sunnuntai 28. syyskuuta 2014

Elokuva, joka pahoitti mielen ja pilasi ruokahalun

(Elokuvasta Mielensäpahoittaja, kuvat sivulta Finnkino)
ELOKUVA  --- Mielensäpahoittaja (2014)

Ohjaus: Dome Karukoski
Pääosissa: Antti Litja, Mari Perankoski (lisää muut)

Huomio: myös blogitekstini saattaa pahoittaa mielesi ja pilata ruokahalusi. Se saattaa myös turhauttaa, raivostuttaa ja ällöttää, koska lätisen jälleen täysin epäolennaisista asioista sen sijaan että analysoisin ja arvioisin elokuvaa. Myös riski sydänkohtaukseen ja psykoosin laukeamiseen on olemassa. Siksi tekstiäni ei kannata lukea ollenkaan.

On päivänselvä asia, että Mielensäpahoittaja-elokuva pahoitti mieleni. En edes jaksa kirjoittaa näin ilmiselvästä aihepiiristä. Sen sijaan minulle tuli täytenä yllätyksenä se, että elokuva pilasi myös ruokahaluni. Tällaista minulle ei ole tapahtunut koskaan aikaisemmin missään muussa elokuvassa.

Leffassa minulla on yleensä tapana vetää naamariin kaikenlaisia sokeripommeja, kuten suklaarusinoita, irtokarkkeja, pastilleja, lakuja, suklaapatukoita ja muuta makeaa. Tällä kertaa olin varustautunut lontoonrakeilla. Mutustelin karkkejani hyvällä ruokahalulla/karkkihimolla, kunnes valkokankaalle jämähtänyt kellanruskeaan ruutupaitaan ja kammottavaan karvalakinreuhkaan pukeutunut, katkeroituneen näköinen ukkeli pilasi kaiken.

Tajusin, että Antti Litjan esittämä äijänkäppyrä ja makeat karkit eivät vain sovi yhteen. Karkit kirjaimellisesti menittävät makunsa. Siksi lopetin välittömästi niiden syömisen ja laiton karkkipussin takaisin laukkuuni. Ruokahaluni/karkkihimoni tuhoutumiseen vaikutti myös elokuvan iljettävä, 70-lukulainen värimaailma, jolle olen allerginen. En vain voi sietää kukertavan kellertävän rusehtavan vihertävää värisotkua. Kuvottavat väriyhdistelmät laukaisevat minussa niin voimakkaan stressireaktion, että ruokahaluni tuhoutuu saman tien.


Elokuvan katsomisen jälkeen aloin miettiä, miten on edes mahdollista, että ruokahaluni tuhoutuu pelkkien vastenmielisten värien näkemisestä. Sen sijaan aikaisemmin olen huomannut, että kuuloaistilla ja esimerkiksi ihmisten puheiden sisällöillä ei ole minuun minkäänlaista vaikutusta. Voin aivan hyvin syödä ruokaa hyvällä ruokahalulla ja samalla kuunnella jonkun selostusta löystyneestä ulosteesta, visvaisista eritteistä, räkäklimpeistä, maksoittuneesta verestä, peräpukamista tai mädäntyneistä eläintenraadoista, joissa kuhisee toukkia tai aivan mistä tahansa.Sanon vain puhujalle, että aijaa, sehän on mielenkiintoista ja jatkan lautasen tyhjentämistä. Osa ihmistähän menettää ruokahalunsa välittömästi, jos mainitaan esimerkiksi, että pihalla vilahti rotta.

Mutta sen sijaan ruokahaluuni vaikuttaa todella voimakkaasti näkö- ja hajuaisti. Hajuaistin vaikutus ruokahaluun tuskin tulee kenellekään yllätyksenä. Tuskinpa kukaan muukaan suostuu syömään ruokaa, joka haisee mädälle, eltaantuneelle, hapantuneelle, käyneelle tai muulla tavalla vääränlaiselle. Pelkän ruuanhajun lisäksi minuun vaikuttaa voimakkaasti myös ruokailuympäristön haju. Kerran Tukholmassa ja kerran Barcelonassa olen kääntynyt ravintolan ovelta, koska vastaani pöllähti kuvottava, eltaantuneen rasvan haju. En edes halunnut tietää, miltä ravintolan sisällä haisee tai minkälainen on keittiön hygieniataso. Jotenkin vain pystyin visualisoimaan torakat, rotat, toukat ja ties mitä liejuista paskaa pitkää pitkin lattioita, seiniä ja kattoa.

Tuskin tulee yllätyksenä sekään, että ruuan ulkonäkö ja erityisesti värimaailma vaikuttaa ruokahaluuni. En suostu syömään ruokaa, joka ei sisällä muita värejä kuin ruskea, keltainen, beige ja pahimmassa tapauksessa jopa harmaa (eli käytännössä ruoka on tyyppiä liha&perunat). En voi sille mitään, että ruskea väri ruuassa yhdistyy mielessäni paskaan ja keltainen kuseen. Sen sijaan haluan, että ruuassa on paljon eri värejä, kuten punaista (paprika, tomaatit, chili), vihreää (herneet, parsakaali, vihreät pavut, salaatti, kesäkurpitsa), oranssia (porkkana) ja keltaista (maissi). Mitä voimakkaammat värit, sen parempi. Minun pitää myös pystyä erottamaan värit toistaan. Siksi en syö juurikaan mitään sellaista, jonka koostumus on tyyppiä mössö, kuten sosekeitot ja kaikenmaailman pateet, hyydykkeet ja mössönsössöt. Mitään hemmetin pirtelöitä ja smoothieita en halua edes ajatella. Puuroa sentään pystyn syömään, vaikka sekin näyttää oksennukselta.

Minusta on aika yllättävää, että Mielensäpahoittaja-elokuvan kellertävän kukertava värimaailma onnistui tuhoamaan ruokahaluni, mutta television inhorealistiset dokumentit eivät. Kerran katsoin telkkarista dokumenttia ihmisen elimistön loisista ja söin samalla erinomaisella ruokahalulla jotain ruokaa. Ruokahaluni ei tuhoutunut edes kohdassa, jossa ihmisen sisältä häädetty, 3-5 metriä pitkä lapamato venytettiin koko pituuteensa pihanurmelle. Ei mitään vaikutusta. Todennäköisesti en juuri silloin kuitenkaan syönyt tagliatelle-nauhapastaa, joka keitettynä näyttää erehdyttävästi lapamadolta. Eli kertauksena: tunkkainen 70-lukulainen  värimaailma kuvottaa minua enemmän kuin lapamadot. Mitä tästä opimme? Emme mitään.

Pääsin kuitenkin elokuvassa vähällä. Pääosan esittäjä, Antti Litja, menetti ikävä kyllä myös terveytensä elokuvan takia ja on nyt sairaalassa, ainakin lehtitietojen mukaan. Minähän menetin "vain" ruokahaluni.

Vielä muutama sana Mielensäpahoittaja-elokuvasta. On se ihan hauska. Tavallaan. Muistakaa pahoittaa mielenne. Muistakaa myös vetää herneet nenäänne.

torstai 25. syyskuuta 2014

Simpukoiden sisälle sullottuja suden silmiä (ja haaste)

Haasteiden aika ei ole ohi. Äskettäin osallistuin Opuscolon Limerikki-haasteeseen, jonka minulle lähetti Marjatta. Koska haasteisiin osallistuminen on parhaimmillaan stressaavaa ja pahimmillaan traumatisoivaa, laitankin haastetun kostoiskuna liikkeelle oman haasteeni. Sen nimi on Alkukirjain-kirjoitushaaste, jossa ainoana vaatimuksena on, että kaikkien sanojen on alettava samalla kirjaimella yksittäisessä tekstissä (esim. Anneli ampaisi ambulanssiin ahmaistuaan aimo annoksen anabolisia ampulleja).

Haasteeni on muutoin avoin paitsi ajattelin piinata (tai ilahduttaa?) Alkukirjain-haasteellani Opuscolon Valkoista kirahvia ja Marjatan kirjaelämysten Marjattaa. Haasteessani ei ole ihmeempiä sääntöjä (koska en jaksa keksiä niitä). Haasteeseen voi siis osallistua kuka tahansa ja milloin tahansa. Haasteeseen ei siis liity mitään aikarajoituksia tai muita stressitekijöitä. Lähtekää mukaan!

Tässä kirjoitushaasteessa sana on niin vapaa, ettei niin vapaata sanaa olekaan paitsi että nyt on. Ainoa asia, mikä tässä haasteessa rajoittaa sanojen täydellistä vapautumista, on alkukirjain. Mutta muuten voi kirjoittaa runoa tai proosaa, pitkää tai pätkää, suoraa tai väärää, rankkaa tai pehmoa, siistiä tai epäsiistiä, todella paksua tai erittäin ohutta.

Alla oma tuotokseni Alkukirjain-kirjoitushaasteesta (jonka olen kirjoittanut jo joku aika sitten):


Siskot salongissa

Siviä sipsuttaa saappaissaan Society-salonkiin. Sirpa suhaltaa sifongeissaan, satiineissaan, safiirit säihkyen. Suzanne sössöttää, sammaltaa, sekoilee.
   - Saakeli sentään, Suzanne! Selkärangaton sekoilusi sapettaa. Sahti sekoitti sielusi, Siviä sihisee.
   - Suurentelet. Sivallat sanoillasi, siveetön Siviä! Suzanne säksättää Siviälle.
Siviä, Sirpa sekä Suzanne sulloutuvat sohvalle. Sakettiin sonnustautunut salonkiville saapuu.
   - Siviä, sutenöörisi saapui!, Suzanne satuilee.
   - Sikamaista! Salonkivillekö sutenöörini!, Siviä sihauttaa suunniltaan.
   - Saisimmeko syötävää?, Sirpa sanoo.
   - Suosittelen Sekalaista Sörsseliä. Se sisältää sian sorkkia, sammakoita sekä sonnin sukuelintä sameaksi soseeksi survottuna, salonkiville selostaa.
Siskot syynäävät sakettisetää silmät selällään.
   - Sen sijaan Seikkailijan Saalis sisältää suikaloitua sakaaalin selkää, simpukoiden sisälle sullottuja suden silmiä sekä skorpioneiden sydämiä sinapissa, salonkiville suomentaa suopeasti.
   - Sehän sovinnaista! Soisin särmikkyyttä, Suzanne sössöttää.
   - Sininen Sekoitus saavuttanee suosionne. Se sisältää savustettua sonnin suolistoa, sinertyneitä sian saparoita sekä siivutettua salamanteria sihisevässä siirapissa.
   - Siispä sullomme sitä sisäämme. Siemailtavaksi soisimme sähköisen sihisivää siideriä.
   - Saapuu sekunnissa, salonkiville sanoo sännätessään.

   - Saanen selostaa sekaantumistani sinettisormusten salaseuraan, Sirpa sanoo siideriä siemailleessaan.
   - Sirkkelin soittajien salaseuraan?, Suzanne simputtaa.
   - Sätit suottaa sinettisormusten salaseuraa. Siellä sonnustaudumme silkkisiin sareihin. Sitran sävelet sekoittuvat suitsukkeiden siniseen savuun. Suollamme suustamme salattuja säkeitä. Sielumme sirpaloituvat, sinkoutuvat sfääreihin, silmissämme siintää satumainen sumu.
   - Suunnattoman suloista!
   - Suunnitelmia syksylle, Siviä?
   - Suunnittelen Sambian savanneilla samoilua, Saharan sateessa seisomista, Siviä supattaa.
   - Sataako Saharassa?
   - Satunnaisesti.
   - Sinkoutuisit Siperiaan!, Suzanne sättii.
   - Sullon sinut säkkiin, sinkoan sameaan Saimaaseen. Siellä suomuiset särjet sorkkivat sääriäsi, Siviä suuttuu, siristää silmiään, supistaa suunsa suoraksi.
   - Suussa sulavat sekoituksenne saapuvat, salonkiville sanoo sijoittaessaan sörsselit serviettien suuntaan. Savustettua sonnin suolistoa, sinertyneitä sian saparoita sekä siivutettua salamanteria sihisevässä siirapissa. Syökää!

Suzannen, Siviän sekä Sirpan syödessä Suvisaariston Sara saapuu selostamaan shokeeraavaa sairauttaan:
   - Siskot! Sairastuin sivistyssanojen suoltamissairauteen. Stigmatisoivaa! Suustani syöksähtelee sivistyssanoja säännöllisesti. Saanen selostaa sunnuntaisia sekvenssejäni. Soitin stereoistani sambaa. Suorastaan saturoidun segmentillisestä samban sekularisaatiota. Sanoisin siis: samban semantiikka sytytti sydämeni. Samalla söin suklaata suksessiivisissä sarjoissa. Syntisen slentriaalia?
   - Stop! Stop! Suollat säälittävää siansaksaa. Silkkaa soopaa!, Siviä sähähtää.
   - Sanoinhan: sairastuin sivistyssanasairauteen! Siksi stoorissani sanat sekoittuvat sekasortoisesti, senkin sydämetön sosiopaatti!, Sara sanoo sopraano särkyen, syöksähtää suivaantuneena.
   - Surullista!, Sirpa supisee.
   - Sai sanktion synneistään!, Suzanne sanoo silmät sarkasmia sädehtien.

Siskojen saatua syödyksi salonkiville saapuu.
   - Sitten? Suvaitsetteko syödä säkillisen sokeria?
   - Suvaitsemme!, siskot sirkuttavat. Siis säkillinen sokeria ja saavillinen shamppanjaa.
   - Suurenmoista! Saapuu sekunnissa!, salonkiville sanoo.
Siskojen siemaillessa shamppanjaa saavista seremoniamestari sanoo:
   - Seuraavassa show:ssa säkeitään suoltaa Siiri Sirius. Siispä siskot sekä sedät! SIIRI SIRIUS!
Siiri saapuu, suoltaa säkeitään:

   "Saksofonista syntyi sinistä sähköä,
   sinisestä sähköstä savuavia seteleitä,
   savuavista seteleistä sakeita seeproja,
   sakeista seeproista samettisia sanoja, 
   samettisista sanoista särkyneitä seireinejä,
   särkyneistä seireeneistä surullisia silmiä,
   surullisista silmistä sairasta sappea, 
   sairaasta sapesta suolaisia säveliä.
   Suolaisista sävelistä syntyi saksofoni."

 Siskot sättivät Siiri Siriusta:
   - Sekavaa surrealismia!
   - Suorastaan saatanallisia säkeitä!
 Seremoniamestari sanoo:
   - Seuraavaksi saksalaisen Schliemannin shokeerava show! Siskot sekä sedät! SCHLIEMANN!
Schliemann selostaa:

   "Sekoitan siemeniä saveen.
   Sitten sekoitan soraa siementen sekä saven seokseen.
   Sekoitetaan, sekoitetaan...
   SIMSALA SIM!
   Seoksesta suhahtaa SIIVEKÄS SILAKKA!
   Sitten SARVEKAS SILLI!"

Siskot suivaantuvat:
   - Shittiä!
   - Scheisenderia!
Seremoniamestari sanoo:
   -Seuraavaksi Sekunda Sisters saapuu soittamaan serenadeja sahalla.
Siskot suuttuvat:
   - Sietämätöntä! Syöksymme!

sunnuntai 21. syyskuuta 2014

"Limerikillä" häpeänsietokykyä


(Kamppi; kuvan henkilöt eivät liity tapaukseen)
 Marjatta haastoi minut limerikki-haasteeseen, joka on alun perin peräisin Opuscololta. Haasteeseen sisältyi limerikin määritelmä, mutta uteliaisuudesta tarkistin myös määritelmän Otavan tietosanakirjasta, jonka mukaan limerikki on "viisisäkeinen komparuno, jonka viimeinen säe sisältää yleensä epigrammimaisen yllätysvitsin". Epigrammi on puolestaan "lyhyt, lakoninen pikkurunoelma".

Opuscolon haasteessa vaadittiin, että limerikki sisältää paikannimen, jota ivataan ja että säerakenne on muotoa AABBA. Niinpä. Tuottamani raapustus sisältää viisi riviä, jossa on vaaditut loppusoinnut. Tekeleeseeni sisältyy myös paikannimi, jota ivataan (Helsinki). Mutta: "limerikkini" on puhekielinen ja osittain alatyylinen. "Limerikissäni" on runon puhujana, 15-25-vuotias helsinkiläinen tyttö, poika, nainen, mies tai hermafrodiitti, jonka puhetyyli on tahallisen koominen (en siis minä).

Mietin pitkään, viitsiikö tällaista scheisenderiä edes julkaista. Mutta menköön sitten bittiavaruuteen, tervemenoa!

"Limerikkini"

Stadis on nykyää iha törkeest kauppakeskuksii,
on Kamppii, Kluuvii, Forumii ja vittu CityCenterii.
Siel jengi hengaa ja vetää lattee
tai sit pöllii röökii ja dokaa bissee.
Ei vittu mä en enää jaksa tota feissarii!

Haastan limerikki-haasteeseen kaikki ne ihmiset, jotka haluavat kehittää omaa häpeänsietokykyään.

Limerikkeilyllään on kunnostautunut erityisesti Omppu kirjoittamalla pitkän riimirunon Magic Mikestä. Limerikkejä ovat kirjoittaneet myös ainakin marmustoi, Suketus, Leena Lumi, Birgitta ja Milla

torstai 18. syyskuuta 2014

Venäläisten ostosretki

(Elokuvasta Shopping Tour, kuvat sivulta Finnkino)
ELOKUVA  ---  Shopping Tour (2014)

Lajityyppi: komedia, jännitys, kauhu
Ohjaaja: Mikhail Brashinsky
Pääosissa: Tatyana Kolganova, Timofey Yeletsky

Luin ohjelmalehtisestä, että Shopping Tour on suomalaisiin ostoskeskuksiin sijoittuva venäläinen kauhukomedia venäläisturisteista, jotka kohtaavat suomalaisia ihmissyöjiä. Riehaannuin heti ja ajattelin, että elokuva on pakko nähdä.

Elokuvan alkupuolella innostuin sen muka-dokumentaarisesta otteesta, jossa teini-ikäinen poika kuvaa heiluvalla kännykkäkameralla ostosmatkan etenemistä bussissa, taukopaikoilla, rajalla, tullissa ja suomalaisissa kaupoissa, huoltoasemilla ja poliisiasemalla. Amatöörimäisen huojuvissa kuvissa pääsin seuraamaan pojan ja hänen äitinsä arkisia keskusteluja ja nahisteluja tupakoinnista, oluenjuonnista ja ihmissuhdekiemuroista.

Rajanylityksen jälkeen päästiin ensimmäiseen shoppailukohteeseen. Gigantissa elektroniikkaostokset keskeytyvät, koska sekopäiset suomalaismyyjät jahtaavat venäläisturisteja ihmissyöntivimman vallassa. (Outo sattuma: elokuvan aikana kännykkääni tuli mainos Itiksen Gigantista). Yksi sun toinen venäläinen joutuu teurastuksen kohteeksi. Valkokangas täyttyy punaisista roiskeista ja kamera heiluu entistä pahemmin. Kamera kuvaa tapahtumia muun muassa ihmissyöjiä pakoon juoksevan pojan näkökulmasta. Tässä vaiheessa kamera pomppii jo niin holtittomasti, ettei kuvasta meinaa saada selvää.


Venäläisturistien teurastukset jatkuvat kaavamaisesti huoltoasemilla ja jopa poliisiputkassa. Katsojana minua alkoi kyllästyttää saman toisto. Lopulta suomalaisten ihmissyöntivimmalle löytyy selitys: elokuvan mukaan suomalaisen juhannuksenvieton perinteisiin kuuluvat ihmisuhrit. Tämä oli jo niin paksua, etten tiennyt, olisiko pitänyt itkeä vai nauraa. (Itse ainoa kohta elokuvassa, joka sai minut nauramaan, oli näyttelijän esittämä toteamus, että Suomi on maailman paras maa Unescon mukaan).

Elokuvaa seuratessani mielessäni käväisi ajatus, onko tämä mahdollisesti huonoin koskaan näkemäni elokuva. Venäläisissä näyttelijöissä ei ollut mitään vikaa ja varmasti käsikirjoituskin toimi hyvin, ainakin paperilla, mutta sottainen kuvaus pilasi koko paketin. Ilmeisesti käsivarakuvaus pyrki jäljittelemään The Blair Witch Project-elokuvaa, joka pyrki myös antamaan dokumentaarisen vaikutelman metsään eksyneistä teinipojista, jotka päätyvät noitien piinaamiksi.

Tai sitten minulta jäi jotain olennaista käsittämättä. Ehkä elokuva edustaa minulle jotain täysin tuntematonta lajia. Ehkä se on camp-henkinen, vasemmalla kädellä tehty spedeily, jonka tavoitteena on kiertää Oscar-palkintoehdokkuudet mahdollisimman kaukaa. Jos joku tietää, kertokaa ihmeessä.

Idea: jos joku haluaa ehdottaa minulle elokuvaa, jota menisin seuraavaksi katsomaan (Finnkinon teatterit Helsingissä), ehdottakaa! Jos tulee vain yksi ehdotus, menen siihen elokuvaan ja kirjoitan siitä blogiini. Jos tulee useita ehdotuksia, arvon. Jos kukaan ei ehdota mitään, valitsen arpomalla kaikista elokuvista tällä hetkellä Helsingissä.

Toteutus:
Arvonta suoritettu. Virallisena valvojana toimi Minni-kissa, joka oli koko arvonnan ajan sikeässä unessa kuljetuskopperossaan. Tulokset:
1. Mielensäpahoittaja (Marjatan listalta, ehdotukset kommentissa)
2. Apinoiden planeetta 3D (lista kaikista leffoista Helsingissä)

Mielensäpahoittaja ei haittaa, mutta Apinoiden planeetta, voi ei! Hävettää, pakko yrittää livahtaa nopeasti päivänäytökseen.

sunnuntai 14. syyskuuta 2014

Psykologisesta uskottavuudesta



KIRJALLISUUS  ---  Joyce Carol Oates: A Fair Maiden (Quercus, 2010)

Oatesin psykologisen trillerin rakenne on pelkistetty: nuori nainen Katey Spivak saapuu vieraaseen kaupunkiin lastenhoitajaksi ja kohtaa vanhan miehen, Marcus Kidderin. Mies lähestyy naista ja haluaa selvästi naiselta jotain, mutta mitä? Enpäs kerrokaan. "Jotain" on osittain kaunista, osittain rumaa ja osittain luonnollista, osittain luonnotonta. Loppuratkaisu on osittain hyvä, osittain paha, riippuu miltä kannalta katsoo. Mutta koko tarina on mielestäni mahdollinen ja psykologisesti uskottava.

Takerruin lukukokemukseni aikana nimenomaan psykologisen uskottavuuden käsitteeseen. Pohdin, mitä voisi tapahtua,  mitä ei ja millaisille ihmistyypille romaanin kuvaamia asioita voisi tapahtua. Selkeytän romaanin asetelmia. Teini-ikäinen Katya Spivak on kasvanut huonoissa ja köyhissä oloissa suuren sisarusparven keskellä. Hänen äitinsä on vastuuntunnoton ja välinpitämätön valehtelija, joka käyttää muita omiin tarkoituksiinsa. Katya isä on kadonnut. Luonnollisesti Katya kaipaa elämäänsä rakkautta, hyväksyntää, turvaa - ja rahaa.

Mitä tapahtuu, kun Katya törmää poikkeuksellisen ystävälliseen, sympaattiseen ja hieman hassuun mieheen, joka osoittaa tytölle huomiota, ensimmäisiä kertoja tämän elämässä? Totta kai Katya suostuu tapaamaan miehen uudestaan. Katya lähtee mukaan outoon ihmissuhteeseen, jonka luonteesta ei meinaa saada selvyyttä. Marcus näyttää ihailevan Katyan nuoruutta ja kauneutta, ja siksi pyytää naista malliksi. Osoittautuu, että Marcus Kidder on tunnettu taidemaalari, lastenkirjailija ja vieläpä muusikko. Mallina olemisesta taiteilija maksaa avokätisesti.

Vähitellen poseeraustilanteet muuttuvat oudommiksi ja oudommiksi. Mies onnistuu manipuloimaan naista ja saa tämän pukeutumaan arveluttaviin asuihin tai suostumaan alastomuuteen. Nainen kokee itsensä nöyryytetyksi ja raivostuu, mutta palaa kuitenkin miehen luokse kerta toisensa jälkeen. Miehen ystävällisen ja sivistyneen pinnan alta alkaa paljastua toinen toistaan vastenmielisempiä piirteitä, mutta nainen ei vain pääse miehestä eroon. Voisiko tällaista tapahtua? Mielestäni voisi.

Loppuratkaisu on todella kieroutunut, mutta periaatteessa mahdollinen. Oatesin tapa kuvata Marcus Kidderin mielenliikkeitä tuntuu myös psykologisesti uskottavalta. Miksei tällainen miestyyppi voisi olla olemassa, jossa sekoittuu oudolla tavalla eräänlainen rakkaus ja välittäminen, seksuaalinen halu, kauneudenkaipuu, herkkyys ja äärimmäinen vallanhalu.

(suomenkielisissä blogeissa kukaan ei ilmeisesti ole kirjoittanut tästä kirjasta; lisään linkit englanninkielisiin blogeihin kunhan jaksan ts. saattaa kestää yllättävänkin pitkään)

sunnuntai 7. syyskuuta 2014

Jankutus 1Q84:stä jatkuu - ja loppuu

(Tarjoiluehdotus: japanilainen keitos 1Q84 pikkurillin kera)

KIRJALLISUUS  ---  Haruki Murakami: 1Q84. The complete trilogy. Vintage Books, 2012. (Käännös japanista englanniksi Jay Rubin ja Philip Gabriel)

Marjatan (Mentula) luvalla kirjoitan tästä kirjasta jo kolmatta ja samalla viimeistä kertaa. Luin trilogian loppuun jo joku aika sitten, mutta vasta nyt pääsen sorvin ääreen. Näkökulmani tässä blogiraapustuksessa on se, miksi romaanin hyväksyminen oli minulle niin vaikeaa. Eli tässä tekstissä selvittelen jälleen päänsisäistä todellisuuttani. Jos se ei edelleenkään kiinnosta sinua, potentiaalinen lukijani, jätä tekstini lukematta. Jos kiinnostaa, great.

Ensimmäisenä syynä Murakami-kammolleni pidän kirjailijan japanilaisuutta tai laajemmin ilmaistuna aasialaisuutta, minkä koen uhkaavan eurooppalaisuutta. 1Q84:ää lukiessani kiinnitin huomiota Murakamin toistuviin viittauksiin länsimaiseen kirjallisuuteen. 1Q84:n lähtökohtana on George Orwellin klassikko 1984. Lisäksi Murakamin kirjassa mainitaan ainakin Anton Tsehov, Franz Kafka ja Marcel Proust. Kun huomasin nämä nimet, minuun iski mustasukkainen omistustarve aivan kuin vain eurooppalaisilla ihmisillä olisi oikeus viitata eurooppalaiseen kirjallisuuteen. Minusta tuntui kuin Murakami olisi Japanista käsin tunkeutunut sorkkimaan ja turmelemaan eurooppalaista kirjallisuusperintöä. Tiedän, että tunteeni ovat naurettavia, mutta näin kuitenkin tunsin.

Todennäköisesti japanilaisista tuntuu samalta, kun eurooppalaiset imevät kulttuurivaikutteita Aasiasta ja soveltavat niitä miten sattuu. Täällä Helsingissä vilkuilen välillä japanilaisia turisteja säälivästi, kun ne pikkurassukat joutuvat altistumaan eurooppalaisille muunnoksille sushista, vihreästä teestä, karaokesta ja sisustustyyleistä. Moni japanilainen varmasti kalpenisi kauhusta, jos näkisi, että joku eurooppalainen suunnittelija on läntännyt suihkulähteen ja kiinanruusun keskelle japanilaista kuivapuutarhaa, jonka on tarkoitus sisältää pelkkää haravoitua hiekkaa ja symbolisia kivenmurikoita. Ehkä Murakami itsekin tuntisi tarvetta lähettää yakuzan tällaisen suunnittelijan perään.

Toinen syy Murakami-fobiaani tai -allergiaani oli se, että olen tottunut kaunokirjallisuuteen, joka jäljittelee todellisuutta. Kiinnitän paljon huomiota fiktiivisen maailman uskottavuuteen, ja erityisesti psykologiseen uskottavuuteen. Sanomattakin on selvää, että 1Q84 ei jäljittele todellisuutta eikä sitä myöskään voi kutsua uskottavaksi. Ainakaan minun mielestäni uskottavuuteen eivät kuulu raamattuvaikutteinen hedelmöittyminen ilman seksiä tai henkilöhahmojen epärealistiset aikasiirtyvät tai epätodennäköiset kohtaamiset vuosikymmenten jälkeen tai fiktion sisäisen fiktion siirtyminen fiktion pääasialliseen tarinaan (sekavasti ilmaistu, tiedän).

Mitä pidemmälle luin 1Q84:ää, sitä enemmän aloin ajatella, että mitä merkitystä fiktion uskottavuudella tai todellisuudenkaltaisuudella oikeastaan on. Fiktiivistä maailmaa ei oikeasti ole olemassa missään muualla kuin kirjailijan ja lukijan mielikuvituksessa, miksi sitten olisi mitään merkitystä, mitä tapahtuu maailmassa, jota ei  edes ole olemassa? Periaatteessahan fiktiossa voisi tapahtua aivan mitä tahansa, mutta kuitenkin lähes aina fiktio muistuttaa ns. yhteistä todellisuuttamme.

Fiktiivisessä maailmassa voisi yhtä hyvin esiintyä ihminen, jolla on kahdeksan jalkaa, läpinäkyvä pää ja kyky lentää, jos kirjailija niin päättää ja kustannustoimittaja sallii. Tällaisia romaanihenkilöitä ei vain ole fiktiossa pahemmin näkynyt (enkä ole niitä itsekään erityisemmin kaivannut). Periaatteessa romaanihenkilö voisi vaikkapa pystyä kävelemään seinän läpi, kaatamaan kiehuvaa vettä kädelleen vahingoittumatta siitä ja kasvattamaan selkänsä täyteen silmiä (hyi!). Tai jos jotain edellisen kaltaista tapahtuu fiktiossa, sitä tapahtuu lähinnä vain scifissä tai jossain muussa ei-niin-vakavasti-otettavassa-kirjallisuudessa. Ainakin minä olen tässä luulossa.

Loppujen lopuksi 1Q84:n lukeminen oli hyvä asia minulle. Huomasinpahan ainakin omat ennakkoluuloni ja rasismini(?) suhteessa aasialaisuuteen. Ei tunnu tietenkään kauhean imartelevalta huomata omia ennakkoluulojaan, mutta se taitaa olla ainoa tapa niistä vapautumiseksi. Samalla huomasin myös sen, että periaatteessa fiktiossa on rajattomasti mahdollisuuksia, mutta niitä ei yleensä käytetä. Murakami kuitenkin käytti myös niitä fiktion mahdollisuuksia, joita eurooppalaisessa kirjallisuudessa ei ole nähty ja siksi koinkin, että hän teki kaiken "väärin".

1Q84:stä on kirjoitettu mm. näissä blogeissa:
Anna minun lukea enemmän
Lumiomena
Lukutoukan kulttuuriblogi
Iltaluvut
Rakkaudesta kirjoihin
Ilselä
Lukuneuvoja