keskiviikko 30. tammikuuta 2013

Hitchcockin Psyko uudestaan


 ELOKUVA (dvd)  ---  Alfred Hitchcock: Psyko (Psycho), Universal Studios 2012, alkuperäinen esitysvuosi: 1960

Spoilerivaroitus: juonipaljastuksia (suurin osa ihmisistä on varmasti on nähnyt tämän klassikkoelokuvan jo moneen kertaan, mutta osa ihmisistä ei ehkä ole eikä halua tietää liikaa juonesta)

Olen aikaisemminkin kirjoittanut lyhyesti Alfred Hitchcockin Psykosta tekstissä, jossa käsittelin pahimpia kauhuelokuvakokemuksiani. Kirjoitin, kuinka Psykon suihku- ja porraskohtauksissa sydämeni hakkasi tuhatta ja sataa, hikeni virtasi pitkin kylkieni ja tärisin sohvatuolissa niin paljon, että melkein tipahdin lattialle. Elokuva jäi pitkäksi aikaa jylläämään mieleeni. Kun olin myöhemmin pimeällä metsätiellä kävelemässä, pelkäsin normanbatesien hyökkäävän puiden takaa veitsi kädessä. Kun näin elokuvan ensimmäisen kerran, olin lapsi tai nuori eikä ihme, että elämys oli voimakas.

Nyt kun katsoin elokuvan uudestaan aikuisena, tajusin että elokuva on vaikuttanut minuun tavoilla, joista en ole aikaisemmin ollut edes tietoinen. Psykossa jännitys rakentuu paljolti Bernard Herrmannin kirskuvan viulu- tai jousisoitinmusiikin varaan. Tajusin, että Psykon viiltävä, raastava ja kirskuva viulumusiikki on ollut syynä siihen, miksi en ole koskaan pitänyt viulun äänestä. Aina kun olen jossain joutunut kuulemaan viulunsoittoa, päässäni ovat alkaneet soida hälytyskellot: "Murhaaja, murhaaja!" En ole ollut edes tietoinen, että Psyko on vaikuttanut pysyvästi musiikkimieltymyksiini. En ole koskaan voinut ymmärtää ihmisiä, jotka pitävät viulumusiikkia romanttisena, herkkänä ja rauhoittavana. Ehkä vasta nyt voisin edes yrittää suhtautua viulun ääneen rauhallisemmin ja kuulla siinä muutakin kuin (tiedotamattomia) vaaran signaaleja!

Toinen asia, joka on takertunut mieleeni ja jonka vasta nyt ymmärrän, on murhaajaa näyttelevän Anthony Perkinsin näköisten miesten kokeminen uhkaavina. Tätäkään en ole pystynyt tiedostamaan. Aina kun olen havainnut miehessä jotain anthonyperkinsmäisyyttä, päässäni ovat alkaneet soida hälytyskellot: "Murhaaja, murhaaja!". Onneksin Anthony Perkinsin kasvonpiirteet eivät ole tyypillisiä näillä leveysasteilla, muutenhan joutuisin olemaan jatkuvassa puolustusvalmiudessa.

Vaikka Psyko todellakin on yksi pelottavimmista elokuvista, mitä olen nähnyt, voin rehellisesti sanoa, että nautin sen katsomisesta. Kun elokuvan juoni ei enää shokeeraa, pystyn kiinnittämään huomiota taiteellisiin vaikutelmiin, kuten kuvakulmiin, leikkaukseen ja näyttelijöiden roolityöskentelyyn. Pystyn myös suhtautumaan karmivaan musiikkiin kylmän rauhallisesti. Kaikkein upeimmin kuvakulmia ja leikkauksta on käytetty hyväksi suihkukohtauksessa, jossa vaihtelevat lähikuvat kuolevaa naista näyttelevän Janet Leighin kauhistuneista kasvoista, suihkuverhosta, heiluvasta puukosta, kädestä joka hamuilee kaakeliseinää, verestä joka pulppuaa veden mukana viemäriin ja lopuksi lähikuva kuolleen naisen silmästä. Kohtauksen taustalla soi tietysti hirvittävä, kirskuva viulun vingutus.



Uusilla katsomiskerroilla pystyn kiinnittämään huomiota myös Psykon erikoisiin ja ehkä jopa koomisiin yksityiskohtiin. Koomiselta tuntui ainakin murhaaja Norman Batesin outo harrastus: kuolleiden lintujen täyttäminen. Täytetyt linnut Norman on ripustanut seinälleen, minnepä muuallekaan. Samalla kun tuleva suihkumurhan uhri yrittää keskittyä syömiseen, täytetyt linnut näyttävät roikkuvan seinälle kuin valmiina lehahtamaan lentoon ja nokkimaan ihmisiä. Koomiselta tuntui myös se, että Norman Bates vertaa kuollutta äitiään täytettyyn lintuun sanomalla: "Äitini on yhtä harmiton kuin täytetty lintu". Kuten kaikki elokuvan nähneet varmasti muistavat, Norman kaivoi kuolleen äitinsä ruumiin haudasta, palsamoi ruumiin ja säilytti kuivettunutta, mekkoon puettua äitivainajaansa sisällä talossaan. Norman oli itse tappanut äitinsä (ja siinä sivussa myös äitinsä miesystävän). Koska Norman ei halunnut myöntää rikosta edes itselleen, hän loi illuusion elossa olevasta äidistä säilyttämällä ruumista talossaan ja "keskustelemalla" tämän kanssa.

Kun ensimmäisen kerran näin kohtauksen, jossa äitivainajan kuivettunut ruumis paljastuu istumasta kellarin keinutuolista, pelkäsin kuolevani sydänkohtaukseen. Eikä siinä vielä kaikki, äitivainajansa mekkoon pukeutunut Norman hyökkää kohta veitsi kädessä välkehtien uusien uhriensa kimppuun. Viulumusiikki raastaa tietysti taustalla kauhun maksimoimiseksi. Uudella katsomiskerralla pystyin huomaamaan, kuinka taitavasti kohtaus on toteutettu. Kohtauksessa on hyödynnettyu esimerkiksi katossa heiluvaa hehkulamppua ja sen luomia erilaisia valaistusvaikutelmia. Pysyvästi mieleen on jäänyt ainakin se kohta, jossa hehkulampun valo pyyhkäisee keinutuolissa istuvan vainajan kasvoja.

Mielestäni Psyko on onnistunut sekä kauhuelokuvana että elokuvana yleisestikin. Enkä ole mielipiteineni yksin. Psyko on siitä mielenkiintoinen kauhuelokuva (tai trilleri), että se sisältää myös pitkiä suvantovaikeita, jolloin kauhua ikään kuin viritellään. Psykossa on vain muutama todella raaka kohtaus, mutta pääasissa kauhu rakentuu odotuksen, epäilyn ja epävarmuuden varaan. Tällainen hienovarainen, viipyilevä kauhu on paljon tehokkaampaa kuin taukoamaton veren ja suolenpätkien roiskuminen. Jatkuva veren roiskuminen ei enää yllätä, mutta Psyko todellakin onnistuu yllättämään katsojan, jopa uusilla katsomiskerroilla.

sunnuntai 27. tammikuuta 2013

Ei ainakaan enneuni

(Selventävä kuvateksti: kuva ei liity millään tavalla mihinkään, vaikka on mahdollista että se liittyy jollain tavalla johonkin, mutta ainakaan tähän postaukseen se ei liity millään tavalla, mutta joku kuva postauksessa pitää olla ja siksi kelpuutin tämän sekundaräpsyn)

HUUMORI / SAIRAS HUUMORI  ---  kulttuuriaiheinen uneni

Varoitus: tämänkertainen tekstini sisältää todella rohkeaa kielenkäyttöä, mikä saattaa järkyttää ja jopa traumatisoida herkkätunteisia lukijoita

Koska blogini on "vain blogi" eikä mikään vakavasti otettava kulttuurisivusto, voin aivan hyvin kirjoittaa myös unistani. Jos olisin vakavasti otettava bloggaaja, kirjoittaisin varmasti viime aikaisista kulttuuririennoistani, kuten esimerkiksi Helsingin kaupunginteatterin näytelmästä Kiviä taskussa, jota tähdittivät Martti Suosalo ja Mika Nuojua. Kaikki muut katsojat taisivat tulkita näytelmän komediaksi, koska ulvoivat naurusta. Itse pidin sitä tragediana ja istuin pokerinaamana katsomossa.

Jos olisin vakavasti otettava bloggaaja, saattaisin kirjoittaa myös Kansallisteatterin Lavaklubista, jossa oli esiintymässä Helsingin Poliisilaulajat ja Helsingin Gaykuoro Out 'n Loud. Yhdistelmä oli hillitön. Käväisin myös Prosak-proosaklubilla kuuntelemassa Aki Ollikaista ja Olli Jalosta, mutta tästäkään en kirjoita.

Kulttuuriaiheeseen uneeni:
Unessa olin vanhanaikaisilla maalaismarkkinoilla. Päädyin kirkkaan oranssilla markiisilla katetun myyntipöydän eteen. Myyntipöydälle oli kasattu pinoittain kirjoja. Silmiini osui tuntemattoman naisen kirjoittama uskonnollisaiheinen kirja. Kirja oli hartauskirja tai joku muu uskonnollinen tutkielma. Kirjan kannessa oli vaalean oranssia ja ruskeaa ornamenttikuviointia.

Otin kirjan käteeni ja aloin selailla sitä. Päästyäni selailussani kirjan loppuosaan huomasin, että novellini "Lesbohuora" oli julkaistu siinä. En ollut tästä havainnosta alkuunkaan ilahtunut. Pikemminkin tunsin järkyttynyttä epäuskoa, koska unessa tiesin, että olin lähettänyt kustantamoon huomattavasti laadukkaampaakin kaunokirjallista aineistoa. En voinut käsittää, miksi kustantamo oli päättänyt julkaista juuri "Lesbohuora"-novellini, vaikka olin laittanut sen mukaan lähinnä vain täytteeksi.

Olin närkästynyt, koska kustantamo ei ollut vaivautunut ilmoittamaan minulle, että he ovat aikeissa julkaista novellini. Ihmettelin myös, miksi kustantamo on halunnut julkaista "Lesbohuora"-novellin nimenomaan uskonnollisen kirjan tai mahdollisesti jopa hartauskirjan yhteydessä. Mietin, oliko kustantamo vaivautunut kertomaan edes uskonnollisen kirjan kirjoittajalle, että "Lesbohuora"-novellini julkaistaan juuri hänen hartauskirjansa yhteydessä. Oletin, että hartauskirjan kirjoittaja oli yhtä järkyttynyt kuin minäkin.

Kun tarkemmin katselin julkaistua novelliani, huomasin että nimeni on kirjoitettu väärin. Tai pikemminkin etunimeni oli oikein, mutta sukunimeni tilalle oli laitettu toinen etunimeni. Olin ymmärrettävästi närkästynyt tällaisesti huolimattomuudesta. Vilkaisin kirjan takakantta eikä siinä ollut halaistua sanaa novellistani. Siksi hartauskirjan lukijoiden täytyy myös järkyttyä, koska heidän silmilleen hyppää yhtäkkiä "Lesbohuora"-novellini.

Aloin selata tarkemmin novelliani. Huomasin, että sivujen alalaidassa oli viitteitä ja selityksiä. Ihmettelin, eikö novellini sittenkään ole novelli. Mietin, olinko kuitenkin vahingossa tullut kirjoittaneeksi antiikkivaikutteisen näytelmän.

Sitten tajusin, että käteeni oli jostain ilmaantunut vanhanaikainen c-kasetti, jossa luki sottaisin kirjaimin Lesbohuora. Ajattelin, että "Lesbohuora"-novellini on sittenkin täytynyt olla todella koskettava, koska joku on vaivautunut säveltämään siitä oopperan!

tiistai 22. tammikuuta 2013

Pimputtajan asennemuutos


"MUSIIKKI" / MELUSAASTE  ---  oma soittoharrastus

Blogikirjoittamiseeni on tullut kuukauden mittainen tauko henkilökohtaisten kriisieni takia, mutta nyt bloggaus taas jatkuu. Ei kannata säpsähtää sanaa "kriisi", koska se on minulle lähes jokapäiväinen olotila. Aina on joku kriisi päällä ja kun yksi kriisi loppuu, niin toinen alkaa.

Mutta asiaan: Aloitin tosiaan pimputusharrastuksen vasta aikuisiällä noin puolitoista vuotta sitten. Ostin kosketinsoittimen halvimmasta päästä. Jälkiviisaana tajusin, että olisi kuitenkin panostaa laatuun ja ostaa soitin, joka reagoi kosketinvoimaan. Nykyinen härvelini on hyvin lähellä lelua, kuten myyjäkin musiikkikaupassa sanoi.

Olen aikaisemminkin kertonut, että olen luokitellut itseni epämusikaaliseksi ja elämääni on hallinnut huomattava epämusikaalisuuskompleksi. Olen määritellyt "musiikki"harrastukseni eräänlaiseksi testiharrastukseksi, jossa testaan, onko mahdollista oppia asioita tavallaan omia taipumuksiaan vastaan.

Musiikkikaupassa soitinta valitessani olin lähes paranoidisen pelon vallassa, koska pelkäsin, että epämusikaalisuuteni paistaa minusta läpi ja sen pystyy havaitsemaan jopa ulkoavaruudesta käsin. Pälyilin ympärilleni hermostuneena ja oletin ihmisten ajattelevan: "Mitä toihin ämmä täällä tekee? Eiks se tajuu, että musiikkikauppa on tarkoitettu vain musikaalisille ihmisille? Menis jonnekin muualle."

Myyjälle paljastin epäilykseni omaa oppimiskykyäni kohtaan. Olin jonkinlaisen turkulaistyyppisen pessimismin ja negatiivisuuden vallassa, kun jupisin itsekseni: "Tuskinpa mä nyt ikinä mitään opin. Enhän mä varmaan opi edes tunnistamaan keski-C:tä. Kyllä menee nääkin rahat suoraan kankkulan kaivoon". Myyjä vaikeni viisaasti. Toisaalta mitäpä muitakaan mahdollisuuksia hänellä olisi ollut. Eihän myyjä voi lähteä myötäilemään asiakkaan pessimismiä vastaamalla: "No niinhän se on. Ethän sä ikinä mitään opi. Kyllä sä oot tosiaan sellanen urpo, ettei pahemmasta väliä". Myyjän ei myöskään kannata heittäytyä yltiöoptimistiseksi ja vaahdota: "No totta kai sä opit! Sustahan tulee aivan erinomainen soittaja!" Eikä myyjä voi myöskään sanoa: "No, ethän sä varmaan mitään opi, mutta mitä jos kuitenkin ostaisit tän soittimen, koska mä oon täällä töissä provikkapalkalla."

Kun sain soittimen vihdoin raahattua kotiin, aloitin pimputuksen soitto-oppaan ohjeiden mukaisesti. Aluksi olin valtavan innostuksen vallassa, koska huomasin, että pystyn oppimaan edes jotain. Pystyin soittamaan jotain pienimuotoista sävelmän tynkää, mutta vähitellen negatiivisuuteni alkoi taas hiipiä minuun. Sätin koko ajan itseäni siitä, mitä kaikkea en osaa. Onneksi äskettäin vihdoin oivalsin, kuinka typerä asenne negatiivisuus on. Tajusin, että minun kannattaa kiinnittää huomiota siihen, mitä (juuri ja juuri) osaan kuin siihen, mitä en osaa.

Olenhan joka tapauksessa ylittänyt ennakko-odotukseni ainakin siltä osin, että keski-C:n tunnistaminen sujuu vaivattomasti! Aluksi ajattelin, etten ikinä opi soittamaan edes kolmisointua. Luulin, että sormieni vääntäminen kolmisointuun olisi anatomisesti mahdotonta, mutta kyllä sekin on luonnistunut.

Mitä yritän tällä tekstillä sanoa? Kai sitä, että positiivisuudesta ja optimismista on ihmiselle enemmän hyötyä kuin negatiivisuudesta ja pessimismistä. Tai ainakin yleensä. Ehkä positiivisuus ja optimismikin voi mennä liian pitkälle, jolloin niistä on ihmiselle haittaa. Ehkä negatiivisuudesta voi joissain tilanteissa olla jopa hyötyä. Ehkä tietty määrä negatiivisuutta ja pessimismiä kuuluu osana ihmisen itsesuojeluvaistoon. Muutenhan sitä saattaisi lähteä mukaan ties mihin hengenvaarallisiin tempauksiin, esimerkiksi maistella metsässä kärpässieniä ja ajatella: "Eihän kärpässienten myrkky voi mun elimistöä mitenkään vaurioittaa". Ja kohta kaatua kuolleena maahan tai vähintään päätyä sairaalaan teho-osastolle kammottavissa vatsanväänteissä. Mutta harrastustoiminnassa on varmasti ennemmän iloa asenteesta "On täysin mahdollista, että onnistun tässä" kuin asenteesta "Ei tästä ikinä tuu mitään".