Sivut

torstai 26. huhtikuuta 2012

Sain Liebster-tunnustuksen!

365 kulttuuritekoa blogin kirjoittaja Pentukissa yllätti minut muutama päivä sitten Liebster-tunnustuksella (sana Liebster on ilmeisesti saksaa ja tarkoittaa mm. suosikkia). Olin tunnustuksesta hämmästynyt, järkyttynyt - ja tietysti myös ILAHTUNUT eli KIITOS kannustuksesta ja huomioimisesta! Onhan tunnustuksen saaminen todella yllättävää, jos blogi on ollut olemassa suunnilleen viikon!

Siteeraan tähän 365 kulttuuritekoa bloggaajan perustelut Liebster-tunnustukselle:
"Pikkurilli. Uusi ja lupaava kulttuuriblogi, jonka kirjoittaja kertoo olevansa addiktoitunut kulttuuriin. Aktiivinen ja innostunut bloggaaja, joka uskaltaa sanoa mitä haluaa ja miten haluaa."

Neljä muuta blogia, joille Pentukissa myönsi Liebster-tunnustuksen, ovat blogit:
Alanks olee?, Usko, toivo ja Pakkaus, Wedding Roulette ja Pahaa puhetta. Katso tarkemmin:

365kulttuuritekoa.blogspot.com/2012/04/kunnia-niille-joille-se-kuuluu.html

Nyt minun pitäisi puolestaan myöntää viisi Liebster-tunnustusta viidelle bloggarille. Tehtävä tuntuu vaikealta, koska olen alkanut seurata blogeja vasta tämän vuoden alusta. Siksi siirränkin tehtävää hamaan tulevaisuuteen eli kesän loppuun mennessä pitää Liebster-valinnat olla selvillä. Suomessa taitaa olla peräti 40.000 bloggaajaa. Työsarkaa riittää.

tiistai 24. huhtikuuta 2012

Dramatiikka ja eksotiikkaa, osa II

MUSIIKKI  ---  Kom-teatteri: Kansainvälinen (Love Records, 1996)

Jauhan edelleen taistolaismusiikista, koska on pakko. Olen nimittäin ajautunut identiteettikriisiin odottamattomien taistolaismusasäväreitteni takia. On vaikea käsittää, miten kaltaiseni epäpoliittinen (käyn kyllä äänestämässä, mutta muuten olen syvässä poliittisessa horroksessa) henkilö voi innostua taistolaismusiikista. Olen ryhtynyt purkamaan tätä ongelmapesäkettä auki.

Tänä aamuna onneksi tajusin, että voi tuntea vetoa johonkin musiikkiin, vaikka se ei vastaisikaan täydellisesti omaa identiteettiä. Eli voi aivan hyvin saada sävärit gangsta-rapista, vaikka ei haluakaan olla parittaja ja huumediileri (tai mitä ikinä gangsta-elämäntapaan kuuluukaan). Tai voi aivan hyvin pitää Richard Wagnerin musiikista, vaikka ei hyväksy natsismia. Tai voi innostua Irwinistä, vaikka ei halua ruveta rappioalkoholistiksi tai jotain sen tyylistä.

Olen listannut syitä, miksi Kom-teatterin levy kolahtaa:
1) marssimusiikki vaikuttaa fysiologisesti kiihdyttävästi eli sydämen syke nousee, hengitys nopeutuu ja vireystila kasvaa
2) lyyriset ja eksoottiset sanoitukset vetoavat tunteisiin. Sanoituksissa on paljon voimakkaita ja yleisinhimillisesti vetoavia sanoja, kuten kuolo, hauta, kyyneleet, suru, tuska, tuli ja veri. Sen lisäksi sanoituksissa on sanoja, jotka ainakin itselleni ovat tyhjiä ja yhdentekeviä, kuten aate, luokka, puolue, liitto, kansa, työläinen, porvari, valta ja yhteiskunta. Minulle kaikkein yhdentekevin sana on puolue, ei voisi vähempää kiinnostaa.
3) melodiat vetoavat tunteisiin. Olen huomannut, että kohtalokas yhdistelmä on marssin selkeän hakkaava rytmi yhdistettynä tunteisiin vetoavaan melodiaan ja kiehtoviin sanoituksiin
4) vakavuus ja vilpittömyys
5) eksoottisuus. Minulle tällainen musiikki on eksoottista, koska en ole missään elämäni vaiheessa joutunut taistolaismusiikin pakkokuuntelun uhriksi. En ole koskaan tuntenut yhtään taistolaisuuteen vihkiytynyttä henkilöä. Ymmärrän hyvin, että osalle ihmisistä tällaisessa musiikissa ei ole mitään eksoottista, vaan se kuulostaa pelkästään tympeältä ja tunkkaiselta.
6) kuorolaulu ja Kaisa Korhosen matala ja majesteettinen ääni. Kuorolaulun kuunteleminen on ainakin itselleni kova juttu, koska yleensä tulee kuunneltua vain solisteja.

Olen huomannut, että dramatiikka vetoaa minuun voimakkaasti. Olen jälleen yhdistellyt sanoituspätkiä mielivaltaisessa järjestyksessä:

tsaarin me näimme palatsiinsa kätkeytyvän
viinillä mieltä levotonta tyynnyttävän
kauan on silti kirjoitus ollut seinällä sen
uhkaavat lauseet synkästi liekehtien
          hyinen halla
          luonto jylhä
          rajumyrskyt pauhaa
tyrmistä kolkoimmat saitte tulla tuntemaan
tuomiot ankarimmat langetettiin aikanaan
pyövelin kourat tarttuivat teihin armottomat
mestattavaksi kahleissa kuljettivat
          kalmiston hongat
          harmaja hauta
          mustuva multa 
          runneltu ruumis
ei kuolo sydämiämme kaiva
ei kyyneleet silmiimme saa 
ei suru mieltämme paina
vaikka ainias peittää sun maa

Aika vakavaa tekstiä. Ehkä myös visuaalista.

(tämä teksti on alun perin julkaistu edellisessä blogissani nimeltä "Tapaus amusia")

Dramatiikkaa ja eksotiikkaa


MUSIIKKI  ---  70-luvun poliittinen musiikki

Olen järkyttynyt. En ymmärrä, miten tässä on päässyt näin onnettomasti käymään. En käsitä, miten kaltaiseni epäpoliittinen henkilö voi saada sävärit 70-luvun poliittisesta musiikista. Mihin tätä voisi verrata? Ehkä siihen, että koko ikänsä lenkkimakkaraa syönyt ihminen tulee vahingossa maistaneeksi vegaaniruokaa ja hurahtaa saman tien veganismiin. Tai että isänmaallisuudesta vouhottava henkilö tajuaa jonain kauniina päivänä olevansa kosmopoliitti. Tai että eräs, turkulainen tekstiviestipoliitikko, joka on pitänyt itseään 100 %:n heterona, herää jonain aamuna ja huomaa sittenkin olevansa miesten perään.

Olen siis kuunnellut kahta taistolaisuuden klassikkolevyä eli Agit-Propin kokoelmalevyä ja Kom-teatterin Kansainvälinen-levyä. Tunnustan avoimesti, että en ole koskaan saanut taistolaisuudesta mitään tolkkua. Kai se oli joku dramaattis-poliittinen nuorisoliike 70-luvulta. Olen yrittänyt selvitellä liikkeen syvintä olemusta lukemalla Laura Honkasalon romaanin Sinun lapsesi eivät ole sinun ja katsomalla dokumentin Kenen joukossa seisot. En tullut hullua hurskaammaksi.

Ehkä en välitä Agit-Propin tai Kom-teatterin musiikista sen poliittisuuden takia, vaan taiteellisten vaikutelmien takia. Tunteisiini vetoavat mahtipontisuus ja paatoksellisuus, ehkä jopa aggressiivisuus. Myös eksotiikka vetoaa. Järkyttyneenä huomasin, että pidän marssimusiikista, ehkä siksi, että laulettu marssimusiikki kuulostaa eksoottiselta. Marssi on myös rytmillisesti selkeää ja se tuntuu uppoavan suoraan selkäytimeen ja imeytyvän verenkiertoon.

Vaikka olenkin järkyttyneessä mielentilassa, pystyn kuitenkin ajattelemaan suht analyyttisesti. Oivalsin, että suurin osa taistolaispaatoksen vetovoimasta johtuu sanoituksista, joissa on paljon oudosti kiehtovia, runollisia ilmaisuja. Kuunteluni aikana olen kirjoitellut niitä muistiin, kai siksi että haluan konkretisoida tunteeni paperilla. Seuraavassa on taistolaislyriikkaa tai -mystiikka mielivaltaisessa järjestyksessä:

hehkuun jähmettyneet sydämet
unessa sulle tuoksuu akaasia 
valkean vallan aaveet
kylmiä kahleita helskyttää
hän seisoi jäätyneellä aukiolla
sydämen punaiset armeijakunnat
tappoivat palasen maailman sydäntä
pusertuu valheen painon alle
hirvittävä syytös ruhjottujen luiden
kalmojen maat

Paatosta, eikö vain? Dramatiikkaa, eikö vain? Lyriikkaa, kyllä vain. Ehkä jopa mystiikkaa. Ei ihme, että tuntuu joltain.

Sivuhuomautus:
Minun on aina ollut vaikea katsoa Love Recordsin (kyseisten levyjen kustantaja) logoa, koska se näyttää silmissäni rivolta (vihjeet: kaksi miestä, yö, makuuhuone). Ehkä olen perverssi. Todennäköisesti logo kuvastaa jotain viatonta ja ylevää, kuten kansainvälistä solidaarisuutta, yhteiskunnallista tasa-arvoa, ihmisten välistä veljeyttä ja kansojen vapautta. Mene ja tiedä.

Voisin tietysti tiedustella levy-yhtiöstä, osuuko logon tulkintani oikeaan. Todennäköisesti jäisin ilman vastausta, mutta sen sijaan postiluukustani kolahtaisi pian hurmaava kirje poliisilaitokselta tyyliin: "Olet lämpimästi tervetullut kuulusteluihin, joiden aiheena on kunnianloukkaussyyte". Sen jälkeen saisin viehättävän kirjeen oikeustalolta, jossa lukisi: "Meillä on ilo ja kunnia toivottaa sinut tervetulleeksi oikeuskäsittelyyn". Tämän jälkeen luukusta kolahtaisi kerrassaan ihastuttava kirje vankilasta, jossa lukisi: "Olemme valinneet sinut asukkaaksi vankilaamme. Tervetuloa viihtymään!"

(tämä teksti on aikaisemmin julkaistu hieman erilaisena edellisessä blogissani nimeltä "Tapaus amusia")

maanantai 23. huhtikuuta 2012

Ei hypnoosia


KIRJALLISUUS  ---  Kari Hotakainen: Huolimattomat (WSOY, 2012)

Nyt jännittää. Aion nimittäin sanoa poikkipuolisia sanoja The Valtakunnan Kirjailija Kari Hotakaisesta. Tämän jälkeen jään odottamaan, että sähköinen postilaatikkoni alkaa täyttyä raivostuneesta palautteesta. Todennäköisesti kukaan ei kuitenkaan vaivaudu kommentoimaan tekstiäni millään lailla. Mutta turha luulla, että haluaisin provosoida. Ei, haluan vain kirjoittaa, mitä ajattelen.

Eli: en pidä Kari Hotakaisen kirjoitustyylistä. Nyt se on sanottu. Mitä tapahtuu? Musteneeko taivas? Järiseekö maa? Ei mitään.

Mikä Hotakaisessa sitten tökkii? Jos asian ilmaisee hienostuneesti, sanavalinnaksi osuisi ehkä aforistisuus. Jos käytän omia sanojani, valitsen raskassoutuisuuden, kankeuden ja jähmeyden. En yleisesti ottaen pidä romaaneista, joissa lukijan huomio kiinnittyy liikaa kirjailijan kirjoitustyyliin. Ja sellainen Hotakainen ehdottomasti on. Hänen romaaneissaan tyyli on tärkeämpi kuin sisältö.

Ihmiset, jotka pitävät Hotakaisesta, haluavat ilmeisesti lukea romaaneja hitaasti nautiskellen. Itse pidän nopealukuisista kirjoista, joissa virkkeet virtaavat, pulppuavat ja ryöppyävät. Pidän siitä, että teksti imaisee minut mukaansa. Hotakaisen kohdalla tällaista imaisuefektiä ei tapahdu, koska teksti on liian tietoinen itsestään. Hotakainen kirjoittaa makuuni liian harkitusti, liian kontrolloidusti, liian jähmeästi.

Olen ehdottomasti spontaanin kirjoitustyylin ystävä. Minulle ei ole tärkeintä se, että yksittäiset virkkeet ovat täydellisiä mestariluomuksia, vaan se, että virkkeet ovat tarttuneet toisiinsa kiinni niin saumattomasti, ettei niiden liitoskohtaa edes huomaa. Minua ei haittaa yhtään, vaikka osa virkkeistä on hutaisten luotuja, kunhan vain virkkeiden virta ei katkea. En pidä tekstistä, jossa yksittäiset virkkeet tavallaan hyppäävät silmille ja vaativat huomiota. En halua pysähtyä joka ikisen virkkeen jälkeen ja jäädä äimistelemään sen täydellisiä sanavalintoja ja muita loputtomiin hiottuja ratkaisuja.

Kun luen Hotakaista, koen jääväni jotenkin ulkopuolelle. Jään tarkkailemaan kauempaa. En pidä ulkopuolisuuden tunteesta. Haluan, että teksti veisi minut mennessään. Etsin kai jonkinlaista hypnoottista tilaa, johon vajota, upota ja heittäytyä. Hotakaista lukiessa sitä ei ole koskaan tapahtunut.

(tämä teksti on alun perin julkaistu edellisessä blogissani nimeltä "Tapaus amusia")

perjantai 20. huhtikuuta 2012

Blogi - miksi kirjoitan?


(Kirjoitan jo toista blogitekstiä tänään, vaikka silmiä kirvelee, päätä särkee ja niska- ja hartialihakset tuntuvat kiristyneiltä)

Haluan kuitenkin kirjoittaa tekstin aiheesta, miksi kirjoitan. Yksinkertaisena syynä on se, että pidän kirjoittamisesta ja minulla on siihen tilaisuus. Vähän samaan tapaan kuin sarjamurhaajat perustelevat murhaamistaan tokaisemalla, että satunpa vain pitämään ihmisten tappamisesta ja siihen tarjoutui tilaisuus. No, huono vertaus, sori. Joka tapauksessa minulla on voimakas tarve kirjoittaa. Kirjoittaessa voi selventää päätään epäselvistä ajatuksista, konkretisoida tunteitaan ja usein myös leikkiä sanoilla ja kielellisillä rakenteilla.

Blogiteksteissä minua viehättää se, että niissä voi periaatteessa kirjoittaa mistä vaan maan ja taivaan väliltä (kunhan noudattaa Suomen lakia ja hyviä tapoja). Voin kirjoittaa mistä tahansa aiheesta ja millä tahansa tyylillä. Blogitekstejä ei tarvitse runnoa mihinkään valmiiseen muottiin. Toisaalta koen painetta, että minun pitäisi mahdollisia lukijoita miellyttääkseni kirjoittaa ajankohtaisista ja "tärkeistä" aiheita, mitä ne sitten ovatkaan. Olen kuitenkin päättänyt, että en edes yritä miellyttää ketään, koska ihmisten miellyttäminen ei ole mahdollista kuin tiettyyn rajaan asti. Ja mitä järkeä siinä olisi, että tekstini miellyttäisivät potentiaalisia lukijoita, mutta jos en itse nauti niiden kirjoittamisesta, eikö tilanne ole plus-miinus-nolla.

Myönnän avoimesti, että olen kirjoittajana (ja ehkä muutenkin ihmisenä) itsekeskeinen ja itsekäs. Kirjoitan aiheista, joista itse olen kiinnostunut ja joihin minulla on muodostunut tunneside. Tunne voi olla mikä tahansa: innostuminen, lumoutuminen tai hurmioituminen, mutta yhtä hyvin myös inho, raivo ja halveksunta. En halua enkä myöskään pysty kirjoittamaan aiheesta, joka on minulle emotionaalisesti kuollut.

Blogiteksteillä on minulle paljolti kirjoitusharjoitusten merkitys. Uskon ja toivon, että mitä enemmän kirjoittaa, sitä paremmaksi kirjoittajaksi voi kehittyä. Tietysti toivon, että edes yksi ihminen (hei äiti!) jaksaisi lukea tekstejäni. Vähitellen olisi kiva, jos blogiini alkaisi tulla muutakin sosiaalista merkitystä eli voisin olla mukana bloggaripiirien keskusteluissa. Keskusteluihin osallistumista rajoittaa tietysti se, jos ei oikein ole kartalla ajankohtaisista ilmiöistä, joista suurin osa bloggareista kirjoittaa.

Vaikka blogiani ei lukisi kukaan, jatkaisin siitä huolimatta kirjoittamista. Aion jatkossa kirjoittaa mistä tahansa aiheista (kirjallisuus, kompostointi, eskimot, oliiviöljyt, pallonivelet jne) ja millä tahansa tyylillä (tajunnanvirta, kalevalarunomitta, hysteerinen vuodatus, hillitty asiatyyli jne). Sen verran yritän kuitenkin tsempata, että yritän olla tunkematta kaikkia edellisiä yhteen ja saman blogitekstiin.

Schönbergin musiikin käyttötarkoitukset


MUSIIKKI / KUUNTELUHAASTE  ---  Arnold Schönberg: Kammersymphonie Nr. 1 op. 9 (Deutsche Grammophon, 1997)

(sivuhuomautus: tuntuu hölmöltä kirjoittaa musiikista, jos lukija ei voi samanaikaisesti kuunnella sitä; olisi syytä selvittää, voiko blogiin liittää soivan näytteen)

Arnold Schönbergin (1874-1951) sävellyksen kuuntelu oli kärsimystä. Koin hänen musiikkinsa levottomana, riitaisana ja hajanaisena eli lyhyesti sanottuna epämiellyttävänä ja ärsyttävänä.

En ole muutoin maailman käytännöllisin ihminen, mutta musiikkia kuunnellessa käytännöllinen ajatteluni aktivoituu välittömästi. Yleisesti ottaen luokittelen musiikkia sen vaikutuksen ja käyttötarkoituksen mukaan. Musiikin pitää mielestäni mahtua johonkin seuraavista käyttötarkoituksista: 1) rauhoittava ja rentouttava 2) piristävä ja energisoiva 3) tanssittava 4) visuaalisia mielikuvia herättävä.

Schönberg ei sovi mihinkään näistä. Mutta Schönbergin levoton ja riitaisa musiikki saattaisi sopia muutamiin tilanteisiin, kuten perheriitojen ja avioeroilmoitusten taustamusiikiksi. Tällaisen musiikin tahdissa tuntuisi luontevalta paiskoa posliinia seinään tai riidellä omaisuuden jakamisesta. Muita käyttötarkoituksia, joihin Schönberg soveltuu, ovat firmojen irtisanomisilmoitukset ja julkisilla paikoilla soiva "karkoitusmusiikki", jonka avulla ilkivaltaan taipuvaisia nuorisolaumoja yritetään saada kaikkoamaan. Schönbergin musiikki sopisi myös oivallisesti taiteellisen luomisprosessin taustamusiikiksi, esimerkiksi teokseen jossa maalia roiskitaan kankaalle tai rautaromusta hitsataan yhteen kaoottista tilateosta.

Sen sijaan Schönberg ei missään nimessä sovi seuraaviin yhteyksiin: romanttiset kynttiläillalliset, häät, hautajaiset, palvelupuhelimen odotusääni, hissimuzak ja tavaratalon taustamusiikki.

Jos joutuisin kuuntelemaan Schönbergin musiikkia useiden tuntien ajan, alkaisin voida pahoin. Tuntisin oloni neuroottiseksi ja identiteettini olisi hajoamaisillaan. En enää tietäisi, olenko ihminen, humanoidi vai kyborgi. En muistaisi, olenko nainen, mies vai hermafrodiitti. En tietäisi, olenko vastasyntynyt, nuori, keski-ikäinen vai jo kuollut. En osaisi päättää, pitäisikö minun istua vai seisoa, syödä vai olla syömättä, hengittää vai lopettaa hengittäminen.

Ehkä yhden käyttötarkoituksen voisi vielä mainita Schönbergin musiikille ja sehän on tietysti elokuvan taustamusiikki. Tällainen musiikki soveltuisi kuvaamaan levottoman ihmisen sielunmaisemaa. Henkilö voisi kulkea huoneessa ympyrää tai haahuilla kaupungilla päämäärättä. Henkilöllä olisi vakavia keskittymisvaikeuksia ja epävakaa tunne-elämä (ehkä myös Schönbergillä oli, jotenkin sopisi).

Mutta miksi Schönbergin musiikki kuulostaa niin levottomalta? Huumorisivusto Hikipedia vastaa:
"Itävaltalainen "säveltäjä", joka sävelsi paljon niin kutsuttua "musiikkia". Schönberg tunnetaan omalaatuisista harmonioistaan, josta vaihtelevat lievästi ärsyttävistä aina äärimmäistä fyysistä kipua aiheuttaviin sattumanvaraisiin ja järjettömiin raapaisuihin. Schönberg kehitti 12-säveljärjestelmän eli dode(ka)kofonian, jonka tavoitteena on tuhota kuulijan mahdollisuudet nauttia musiikista. (--) Schönberg oli säveltäjän itseoppinut, ja sen kyllä huomaa."

Jos aihe kiinnostaa, kannattaa tsekata myös englanninkielisen huumorisivuston Uncyclopedian selvitys kyseisestä säveltäjästä.

Sibelius Akatemian koulutuskeskus on puolestaan asialinjalle. Nettitekstissä Schönbergiin liitettiin avainsanat: uusi Wienin koulu, dodekafonia, myöhäisromantiikka, ekspressionismi, atonaalisuus

(tämä teksti on alun perin julkaistu edellisessä blogissani nimeltä "Tapaus amusia")

torstai 19. huhtikuuta 2012

Erään työnarkomaanin muotokuva


KIRJALLISUUS  ---  Franz Kafka: Muodonmuutos (novelli teoksessa Nälkätaiteilija, Gummerus, 1999, suomentanut Aarno Peromies)

Franz Kafka (1883-1924) on yksi suosikkikirjailijoistani. Ihastuin hänen absurdiin maailmaan jo vuosikymmeniä sitten. Siteeraan heti alkuun pätkän Muodonmuutoksen alusta: "Kun Gregor Samsa eräänä aamuna heräsi levottomista unistaan, huomasi hän muuttuneensa vuoteessa suunnattomaksi syöpäläiseksi. Hän makasi panssarimaisen kovalla selällään ja näki, jos hieman kohotti päätään, kuperan, ruskean, kaarimaisiin kovettumiin jakautuneen vatsansa, jolta sängynpeite oli valumaisillaan alas. Hänen lukuiset, muuhun kokoon nähden surkean ohuet jalkansa sätkyttelivät avuttomina silmien edessä."

On ehkä moraalisesti arveluttavaa, että pidän Muodonmuutosta ennen kaikkea hauskana novellina. Eikö olisi luontevaa pitää novellia kuvottavana, sairaana tai vähintään surullisena? Tai eikö olisi syytä nähdä siinä heijastuksia juutalaiskielteisyydestä? Kafkahan oli itse juutalainen ja kirjoitusajankohtana juutalaisiin kohdistuva vihamielisyys alkoi voimistua. Eikö vastenmieliseksi eläimeksi muuttuminen kuvasta asennetta, jota juutalaisiin heijastettiin? Tuolloin alkoi levitä ajattelutapa, että juutalaiset ovat kuin syöpäläisiä, jotka olisi syytä tuhota. Omassa lukukokemuksessani sivuutan kuitenkin viittaukset antisemitismiin ja kiinnitän eniten huomiota Kafkan hullunhauskaan huumoriin.

Novellin koomisuus rakentuu mielestäni Gregorin mahdottomista tunnereaktioista. Mikä olisi luonteva ja psykologisesti uskottava reaktio, jos huomaa yhden yön aikana muuttuneensa jättiläismäiseksi koppakuoriaiseksi? Itse olisin ainakin järkytyksestä suunniltani. Pelästyisin niin, että luultavasti menettäisin tajuntani. Oletan tässä tietysti, että muuttuneesta olomuodostani huolimatta olisin säilyttänyt oman persoonallisuuteni enkä olisi saanut hyönteisen tajuntaa.

Mutta mitä tekee novellin Gregor Samsa? Ei yhtään mitään. Hän ei ole moksiskaan, vaikka on kadottanut ihmismäisen ulkomuotonsa ja muuttunut hyönteiseksi. Gregor on ainoastaan lievästi hämmästynyt, mutta ei millään muotoa järkyttynyt. Hän toteaa itsekseen: "Mitä minulle on tapahtunut?" ja jättää asian sikseen. Aivan kuin olisi kyse jostain arkipäiväisestä tilanteesta kuten nenän tukkeutumisesta nuhassa tai käden puutumisesta huonon nukkumisasennon takia.

Novellin kertojakaan ei päivittele tapahtunutta mitenkään, vaan siirtyy kuvailemaan huoneen sisustusta neutraaliin sävyyn. Ainoa asia, mikä herättää Gregorissa tunteita, on kolea sää ja sadepisaroiden ropina ikkunapeltiä vasten. Se tekee Gregorin apeaksi, koska hän ei halua lähteä ulos sateeseen kävelemään juna-asemalle. Tässä näkyy taas päähenkilön absurdi reagointitapa: Gregor ei usko, että hänen muuttunut ulkomuotonsa haittaisi kauppamatkustajan työtehtävien hoitoa. Hän on niin piintynyt työnarkomaani, ettei edes hyönteiseksi muuttuminen estä häntä ajattelemasta työtä.

Ainoa asia, mikä saa Gregorin todella säpsähtämään, on herätyskellon tikitys. Hän huudahtaa: "Taivaan vallat!", mikä taitaa olla hänen voimakkain tunnereaktio koko novellin aikana. Loppunovellin ajan minua huvittaa suunnattomasti Gregorin täydellinen kyvyttömyys ymmärtää perheenjäsenten järkytystä ja kauhua. Gregorin äiti pyörtyy järkytyksestä. Isä heristää raivoissaan nyrkkiään kuin ilmaistaakseen, että Gregor on tahallaan muuttanut olomuotoaan häntä ärsyttääkseen. Sisar suhtautuu suopeasti ja tekee kaikkensa tukahduttaakseen vastenmielisyytensä. Palvelijat ja vuokralaiset kaikkoavat. Prokuristi naulitsee katseensa Gregoriin ja poistuu paikalta takaperin kävellen.

Huomaan, etten pysty tässä tekstissä välittämään novellin hauskuutta. Siksi kehotan lukemaan Muodonmuutoksen itse ja miettimään, onko novelli traaginen, koominen vai jotain muuta. Entä mitä itse tekisit, jos huomaisit jonain päivänä muuttuneesi valtavaksi syöpäläiseksi? Järkyttyisitkö vai ajattelisitko kuin Gregor: "Ihminen voi hetkellisesti menettää työkykynsä?"

(tämä teksti on alun perin julkaistu edellisessä blogissani "Tapaus amusia")

keskiviikko 18. huhtikuuta 2012

Berliiniläinen huumehelvetti


ELOKUVA (dvd)  ---  Uli Edel: Christiane F. (1981)(Futurefilm, 2011)

Näin tämän elokuvan ensimmäisen kerran vuosikymmeniä sitten ja se syöpyi mieleeni pysyvästi. Törmäsin elokuvaan uudestaan aleläjässä enkä voinut jättää dvd:tä ostamatta.Christiane F. kertoo karmean (tosi)tarinan 13-vuotiaasta tytöstä, joka jää lyhyessä ajassa heroiinikoukkuun. Elokuva on todella kammottava, mutta samalla vetovoimainen kuvaus rappeutumisesta.

Rakastan elokuvan vihertävän kelmeää, urbaania värimaisemaa, joka on samanaikaisesti sekä luotaantyöntävä että puoleensavetävä. Elokuvassa näkyy paljon kolkkoa kaupunkimaisemaa: kolkkoja betonitornilähiöitä, metroasemia, kelmeitä rautatieasemia, parkkipaikkoja, kylmiä katuja, saastaisia käymälöitä, tunneleita, rappukäytäviä, tavallisia koteja ja huumeluolia. Sekä tietysti rautatieasemaa reunustava katu, jonka varrella heroiinia käyttävät poikaprostituoidut hankkivat miespuolisia asiakkaita. Siellä norkoilee myös Christianen poikaystävä.

Christiane luisuu yhä syvemmälle rappioon ja alkaa myydä itseään. Heroiini vie mennessään muitakin. Christianen kokeilunhaluinen sisar päätyy heroinistiksi ja kuolee lopulta tahalliseen tai tahattomaan yliannostukseen. Päähenkilön poikaystävän kämppäkaveri löytyy myös kuolleena heroiinipiikki käsivarressa sojottaen.

Elokuvan vihertävään värimaailmaan uppoavat täydellisesti lähikuvat henkilöhahmojen kasvoista, joilla vaihtelevat epätoivo, tuska, raivo ja turtumus. On oudolla tavalla lumoavaa nähdä lähikuvia kasvoista, joilla hiki helmeilee vieroitusoireiden takia. On kammottavaa ja samalla kiehtovaa nähdä kasvoja, joissa yläluomet repsottavat heroiinipiikin jälkeisessä euforiassa. Sen jälkeen narkomaanin kasvoihin leviää vahamainen, välinpitämättömyyden naamio ja silmien ilme on kuollut.

Kun kirjoitan elokuvasta, se alkaa elää mielessäni: pääosan esittäjän Natja Brunckhorstin harittavat silmät, tärisevät raajat, likaisen punaisiksi värjätyt hiukset, epätoivon ilmeet, raivo, sadattelu, kaduilla hortoilu ja tuntemattomien miesten autoon pyrkiminen. Mustat renkaat silmien alla, käsivarren suoneen työntyvä piikki ja syntymäpäiväkakku, jossa palaa neljätoista kynttilää.

Toisen pääosan esittäjä Thomas Haustein on myös lyömätön epävarmoine, pälyilevine katseineen. Kaikkein tehokkaimmin verkkokalvolleni on syöpynyt kuva Christianesta ja Babsie-sisaresta istumassa metroaseman portailla. He puhuvat vaihtoehdoista: lopettaminen tai kuolema. Heidän ohitseen kulkee iloisia nuoria, joiden Babsie arvioi olevan samassa tilassa jo vuoden kuluttua.

(tämä teksti on alun perin julkaistu edellisessä blogissani "Tapaus amusia")

tiistai 17. huhtikuuta 2012

Mistä nimi blogille?

Kuten olen jo kirjoittanut, edellisen blogini nimi oli "Tapaus amusia". En ehtinyt kirjoittaa blogia tällä nimellä kuin muutaman kuukauden, kunnes tulin finaaliin väärän nimivalinnan takia. Nykyisen blogini nimeä pidän onnistuneena, koska se kuvastaa huumorintajuani. Lisäksi nimi on suomea ja se on sopivan lyhyt. Amusia puolestaan on sivistyssana, joka esiintyy monessa kielessä. Varmasti juuri siksi edellisessä blogissani kävi yllättävän paljon vierailijoita Saksasta, Venäjältä ja Yhdysvalloista (he eivät viipyneet pitkään, kun huomasivat, millä kielellä kirjoitan).

Ennen kuin päädyin nykyiseen Pikkurilli-nimeen, pohdin kaikenlaisia vaihtoehtoja. Osa vaihtoehdoista on hyviä, osa huonoja, osa to-del-la huonoja. Kirjoitan nimiehdotuslistan tähän blogitekstiin, koska mitä huonompi idea on, sitä hauskempi se voi olla. Ja yleisesti ottaen pidän ideoinnista prosessina, johon kuuluu olennaisena osana myös huonot ideat.

Tässä sitä on:
Pikkurilli - kahvia ja kulttuuria (liian hienostunut tai hienosteleva nimi?)
Tuulipuvussa oopperassa (pidän tästä muuten, mutta nimi on liian pitkä)
Aivoproteesi (omituista huumoria)
Sorvin ääressä (aika kornia)
Kulttuurihullu (melkein kuin Hevoshullu)
Kulttuuriaddiktio (tästä pidän muuten, paitsi aika pitkä sana)
Niinku (aivan ihana nimi kulttuuriblogille; huomaa että Rosa Liksomia on tullut luettua; liksom (ruotsia) = tota, niinku
Elikkä-tota-noin-kun-mä-siis-meinaan (liikaa kieli poskella -meininkiä)
Ongelmajätelaitos (joku raja sentään)
Meitsi skriivaa (tekopirteä, tekonuorekas ja mukarento nimi)
Stendhalin syndrooma (muuten hyvä, mutta saattaa olla jo käytössä)
Norsunluutorni (muuten hyvä, mutta ehkä jo käytössä)
Boheemi kaaos (ei paha)
Kirjakasa ja CD-läjä (huonoista huonoin)
Sulkakynä ja mustepullo (millä vuosituhannella eletään?)
Taivaalta sataa kirjaimia (mukarunollinen)
Valuvat kirjaimet (Dali-vaikutteinen)
Piste (aika näppärä nimi, mutta jotenkin lopullisen oloinen)
Huutomerkki (huomionkipeyttä?)
Analfabeetti (tarkoittaa luku-ja kirjoituskyvytöntä henkilöä; sana jakautuu osiin an-alfabeetti, ei siis anal-fabeetti)
Akateeminen idiootti (Hmm...)
Delirium (tarkoittaa sekavuustilaa; kulttuuri voi sekoittaa pään, miksei; delirium tremens tarkoittaa puolestaan juoppohulluutta, mikä ei ole itselleni tyypillinen olotila)
Latomo (aika jännä)
Painavat sanat (itserakkautta?)
Per se (latinaksi per se tarkoittaa itsessään tai itsestään; muuten ehkä hauska nimi, mutta saattaisi johtaa epäasiallisiin viesteihin; entäpä blogin osoite per-se.blogspot.com vai kulttuuriblogi.perse.blogspot.com ?)
Minä luen nyt kirjaa (viittaa jo edesmenneeseen poliitikkoon, joka yritti päästä toimittajista eroon hokemalla moneen kertaan "Minä juon nyt kahvia")

Ei Pikkurilli blogin nimenä ole ihan täydellinen, koska on jo olemassa käsityöaiheinen blogi nimeltä "Pikkurillin blogi". Mutta Pikkurilli-nimistä kulttuuriblogia ei pitäisi olla olemassa, ainakaan blogspotissa ei ollut.

(tämä teksti on osittain julkaistu aikaisemmassa blogissani nimeltä "Tapaus amusia")

Sanojen paino


KIRJALLISUUS  ---  Herta Muller: Sydäneläin (Tammi, 1996)(saksankielinen alkuteos Herztier, 1994, suomentanut Raija Jänicke)

Aikaisemmin olen kirjoittanut 70-luvun poliittisesta musiikista, jossa kommunistinen ideologia on kauneimmillaan. Herta Muller (s. 1953) ei kirjoita ideologiasta, vaan kommunistisesta todellisuudesta, nimittäin Ceausescun ajan diktatuurista Romaniassa. Mullerin romaanissa kommunismi on rumimmillaan. Siihen kuuluu ihmisten kontrolloimista, vainoamista ja usein myös tappamista. Monet yrittävät paeta diktatuurista, mutta luodit tappavat ennen kuin rajanylitys onnistuu.

Kirjan maailma on niin ahdistava, että se melkein lamaannuttaa. Hengitykseni vaikeutuu ja jonkinlainen painon tunne leviää minuun. Kirjoitusvaikeudet valtaavat minut. Yhtenä syynä ilmaisuestoilleni on Mullerin asema suurena kirjailijana, joka on palkittu Nobelin palkinnolla. Miten kaltaiseni pieni lukija, maan matonen ja syntinen, saatana kurja uskaltaa kirjoittaa suuren kirjailijan teoksesta? Jospa kirjoitan vain omista tunteistani, kukaan ei voi tulla väittämään, ettenkö tietäisi mistä kirjoitan. Kaikki ihmiset ovat omien tunteittensa asiantuntijoita (paitsi jos on psykopaatti, jolta tunteet puuttuvat lähes kokonaan tai jos kärsii aleksitymiasta eli sekoittaa tunteet ja fyysiset tuntemukset tai jos kärsii jostain autismin muodosta)

En osaa sanoa, mikä minua eniten järkyttää Mullerin kuvaamassa totalitaristisessa helvetissä. (Sanan "helvetti" käyttö ei ole liioiteltua, vaan pikemmin se on yksi osuvimmista sanavalinnoista. En voi käyttää sanaa "painajainen", koska kaikki tapahtuu valveessa). Onko hirveintä, että joutuu opiskelija-asuntolassa kuuntelemaan taukoamatonta työväenmusiikkia, joka kuuluu huoneiston kaiuttimista? Vai se, että yksityisyyttä rikkoo valtiollinen poliisi, joka tulee avaamaan ja penkomaan avattuja matkalaukkuja? Ei, nämä ovat vasta esimakua.

Onko kauheinta mielivaltaiset kuulustelut, joissa kuulusteltava (lue: viaton uhri) pakotetaan riisuuntumaan alasti, laulamaan lauluja ja tekemään muuta asiatonta? Onko hirveintä se, että kuulustelija kutsuu kuulusteltavaa huoraksi, koska tämä on naispuolisena opiskelijana tekemisissä kolmen miespuolisen opiskelijan kanssa - ilman mitään seksuaalista sisältöä. Ehkä vielä hirveämpää on se, ettei voi luottaa niihinkään, joita pitää luotettavina, koska kuka tahansa saattaa kavaltaa kenet tahansa ja milloin tahansa. Että tuttu nainen, jonka luokse vie säilytettäväksi henkilökohtaisia tavaroitaan, saattaakin olla tekemisissä valtiollisen poliisin kanssa. Ja myöhemmin samainen nainen tulee käymään, kun päähenkilö on onnistunut muuttamaan Saksaan ja paljastuu, että nainen on luvatta kopioinut ulko-oven avaimen viedäkseen sen kuulustelijalle.

Ehkä petosta pahempi on kuolema, koska sitä ei voi mikään korjata. Romaanissa kuolee useita henkilöitä. Kuolinsyynä voi pitää kommunismia, vaikka uhrit kuolevatkin hirttoköyteen, korkealta paikalta maahan syöksyyn tai epäselvissä oloissa, kuten mahdollisesti myrkytettyyn omenaan. Ulkoisesti kaikki viittaa itsemurhaan, mutta murhaa epäillään vahvasti.

Tapa, jolla Muller kirjoittaa tästä, on mielenkiintoinen. Hänen kirjallinen ilmaisunsa on niukkaa, runollista ja tiivistä. Yleisesti ottaen karsastan niukkaa ilmaisua ja liian lyhyitä lauseita, mutta tähän yhteyteen niukkuus sopii. Miten muuten voisi kirjoittaa asioista, jotka ovat niin hirveitä, että ne houkuttavat vaikenemaan? Mullerin ilmaisu tuntuu sellaisen ihmisen puheelta, joka ei jaksaisi puhua, mutta puhuu silti. Muller ei dramatisoi eikä ole hysteerinen, koska sille ole tarvetta eikä tilaa. Mullerillä vähän on paljon ja paljon olisi liikaa.

Voisin loppuun liittää muutaman näytteen, joissa vähäeleisyys näkyy. Huonekaveri Lolan kuolemasta: "Tällaista oli sinä iltapäivänä vähän vaille kolme, kun Lola opiskeli neljättä vuotta ja oli jo melkein jotain: Tyttöjen vaatteet lojuivat sängyllä erillään Lolan vaatteista. Aurinko porotti kuumasti kopperoon, ja pöly peitti linoleumia kuin harmaa turkki. Ja Lolan sängyn vieressä, mistä kirjaset oli otettu pois, oli tumma läiskä. Ja Lola riippui minun vyössäni vaatekomerossa".

Eli miten kirjoittaa aiheesta, josta ei oikeastaan voi kirjoittaa? Niukasti, karsimalla kaiken ylimääräisen, tunteetta koska tunteita ei enää pysty tuntemaan. Tai miten kertoa läheisen ystävän kuolemasta? Lyhyesti ja nopeasti, kuin kirpaisua välttäen:

"Kolme päivää myöhemmin Georg nousi junaan. Tikkuaski hänellä oli takintaskussa. Häntä ei heitetty liikkuvasta junasta. Hän pääsi Saksaan. (--) Varhain aamulla kuusi viikkoa lähtönsä jälkeen Georg virui Frankfurtin katukivetyksellä. Vastaanottokeskuksen viidennessä kerroksessa oli yksi ikkuna auki."

(tämä teksti on alun perin julkaistu edellisessä blogissani nimeltä "Tapaus amusia")

Brutaalia toimintaa

KIRJOITTAMINEN  ---  DIY-taistolaislyriikkaa

Otsikko on harhaanjohtava, koska tässä tekstissä ei ole kyse omin sanoin kirjoittamisesta, vaan jo olemassa olevien tekstin uudelleenjärjestelystä. Olisin voinut valita tekstin otsikoksi myös sanat brutalisointi, vandalisointi tai tökerö vääristely.

Kuinka siis kirjoitat DIY-taistolaislyriikkaa:
1) Kuuntele taistolaismusiikkia riittävästi tai mielellään liikaa, jolloin pääsi on räjähtämäisillään ja taistolaismusa soi päässäsi myös silloin, kun se ei soi stereoistasi.
2) Kirjoittele kuuntelun aikana muistiin sanoituspätkiä sieltä sun täältä.
3) Yhdistele sanoituspätkiä mielivaltaisessa järjestyksessä. Uudelleen yhdistellyissä sanoituspätkissä ei tarvitse olla mitään ulkopuoliselle avautuvaa sanomaa, vaan riittää kunhan uusiotekstissäsi on edes jonkinlaista sisäistä logiikkaa, jonka vain sinä ymmärrät. Kas näin:

Rahiseva äänilevy
ruhjotut luut
hehkuun jähmettyneet sydämet
hyeenankeltaiset hampaat
...ja auringon kimalluksen
maan kolkka varjoisa
jäätyneet kentät
harmaja hauta
...ja auringon kimalluksen
veren ääni
kylmät kahleet
varjot ristikoiden
...ja auringon kimalluksen


Jotenkin outo
CIA, kehto taistelun ja veljeyden
Coca Cola, maailman vahvin sissiliike
Ford Motors, taistomme voittohon vie
United Fruit, ei suru mieltämme paina
CIA, tulipatsaina kolme kirjainta roihuaa


Matkailumainokset
Santa Clara, unessa tuoksuu akaasia
Grandola, on jäänyt jotakin tuuleen ja auringon kimallukseen
Spatski, uuden aamun ruskon purppuroimaan
Chile, Amerikan suloiset uumat
Polidzaveskij, vuorten tuolla puolen


Sekavaa
marmeladin tahrimat kärpäset
kisällittäret keltaisine hyeenanhampaineen
odota niin palajan
oopperamurhaajat leningeissään
kuolleen hedelmän mätänemään viskattu terttu
lintu verta sulissaan
poltinmerkki rinnassansa hehkui
mitä ne tekivät oudolle linnulle
tappoivat tietysti ylijäämävaraston hienolla aseella
oi Auschwitsin neidot, oi tyttäret Dachaun 
ryöstöruhtinaiden maat 
teräkseen valetut

(uusioteksteissä on käytetty materiaalia levyiltä
Kom-teatteri: Kansainvälinen
Agit-Prop: kokoelmalevy
laitan tarkemmat tiedot myöhemmin)

(tämä teksti on alun perin julkaistu edellisessä blogissani nimeltä "Tapaus amusia")

Viattomuuden vangit


ELOKUVA (dvd)  ---  Lucile Hadzihalilovic: Innocence (2004)(Panvision, 2006)

Mietin pitkään, valitsenko tekstin otsikoksi "Vaikea elokuva" tai "Liian vaikea elokuva?", mutta päädyin ylläolevaan vaihtoehtoon, koska se kuulostaa runolliselta. Innocence-elokuvaa voi luonnehtia runolliseksi, mutta yhtä hyvin voi käyttää ilmaisuja monimutkainen, monitulkintainen, tuskastuttava, uhkaava ja jopa ärsyttävä.

Tavallaan elokuvassa kaikki on selkeää, mutta kuitenkin ei ole. Puhtaan valkoisiin vaatteisiin pukeutuneet tytöt, iältään noin 7-12-vuotiaat, asuvat suljetussa sisäoppilaitoksessa metsän keskellä. Laitosta ympäröi muuri eikä pakenemaan pääse. Tytöt opiskelevat lähinnä balettia ja jonkin verran teoria-aineita. Opettajina toimii nuoria naisia, jotka elävät sisäoppilaitoksessa vankeudessa joidenkin menneisyydessä tapahtuneiden epämääräisten rikkeiden takia. Toinen opettajista kulkee ontuen kävelykeppiin tukeutuen, vaikka näyttääkin kaksikymppiseltä. Ilmeisesti hänen polvensa on ruhjottu rangaistukseksi pakoyrityksestä.

Elokuvan visuaalinen ilme on ärsyttävän ristiriitainen. Toisaalta se sisältää paljon kauniita kuvia vehreästä luonnosta, raikkaista nurmikoista ja puhtaista metsistä, joissa lettipäiset tytöt juoksentelevat, hyppivät narua ja pyörittävät hulavannetta. Mutta metsä muuttuu iltaisin synkäksi eikä sisäoppilaitoskaan ole niin viehättävä kuin päällisin puolin näyttää. Laitoksen alla kulkee kammottava viemäri- ja tunneliverkosto, josta voi melkein haistaa kostean kiven hajun ja kuulla vesipisaroiden tipahdukset. Eli päivänvalossa ja maan pinnalla kaikki näyttää puhtaalta ja viehkeältä, mutta hämärässä ja maan alla on jotain uhkaavaa ja melkein saastaista.

Entä vesi sitten? Elokuvassa on paljon veteen liittyvää kuvastoa, kuten lähikuvia pulppuavasta vedestä ja kuvia järvessä polskivista tytöistä. Mitä ihmettä vesi tarkoittaa? Onko se puhtauden ja viattomuuden symboli? Vai seksuaalisuuden? Vesi on elokuvassa myös kuoleman aiheuttaja, koska yksi tytöistä kuolee hukkumalla. Tyttö yrittää paeta laitoksesta vuotavalla veneellä. Kohta kuvassa on roviolla palava hauta-arkku. Vesi on läsnä myös elokuvan loppukohtauksessa, jossa vanhimmat tytöt ovat päässeet pois sisäoppilaitoksesta. Maanalaiselta asemalta alkavan junamatkan päätteeksi tytöt päätyvät kaupunkiin, jossa siellä on suihkulähde, johon tytöt menevät kastautumaan. Suihkulähteellä eräs tytöistä hymyilee pojalle ja roiskii vettä tämän päälle. Tunnelma on toiveikas ja valoisa. Onneksi elokuva sentään loppuun tähän kohtaukseen eikä mihinkään maanalaiseen näkymään.

Yleisesti ottaen pidän arvoituksellisista elokuvista, jotka vaativat katsojalta heittäytymistä ja älyllisiä ponnisteluja, mutta tämän elokuvan kohdalla olisin toivonut, että edes jotain olisi väännetty rautalangasta. Elokuvan jälkeen katsoin ekstroista elokuvan ohjaajan haastattelun. Ohjaaja tarjosi katsojille ylimalkaisen ohjeen tyyliin "ajatelkaa mitä huvittaa, tulkitkaa elokuva miten huvittaa" (mutta ei näin epäkohteliaaseen sävyyn). Onneksi ohjaaja sentään vaivautui selittämään, että elokuva perustuu Frank Wedekindin saksankieliseen novelliin "Mine-Haha eli Nuorten tyttöjen ruumiillisesta kasvatuksesta". Tuskinpa novellia on suomennettu eli ei muuta kuin elvyttämään saksankielentaitoa syväjäästä. Novellista saattaa löytyä selitys vesikuvastolle, koska Mine-Haha tarkoittaa intiaanien kielellä Nauravaa Vettä.

(Tämä teksti on alun perin julkaistu edellisessä blogissani nimeltä "Tapaus amusia")

maanantai 16. huhtikuuta 2012

Humalluttava konsertti


KONSERTTI  ---  Musiikkitalo 5.4.2012, kapellimestari Jukka-Pekka Saraste, sinfoniat Schubert No. 8 ja Mahler No. 9

Vinkki: Jos haluat lukea laadukkaan analyysin tai arvion kyseisestä konsertista, lopeta tämän blogitekstin lukeminen välittömästi ja siirry jollekin muulle sivustolle. Jos haluat lukea tekstin, jossa kirjoittaja kuvailee lähinnä vain omia tunteitaan ja tuntemuksiaan, tämä teksti saattaa miellyttää sinua.

Konsertti jännitti etukäteen melkoisesti. En ole nimittäin aikaisemmin ollut varsinaisessa klassisen musiikin konsertissa. Suurimpana pelkonani oli, että en ymmärtäisi musiikkia ja se näkyisi minusta liian selvästi. Pelkäsin kai, että otsaani ilmaantuisi äkisti tatuointi "Epämusikaalinen" tai että paitani kuvioista voisi lukea "Tämä henkilö ei ymmärrä klassista musiikkia" tai että kaulaani ilmaantuisi kyltti "Käännyttäkää tämä nainen jo ovella, älkääkä päästäkö häntä enää koskaan takaisin tähän rakennukseen".

Mitä suomalainen yleensä tekee, jos olo on ahdistunut ja jännittynyt? Juo alkoholia, mitäpä muutakaan. Musiikkitalossa oli totisesti vastattu kysyntään, koska alkoholia oli myynnissä lukuisissa myyntipisteissä. Aloitin pohjien vetämisen juomalla lasillisen valkoviiniä. Valitin seuralaiselleni, että viinissä maistui petos, koska sen maku oli kitkerä ja koostumus vetinen. Päätin korjata tilanteen tilaamalla lasillisen punaviiniä, vaikka tiesinkin ottavani melkoisen riskin, koska punaviineissä on paljon laadullisia eroja. Kaikkein pahimmalta maistuu vetinen litku, jota myydään Alkoissa luonnehdinnalla "kevyt". Olen törmännyt vetisiin punaviininlitkuihin jopa niinkin arvostetussa kulttuurilaitoksessa kuin Kansallisoopperassa.

Onneksi Musiikkitalossa sentään myydään täyteläistä, paksua ja läpinäkymätöntä punaviiniä. Ilmeisesti viini oli myös tanniinista, koska siitä jäi tulen maku suuhun. Viini humahti nopeasti päähäni. Seuralaiseni häpesi minua, koska kailotin kuulemma liian kovalla äänellä ja möläyttelin kaikenlaisia älyvapaita kommentteja. Väliajalla tilasin jälleen punaviinin. Silmiini ilmaantui humalaisen samea katse ja puheeni alkoi puuroutua. Tunsin itsekin, kuinka poskilihakseni alkoivat halvaantua.

Itse konsertista en muista juuri mitään. Suurimman osan ajasta taisin tuijottaa lumoutuneena kapellimestarin käsien ja vartalon liikkeitä. Se oli kuin tanssia. Katseeni nauliutui kapellimestarin purppuranpunaiseen koristevyöhön (vaatekappeleella on varmasti oma nimikin, mutta minähän en sitä tiedä).

Nyt kun olen saanut elitistiseksi leimatun korkeakulttuurin korkean kynnyksen ylitettyä, aion myöhemminkin mennä klassisen musiikin konserttiin, mutta silloin pyrin minimoimaan alkoholin kulutukseni. Seuraavalla kerralla yritän vapautua pakkomielteestä "ymmärtää" musiikkia. Ja mitä loppujen lopuksi on ymmärtäminen ja miksi ymmärtämispakkomielle kohdistuu aina vain korkeakulttuurisiin tuotteisiin? Jännittääkö kukaan pimeässä leffasalissa istuva katsoja popcornia rouskuttaessaan, että "apua, näinköhän mä ymmärrän tästä leffasta mitään?" 

(Tämä teksti on aikaisemmin julkaistu edellisessä blogissani nimeltä "Tapaus amusia")

Epälumoava näyttely


NÄYTTELY  ---  Lelun lumo (24.2-13.5.2012, Helsingin taidemuseo, Tennispalatsi)

Tunteella: en pitänyt Tennarin lelunäyttelystä. Näyttely herätti ärtymystä, inhoa, ihmetystä ja raivoa. Näyttelyssä ei ollut mitään lumoavaa. Itse asiassa se oli vastenmielisin, kylmin, kovin ja rumin näyttely, minkä olen nähnyt vähään aikaan. Näyttelyn nimi on väärä. Nimeksi voisi puolestani vaihtaa esimerkiksi "Kaikkien aikojen vastenmielisimmät lelut" tai jotain tyyliin "Älä koske! Älä leiki! Älä tunne! Älä hengitä!"

Lelunäyttelystä puuttui kokonaisnäkemys, mikä on mielestäni onnistuneen näyttelyn rakentamisen edellytys. Näyttelyyn haalituista esineistä puuttui yhteinen nimittäjä, mikä voi olla tietty aikakausi, teema, maa tai oikeastaan mikä tahansa yhdistävä tekijä. Sen sijaan näyttelyyn oli raahattu leluja periaatteella "mitä tahansa, mistä tahansa".

Onnistuneesta näyttelystä välittyy mielestäni myös jokin sanoma. Tässä näyttelyssä luonteva viesti olisi voinut olla "leikkiminen on kivaa", mutta ei. Sekavien leluvalintojen ja kantaaottavien taideteosten takia näyttelystä välittyi ristiriitainen sanoma. Aloin jopa epäillä, inhoaako näyttelyn suunnittelija leluja, leikkimistä ja leikkisyyttä jollain perustavanlaatuisella tavalla.

Ehkä on syytä kuvailla vähän perusteellisemmin näyttelyn esineistöä. Ensimmäisessä kerroksessa oli sekava kokoelma Nooan arkkeja eläimineen, eri ammatteihin liittyviä nukkeja - ja yllättäen robottileluja! Mikä kertomus tästäkin rakentuu? Ajalliset ja tyylilliset siirtymät ovat melkoisia eikä niitä ole vaivauduttu selittämään missään. Vastenmielisyys vain lisääntyi näyttelyn jatkuessa toisessa kerroksessa. Sinne oli raahattu kuljetusajoneuvoleluja, mutta suurin osa niistä vaikutti sellaisilta, joita katsellaan, mutta ei kosketeta, leikkimisestä puhumattakaan.

Seuraavaksi katsojan silmille vyörytetään sota-aiheisten lelujen vastenmielinen rivistö. Jopa natsihenkiset lelut olivat edustettuina näyttelyssä. Eräässä lelussa loisti hakaristi! Tästä siirryttiin luontevasti(?) nukkien ja nukkekotien vaaleanpunaiseen maailmaan. Yhtään kaunista tai viehättävää nukkea en muista nähneeni. Näyttelyn suunnittelijat ovat ilmeisesti nähneet paljon vaivaa etsiessään hirviöiltä näyttäviä nukkeja. Nukkien kasvot näyttivät valehtelematta vääristyneiltä tai muuten vain oudoilta. Nukkien kasvojen ilmeet olivat häpeileviä kuin nurkkaan ajatuilla eläimillä tai irstaita kuin bordellin emännillä.

Koko näyttelyn kruunasi nykytaiteilijan videoteos, jonka kuvaruudulla tuli loimusi ja kärventyneet muovinuket lojuivat etualalla kuin roviolla. Tähän taitaa tiivistyä koko näyttelyn sanoma: "Lelut pitää polttaa! Leikkiminen on typerää! Leikkisyys on halveksuttava luonteenpiirre!"

(tämä teksti on julkaistu aikaisemmin edellisessä blogissani nimeltä "Tapaus amusia")

sunnuntai 15. huhtikuuta 2012

Ensimmäinen viesti

Edellisen blogini nimi oli "Tapaus amusia - epäasiantuntijalausuntoja taiteesta". Avasin tämän blogin tammikuussa vuonna 2012. Melko pian tajusin, että olen valinnut väärän nimen. Eniten nimessä alkoi tökkiä sana "tapaus", koska amusia ei ole tapaus, vaan ominaisuus. Amusia tarkoittaa siis täydellistä musikaalisuuden puuttumista. En ole itse amusiatapaus, mutta halusin blogiini sanan "amusia", koska pidin sitä humoristisena.

Jonkin ajan kuluttua lakkasin pitämästä nimeä hauskana ja se alkoi kuulostaa pelkästään omituiselta. Päätin, että nimi on pakko vaihtaa. Lopulta päädyin valitsemaan nimeksi Pikkurillin, koska se on söpö ja hauska. Kukapa ei tuntisi stereotypiaa kultturellista ihmisestä, joka siemailee shampanjaa kulttuuritapahtumassa pikkurilli pystyssä! En tunnusta, että itse olisin tällainen. Enhän minä, mutta kun muut...

Aion siirtää suurimman osan edellisen blogini teksteistä tähän blogiin. Kirjoitan ne manuaalisesti kaikki uudelleen, vaikka olisikin ehkä mahdollista siirtää ne näppärästi copy/paste-toiminnolla(?). Siirrän myös valokuvat. Sen jälkeen alan jälleen kirjoittaa uusista aiheista.