Huumori on vakava asia

Nyt jännittää ehkä enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Kädet tärisee ja kylmenee, nieleksin tyhjää, oksettaa, sydän hakkaa, vaikea hengittää.

Aloitus?: Huumori on sekä iloinen että vakava asia. Aloitus?: Huumori on yksi psyykkeen puolustumekanismeista, jonka avulla ihminen voi pitää itsensä kanssa. Aloitus?: Tarvitsen huumoria, koska minulla on elämäni aikana ollut vaikeita masennus- ja ahdistusoireita, joihin on pahimmillaan liittynyt kuolemantoiveita ja itsemurha-ajatuksia. Kyllä, tämä on oikea aloitus. Ookoo, nyt se on sanottu. Se on nyt sanottu, ja nyt odotan sydämen sykkeen laskemista.

Olen jo pitkään halunnut sanoa yllä olevan asian. Se on vain ilmoitusluontoinen asia. Siinä ei ole mitään dramatiikkaa. Se on vain toteamus. Olen halunnut sanoa sen, mutta en ole löytänyt sopivaa asiayhteyttä. Mikä tahansa asiayhteys on banaali, niin myös tämä. Itsemurhasta puhuminen huumorin yhteydessä on naurettavaa. Toisaalta masennuksesta ja ahdistuksesta, kuolemantoiveista ja itsemurha-ajatuksista puhuminen kaikissa mahdollisissa yhteyksissä on tabu. Haluan rikkoa tämän tabun. Minua ärsyttää suunnattomasti ajatus, että lähes tulkoon mistä tahansa sairauksista ja sairauden oireista voi puhua mutta ei tästä. Ripulipaskasta voi puhua, jännetuppitulehduksesta voi puhua, välilevynpullistumasta voi puhua, sytostaattihoidosta voi puhua, luunmurtumista voi puhua. Tästä ei kuitenkaan voi puhua, ettei vain kukaan pelästy, ettei vain kukaan järkyty, ettei vain kukaan närkästy moraalisesti.

Jos sanon, että minulla on ollut kuolemantoiveita ja itsemurha-ajatuksia, se ei tarkoita sitä että olisin tappamassa itseäni. Ajatus ja toiminta ovat eri asioita. Ajatus ei automaattisesti johda toimintaan. Haluan kertoa, että olen myös tuntenut tai tietänyt tai luullut tunteneeni neljä ihmistä, jotka ovat tehneet itsemurhan. Yksi näistä oli minulle vakava psyykkinen trauma. Yksi oli järkytys, mutta ei ehkä suoranainen trauma. Kaksi näistä tuntui pahalta, muttei suistanut minua raiteiltaan. Sen lisäksi olen tuntenut tai luullut tunteneeni neljä ihmistä, jotka ovat yrittäneet itsemurhaa, tavalla tai toisella, enemmän tai vähemmän tosissaan. Itse en ole koskaan yrittänyt itsemurhaa.

Miten tämä liittyy huumoriin? Ainakin minun tapauksessani huumori on osa mielenterveydenhoitoani. Korostan: yksi osa mutta erittäin tärkeä osa. Jos jaksan nauraa, jaksan elää. Jos olen ollut riittävän masentunut, en ole ehkä enää pystynyt itkemään. Syy tähän: matala energiatasoni ei ole enää riittänyt itkemiseen.

Huumori ei loppujen lopuksi ole niin kaukana masennuksesta ja itsetuhoisuudesta kuin voisi kuvitella. Muutenhan ei olisi olemassa käsitettä "itkevä klovni". Yksi itkevistä klovneista on menestynyt brittikoomikko David Walliams, joka on kertonut kärsineensä masennuksesta ja yrittäneensä jopa hukuttaa itsensä.

Tämän vuoden Putous-ohjelmaa katsoessani olen kiinnittänyt huomiota sketsihahmojen ja sketsien vakaviin sivujuonteisiin. Ernest "Awesome" Lawsonin esittänyt Abdul Tuisku vaikuttaa pintapuolisesti vilkaistuna stupidolta bimbolta. Abdul osaa kuitenkin pakonomaisen kiittelynsä ja kiljahteluittensa ohella myös sivaltaa yhteiskunnallisia epäkohtia. Hän on maininnut ainakin veritimantit, heimosodat ja heimoteurastukset, orjuuden, aseistetut vaalivalvojat ja lapsisotilaat. Finaalijaksossa Abdul otti kantaa maahanmuuttokriittisyyteen.

Timo Lavikaisen sketsihahmo Isä Nitro sohaisee myös erään erotetun papin ja parlamentaarikon edesottamuksiin. Samalla saavat kyytiä myös hurskaan ulkokuoren ja sisäisen tyhjyyden välinen ristiriita.

Oma suosikkini on Pilvi Hämäläisen esittämä Aino Inkeri Ankeinen. Hahmo on tajunnan räjäyttävästä negatiivisuudestaan huolimatta sympaattinen, hellyyttävä ja samaistuttava. Minua viehättää myös Aina Inkerin rehellisyys. Hahmo on rohkeasti oma kusipäinen itsensä, eikä rupea teeskentelemään olevansa susi lampaan vaatteissa. Minusta se on hyvä. Suteen suden vaatteissa voi luottaa, suteen lampaan vaatteissa ei koskaan. Aina Inkerin kohdalla voi yllättyä iloisesti mutta ei koskaan pettyä karvaasti, koska toinen osapuoli on jo valmiiksi varautunut pahimpaan.

Lehtitietojen mukaan Pilvi Hämäläinen on hyödyntänyt hahmon luomisessa sekä itseään että äitiään ja mummoaan! Suorastaan ilahduin ja hykertelin onnesta, kun luin että näyttelijälle tyypillinen ensireaktio kaikkeen on negatiivinen. Sama täällä. Ensin pitää käsitellä kaikki mahdolliset viat, virheet, kauhuskenaariot ja katastrofikuvitelmat ja pirut seinillä ja vasta sitten miettiä, onko mitään onnistumisen mahdollisuuksia missään. Valoa voi nähdä vasta kun on tutkinut pimeän kaikki nurkat.

Vielä huumorin vakavasta pohjavirrasta: uskon että huumorin keinoin voi käsitellä ja opetella hyväksymään erilaisia puolia itsessään. Kaikissa sketsihahmoissa on yleensä vain yksi luonteenpiirre tai ominaisuus tavallaan tiivistettynä ja suurennuslasin alle laitettuna. Aikaisemmista kausista muistan esimerkiksi seuraavat tiivistymät: Ymmi Hinaajan taukoamaton hölötys, Munamiehen viaton rivous,  Leena Hefnerin os. Herppeenluoman hirrrvee humala, Pastorin Luttisen sananmuunnoksiin piilotettu irstaus, hevimuusikko-Sikiön vetämätön saamattomuus, Martti Alasen(?) esiintymispelko, Kotkan ruusun liikuntarajoitteisuus, "mestarimuusikon" musiikkirajoittuneisuus, Matti Pikkuvanhasen lapsellinen pikkuvanhuus ja Liitto-oravan porilaisvaikutteinen(?) vittuilukulttuuri.

Tämän vuoden Putouksessa tykkäsin myös Trump-sketseistä. Niissä jos missä näkyy, kuinka huumorin keinoin voi ottaa kantaa vakaviin, ajankohtaisiin poliittisiin ilmiöihin. Oletan että sketseissä näkyy ohjaaja Joonas Nordmanin käsiala. Kiitokset niistä ja Putouksesta kokonaisuudessaan. Upea kausi.

Ei helvetti, jännitys palasi. Uskallanko julkaista tätä. Pakko uskaltaa.