sunnuntai 31. tammikuuta 2016

Viiden kirjan haaste

Kun syön kaurapuuroa, tunnen itseni kunnon kansalaiseksi. Toivottavasti voin tuntea itseni kunnon bloggaajaksi, kun vastaan tähän viiden kirjan haasteeseen, jonka sain Donna Mobilen kirjojen Leenalta.

1. Kirja, jota luen parhaillaan

Luen nyt Olli Jalosen Miehiä ja ihmisiä. Lukemiseni on jumiutunut moneksi päiväksi. Luen myös englanniksi Joyce Carol Oatesin Blondea, jonka olen lukenut aikaisemmin suomeksi nimellä Blondi.
(jes mahtavaa, jopa yksi kohta täytetty)

2. Kirja, josta pidin lapsena

Muistin väärin, että kysymys olisi ollut "Kirja jota luin lapsena". Vastaan siihen: Aapinen.
(oh jeah, lyhyillä vastauksilla saatan vaikka onnistua tässä haasteessa)

3. Kirja, joka jäi kesken

Se on kirja, joka on jäänyt kesken melkein kaikilta eli James Joycen Odysseus.

4. Kirja, joka teki vaikutuksen

Suurimman vaikutuksen minuun ovat tehneet kirjat, joita luin alle kakskymppisenä, kutenViktor Hugon Kurjat, Franz Kafkan novellit, Anton Tsehovin novellit, Edgar Allan Poen novellit, Jonathan Swiftin Gulliverin retket, Emilen Zolan Nana, Fedor Dostojevskin Rikos ja rangaistus ja Nikolai Gogolin Kuolleet sielut. Klassikkolinjalla mentiin.
(jo kohta neljä, upeeta, saatan jopa selvitä hengissä tästä haasteesta)

5. Kirja, johon palaan uudestaan

Voisin palata uudestaan koko Joyce Carol Oatesiin tuotantoon milloin tahansa. Suomalaisista luen uudestaan Kalevalaa ja Kanteletarta.
(ei oo todellista, I did it, se on täytetty, mikä helpotus, vielä kun sais sykkeen laskemaan)

Kootut selitykset:
Reagointitapani ei välttämättä ole normaali, koska koen näihin haasteisiin osalllistumisen hirvittävänä ponnistuksena. Sekä fyysisenä että psyykkisenä ponnistuksena. Eilen vetäisin tunnin steppilautatreenin, ja jopa se tuntui helpommalta kuin tämä haaste. Mutta tulipa osallistuttua. En kuitenkaan jaksa enää haastaa ketään muuta. Joku raja nyt sentään.

Viime yönä näin tavallaan aiheeseen liittyvää unta. Minut oli valittu näyttelijäksi suomalaiseen elokuvaan. Ennen kuvausten alkua vietin aikaa valtavan elokuvaporukan seurassa. Jossain vaiheessa kauhu alkoi hiipiä mieleeni. Mietin, että mitä helkkaria mä täällä oikein teen, enhän osaa näytellä enkä ole koskaan edes harrastanut näyttelemistä. Unessa oli kuitenkin se hyvä puoli, että olin saanut Riku Niemisen puhelinnumeron!

torstai 28. tammikuuta 2016

Turistina ulkoavaruudessa

(Kuvat sivulta: Finnkino)
ELOKUVA  ----  Star Wars: The Force Awakens (2015)

Ohjaaja: J.J. Abrams
Pääosissa: Harrison Ford, Mark Hamill, Carrie Fisher, Domnhall Gleeson...
Genre: toiminta, seikkailu, fantasia, sci-fi

Tiedoksi: En ole Star Wars -fani. Tämä on ensimmäinen (ja todennäköisesti myös viimeinen) näkemäni Star Wars -elokuva. Menin katsomaan elokuvan kylmiltään tutustumatta etukäteen Star Wars -tarinoihin.


Kun mutustelin leffamainosten aikana suklaarusinoita, mielessäni välähti kysymys: Hetkinen, oliko leffan nimi Star Trek vai Star Wars? Ovatko ne sama asia? Entä mikä on Taisteluplaneetta Galaktika? Oliko siellä niitä hassunnäköisiä tyyppejä erivärisissä trikoissa?

Kun leffa vihdoin alkoi, kysymysten virta vain paheni. Kuka on Jedi? Mitä ovat jedit? Miksi avaruusaluksen miehistö on pukeutunut valkoisiin muovihaarniskoihin? Mistä avaruusalus on lähtenyt ja mihin se on menossa? Miksi mustaan kaapuun ja korsettiin pukeutunut ukkeli pitää kypärää päässään sisätiloissa? Onko kypärässä suodatin, joka muuntaa hänen äänensä oudoksi koneääneksi? Miksi hän ei voi puhua omalla äänellään? Mitä ovat droidit? Vai oliko ne druidit? Miksi kaikki haluavat siepata söpön, valkoisen pyörivän palleron? Kuka on Luke Skywalker? Mistä ihmeen vastarintaliikkestä leffassa jankutetaan? Ketä vastaan taistellaan ja miksi? Mistä kartasta puhutaan? Mihin sitä tarvitaan? Kuka Darth Ryder? Dard Wyder? Onko valtava käheä-ääninen ihmismäinen olio jumala? Ihminen? Johtaja? Pimeyden ruhtinas?


Ihmettelin myös, miksi tapahtumapaikat vaihtuvat niin tiuhaan. Välillä ollaan aavikolla, välillä avaruusaluksessa tai avaruusraketissa, välillä metsässä, välillä palatsissa, välillä kallionkielekkeellä meren rannalla. Mitä tehdään ja miksi? Miksi koko ajan on levotonta? Avaruusaluksen käytävillä hölkätään, metsässä juostaan veren maku suussa, aavikolla paetaan, raketeilla suhahdetaan valonnopeudella. Lähes kaikissa lähikuvissa hengitetään raskaasti kuin maratonjuoksun maaliviivalla. Miksi tuskanhiki valuu pitkin näyttelijöiden ihoa ja kasvot vääntyvän irvistykseen? Mikä voi olla niin vaikeaa?

Oudoksuin myös avaruuden populaatiota. Avaruusaluksessa asustelee valtava mustekalamainen olio, joka jahtaa ihmisiä pitkillä lonkeroillaan. Miten jättiläismustekala on alun perin päässyt avaruusaluksen ja pystynyt kasvaamaan niin suureksi? Kuka on apinamainen karvaturilas, jonka artikulaatiosta ei saa selvää erkkikään? Cheetah? Chewie? Miksi elokuvassa pitää pyöriä olioita, joiden mongerrusta ei ymmärrä kukaan? Mikä on valkoinen, pyörivä pallero, joka piipittää epäselvästi? Onko sen tehtävä kerätä söpöyspisteitä? Miksi osalla hahmoista on kalankasvot? Mitä ovat kurttuiset ihmismäiset oliot, joiden silmät ovat luonnottoman kaukana toisistaan? Mistä aavikolle on ilmaantunut virtahepo? Miten ihmiset voivat elää aavikolla? Mistä he saavat vettä ja ruokaa? Kuka on kullanväriseen haarniskaan piiloutunut mies, joka liikkuu naismaisesti ja hymyilee epäilyttävästi?


Eniten ällistelin hahmojen repliikkejä. Miksi ei voi puhua "normaalisti"? Miksi joka ikisessä repliikissä pitää mainita vieraita planeettoja, galakteja, osastoja, ryhmittymiä, kummallisia henkilönimiä ja kaikenlaisia koodeja. Ja ennen kaikkea: miksi koko ajan pitää olla hillitöntä actionia? Avaruusaluksella taistellaan lasermiekolla, kiipeillään pitkin seiniä, hajotetaan hallintalaitteistoa (eikö koko alus suistu vähitellen kurssista?), ammutaan seinät täyteen reikiä, jätetään pommeja sinne tänne. Elokuvassa räjähdyksiä tapahtuu suunnilleen viiden minuutein välein. Aina vain suuremmassa mittakaavassa. Kymmenen raketin räjäyttäminen ei ole mitään, vähintään planeetta pitää saada tuusan nuuskaksi.

Elokuvassa kiinnitin huomiota ylettömän mahtipontiseen musiikkiin. Yllätyin, että taustamusiikki oli klassisen orkesterin soittamaa eikä esimerkiksi konemusiikkia. Yritin havainnoida myös äänitehosteita. Askeleet kumahtelivat lukuisissa kohtauksissa, joissa sännätään portaikoissa. Paikoitellen äänet olivat epäuskottavia. Miten avaruusaluksen sisällä voi vinkua tuuli? Vuotavatko tiivisteet niin pahasti? Tai miten lumisateesta voi kuulua räsähtelevä ääni kuin hileitä olisi tiputettu metallilevylle? Suomessa olen tottunut äänettömään lumisateeseen.


Suomeksi sanottuna tämä elokuva ei ollut minun juttuni. Tiesin sen jo ennakolta, mutta leffa osoittautui vielä pahemmaksi kuin osasin odottaa. Tuskastuin ja pitkästyin kuoliaaksi. Mitä rajumpaa toimintaa, sitä enemmän kyllästyin. Vääntelehdin tuolissa ja olin ilmeisesti tahattomasti jännittänyt kaikkia jalka- ja vatsalihaksiani, koska lopulta en meinannut päästä tuolista ylös.

Ehkä "Ei vois vähempää kiinnostaa"-osastoon kuuluvan elokuvan vapaaehtoista katsomista voi pitää osoituksena masokismista. Yhtä hyvin se voi kertoa myös uteliaisuudesta, kokeilunhalusta, riskinotosta ja pettymysten sietokykyn harjoittelusta. Inhokkileffan katsomisen voi tulkita myös empatiaharjoitukseksi. Nyt kun tiedän, miltä itsestäni tuntuu täydellinen kiinnostuksen puute ja kuoliaaksi pitkästyminen, tajuan että se tuntuu muista varmasti yhtä pahalta. Uskon, että tuskinpa kannattaa raahata väkisin ketään kulttuurin pariin,  jos toinen osapuoli ei halua. Nyt ymmärrän paremmin niitä ihmisiä (yleensä miehiä), jotka kuorsaavat klassisissa konserteissa, kärvistelevät oopperoissa ja kiemurtelevat romanttisissa komedioissa. Otan osaa. Toisen paratiisi voi todellakin olla toisen helvetti.

Elokuvasta on kirjoitettu myös blogissa
Hikinörtin roolipeliblogi
jonka mukaan "Ylivoimaisesti hienoin juttu The Force Awakensissa on se anteeksipyytämätön röyhkeys, millä katsojat heitetään suoraan maailmaan ja keskelle toimintaa ilman sen kummempia selittelyjä."
        Muuten samaa mieltä paitsi hienoin -> rasittavin

sunnuntai 24. tammikuuta 2016

Koloratuuri- vai mezzosopraano?

(Kuvat sivulta: Finnkino)
ELOKUVA  ---  Marguerite (2015)

Ohjaaja: Xavier Giannoli
Käsikirjoitus: Andres Garza
Pääosissa: Catherine Frot, Christa Theret, Andre Marcon
Genre: komedia, draama, musiikki

Xavier Giannolin musiikkiaiheinen komedia perustuu löyhästi maailman ivatuimman amatöörisopraanon, Florence Foster Jenkinsin, elämään. Jenkins oli amerikkalainen, mutta elokuvassa henkilöt ja tapahtumat on siirretty Ranskaan. Elokuvassa Marguerite luo uraansa "laulajana" miehensä elinaikana, kun taas todellisuudessa Jenkinsin lauluesiintymiset käynnistyivät todella vasta miehen kuoleman jälkeen. Molemmissa tapauksissa naisia riivaa esiintymisvimma, itserakkaus yhdistettynä täydelliseen musikaalisuuden puuttumiseen. Liioittelematta voi puhua amusiaa lähentelevästä sävelkuuroudesta.

Elokuvassa Margueriten diivailun taustalta löytyy harhaisuus (mielisairaus?), jota lähiympäristö vain tukee hienotunteisuudesta. Todellinen Florens Jenkins kärsi (Wikipedian mukaan) miehensä tartuttamasta syfiliksestä, joka aiheutti hermovaurioita aivoissa. Syfilistä hoidettiin niihin aikoihin elohopealla ja arsenikilla, joiden ei uskoisi ainakaan parantavan aivojen toimintaa. Sekä Margueritella että Florence Jenkinsillä on täytynyt olla myös vakavia puutteita sosiaalisessa lahjakkuudessa. Kumpikaan naisista ei kyennyt huomaamaan valehtelua tai tosiasioiden pimittämistä lähipiirissään. He uskoivat sinisilmäisesti vakuuttelut häikäisevästä laulutaidostaan.


Kumpikin naisista oli kuitenkin suosittu esiintyjä. Jenkins on esiintynyt jopa Carnegie Hallissa Lontoossa. Heitä ei kuitenkaan tultu kuuntelemaan ihaillen, vaan naureskelemaan kuin sirkuksen pellenumeroa. Tätä diivailevat "sopraanot" eivät käsittäneet. Tai eivät halunneet uskoa. Florence Jenkins uskoi vakaasti, että yleisöstä kuuluneet naurunpurskahdukset kertoivat ammattilaulajien kateudesta! Melko pitkälle totuutta pystyy venyttämään, jos niin haluaa.

Maallikkopohjalta haluan myös vertailla näiden kahden laulaja"neron" tulkintoja. Elokuvassa Marguerite laulaa väärin mielenkiintoisella ja monipuolisella tavalla. Laulaja osaa säädellä äänenvoimakkuuttaan ja tuottaa kammottavia kimeitä ja käheitä ääniä. Niitä kuunnellessa katsomossa nolottaa ja huomasin käsieni vääntyvän rukousasentoon tyyliin "lopeta nyt jo, hyvä nainen". Ilmeisesti näyttelijä Catherine Frot osaa oikeasti laulaa ja pystyy laulamaan uskottavalla tavalla tahallaan väärin. Sen sijaan CD-levyltä kuuntelemani Florence Foster Jenkins laulaa epämielenkiintoisella tavalla väärin. Lauluääni on ohut, se katkeilee ja säröilee. Nuotissa ja rytmissä pysymisestä ei ole tietoakaan. Laulu kuulostaa kuin jäihin tippuneen ihmisen avunhuudoilta tai kuolemansairaan kuolinkorinalta. Kaikkein karmeimmalta Jenkins kuulostaa laulaessaan venäjäksi. Kyseisen "lauleskelun" laittaisin kauhuelokuvan taustamusiikiksi. Jenkinsin tulkinta Mozartin Taikahuilun Yön kuningattaren aariasta on... hmmm.... hyvinkin... hmmm... persoonallinen.


Elokuvaa katsoessani tuli pakostakin mietittyä, saako taiteilija olla huono tai saako taide olla huonoa. Tässä tapauksessa korviasärkevä "laulu" tuotti paljon iloa sekä "muusikolle" itselleen että erityisesti hänen yleisölleen. Eikö epätaide ollut hyvä asia tässä yhteydessä? Muutoin olen ihmetellyt, miksi suomen kielessä on käytössä sana tekotaiteellinen mutta ei vastaavasti tekourheilullinen, tekopoliittinen tai vaikkapa tekokulinaristinen. Välillä kuulee myös tekoälyllisyydestä. Omaan aktiivisanavarastooni sana tekotaiteellinen ei edes kuulu. Mikä olisi tekotaiteellisuuden vastakohta? Tositaiteellinen vai? Ja tekotaiteen vastakohta tositaide?

Florence Foster Jenkinsiä en kuitenkaan pidä taiteilijana monestakaan syystä. Ilmiselvästi häneltä puuttuu lahjakkuus ja itsekriittisyys. Mielestäni taiteilijalla pitää olla myös epäilyä, epävarmuutta sekä epäonnistumisen ja keskeneräisyyden sietokykyä. Jenkinsiltä nämä kaikki puuttuvat. Jenkins halusi olla jumaloitu diiva 24/7. Ei kovin vieras hahmo nykyajallekaan. Ehkä niiden ihmisten, jotka haluavat julkisuutta hinnalla millä hyvänsä, pitäisi nähdä tämä elokuva. Valitettavasti Marguerite on jo poistumasssa ainakin Finnkinon ohjelmistosta. Mutta onneksi on DVD:t. Saattaa olla must-hankinta.

Elokuvasta on kirjoitettu myös blogissa
Donna mobilen kirjat

perjantai 15. tammikuuta 2016

Meikämandoliinin taide-elämyksiä

(Kuvat sivulta: Kansallisteatteri)
Varoitus: tämä blogiteksti ei ole arvio, vaan erään pakkomielteen totetus.

Meikämandoliini yrittää kirjoittaa kuukauden viiveellä taide-elämyksistään teatterissa ja oopperassa. Kansallisteatterissa meikämandoliini näki Aleksis Kiven näytelmän Nummisuutarit. Kyseinen näytelmä ei ollut meikämandoliinille entuudestaan tuttu. Meikämandoliini ei siis ole lukenut kyseistä näytelmää kirjana. Jälkiviisaana meikämandoliini toteaa, että olisi ehdottomasti kannattanut.

Mikäli meikämandoliini on käsittänyt oikein, näytelmä kuvaa suomalaista tragikoomista elämää. Päähenkilön Eskon (Aku Hirviniemi) meikämandoliini tulkitsi höynäytettäväksi hölmöksi. Esko kuvitteli pääsevänsä omiin häihinsä, mutta joutuikin sivustakatsojaksi, kun ihannenainen päätyi toisen morsiameksi. Meikämandoliinin havaintojen mukaan Esko tunaroi muutenkin elämässään. Hän sekaantui viinaan, uskonnollisiin hihhuleihin ja kiertävään rikollisjoukkoon.


Meikämandoliini suhtautui näytelmän alkupuolella päähenkilön hölmöilyihin kepeästi naureskellen, mutta näytelmän loppua kohden sävyt synkkenivät. Meikämandoliinille ei täysin avautunut, miksi höynäytetyn miehen piti tappaa hänelle ilkkunut mies. Onneksi meikämandoliini pääsi kysymään asiaa teatteriseuralaiseltaan. Tivasin teatterikaveriltani, miksi teikätamburiinin mielestä kaikki kävi niin kuin kävi. Heikäharmonikka kertoi auliisti, että näytelmä kertoo tyypillisestä suomalaisesta rikoksesta eli humalapäissä tehdystä taposta. Heikäharmonikka sanoi, että kun muuten mukavaa suomalaista miestä petetään, nöyryytetään ja suostutellaan juomaan viinaa, seurauksena on usein pikastuksissa tehty tappo. Eli meikämandoliini ja heikäharmonikka arvioivat yhdessä, että näytelmä kääntyy komediasta tragediaksi. Meikämandoliinin mielestä näytelmä kertoo suomalaisesta hulluudesta.

Meikämandoliini vaikuttui näytelmän toteutuksessa monista asioista. Lavastus ja valaistus miellyttivät meikämandoliinia. Erityisesti meikämandoliinille on jäänyt mieleen alkukohtaus, jossa keltaisella valaistua taustaa vasten tanssii tai pikemminkin nykii ja sätkii mustiin kaapuihin ja hattuihin pukeutuneita miehiä ja naisia. Meikämandoliini olettaa, että tähän kohtaukseen on tiivistetty koko näytelmän tragikomiikka. Meikämandoliini ilahtui tietysti myös upeista lauluosuuksista (jotka ovat jo valitettavasti kadonneet meikämandoliinin epämusikaalisesta päästä). Ylipäänsä meikämandoliini tykkäsi, että vanhahkolla suomen kielellä kirjoitettu näytelmä olisi saatu modernisoitua mielenkiintoisesti. Näyttelijöistä meikämandoliinin mieleen takertui Aku Hirviniemen upea suoritus vakavassa roolissa. Näytelmässä meikämandoliinia ilahdutti aivan erityisesti se, ettei siinä huudettu turhaan. Tietysti desibelitaso nousi ajoittain korkealle, mutta se oli perusteltua.


Koko näytelmän ajan meikämandoliinin päässä pyöri samanaikaisesti toinen sisäinen filmi. Sen aiheena oli juuri sinä päivänä haudattu tuttu ihminen. Meikämandoliini ei saanut kuvasarjaa katkeamaan. Meikämandoliini ajatteli taukoamatta, että miltä kuollut ruumis näyttää haudassaan, miltä hauta näyttää, miltä hautausmaa näyttää. Meikämandoliini vatvoi täysin absurdeja kysymyksiä eli miltä kuolleesta ruumiista tuntuu olla haudassa, onko kuolleella kylmä, onko kuollut ruumis jäässä, onko hauta-arkun kansi murskattu ja hauta peitetty hiekalla ja mullalla, miltä tuntuu jäädä yksin pimeyteen, sataako lunta, vettä, tuuleeko, vyöryvätkö pilvet taivaalla, näkyvätkö tähdet. Samanaikaisesti meikämandoliini tietysti tajusi, että kuolleet ovat kuolleita, kuolleet eivät ajattele eivätkä tunne mitään. Mutta meikämandoliinin mieleen työntyi järjettömiä ajatuksia, että jos kuollut ei olekaan kuollut, jospa kuollut yhtäkkiä kuitenkin herää ja huomaa olevansa yksin haudassaan, yksin pimeässä, yksin kylmässä vailla pakoonpääsyn mahdollisuutta. Meikämandoliini ei väitä, että kyseisen ihmisen kuolema olisi herättänyt surua, vaan pikemminkin kauhua. Meikämandoliinille kuolema on vaikea asia käsittää. Meikämandoliini pohti, että miten joku ihminen voi olla elossa x vuotta ja jonain päivänä sama ihminen on kuollut.
-------------------------------------------------------------------------------

(Kuvat sivulta: Kansallisooppera)
Meikämandoliini kirjoittaa nyt kuukauden viiveellä Kansallisoopperassa näkemästään Dmitri Sostakovitsin säveltämästä satiirisesta oopperasta Nenä. Se perustuu Nikolai Gogolin samannimiseen novelliin, jota pidetään absurdina satiirina. Meikämandoliini lunttaa käsiohjelmasta, että ohjauksesta vastaa Peter Stein, koreografiasta Lia Tsolaki ja erityisesti meikämandoliinia sykähdytti pökerryttävän kekseliäs lavastus, mikä oli Ferdinand Wögerbauerin käsialaa. Meikämandoliini tykkäsi, että venäjänkieliseen oopperaan oli laulu- ja puherooleihin mukaan venäläisnimiä, kuten Vladimir Samsonov, Alexey Sulimov, Andrei Popov ja Leonid Bomshteyn. Venäläisillähän tunnetusti on venäjän ääntäminen ihan toista luokkaa kuin äidinkielenään muita kieliä puhuvilla.

Sostakovitsin Nenä-ooppera on yksi parhaimmista, hauskimmista ja omaperäisimmistä meikämandoliinin näkemistä (ja kuulemista) oopperoista. Valehtelematta voi todeta, ettei meikämandoliini ole koskaan nähnyt ja kuullut mitään vastaavaa. Musiikki oli täysosuma. Meikämandoliini tulkitsi sen maallikkopohjalta tyyliltään koomiseksi. Meikämandoliini yrittää tässä idiotismipohjalta vakuuttaa, että koomisuus oli musiikissa itsessään eikä esimerkiksi pelkissä laulun sanoissa. Meikämandoliinia riepoi vielä oopperaelämyksen jälkeen, voiko koomista musiikkia edes olla olemassa. Meikämandoliini pohdiskeli, että miksei, onhan olemassa koomista kirjallisuutta, koomista kuvataidetta ja koomisia elokuvia. Meikämandoliini halusi kuitenkin vielä varmistaa asian ja siksi meikämandoliini käväisi tiedustelemassa asiaa eräältä kirjastosedältä ja musiikkikaupan tädiltä. Molemmat vastasivat meikämandoliinin stupido-kysymyksiin täysin asialinjalla ja näyttivät meikämandoliinille vihreää valoa.


Koomisuus ilmeni Nenä-oopperassa myös hullunkurisissa hahmoissa ja niiden tavassa liikkua. Meikämandoliini hykerteli, kun lavan valtasivat jättiläiskokoiset nenät, jotka säntäilivät lavalla edestakaisin minikokoisten kerrostalojen seassa. Lavalla ryntäili myös päämäärättömästi haahuilevia vartijoita ja kömpelösti löntystelevä hevonen. Meikämandoliini tykkäsi täysillä animoidusta taustasta, jossa liikkui kyrillisin kirjaimin kirjoitettuja sanoja, kuten nos (nenä), gazeta (sanomalehti) ja solntse (aurinko). Meikämandoliini ei ole nähnyt vastaavaa aikaisemmissa oopperatuotannoissa.

Tietysti meikämandoliinia nauratti myös päähenkilön oudot ongelmatilanteet: eräänä aamuna nenä oli vain kadonnut kasvoista ja lähtenyt omia aikojaan seikkailemaan kaupungille. Sen voi tulkita miten haluaa: häpeällisenä kasvojen menettämisenä, identiteetin menettämisenä, miehekkyyden menettämisenä, aseman menettämisenä tai ajatuksena, että koko yhteiskunta on menettänyt järkensä. Meikämandoliini ei halua takertua mihinkään tulkintaan. Meikämandoliini haluaa vain ihailla Gogolin mielikuvitusta. Aikaisemmin meikämandoliini on lukenut Gogolilta Nenän lisäksi myös Hullun päiväkirjan, Päällystakin ja Kuolleet sielut. Meikämandoliinin mielestä Gogolissa on parasta venäläinen hulluus, jota ei voi siirtää minnekään muualle.

Meikämandoliini on oppinut  vihdoin olemaan oopperassa. Aikaisemmin meikämandoliini teki virheen, että rynnisti aina väliajalla pää kolmantena jalkana ensin vessaan, tyhjensi virtsarakon ja sieltä meikämandoliini ryntäsi heti täyttämään mahalaukkuaan uudella alkoholiannoksella, mikä johti taas virtsarakon täyttymiseen. Siperia on meikämandoliinia opettanut tässäkin asiassa. Meikämandoliini juo alkoholia vain ennen oopperan alkua. Silloinkin meikämandoliinille maistuu vain shampanja, koska se on juomana täydellisen makuinen, kauniin värinen ja hienostuneen pienikuplainen. Millekään viini-likööri-linjalle meikämandoliini ei enää lähde. Aikaisemmin meikämandoliini joi ensin (liian happaman) viinin ja yritti korjata tilannetta ottamatta seuraavaksi (liian makean) liköörin. Sen jälkeen hapan-makea-hapan-makea-kierre saattoi jatkua yllättävänkin pitkään. Siitä aiheutui meikämandoliinille huomattavia taloudellisia tappioita. Halvemmaksi tulee ottaa vain lasillinen shampanjaa.
--------------------------

PS. Sain idean tähän blogitekstiin katsoessani viihdeohjelmaa Hyvät ja huonot uutiset. Ohjelmassa sanottiin, että yksi suomen kielen ärsyttävimmistä sanoista on meikämandoliini (= minä). Vakiopanelisti Tuomas Kyrö murjaisi vitsin, että mitäpä jos joku olisi kirjoittanut romaanin, jossa jokaikinen minä-sana olisi korvattu meikämandoliinilla. Idea oli niin hauska, että nauroin sille vielä seuraavana päivänä. Siksi päätin toteuttaa idean pienemmässä mittakaavassa eli tässä blogitekstissä. En tiedä, onko tämä lukijasta hauskaa, mutta ainakin itselläni on ollut ajoittain hyvinkin hauskaa. Ehkä se on hullun tuntomerkki, kun nauraa omille vitseilleen.

PPS. En aio jatkaa meikämandoliini-sanan käyttöä enää muissa blogiteksteissäni.

keskiviikko 13. tammikuuta 2016

Melkein musikaali

(kuvat sivulta: Finnkino)
ELOKUVA  --- Nuotin vierestä (2015)

Ohjaaja: Lauri Nurkse
Käsikirjoittajat: Johanna Hartikainen, Lauri Nurkse (alkuperäisidea)
Näyttelijöitä: Riku Nieminen, Leena Uotila, Essi Hellén, Pihla Viitala, Antti Luusuaniemi, Juha Muje
Genre: komedia, romantiikka, musiikki

Halusin nähdä tämän Lauri Nurksen ohjaaman karaoke-elokuvan seuraavista syistä: 1) se on kuvattu Kotkassa, joka on minulle tuttu kaupunki 2) se sisältää kiinnostavia näyttelijöitä: Riku Nieminen (hauska, söpö, nokkela, ilmeikäs, hyvä tanssija, notkea, muuntautumiskykyinen ja ennen kaikkea hyvä tanssija), Essi Hellén (kaunis, ihana, hemaiseva, hauska, fiksu ja hauska), Leena Uotila (hauska, persoonallinen puheääni, eloisat kasvot) ja Pihla Viitala (muuntautumiskykyinen ja siviilissä ilmeisesti hyvinkin värikäs ja kujeileva ihminen, joka tässä elokuvassa esittää kontrollifriikkiä ja ilkeämielistä bitchiä, joka tyrannisoi lähipiiriään vaimona ja miniänä).

Elokuvan juonesta: Espoolainen insinöörimies (Riku Nieminen) haluaa edetä urallaan kemian insinöörinä ja kivuta johtoportaaseen. Jäykkäniskainen mies pelkää eniten itsensä nolaamista. Miehen äidin (Leena Uotila) vakaana aikomuksena on saada poikansa vapautumaan estoista ja oppimaan heittäytymistä. Äiti päättää osallistua Kotkassa järjestettäviin karaokelaulun kisoihin. Poika lähtee kuskiksi, koska haluaa ympäripuhua äitinsä nolosta hankkeesta. Taustalla häärii vaimo (Pihla Viitala), jolle koko elämä on laskutoimitus ja ihmiset lähinnä numeroita. Kuvioihin sekaantuu myös hemaiseva karaoketuomari (Essi Hellén). Insinöörimiehen kollegat pyörivät myös maisemissa, koska yrittävät kitkeä karaokekulttuurin Suomesta.


Pidin elokuvan äärimmilleen viedyistä henkilöhahmoista ja niiden välisestä nokkelasta sanailusta. Vaikutuin näyttelijäsuorituksista. Jos haluaa nähdä koomikkona tunnetun Riku Niemisen itkevän lähikuvassa, tämä on se elokuva. Ihailin myös, miten hyvältä Kotka on saatu näyttämään valkokankaalla. Karaoken lauluosuudet olivan ihan mukiinmeneviä. Ainoastaan "Pyllyä vasten pum-pum"-laulu nolostutti lievästi (oliko se pakko laittaa vielä loppubiisiksikin?). 

Elokuvan loppupuolella aloin kuitenkin hermostua muutamasta epäuskottavasta ratkaisusta, josta tuli mieleen amerikkalainen viihde-elokuva. Liiallista imelyyttä olisi voinut karsia. Loppuratkaisujen kohdalla olisin toivonut rannikkokaupungin merituulen raikastavaa vaikutusta. Muutamasta miinuksesta huolimatta elokuva oli kuitenkin ihan katsomisen arvoinen.

Muualla sanottua:

Film-o-holic-sivuston mukaan "ohjaus ja käsikirjoitus tuntuvat vääntävän eri suuntiin tietämättä painottaako elokuvan humoristisia vai traagisia elementtejä"

Episodi-sivusto moittii elokuvaa "ylilyödyistä karikatyyreistä, keinotekoisista käänteistä ja noloista esiintymisistä"


PS. Olen edelleen aikeissa kirjoittaa kaikkien aikojen ärsyttävimmän blogitekstini otsikolla "Meikämandoliinin taide-elämyksiä" (aiheina Sostakovitsin Nenä-ooppera ja Kansallisteatterin Nummisuutarit-näytelmä; pidin molemmista).

torstai 7. tammikuuta 2016

Kovvoo hommoo

Tällä lyhyellä bloggauksella yritän taas saada blogiraapustelua käyntiin yli kuukauden tauon jälkeen. Olen ollut aikeissa kirjoittaa ooppera- ja teatterielämyksistä, mutta siitä ei ole tullut mitään. Liikaa suorituspaineita. Otsikkokin oli valmiina: Meikämandoliinin taide-elämyksiä. Tässä tekstissä olisin yrittänyt tehdä sanan meikämandoliini käytön Suomen ennätystä. Idea tähän tuli ohjelmasta Hyvät ja huonot uutiset. Siinä kerrottiin, että yksi suomen kielen ärsyttävimmistä sanoista on meikämandoliini (=minä). Samassa ohjelmassa selvisi, että savolainen "viisaus" kovvoo hommoo voi tarkoittaa joko kovaa hommaa tai kovaa homoa.

Suomen pakkasissa selviäminen on myös kovaa hommaa, mutta ei mahdotonta. En ole antanut -20 asteen pakkasen rajoittaa lenkkeilyäni. Tunnin lenkuralla pärjää ihan näppärästi kerrospukeutumisella. Vaatetukseeni kuului "vain" pitkikset, collegehousut, tuulipuvun housut, pitkähihainen aluspaita, collegetakki, toppatakki, pipo, kauluri, kintaat, sukat ja teddyvuoriset kengät. Tässä on sitä suomalaista snow-how:ta.

Pikkasen säälittää Helsingissä pyörivät ulkomaalaiset turistit. Olen nähnyt japanilaisturistin kävelevän kyyryssä pakkasviimassa. Brittituristi tärisi kylmästä metroasemalla. Muutama ranskalaisturisti oli laittanut oikeaoppisesti pipon päähän. Pisteet siitä.