyy lähtemään mukaan Anna Sorokinin ja tämän seurueen kanssa lomamatkalle Marokon Marrakeshiin. Ennen matkalle lähtöä ”ystävä” Anna antaa ymmärtää maksavansa kaiken, mutta toimimattoman luottokortin takia koko roska eli 60000 dollaria kaatuu Rachelin niskaan. Jumpattuaan asiaa pari vuotta oikeudessa ja herättyään yöllä paniikkikohtauksiin Rachel vihdoin vapautettaan maksuvelvollisuudesta.

Podcastin dramatisoiduissa kohtauksissa Annaa esittää paksulla nasaaliäänellä, amerikkalaisella korostuksella puhuva näyttelijä, jonka nimeä en löytänyt. Käsikirjoitetut kohtaukset tiivistävät huijarin persoonaa niin osuvasti, että haksahdin pitkään pitämään niitä tosina. Marrakeshin uima-altaalla Anna juoksuttaa valokuvaajaan ympäriinsä salamavalojen räpsyessä. Tapaamisessa pankin edustajan kanssa valeperijätär muistaa aina esiintyä itsevarmasti ja hoputtaa lainankäsittelyn nopeuttamista. Kun hotellinomistaja juoksee kadulla perään ja tivaa maksua, Anna korostaa tärkeilevällä äänellä kiirehtivänsä bisnestapaamiseen. Kun huijari vihdoin joutuu oikeuteen, tärkeintä on tietysti näyttää hyvältä ja siksi oikeudenkäynnin aloitus viivästyy, koska syytetty kinastelee stylistin kanssa, missäköhän muotihepenissä menisi näyttäytymään oikeussaliin.

Tähän asti kuuntelemistani BBC:n podcasteista Fake Heiress on ehdottomasti vaikein. Monella tapaa vaikea. Sanastollisesti en meinannut pysyä kärryillä vieraskielisten nimien enkä myöskään pankkitermien kanssa. Temporary overdraft? Deposit? Flow period? Trust fund? Hunter Lee Soik? Aby Rosen? Olive Zehm? Giorgio Ciabaggio? Church Mission House? Eleven Howard Hotel? Fortness Investment Group?

Kaikkein vaikeinta on ymmärtää Anna Sorokinin persoonaa, josta käytetään podcastissa kuvausta ”narsistinen sosiopaattinen machiavellisti”. Kovin paljon minulla ei ole tähän lisättävää. 

Linkki BBC:n Fake Heiress -podcastiin

BBC:n dystopia-podcast

 

Kuva: BBC

Body Horror

BBC Podcast, 2020

6 episodia

Genre: draama, scifi, fantasia

 

Veltostuuko vartalosi? Roikkuuko lihasi? Näkyvätkö ikääntymisen merkit ihollasi? Rypyt, juonteet, mustat silmänaluset, silmien samentunut väri. Eivätkö päät enää käänny, kun astut huoneeseen? Tunnetko olevasi näkymätön? Mitätön. Yhdentekevä. Eikö saavutuksiasi arvosteta? Kiilaavatko nuoremmat ja kauniimmat ohitsesi työpaikkasi arvoasteikossa? Eikö kukaan enää arvosta kognitiivisia kykyjäsi, nopeaa älyäsi ja ongelmanratkaisukykyäsi? Tuntuuko, että nuorekas ulkonäkö on tärkeämpi kuin henkiset kyvyt?

Oletko harkinnut kauneuskirurgiaa? No, oletpa tietysti. Botoxia ja muita fillereitä, rasvaimuja ja implantteja. Kauhea, loputon urakka. Rahaa palaa eikä lopputulos kuin kestä kuin kuukausia tai vuosia. Taas sama rumba alusta. Mitäpä jos voisit korvata koko rapistuvan ruhosi nuoren kauniin naisen vartalolla? 2020-luvun reaalimaailmassa tämä ei vielä valitettavasti ole mahdollista, mutta jospa siirrymme 2050-luvulle dystooppiseen, brittiläiseen podcastiin Body Horror, jonka bongasin BBC:n sivulta.

Lucy Catherinen käsikirjoittamassa fiktiivisessä podcastissa 40-vuotias päähenkilö Caroline Dorothy McAleese (Jill Halfpenny) asuu rahtilaivan kuljetuskonteista kyhätyssä, valtavaa ruumisarkkua muistuttavassa urbaanissa kodissaan. Hän asuu yksin. Juttuseurana hänellä on kaikkitietävä tietokone, joka toteuttaa hänen kaikki käskyt ja tietää kaiken, mutta ei kykene tunneilmaisuun. Työssä hän käy Beyond Life Corporation -yhtiössä, jonka erikoisalaa on post life industry eli kuolemanjälkeiseen elämään liittyvät palvelut, kuten ruumiiden säilytys, maskeeraus ja hautajaisten järjestäminen. Yhtiö tarjoaa myös uutta mullistavaa palvelua, body exchange -operaatiota, jossa asiakkaalta säilytetään vain pää ja koko alaruumis vaihdetaan nuoren ja verevän kuolleen naisen vartaloon. Uusi teknologia pystyy liittämään osat yhteen ja herättämään kuolleen eloon.

Caroline Dorothy McAleesella käy hyvä tuuri. Tietokoneääni ilmoittaa hänelle puhelimessa, että hän on voittanut 30 miljoonaa dollaria kansalaisarvonnassa, jossa voittaja arvotaan sosiaaliturvatunnuksen perusteella. Nyt Carolinen ei enää tarvitse murehtia sitä, että algoritmipohjainen digitaalinen ääni on luokitellut hänen ulkonäkönsä arvosanaksi F eli failed, hylätty. Kliininen ylipaino ja ikääntymisen merkit eivät enää haittaa. Caroline päättää sijoittaa seitsemän miljoonaa dollaria lahjoittajaruumiiseen. Ruumis on peräisin pyöräilyonnettomuudessa menehtyneeltä, juuri 18 vuotta täyttäneeltä naiselta, joka on ennen kuolemaansa päättänyt lahjoittaa ruumiinsa tieteelle, kuinkas ollakaan.

Body exchange -leikkauksen toteuttaa 96-vuotias kirurgian professori Griffiths, jolla on 34- vuotiaan vartalo. Operaatio on pitkälle automatisoitu robottikirurgien avulla. Leikkauksen jälkeen potilasta pidetään keinotekoisessa koomassa 160 päivää. Tämän jälkeen alkaa sopeuttaminen uuteen kehoon. Prosessi on sekä henkinen että fyysinen.

Kun Caroline vihdoin pääsee baanalle uusine uljaine kehoineen, hän saa osakseen paljon huomiota ja ihailua. Miehet parveilevat hänen ympärillään ja hän muuttuu seksuaalisesti yliaktiiviseksi. Uuden energisyytensä ja itseluottamuksensa turvin hän päättää palata takaisin yhtiön myyntityöhön. Aikaisempi työ ruumiiden maskeerajan saa jäädä. Uusi, fressi ulkonäkö takaa menestyksen myyntityössä.

Lyhyen nousukiidon jälkeen alkavat ongelmat. Caroline huomaa persoonallisuutensa muuttuneen. Kävellessään puistossa hän saa äkillisen raivokohtauksen ja potkaisee pientä, söpöä koiraa. Ennen vartalonvaihto-operaatiota hän oli aina suhtautunut koiriin hellyydellä. Illallisella lähentelevän myyntijohtajan kanssa, Caroline tökkää haarukan miehen reiteen. Ennen väkivaltaista impulssia hän kuulee päässään vieraan äänen: Stab the dirty bastard!

Muuntunut persoonallisuus häiritsee naista niin paljon, että hän päättää hakeutua psykoanalyysiin. Psykoanalyytikko Mendez arvelee, että Carolinen ”vaihtovartalon” soluihin on säilöytynyt edellisen omistajan ”kaikuja”. Ne säteilevät mieleen, aivan kuin amputoitu ruumiinosa kummittelee aavesärkynä aivojen muistissa.

Ongelmat vain yltyvät, kun keho alkaa hyljeksiä itseään. Caroline päätyy sairaalaan, jossa hän alkaa epäillä, onko kyseisen firman toiminta eettisellä pohjalla. Ovatko vaihtovartalot kuolleet luonnollisen kuoleman? Onko heidän ”vartalonluovutustestamentti” aito vai väärennös? Podcastin loppua kohden kuviot muuttuvat entistä hämärimmiksi. Vyyhtiin on sotkeutunut vartalonvaihdon itsehoitoryhmän Mel, jonka omissa tutkimuksissa sairaalan toiminnasta löytyy kaikenlaista, mikä ei kestä päivänvaloa.

Body Horror -podcast kritisoi nykyajan ulkonäköpainotteista elämäntapaa. Siinä on viety äärimmilleen ajattelutapa, että ulkokuori ratkaisee eikä sisuksilla ole mitään merkitystä. Moni kakku päältä kaunis, ja se riittää. Olkoonpa sisukset täynnä mätää ja kuolleiden luita, kirjaimellisesti.

Podcast pyrkii fiktion keinoin selvittämään, tuleeko ulkonäön muokkauksessa raja vastaan missään vaiheessa. Jos et pidä hiustesi väristä, värjää ne. Jos ihosi on epätasaisen tai elottoman värinen, turvaudu meikkeihin. Jos läski löllyy, mene rasvaimuun. Jos muodot eivät miellytä, asennuta implantit rintoihin ja pakaroihin. Jos sääresi ovat liian lyhyet, napsauta luut poikki ja venytä jalkasi sopiviin mittoihin. Jos tavoittelet extreme-ulkonäköä, asennuta kallosi ihon alle metallilevy ja kiinnitä siihen sarvet magneetilla. Jos haluat silmäsi valkuaisen tummaksi, ruiskuta silmämunaan mustetta. Jos näkökykysi tuhoutuu, ehkä se on riskin arvoinen. Jos haluat kaksihaaraisen kielen, maksa siitä että joku halkaisee kielesi. Jne jne.

Ei menneinä vuosisatoina sen fiksumpia oltu. Jos avioon haluat, panosta pieniin jalkoihin, estä jalkaterisi kasvu typistetyillä, kiinalaisilla lootusjaloilla. Jos et meinaa mahtua kureliiviin, sahauta alimmat kylkiluut poikki. Jos olet vähällä pyörtyä tiukasti nyöritetyssä korsetissa, älä välitä, näytäthän muodikkaalta. Jos haluat vaalentaa ihoasi, syövytä ihosi lyijynvalkoisella puuterilla. Ja niin edelleen. Lista ei lopu koskaan.

Body Horror -podcast ottaa kantaa myös lääketieteen mahdollisuuksiin. Kuinka pitkälle terveyttä ja nuorekkuutta voi edistää? Painopiste podcastissa on kuitenkin sanalla horror, kauhu. Urbaanilegendoissa väitetään, että esimerkiksi sydämen elinsiirron kokeneista potilaista osa saa leikkauksessa kylkiäisenä myös lahjoittajan muistoja. Eihän sen pitäisi olla mahdollista. Muistot tallentuvat aivojen hermosoluihin, eivät sydämeen. Entäpä tapaus jossa silmän verkkokalvo siirrettiin uudelle potilaalle ja tämä alkoi nähdä kuvavälähdyksiä murhasta. Potilas vaati lääkäriä kertomaan, kenen verkkokalvon hän on saanut. Selvisi, että väkivaltarikollisen. Potilas vaati vaihtamaan verkkokalvon uusiin. Samalla hänen toinen hänen silmistään sokeutui. Mutta myös murhavisiot loppuivat.

 

Linkki BBC:n Body Horror -podcastin episodeihin:

 https://www.bbc.co.uk/programmes/p086934c/episodes/player

BBC: n poltergeist-podcast

 

Kuva: BBC Podcasts

The Battersea Poltergeist

Podcast, 8-osainen (yksi osa tulossa?)

BBC, 2021

 

1956, Lontoo. Battersean kaupunginosassa osoitteessa Wycliffe Road 63 asuu tavallinen työläisperhe kaupungin vuokra-asunnossa. Isä Wally Hitchings on vaununkuljettaja Lontoon metrossa, äiti Kitty työskentelee toimistossa kunnes vaikea reuma pakottaa hänet sairaseläkkeelle ja pyörätuoliin. Isoäiti Ethel on entinen sairaanhoitaja. 15-vuotias Shirley käy koulua ja harrastaa tanssimista. 20-adoptioveli John on muuttanut omilleen.

Outojen tapahtumien sarja alkaa viattomasta: Shirley löytää huoneestaan tyynyn päältä hopeanvärisen, koristeellisen avaimen. Avainta kokeillaan talon kaikkiin lukkoihin, mutta se ei sovi mihinkään. Samana yönä alkaa kuulua selittämättömiä ääniä: voimakasta pauketta, raapimisääniä ja naputuksia. Äänien lähdettä ei voida paikallistaa, ne tuntuvat kuuluvat seinien tai huonekalujen sisältä tai talon ulkopuolelta. Perhe ei pysty nukkumaan metelissä, naapurit hermostuvat ja valittavat, ja satunnaiset ohikulkijatkin huomaavat paukkeen.

Sen jälkeen esineet alkavat liikkua itsestään. Useampi ihminen todistaa, kuinka raskaat huonekalut siirtyvät paikalta toiseen kuin näkymättömät kädet työntäisivät niitä. Kengät kulkevat lattialla itsekseen ilman jalkoja. Keittiössä kattilat ja pannut lentävät ilman halki. Huoneessa, joka on lukittu ulkoapäin, tavarat siirtyvät eri järjestykseen. Lamppujen valot välkkyvät. Tulipaloja syttyy ilman näkyvää syytä. Seinille ilmaantuu vaappuvaa kirjoitusta, kuin haamu olisi sen kirjoittanut. Paperilapuissa aavemainen, huojuva teksti ilmoittaa olevansa rakastunut Shirley-teiniin. Tyttö ei pysty nukkumaan, koska haamu näyttää vainoavan häntä. Yöllä nukkuvan päältä kiskaistaan lakanat, sänkyä huojutetaan ja tärisytetään. Shirley levitoi eli lentää ilmassa vaakatasossa.

Kovaääninen paukutus, raapimisäänet ja naputus jatkuu viikkokausia. Perhe alkaa vakuuttua, että kaiken takana on yliluonnollinen poltergeist-henki, joka pyrkii kommunikoimaan perheen kanssa. Henkeä kanavoi Shirley, joka on nimennyt poltergeistin arkisesti Donaldiksi. Shirley esittää kysymyksiä, joihin poltergeist vastaa yhdellä tai kahdella naputuksella.

Battersea poltergeistin maine kiirii ympäri Lontoota. Lehdistö julkaisee artikkeleita ja haastatteluja aiheesta. Toimittajat ja valokuvat parveilevat talon ulkopuolella. Paranormaaleiden ilmiöiden tutkija Harold Chibbett ryntää paikalle. Päiväsaikaan ”Chib” työskentelee verotarkastajana ja sota-aikana hän on palvellut sotalentäjänä. Chib asuu pitkiä aikoja perheen luona voidakseen paneutua tutkimuksiinsa. Eikä tässä vielä kaikki. Perheessä vierailee myös eksorkisti Harry Hank, joka yrittää manata demonista henkeä pois Shirleystä.

Näistä aineksista BBC on toteuttanut 8-osaisen podcast-sarjan nimeltä The Battersea Poltergeist. Podcastia juontaa toimittaja ja kirjoittaja Danny Robins. Ohjelma sisältää dramatisoituja osuuksia, vertahyytävää musiikkia ja haastatteluja. Podcastissa haastatellaan todellista Shirley Hitchingsiä, joka on nykyään yli 80-vuotias.

Asiantuntijoina haastatellaan kahta psykologia, jotka edustavat kahta ääripäätä. Parapsykologisten ilmiöiden yliopistotutkija Ciarán O`Keeffe on skeptikko, joka pyrkii löytämään yliluonnolliselta vaikuttaville tapahtumille luonnollisen selityksen. Kelttiläis-pakanallisen uskomusmaailman omaksunut kirjailija Evelyn Hollow uskoo, että parapsykologiset ilmiöt ovat todellisia. Juontaja haastaa kuuntelijan valitsemaan oman leirinsä: sceptic or believer?

Podcastissa käydään läpi Wycliffe Roadin outoja ilmiöitä ja etsitään niille mahdollisia selityksiä. Ohjelmassa spekuloidaan, voisiko pauke johtua maanalaisesta rakennustyömaasta, esimerkiksi metrotunneleista. Voiko pauke kantautua samalla alueella sijaitsevasta sähkölaitoksesta? Selitystä ei löydy tutkailemalla 50-luvun karttoja. Voiko vika piillä talon lämmitysjärjestelmässä tai vesiputkissa? Voisiko esimerkiksi hajonnut boileri aiheuttaa koko naapurustoa terrorisoivaa meteliä? Johtuuko meteli ilkivallasta? Hyppiikö joku katolla? Itse epäilen sitä, että joku ihminen on saattanut tunkeutua talon kellariin tai vintille ja paukuttaa putkia tai seiniä sieltä käsin? Mitään järjellistä selitystä metelille ei podcastissa löydetä.

Entäpä raapimisäänet? Itse epäilisin hiiriä tai rottia, jotka yöaktiivisina eläiminä kaivavat tunneleita ja tonkivat jätteitä? Mutta jos raapimisäänen epäillään kuuluvat huonekalujen sisältä ja seinien sisältä, selitys ontuu. Mitä naputusäänistä pitäisi ajatella? Ohjelmassa käydään läpi teoriaa, jonka mukaan epämuodostunut, vasaramainen varpaanluu voisi aiheuttaa naputusta. Henkilö ei välttämättä edes itse olisi tietoinen ongelmasta. Mystinen naputus vain seuraa ihmistä kaikkialle. Mitään varmuutta ei löydy. Entäpä naputus poltergeistin kommunikaatiomuotona? Voiko ihminen alitajuisesti tai tahallisesti naputtaa vastauksena omiin kysymyksiinsä? Mitä tämä kaikki tarkoittaa? Vai onko talon asukkailla kuuloharhoja? Ovatko he kaikki hulluja? Valehtelevatko he kaikki julkisuuden toivossa?

Kuinka luotettava tai epäluotettava ihmisen havaintokyky ylipäänsä on? Kuinka helppo tai vaikea ihmisen havaintoja on vääristää? Juontaja Danny Robins osallistuu Ciarán O´Keeffen järjestämään tutkimukseen, jossa koehenkilö altistetaan virtuaalitodellisuudessa voimakkaille pelkoelämyksille. Sen koehenkilö siirretään tutkimushuoneeseen, jonka sisustus on lavastettu muistuttamaan 50-luvun keittiötä, samantyylisesti kuin Hitchingsien perheellä.

Tutkimuksessa selviää, että voimakkaassa pelkotilassa tutkittava alkaa havainnoida ympäröivää todellisuutta oudolla tavalla. Koehenkilö eli Danny Robins alkaa kuvitella, että pöydällä oleva muki liikkuu itsekseen, että valot himmenevät ja että jokin yliluonnollinen olio tarkkailee häntä. Lopulta tutkija kertoo, että huoneessa ei oikeasti tapahdu mitään outoa. Eli käytännössä koe osoittaa, että kenen tahansa havaintokyky ja todellisuudentaju voi vääristyä voimakkaassa pelkotilassa. Jos tähän vielä lisätään unideprivaatio, mikä tunnetusti voi laukaista psykoottisia harhoja, kuvio vain syvenee.

Mutta voisiko ”haamukirjoitus” tai spontaanisti syttyneet tulipalot edes olla yliluonnollisia? Podcastissa haastatellaan käsialatutkija Emma Batesia. Hänelle lähetetään sekä Shirleyn kirjoittamia kirjeitä että Donaldin kirjoittamiksi väitettyjä paperilappusia, joita ilmestyi taloon 12 vuoden aikana jopa 3000-4000! Enimmillään Donald saattoi raapustella jopa 60 viestiä päivässä.

Käsialatutkija arvioi, että sekä Shirleyn että Donaldin käsialoissa näkyy samoja piirteitä: kallistuminen vasemmalla, pitkä välimatka sanojen välillä ja yletön koristeellisuus. Koristeellisuus on kuin nätti fasadi, jonka taakse kirjoittaja piilottaa todellisen luonteensa. Bates arvioi, että kirjoittaja on sama. Kun kuulin tämän, kaikelta raflaavilta yliluonnollisilta tulkinnoilta putosi pohja. Kieltämättä hieman petyin. Podcastin kiehtova maailma oli imaissut minut mukaansa. Jakso jaksolta odotin aina vain rankempia ja rankempia käänteitä, mitä myös lupailtiin koko ajan ja niitä tarjottiin, ja nyt sitten tämä. Plääh.

Eli Shirley ei olekaan poltergeistin uhri, vaan sen pääarkkitehti. Mutta miksi ihmeessä? Kun juontaja kertoi Shirleylle käsialatutkijan näkemyksen, 80-vuotias Shirley kiljaisi korkealla brittiaksentillaan: Who? Me? Onko hän tosiaan 65 vuoden ajan elämästään uskotellut itselleen ja muille, että hän ei ole osaa eikä arpaa koko tapauksen kanssa? Nyt menee jännäks. Minkälaisesta psykiatrisesta ongelmasta oikein puhumme? Onko tässä taustalla jakautunut persoonallisuus, patologinen valehtelu, huomionhakuinen persoonallisuushäiriö, sadistinen persoonallisuushäiriö, empatiakyvyttömyys, psykopatia, skitsofrenia vai teini-iän angsti, joka on venähtänyt koko elämän mittaiseksi? En todellakaan ymmärrä. Tuleeko tähän hommaan ikinä mitään selvyyttä? Joskus olen väittänyt rakastavani monitulkintaisuutta ja mysteerejä, mutta nyt tuli kyllä raja vastaan.

Podcastissa on väläytelty myös mahdollisuutta, että adoptioveli-Johnilla saattaa olla näppinsä pelissä. John koki elämässä järkytyksen, kun hänelle selvisi vasta 18-vuotiaana , että hänen todellinen äitinsä on Kitty, eikä Ethel kuten hänelle on annettu ymmärtää. Mutta johtiko pettymyksensekainen raivo koko perheen terrorisointiin, sitä ei voi tietää. Itse voin melkein nähdä turhautuneen Johnin piiloutuneena kellariin ja paukuttamassa seiniä ja putkistoja. Mutta miten hän olisi voinut jatkaa toimintaansa vuosikausien ajan jäämättä koskaan kiinni, on asia erikseen.

BBC:n The Battersea Poltergeist -podcastista on tulossa vielä yksi jakso, jossa vastataan kuuntelijoiden lähettämiin kysymyksiin ja kaikkeen saadaan lopullinen vastaus. Tai sitten ei. Pessimistinä varaudun jälkimmäiseen vaihtoehtoon.

Napolilainen painajainen

 

Elena Ferrante: Amalian rakkaus

Italiankielinen alkuteos: L´amore molesto (2005)

Suomentanut: Taru Nyström

WSOY, 2019

Kerran elämässäni olen ostanut napolilaista kahvimerkkiä Paská eräästä helsinkiläisestä erikoiskaupasta. Kahvimerkin nimi huvitti niin paljon, että uteliaisuuteni voitti ja ostin lopulta kahvipapupaketin. Jauhoin kahvin käsikäyttöisellä kahvimyllylläni ja keitin kahvin italialaisella, ruostumattomasta teräksestä valmistetulla mutteripannullani. Valmis kahvi maistui todella voimakkaalta. Luonnehtisin makuprofiilia maanläheiseksi ja savuiseksi. Asiantuntevalta myyjältä sain tietää, että Paskán täyteläinen maku syntyy robusta-papujen suuresta osuudesta verrattuna arabica-papuihin. Pakko myöntää, että seuraavalla kerralla palasin takaisin tuttuihin Lavazza- ja Segafredo-suosikkeihini.

Maanläheinen, voimakas, läpitunkeva. Ehkä jotain samaa on Elena Ferranten esikoisromaanissa Amalian rakkaus. Aikaisemmin olen lukenut samalta kirjailijalta muutaman romaanin. Pidän Ferranten sujuvasta kerronnasta, rikkaasta kielestä, psykologisen kuvauksen syvyydestä ja tarkoista havainnoista yhteiskunnasta ja sosiaalisista suhteista. Samalla minua kauhistuttaa eteläisen Italian elämänmenon köyhyys ja raakuus. Ihmiset puhuvat toisilleen räävittömästi ja väkivalta rehottaa. Mutta jos se on tosiasia, mitä sitä peittelemään?

Romaani alkaa rajusti: minäkertoja Delian äiti Amalia on kuollut. Hänen ruumiinsa on löytynyt merenrannalta puolialastomana. Ei ole selvää, onko kyseessä tahallinen hukuttautuminen vai henkirikos. Hautajaisia varten Delia matkustaa pohjoisen Italian vauraasta ja sivistyneestä ilmapiiristä takaisin synnyinseudulleen Napoliin. Hautajaisissa hän kohtaa etääntyneet sisaruksensa, jotka luikkivat tiehensä heti tilaisuuden tulleen.

Kuolleen äitinsä asunnolle Delia menee hoitamaan käytännön asioita. Rappukäytävässä hän kohtaa naapurin naisen De Rison, joka puheillaan vihjaa Amalian salaisesta suhteesta komeaan mutta hämäräperäiseen mieheen. Asunnolla Delia ei näe aaveita, mutta aistii että jotain on vialla. Miksi vesihana on jätetty valumaan, onko joku käynyt asunnolla? Vaatekaappeja ja likapyykkikoria setviessään hän huomaa, että jotain puuttuu. Mutta miksi kukaan varastaisi alusvaatteita?

Kiinnitin huomiota, miten ruumiillisuus toistuu romaanissa eri muodoissaan. Delian molemmat vanhemmat työskentelevät ruumiillisuuden tai kehollisuuden parissa. Amalia ompelee hansikkaita ja pukuja varakkaille naisille. Hän katsoo ihmiskehoa kylmän ammatillisesti, arvioi sen mittoja ja mittasuhteita ja laskelmoi, miten ne kääntyivät vaatekappaleiksi. Hänelle ihmiset ovat kuin eläviä telineitä ompeluksille.

Delian tusinataidemaalirina työskentelevä isä rahastaa ihmiskeholla eri tavalla. Hän käyttää vaimoaan mallina mustalaistyttömaalauksille, joita hän kaupittelee toreilla. Hän muuntaa vaimonsa vartalon myyntiartikkeliksi ja monistaa sitä rahaa vastaan lukuisiksi samankaltaisiksi versioiksi. Mies kokee omistavansa naisen machokulttuurin ajattelumallin sisäistäneensä. Hän kyttää Amalian jokaista silmänliikettä, hymyä ja elettä ja hakkaa naisen, jos kuvittelee tämän mielistelevän muita miehiä.

Romaanissa korostuu kerta toisensa jälkeen, kuinka ihmisen – erityisesti naisen – ruumiillisia rajoja ei kunnioiteta, vaan niitä rikotaan järjestelmällisesti joka paikassa. Julkisissa kulkuvälineissä miehillä on tapana painaa elimensä naismatkustajien vartaloita vasten. Yleistä tapaa voi kai kutsua rakenteelliseksi väkivallaksi, mitä ei juurikaan edes kyseenalaisteta.

Delia puolestaan on hedelmällisen kehonsa eritteiden vanki. Kuukautisveren tahraamat alushousut mainitaan usein. Kuukautissuojia ollaan vaihtamassa säännöllisesti. Satunnaisessa seksuaalisessa kohtaamisessa naisen halukkuus tai sen puute ei näytä olevan prioriteettilistalla kovin korkealla. Machokulttuurissa on tietysti tärkeintä miehen tarpeet. Lisäksi Delian menneisyydestä kumpuaa jokin kammottava kokemus, niin kammottava, että sen muistaminen jää huterien ja katkonaisten muistikuvien varaan.

Romaanin ristiriitaisin hahmo on Amalian rakastettu Caserta. Alkuperin mies oli torimaalarin liikekumppani, mutta luottamuksen tuhouduttua välit rikkoutuvat ja vihanpito alkaa. Casertan häikäilemätön ja julma luonne vaikuttaa tyypilliseltä Ferranten romaaneissa, samankaltaiset ilkimykset toistuvat myöhemmässä tuotannossa. Casertassa on hankala kaksijakoinen piirre: hän hukuttaa ihailemansa naisen lahjoihin, vaikka hyvin tietää että se laukaisee aviomiehessä mustasukkaista raivoa ja väkivallan purkauksia.

Napolin murre on romaanissa kuvattu fyysisenä ja psyykkisenä kokemuksena. Näin asian tulkitsen. Aivan kuin jokin loinen, joka kerran elimistöön tunkeuduttuaan ei lähde sieltä enää pois millään tehokuurilla. Delia yrittää katkaista siteen murteeseen ja siirtyä italian yleiskieleen, mutta karkeat murreilmaisut ja niihin sisältyvät ikävät muistot luikertelevat aina takaisin:

”Napolin murre oli äidinkieleni jonka olin turhaan yrittänyt unohtaa yhdessä monien muiden äitini asioiden kanssa. Kun tapasimme minun luonani tai kun tulin Napoliin puoli päivää kestäville pikavierailuille, äitini yritti käyttää haparoivaa kirjakieltä ja minä liuin kiusaantuneena murreilmaisuihin häntä auttaakseni. Käyttämäni murre ei ollut iloista tai nostalgista vaan luonnotonta ja pakotettua, epäröiden äännettyä kuin huonosti osattu vieras kieli. Sanoissa, jotka äänsin epävarmasti, kaikuvat rajut riidat joita Amalia oli käynyt isäni kanssa, isäni hänen sukulaistensa kanssa ja hän isäni sukulaisten kanssa.”

Vaikka romaanin Amalian rakkaus maailman on raju ja raaka, pidin kirjasta. Romaanissa sekoittuu eri genrejä, jännityskirjallisuuden kihelmöintiä, psykologista tutkielmaa muistin ja havaintojen luotettavuudesta, yhteiskuntakritiikkiä, kaupunkiviidakon kuvausta ja ihmissuhteiden vaikeuksien perkaamista.