Kauhua keskellä kirkasta päivää

Valtava kursori vilkkuu lähikuvassa elokuvakankaalla. Kursori ilmaantuu ja katoaa, ilmaantuu ja katoaa. Luova taiteilija yrittää saada tekstiä syntymään. Paniikki hiipii mieleen, tyhjänpaperinkammo iskee. Taiteilijan sydän jyskyttää niin kovaa, että elokuvateatterin katsojatkin sen kuulevat… Näin alkoi palkittu suomalaiskomedia Aleksi Salmenperän Tyhjiö, jonka hauskuutti minua viime syksynä. Blogitekstiä en kuitenkaan saanut aikaiseksi.

Elokuvasta Midsommar, sivulta Finnkino

Saa nähdä, pystynkö tuottamaan lukukelpoista tekstiä tämänkertaisesta aiheestani eli amerikkalaisen käsikirjoittaja-ohjaaja Ari Asterin kauhuelokuvasta Midsommar - Ikuinen yö. Aikaisemmin olen blogannut saman ohjaajan edellisestä kauhuelokuvasta Hereditary – Pahan perintö. Leffassa minua kiehtoi sen monitulkintainen kerronta ja mahaavääntävä musiikki. Midsommar on tavallaan vastaus unelmiini, koska vihdoin näen kauhuelokuvan, jossa kauhu ei sidoksissa valon määrän vähyyteen, vaan kaikki tapahtuu joko kirkkaassa päivänvalossa tai pohjolan yöttömän yön valossa.

Midsommar-elokuvan ihmisuhdekoukerot koukuttavat heti. Amerikkalaisella yliopistokampuksella asuva päähenkilö Dani (Florence Pugh) hermoilee paniikkimoodissa, koska hänen bipolaarinen sisarensa on jättänyt sometililleen oudon uhkaavia viestejä. Dani soittelee hätääntyneenä vanhemmilleen ja pommittaa sisartaan vastauspyynnöillä. Hän pelkää pahinta ja hakee tukea poikaystävältä Christianilta (Jack Reynor), joka on viettämässä iltaa kaveriporukassa. Poikaystävä haluaisi irtautua huonosta suhteesta. Samaa toitottavat myös kaverit. Sitten tapahtuu traaginen käänne pahempaan, ja Dani tarrautuu kiinni entistä sitkeämmin poikaystäväänsä eikä tämä enää henno dumpata takertujaa sivuun.

Yliopistobileissä opiskelijakaverukset juttelevat ruotsalaisen Pellen (Vilhelm Blomgren) kanssa. Hänellä on houkutteleva tarjous, joka vetoaa antropologiaa pääaineenaan opiskeleviin nuoriin. Pelle suostuttelee nuoria lähtemään mukaan Pohjois-Ruotsissa järjestettävään, kiehtovaan uskonnolliseen rituaaliin. Pelle näyttää valokuvia seremoniallisiin, valkoiseen kaapuihin pukeutuneista skandinaaveista keskellä vehreintä luontoa. Tarjous hyväksytään, kuka mistäkin syystä. Dani haluaa sulkea mielestään tragedian, poikaystävä haluaa maisemanvaihdon, osaa opiskelijoita houkuttaa mahdollisuus akateemisen kunnianhimon tyydyttämiseen. Tarjoaahan pohjoinen kultti kiehtovan aiheen väitöskirjalle.

Paikan päällä vastaanotto on aluksi ylenpalttisen sydämellinen. Pian mieleen hiipii kuitenkin epäily, onko jotain outoa tekeillä. Ruokapöydässä tarjotaan aistiharhoja aiheuttavaa sienijuomaa, joka laukaisee osalla vaikeita pelkotiloja. Nuoren viriilin miehen lautaselle lätkäistään lihapiirakka, jonka täyte sisältää häpykarvoja. Nukkumissalissa kehitysvammainen lapsi vaikeroi koko yön. Seinille on piirretty primitiivisellä tyylillä epäilyttäviä kuvasarjoja. Kohta nuoret viedään vuorelle seuraamaan rituaalia, jossa kuolonuhreilta ei vältytä. Viimeistään tässä vaiheessa nuoret ymmärtävät, Rudi Radar -uskonyhteisö on vaarallinen. Pakomatkalle ei kuitenkaan niin vain lähdetäkään...

Midsommar-elokuva vaikutti minut visuaalisilla ratkaisuillaan. Elokuvan värimaailma jakautuu kahteen osaan. Leffan alkupuolella seikkaillaan väritykseltään samean synkissä opiskelijakämpissä. Värimaailma kuvastaa psyykkistä epätietoisuutta: stressi painaa, tulevaisuus ahdistaa ja ihmissuhteet rönsyilevät sekavasti kuin huoneisiin sullotut huonekasvit. Elokuvan loppuosassa päädytään kirkkaan valoisiin niittymaisemiin. Värisävyt muuttuvat kirkkaan vihreiksi, vitivalkoisiksi tai taivaansinisiksi. Vaikka värit kirkastuvat, tilanteet kuitenkin samanaikaisesti samenevat. Epätietoisuus vain pahenee näennäisestä valoisuudesta huolimatta.

Minuun teki myös suuren vaikutuksen eräs yksittäinen kuvaukseen liittyvä ratkaisu. Kun auto kulkee läpi kesäisen vihreyden, maisema kääntyy yhtäkkiä ylösalaisin. Taivaan sini laahaa alhaalla ja maantien harmaus nousee ylös. En muista nähneeni mitään vastaavaa missään aikaisemmassa elokuvassa. Kuvauksellinen ratkaisu korostaa juonellista rakennetta. Samalla kun amerikkalaiset yliopisto-opiskelijat siirtyvät normaalista arjesta täysin toisenlaiseen todellisuuteen, myös maiseman täytyy kiepsahtaa ylösalaisin. Opiskelijat luisuvat yliopiston järjen valtakunnasta kohti uskonnon mielivaltaista maailmaa.

 

Elokuvakerronnassa ihailin tapaa, jolla kuvaaja onnistuu välittämään katsojalle henkilön sisäisen kokemusmaailman. Sienijuoman laukaisemat aistiharhat näkyivät katsojalle huojuvana maisema ja esimerkiksi jalkateränä, josta kasvaa heinätukko. Aina ei tiennyt, kuvataanko yksittäisen henkilön näkökulmaa vai kokonaisen kollektiivin kokemustapaa. Kohtaus, jossa istutaan juhlapöydässä ja seppeleeseen kiinnitetyt kukkien terälehdet laajenevat ja supistuvat, en osannut sanoa, tarkoittaako se kokonaisen uskonyhteisön tajuntaa.

Midsommar teki minuun suuren vaikutuksen. Muutenhan en olisi vaivautunut katsomaan leffaa kahteen kertaan. Midsommar toimii sekä kauhuelokuvana että draamaelokuvana. Elokuvan klassikoihin perehtyneet varmasti arvostavat myös viittausta The Wicker Man -kauhuelokuvaan.

Luurankoja kaapissa

Kuka ryösti isoäidin haudan, raahasi ruumiin ullakolle ja leikkasi siltä pään irti? Kuka sytytti isän palamaan? Mistä alastomat ihmiset ilmaantuivat olohuoneen nurkkiin virnuilemaan? Miksi poika tuntee yöllä kuristuvansa kuoliaaksi? Mikä saa äidin rakentamaan kammottavia pienoismalleja, toisintoja elämänsä tragedioista? Miksi kuolleen tytön muistikirjaan piirtyy ennekuvia?

Ylläolevat kysymykset eivät liity minun elämäni solmukohtiin, vaan Ari Asterin käsikirjoittamaan ja ohjaamaan kauhuelokuvaan Hereditary – Pahan perintö. Kävin katsomassa leffan eilen. Yöllä en pystynyt nukkumaan, koska vatvoin erilaisia selitysmalleja (lisäksi liian vaaleiden verhojen läpi tulviva valo häiritsi minua, tänään onneksi hoksasin vaihtaa verhot tummempiin). 

 Mikään keksimistäni elokuvan tulkintavaihtoehdoista – hulluus, pahuus tai yliluonnollisuus – ei kata kaikkea. Paras selitys on ehkä se, että elokuvan häiriintynyttä perhettä riivaa samanaikaisesti sekä hulluus (periytyvä, hereditary, skitsofrenia ja monipersoonahäiriö) että rikolliset taipumukset. Ja koko komeuden paranormaalit ilmiöt. Suku on pahin.

Kun isoäiti kuolee, hautajaisiin tulee paljon tuntemattomia kasvoja. Tytär Annie (Toni Collette) ei tiedä, millä tavalla nämä ihmiset liittyvät hänen arkussa makaavan äitinsä elämään. Välit jäivät etäisiksi. Niitä leimasi katkeruus ja epäluulo. Vainaja piilotteli monia salaisuuksia, joista osa liittyi salaperäiseen, spiritistiseen yhteisöön. 

Kotona ei ole helppoa. Nelihenkinen perhe asuu synkän metsän keskellä tummanpuhuvassa talossa. Mutruhuulinen ja takkuhiuksinen teini-ikäinen tyttö Charlie (Milly Shapiro) näpertelee huoneessaan kummia tekeleitä. Tapetissa lukee jotain saatanaan viittaavaa. Koulussa tyttö huomaa kuolleen variksen aidan päällä. Hän napsaisee siltä pään poikki ja sujauttaa linnunpään taskuunsa. Muihin tytön outoihin tapoihin kuuluu suun naksuttelu.

Perheen teinipoika Peter (Alex Wolff) vaikuttaa ainakin ulkoisesti piirun verran tervehenkisemmältä. Kunnes kesken oppitunnin hän alkaa nähdä näkyjä ja kuulla ääniä. Pojat kasvot vääristyvät toispuoleisesti, hänen kätensä lukkiutuu ja hän alkaa paukuttaa päätään pulpettiin. 

 Perheenisä Steve (Gabriel Byrne) saa huolestuttavan puhelinsoiton. Hautausmaalta kerrotaan, että anopin hauta on häpäisty ja ruumis on teillä tietämättömillä. Perheenäiti sulkeutuu työhuoneeseensa rakentamaan pienoismalleja taidenäyttelyä varten. Iltaisin hän käy ryhmäterapiassa puhumassa surutyöstään. Parkkipaikalla hän törmää naiseen (Ann Dowd), joka on liian hyvä ollakseen totta. Jätän juonipaljastukset tähän.

Kaikesta tästä rakentuu hyytävä kokonaisuus. Kauhun tunnelmaa luodaan hitaasti mutta varmasti. Ei ihme, että Pahan perintöä on verrattu kaikkien aikojen karmeimpaan kauhuelokuvaan, Manaajaan, jonka seesteisen alun takia katsoja tuuditetaan petolliseen harhaluuloon, että mitään pahaa ei voi tapahtua.

Mihinkään halpahintaisiin säikyttelyihin ei Hereditaryssä sorruta, vaan elokuvan alkupuoli  pikemminkin viipyilevän surumielinen, kuin haikea draamaelokuva. Elokuvan henkilöihin ehtii tutustua ja heitä kohtaan alkaa kokea jopa jonkinlaista sympatiaa. Siksi henkilöiden karmeat vaiheet herättävät tunteita. Joissain muussa näkemässäni yhdentekevässä kauhuleffassa nuorisolauman joukkoteurastus autiotalossa ei herättänyt muita tunteita kuin kyllästyminen, koska lauma jäi kasvottoman massan tasolle.

Oma lukunsa on Colin Stetsonin säveltämä, tunnelmaltaan pahaenteinen elokuvamusiikki. En edes yritä kuvailla sitä sen tarkemmin, se pitää kuulla itse. Jos leffamusiikin kääntäisi fyysisiksi tuntemuksiksi, se olisi jotain tällaista: hämähäkkien ryömiminen iholla, limaisen töhnän liimautuminen selän ihoon kiinni, kämmenen hankaamiseen ruosteiseen rautaan kunnes veri tihkuu... 

Elokuva osaa aika nerokkaalla tavalla sekoittaa katsojan pään. Se tunkeutuu ihon alle. Siksi minun kai mentävä katsomaan leffa vielä toiseen kertaan. Jospa silloin saan ratkaistua muutamat kerronnalliset hämäryydet: milloin elokuvassa alkaa unijakso, milloin se loppuu ja mikä on valvetta? Ja kenen unesta on kyse? Kuka tai ketkä ovat hulluja? Keitä vai eikö ketään voi pitää tervehenkisenä? Onko joku syyllistynyt rikoksiin? Mitä on jätetty kertomatta? Mitä tapahtui aukkokohdissa? Kuka valehtelee? Kenen näkökulmasta kerrotaan? Voiko paranormaaleja ilmiöitä pitää fiktion sisäisenä totuutena vai kuvastavatko ne mielisairaan harhaisuutta? Kuinka kauan tämä elokuva vielä kummittelee mielessäni?