lauantai 22. joulukuuta 2012

Homo! kirjana


KIRJALLISUUS / NÄYTELMÄ  ---  Pirkko Saisio: Homo! (Kirja kerrallaan /Suomen kansallisteatteri, 2011)

Näin Pirkko Saision käsikirjoittaman ja ohjaaman sekä Jussi Tuurnan säveltämän Homo!-musiikkinäytelmän viime syksynä Suomen kansallisteatterissa Helsingissä. Pidin esityksestä kymppi plussan edestä. Harmittelin esityksen aikana sitä, etten pystynyt sisäistämään siitä kaikkea. Nyt otin vahingon takaisin lukemalla näytelmän myös kirjana.

Lukukokemuksen perusteella Homo! on kattava kuvaus homoseksuualisuudesta historiassa ja nykyisyydessä, kotimaassa ja muualla, filosofiassa, uskonnossa ja populaarikulttuurissa. Näytelmän henkilögalleriaan kuuluu niinkin moninaisia hahmoja kuin Tom of Finland, Adolf Hitler, Josif Stalin, William Shakespeare ja apostoli Paavali.

Pääasiallisesti näytelmä keskittyy aviopari Veijo ja Hillevi Teräksen elämän ympärille. Hillevi on fundamentalistikristitty ja poliitikko, joka suhtautuu nuivasti kaikkiin vähemmistöihin. Hän yrittää puolustella ja peitellä jyrkkiä mielipiteitään verhoamalla ne raamatullisiin sanankäänteisiin. Hillevi käy jatkuvaa sisäistä dialogia oman omantuntonsa kanssa. Omatunto näyttäytyy välillä Mikkelin piispan hahmossa, välillä jopa muslimina.

Veijo Teräksessä ei ole sukunimestään huolimatta mitään teräksistä, vaan hän myötäilee vaimoaan ja yrittää edistää tämän poliittista uraa. Veijo käy terapiassa keskustelemassa Lumikki-aiheisista unistaan, joissa Lumikki nukkuu ikiuntaan lasiarkussa. Veijo suhtautuu homoihin avoimen vihamielisesti, kun taas Hillevi väittää rakastavansa homoja, vaikka vihaakin heidän tekojaan.

Terästen perheessä työskentelee au pairina kadulta löytynyt Moritz, joka vapaa-aikanaan keräilee aineistoa homojen käyttäytymisestä. Moritz norkoilee usein homopaikkojen läheisyydessä, mutta kieltää toistuvasti olevansa itse homo. Näytelmän loppupuolella Moritz on tullut ulos kaapista ja päätynyt utopistisen Homolandian keisariksi.

Saision näytelmätekstistä selviää, että homous ei ole herättänyt juurikaan missään myönteistä vastaanottoa. Historian saatossa lääkärit ovat luokitelleet homouden sairaudeksi ja oikeuslaitos rikokseksi. Kristityt ja muslimit pitävät homoutta syntinä tai asiana, jota ei ole edes olemassa. Monet historiallisille johtajille kuten Hitlerille homot olivat samanlainen mätäpaise kuin juutalaiset, jotka oli syytä hävittää maan päältä.

Aikana, jolloin homous oli rikos, homot tapasivat toisiaan muun muassa julkisissa käymälöissä ja puistoissa. Näytelmässä on mukana muun muassa Pisuaarin ritarikunta. Homot tunnistavat toisensa joko näyttäytymällä tunnetuissa homopaikoissa tai käyttämällä pukeutumiskoodeja. Myöhemmin toiminta muuttui avoimemmaksi, kun rikos- ja sairausluokitukset poistuivat. Näytelmässä on mukana Setan Olli, Uffe, Tiina ja Jorma kuvastamassa avoimuuden aikaa.

On muutamia asioita, jotka ymmärrän paremmin vasta luettuani ne kirjasta. Näytelmää seuratessani Lumikin merkitys ei avautunut minulle. Kirjan luettuani oletan nukkuvan Lumikin tarkoittavan ihmisen seksuaalista identiteettiä, joka voi vajota unenkaltaiseen tilaan, jos ihminen ei saa osakseen hyväksyntää tai rakkautta. Sadussahan Lumikki herää, kun häneen rakastunut prinssi suutelee häntä. Mutta miksi näytelmässä on mukana myös kääpiöt ja luistelevat jääkiekkoijat, sitä en ymmärrä vieläkään. Ehkä ne ovat välttämättömiä vaatimuksia musikaalinumeroille.

Näytelmätekstiä lukiessani huomasin ilokseni, että se välittää saman hauskuuden kuin mikä näytelmässäkin oli läsnä. Henkilöhahmot sanailevat nasevasti ja usein nenäkkäästi. On ilahduttavaa, että kirjailija on onnistunut repimään näinkin paljon komiikkaa homoudesta. Näytelmätekstissä ei ole tietoakaan heterojen moralisoinnista eikä katkeruudesta.

Olen nähnyt Pirkko Saision peräti kaksi kertaa livenä täällä Helsingissä. Vuosia sitten näin hänet kadulla ydinkeskustassa. Katseemme kohtasivat jopa sekunnin sadasosan ajaksi, mutta mitään sellaista ei tapahtunut. Toisen kerran näin hänet teatterissa ennen Odotus-näytelmän alkua. Katseemme kohtasivat jälleen sekunnin sadasosan ajaksi. Mitään sellaista ei tapahtunut tälläkään kertaa.

Alla on kuvia Homo!-musiikkinäytelmästä, joka ei taida enää olla Kansallisteatterin ohjelmistossa. Jos se tulee uudestaan ohjelmistoon, ostan liput heti. Sen verran upeaa katsottavaa ja kuunneltavaa se oli.

(kuvaaja: Laura Malmivaara)
(kuvaaja: Laura Malmivaara)

sunnuntai 9. joulukuuta 2012

Hyökkäyksiä monella rintamalla


KIRJALLISUUS  ---  Riikka Ala-Harja: Maihinnousu (Like, 2012)

Lyhyesti ja ytimekkäästi: Lukukokemus Riikka Ala-Harjan uutukaisesta meni osaltani osittain pilalle, ei siksi, että kirjan eettiset ongelmat olisivat minua häirinneet, vaan siksi, että ennakkotiedoissa romaani oli lähes loppuun kaluttu. Tiesin siis etukäteen, että romaanissa hyökätään kolmella rintamalla: historiallinen Normandian maihinnousu, syöpäsolujen hyökkäys leukemiassa ja aviopuolisoiden hyökkäys toisiaan vastaan avioeroprosessissa. Neljäntenä rintamana oli vielä kilpailijoiden hyökkäys toisiaan vastaan television laulukilpailussa ja jalkapallokisoissa. Eli tavallaan koin tietäväni romaanista "kaiken" jo etukäteen. En siis voinut kokea minkäänlaista löytämisen riemua, koska kirja oli analysoitu, luokiteltu ja lokeroitu jo valmiiksi.

Kielellisesti Riikka Ala-Harjan kirja tuntui minusta raikkaalta, ehkä siksi etten ole aikaisemmin lukenut hänen tuotannostaan mitään. Muutamissa blogeissa on sätitty kirjailijan nopeasti rynnivää ilmaisua ja kohtuutonta välimerkkien käyttöä. Itselleni nopeasti pulppuava tai syöksyvä ilmaisutyyli toimi. 

Loppuun vinkki Helsingin kaupunginkirjaston käyttäjille, jotka ovat tuskastuneet pitkiin varausjonoihin. Kirjan voi saada suht nopeasti Kaisaniemessä sijaitsevasta kirjastosta nimeltä Kulturkontakt Nord. Ei kannata säikähtää ruotsinkielistä nimeä, koska kirjastossa voi asioida myös suomeksi. Itse sain kirjastosta vauhdikkaasti sekä Maihinnousun että Sofi Oksasen uutuuskirjan. Kaupunginkirjastossa Oksasen varaukseni taisi olla sijalla 2000, kun taas Kulturkontakt Nordissa se oli sijalla kaksi! Nordissa on paljon suomenkielisiä uutuuskirjoja, mutta ei aivan kaikkia.

Pohjoismainen kulttuuripiste / Kulturkontakt Nord
Kaisaniemenkatu 9

keskiviikko 5. joulukuuta 2012

En missään nimessä ole runoilija, mutta...


"KIRJOITTAMINEN"  ---  nykyrunoilukokeilu jatkuu, valitettavasti

Kokeilin vielä kolmannen kerran nykyrunouden(?) tuottamista käyttämällä valmista tekstimassaa ja muokkaamalla sitä omiin tarkoituksiin. Kokeilua voi kai luonnehtia hakukonerunoudeksi. Alan selvästi huomata, että tämäntyyppinen tekstintuottaminen ei sovi minulle. Tätä tekstiä tehdessäni alkoi väsyttää ja kyllästyttää, kun taas kahdella ensimmäisellä kerralla koin uutuudenviehätystä ja hykertelin innoissani.

Alla olevassa tekstissä olen yrittänyt saavuttaa täydellisen käsittämättömyyden. Olen kai sortunut primitiiviseen kostoiskuun, koska nykyrunouden lukijana olen monesti turhautunut, koska en saa tekstistä mitään otetta. Poikkeuksiakin tietysti löytyy.

Jos joku kuvittelee, että valmiiden tekstien käyttäminen omassa "kirjoittamisessa" tai tekstin tuottamisessa tekee hommasta jotenkin helpomman, kannattaa kokeilla itse. Ainakin itsestäni valmiiden tekstien käyttäminen ja niiden yhdistely teki "kirjoittamisesta" paljon vaikeamman. Ja lopputulos on... hmm... no... miten sen nyt sanois... no tota... ehkä parempi ettei sano mitään.
------------------------------------------------------------

NYKYRUNO JOSSA ON PÄÄ JA HÄNTÄ

Ihmisen pääkallo on monissa kulttuureissa perinteinen kuoleman symboli, mutta kyse on paljolti siitä, mitä oli ennen symbolifunktiota, ja paremman puutteessa siihen voidaan sanoa: tyhjyys. Mutta tyhjyys on "ei-mitään" eikä "ei-mitään" voi olla olemassa. Avaruuden täytti eetteri, joka on rasvaliukoinen yhdiste yleisesti käytettynä uuttamisessa, vaikka kreikkalaisessa mytologiassa eetterin kuviteltiin olevan puhdasta olemusta, jossa jumalat olivat ja hengittivät, kun taas 1930-luvulta alkaen eugeniikka eli erityisesti natsi-Saksassa, jossa rotuhygieenisten ohjelmien tavoitteena oli säilyttää "puhdas" saksalainen rotu ja Bratislavan sinfoniaorkesteri soitti alkuperäiset klassikkoäänet. Sinfoniaorkesteri on yksi länsimaisen taidemusiikin kulmakivistä, kun metamorfiset kivet koostuvat mineraaleista, jotka ovat geologisissa prosesseissa kiteytyneitä aineita, vaikka metamorfoosi on universaali ilmiö, joka on tullut tunnetuksi varsinkin osana shamanististen kansojen maailmankuvaa ja vanhojen uskontojen mytologioita. Minotauros on kreikkaa ja tarkoittaa härkää, ja uros on sonni eli härkä, vaikka persujen kannatus laskee kuin sonnin häntä.
------------------------------------------------------------------
Eiköhän tämä nykyrunoilu jo riitä. Kiitos ja anteeksi!

maanantai 3. joulukuuta 2012

En todellakaan ole runoilija, mutta...


"KIRJOITTAMINEN"  --- nykyrunoilukokeilu

Uteliaisuudesta kokeilen jälleen, millaista olisi tuottaa nykyrunoutta. Käytän jälleen jo valmista tekstimassaa, jota olen valinnut ja yhdistänyt netistä eri lähteistä ja sijoitan ne valmiiseen kaunokirjalliseen tekstipohjaan, josta olen poistanut ylimääräistä. Voisi kuvitella, että valmiiden tekstien käyttäminen tekisi nykyrunoilusta jotenkin helpompaa, mutta se ei ole totta. Vaikka tekstit ovat valmiita, jää tehtäväksi valinta ja yhdistely, joihin saisi halutessaan kulumaan paljon aikaa ja energiaa. Itse tein tämän tekstipläjäyksen nopeasti sutaisten. Ja lopputulos on... hmm... no... onhan se semmonen... hmm... vois olla pahempikin... tai no... miten sen nyt ottaa.
--------------------------------------------------
     Urakkaa oli kompressorin kuljetuksessakin. Korkealta mäeltä oli melkoinen kantomatka alas voimalaan. Poliitikko, dekoodaaja ja urheilija ponnistelivat ja hikoilivat ankarasti, ennen kuin painava kompressori saatiin vihdoin retuutetuksi mäeltä alas.
     Kun poliitikko, dekoodaaja ja urheilija sitten ponnistuksistaan väsyneinä istahtivat hetkeksi lepäämään, sattui rinteestä irtautumaan pieni kompressori, joka kevyesti hypyllen vieri alas miesjoukkoa kohti.
     "Hei, veljet! Kuunnelkaa!", sanoi poliitikko, "Kuntaliitto antoi asiasta lausunnon, joka osoitti tulkintani oikeaksi. Rakennamme yhteistyötä ja yhteisymmärrystä eri valtuustoryhmien välillä. Tässä suhteessa meillä on aimo annos onnea. Molempien yksiköiden henkilökunta jatkaa toimintaansa kuten tähänkin asti."
     "Älä lässytä mä oon ollut urheilija-kuntoilija koko mun elämäni siihen asti kun mun nivelet alko sprakaamaan", sanoi urheilija.
     "Raadoimme ihan turhaan. Mutta olemmehan me ennenkin ottaneet vahingon takaisin. Versionumerolla 12.04 kulkeva Precise Pagolin on Ubuntin Linuxin lanseerausmallin mukaan pitkän tuen LTS-versio", selvensi dekoodaaja.
     "Ajatus on hyvä. Avoimuuteen ei ole helppo päästä. Toisaalta julkisuudessa on esitetty harhaanjohtavia väitteitä pormestarimallia vastaan. Nyt vaikuttaminen jää välilliseksi. Vastaan väitteeseen omalta osaltani. Olen käytettävissä kunnanjohtajan virkaan vain siinä tapauksessa, että saan valinnalleni laajaa kannatusta yli puolue- ja ryhmärajojen", totesi poliitikko.
     Poliitikko, dekoodaaja ja urheilija ryhtyivät tuumasta toimeen. Ponnistaen kaikki voimansa he saivat vihdoin raahattua kompressorin takaisin mäelle.
     "Olkapää on leikattu jo ennen hajoomista ja jalkaa on puukotettu kuudesti", puhisi urheilija. "Nyt annamme kompressorin pyörähtää omia aikojaan rinnettä alas".
     Kompressori oli juuri pyörähtämäisillään liikkeelle, kun dekoodaajaan iskee pelko: "Entäs jos kompressori vaikka karkaa ja jatkaa matkaansa altaaseen asti ja piiloutuu meiltä sinne. Mutta Oracle MySQL on nopea avoimen lähdekoodin sql-tietokantamoottori moderneille järjestelmille", vakuutti dekoodaaja.
     "Totta puhut. Ensi viikon konferenssissa on mahdollista pyrkiä tehostamaan toimintaa kestävän kehityksen edistämiseksi", sanoi poliitikko.
     Tämä tuntui hyvältä ehdotukselta. Joukon luotettavin mies pujotettiin kompressoriin vartioimaan kompressorin matkaa. Toiset miehet antoivat kompressorille kipakan alkuvauhdin, ja niin lähti kompressori vartijamiehineen komeasti hyppelehtien vierimään rinnettä alas ja katosi näköpiiristä.
     "Te nörtit olette yleensä huonokuntoista lihaksitonta porukkaa joka on kusessa keski-iässä ja paino lisääntyy kun liikuntaa ei voinut harrastaa ja nyt dietataan", huusi urheilija.

sunnuntai 2. joulukuuta 2012

En ole runoilija, mutta...


"KIRJOITTAMINEN"  --- Nykyrunous

Kokeilen tässä blogitekstissä nykyrunouden kirjoittamista. Sana "kirjoittaminen" on lainausmerkeissä, koska en ole kirjoittanut yhtään sanaa itse. Sen sijaan olen käyttänyt valmista tekstimassaa, josta olen valinnut ja yhdistänyt itseäni kiinnostavia kohtia. Jos olen oikein käsittänyt, osa nykyrunoilijoista toimii juuri näin. Olen käyttänyt nykyrunousprojektissani viittä eri kaunokirjallista teosta, josta olen mielivaltaisesti poiminut omiin tarkoituksiini sopivaa materiaalia. Ja lopputulos on... hmmm... mielenkiintoinen.
-----------------------------------------------
graniittiomenoita, nardusta, sahramia
koteloidut sanat, suljettu puutarha, sinetöity lähde
kanelia, suitsukepuita, mirhaa, aaloeta
yrttitarha, voiderasia, liljankukat
purppuranauha, pähkinäpuu, mausteviini

Tämä kaikki tapahtui, jotta O. kertoisi hänelle kotimaisemiensa lumisista peuroista. K. aukaisi ylimpänä olevan kirjan, näkyviin tuli säädytön kuva. O. oli kuin tuhansin kynttilöin loistava joulukuusi. R. ei istuutunut, mutta ei tahtonut poiskaan lähteä, seisoi vain epäröiden tytön edessä. O. ei enää koskaan näkisi häntä. Ja niin O. nyyhkytti.

leijonien lymypaikat, pantterien vuoret
joutsenen venytetty kaula ja laulu
käpylinnun suomu ja huuto
gasellin kaksoset, villipeurat

Sillä noina päivinä tulee olemaan transsitila. O. nukkui yhä. Huone oli jonkinmoisessa sekasotkussa, kruunu oli kierinyt lattialle, ja viitta ja sukkanauhat oli paiskattu kasaan tuolille. Millaisessa asemassa olikaan K. verrattuna tuomariin, joka istuskeli ullakolla. Tässä suhteessa K.n valinta oli hyvin edullinen. O. olisi tehnyt kaiken mielellään, mutta hänellä oli jäljellä vielä uhkarohkeampi tie.

oikeuspaikka, tuomioistuin, kärsimys, onnettomuus, kuolema, viisaus
orjantappuroiden rätinää, kultamalja särky, hopealanka katkeaa
tomu palaa maahan

Sinä päivänä, jona O:lla ei ollut mustetta; ja vain vähän paperia. K. oli jo ojentanut kätensä kohti ovenripaa, mutta veti sen sitten takaisin. O. jatkoi ajattelemistaan. Hän katsoi yhä edelleen ruohoa ja taivasta ja yritti ajatella, mitä todellinen runoilija, jonka säkeitä olisi julkaistu Lontoossa, olisi sanonut niistä. Mutta K. torjui hänet ja sanoi: "Minä en halua, että sinä suutelet minua nyt." Ja heidän silmänsä aukenivat.

tulta, savua, rikin katkua
salamat leimusivat, ukkonen jylisi, maa järähteli, raemyrsky riehui

R:lle alkoi nyt kummallinen aika: kuin sumuverho olisi kietoutunut hänen ympärilleen ja eristänyt hänet tukalaan painostavaan yksinäisyyteen.
----------------------------------------------------------------

Myöhempi lisäys:
Aivan uskomatonta potaskaa on tullut kirjoitettua, siis tuotettua. Tästä opimme ehkä sen, että kaltaisteni amatöörien ei kannattaisi alkaa näperrellä nykyrunouden parissa. Toisaalta saatoin nykyrunoilun parissa tyydyttää kokeilunhaluani ja uteliaisuuttani. Ja olihan se ihan hauskaakin. Voi olla, ettei hauskuus välity lukijalle, jos tällaista räpellystä ylipäänsä kukaan jaksaa lukea.

Uteliaisuus ja kokeiluvimma eivät oikeastaan kadonneet, vaan ne vain lisääntyivät. Nälkä kasvaa syödessä. Tavallaan oma nykyrunoilu saattaa olla hyödyllinen siinä mielessä, että se toivottavasti auttaa ymmärtämään nykyrunoutta lukijana. 

sunnuntai 25. marraskuuta 2012

Nykyrunoutta because you're worth it

(kuva sivulta: Poesia)
KIRJALLISUUS  ---  Tytti Heikkinen: Moulin Extra Beaute, Poesia, 2012

Tälläiseen en ole koskaan aikaisemmin törmännyt nykyrunoudessa: naistenlehden formaattiin puettu runoteos! Tytti Heikkisen Moulin Extra Beaute näyttää ensi silmäyksellä kuin mikä tahansa naistenlehti tai life style -lehti, joka sisältää mainoksia, näyttäviä kuvia, artikkeleita, lyhyitä juttuja, vakituisia palstoja, pääkirjoituksen ja sisällyksen.

Jossain lehtiarviossa runoteosta luonnehdittiin kunnianosoitukseksi muoti- ja naistenlehdille. Ehkä näin onkin, mutta vain visuaalisessa mielessä. Jos tekstejä alkaa lukea tarkemmin, ne alkavat vaikuttaa silkalta naistenlehtien parodialta. Näin ainakin itse koin. Samalla pidin runokirjaa yhtenä hauskimmista kirjoista, mitä olen vähään aikaan lukenut, koska se rikkoo niin räikeästi oletuksia, joita naistenlehtien kaltaiseen viihteeseen liittyy.

En ole mikään naistenlehtien suurkuluttaja, mutta sen verran niitä on tullut selailtua ja lueskeltua, että mieleen on muodostunut lista naistenlehtien kirjoittamattomista säännöistä. On aiheita, joista voi kirjoittaa ja aiheita, joista ei voi kirjoittaa naistenlehdissä. Vielä selvemmin tekstit noudattavat tiettyä tyyliä, jonka ominaisuuksiin kuuluu hienostuneisuus, asiallisuus, kansantajuisuus, selkeys, positiivisuus ja optimisti. Moulin Extra Beaute rikkoo kaikkia näitä sääntöjä, koska se sisältää alatyyliä, suorasukaisuutta, asian vierestä kirjoittamista, hämärää ilmaisua, sivistyssanojen viljelyä ja filosofiointia, negatiivisuutta, ironiaa ja ties mitä muuta kiellettyä.

Koin ristiriidan erittäin koomisena. Monesti runoteosta lukiessani räjähdin nauramaan ja välillä nauroin niin paljon, että vatsalihakseni alkoivat krampata ja pelkäsin hengen loppumista. Itselläni toimii parhaiten huumori, jossa yhdistetään toisiinsa kuulumattomia asioita yhteen. Tätä tekee Moulin Extra Beaute!

Otetaanpa esimerkkejä:

Monet naistenlehdet ja life style -lehdet sisältävät matkareportaaseja, joissa kuvataan miellyttäviä tapahtuvia ulkomailla tai korkeintaan lievästi hankalia tilanteita. Runokirjan Africa-juttu rikkoo sääntöjä viskaamalla lukijan päälle alastomuutta ja hulluutta: "Kerroin yöllisestä painajaisestani, ja Marja-Liisa kysyi, oliko malarialääkitykseni Lariam, se aiheuttaa tunnetusti ongelmia. Rouva Pesonen, toinen kokenut Afrikan matkaaja, muisteli lukeneensa miespapista, joka oli riisuuntunut ilkosen alasti rippikoululaistensa edessä ja syyttänyt mielenhäiriöstään malarialääkitystä. Vakkuri sanoi siihen kitkerästi, että mielisairaille ei tosiaankaan pitäisi antaa Lariamia. Sellainen hän oli, vannoutunut ateisti ja yhtenään politisoitumassa, tunnelma oli hänen jäljiltään yhtä vaivautunut." Eikä tässä vielä kaikki. Jutussa lentää lukijan päälle myös sitä itseään: "Onnistuimme näkemään paljon lintuja, apinoita ja paskaa. Todella. Sarvikuonojen jättämät läjät olivat valtavia". (Näitä sitaatteja lukiessani sain ensimmäiset naurukohtaukseni, joiden aikana pelkäsin kuolevani).

Naistenlehdissä ja yleensä aikakauslehdissä olettaa aina, että jutun otsikko vastaa jutun sisältöä. Jos otsikossa mainitaan Earth Hour, odottaa asiallista tekstiä energian säästämisen vaikutuksista maapallon ongelmien vähenemiseen tms. Ainakin minä odotin. Heikkinen tietysti rikkoo oletukset tarjoamalla lukijalle novellimaisen tekstin siitä, kuinka tunnin kestävä pimeys johtaa katastrofaalisiin seurauksiin. Valojen sammuttamisesta ei olekaan mitään hyötyä, vaan se johtaa vähintään viiden ihmisen kuolemaan onnettomuuksissa. (Tätäkin tekstiä lukiessani nauroin vedet silmissä, koska se muodostaa täydellisen ristiriidan oletusten ja varsinaisen toteutuksen välillä).

Entäpä sitten alatyyli? Naistenlehdissä alatyyliä ei todellakaan näy. Jos sukupuolielimiä mainitaan, niistä käytetään lääketieteellisiä ilmauksia. Runoteoksen Tammikuinen Tupperware-ilta -jutussa silmiin ponnahtaa päihtyneen kutsuvieraan möläyttämä kysymys: "Haluatteko nähdä napap#llun? Toinen kännikala puolestaan kommentoi silikonikaulinta vertaamalla sitä "puum#lkkuun". Tällaista tekstiä ei taatusti julkaistaisi Annassa tai Oliviassa. Muutenkin juttu rikkoo oletusta asiasta kirjoittamisesta, koska teksti kuvailee lähinnä Tupperware-porukan kännisekoiluja. Siinä ei edes mainita Tupperware-tavaroita muuten kuin täysin epäasiallisessa yhteydessä.

Naistenlehtien jutut ovat kansantajuisia. Sen sijaan Heikkisen runokirjan juttu Hiljaisessa tyttökoulussa heittää tämänkin oletuksen romukoppaan. Teksti sisältää hämärää, filosofista pohdiskelua Gödelistä ja avantgardi-teatteriteoreetikko Antonin Artaudista. Mutta miten tämä suhteutuu tyttökouluun? Yhteys jää epäselväksi. Muutenkin tekstin kirjoitustyylissä on saavutettu lähes täydellinen käsittämättömyys, mikä on erittäin harvinaista naistenlehdissä. Tyylinäyte: "Hänen monologinsa keskeytyi, kun suuret ovenpuoliskot avautuivat yhtäkkiä. Kyyhkyset olivat nousseet lentoon, redusoidut, uhkeapoviset, pakoon tyhjän laitoksen tomua, kaikkea mikä vääristää kuvaa". 

sunnuntai 18. marraskuuta 2012

Täydellisen käsittämätöntä nykyrunoutta


KIRJALLISUUS  ---  Suvi Valli: Ohikulkija (Otava, 2011)


Luin Suvi Vallin esikoisrunokokoelman Ohikulkija, ja se meni minulta täydellisesti... ohi.


Mutta onneksi on ammattikriitikot, jotka sentään tajuavat nykyrunoutta. Olen siteerannut heidän asiantuntijalausuntojaan alla olevaan tekstimassaan, jonka olen hajasijoittanut samaan tapaan kuin säkeet runoilijan teoksessa:

                                                                ohuihin lankohin, jotka ompeleina, pätkinä ja vyyhteinä                     polveilevat       kansissa ja sivuilla

     runopuhetta kertomuksina elämistä, jotka soljuvat
                                       ompelijan näpeissä lineaarisesti

                                                                    elämänlankojen seuraaminen

                        musiikkitermien ja säveltäjien nimien viljelynä ja puheenvuoroina,
                                       mutta myös kompositiossa itsessään,
                                                            voimistuvissa ja vaimentuvissa äänenpainoissa
                                                 äänenpainoissa ja aiheissa

vaikeaksi               tulkitut               modernistirunoilijat

                         lähentymisen                ja            loitontumisen           aihe             konkretisoituu

               Lapin sota

perheen ja suvun puheiden ja kertomusten
                                                               kudelma

                                                    Saksa vallitsee teoksessa,
                                                    romantiikan runoilijoilta ja säveltäjiltä
                                                                                    per     i   y   tyv        ä


              fragmenttien kaksoisluonne

                                                             kiireiseen aikaamme, ympärillä näkyvien ja kuuluvien
                                                                               signaalien
                                                                        monilukuisuuteen ja kaaokseen täyslaidallinen muis-
                                              tin, historiankirjoituksen ja kuoleman jylhää tematiikkaa virtaavista joenuo-
                       mista ompelukoneen tikkausjälkeen 
                                            hajottaa runon rytmiseen osatekijöihinsä, punoo säkeet täyteen
                                intensiteetiltään                  eritasoisia                merkityskudelmia
                                            
                    tahmeampaa, irrallis   uu   dessaa   a    n
            jopa turhauttavaa          runomat-
                      eriaalia

(Lähteet: Anna Saari, Kiiltomato; Janna Kantola, Helsingin Sanomat; Karri Kokko, Parnasso; Miikka Laihinen, Turun Sanomat)

perjantai 16. marraskuuta 2012

Kauhuprojekti jatkuu


ELOKUVA (dvd)  ---  Troy Nixey: Älä pelkää pimeää (Don't be afraid of the dark), Miramax, 2010

Spoilerivaroitus: juonipaljastuksia!

Troy Nixeyn ohjaama ja Guillermo del Toron käsikirjoittama kauhuelokuva on kasattu värisyttävistä aineksista. Pieni tyttö päätyy äitinsä hyljeksimänä väliaikaisesti asumaan kolkkoon kartanoon isänsä ja tämän uuden tyttöystävän kanssa. Kartanon lähellä levittäytyy ränsistynyt puutarha. Ja kuinkas ollakaan, kartanosta löytyy valeseinän takaa kellari. Ja lopun voi arvata. Kyllä, kellarissa myllertää epämääräisiä olioita, joiden ulkonäkö on sekoitus rottaa, sammakkoa ja lepakkoa. Oliot kuiskivat tytölle ilmastointikanavien välityksellä ja houkuttelevat tyttöä kellariin voidakseen murhata tämän ja ottaa tytön hampaat ravinnokseen.

Syntyykö näistä aineksista värisyttävä kauhuleffa? No, ei todellakaan. Tavallaan ainekset kauhuun ovat olemassa, mutta kokonaisuus ei toimi. Elokuva tuntuu väkisin väännetyltä. Aivan kuin käsikirjoittajatiimi olisi kahvinpöydän ääressä esittänyt toisilleen kysymyksen, mitä elementtejä kauhuelokuvaan kannattaa tunkea ja alkaneet kuvata elokuvaa siltä istumalta. Joillekuille katsojille yhdistelmä pimeys, iljettävät oliot ja hylätyksi tulemisen pelko saattaa toimia, mutta minua se lähinnä haukotutti.

Sammakko-lepakko-rotta-sekasikiöt koin naurettavina. Purskahdin nauramaan, kun näin niiden sinisinä hehkuvat silmät ja kuulin niiden mongertavan tytölle: "We want you". Hihittelin myös pelottavaksi tarkoitetussa suihku/kylpyammekohtauksessa, jossa terävähampaisia ja pitkäkyntisiä olioita rynnii tytön kimppuun ilmastointikanavista ja lattian koloista.

En näköjään olekaan niin hermoheikko kuin olen kuvitellut. Tai sitten olen yksinkertaisesti jo niin vanha kääkkä, ettei mikään tunnu miltään. Elokuva saattaa pelottaa lasta tai nuorta, mutta tuskinpa enää ketään yli kaksikymppistä. Ehkä olin naiivi ja hölmö, kun edes kuvittelin, että mikään kauhuelokuva voisi enää pelottaa. Psykon ja Manaajan aiheuttamat kauhunväristykset ovat kuitenkin jääneet niin hyvin mieleen, että olen niiden perusteella virheellisesti yleistänyt hermoheikkouteni koskemaan mitä tahansa kauhuelokuvaa.

Aion kaikesta huolimatta jatkaa älyvapaata kauhuprojektiani. En kuitenkaan usko, että mikään yliluonnollinen uhka voi minua säikäyttää. Uskon, että todellinen kauhu on luonteeltaan hyvin arkista. Pahinta pelkoa ja kauhua ainakin itselleni edustavat erilaiset menettämisen pelot. Ehkä kaikkein pahin kauhu, minkä ihminen voi kohdata, on hulluksi tuleminen. Jos ei voi luottaa enää edes omiin aistihavaintoihinsa, kaikelta putoaa pohja. Kirjastosta olenkin varannut Juha Hurmeen kirjan Hullu. Siinä Hurme kirjoittaa psykoosistaan, jota hän kuvailee kahden viikon pituiseksi (jos muistan oikein) kauhuleffaksi.

Pakko mainita vielä loppuun, että purskahtelin nauramaan vielä katsoessa leffan ekstroja, joissa Guillermo del Toro puhuu englantia hassusti murtaen ja Troy Nixey näyttää sliipatussa ulkomuodossaan enemmän verotarkastajalta kuin kauhuelokuvien ohjaajalta.

torstai 15. marraskuuta 2012

Mitä Fifty Shadesin jälkeen?


KIRJALLISUUS  ---  EL James: Fifty Shades -trilogia

Fifty Shades -kirjoja en ole lukenut, mutta en anna sen häiritä millään tavalla tämän postauksen kirjoittamista. Blogissa voi huoletta kirjoittaa ilmiöistä, joihin ei ole jaksanut perehtyä tai joista ei tajua hölkkäsen pölähtävää.

Mikäli olen oikein ymmärtänyt, EL Jamesin kohuttu Fifty Shades -viihdekirjat voi tiivistää kolmeen tekijään:
1) seksuaalisuuden marginaali-ilmiöistä (sadomasokismi) kirjoittaminen ja siirtymä kohti perinteistä heteroseksuaalisuutta
2) henkilöhahmojen vastakohtaisuus (menestynyt, rikas ja kokenut mies + köyhä ja kokematon nainen)
3) rönsyilevä ja pitkäveteinen kerronta, jossa ei päästä itse asiaan

EL James on siis räjäyttänyt potin sadomasokismin kuvauksellaan. Panokset varmasti kovenevat tämän jälkeen. Mitä extreme-ilmiöitä seuraavissa viihdekirjoissa kuvataan? Homoseksuaalisuutta ja siitä "paranemista" kohti "normaalia" heteroseksuaalisuutta? Fetissejä? Vai kenties transvestiitteja? Itsensäpaljastelua? Tai jotain 4D-dokumenttien (siis shock-umenttien) aihepiirejä kuten miehiä keräämässä naisten alusvaatteita? Tai naisia "esinerakkauden" kourissa (jos muistan oikein, eräässä jaksossa oli Eiffel-torniin rakastunut nainen, joka halaili "rakastettuaan" vai vannoi uskollisuuttaan)? Tai nainen, joka saa 10 minuutin välein orgasmin (kyllä, tällainen dokumentti on esitetty). Ehkä tämäkään ei riitä? Pyromaaneja? Nekrofiliaa?

Tai kuinka pitkälle henkilöhahmojen vastakohtaisuuden voi viedä? Rajat eivät varmasti tule ollenkaan vastaan, kun kyse on viihdekirjoista? Miten olisi sillan alla asuva rappioalkoholismi mies ja ylhäisönainen? Tai 500-kiloinen mies, joka on menossa mahalaukunpienennösleikkaukseen, törmää 40-kiloiseen anorektikkonaiseen? Tai sukupuolenvaihdosleikkaukseen menevä mies, joka rakastuu naiseen, joka on myös menossa vaihtamaan sukupuoltaan?

Entäpä rönsyilevä ja pitkäveteinen kerronta, jonka tavoitteena on ilmeisesti välttää kirjan leimaaminen pelkäksi pornografiaksi? Jaaritella voi monista aiheista, kun säästä, bussiliikenteen aikatauluista, markettien uusimmista erikoistarjouksista jne. Miksei voi myös kuvailla sivukaupalla päähenkilöiden käyttämien vaatteiden materiaaleja, valmistusta ja pesu-ohjeita.Tai kuvailla päähenkilön asunnon värimaailmaa seikkaperäisesti, esim. keittiön okrankeltaiset kaakelit, kamelinruskea parketti, kirsikanpunainen kirjahylly, sinapinkeltaiset verhot jne jne.

Anteeksi nyt vaan, kun sorruin kirjoittamaan tällaista. En vain voinut vastustaa kiusausta. Taistelin parodiointihaluani vastaan jo monen päivän ajan. Lopulta jouduin antamaan periksi, koska sormeni syyhysivät liikaa kirjoitusvimman takia.

Kyllä, tunnustan että tämä on lapsellista. Kyllä, olen omituinen (mutta en kuitenkaan niin omituinen, että alkaisin kirjoittaa viihderoskaa näistä aineksista). Mutta blogikirjoittamisessa pitää mielestäni olla tilaa kaikenlaiselle hölmöilylle. Johonkin hulluus täytyy kanavoida. Blogi toimii erinomaisesti huonojen ideoiden tunkiokasana.

sunnuntai 11. marraskuuta 2012

Ylläri - nykyrunoutta josta pidin!


KIRJALLISUUS  ---  Heli Slunga: Orjan kirja, WSOY, 2012

Olen aikaisemmin vinkunut, etten pidä nykyrunoudesta enkä ymmärrä sitä. Heli Slungan runokokoelmasta Orjan kirja kuitenkin pidin. Syyt voi tiivistää seuraavaan sanalitaniaan: röyhkeys, ronskius, rehellisyys, raivo, rähjäisyys, rumuus ja rappio. Mutta r-sanat kuvaavat parhaiten vain kokoelman alkuosaa. Loppuosassa herkkyys lisääntyy.

Pidän Slungan runoissa erityisesti siitä, ettei niissä asioita kaunistella ja sievistellä. Pidän runojen tunnelmasta, koska niissä ei ole sorruttu mihinkään sentimentaaliseen vetelyyteen tai lannistuneeseen melankoliaan. Joissain nykyrunoissa minua on ärsyttänyt nimenomaan alakuloinen vetistely (tai sitten superälykkömäinen sivistyssanojen ryöstöviljely). Slungan runoissa ilahduin niiden röyhkeydestä, mikä voidaan tiivistää ilmaisuun: "keskisormen manikyroitu korallilakattu aggressio".

Olen koonnut alle Slungan runojen sanoja ja ilmaisuja, joista pidin erityisesti (pätkät ovat eri runoista; sanamuotoja on muutettu perusmuotoon):

"kaatopaikkojen lantioluut
betoni, asbesti ja sylki
halpa viini ja huulipuna
varikset kakovat muovia ja liimaa
sprii ja home leijuvat rappukäytävässä


kellastuneet pitsit, vanha kurtisaani, muovitiaramissi 
supermarkettien hyllyjen alushämärä

keskisormen manikyroitu korallilakattu aggressio
pedonkieli, karhunliha, äksyt konsonantit
käärmeennahkasaappaat, kuolleet perhoset

marmeladihuulet, kentauriporno, plyysikukat
rauta, terva, jäteöljy
maanalaiset tunnelit

kahdeksansiimainen ruoska
karamellipaperihame
suopursupimeä
nukensilmät muljahtavat
verellä täytetyt huulet napsahtavat

korkokengät hörppäävät 
kuravettä ja sianpaskaa
pellonvakoa pitkin kulkiessani"

Kokoelman luettuani jäin miettimään, miksi Slunga on nimennyt kokoelmansa Orjan kirjaksi, vaikka siinä käsitellään niinkin erilaisia ilmiöitä kuin kurtisaanit, seksityöläiset, äitiys ja lapsuus. Ehkä runoilija haluaa viestittää, että ihmisyys on kauttaaltaan eräänlaista orjuutta. Ihminen on aina omien olosuhteidensa orja tai vanki. Ihminen ei pääse eroon omasta henkilöhistoriastaan tai muistoistaan. Ihminen ei myöskään voi olla ilman tiettyä sukupuolta, ikää, asuinpaikkaa, kansallisuutta, äidinkieltä ja jne. Viimeistään kuolinhetkellä paljastuu, että ihminen on oman kuolevaisuutensa orja tai vanki.

torstai 8. marraskuuta 2012

Hermoheikko katsoo kauhuelokuvia

 Alfred Hitchcock: Psyko (1960)
ELOKUVAT  --- Muutamista kauhuelokuvista

Kuulun niihin ihmisiin, jotka ovat karttaneet kauhuelokuvia kuin ruttoa. Syynä ovat muutamat nuorena näkemäni kauhuelokuvat, jotka vaikuttivat minuun liian voimakkaasti. Lapsena näin telkkarista Alfred Hitchcockin elokuvan Psyko (1960), jossa kauhu on mielestäni saavuttanut maksimiarvonsa. Porras- ja suihkukohtauksessa (kuvassa) olin lamaantunut kauhusta. Muistan, kuinka sydämeni hakkasi tuhatta ja sataa, hiki virtasi pitkin kylkiäni ja tärisin niin paljon, että melkein tipahdin lattialle nahkaisesta nojatuolista. Elokuvan karmea tunnelma jäi pitkäksi aikaan kytemään mieleen. Joskus talvella olin iltahämärässä kävelemässä huonosti valaistulla metsätiellä. Vilkuilin pimeää metsää ja olin näkevinäni siellä outoa liikehdintää. Minuun iski sellainen pakokauhu, että juoksin metsästä varmasti maailmanennätysvauhtia takaisin ihmisten ilmoille.

Hieman vanhempana erehdyin katsomaan William Friedkinin Manaajan (1973). Elokuva on petollinen siinä mielessä, että se käynnistyy todella hitaasti. Katsoja ehtii tuudittautua uskoon, että elokuvassa ei tapahdu yhtään mitään pelottavaa. Mutta kun tapahtumat vihdoin käynnistyvät, siinä sydänkohtauksessa pidättelemistä. Manaaja jäi myös pitkäksi aikaa kummittelemaan mieleeni. Nukahtaminen vaikeutui, koska pelkäsin minulle tapahtuman samaa kuin elokuvan riivatulle tytölle, jonka sänky alkaa täristä ja myöhemmin tyttö joutuu kammottavien pakkoliikkeiden valtaan. Sentään en pelännyt, että naamani muuttuisi vihertäväksi tai suustani alkaisi pursuta limansekaista vaahtoa.

Aikuisena näkemäni M. Night Shyamalan Kuudes aisti (1999) ei sekään suostunut katoamaan mielestäni. En enää tarkkaan muista elokuvan juonta, mutta kohtaus jossa pikkupoika aistii kuolleiden läsnäoloa kylmistä ilmavirroista, on takertunut mieleeni. En muista, miten ilmavirrat oli elokuvassa toteutettu (ilmeisesti sumulla), mutta kotona yöllä pelkäsin juuri vastaavanlaisten ilmiöiden alkavan vainota minua. Aina kun pikkupoika aisti ilmavirtojen liikkumista, kuolleet ilmaantuivat piinaamaan häntä. Kukapa haluaisi kuolleita kummittelemaan kotiinsa keskellä yötä!

Kammottavia kauhunväristyksiä aiheutti myös David Lynchin televisiosarja Twin Peaks, jossa kauhu tunkeutuu kodikkaaseen ympäristöön keskellä kirkasta päivää. Jotenkin voin sietää ja ymmärtää, jos kauhu hyökkää rumaan ja hämärään ympäristöön, mutta se tulee keskellä päivää, se on liikaa. Oikeastaan kaikissa David Lynchin elokuvissa on enemmän tai vähemmän voimakas kauhun tunnelma, vaikka hänen elokuviaan ei tietääkseni ole luokiteltu kauhuksi. Lynchillä kauhu syntyy luisumista unen ja valveen välillä ja terveen ja hullun kokemusmaailman sekoittumisesta.

Hermoheikkoudestani huolimatta päätin kuitenkin katsoa kauhua. Halusin selvittää, onko kauhun sietokykyni parantunut vai huonontunut. Lainasin kirjastosta elokuvat The Others (2001, ohjaaja Alejandro Amenabar) ja japanilaisen Hideo Nakatan ohjaaman elokuvan Dark Water (2002). Jännitin jo etukäteen niin paljon, että pidin psykoosin laukeamista erittäin todennäköisenä. Yllättäen kävi niin, että leffat eivät tuntuneet paljon miltään. Olenko siis muuttunut vai valitsinko sattumalta vain huonoja kauhuelokuvia?



Dark Water tuntui enemmänkin surulliselta kuin pelottavalta, vaikka olihan siinä muutama säikyttelykohtaus. Elokuva kertoo avioeron kokeneesta naisesta, joka taistelee lapsensa huoltajuudesta. Nainen asuu tyttönsä kanssa rähjäisessä talossa, jonka katosta tihkuu vettä - tai sitten nainen on hullu, joka näkee harhoja. Oli miten oli, elokuva tuntui paikoitellen jopa pitkäveteiseltä. Pyörittelin peukaloitani ja puhaltelin ilmaa turhautuneena keuhkoistani, kun mitään raflaavaa ei alkanut tapahtua.

The Others oli vähän pelottavampi. Siinä nainen asuu kahden lapsen kanssa linnassa, jonka kaikki ikkunat on pimennetty, koska lapset kärsivät oudosta fotosensitiivisyydestä. Nainen on tietysti sekoamaisillaan, koska hän odottelee samalla miestään palaavaksi sodasta. Nainen alkaa kuulla yläkerrasta kolinaa ja raahausääniä. Jälleen on kaksi vaihtoehtoa: joko nainen on hullu tai sitten taloon on tunkeutunut ylimääräisiä olioita. Enpäs kerrokaan, mistä on kyse. Elokuvaa voi pitää taiteellisesti tasokkaana, vaikkei se ollut järin pelottava.

Ehkä olen jo niin vanha, että kauhuelokuvat ovat menettäneet tehonsa. Tai sitten olen kokenut pelkoa ja kauhua jo niin paljon arkipäivän tilanteissa, etten enää "jaksa" pelätä elokuvia. Tai sitten kyseiset elokuvat olivat yksinkertaisesti huonoja. Aion kuitenkin jatkaa kauhuelokuva-projektiani. Tänään sorruin ostamaan Coppolan Dracula-elokuvan. Jos en päivitä tätä blogia moneen kuukauteen, olen todennäköisesti jossain hermoparantolassa toipumassa Draculan laukaisemasta hermoromahduksesta...

Olisi kiva, jos joku vaivautuisi kommentoimaan omista kauhuleffakokemuksistaan!

keskiviikko 7. marraskuuta 2012

Ajatuksia Nanna Susi -näyttelyssä

Nanna Susi: Sininen hetki, 2012 (kuvat julkaistu taiteilijan luvalla)
TAIDENÄYTTELY  ---  Nanna Susi: Underneath the Eyes (Helsingin taidemuseo Tennispalatsi, 28.9.2012 - 20.1.2013)

Olen käynyt Tennispalatsin Nanna Susi -taidenäyttelyssä jo kaksi kertaa. Ensimmäisellä kerralla olin juuri kokenut omassa elämässäni valtavan kauhukokemuksen (en ollut murhayrityksen kohteena, vaan kauhu liittyi erääseen arkiseen sekaannukseen). Horror-tunnelmani jatkuivat näyttelyssä. Kun astuin näyttelytilaan, nenääni iski lähes pökerryttävä öljyvärin haju. Kun totuin hajuun, katseeni nauliutui maalausten naishahmojen silmiin, jotka näyttivät väkivaltaisesti söhityiltä, kuin puhkaistuilta. Mieleeni tuli kauhuelokuva Rosemaryn painajainen, jonka loppurepliikkinä on "What have you done to his eyes?". Elokuvan nainen esittää repliikin katsoessaan vauvaansa. Nainen uskoo (tai todella näkee) saatananpalvonnalle vihkiytyneiden(?) miehensä ja naapureidensa tuhonneen vauvansa silmät.

Ensimmäisellä kerralla kiinnitin myös huomiota siihen, ettei naishahmoilla ole suuta tai nenää. Mietin, ovatko he mykkiä ja muuten vain vaikenemiseen pakotettuja. Mutta vähitellen aloin rauhoittua ja väkivaltaiset kuvitelmani kaikkosivat. Aloin huomata Nanna Suden maalausten herkkyyden ja maalausjäljen pakottomuuden. Aiheina tässä näyttelyssä on naisten kasvoja, yksinäisiä mieshahmoja, puita, kukkia ja muutama talo. Aikaisemmista teoksista poiketen, maalauksissa ei ole enää hempeitä ruusuja, medaljonkeja, kristallikruunuja tai joutsenia. Ihmiset ovat nousseet pääosaan.

Nanna Susi: Jalat lumessa, 2012
Toisella kerralla olin rauhallisessa mielentilassa, ja siksi myös maalaukset näyttivät erilaisilta. En ole pitkään aikaan nähnyt näin ekspressiivisiä maalauksia, joten niiden pakoton energia tuntui melkein pelottavalta. Nanna Suden maalauksissa ei mielestäni ole mitään keinotekoista, vaan koin ne spontaaneina, rehellisiä ja myös jollain tavalla lapsenomaisina, koska niitä ei ole järkeistetty ja säännöllistetty (esim. geometrisiä muotoja). Jollain tavalla koin maalausten esittävän sielullista alastomuutta, josta on riisuttu ja karsittu kaikki turha, kuten koristeelliset sanahelinät, sivistyssanalitaniat ja kohtelias jutustelu. Mutta tällainen avoimuus voi olla myös ahdistavaa, koska se paljastaa haurauden ja inhimillisyyden, mitä yleensä yritetään peitellä. Uskon kuitenkin, että haurauden paljastaminen vaatii enemmän rohkeutta kuin kovuuden esittäminen.

Nanna Susi: Aaltoa odotellessa, 2012
Näyttelyssä eniten vaikutuin muun muassa maalauksesta Jalat lumessa, jossa selin kääntynyt mieshahmo näyttää melkein sulautuvan tai hukkuvan lumiseen maisemaan. Lunta näyttää pöllyävän maalauksessa niin paljon, ettei eteensä voi nähdä. Tilanne, jossa maisema (tai tulevaisuus) näyttää samealta, tuntuu varmasti monesta tutulta. Pidin paljon myös utuisista naiskasvoista, jotka näyttävät vajoavan jonkinlaiseen taianomaiseen, meditatiiviseen tilaan.

Katselin lähempää myös Nanna Suden maalausjärkeä. Joissain maalauksia maalia on ilmeisesti pursotettu suoraan tuubista, joissain taas sivelty voimakkain vedoin siveltimellä. Taidemuseon lehtisessä taiteilija on kuvattu työhuoneellaan. Kädessään hänellä on kirjavaksi värjäytyneet muovihanskat. Tekstissä hän paljastaa, että osittain maalaukset ovat syntyneet myös käsin sivelemällä. Tämä selittää osin maalausten maagista tunnelmaa.

Vähän harmittaa, etten aikaisemmin ole seurannut Nanna Suden taiteilijanuraa. Laitan loppuun hieman vanhemman maalauksen. Siitä voi nähdä tyylillistä muutosta verrattuna uusiin maalauksiin.

Nanna Susi, 2009 (maalauksen nimeä ei näkynyt)

maanantai 29. lokakuuta 2012

Loikkasiko kirjailija itään?


KIRJALLISUUS  ---  Katri Lipson: Kosmonautti, Tammi, 2008

Katri Lipsonin palkitun esikoisromaanin lukeminen oli ristiriitainen kokemus. Olin juuri sitä ennen lukenut kaksi ala-arvoista romaania, joista toinen oli Elina Loisan Julkeat. Loisan käsittämättömän huonon romaanin luettuani kiehuin pitkään raivosta ja tunsin kuvotusta, ja siksi Lipsonin romaani tuntui aluksi taivaasta tipahtaneelta lahjalta.

Tunnelmani vaihtuivat lähes päinvastaisiksi romaanin puolivälissä. Aloin ihmetellä, imitoiko Lipson tahallaan venäläisen kirjallisuuden klassikoita. Hermoni alkoivat kiristyä myös jatkuvan venäläisnimitulvan takia. Jos joku ei ole kirjaa vielä lukenut, kerrottakoon, että se kertoo murmanskilaisesta Serjoza-pojasta, joka haaveilee kosmonautin urasta ja pääsee dokumenttiin esiintymään. Hänen kaverinsa on Sasa. Tärkeässä roolissa romaanissa on myös musiikinopettaja Svetlana Kovalevna, joka on työpaikkakiusaamisen uhri.

Romaanissa kuvataan paljon raskaita aiheita, kuten alkoholismia, köyhyyttä, perheväkivaltaa, julmuutta ja kiusaamista työyhteisöissä. Mutta miksi ihmeessä Lipson päätti sijoittaa tapahtumat juuri Venäjälle, tarkemmin sanottuna silloiseen Neuvostoliittoon? Eikö Suomessa muka esiinny ollenkaan kyseisiä ongelmia? Onko alkoholismi Suomessa täysin vieras ilmiö? Eikö suomalaisissa perheissä naisia (tai miehiä) ja lapsia hakata ja tapeta? Eikö Suomessa kukaan seiso leipäjonossa? Eikö suomalaisissa kouluissa ja työpaikoilla ihmisiä nöyryytetä ja kiduteta henkisesti?

Tuntui aika falskilta, ettei Lipson uskaltanut(?) kuvata suomalaista julmuutta ja välinpitämättömyyttä. Romaanin tapahtumien sijoittaminen vuosikymmenten takaiseen itänaapuriimme tuntui yritykseltä lakaista ongelmat maton alle kotimaassamme. Ratkaisu tuntui kirjailijan pakoilulta ja väistelyltä. Jos kuvaa Venäjää tai Neuvostoliittoa isona pahana mörkönä, voi kulkea Suomessa onnellisena laput silmillä.

Samalla kuitenkin tunnustan kirjailijan oikeuden tuottaa fiktiota haluamallaan tavalla. Kirjailijalla on tietysti oikeus päättää, minkälaisia henkilöhahmoja luo, minne sijoittaa tapahtumansa ja minkälaisella tyylillä kirjoittaa. Mutta lukijana minulla on oikeus todeta, etten pitänyt romaanista neljästä syystä: 1) falski ratkaisu loikata itänaapuriin, sen sijaan että paneutuisi rohkeasti suomalaisiin ongelmapesäkkeisiin, 2) venäläisklassikoiden tyylillinen imitointi, 3) postmoderni kikkailu, esimerkiksi Loppu-luvun sijoittaminen ennen Alku-lukua, 4) epämääräinen neuvostonostalgia.

HS:n palkintoraati oli kuitenkin vakuuttunut romaanin koskettavuudesta. Romaani oli myös Finlandia-ehdokkaana. Minulle se ei toiminut.

sunnuntai 28. lokakuuta 2012

Päivä kirjamessuilla

HELSINGIN KIRJAMESSUT (25.-28.10.2012, Helsingin messukeskus)

Tänä vuonna olin kirjamessuilla vain yhtenä päivänä eli eilen lauantaina. Tässä postauksessani on poikkeuksellisen paljon kuvia, mutta ei heti alussa.

Kirjailijaliiton puheenjohtaja Tuula-Liina Varis esiintyi otsikolla "Kuinka kirjailijaksi tullaan?". Monet bloggaajat muistavat Variksen myös muutaman kuukauden takaisista mutuhuttu-lausunnoista, joissa Varis osoitti huomattavaa asiantuntemusta.

Valitettavasti kamerassani oli koko Variksen esiintymisen ajan vakavia toimintahäiriöitä. Puuttuvan valokuvan takia koen olevani pakotettu kuvailemaan sanallisesti Tuula-Liina Variksen ulkoista olemusta. Varis oli pukeutunut tummasävyiseen bleiseriin, joka oli varsinainen räätälitaidon mestariluomus täydellisine leikkauksineen ja viimeistelyineen. Kaulaansa hän oli kiepauttanut henkäyksenkevyen huivin, jonka värimaailma toi mieleen sekä Välimeren turkoosin että Antarktiksen tummansinisen.

Hiuksensa Tuula-Liina Varis oli föönannut viehkeästi ja kiinnittänyt ne hienojakoisella lakkakerroksella. Kasvonsa Varis oli pohjustanut täydellisesti levittyvällä meikkivoiteella ja sen päälle hän oli taputellut unelmankevyttä, hennosti parfymoitua puuteria. Luomilleen Varis oli levittänyt kaleidoskooppimaisesti väreilevän kokoelman erilaisia, mattasävyisiä luomivärejä. Ripsissä Variksella oli maskaraa, joka tuuheuttaa ja pidentää ripsiä, mikä saa katseen säihkymään. Huuliinsa Varis oli levittänyt hedelmäisen hoitavaa huulipunaa, joka on peittävää, mutta samanaikaisesti myös aavistuksen verran helmeilevää.

Entäpä Tuula-Liina Variksen käyttämä parfyymi? Se saattaa olla jokin seuraavista vaihtoehdoista. Givanzyn rohkea, syksyn uutuustuoksu on nimeltään Sodoma ja Gomorra. Se suorastaan tihkuu vastustamatonta viettelystä ja syntisiä salaisuuksia. Helena Safirsteinin kiehtova uutuustuoksu on nimeltään Frankenstein ja se on voimakkaan energinen ja persoonallisen ristiriitainen. Kanzo on tuonut markkinoille uutuustuoksun Ofelia, joka hullaannuttaa, tainnuttaa ja pökerryttää. On mahdollista, että Tuula-Liina Varis on sittenkin käyttänyt Patrick Suskindin klassista tuoksua, joka on yksioikoisesti nimetty Parfyymiksi. Sen koostumus on valtava liikesalaisuus ja ratkaisematon mysteeri myös laboratorioille, jotka eivät ole vieläkään onnistuneet selvittämään sen koostumusta toistuvista laboratorioanalyyseistä huolimatta.

Sitten valokuviin.


Marjo Niemi (vas.) kertoo kirjastaan Ihmissyöjän ystävyys, jossa on haastattelijan mukaan erittäin vastenmielinen päähenkilö. Haastattelija haluaa kuulla kirjailijan perustelut valinnoilleen.

Merete Mazzarella (vas.) kertoo på svenska kirjastaan Att bli vuxen vid 65. Mazzarella väittää kirjassaan aikuistuneena vasta 65-vuotiaana. Aikuistumisprosessia on kirjailijan mukaan vauhdittanut muutto lapsuudenkodista. Kirjailija kuitenkin epäilee, onko vieläkään täysin aikuinen.

Riikka Ala-Harja (oik.) kertoo romaanistaan Maihinnousu, jossa tapahtuu äkkihyökkäyksiä monella rintamalla: aviopuolisot hyökkäävät toistensa kimppuun (ilmeisesti sanallisesti) avioeroprosessin aikana; syöpäsolut hyökkäävät pikkutytön kehoon ja Normandiassa hyökättiin historiallisessa maihinnousussa. Sofi Oksanen haastattelee.

Sofi Oksanen kertoo romaanistaan Kun kyyhkyset katosivat. Yleisöäänestyksessä selvisi, että yleisö koki kirjailijan lisänneen romaaneillaan suomalaislukijoiden tuntemusta Viron historiasta. Äänestystulos oli lähes sataprosenttinen.

Monika Fagerholm (vas.) kertoo på svenska kirjasta Havet. Fagerholm puhuu meren lisäksi myös nautica-kirjastoista, uima-altaista ja wild swimming -ilmiöstä.

perjantai 19. lokakuuta 2012

Kuka on oikeassa?

(valokuva Koko-teatterin sivulta, valokuvaaja Tuomas Jääskeläinen)

TEATTERI  ---  Ei muistomerkkiä Gudrun Ensslinille (Koko-teatteri, Helsinki, näytös 18.10.2012)

Sain ilmaislipun helsinkiläisen Koko-teatterin monologiesitykseen Ei muistomerkkiä Gudrun Ensslinille. Menin katsomaan esitystä kylmiltään eli en vaivautunut ottamaan etukäteen selvää Gudrun Ensslinistä. Tiesin entuudestaan vain sen, että hän oli naispuolinen, saksalainen terroristi. Näytelmän järjestäjät olivat selvästi varautuneet kaltaisteni, laiskojen katsojien ilmaantumiseen, koska he olivat jakaneet penkkirivistöille kaksipuolisen monisteen otsikolla "Punainen armeijakunta ja Gudrun Ensslin".

Monisteesta selvisi, että Punaisen armeijakunnan eli RAF:in (Rote Armee Fraktion) johtohahmoihin kuului 1970-luvun Länsi-Saksassa Gudrun Ensslinin lisäksi myös Andreas Baader ja Ulrike Meinhof. RAF vastusti terrorismin keinoin muun muassa Vietnamin sotaa, ydinaseita ja "mädän" yhteiskunnan "fasistisuutta" ja "poliisivaltaisuutta". RAF:in terrostitekoihin kuuluu mm. tavaratalopoltto Frankfurtissa, korkeimman oikeuden tuomarin murha, Saksan lähetystön valtaus ja poltto Tukholmassa ja lentokonekaappaus Palma del Mallorcalta. Terroriteoista Ensslin osallistui ilmeisesti "vain" tavaratalopolttoon Frankfurtissa, josta hänet tuomittiin vankilaan. Käsittääkseni näytelmän tapahtumat sijoittuvat Ensslinin myöhempään vangitsemiseen, jolloin häntä pidettiin Stammheimin vankilan eristyssellissä

En täysin ymmärrä, miksi näytelmän yhteydessä jaettiin tämä järeä tietopaketti Punaisen armeijakunnan toiminnasta. Miksei samassa yhteydessä olisi voinut yleisölle jakaa selvitystä näytelmän kirjoittajasta ja tämän suhteesta Gudrun Enssliniin. En saanut näytelmän kirjoittajan nimeä selville edes Koko-teatterin omilta sivuilta. Kuuluiko näytelmän kirjoittaja mahdollisesti terroristin lähipiiriin? Kuka hän oikein oli ja mitä hän halusi näytelmällään viestittää? Monisteen näkökulma terrorismiin jäi minulle myös epäselväksi: puolesta, vastaan vai neutraali suhtautuminen?

Mutta varsinaiseen näytelmään:
Pidin näytelmän toteutusta onnistuneena. Gudrun Enssliniä näyttelevä Anna Veijalainen vakuutti roolissaan eristysselliin suljettuna terroristina, jonka tunnetilat vaihtelevat epätoivon, raivon ja kaipauksen välillä. Katumusta terroristi ei monologissaan ilmaise. Hän kokee edelleen olevansa oikeassa, kun taas "mädän" yhteiskunnan olisi syytä tajuta virheensä ja ottaa opikseen.

Näytelmässä oli hyödynnetty hyvin videotekniikkaa. Takaseinälle oli heijastettu eräänlainen terroristin kaksoisolento, joka puhui ja liikehti samaan aikaan kuin näyttelijäkin. Taustavideo käynnistyi vain satunnaisesti, jolloin se onnistui säpsäyttämään katsojan.

Pidin myös äänimaailmaa onnistuneena. Satunnaisesti kuuluvat hengitysäänet toivat näytelmään lisää dramatiikkaa, koska ne tuntuivat tuovat terroristin monologin entistä lähemmäs katsojaa. Jos muistan oikein, ääninauhalta kuului myös epäselvää rahinaa ja koneistettua ihmisääntä, mitkä korostivat eristyssellin kammottavuutta.

Lavastus oli vähäeleinen, kuten olettaa sopii. Lavalla oli vain vedellä täytetty pesuvati, johon terroristi upotti päänsä kuin jäljitelläkseen vesikidutusta. Lavalla näkyi myös pahaenteinen levysoittimen kaiutin johtoinen, johon terroristi myöhemmin hirttäytyi. Videokuvissa sellin tila näytti jatkuvan kelmeään kaakeliseinään.

En tiedä, mitä näytelmällä yritettin sanoa. Pitikö se Gudrun Ensslinia vakavasti otettavana poliitikkona ja julman yhteiskunnan marttyyrina vai pahana terroristina, jossa lopulta häivähti hieman inhimillisyyttä? Vaikka näytelmän ei minulle avautunut, se kuitenkin pakotti miettimään ikuista hyvän ja pahan ongelmaa. Voiko terrorismin pahuutta perustella tai puolustella tarkoitusperien hyvyydellä? Mielestäni ei voi. Kysymys käväisee mielessä, koska Gudrun Ensslin on ajallisesti ja paikallisesti etäinen hahmo. Samaa kysymystä kukaan tuskin esittää Anders Breivikin tai suomalaisten koulusurmaajien yhteydessä. Halusihan myös Breivik "parantaa" norjalaista yhteiskuntaa monikansalliselta "saastalta"? Monet perhesurmaajat kokevat "pelastavansa" perheensä "vaikealta" elämältä. Kunniamurhissa murhaajat uskovat "puhdistavansa" perheen kunnian. Pedofiilit puolestaan kokevat "rakastavansa" seksuaalisesti hyväksikäyttämiään uhreja.

Murhattu ihminen on kuitenkin aina murhattu ihminen riippumatta siitä, onko kuoleman aiheuttanut poliittisesti "tiedostava" ajattelu, humalaisen puukon sokaisu, raivohullun pesäpallomailalla hakkaaminen tai mikä tahansa muu syy.

Myöhempi lisäys:
Jälkikäteen tajuan, että Ei muistomerkkiä Gudrun Ensslinille -näytelmän katsomistani häiritsi juuri sitä ennen lukemani Natascha Kampuschin kirja 3096 päivää. Näytelmää ja kirjaa yhdistää samankaltainen asetelma, jossa nuori nainen on suljettu eristettyyn tilaan. Mutta samankaltaisuudesta huolimatta tilanne on kuitenkin vastakkainen, koska Kampusch on rikoksen uhri ja Ensslin oli itse rikollinen.

Kun näytelmä alkoi, en ollut vielä kyennyt irtautumaan Kampuschin kirjan tunnelmista. Kirjaa lukiessa samastuin erittäin voimakkaasti rikoksen uhriin. Näytelmän alkaessa samastuminen oli jäänyt ikään kuin jäänyt "päälle", kunnes näytelmän keskivaiheilla havahduin huomaamaan, etten voi samastua rikolliseen. Näytelmän katsomiskokemukseni olisi varmasti ollut selkeämpi, jos en olisi juuri sitä ennen lukenut Kampuschin kirjaa. Myös tekstini olisi ollut erilainen.

sunnuntai 14. lokakuuta 2012

Empatia koetuksella


KIRJALLISUUS  ---  Natascha Kampusch: 3096 päivää, Otava 2012, Suomentanut Anja Meripirtti, (alkuteos saksaksi 3096 Tage, ilmestynyt 2010)

Itävaltalainen Natascha Kampusch on kirjoittanut Heike Gronemeierin ja Corinna Milbornin kanssa kirjan omasta sieppauksestaan. Monet ovat kuulleet tästä kammottavasta tapauksesta, mutta ehkä lyhyt tiivistys on paikallaan: Kymmenvuotias Natascha Kampusch siepattiin koulumatkalla 2.3.1998. Sieppaaja Wolfgang Priklopil piti tyttöä vankinaan kellarityrmässä 3096 päivän ajan. Natascha onnistui pakenemaan itsenäisesti, ilman poliisin avustusta 23.8.2006. Sieppaaja tappoi itsensä samana päivänä.

Koska Natascha oli sieppaushetkellä lapsi, ensimmäisenä oletuksena sieppauksen motiiviksi tulee mieleen pedofilia. Kirjan perusteella sieppaaja ei vaikuta pedofiililtä, mutta hän kidutti (tietoisesti ja tietämättään) uhriaan muilla tavoin, kuten sulkemalla pieneen tilaan, eristämällä, säätelemällä valoa, fyysisellä ja henkisellä pahoinpitelyllä, pitämällä nälässä ja teettämällä raskaita töitä. Sieppauksen alkuvuosina Nataschan olot olivat vielä jossain määrin inhimilliset, koska sieppaaja antoi hänelle riittävästi ruokaa, hankki kirjoja, leluja ja viihde-elektroniikkaa. Kun Natascha alkoi muuttua tytöstä naiseksi, sieppaaja alkoi säännöstellä ruokaa ajaen uhrinsa nälkäkuoleman partaalle. Samalla alkoi myös raaka, fyysinen pahoinpitely ja orjuuttaminen siivous- ja remonttitöillä.

Kirja oli minulle raskas lukukokemus, koska samastuin uhriin liian voimakkaasti. Samastuminen meni naurettavuuksiin, koska aloin mielessäni "neuvoa" uhria. Samalla "tiesin", mitä hänen olisi "pitänyt" tehdä, sanoa, ajatella tai tuntea. Tilanne eteni jopa niin pitkälle, että koin siepatun toimivan, tuntevan tai ajattelevan "väärin", koska itse uskoin "tietäväni", miten hänen olisi pitänyt toimia. Tiedän, että tämä on naurettavaa, mutta näin vain pääsi käymään.

Jossain vaiheessa tunteeni siepattua kohtaan olivat jopa niin ristiriitaisia, että melkein olisin toivonut hänen kuolemaa, koska itse samassa tilanteessa olisin todennäköisesti tehnyt itsemurhan. En voinut käsittää, miksi hän valitsi elämän näin karmeassa umpikujatilanteessa. Jos sieppauksen uhri todella olisi kuollut, olisin voinut tuntea pelkästään surua uhria kohtaan ja vihaa rikollista kohtaan, jolloin tunteeni olivat olleet "helppoja" ja yksiselitteisiä. Näin koin onneksi vain ajoittain kirjan lukemisen aikana, mutta en ennen lukemista enkä sen jälkeen. Nyt olen pelkästään onnellinen, että Natascha Kampusch on elossa. Valokuvien perusteella hän vaikuttaa suhteellisen hyvinvoivalta, mikä on ilahduttavaa.

Kirjan edetessä "tulin järkiini" ja tajusin, että minulla ei ole mitään keinoja ymmärtää, miltä Natascha Kampuschista on tuntenut sieppauksen aikana. Pidän empatiakykyäni kohtalaisena, mutta en kykene millään muotoa ymmärtämään, miltä tuntuvat esimerkiksi eristäminen ja valon säätely. Ne ovat valitettavan yleisiä kidutusmuotoja monissa maissa. Kirjassa kerrottaan, että vapaaehtoisesti eristyksiin menneet koehenkilöt sekosivat jo kahdessa päivässä. Koehenkilöt alkoivat nähdä hallusinaatioita, menettivät kykynsä ratkaista ongelmia ja heidän muistinsa supistui. Myös valon keinotekoinen säätely (joko jatkuva valo tai jatkuva pimeys) romahduttaa uhrin psyykkeen nopeasti, koska vuorokausirytmi sekoittuu ja nukkuminen muuttuu lähes mahdottomaksi. Vakavassa univajeessa elävä ihminen on helppo manipuloida uskomaan lähes mitä tahansa.

Empatiakykyni ei myöskään ylety sille tasolle, että kykenisin ymmärtämään, miltä vuosia kestävä nälkiinnyttäminen tuntuu ja miten se vaikuttaa ihmiseen. Natascha Kampusch oli sieppauksen aikana usein lähellä nälkäkuolemaa. Jos itse lukiessa juon kahvia ja syön voileipää, ei pitäisi olla varaa neuvoa, miten nälkiintyneen "olisi pitänyt" pystyä toimimaan. En todellakaan voi ymmärtää, miltä vuosia jatkunut aliravitsemus tuntuu, jos itse olen kokenut nälkää pahimmillaan vain muutaman tunnin ajan. Samalla olen tiennyt, että voin milloin tahansa mennä syömään. Monet länsimaalaiset ihmiset eivät edes tiedä, mitä sana "nälkä" tarkoittaa, koska ovat tottuneet pitämään itsensä jatkuvassa kylläisyyden tilassa. Natascha Kampusch ei tiennyt, milloin saa seuraavan kerran ruokaa - vai saako koskaan.

Natascha Kampusch koki lähes päivittäin käsittämätöntä raakuutta. Tässä ote siepatun päiväkirjasta: "23.8.2005. Ainakin 60 lyöntiä kasvoihin. 10-15 kuvotusta aiheuttavaa nyrkiniskua päähän, neljä raakaa lyöntiä avokämmenellä päähän. Löi kaikin voimin nyrkillä korvaan ja leukaan... (oma tiivistys: kuristamista, lyöntejä leukaan ja korvaan, potkuja häntäluuhun ja takamukselle, nyrkiniskuja ristiselkään ja selkärankaan ja rintojen väliin (väkivalta vain jatkuu, jatkuu, jatkuu)." Ja tämä on vain yksi päivä 3096 päivän joukossa.

Miten tällaisesta voi selviytyä? Jotkut voivat. Natascha Kampusch pystyi. Tämän kirjan hän julkaisi neljä vuotta vapautumisensa jälkeen. Kirja loppuu näin: "Vasta nyt voin näiden sivujen avulla vetää viivan menneisyyden yli ja todella sanoa: olen vapaa".

tiistai 9. lokakuuta 2012

Ennakko-odotukset häiritsevät


KIRJALLISUUS  ---  Sarah Waters: Vieras kartanossa, Tammi, 2011, Suomentanut Helene Butzow, (alkuteos englanniksi The Little Stranger, 2009)

Halusin lukea Sarah Watersin kartanoromaanin, koska Sofi Oksanen suositteli sitä Akateemisen kirjakaupan mainoksessa. Oksanen kuvaili romaania "pelottavaksi". Kirjan takakannessa romaania kuvaillaan "tutkielmaksi sodanjälkeisestä Britanniasta, jännittäväksi salapoliisiromaaniksi, puistattavaksi kummitusjutuksi, romanssiksi ja trilleriksi". Pakko myöntää, että minuun vetosi myös kuvitus, jossa kynttiläkruunu näyttää heiluvan ja nainen kirkuu kuin kauhusta.

Eniten minua kiehtoi ajatus kummittelevasta kartanosta. Odotin ja toivoin, että Watersin romaanissa olisi samankaltaista hiipivää kauhua kuin Charlotte Bronten Kotiopettajattaren romaanissa. Kuvittelin etukäteen myös, että Waters loihtisi vastaavaa outoutta kuin Charles Dickens romaanissa Suuria odotuksia. Mielessä välkkyi myös goottilainen kauhu, jossa karmeudet luikertelevat keskelle arkipäivää ja päivänvaloa. Tai tällaiseksi ainakin oletan goottilaisen kauhun. En ole lukenut, mutta olen kuullut romaanista The Turn of the Screw, jossa kartanossa joko kummittelee tai sitten tapahtumista kertova lastenhoitaja on hullu.

Juuri tällaista odotin, hulluuden ja tervehenkisyyden rajamailla liikkuvaa kauhua. Sitä en tietenkään Watersin romaanissa kohdannut muuta kuin paikoitellen. Sen sijaan kirjailija vatvoo pitkään kartanossa asuvan Caroline Ayresin ja lääkäri Faradayn pitkäveteistä rakkausjuttua, joka ei meinaa käynnistyä, ei sitten millään.

Ok, tunnustan että yläluokkainen maalaiskartano on ajoittain kiinnostava. Kartano rapistuu suunnilleen samaan tahtiin englantilaisen maalaisaateliston olot vaikeutuvat. Paikoitellen Waters onnistuu sävähdyttämään kartanon oudoilla tapahtumilla. Kartanossa kuuluu ylimääräisiä napsahduksia, paukahduksia ja askelten ääniä. Esineet liikkuvat itsestään, seiniin ilmaantui outoja läiskiä ja tulipaloja syttyy. Waters jättää lukijan arvuuttelemaan, johtuvatko oudot äänet ja tapahtumat kummittelusta, talon rappeutumisesta vai kenties kartanon asukkaiden hulluudesta.

Petyin romaaniin, koska mielestäni kauhua ei ollut tarpeeksi. Olisin toivonut, että kauhua tihkuisi jokaisessa luvussa. Mutta sen sijaan kauhuelementit oli sullottu muutamaan lukuun ja muissa luvuissa märehdittiin orastavaa rakkausjuttua. Boring!

Tämä on jo kolmas kerta lyhyen ajan sisällä, kun ennakko-odotukset pilasivat lukukokemukseni. Äskettäin tuskastuin nobelistin romaaniin, jossa odotin jotain muuta kuin mitä sain. Lukukokemukseni Pirjo Hassisen romaanista Rouva meni myös pilalle, koska takakannessa vihjailtiin, kuinka "valta kiihottaa vastakkaista sukupuolta". Odotin tietysti jotain todella rankkaa settiä, kuten sadomasokistista asetelmaa. Sitä ei ilmaantunut. Takakannen kirjoittaja häiritsi lukemistani myös väittämällä, että "mies puhuu Rouvasta kuin olisi tullut uskoon". Ehkä puhuikin, mutta vasta romaanin loppusuoralla. Sitä ennen odotin turhautuneena, milloin sensaatiokäryiset tapahtumat oikein käynnistyvät.

Minulla ei ehkä ole oikeutta syyttää muita lukuilon pilaamisesta. Ties kuinka monen fiilikset olen itsekin jo pilannut! Spoilereita on tullut kirjoitettua. Pahoitteluni. Jatkossa yritän muistaa laittaa spoilerivaroituksen heti tekstini alkuun, jos paljastan tekstissäni loppuratkaisun tms.

Myöhempi lisäys: Googlaamalla huomasin, että romaanista on kirjoitettu ainakin kymmenessä blogissa. En jaksa linkittää niitä tähän. Useassa blogissa romaania on kiitelty, mutta myös liialliseen synkkyyteen ja ajoittaiseen pitkäveteisyyteen on kiinnitetty huomiota.

torstai 27. syyskuuta 2012

"Mä luen tän kirjan loppuun vaikka henki menis"


KIRJALLISUUS  ---  Mario Vargas Llosa: Vihreä talo (Tammi, 2010), Suomentanut Matti Brotherus, (alkuteos espanjaksi: La casa verde, 1965)

Olen jälleen kerran pakottanut itseni lukemaan romaanin loppuun, vaikka en pitänyt siitä ollenkaan. Nobelisti Mario Vargas Llosan romaanissa suunnilleen kaikki oli vastenmielistä: henkilöhahmot, tapahtumapaikat, juoni, kerronta ja kieli. Tavallaan romaani on kasattu mielenkiintoisista aineksista (Etelä-Amerikka, sademetsät, viidakot, kaupungit, alkuperäiskansat, nunnat, ryöstäjät, salakuljettajat, sotilaat, prostutioidut, ilotalot, papit, muusikot jne), mutta kokonaisuus ei ihastuttanut. Kaikkein eniten häiritsi kirjailijan kokeellinen kieli ja kerronnan epäselvyys.

Monilla lukijoilla on hallussaan keskenjättämisen jalo taito, mutta minulta se uupuu. Tai sitten en halua jättää kirjaa kesken, koska se tuntuisi tappiolta. Aivan kuin kirjailija olisi nujertanut minut ja ilkkuisi minulle selkäni takana: Ha-haa, etpäs pystynyt lukemaan tuotostani loppuun!

Romaanien läpikahlaaminen on minulle kuin urheilulaji, jossa vaaditaan kestävyyttä ja sitkeyttä. Periksi ei saa antaa, vaikka tuntuisi kuinka pahalta. Vähän samaan tapaan kuin jos olen lähtenyt lenkille, vedän lenkin loppuun, vaikka taivas syytäisi päälleni jäätävää tihkua tai paiskoisi kasvoilleni kynnenkokoisia rakeita. Tai jos olen ottanut steppilaudan esille, vedän tunnin treenin, mutta huolehdin sentään siitä, ettei silmissä mustene ja verisuonet katkeile päästä.

Tietysti toivon, että voisin pitää lukemastani romaanista. Odotan lumoutumista ja hurmioitumista, mutta jos sitä ei tule, alan lukea tekstiä kylmän objektiivisella otteella, analyyttisesti. Ehkä on kuitenkin hyvä, että kirjoja tulee luettua sekä tunteella että järjellä, koska molempia tarvitaan: eläytymistä ja etäisyyttä.

Toinen toistaan vastenmielisempiä romaaneja on tullut kahlattua läpi. Inhokeista elävämmin ovat jääneet mieleen Will Selfin kaksi romaania. Jos muistan nimet oikein näin vuosien kuluttua, ne olivat Suuret Apinat ja Kuinka kuolleet elävät. Jälkimmäisessä romaanissa eniten häiritsi kirjoitustyylin kuvottavuus, tähän tyyliin: Henkilöhahmo X länttäsi selluliittikuoppien kuvioiman ahterinsa kusenkeltaiselle sohvalle. Oksennus- ja ulosteroiskeiden täplittämällä matolla istui henkilöhahmo Y, joka kaivoi nenästään räkäisiä klimppejä ja viskoi niitä X:n päälle. X puolestaan raapi kasvojaan kellastuneilla, liuskoittuneilla kynsillään. Hänen kyntensä raapaisivat rikki mätäpaiseen , josta pursusi lemuavaa töhnää. Samalla Y valutti suupielestään myrkynvihreää limaa. Hänen silmänsä pullistuivat päästä ja hänen raajansa alkoivat sätkiä..."

Suuret apinat -romaanissa oli ongelmana kerronnan yksioikoisuus. Tiivistän tähän romaanin juonta sellaisena kuin sen muistan:
luku 1: Ihmisapinat myökkäävät ostoskeskuksessa.
luku 2: Ihmisapinat myökkäävät teatterissa.
luku 3: Ihmisapinat myökkäävät parlamentissa.
luku 4: Ihmisapinat myökkäävät avaruusasemalla.
luku 5: Ihmisapinat myökkäävät museossa.

Muistikuvani Will Selfin kirjoista ei ehkä ole luotettavia, koska olen lukenut romaanit vuosia sitten. Esimerkit kuitenkin valottavat periaatettani: kesken ei jätetä, vaikka miltä tuntuisi. Mutta ei minunkaan kirjallinen sietokykynikään aivan loputtomiin veny. Kesken olen jättänyt muun muassa Volter Kilven Alastalon salissa (kukapa ei olisi!) ja James Joycen Odysseuksen (Penan suomennos, jota Leevi Lehto käytti "raakatekstinään" omassa suomennostyössään).

tiistai 25. syyskuuta 2012

Yläkuva vaihdettu - taas


Tunnen itseni jo melkein pelleksi, koska vaihdoin taas yläkuvan. Mutta tämän yläkuvan aion pitää ainakin kuukauden. Avonaiset kirjat ovat minulle tärkeitä teoksia seuraavista syistä:

Dostojevskin Rikos ja rangaistus: henkeäsalpaava jännitys
Virginia Woolfin Orlando: kielellinen ja juonellinen leikittely
Sofi Oksasen Puhditus: järeä juoni, upea kieli ja historian elävöittäminen
Lewis Carrollin Liisan seikkailut ihmemaassa: absurdia huumoria
Franz Kafkan Oikeusjuttu: absurdia huumoria, mutta myös juutalaisvainojen kiertoteitse kuvailua
Rosa Liksomin Tyhjän tien paratiisit: absurdi huumori yhdistettynä suomalaiseen synkkyyteen

lauantai 22. syyskuuta 2012

Yläkuva vaihdettu


Vaihdoin blogini yläkuvan. Tälläistäkin vaihtoehtoa mietin. Ehkä tämä kuva on liian sekava ja liian vaalea.

Oli jälleen aivan mahtavaa yrittää ottaa laadukasta kuvaa kompaktikameralle (lue: sekundakameralla) ilman jalustaa ja ties missä valaistusolosuhteissa.

Myöhempi lisäys:
Vaihdoin yläkuvan toistamiseen. Avonaiset kirjat ovat Dostojevskin "Rikos ja rangaistus", Sofi Oksasen "Puhdistus", "Kanteletar" ja Virginia Woolfin "Orlando".

Valokuvaus on yllättävän vaikeaa puuhaa. En ole täysin tyytyväinen rajaukseen ja valaistus kuvassa on aika kova ja jyrkkä. Kuva saattaa vaihtua vielä kolmannen kerran.

perjantai 21. syyskuuta 2012

Äidinrakkautta ja prostituutiota


KIRJALLISUUS  ---  Mari Saat: Lasnamäen lunastaja. Suomentanut Tuula Friman. WSOY, 2011. (Alkuteos viroksi: Lasnamäe lunastaja)

Mietin hetken, valitsenko todella noinkin kornin otsikon tekstilleni. Kysyin asiaa eräältä lähisukulaiseltani. Hän vain nauroi ja näytti vihreää valoa. En halua tarkemmin määritellä kyseisen lähisukulaisen henkilöllisyyttä, mutta paljastan, että hän on synnyttänyt minut muutama vuosikymmen sitten.

Vakavasti otettavat kirjabloggarit ovat lukeneet kirjan välittömästi sen ilmestymisen jälkeen, mutta minä raahaudun jälkijunassa ja luen sen jopa vuoden viiveellä. Järkyttävää! Tiivistän kirjan juonta muutamaan virkkeeseen: Vironvenäläinen Natalja Filippovna potkaistaan elektroniikkatehtaasta pellolle. Nataljan on vaikea työllistyä uudelleen. Samaan aikaan selviää, että Sofia-tyttären on pakko päästä kalliisiin hampaiden oikomishoitoihin, joita valtio ei korvaa. Jos Sofian purentavikaa ei hoideta, suu voi lukkiutua kiinni. Natalja näkee ainoana vaihtoehtona työllistää itsensä prostutioituna.

Luin kirjan kahteen kertaan. Ensimmäisellä kerralla ihailin Saatin sulavaa kirjoitustyyliä, mikä on spontaanin ja vaivattoman oloista. Toisella lukukerralla takerruin juonen epäuskottaviin käänteisiin. Miten prostituoitu voi kohdata niin paljon pelastusvimmaisia asiakkaita? Venäläistaustainen Dmitri rakastuu Nataljaan. Kun hän tulee asiakkaaksi, hän ei haluakaan maksullista seksiä, vaan pelkästään maata Nataljan vieressä. Suomalaisasiakas Jaakko on "harmaa, kylmä ja liukas kuin sisilisko". Myös Jaakko ihastuu Nataljaan ja haluaa jakaa elämänsä tämän kanssa. Eihän tällaista tapahdu! Vai tapahtuuko? Jotenkin vain tuntuu epäuskottavalta.

Mutta toisaalta mistäpä minä tietäisin, mitä prostituutiossa voi tapahtua ja mitä ei. En ole itse harjoittanut prostituutiota enkä ole koskaan tuntenut ketään alan ihmistä. Ainoat kosketukset prostituutioon ovat muutama kirja ja tv-dokumentit. Olen lukenut Anna Kontulan seksityöläisten haastatteluihin perustuvan Punaisen eksoduksen. Siinä pääsisältönä taisi olla se, että seksityöläisyys on ammatti siinä missä mikä tahansa muukin. Kontula painotti myös, että seksityöläiset eivät aina ole uhreja ja objekteja, vaan aktiivisia toimijoita joista osa on valinnut itse alansa. Kontula ei hyväksy sanoja "prostutioitu" ja "prostituutio", koska ne ovat halventavia ja leimaavia. Itse olen kuvitellut, että prostituutio on neutraali sana ja halventavia ovat esimerkiksi huora, lutka ja horo.

Elina Tiilikka on kuvannut Punainen mekko romaaniaan omaelämäkerralliseksi. Romaanin perusteella huoraaminen vaikuttaa yksitoikkoiselta toiminnalta: seksin myyjä meikkaa ja pukeutuu seksikkäästi, asiakas tulee, seuraa akti, myyjä saa rahat ja asiakas häipyy. Seksipalveluiden myyjä ei paljon muuta ajattele kuin rahaa. Sama toistuu myös Saatin kirjassa. Rahan ajatteleminen on keino katkaista tunneyhteys tilanteeseen.

Saatin romaanissa on mielenkiintoista se, ettei prostutioitu ole stereotyyppinen narkomaani tai nymfomaani, vaan suhteellisen tavallinen nainen. Naisella on lapsi, jota hän rakastaa yli kaiken. Nainen on valmis uhrautumaan lapsensa vuoksi ja ryhtyy vastenmieliseen seksinmyyntiin. Romaanin kansikuvan perusteella Natalja rinnastuu ristiinnaulittuun Jeesukseen. Eli Natalja on kuitenkin stereotyyppinen uhri? Vai sittenkin selviytyjä? Prostituutio vertautuu romaanissa selviytymiskeinoihin ääritilanteissa kuten omien lemmikkieläinten lihan syömiseen (tai jopa ihmislihan syöntiin) piiritetyssä kaupungissa sota-aikana. Nataljalla prostituutio jää välivaiheeksi. Myöhemmin hän pääsee taas oikeaan työhön toiseen elektroniikkatehtaaseen.

Romaanista välittyy Virosta aika kolkko kuva. Työttömyysturva on huono, sosiaalituet puuttuvat kai kokonaan ja terveydenhuolto toimii kehnosti. Ihmiset pärjäävät kuka mitenkin. Koko vartalo on omaisuutta, jota pitää hyödyntää: "Joku tienaa aivoillaan, joku käsillään ja joku jalkovälillään... Mitäs luulet, että poliitikot tekevät - myyvät aivojaan". Kylmää, jäätävän kylmää.

tiistai 18. syyskuuta 2012

Henkilökohtainen musiikkivalmentaja

(kammottava kuva, pahoitteluni)
Helsingin kaupunginkirjastossa (Postitalon "Kymppikirjasto") on tarjolla palvelu nimeltä "henkilökohtainen musiikkivalmentaja". Palvelussa asiakas tutustuu valitsemaansa musiikin osa-alueeseen kirjastovirkailijan opastuksella. Palveluun ei liity minkään instrumentin soittamista, vaikka nimestä saattaa syntyä sellainen vaikutelma.

Olen jo pitkään ollut aikeissa hankkia itselleni valmentajan paikkamaan surkeaa musiikillista yleissivistystäni. Kirjastosedän mukaan eniten kysyntää on ollut jazz- ja klassisen musiikin kohdalla. Itsekin päädyin sivistämään itseäni jazzilla. Halusin tietää, mitä erilaisia tyylilajeja jazziin on kehittynyt ja niitähän riittää: traditionaalinen, bebop, fuusio, free, mainstream, acid jne.

Jazz on aina ollut minulle vieras ja pelottava planeetta, josta en ole saanut mitään tolkkua. Suoraan sanottuna en ole koskaan pitänyt jazzista, koska se aiheuttaa minulle fyysisesti levottoman olon. Ainoat jazznimet, joista olen innostunut ovat olleet Iiro Rantala (tykkään myös hauskasta persoonasta), Bo Kaspers Orkester (luokitellaan kai jazziksi) ja joskus nuorena innostuin Manhattan Transferista.


Pahimpana ongelmanani jazzissa on ollut se, etten ole pystynyt kuulemaan siinä oikein minkäänlaista rytmiä tai melodiaa enkä  pysty hahmottamaan sen rakennetta. Mitä kaoottisemmalta jazz kuulostaa, sitä tuskaisemmaksi oloni muuttuu. En tiedä, onko edes mahdollista, mutta tuntuu kuin jazz sekoittaisi elimistöni sisäisiä rytmejä, kuten hengitystä ja sydämentoimintaa. Melkein kuin olisi sydänkohtaus alkamassa, vaikka sydämessäni ei ole koskaan ollut rytmihäiriöitä. Voiko musiikki vaikuttaa näin voimakkaasti? Lisäksi tuntuu kuin persoonallisuuteni ja identiteettini rakenne olisi romahtamaisillaan. Vastaavalla tavalla vaikuttaa myös atonaalinen musiikki, jota kuunnellessa pelkään melkein psykoosin laukeamista.

Yllättäen pidin kuitenkin osasta jazzista, jota henkilökohtainen musiikkivalmenta valitsi tutustumiskohteikseni. Pidin traditionaalista jazzia edustavasta Louis Armstrongista, mutta sen sijaan bebop tuotti kärsimystä. Sanakirjamääritelmän mukaan  bebopia hallitsee "hermostuneesti liikkuva melodia ja rytmiset epäiskut". En edes tiedä, mitä epäiskut ovat, mutta arvelen että juuri ne sekoittivat sisäelinteni toiminnan. Kuuntelemani levy oli Charlie Parkerin. Lainasin epähuomiossa myös toisen bebop-levyn. Katselin cd-vihkosen kuvia, jossa muusikot vääntelehtivät kuin sairaskohtauksen kourissa. Muusikoiden kasvot ovat vääristyneet tuskasta ja epätoivosta. Jos on näin vaikeata, eikö kannattaisi vaihtaa tyylilajia?

Herbie Hancockin fuusiojazz ei pahemmin inspiroinut. Levottomuus iski tätäkin levyä kuunnellessa. Alice Coltranen freejazz tuskastutti myös. Mutta ainakin yritin ymmärtää. En voi sille mitään, että fysiikkani ei kestä näin levotonta musiikkia. 

Musiikkivalmennusprojektini tuskin loppuu tähän. Seuraavaksi taidan tutustua klassiseen musiikkiin. Tuntisin itseni paremmaksi ihmiseksi, jos tietäisin jotain eri aikakausista, esim. miten romantiikan ajan musiikki eroaa barokista jne. Jossain vaiheessa saatan tutustua jopa metallimusaan, mikä on itselleni täyttä hepreaa. Olen kuullut huhuja, että hevissäkin olisi kaikenlaisia tyylilajeja: melodinen hevi, tuomiopäivänhevi (doomheavy) ja ties mitä.

maanantai 3. syyskuuta 2012

Liebster-ongelma

365 kulttuuritekoa -blogin kirjoittaja myönsi minulle tunnustuspalkinnon keväällä. Järkytyin ja tietysti myös ihastuin tästä tunnustuksesta. Minun olisi samantien pitänyt jakaa tunnustuspalkinto viidelle blogille, mutta siirsin tämän vaikean tehtävän hamaan tulevaisuuteen. Kalenteriini olin merkinnyt elokuun viimeisen päivän kohdalle, että jaa tunnustuspalkinnot viimeistään. Mutta kun en osaa. Kapasiteettini ei riitä. Lisäksi olen laiska. Minunhan pitäisi jaksaa kopioida Liebster-tunnustuspalkinnon säännöt. Hermostuttaa myös, millä perusteilla jakaisin tunnustuksia ja miksi jakaisin niille viidelle, mutta en muille.

Anteeksi vaan, mutta en pysty tähän. Jos olisin ollut blogimaailmassa useita vuosia, tunnustuksen jakaminen saattaisi tuntua luontevammalta, mutta alle puolen vuoden kokemuksella en halua lähteä mukaan tällaiseen rumbaan. Voi olla, että 365 kulttuuritekoa blogin kirjoittaja tajusi myöhemmin tehneensä virheen jakaessaan tunnustuksen minulle. Joka tapauksessa: en osaa, en halua, en pysty, anteeksi.