tiistai 16. joulukuuta 2014

Perusmurhat ja perusmurhaajat

(huomatkaa kartalla Sherlock Holmes Museum ja Baker Street)
KIRJALLISUUS  ---  Arthur Conan Doyle: Sherlock Holmesin seikkailut (WSOY, 2014)(englanninkieliset alkuteokset: The Adventures of Sherlock Holmes, 1892; The Memoirs of Sherlock Holmes, 1894; The Return of Sherlock Holmes, 1905)(Suomentanut O.E. Juurikorpi)

Hävettää tunnustaa, että luin Arthur Conan Doylen (1859-1930) Sherlock Holmes -salapoliisikertomuksia ensimmäisen kerran vasta nyt elämässäni. Mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Tässä blogitekstissäni vertailen Doylen salapoliisikertomuksia niihin nykydekkareihin, joita olen sattunut lukemaan. Toisin sanoen tästä blogitekstistäni tuskin on iloa ja hyötyä kenellekään muulle kuin minulle itselleni.

Täytyy sanoa, että suuni loksahti alas ja silmäni revähtivät auki, kun luin Holmesin rikostutkimuksia. Ensimmäinen hämmästelyn aiheeni oli, että läheskään kaikissa kertomuksissa ei edes kuollut ketään! Tai jos joku murhattiin tai tapettiin, uhrin tappamiseen ei käytetty kohtuutonta väkivaltaa. Lukemissani nykydekkareissa (Karen Slaughter, Nicci French, Patricia Cornwell) tilanne on päinvastainen. Nykydekkareissa ei riitä, että uhri kuolee, vaan sen pitää tapahtua mahdollisimman julmalla ja erikoisella tavalla.

Käsitykseni nykydekkarin "perusmurhasta" on jotain tällaista: ensin uhri on oveluudella siepattu, uhria on pidetty vankina valottomassa kopperossa ilman ruokaa päiväkausia. Uhria roikotetaan kettingeistä seinässä ja raiskataan kaikkiin mahdollisiin aukkoihin. Uhrin ihoa poltetaan, syövytetään hapoilla, ruoskitaan, viilletään ja raastetaan. Uhrin silmät kaivetaan päästä ja korviin kaadetaan sulaa metallia. Uhrin jäseniä venytetään, luita katkaistaan ja tikkuja työnnetään kynsien alle. Uhrin kädet upotetaan kiehuvaan veteen ja jalat jääkuutioita sisältävään ämpäriin. Uhrille syötetään lasimurskaa, nyljetään elävältä, aivot viipaloidaan ja paistetaan paistinpannulla, sisäelimet kaivetaan ulos ja säilötään formaliiniin lasipurkkeihin. Lopuksi ruumis paloitellaan moottorisahalla, ruumiinosat paketoidaan muovipusseihin ja heitetään pakastinarkkuun.

Eli monissa nykydekkareissa "perusmurha" sisältää tolkutonta väkivaltaa, sadismia ja kiduttamista. Murha on luonteeltaan täysin järjetön. Murhaajalla ei ole mitään motiivia murhata uhria. Uhrin murhaaminen ei hyödytä murhaajaa millään perinteisellä tavalla, kuten esimerkiksi taloudellinen hyöty. Murhaaminen on vain murhaajan tapa "toteuttaa itseään". Sanomattakin on selvää, että murhaaja on psyykkisesti poikkeava. Nykydekkareissa "perusmurhaaja" on vähintään narsisti, mutta yleisemmin sosiopaatti tai psykopaatti. Lisäksi murhaaja on erittäin älykäs ja kekseliäs. Ulkoisesti murhaaja näyttää monesti miellyttävältä, vaikka sisäisesti muistuttaa hirviötä.

Sen sijaan Arthur Conan Doylen salapoliisikertomuksissa ei voi puhua "perusmurhasta", vaan parempi ilmaisu on "perusrikos". En ole vielä lukenut aivan kaikkia kertomuksia, mutta lukemissani kertomuksissa rikokset ovat aina järkeviä tai motivoituja. Käyttäisin niistä myös luonnehdintaa hillitty, mikä ehkä kuvastaa viktoriaanisen ajan yleistä ilmapiiriä. Sherlock Holmesin ja tohtori Watsonin ratkaisemat keissit sisältävät varkauksia, henkilöiden katoamisia, pankkiryöstöjä, kaksoiselämää ja salattuja identiteettejä, sieppauksia, vääränrahantekemistä, huijauksia ja muutama murha tai murhayritys. Seksuaalirikoksia tai sarjamurhia ei esiinny.

Murhat ovat Doylen kertomuksissa luonteeltaan pikemminkin ovelia kuin julmia. Vain yhdessä kertomuksessa on brutaaleja piirteitä. Siinä murhaaja lävistää uhrinsa harppuunalla seinään. Muutamassa kertomuksessa murhan syynä on menneisyyden rikosten kostaminen. Doylella murhaajat ovat yleensä taviksia lukuun ottamatta superrikollista Moriartyä, joka on suunnattoman älykäs ja pirullisen kekseliäs.

Sen sijaan rikostutkijat muistattavat toisiaan sekä Doylen kertomuksissa että monissa nykydekkareissa. Yleispiirteenä rikostutkijalla lienevät jonkinasteinen eksentrisyys ja älykkyys. Sherlock Holmes on kuuluisa nimenomaan erinomaisesta huomiokyvystään ja päättelykyvystään. Muuten Holmes on ihmisenä melko kylmä ja tunteeton. Holmes kuvataan myös boheemina taiteilijasieluna, joka polttaa piippuaan ja satunnaisesti käyttää kokaiinia! Tohtori Watsonin koin lähinnä luonteettomana. Watsonin tehtävä on vain seurata Holmesia ja raportoida kertomuksissaan tämän tekemisistä.


Sherlock Holmesin seikkailuista on kirjoitettu mm. tässä blogissa:
P.S. Rakastan kirjoja (katso myös Saran valokuvat Sherlock Holmes museosta!)

lauantai 6. joulukuuta 2014

Inspiraatiosta ja haasteista

(kuva ei liity tapaukseen)
Alun perin Leena Lumilta lähtenyt inspiraatiotunnustukset ovat liikkuneet blogeissa. Kirjavalaan Elegia ilmoitti, että minun blogini on inspannut häntä. Minä puolestani paljastan, että nämä kolme omaperäistä blogia ovat inspiroineet minua:

K-blogi - Koko lailla kissamaisesti
Peilikirjoitusta
SusuPetal

Ylläolevissa blogeissa pidän siitä, että bloggaajat kirjoittavat yleensä kaikesta muusta paitsi eivät kirjallisuudesta ja kulttuurista. Mutta monet muut blogit ovat heilauttaneet mittareitani, herättäneet tunteita, aktivoineet aivojani ja jättäneet muistijälkiä. Ehkä eniten etsin blogeista erikoisuutta ja erilaisuutta - myös suhteessa itseeni. Myös ärsyttävä blogi voi inspiroida!

Mutta haasteista. Apua. Hävettää ja ahdistaa. Vuoden 2014 aikana olen hairahtunut lähtemään mukaan kahteen haasteeseen:

Ihminen sodassa -lukuhaaste blogissa Eniten minua kiinnostaa tie
Hei, me lusitaan! -lukuhaaste blogissa Kirjavalas

Ihminen sodassa -haasteessa olen sentään saanut luettua muutaman tietokirjan, mutta vankilahaasteessa saldoni on pyöreä nolla! Vielähän tässä ehtisi kaltereita viilaamaan, mutta kun monet muut kirjat kirkuvat korvaani, että luelue, kuten rosaliksomit, arthurconandoylet ja ljudmilaulitskajat. Ja sitten on vielä lukuisia elokuvia, joita pitäisi katsoa uudelleen ja uudelleen ja niistäkin pitäisi päästä kirjoittamaan blogiini, kuten vertigot, hohdot, saksikäsiedwardit ja siihen päälle vielä leffateattereissa pyörivät leffat! Ja taidenäyttelyt! Ja museot! Ja oopperat ja baletit! Eli aika ei kerta kaikkiaan enää riitä lukuhaasteisiin. Vuonna 2015 yritän olla lähtemättä mukaan yhteenkään haasteeseen, koska huonosti käy kuitenkin.

Hyvää itsenäisyyspäivää kaikille!

sunnuntai 23. marraskuuta 2014

Hittikamaa ruotsiksi


KIRJALLISUUS  ---  Jerker Erikson & Håkan Axlander Sundqvist: Pythians anvisningar (Pocketförlaget, 2012)

Luin dekkarin ruotsiksi. Se on suomennettu nimellä Varjojen huone. Yllättäen myös kirjailijan nimi on "suomennettu" Erik Axl Sundiksi.

Sillisalaatilinja jatkui tässäkin dekkarissa. Kolmososa sisältää niinkin moninaisia aineksia kuin sarjamurhaamista, insestiä, pedofiliaa, lapsipornoa, kannibalismia, balsamointia, kiduttamista, vankeudessa pitämistä, sensorista deprivaatiota, paleltumiskuolemia, juutalaisvainoja, keskitysleirejä, joukkomurhia, teloituksia, Bosnian sotaa, uskonlahkoja (lestadiolaisuutta?), Gnosis-ideologiaa/filosofiaa, kapsulotomiaa (=lobotomiaa?), psykoanalyysia, sivupersoonahäiriöitä, dissosiaatiota, muistihäiriöitä, dementiaa, mielisairautta, itseterapointia, vihaa, kostonhimoa ja koko komeuden kruunaa - lesboilu.

Lyhyesti sanottuna vähempikin olisi riittänyt. Ja anteeksi nyt vaan, etten pysty suhtautumaan tähän sekametelisoppaan ollenkaan vakavasti. Mutta jos kirjailijat Erikson & Axlander Sundqvist eivät ole koskaan kuulleet ilmiöstä nimeltä "aiheen rajaaminen", en voi asialle mitään.

Koska aiheita on näin tuhottamasti, ei tarvitse ihmetellä, miksi kerronnassa hypitään jatkuvasti ajasta toiseen, paikasta toiseen ja henkilöstä toiseen. Eikä tarvitse ihmetellä sitäkään, miksi dekkarissa mainitaan tolkuton määrä henkilönimiä ja miksi minun alkoi olla todella vaikea muistaa, kuka on kukin. Eikä ihme, jos nimet eivät pysy mielessä, koska Pythians anvisningar -dekkarissa mainitaan noin 60 nimeä! Sehän on suunnilleen yhtä paljon kuin Fedor Dostojevskin romaaneissa. Olen lukenut Dostojevskiltä ainakin romaanit Rikos ja rangaitus, Idiootti ja Karamazovin veljekset. Ei minulla silloin ollut vaikeuksia muistaa, kuka on kukin, mutta nyt oli, koska tässä dekkarissa henkilökuvaus on niin ohutta, ettei siitä jää kunnollista muistijälkeä.

Takerruin dekkaria lukiessani erityisesti sivupersoonahäiriön kuvauksen uskottavuuteen. Dekkarista syntyy vaikutelma, että häiriöön sairastunut ihminen voisi kontrolloida omaa häiriötään. Psykologina työskentelevä, sivupersoonainen Sofia Zetterlund pystyy toimimaan täysin tervehenkisesti työaikanaan yhdeksästä viiteen, mutta heti kun työaika loppuu, alkaa sivupersoonia pukkaamaan. Ei kuulosta kovin uskottavalta. Eiköhän sivupersoonahäiriöinen ihminen kärsi häiriöstään 24/7. Vielä epätodennäköisemmältä kuulostaa, että sivupersoonainen voisi omalla päätöksellään päättää, että nyt loppuu sivupersoonaongelma ja alkaa "normaali" elämä. Enpä ihan usko.

En pitänyt dekkarissa myöskään siitä, kuinka vakavat aiheet kuten insesti ja pedofilia hukutetaan kaiken muun sälän alle. Jos dekkarin on tarkoitus olla vakava keskustelunavaus seksuaalisesta hyväksikäytöstä, miksi ympätä sekaan kaikkea mahdollista keskitysleireistä säätiöihin ja sisäoppilaitoksista uskonlahkoihin. Jotenkin myös seksuaalirikollisen vastuu omista teoistaan näyttää katovan kokonaan, koska syy sysätään muulle taholle kuin yksilölle itselleen. Dekkarista syntyy vaikutelma, että pedofiili ei ole vastuussa omista teoistaan, koska hän on "uhri". Milloin pedofiili on juutalaisvainojen uhri ja siksi viaton; milloin säätiöiden ryhmäpaineen "uhri" ja milloin sisäoppilaitosten simputuskäytäntöjen uhri ja jälleen kerran viaton, vaikka seisoo vieressä, kun lapsi raiskataan.

Enpä tiedä, voiko tätä dekkaritrilogiaa suositella kenellekään. Ainoa syy, miksi minun kannatti lukea Pythians anvisningar, oli ruotsin kielen trimmaus. Ilokseni huomasin, että pystyn lukemaan ruotsinkielistä tekstiä parhaimmillaan 50-100 sivua päivässä. Mieluummin tietysti lukisin jotain tasokkaampaa kuin dekkareita, mutta parempi sekin kuin ei mitään.

En jaksa linkittää muuta kuin yhteen blogiin:
Kirjavalas 

sunnuntai 16. marraskuuta 2014

Hittikamaa Ruotsista

(Tarjoiluehdotus: ruotsalaisia piparkakkuja ja dekkareita)

KIRJALLISUUS  ---  Erik Axel Sund: Varistyttö (Otava, 2014)(Ruotsinkielinen alkuteos Kråkflickan)(Suomentanut Kari Koski),
Erik Axel Sund: Unissakulkija (Otava, 2014)(Ruotsinkielinen alkuteos Hungerelden)(Suomentanut Kari Koski)

Olen jo moneen kertaan päättänyt, että en enää ikinä lue yhtä ainutta ruotsalaista dekkaria. Mutta tässä sitä taas ollaan. Näistäkään kirjoista en jaksaisi kirjoittaa paljon mitään väsymykseni ja silmien kirvelyn takia, mutta velvollisuudentunnosta pakotan itseni tähän pakkopullapäivitykseen.

Dekkareiden juonen ja sisällön sivuutan, mutta tässä luettelo avainsanoista: Ruotsi, Tukholma, Tanska, lapsimurhat, insesti, pedofilia, ihmiskauppa, sieppaukset, vapaudenriistot, pedofiliaringit, psykoterapia, psykoanalyysi, terapeutit, psykoosit, rajatilapersoonat, sivupersoonat, dissosiatiiviset persoonallisuushäiriöt, muistikatkot, identiteettihäiriöt jne.

Pidin Varistytöstä huomattavasti enemmän kuin Unissakulkijasta. Varistyttö oli mielestäni psykologisesti oivaltava ja selkeästi rajattu aihepiiriltään, kun taas jälkimmäisessä osassa henkilöitä pulpahtelee tolkuton määrä. Yleensä minulla ei ole vaikeuksia muistaa, kuka romaanissa on kukin, mutta Unissakulkijan henkilöhahmotungoksessa osa hahmoista jäi kysymysmerkeiksi. Unissakulkijassa minua hermostuttivat myös pirstaleinen kerronta ja useiden tarinalinjojen risteily (simputustapaukset sisäoppilaitoksessa ja säätiön mahdollinen sekaantuminen pedofiarinkiin ja näiden rikoksien mahdollinen liittyminen lapsimurhiin).

Dekkareiden lukemisen aikana ja lukemisen jälkeen mietin lähinnä kahta kysymystä: 1) kuinka pitkälle dekkareiden julmuuden voi viedä ja tuleeko raja jossain vaiheessa vastaan ja 2) millainen on kahden kirjailijan kirjoitusprosessi (Erik Axel Sund = Jerker Erikson + Håkan Axlander Sundqvist) ja onko minulla lukijana mahdollisuus erottaa kahden kirjoittajan tekstit toisistaan?

Kakkoskysymyksestä en jaksa ruveta saivartelemaan. Ykköskysymyksestä olen ollut huomaavinani, että monissa nykydekkareissa rikosten brutaalisuus on jo viety sille tasolle, ettei sitä voi enää ylittää. Ihmettelen vain, mitä tämän jälkeen keksitään. Siirtyykö huomio rikollisiin itseensä vai tuleeko rikosten uhreihin entistä laajempi kirjo? Alkaako dekkareissa esiintyä entistä enemmän lapsia murhan uhreina - tai vanhuksia? Tai raiskattuja ja murhattuja miehiä (raiskaajana toinen mies)? Mitä voi vielä keksiä, jos ihmisen silmien kaivaminen päästä ja ruumiin paloittelu kylpyammeessa eivät enää paljoa hätkähdytä?

Mutta tulipahan nämäkin hittikirjat luettua. Tuntui kuitenkin ajanhukalta lukea ne suomeksi. Varistytön voisin lukea uudestaan ruotsiksi. Kolmatta osaa tuskin on saatavilla muuten kuin ruotsiksi, ainakaan kirjastoissa. Toivon todellakin, ettei se ole samanlaista sillisalaattia kuin Unissakulkija.

Sundin dekkaritrilogiasta on kirjoitettu mm. näissä blogeissa:
Kirjavalas
Marjatan kirjaelämyksiä
Kirsin kirjanurkka
Lukuisa 

perjantai 7. marraskuuta 2014

Kirja joka ei alkanut elää päässäni

(tahallisen epätarkka kuva)
KIRJALLISUUS  ---  Pasi Ilmari Jääskeläinen: Harjukaupungin salakäytävät (Atena, 2010)

Alkuun huomautus: kirjoitan tässä tekstissä enemmänkin lukukokemuksestani kuin itse kirjasta. Jos pääni sisäinen todellisuus ei kiinnosta sinua, mahdollinen lukijani, tekstini lukemiseen ei kannata tuhlata aikaa ja energiaa. Mutta jos lukijuuteni kiinnostaa sinua, tekstistäni saattaa olla sinulla jotain iloa.

Yleensä kun luen romaania, se alkaa elää päässäni. Pystyn visualisoimaan tapahtumat ja henkilöt. Koen tavallaan olevani romaanihenkilön pään sisällä ja näkemään tapahtumat hänen silmin. Eikä se rajoitu pelkkään näkemiseen, vaan pystyn myös kuulemaan, tuntemaan ja haistamaan toisen ihmisen kokemusmaailmasta käsin. Enkä tietenkään tarkoita mitään hallusinaatioita vaan sisäisiä mielikuvia. Oletan, että tämä on yleistä lukijoilla. Oletan myös, että tämä on yksi syistä, miksi kaunokirjallisuutta ylipäänsä luetaan.

Mutta kun luin Pasi Ilmari Jääskeläisen romaania, mitään ei tapahtunut. En nähnyt mitään. En ollut missään. En tuntenut mitään. Koko lukukokemukseni ajan mietin, miksi näin kävi. Puuttuiko kirjasta jotain olennaista? Jättikö kirja jonkin aistin kuvaamatta kokonaan? Eikö siinä ollut ollenkaan tunteita? En tiedä, mitä siitä puuttui.

Periaatteessa kirjassa olisi ollut juonen ja rakenteen tasolla paljon potentiaalia visualisuuteen. Päähenkilö Olli Suominen on kirjakustantaja ja kirkkovaltuutettu Jyväskylässä. Hänen perheeseensä kuuluu Aino-vaimo ja pikkupoika. Olli törmää facebookissa nuoruudenrakastettuun Kerttu Karaan, joka kirjoittaa suosittua kirjaa "Elokuvallinen elämänopas". Kohta Kerttu saapuu Jyväskylään kirjoittamaan "Maagista kaupunkiopasta" Jyväskylästä. Ollin ja Kertun suhde alkaa lämmetä uudestaan.

Tilanne muuttuu uhkaavaksi, kun Aino ja poika siepataan. Sieppaus kytkeytyy jollain tavalla lapsuuden Viisikko-leikkeihin, joissa olivat mukana myös Anne, Riku, Leo ja Karri. Viisikon aikuistuneet ex-jäsenet ohjailevat sieppausdraamaa facebookin kautta. Lapsina viisikolla oli tapana seikkailla Jyväskylän salakäytävissä. Paljastuu, että salakäytävät ovat yhä olemassa joko konkreettisina luolastoina tai abstrakteina muistin käytävinä.

Miksi sitten  näinkin raflaava tarina ei lähtenyt elämään päässäni? Yritin koko lukuprosessini ajan selvittää, mitä kirjasta puuttui. Jos romaanihenkilö esimerkiksi käveli kadulla, jättikö kirjailija kuvaamatta jotain itselleni olennaista informaatiota? Eikö hän kuvaillut esimerkiksi taivaan sinisyyttä, soran ratinaa kenkien alla tai kengänpohjien napsumista asvaltilla? Hiekan tai mullan hajun kuvaus? Puuttuiko tuulenviren kuvaus tai autojen hurinan kuvaus? Tai maininta ilmankosteudesta tai henkilön tunnetilan kuvaus? Ympärillä olevien talojen kuvaus tai puistonäkymän luonnehdinta? Vaikka kuinka yritin selvittää, mitä puuttui, en päässyt selvyyteen.

Myöskään elokuvallisesti maailmaan suhtautuva Kerttu Kara ei herännyt henkiin päässäni. En pystynyt visualisoimaan edes Kertun päärynäkuvioista mekkoa, mikä mainittiin romaanissa toistuvasti. Kertun kasvonpiirteet ovat minulle täysi blanco. Ei mitään. Tavallaan luulisi, että "cinemaattisessa", "vahvasti tunnelmallisessa", "merkityshiukkasilla latautuneessa" ja "esteettisen elämäntavan valinneessa" Kertussa olisi ollut paljon visualisoitavaa. Mutta ei, romaanihenkilö jäi minulle pelkäksi valkoiseksi paperiarkiksi.

Paperinmakuinen tunnelma jatkui myös kohdissa, jossa romaanihenkilöt seikkailevat salakäytävissä. En saanut selvää, olivatko käytävät tarkoitettu konkreettisiksi tiloiksi vai enemmänkin mielentiloiksi kuten muistoiksi tai haaveiksi. Ilmeisesti ainakin lasten leikeissä ne olivat todellisia tiloja. Maanalaiset luolat eivät kuitenkaan alkaneet elää päässäni, koska niiden kuvauksesta puuttui taas jotain. Ehkä maan kosteaa ja lievästi mätää hajua ei ollut mainittu ja siksi en pystynyt tuntemaan, että itsekin ryömisin samanaikaisesti maanalaisissa tunneleissa.

Jotain puuttui koko ajan, mutta mitä. Lukiessani mietin myös sitä, millaiset asiat kerronnassa pitäisi mielestä mainita, jotta kirja alkaisi elää päässäni. Mielestäni myös päivänselviä asioita pitäisi mainita, kuten että taivas on sininen, mullassa on mullan haju, nurmikko upottaa kevyesti tai että tuuli tuntuu iholla. Tavallaan asiat ovat itsestään selviä, mutta jos ne jättää mainitsematta, kertomus ei ala elää ainakaan minun päässäni. Ja miksi lukea kertomusta, joka ei tunnu elävältä?

Lukiessani mietin myös sitä, mitkä asiat ovat liian itsestään selviä mainittavaksi. Eihän romaanihenkilöistä yleensä mainita, että heillä on kaksi silmää, yksi nenä, yksi suu ja kaksi korvaa. Lukijat olettavat joka tapauksessa, että romaanihenkilöllä on nenä, ellei sitä erikseen kielletä.

En ole päässyt pohdinnoissani oikeastaan mihinkään. En edellenkään tiedä, miksi suuri osa romaaneista alkaa elää päässäni ja osa ei. Ehkä romaanin kerronta vain vastaa minun tapaani hahmottaa maailmaa. Ainoa asia, jonka varmasti tiedän, on se että haluan lukea romaaneja, jotka pystyn visualisoimaan.

Myöhempi lisäys:
Luin muiden bloggajien arviot kirjasta vasta nyt. Huomasin, että muut bloggaajat ovat kehuneet kirjaa maasta taivaisiin. Muutamia linkkejä:
Kirsin kirjanurkka
Sallan lukupäiväkirja
Morren maailma
Kannesta kanteen

perjantai 31. lokakuuta 2014

Kirja jossa häiritsi suunnilleen kaikki


KIRJALLISUUS  ---  Petri Karra: Pakenevat unet (Gummerus, 2012)

Saako valittaa? Onko väärin kirjoittaa kirjasta, josta ei ole juurikaan mitään hyvää sanottavaa? Pitäisikö vaieta, jos suhtautuu epäluuloisesti romaanin tarinaan ja lähes tulkoon kaikkiin kirjailijan tekemiin ratkaisuihin?

Epäuskoni romaanin kertomaa tarinaa kohtaan iski jo ensimmäisellä sivulla. Siinä päähenkilö kävelee helsinkiläisen(?) ongelmalähiön kerrostalon vintin puulattialla. Mietin, miten mahdollisimman halvalla kyhätyissä vuokrakerrostaloissa voi olla puinen lattia. Eikö lattian pitäisi muovia tai betonia? Toisella ja kolmannella sivulla häiriinnyin kielellisen ilmaisun sekavuudesta ja kuvauksen näkökulman epäselvyydestä. Kun kerran epäluuloni heräsi, se ei kadonnut koko romaanin aikana, vaan se voimistui koko ajan.

Listaan numeroina kaikki häiriötekijät romaanissa:

1. (Muka)rankka aihe
Aika paljon rankkuutta saatu mahtumaan yhteen romaaniin: huumeet, alkoholi, rikkinäiset perheet, avioerot, huostaanotot, ikävät asuinympäristöt, koulukiusaaminen, väkivalta, varastaminen, rikollisuus, epätoivo, näköalatttomuus jne.

Romaani seuraa narkkariäiti-Marinan lasten Nastan (14-v poika) Nadjan (6-v tyttö) elämää nimettömässä ongelmalähiössä Helsingissä. Nasta pakenee arkielämää mangapiirrustusprojektiinsa nimeltä Pakenevat unet. Nadjaa hoitaa lähinnä veli. Naapureina asuvat poliisiäiti-Tuija ja hänen tyttärensä Veera (14-v). Marinalla on narkkaripoikaystävä-Kampa. Perhettä ahdistelevat sossutädit huostaanottoaikomuksineen.

2. Rakenne
Romaanissa seurataan kahta kertomusta. Ikävä arkielämä narkkariperheessä, jota seuraa melkein identtinen sarjakuvakertomus  Pahan Valveen maasta, jossa seikkailevat Nahuki (Nasta?), Veronika (Veera?), kadonnut äiti ja onneton sisko. Henkilökohtaisesti koin sarjakuvakertomuksen täysin yhdentekevänä, tarpeettomana ja pitkäveteisenä romaanin kannalta. Minua häiritsi suunnattomasti myös se, että Nastan piirtämä mangakertomus oli kuvattu romaanin paperinmakuisena, sanallisena kertomuksena eikä se sisältänyt yhtään mainintaan piirtämisestä.

3. Epämääräinen slangi romaanin dialogeissa
Ilmeisesti romaanin dialogien on tarkoitus edustaa stadin slangia. Romaanin tapahtumapaikkaa ei missään vaiheessa määritellä Helsingiksi, mutta jos kertomuksessa matkustetaan metrolla, mikä muukaan se voi olla. Henkilökohtainen mielipiteeni on se, että joko kirjailijan on osattava murre (tässä tapauksessa slangi) täydellisesti tai jos ei osaa, sitä ei kannata käyttää ollenkaan. Koska mikään ei ole kiusallisempaa kuin murre, joka on jotain sinne päin. Esimerkkejä eri kohdista romaania:
- Ookste jo syöneet? (mitä hemmetin murretta tämä on?)
- Mun mutsi ja faija o eronnu. (Helsingin vai Turun murretta? näinkö puhuu paljasjalkainen stadilainen?)
- Enkel, sulla ei oo siipiä. (sanooko helsinkiläinen enkel vai enkeli? "sulla ei oo siipiä" vai "sullei oo siipii")
-  Ootsä kusipää? Oots? (mikä muoto on "oots"?)(ja onko yleensä riitelijöillä tapana kysyä, onko toinen kusipää, eikö se yleensä vain todeta; kuulostaa suunnilleen yhtä uskottavalta kuin jos sanoisi "anteeksi rouva, mutta voisitteko ystävällisesti haistaa paskan")
- Mul o asiaa, tuu (eikö pitäisi olla: "mullon asiaa")
- Sulla o varmaan jo nälkä? (eikö helsinkiläinen sanoisi joko "sullon varmaan jo nälkä" tai "onks sul nälkä")
- Emmä pelkää niitä. Älä säkään. Mä otan niistä itse vastuun, enkä tarvitse ketään siinä. Pelko o turhaa. Se o kuolemista. Pelko antaa sellaisille valtaa joille se ei kuulu ja on vain itseltä pois. Eikö Joonas ja ne ansaitse sellaista valtaa. Varsinkin kun ne on niin mitättömii. (Miksi tämän näytteen helsinkiläinen puhuu osittain slangia, osittain kirjakieltä? Eikö voisi valita jompi kumpi ja pysyä siinä? Ja jälleen sama "o" - ollaanko Turussa vai Helsingissä, Vaasassa vai Porissa?)

Omalla kohdallani romaanin sekasikiömurre häiritsi lukukokemustani, koska tahtomattani jouduin pysähtymään joka ikisen repliikin kohdalla ja miettimään, mitäköhän ihmeen murretta tämäkin taas on. Romaani sisältää dialogia todella paljon, joten lukukokemukseni oli erittäin töksähtelevä.

4. Mahdolliset asiavirheet tai epäuskottavuudet
Romaanissa narkkariperheeseen on tilattu Hesari. Täh? Miten sosiaaliavusten varassa elävällä perheellä on 1) varaa 2) kiinnostusta tilata Hesari. Jotenkin oletan, että narkkariäidin elämässä prioriteetti numero yksi on huumeet eikä itsensä sivistäminen sanomalehdellä. Ja miten 14-vuotias Nasta voi huolestua siitä, ettei "taaskaan" ole ehtinyt lukemaan Hesaria. Luulisi, että narkkariäidin pojalla olisi muitankin mielenkiinnon kohteita ja huolenaiheita kuin Hesarin lukeminen. Tai ylipäänsä kenellä tahansa 14-vuotiaalla.

Romaanissa Nasta seisoo koulun edessä ja ajattelee "ei jaksaisi nähdä noita, koulun pahimpia luusereita, tulevaisuuden kirkkaina näkyminään työttömyyttä, köyhyyttä, alkoholismia, väkivaltaa, ylipainoa...". Näinkö tosiaan ajattelisi 14-vuotias romaanihenkilö vai näinkö ajattelee yli 40-vuotias romaanikirjailija, joka tarkastelee asioita etäisyyden päästä luettuaan ensin kasan tutkimusraportteja yms?

Romaanissa 14-vuotias tyttö osaa ulkoa Bruce Springsteenin laulun I'm On Fire. Onko tämä uskottavaa, mielestäni ei. Romaanin toinen 14-vuotias kuuntelee sekä Radioheadia että Eminemiä. Uskottavaa vai ei, ehkä kallistun itse jälkimmäisen vaihtoehdon puolelle.

5. Epämääräinen tapahtumapaikka
Romaanin tapahtumapaikkana on ilmeisesti Helsinki (syy: metro mainittu), joka kuitenkin kuvataan epämääräisenä yleiskaupunkina, jossa on tornitaloja, ostareita, räkälöitä, sossuloita, kouluja ja poliisiasemia. En vain ymmärrä, miksi romaanissa mainitaan ensimmäinen paikannimi sivulla 261, jossa mainitaan Malmin Kauppatie. Mistä Malmi tähän yhtäkkiä ilmestyy? Ja miksi Malmi, joka ei sijaitse lähelläkään metrorataa kuten muut tapahtumapaikat ilmeisesti sijaitsevat. En ihan kässää.

6. Kirjailijan pärstä
Lukiessani romaania erehdyin usein vilkuilemaan kirjailija Petri Karran kuvaa. Kuvassa hänellä on muodikkaat, paksusankaiset ja mahdollisesti kalliit älykkölasit. Hänen takkinsa näyttää kalliilta nahkatakilta. Miksi tämännäköinen (lue: hyvätuloisen näköinen) ihminen kirjoittaa lähiökurjuudesta? Kieltämättä ajatus sosiaalipornosta käväisee mielessä. Vai oliko tarkoitus kalastella Finlandia-palkintoa "yhteiskunnallisesti tärkeästä aiheesta" kirjoittamalla? Sitähän minä en voi tietää.

7. Muut samantyyppiset romaanit
Petri Karran romaani muistuttaa aihevalinnoiltaan jossain määrin Markus Nummen Karkkipäivää (josta en myöskään pitänyt). Yhtymäkohtia on myös Mari Mörön romaaniin Kiltin yön lahjat (josta pidin vähän enemmän). Karkkipäivä tuntui minusta laskelmoidulta romaanilta, enkä voinut välttyä samalta tunteelta tämänkään romaanin kohdalla.

Muutakin räpättämistä kirjasta ehkä olisi, mutta taidan lopettaa tähän. En tiedä, johtuuko negatiivisuuteni kirjamessujen jälkeisestä kevytflunssasta vai mistä. Joka tapauksessa juuri tämä romaani ei toiminut minulla. Kun kerran menetin luottamukseni romaanin tarinaa ja kerrontaa kohtaan, luottamukseni ei enää palautunut missään vaiheessa. Sama tilanne kuin ihmissuhteissakin: yleensä luottamuksen toiseen ihmiseen voi menettää vain kerran ja sen jälkeen se ei yleensä enää koskaan palaudu.

Kirjasta on kirjoitettu mm. näissä blogeissa:
Rakkaus on koira helvetistä 
Lukutuulia
Kirjanainen
Kaiken voi lukea!
Rakkaudesta kirjoihin

perjantai 24. lokakuuta 2014

Kirjamessut - ei taas!

TAPAHTUMA  ---  Helsingin kirjamessut (23.-26.10.2014)

Juuri kun vuoden 2013 kirjamessuista selvittiin, alkoivat vuoden 2014 kirjamessut. Järkyttävää!

Tässä muutamia kuvia ja kuvatekstejä pääkallopaikalta Pasilan Messukeskuksesta.

Perjantaina 24.10.2014

(Pirkko Saisiota haastattelee Jukka Petäjä)
Pirkko Saisio kertoo uutuuskirjastaan Signaali. Muistikuvieni mukaan Saisio puhui haastattelussa ainakin seuraavista aiheista: Madeira, sulkumerkkien lisääntyminen kirjoituksissa, harhailu konkreettisesti ja tapana kirjoittaa, pakoilu väylänä kirjoitusprosessin aloittamiseen ja proomotiokulkeiden absurdius ja yliopistomaailman tapahtumat huonona teatterina.

(Marja Leena Toukonen ja Mili Kaikkonen)
Peilikirjoitusta-blogia pitävä Marja Leena Toukonen kertoo kirjoistaan Valo taipuu & Sanaton -silta myyttiseen tietoisuuteen. En muista haastattelusta juuri mitään, koska keskityin tuijottamaan marmustoita. Ajattelin vain, että ei ole todellista, ilmielävä bloggaaja!

(Tuula-Liina Varis ja piispa Irja Askola)
Tuula-Liina Varis kertoo kirjastaan Naisen paras ystävä. Muistikuvieni/kuulomuistini mukaan Varis totesi, että hänen kirjansa murhaaja on ei-narsisti, vaikka muutamat kriitikot ovat virheellisesti muuta väittäneet. Jos muistan oikein, Varis sanoi myös, että hän ei ole kiinnostunut täydellisestä pahuudesta tai täydellisestä hyvyydestä. Sen sijaan kirjailija uskoo, että ihmisissä on sekä hyvyyttä että pahuutta.


Lauantai 25.10.2014

(Paolo Giordano ja haastattelija)
Paolo Giordanon puheesta en muista juurikaan muuta kuin, että hän puhui erittäin hyvää englantia lievällä amerikkalaisella korostuksella. Englantia puhuessaan Giordano oli vakava ja asiallinen, mutta heräsi henkiin heti, kun haastattelija antoi hänelle luvan puhua muutaman sanan italiaa.

(Jerker Eriksson ja Håkan Axlander Sundqvist ja haastattelija)
Varistyttö-trilogiaa kirjoittava kirjailijakaksikko esiintyy yhteisnimellä Erik Axl Sund. En ole vieläkään lukenut yhtään trilogian osaa, mutta ehkä olisi syytä sukeltaa ruotsalaiseen synkkyyteen, jota tummentavat pedofilia, insesti ja murhat. Kirjan kannet sisältävät Carl Larssonin manipuloituja maalauksia ilmeisesti siksi, että alkuperäiset maalaukset olivat liian kauniita ollakseen totta (kirjailijoiden puheesta sain käsityksen, että Larssonilla oli seksisuhde 14-vuotiaaseen tyttöön eli tarkoittaako tämä sitä, että myös Carl Larsson oli pedofiili, päättäkää itse).

(Roman Schatz ja Anna Kortelainen)

Roman Schatz kertoo esseekirjastaan Voi maamme, Suomi. Saksalais-suomalaisen irvileuka Schatzin mukaan tyypillinen esimerkki suomalaismiesten keskustelusta on tälläinen:
- Mitä äijä?
-Paskaaks tässä.
Yleisimmin esitetty kysymys suomalaisten puhelinkeskustelussa on tämä:
- Hei ootsä viel siellä?
Kun vanhat suomalaismiesystävykset tapaavat vuosien jälkeen, ensimmäinen (ilahtunut) repliikki on:
- Korhonen perrrkele! (ja lyönti olalle)
Omien tulkintojeni mukaan replaa ei voi kääntää englanniksi tai jos kääntää, merkitys muuttuu, esim.
- Smith (the) Satan! (ei kuulosta ollenkaan sydämelliseltä)
Schatzin mukaan suomalaisten yleisimmin esittämä kysymys ulkkareille on tämä:
- Miksi (ihmeessä) sä muutit Suomeen?
Se on niin totta. Minullakin on tapana sääliä Suomeen tulleita turisteja ja Suomeen muuttaneita ihmisiä/ihmispoloisia, jotka ovat tehneet elämänsä pahimman virheen ja tulleet Suomeen. Epäilen aina pahinta: mielenhäiriötä, hulluutta, arvostelukyvyn rajoituksia, virheellisiä tietoja tai väkipakolla raahaamista, jos näen ulkomaalaisen Suomessa.
Schatzin ja Kortelaisen keskustelu on niin hauska, että melkein koko ajan sai nauraa. Schatz on ehdottomasti suomalaisuuden ytimessä.
Ja loppuun tietoisku kaikille kiroilun ystäville. Schatz kertoo siirtyneensä saksankielisestä scheisse-kirosanasta suomalaiseen v-sanaan. En vain tiedä, onko se edistymistä vai taantumista. Mutta joka tapauksessa minulla näyttää olevan edes jotain yhteistä Roman Schatzin kanssa.

(Hugleikur Dagsson ja Ville Rauvola)
Hugleikur Dagsson kertoo sarjakuvakirjastaan Kuvitetut klassikot. Dagsson puhuu häkellyttävän monipuolista englantia islantilaisella(?) korostuksella, jossa kaikki d:t muuttuvat t:ksi. Myös stand up-komiikkaa tekevä Dagsson kertoo, että hänen piirrustustyylinsä enemmänkin evil (paha) kun taas stand up-tyylinsä on filthy (rivo). Sarjakuvataiteilija kertoo olleensa imarreltu kirjan painosmäärään (666) liittyneestä pirullisesta piiloviestistä. Lempinimen Hulle omaava Dagsson kokee imartelevana myös suomalaisfanien hänelle antaman lempinimen Hullu (jos käsitin oikein).


 Sunnuntai 26.10.2014

(Rosa Liksom ja haastattelija)
Rosa Liksom kertoo uudesta lyhytproosakokoelmastaan Väliaikainen. Koska olen pitkän linjan ja raskaan sarjan Rosa Liksom-fani, kirjailijan esiintyminen oli must-kohde. Kun kirjoitan tätä tekstiä Kirjamessut-dagen efter-päivänä eli maanantaina, huomaan, etten muista Liksomin puheesta paljon mitään. Syy: keskityin tuijottamaan hänen ulkoista olemustaan. Ajattelin vain, että oho, mikä psykedeelinen mekko! Ja all right, mitkä mikkihiirimäiset(?) hiuslisäkkeet! Ja OMG, mitkä käärmekuvioiset(?) sukkahousut! Liksomin puheen sisällöstä muistan vain kissan, joka hyppäsi kerrostalon ikkunasta ulos, kun sen emäntä oli ottamassa 50:ttä selfietä. Mutta asia, jonka Liksomista muistan hyvin, oli hänen naurunsa. En edes yritä kuvailla sitä, koska se on mahdotonta. Se pitää kuulla itse. Rosa Liksomin naurua kannattaa ehdottomasti tulla kuuntelemaan kauempaakin! Se tuo valoa ja iloa kaamokseen. Minun mielestäni sen voisi myös tuotteistaa puhelimen soittoääneksi tai herätyskellon herätysääneksi.

(Rosa Liksom ja haastattelija)
Kun olin myöhemmin haahuilemassa messuhulinassa, kuulin jostain Rosa Liksomin helposti tunnistettavan puheäänen. Suunnistin kohti ääntä ja sieltähän se löytyi - Rosa Liksom. Seisoin muutaman metrin päässä Liksomista, mutta en saanut hänen puheestaan juuri mitään selvää, koska taustamelu häiritsi. Ainoa asia, minkä juuri ja juuri sain selvää, taisi olla kirjailijan perheen "lemmikki" robotti-imuri, jonka päällä matkustaa perheen eläinlemmikit eli kissat (jos kuulin oikein). Myöhemmin uskaltauduin vaihtamaan kirjailijan kanssa pari sanaa ja sain selville, että kissojen nimet ovat Ilves ja Matti (jos muistan oikein, vai oliko se sittenkin Pekka).

Lue Maaria Ylikankaan erittäin negatiivinen, vihaa ja angstia kihisevä messukirjoitus Luutiista tästä

keskiviikko 15. lokakuuta 2014

En ihan ymmärrä


KIRJALLISUUS  ---  Marjo Niemi: Ihmissyöjän ystävyys (Teos, 2012)

Ärsyttävä kirja. Älykäs kirja? Liian älykäs kirja? Tiedostava kirja? Kantaaottava kirja? Liian paksu kirja? Sekava kirja? Omituinen kirja?

Olen tänä syksynä lukenut kahdeksan kotimaista kirjaa, joista en ole halunnut kirjoittaa blogiini, mutta tästä romaanista minun on pakko kirjoittaa yksinkertaisesti siitä syystä, että en ymmärrä sitä.

Romaanissa vuorottelevat kirjaa kirjoittavan kirjailijan monologit ja niitä seuraavat romaaniluvut, jotka ovat hahmotelmia suurromaanista. Romaaniluvut sijoittuvat lakkautettavaan Lapinlahden mielisairaalaan, jossa psykiatri Mauri hoitaa muistinmenetyksestä kärsivää naista. Nainen on löytynyt merenrannalta. Hän uskoo nimensä olevan Marie ja hän esittelee henkilöhistoriastaan erilaisia versioita, joista monet ovat suoraan peräisin lehtiartikkeleista ja kirjoista. Ilmeisesti Marie on valesairas.

Romaanin kirjailijahahmo on ärsyttävä tapaus. Hänellä on pakkomielteinen tarve jauhaa jatkuvasti Euroopan historian epäkohdista. Hysteeris-fanaattisissa monologeissaan kirjailija pauhaa eurooppalaisista mätäpaiseista, kuten keskitysleireistä, juutalaisvainosta, maailmansodista, kolonialismista, orjakaupasta, sorrosta, vainoista, salamurhista ja kaikesta mahdollisesta. Kirjailija antaa ymmärtää häpeävänsä suunnattomasti koko Eurooppaa ja kaikkea paskaa mitä siihen sisältyy vuosisatojen aikana. Samalla hän myös yrittää syyllistää muita loputtomilla monologeillaan.

Erityisesti kirjailija näyttää vihaavan rikkaita, koska hän itse on köyhistä oloista. Rikkaiden ja hyväosaisten syyllistäminen on tavallaan hänen elämänsä tärkein sisältö. Asetelma on ristiriitainen, koska eurooppalaisena hän itsekin kuuluu tavallaan riistäjiin ja hyväosaisiin, ainakin suhteessa afrikalaisiin. Yksi syy kirjailijan raivoon rikkaita kohtaan, on se, että rikas Sonja perheineen on pelastanut köyhän kirjailijanalun kurjuudesta. Sekös kismittää ja kiitollisuudenvelka nakertaa. Ja kuinkas ollakaan, kirjalijan raivokkaita monologeja vuosikausia kuunnellut Sonja on tappanut itsensä. Mutta sillähän ei ole tietenkään mitään tekemistä kirjailijan veemäisen käytöksen kanssa. Vai onko?

Ylläolevan asiat siis ymmärsin sentään romaanista Ihmissyöjän ystävyys. Mutta sitä en ymmärrä, miksi kirjailija Marjo Niemi on kirjoittanut juuri tällaisen romaanin? Mitä hän yrittää tällä kaikella sanoa? Mikä on kirjan sanoma? Tässä kohtaa aivoni menevät solmuun.

Onko romaanin tavoitteena mahdollisesti esitellä Marjo Niemen valtavaa(?) lukeneisuutta? Silläkö hän haluaa brassailla? Miksi siinä tapauksessa edes kirjoittaa kaunokirjallisuutta? Miksei kirjoita suoraan tieto- tai esseekirjoja? Jos romaanikirjailija haluaa kaikkein huomaavan, kuinka paljon on ehtinyt lukemaan, miksei laita romaanin loppuun lähdeluetteloa? En ymmärrä.

Vai onko Ihmissyöjän ystävyys olevinaan jonkinlainen kantaaottava ja tiedostava maailmanparannuskirja? Siinä tapauksessa olisi voinut tarkemmin eritellä, miten Eurooppa parannetaan. Romaanista välittyy viesti, että koko Eurooppa on haiseva paskakasa. Sellaista määrää paskaa on vaikea puhdistaa. Ja miten ihmessä romaani onnistuu huomaamaan kaiken eurooppalaisen paskan, mutta ummistaa kokonaan silmänsä muiden maanosien hirmuteoille. Ja mitä ihmettä edes tarkoittaa niinkin ylimalkainen käsite kuin eurooppalaisuus? Ainakin minulle eurooppalaisuus on yhtä epämääräinen ilmaisu kuin vaikkapa maapallolainen elämäntapa (hengittäminen, syöminen, nukkuminen) tai helsinkiläinen pukeutumistyyli (puolen miljoonan ihmisen pukeutustyylissä on tuskin mitään muuta yhteistä nimittäjää kuin että myös helsinkiläiset käyttävät vaatteita).

Vai onko Ihmissyöjän ystävyys kuitenkin tulkittava kokeelliseksi romaaniksi? Ainakin sen rakenne on erikoinen, mutta ei kuitenkaan täysin ainutlaatuinen. Ja sisältäähän se persoonallista kirjoitustyyliä ja melkoista verbaaliakrobatiaa. Mutta kuitenkin. En ymmärrä. Marjo Niemen romaani koko pakettina on sellaista settiä, jota en vain ymmärrä. Kun ei ymmärrä, niin ei ymmärrä.

Myöhempi lisäys: Vielä yksi syy, miksi kirja ärsyttää minua niin paljon. Sehän kuvaa itsemurhan tehneen läheistä ja todella huonosti. Minun ystäväni teki itsemurhan todellisuudessa eikä vain paperilla yli kymmenen vuotta sitten. Siksi minun on aika vaikea kuvitella, että itsemurhan tehneen läheisellä riittäisi psyykkistä energiaa ja keskittymiskykyä suurromaanin kirjoittamiseen, kuten Marjo Niemen romaanissa tapahtuu. Pelkkä ajatuskin on täyttä paskaa. Eiköhän itsemurhan tehneen läheisen koko psyykkinen energia kulu itsemurhan käsittelyyn. Eikä se edes välttämättä riitä siihen.

Allaolevissa blogeissa romaania on ymmärretty tavalla tai toisella:
Antiaikalainen
Le Petite Lectrice
Eniten minua kiinnostaa tie 

sunnuntai 28. syyskuuta 2014

Elokuva, joka pahoitti mielen ja pilasi ruokahalun

(Elokuvasta Mielensäpahoittaja, kuvat sivulta Finnkino)
ELOKUVA  --- Mielensäpahoittaja (2014)

Ohjaus: Dome Karukoski
Pääosissa: Antti Litja, Mari Perankoski (lisää muut)

Huomio: myös blogitekstini saattaa pahoittaa mielesi ja pilata ruokahalusi. Se saattaa myös turhauttaa, raivostuttaa ja ällöttää, koska lätisen jälleen täysin epäolennaisista asioista sen sijaan että analysoisin ja arvioisin elokuvaa. Myös riski sydänkohtaukseen ja psykoosin laukeamiseen on olemassa. Siksi tekstiäni ei kannata lukea ollenkaan.

On päivänselvä asia, että Mielensäpahoittaja-elokuva pahoitti mieleni. En edes jaksa kirjoittaa näin ilmiselvästä aihepiiristä. Sen sijaan minulle tuli täytenä yllätyksenä se, että elokuva pilasi myös ruokahaluni. Tällaista minulle ei ole tapahtunut koskaan aikaisemmin missään muussa elokuvassa.

Leffassa minulla on yleensä tapana vetää naamariin kaikenlaisia sokeripommeja, kuten suklaarusinoita, irtokarkkeja, pastilleja, lakuja, suklaapatukoita ja muuta makeaa. Tällä kertaa olin varustautunut lontoonrakeilla. Mutustelin karkkejani hyvällä ruokahalulla/karkkihimolla, kunnes valkokankaalle jämähtänyt kellanruskeaan ruutupaitaan ja kammottavaan karvalakinreuhkaan pukeutunut, katkeroituneen näköinen ukkeli pilasi kaiken.

Tajusin, että Antti Litjan esittämä äijänkäppyrä ja makeat karkit eivät vain sovi yhteen. Karkit kirjaimellisesti menittävät makunsa. Siksi lopetin välittömästi niiden syömisen ja laiton karkkipussin takaisin laukkuuni. Ruokahaluni/karkkihimoni tuhoutumiseen vaikutti myös elokuvan iljettävä, 70-lukulainen värimaailma, jolle olen allerginen. En vain voi sietää kukertavan kellertävän rusehtavan vihertävää värisotkua. Kuvottavat väriyhdistelmät laukaisevat minussa niin voimakkaan stressireaktion, että ruokahaluni tuhoutuu saman tien.


Elokuvan katsomisen jälkeen aloin miettiä, miten on edes mahdollista, että ruokahaluni tuhoutuu pelkkien vastenmielisten värien näkemisestä. Sen sijaan aikaisemmin olen huomannut, että kuuloaistilla ja esimerkiksi ihmisten puheiden sisällöillä ei ole minuun minkäänlaista vaikutusta. Voin aivan hyvin syödä ruokaa hyvällä ruokahalulla ja samalla kuunnella jonkun selostusta löystyneestä ulosteesta, visvaisista eritteistä, räkäklimpeistä, maksoittuneesta verestä, peräpukamista tai mädäntyneistä eläintenraadoista, joissa kuhisee toukkia tai aivan mistä tahansa.Sanon vain puhujalle, että aijaa, sehän on mielenkiintoista ja jatkan lautasen tyhjentämistä. Osa ihmistähän menettää ruokahalunsa välittömästi, jos mainitaan esimerkiksi, että pihalla vilahti rotta.

Mutta sen sijaan ruokahaluuni vaikuttaa todella voimakkaasti näkö- ja hajuaisti. Hajuaistin vaikutus ruokahaluun tuskin tulee kenellekään yllätyksenä. Tuskinpa kukaan muukaan suostuu syömään ruokaa, joka haisee mädälle, eltaantuneelle, hapantuneelle, käyneelle tai muulla tavalla vääränlaiselle. Pelkän ruuanhajun lisäksi minuun vaikuttaa voimakkaasti myös ruokailuympäristön haju. Kerran Tukholmassa ja kerran Barcelonassa olen kääntynyt ravintolan ovelta, koska vastaani pöllähti kuvottava, eltaantuneen rasvan haju. En edes halunnut tietää, miltä ravintolan sisällä haisee tai minkälainen on keittiön hygieniataso. Jotenkin vain pystyin visualisoimaan torakat, rotat, toukat ja ties mitä liejuista paskaa pitkää pitkin lattioita, seiniä ja kattoa.

Tuskin tulee yllätyksenä sekään, että ruuan ulkonäkö ja erityisesti värimaailma vaikuttaa ruokahaluuni. En suostu syömään ruokaa, joka ei sisällä muita värejä kuin ruskea, keltainen, beige ja pahimmassa tapauksessa jopa harmaa (eli käytännössä ruoka on tyyppiä liha&perunat). En voi sille mitään, että ruskea väri ruuassa yhdistyy mielessäni paskaan ja keltainen kuseen. Sen sijaan haluan, että ruuassa on paljon eri värejä, kuten punaista (paprika, tomaatit, chili), vihreää (herneet, parsakaali, vihreät pavut, salaatti, kesäkurpitsa), oranssia (porkkana) ja keltaista (maissi). Mitä voimakkaammat värit, sen parempi. Minun pitää myös pystyä erottamaan värit toistaan. Siksi en syö juurikaan mitään sellaista, jonka koostumus on tyyppiä mössö, kuten sosekeitot ja kaikenmaailman pateet, hyydykkeet ja mössönsössöt. Mitään hemmetin pirtelöitä ja smoothieita en halua edes ajatella. Puuroa sentään pystyn syömään, vaikka sekin näyttää oksennukselta.

Minusta on aika yllättävää, että Mielensäpahoittaja-elokuvan kellertävän kukertava värimaailma onnistui tuhoamaan ruokahaluni, mutta television inhorealistiset dokumentit eivät. Kerran katsoin telkkarista dokumenttia ihmisen elimistön loisista ja söin samalla erinomaisella ruokahalulla jotain ruokaa. Ruokahaluni ei tuhoutunut edes kohdassa, jossa ihmisen sisältä häädetty, 3-5 metriä pitkä lapamato venytettiin koko pituuteensa pihanurmelle. Ei mitään vaikutusta. Todennäköisesti en juuri silloin kuitenkaan syönyt tagliatelle-nauhapastaa, joka keitettynä näyttää erehdyttävästi lapamadolta. Eli kertauksena: tunkkainen 70-lukulainen  värimaailma kuvottaa minua enemmän kuin lapamadot. Mitä tästä opimme? Emme mitään.

Pääsin kuitenkin elokuvassa vähällä. Pääosan esittäjä, Antti Litja, menetti ikävä kyllä myös terveytensä elokuvan takia ja on nyt sairaalassa, ainakin lehtitietojen mukaan. Minähän menetin "vain" ruokahaluni.

Vielä muutama sana Mielensäpahoittaja-elokuvasta. On se ihan hauska. Tavallaan. Muistakaa pahoittaa mielenne. Muistakaa myös vetää herneet nenäänne.

torstai 25. syyskuuta 2014

Simpukoiden sisälle sullottuja suden silmiä (ja haaste)

Haasteiden aika ei ole ohi. Äskettäin osallistuin Opuscolon Limerikki-haasteeseen, jonka minulle lähetti Marjatta. Koska haasteisiin osallistuminen on parhaimmillaan stressaavaa ja pahimmillaan traumatisoivaa, laitankin haastetun kostoiskuna liikkeelle oman haasteeni. Sen nimi on Alkukirjain-kirjoitushaaste, jossa ainoana vaatimuksena on, että kaikkien sanojen on alettava samalla kirjaimella yksittäisessä tekstissä (esim. Anneli ampaisi ambulanssiin ahmaistuaan aimo annoksen anabolisia ampulleja).

Haasteeni on muutoin avoin paitsi ajattelin piinata (tai ilahduttaa?) Alkukirjain-haasteellani Opuscolon Valkoista kirahvia ja Marjatan kirjaelämysten Marjattaa. Haasteessani ei ole ihmeempiä sääntöjä (koska en jaksa keksiä niitä). Haasteeseen voi siis osallistua kuka tahansa ja milloin tahansa. Haasteeseen ei siis liity mitään aikarajoituksia tai muita stressitekijöitä. Lähtekää mukaan!

Tässä kirjoitushaasteessa sana on niin vapaa, ettei niin vapaata sanaa olekaan paitsi että nyt on. Ainoa asia, mikä tässä haasteessa rajoittaa sanojen täydellistä vapautumista, on alkukirjain. Mutta muuten voi kirjoittaa runoa tai proosaa, pitkää tai pätkää, suoraa tai väärää, rankkaa tai pehmoa, siistiä tai epäsiistiä, todella paksua tai erittäin ohutta.

Alla oma tuotokseni Alkukirjain-kirjoitushaasteesta (jonka olen kirjoittanut jo joku aika sitten):


Siskot salongissa

Siviä sipsuttaa saappaissaan Society-salonkiin. Sirpa suhaltaa sifongeissaan, satiineissaan, safiirit säihkyen. Suzanne sössöttää, sammaltaa, sekoilee.
   - Saakeli sentään, Suzanne! Selkärangaton sekoilusi sapettaa. Sahti sekoitti sielusi, Siviä sihisee.
   - Suurentelet. Sivallat sanoillasi, siveetön Siviä! Suzanne säksättää Siviälle.
Siviä, Sirpa sekä Suzanne sulloutuvat sohvalle. Sakettiin sonnustautunut salonkiville saapuu.
   - Siviä, sutenöörisi saapui!, Suzanne satuilee.
   - Sikamaista! Salonkivillekö sutenöörini!, Siviä sihauttaa suunniltaan.
   - Saisimmeko syötävää?, Sirpa sanoo.
   - Suosittelen Sekalaista Sörsseliä. Se sisältää sian sorkkia, sammakoita sekä sonnin sukuelintä sameaksi soseeksi survottuna, salonkiville selostaa.
Siskot syynäävät sakettisetää silmät selällään.
   - Sen sijaan Seikkailijan Saalis sisältää suikaloitua sakaaalin selkää, simpukoiden sisälle sullottuja suden silmiä sekä skorpioneiden sydämiä sinapissa, salonkiville suomentaa suopeasti.
   - Sehän sovinnaista! Soisin särmikkyyttä, Suzanne sössöttää.
   - Sininen Sekoitus saavuttanee suosionne. Se sisältää savustettua sonnin suolistoa, sinertyneitä sian saparoita sekä siivutettua salamanteria sihisevässä siirapissa.
   - Siispä sullomme sitä sisäämme. Siemailtavaksi soisimme sähköisen sihisivää siideriä.
   - Saapuu sekunnissa, salonkiville sanoo sännätessään.

   - Saanen selostaa sekaantumistani sinettisormusten salaseuraan, Sirpa sanoo siideriä siemailleessaan.
   - Sirkkelin soittajien salaseuraan?, Suzanne simputtaa.
   - Sätit suottaa sinettisormusten salaseuraa. Siellä sonnustaudumme silkkisiin sareihin. Sitran sävelet sekoittuvat suitsukkeiden siniseen savuun. Suollamme suustamme salattuja säkeitä. Sielumme sirpaloituvat, sinkoutuvat sfääreihin, silmissämme siintää satumainen sumu.
   - Suunnattoman suloista!
   - Suunnitelmia syksylle, Siviä?
   - Suunnittelen Sambian savanneilla samoilua, Saharan sateessa seisomista, Siviä supattaa.
   - Sataako Saharassa?
   - Satunnaisesti.
   - Sinkoutuisit Siperiaan!, Suzanne sättii.
   - Sullon sinut säkkiin, sinkoan sameaan Saimaaseen. Siellä suomuiset särjet sorkkivat sääriäsi, Siviä suuttuu, siristää silmiään, supistaa suunsa suoraksi.
   - Suussa sulavat sekoituksenne saapuvat, salonkiville sanoo sijoittaessaan sörsselit serviettien suuntaan. Savustettua sonnin suolistoa, sinertyneitä sian saparoita sekä siivutettua salamanteria sihisevässä siirapissa. Syökää!

Suzannen, Siviän sekä Sirpan syödessä Suvisaariston Sara saapuu selostamaan shokeeraavaa sairauttaan:
   - Siskot! Sairastuin sivistyssanojen suoltamissairauteen. Stigmatisoivaa! Suustani syöksähtelee sivistyssanoja säännöllisesti. Saanen selostaa sunnuntaisia sekvenssejäni. Soitin stereoistani sambaa. Suorastaan saturoidun segmentillisestä samban sekularisaatiota. Sanoisin siis: samban semantiikka sytytti sydämeni. Samalla söin suklaata suksessiivisissä sarjoissa. Syntisen slentriaalia?
   - Stop! Stop! Suollat säälittävää siansaksaa. Silkkaa soopaa!, Siviä sähähtää.
   - Sanoinhan: sairastuin sivistyssanasairauteen! Siksi stoorissani sanat sekoittuvat sekasortoisesti, senkin sydämetön sosiopaatti!, Sara sanoo sopraano särkyen, syöksähtää suivaantuneena.
   - Surullista!, Sirpa supisee.
   - Sai sanktion synneistään!, Suzanne sanoo silmät sarkasmia sädehtien.

Siskojen saatua syödyksi salonkiville saapuu.
   - Sitten? Suvaitsetteko syödä säkillisen sokeria?
   - Suvaitsemme!, siskot sirkuttavat. Siis säkillinen sokeria ja saavillinen shamppanjaa.
   - Suurenmoista! Saapuu sekunnissa!, salonkiville sanoo.
Siskojen siemaillessa shamppanjaa saavista seremoniamestari sanoo:
   - Seuraavassa show:ssa säkeitään suoltaa Siiri Sirius. Siispä siskot sekä sedät! SIIRI SIRIUS!
Siiri saapuu, suoltaa säkeitään:

   "Saksofonista syntyi sinistä sähköä,
   sinisestä sähköstä savuavia seteleitä,
   savuavista seteleistä sakeita seeproja,
   sakeista seeproista samettisia sanoja, 
   samettisista sanoista särkyneitä seireinejä,
   särkyneistä seireeneistä surullisia silmiä,
   surullisista silmistä sairasta sappea, 
   sairaasta sapesta suolaisia säveliä.
   Suolaisista sävelistä syntyi saksofoni."

 Siskot sättivät Siiri Siriusta:
   - Sekavaa surrealismia!
   - Suorastaan saatanallisia säkeitä!
 Seremoniamestari sanoo:
   - Seuraavaksi saksalaisen Schliemannin shokeerava show! Siskot sekä sedät! SCHLIEMANN!
Schliemann selostaa:

   "Sekoitan siemeniä saveen.
   Sitten sekoitan soraa siementen sekä saven seokseen.
   Sekoitetaan, sekoitetaan...
   SIMSALA SIM!
   Seoksesta suhahtaa SIIVEKÄS SILAKKA!
   Sitten SARVEKAS SILLI!"

Siskot suivaantuvat:
   - Shittiä!
   - Scheisenderia!
Seremoniamestari sanoo:
   -Seuraavaksi Sekunda Sisters saapuu soittamaan serenadeja sahalla.
Siskot suuttuvat:
   - Sietämätöntä! Syöksymme!

sunnuntai 21. syyskuuta 2014

"Limerikillä" häpeänsietokykyä


(Kamppi; kuvan henkilöt eivät liity tapaukseen)
 Marjatta haastoi minut limerikki-haasteeseen, joka on alun perin peräisin Opuscololta. Haasteeseen sisältyi limerikin määritelmä, mutta uteliaisuudesta tarkistin myös määritelmän Otavan tietosanakirjasta, jonka mukaan limerikki on "viisisäkeinen komparuno, jonka viimeinen säe sisältää yleensä epigrammimaisen yllätysvitsin". Epigrammi on puolestaan "lyhyt, lakoninen pikkurunoelma".

Opuscolon haasteessa vaadittiin, että limerikki sisältää paikannimen, jota ivataan ja että säerakenne on muotoa AABBA. Niinpä. Tuottamani raapustus sisältää viisi riviä, jossa on vaaditut loppusoinnut. Tekeleeseeni sisältyy myös paikannimi, jota ivataan (Helsinki). Mutta: "limerikkini" on puhekielinen ja osittain alatyylinen. "Limerikissäni" on runon puhujana, 15-25-vuotias helsinkiläinen tyttö, poika, nainen, mies tai hermafrodiitti, jonka puhetyyli on tahallisen koominen (en siis minä).

Mietin pitkään, viitsiikö tällaista scheisenderiä edes julkaista. Mutta menköön sitten bittiavaruuteen, tervemenoa!

"Limerikkini"

Stadis on nykyää iha törkeest kauppakeskuksii,
on Kamppii, Kluuvii, Forumii ja vittu CityCenterii.
Siel jengi hengaa ja vetää lattee
tai sit pöllii röökii ja dokaa bissee.
Ei vittu mä en enää jaksa tota feissarii!

Haastan limerikki-haasteeseen kaikki ne ihmiset, jotka haluavat kehittää omaa häpeänsietokykyään.

Limerikkeilyllään on kunnostautunut erityisesti Omppu kirjoittamalla pitkän riimirunon Magic Mikestä. Limerikkejä ovat kirjoittaneet myös ainakin marmustoi, Suketus, Leena Lumi, Birgitta ja Milla

torstai 18. syyskuuta 2014

Venäläisten ostosretki

(Elokuvasta Shopping Tour, kuvat sivulta Finnkino)
ELOKUVA  ---  Shopping Tour (2014)

Lajityyppi: komedia, jännitys, kauhu
Ohjaaja: Mikhail Brashinsky
Pääosissa: Tatyana Kolganova, Timofey Yeletsky

Luin ohjelmalehtisestä, että Shopping Tour on suomalaisiin ostoskeskuksiin sijoittuva venäläinen kauhukomedia venäläisturisteista, jotka kohtaavat suomalaisia ihmissyöjiä. Riehaannuin heti ja ajattelin, että elokuva on pakko nähdä.

Elokuvan alkupuolella innostuin sen muka-dokumentaarisesta otteesta, jossa teini-ikäinen poika kuvaa heiluvalla kännykkäkameralla ostosmatkan etenemistä bussissa, taukopaikoilla, rajalla, tullissa ja suomalaisissa kaupoissa, huoltoasemilla ja poliisiasemalla. Amatöörimäisen huojuvissa kuvissa pääsin seuraamaan pojan ja hänen äitinsä arkisia keskusteluja ja nahisteluja tupakoinnista, oluenjuonnista ja ihmissuhdekiemuroista.

Rajanylityksen jälkeen päästiin ensimmäiseen shoppailukohteeseen. Gigantissa elektroniikkaostokset keskeytyvät, koska sekopäiset suomalaismyyjät jahtaavat venäläisturisteja ihmissyöntivimman vallassa. (Outo sattuma: elokuvan aikana kännykkääni tuli mainos Itiksen Gigantista). Yksi sun toinen venäläinen joutuu teurastuksen kohteeksi. Valkokangas täyttyy punaisista roiskeista ja kamera heiluu entistä pahemmin. Kamera kuvaa tapahtumia muun muassa ihmissyöjiä pakoon juoksevan pojan näkökulmasta. Tässä vaiheessa kamera pomppii jo niin holtittomasti, ettei kuvasta meinaa saada selvää.


Venäläisturistien teurastukset jatkuvat kaavamaisesti huoltoasemilla ja jopa poliisiputkassa. Katsojana minua alkoi kyllästyttää saman toisto. Lopulta suomalaisten ihmissyöntivimmalle löytyy selitys: elokuvan mukaan suomalaisen juhannuksenvieton perinteisiin kuuluvat ihmisuhrit. Tämä oli jo niin paksua, etten tiennyt, olisiko pitänyt itkeä vai nauraa. (Itse ainoa kohta elokuvassa, joka sai minut nauramaan, oli näyttelijän esittämä toteamus, että Suomi on maailman paras maa Unescon mukaan).

Elokuvaa seuratessani mielessäni käväisi ajatus, onko tämä mahdollisesti huonoin koskaan näkemäni elokuva. Venäläisissä näyttelijöissä ei ollut mitään vikaa ja varmasti käsikirjoituskin toimi hyvin, ainakin paperilla, mutta sottainen kuvaus pilasi koko paketin. Ilmeisesti käsivarakuvaus pyrki jäljittelemään The Blair Witch Project-elokuvaa, joka pyrki myös antamaan dokumentaarisen vaikutelman metsään eksyneistä teinipojista, jotka päätyvät noitien piinaamiksi.

Tai sitten minulta jäi jotain olennaista käsittämättä. Ehkä elokuva edustaa minulle jotain täysin tuntematonta lajia. Ehkä se on camp-henkinen, vasemmalla kädellä tehty spedeily, jonka tavoitteena on kiertää Oscar-palkintoehdokkuudet mahdollisimman kaukaa. Jos joku tietää, kertokaa ihmeessä.

Idea: jos joku haluaa ehdottaa minulle elokuvaa, jota menisin seuraavaksi katsomaan (Finnkinon teatterit Helsingissä), ehdottakaa! Jos tulee vain yksi ehdotus, menen siihen elokuvaan ja kirjoitan siitä blogiini. Jos tulee useita ehdotuksia, arvon. Jos kukaan ei ehdota mitään, valitsen arpomalla kaikista elokuvista tällä hetkellä Helsingissä.

Toteutus:
Arvonta suoritettu. Virallisena valvojana toimi Minni-kissa, joka oli koko arvonnan ajan sikeässä unessa kuljetuskopperossaan. Tulokset:
1. Mielensäpahoittaja (Marjatan listalta, ehdotukset kommentissa)
2. Apinoiden planeetta 3D (lista kaikista leffoista Helsingissä)

Mielensäpahoittaja ei haittaa, mutta Apinoiden planeetta, voi ei! Hävettää, pakko yrittää livahtaa nopeasti päivänäytökseen.

sunnuntai 14. syyskuuta 2014

Psykologisesta uskottavuudesta



KIRJALLISUUS  ---  Joyce Carol Oates: A Fair Maiden (Quercus, 2010)

Oatesin psykologisen trillerin rakenne on pelkistetty: nuori nainen Katey Spivak saapuu vieraaseen kaupunkiin lastenhoitajaksi ja kohtaa vanhan miehen, Marcus Kidderin. Mies lähestyy naista ja haluaa selvästi naiselta jotain, mutta mitä? Enpäs kerrokaan. "Jotain" on osittain kaunista, osittain rumaa ja osittain luonnollista, osittain luonnotonta. Loppuratkaisu on osittain hyvä, osittain paha, riippuu miltä kannalta katsoo. Mutta koko tarina on mielestäni mahdollinen ja psykologisesti uskottava.

Takerruin lukukokemukseni aikana nimenomaan psykologisen uskottavuuden käsitteeseen. Pohdin, mitä voisi tapahtua,  mitä ei ja millaisille ihmistyypille romaanin kuvaamia asioita voisi tapahtua. Selkeytän romaanin asetelmia. Teini-ikäinen Katya Spivak on kasvanut huonoissa ja köyhissä oloissa suuren sisarusparven keskellä. Hänen äitinsä on vastuuntunnoton ja välinpitämätön valehtelija, joka käyttää muita omiin tarkoituksiinsa. Katya isä on kadonnut. Luonnollisesti Katya kaipaa elämäänsä rakkautta, hyväksyntää, turvaa - ja rahaa.

Mitä tapahtuu, kun Katya törmää poikkeuksellisen ystävälliseen, sympaattiseen ja hieman hassuun mieheen, joka osoittaa tytölle huomiota, ensimmäisiä kertoja tämän elämässä? Totta kai Katya suostuu tapaamaan miehen uudestaan. Katya lähtee mukaan outoon ihmissuhteeseen, jonka luonteesta ei meinaa saada selvyyttä. Marcus näyttää ihailevan Katyan nuoruutta ja kauneutta, ja siksi pyytää naista malliksi. Osoittautuu, että Marcus Kidder on tunnettu taidemaalari, lastenkirjailija ja vieläpä muusikko. Mallina olemisesta taiteilija maksaa avokätisesti.

Vähitellen poseeraustilanteet muuttuvat oudommiksi ja oudommiksi. Mies onnistuu manipuloimaan naista ja saa tämän pukeutumaan arveluttaviin asuihin tai suostumaan alastomuuteen. Nainen kokee itsensä nöyryytetyksi ja raivostuu, mutta palaa kuitenkin miehen luokse kerta toisensa jälkeen. Miehen ystävällisen ja sivistyneen pinnan alta alkaa paljastua toinen toistaan vastenmielisempiä piirteitä, mutta nainen ei vain pääse miehestä eroon. Voisiko tällaista tapahtua? Mielestäni voisi.

Loppuratkaisu on todella kieroutunut, mutta periaatteessa mahdollinen. Oatesin tapa kuvata Marcus Kidderin mielenliikkeitä tuntuu myös psykologisesti uskottavalta. Miksei tällainen miestyyppi voisi olla olemassa, jossa sekoittuu oudolla tavalla eräänlainen rakkaus ja välittäminen, seksuaalinen halu, kauneudenkaipuu, herkkyys ja äärimmäinen vallanhalu.

(suomenkielisissä blogeissa kukaan ei ilmeisesti ole kirjoittanut tästä kirjasta; lisään linkit englanninkielisiin blogeihin kunhan jaksan ts. saattaa kestää yllättävänkin pitkään)

sunnuntai 7. syyskuuta 2014

Jankutus 1Q84:stä jatkuu - ja loppuu

(Tarjoiluehdotus: japanilainen keitos 1Q84 pikkurillin kera)

KIRJALLISUUS  ---  Haruki Murakami: 1Q84. The complete trilogy. Vintage Books, 2012. (Käännös japanista englanniksi Jay Rubin ja Philip Gabriel)

Marjatan (Mentula) luvalla kirjoitan tästä kirjasta jo kolmatta ja samalla viimeistä kertaa. Luin trilogian loppuun jo joku aika sitten, mutta vasta nyt pääsen sorvin ääreen. Näkökulmani tässä blogiraapustuksessa on se, miksi romaanin hyväksyminen oli minulle niin vaikeaa. Eli tässä tekstissä selvittelen jälleen päänsisäistä todellisuuttani. Jos se ei edelleenkään kiinnosta sinua, potentiaalinen lukijani, jätä tekstini lukematta. Jos kiinnostaa, great.

Ensimmäisenä syynä Murakami-kammolleni pidän kirjailijan japanilaisuutta tai laajemmin ilmaistuna aasialaisuutta, minkä koen uhkaavan eurooppalaisuutta. 1Q84:ää lukiessani kiinnitin huomiota Murakamin toistuviin viittauksiin länsimaiseen kirjallisuuteen. 1Q84:n lähtökohtana on George Orwellin klassikko 1984. Lisäksi Murakamin kirjassa mainitaan ainakin Anton Tsehov, Franz Kafka ja Marcel Proust. Kun huomasin nämä nimet, minuun iski mustasukkainen omistustarve aivan kuin vain eurooppalaisilla ihmisillä olisi oikeus viitata eurooppalaiseen kirjallisuuteen. Minusta tuntui kuin Murakami olisi Japanista käsin tunkeutunut sorkkimaan ja turmelemaan eurooppalaista kirjallisuusperintöä. Tiedän, että tunteeni ovat naurettavia, mutta näin kuitenkin tunsin.

Todennäköisesti japanilaisista tuntuu samalta, kun eurooppalaiset imevät kulttuurivaikutteita Aasiasta ja soveltavat niitä miten sattuu. Täällä Helsingissä vilkuilen välillä japanilaisia turisteja säälivästi, kun ne pikkurassukat joutuvat altistumaan eurooppalaisille muunnoksille sushista, vihreästä teestä, karaokesta ja sisustustyyleistä. Moni japanilainen varmasti kalpenisi kauhusta, jos näkisi, että joku eurooppalainen suunnittelija on läntännyt suihkulähteen ja kiinanruusun keskelle japanilaista kuivapuutarhaa, jonka on tarkoitus sisältää pelkkää haravoitua hiekkaa ja symbolisia kivenmurikoita. Ehkä Murakami itsekin tuntisi tarvetta lähettää yakuzan tällaisen suunnittelijan perään.

Toinen syy Murakami-fobiaani tai -allergiaani oli se, että olen tottunut kaunokirjallisuuteen, joka jäljittelee todellisuutta. Kiinnitän paljon huomiota fiktiivisen maailman uskottavuuteen, ja erityisesti psykologiseen uskottavuuteen. Sanomattakin on selvää, että 1Q84 ei jäljittele todellisuutta eikä sitä myöskään voi kutsua uskottavaksi. Ainakaan minun mielestäni uskottavuuteen eivät kuulu raamattuvaikutteinen hedelmöittyminen ilman seksiä tai henkilöhahmojen epärealistiset aikasiirtyvät tai epätodennäköiset kohtaamiset vuosikymmenten jälkeen tai fiktion sisäisen fiktion siirtyminen fiktion pääasialliseen tarinaan (sekavasti ilmaistu, tiedän).

Mitä pidemmälle luin 1Q84:ää, sitä enemmän aloin ajatella, että mitä merkitystä fiktion uskottavuudella tai todellisuudenkaltaisuudella oikeastaan on. Fiktiivistä maailmaa ei oikeasti ole olemassa missään muualla kuin kirjailijan ja lukijan mielikuvituksessa, miksi sitten olisi mitään merkitystä, mitä tapahtuu maailmassa, jota ei  edes ole olemassa? Periaatteessahan fiktiossa voisi tapahtua aivan mitä tahansa, mutta kuitenkin lähes aina fiktio muistuttaa ns. yhteistä todellisuuttamme.

Fiktiivisessä maailmassa voisi yhtä hyvin esiintyä ihminen, jolla on kahdeksan jalkaa, läpinäkyvä pää ja kyky lentää, jos kirjailija niin päättää ja kustannustoimittaja sallii. Tällaisia romaanihenkilöitä ei vain ole fiktiossa pahemmin näkynyt (enkä ole niitä itsekään erityisemmin kaivannut). Periaatteessa romaanihenkilö voisi vaikkapa pystyä kävelemään seinän läpi, kaatamaan kiehuvaa vettä kädelleen vahingoittumatta siitä ja kasvattamaan selkänsä täyteen silmiä (hyi!). Tai jos jotain edellisen kaltaista tapahtuu fiktiossa, sitä tapahtuu lähinnä vain scifissä tai jossain muussa ei-niin-vakavasti-otettavassa-kirjallisuudessa. Ainakin minä olen tässä luulossa.

Loppujen lopuksi 1Q84:n lukeminen oli hyvä asia minulle. Huomasinpahan ainakin omat ennakkoluuloni ja rasismini(?) suhteessa aasialaisuuteen. Ei tunnu tietenkään kauhean imartelevalta huomata omia ennakkoluulojaan, mutta se taitaa olla ainoa tapa niistä vapautumiseksi. Samalla huomasin myös sen, että periaatteessa fiktiossa on rajattomasti mahdollisuuksia, mutta niitä ei yleensä käytetä. Murakami kuitenkin käytti myös niitä fiktion mahdollisuuksia, joita eurooppalaisessa kirjallisuudessa ei ole nähty ja siksi koinkin, että hän teki kaiken "väärin".

1Q84:stä on kirjoitettu mm. näissä blogeissa:
Anna minun lukea enemmän
Lumiomena
Lukutoukan kulttuuriblogi
Iltaluvut
Rakkaudesta kirjoihin
Ilselä
Lukuneuvoja

sunnuntai 17. elokuuta 2014

Oisko se siinä?

Olen vaihtanut blogini yläkuvan. Ilmeisesti jätän yllä olevan kuvan paikoilleen. Pieneen hienosäätöön olisi tietysti varaan, mutta pääasiallisesti olen tyytyväinen. Haluan, että kuva ilmentää blogini sisältöä ja tyyliä. Siksi haluan, että kuva on hassu, outo, absurdi ja hieman sotkuinen. Haluan säilyttää myös (tyhmän)rohkealla amatööriotteella toteutetun kitsch-linjan.

Olen viime päivinä ottanut jo niin monta kuvaa (joista suurin osa epäonnistui), joten en enää tiedä, mitä mieltä olen mistään. Huomenna tiedän, kunhan saan ensin unta palloon ja ajatukseni jäsentyvät.

Ideoistani ja toteutuksestani voi esittää rakentavaa tai murskaavaa kritiikkiä, mutta todennäköisesti sillä ei ole mitään vaikutusta. Teen kuitenkin niin kuin itselleni sattuu sopimaan.

perjantai 15. elokuuta 2014

Testing, testing...

Yritän jälleen muokata blogini ulkoasua. Vaihdoin yläkuvan kitsch-henkiseen pläjäykseen. Kuva ei ole ihan sitä, mitä tavoittelen, mutta sinne päin. Olisi tietysti ihan kiva, jos valokuva olisi täysin tarkka, mutta en saanut sitä onnistumaan. Haluan, että kuvan sisältö viestittää jotain blogini sisällöstä. Siksi haluan, että kuva on hassu, absurdi ja outo.

Kokeilin blogini taustakuviksi muun muassa sinistä, mutta siirryin takaisin tummanpunaiseen, koska haluan että blogissani säilyy jotain tunnistettavaa. Muutoinkin rauhallinen ja hillitty sininen väri ei sovi yhteen kirjoitustyylini kanssa. Henkilökohtainen neuvonantajani sanoi, että tuliseen ja hyökkäävään kirjoitustyylini sopii paremmin punainen väri. Olen samaa mieltä.

Muokaan blogini ilmettä lähipäivien aikana. Joten älkää saako sätkyä, jos olen taas kokeilemassa jotain uutta ilmettä...

perjantai 8. elokuuta 2014

Murakamin laukaisema identiteettikriisi

((Kannibalistinen) tarjoiluehdotus: kirja ja ihmisen jalka)
KIRJALLISUUS  ---  Haruki Murakami: 1Q84

Avautumistarve Murakamista iski jälleen. Purkautumispaine on niin kova, että mahaa vääntää, reisiä pistelee ja kurkussa tuntuu oksettavalta. Melkein hengityskin salpautuu. Näistä tuntemuksista esitän kyseenalaiset kiitokset Herra Murakamille, joka on onnistunut kirjallisella tuotoksellaan sekoittamaan pääni.

(Kirjoitan tätä tekstiä tekstiä lähinnä itselleni. Jos pääni sisäinen todellisuus ei kiinnosta sinua, älä tuhlaa kallisarvoisia sekunteja elämästäsi tekstini lukemiseen. Mutta jos kiinnostaa, kiva juttu.)

Murakamin 1Q84-romaanitrilogia on melkein romuttanut identiteettini. Olen kuvitellut olevani todella suvaitsevainen ihminen erilaisten taidemuotojen suhteen. Olen kuvitellut, että arvostan luovuutta, omaperäisyyttä ja persoonallisuutta yli kaiken. Olen uskotellut itselleni, että hyväksyn taiteilijan täydellisen taiteellisen vapauden toteuttaa itseään omassa taiteessaan niin kuin itse haluaa (täsmennys: täydellinen taiteellinen vapaus ei tietenkään oikeuta rikollista toimintaa)

Olen pitänyt itseäni avarakatseisena ja monipuolisena ihmisenä taiteellisen sulatuskykyni takia. Nykytanssin ilmaisukieltä olen pystynyt ymmärtämään iät ja ajat. Jorma Outisen koreogratiat eivät tuottaneet minulle minkäänlaisia vaikeuksia katsomossa. Siedän hyvin myös David Lynchin lievästi sanottuna persoonallisia elokuvia. Itse asiassa rakastan niitä. Kuvataiteessa ja nykytaiteessa pystyn nielemään melkein mitä vaan. Minulle sopivat niin esittävä kuin ei-esittävät maalaukset. Nykytaiteeseen suhtaudun pääasiassa uteliaan myönteisesti. En ole koskaan ymmärtänyt, miksi osa ihmisistä saa hepulin, jos nykytaidemuseossa tehosekoittimet vatkaavat ulostetta, pöytä on kasattu täyteen vaaleanpunaisia dildoja tai katossa roikkuu linnun höyhenistä tehty takki. Nykytaide on nykytaidetta.

Mutta miksi Murakami on minulle liikaa? Eikö sietokykyni kirjallisuuden suhteen pitänyt olla rajaton? Miksi ajattelen Murakamin kohdalla, että vähempikin luovuus riittäisi? Eikö minun pitänyt ajatella, että taiteilijalla on taiteessaan on täydellinen oikeus tehdä mitä huvittaa? Jos kirjailija haluaa sijoittaa fiktioonsa ilmakotilon (air chrysalis), antaa sijoittaa. Tai jos kirjailija haluaa sekoittaa romaanissaan dekkariaineksia rakkauskertomukseen ja scifivaikutteisiin - so what? Vai olenko sittenkin niin suvaitsematon ja rajoittunut ihminen, että uskon, että taiteessa on säännöt? "Taiteen säännöt" - mikä naurettavuuden huipentuma! Mutta siihenkö uskon kuitenkin?

Miksi ajattelen, että Murakamin kirjasarjassa esiintyvä telepatia olisi "väärin"? Onko yksinkertainen syy vain se, etten ole tottunut siihen? Vai johtuuko hermoiluni siitä, etten pysty määrittelemään ja lokeroimaan Murakamin kirjallisia aineksia? Jos pystyin huomaamaan, että "ahaa, tää viittaa nyt siihen ja siihen ja tässähän on ihan selviä vaikutteita siitä ja siitä", rauhoittuisin heti.

Mikään ja kukaan ei tietenkään estä minua tekemästä taustatyötä ja lukemasta, mitä Murakami itse kertoo teostensa taustoista haastatteluissa tai lukemasta Murakamista tehtyjä tutkimuksia. Muistaakseni olen joskus kuullut Murakamin yhteydessä shintolaisesta mytologiasta. Siitäkö tässä on kyse? Tai japanilaisesta kulttuurista laajemminkin? Manga-sarjakuvista? Japanilaisista kauhuelokuvista? Japanilaiset sadut ja muut kertomukset? Aasilainen kertomusperinne yleisemmin? Jossain vaiheessa selvitän kaiken, mutta en juuri nyt, kun 1Q84 on vielä kesken.

Vai olisiko sittenkin niin, että todellinen syy nuppini sekoamiseen on tämä helleaalto ja sen aikana syntynyt nestevajaus? Vettä olen lipittänyt tasaiseen tahtiin, mutta arktisen Suomen trooppisessa kesäilmastossa mikään tunnu riittävän. Tai "suolavajaus"? Jos en ole saanut ravinnosta tarpeeksi erilaisia suoloja ja hermostoni toiminta on häiriintynyt...

lauantai 26. heinäkuuta 2014

Ajatuksia kesken 1Q84:n lukemisen



KIRJALLISUUS  ---  Haruki Murakami: 1Q84

Kun olin äsken valmistamassa gazpachoa (espanjalainen kylmä tomaatti-kurkkukeitto), minuun iski pakottava tarve päästä kirjoittamaan lukufiiliksistäni Haruki Murakamin romaanitrilogiasta 1Q84. Kuten jo aikaisemmin mainitsin, luen kirjaa englanniksi. Tällä hetkellä olen lukenut noin 800 sivua 1300 sivusta.

Lukiessani törmäsin omiin rajoituksiini ja ennakkoluuloihini. Huomasin, että minulla on päässäni erittäin voimakas käsitys siitä, mitä fiktiossa saa tehdä ja mitä ei saa tehdä. Varmaankin arvaatte, että Murakami rikkoo näitä käsityksiäni.

Jouduin huomaamaan, että minulla on hyvin rajallinen sietokyky yliluonnollisten ainesten suhteen fiktiossa. Huomasin rajoittuneisuuteni jo silloin, kun luin Murakamin romaania Kafka rannalla. Sain melkein hermoromahduksen kohdassa, jossa sammakoita yhtäkkiä vain alkoi sataa taivaalta. Nieleskelin pahasti myös kohdassa, jossa nuori opettajanainen oli metsäretkellä koululuokan kanssa. Metsässä naisen kuukautiset alkoivat ja samalla koko metsä saastui.

En ymmärtänyt, mitä Murakami halusi tällä kaikella sanoa. Viittaavatko ne johonkin japanilaiseen tai aasialaiseen mytologiaan, joka on minulle täysin vieras? Vai liittyykö kuukautisveren "saastuttama" nainen raamattun vanhaan testamenttiin, jonka mukaan menstruoiva nainen saastuttaa kaiken, mihin koskee? Mutta mihin taivaalta satavat sammakot liittyvät? Ja mitä Murakami haluaa niillä sanoa? En ymmärrä. Eivät kai satavat sammakot voi viitata vanhan testamentin kertomuksiin "syntistä" kaupungia riivaavista vitsauksista. Vai voivatko?

1Q84-romaania lukiessani huomasin, että pystyn sulattamaan vain tietyntyyppisiä yliluonnollisia aineksia kerronnassa. Puhuvat eläimet ja lentävät noidat hyväksyn, koska ne ovat entuudestaan tuttuja saduista. Samoin pystyn sietämään raamatullisia ihmeitä, kuten veden päällä kävelyä, kuolleiden heräämisiä tai neitseistä syntymisiä. Populaarikulttuurin yliluonnollisuudet sulatan myös, koska olen niihin jo tottunut. Poltergeist on ok, koneihmiset ovat ihan jees, muodonmuutokset menettelee, yliluonnolliset kyvyt eivät hätkähdytä.

1Q84:ssä on kuitenkin piirteitä, joihin en ole tottunut missään yhteydessä. Henkilöhahmojen välinen telepatia uhkaa ylittää sietokykyni. En tiedä, miksi reagoin näin. Kyse ei varmaankaan ole mistään muusta kuin tottumisesta. 1Q84:ssa esiintyy myös yliluonnollinen taho nimeltä Little People. Pystyisin hyväksymään näiden mini-ihmisten olemassaolon fiktiossa, jos niiden luonne tai toiminnan tavoitteet olisivat selkeitä. Mutta en ole vieläkään päässyt selvyyteen, ovatko Little People hyviä vai pahoja ja mitä ne ihmettä ne oikein haluavat ihmisistä.

Ei kai fiktiossa voi ja saa esiintyä yliluonnollista tahoa, joka on luonteeltaan täysin neutraali ja jonka suhde ihmisiin on epäselvä. Tällaista ei saa tehdä, ei saa! Pystyisin hyväksymään nämä oudot mini-ihmiset, jos ne olisivat luonteeltaan joko täysin pahoja (kuten esim. noidat) tai täysin hyviä (kuten esim. haltijat) ja jos ne joko yrittäisivät tuhota ihmiset tai yrittäisivät auttaa ihmisiä parhaansa mukaan. Mutta epämääräistä, neutraalia välimuotoa en vain kestä. Ei tällaista voi tapahtua edes fiktiossa. Mutta juuri tätä tapahtuu Murakamilla.

1Q84 jatkuu vielä 500 sivun verran. Luen romaanin tietysti loppuun. Välillä kirja on liian jännittävä. Hermoilen myös loppuratkaisun suhteen. Pelkään, että lopussa kaikki lässähtää. Kaikkein pahin kirjan loppu olisi lause "And then I woke up". Tätä en enää kestäisi. Siksi olenkin jo tarkistanyt romaanin viimeisen lauseen eikä se ole tuo. Onneksi.

(En voi linkittää tätä tekstiä muihin blogiteksteihin, koska en uskalla lukea muiden kirjoituksia tästä kirjasta. Voi olla, että en uskalla lukea edes kommentteja, jos niitä tulee. Jokuhan saattaa saada päähänsä vaikka kostaa aikaisemmat juonimöläytykseni ja paljastaa tämän kirjan loppuratkaisu minulle. Nyt vihdoin viimein käsitän, kuinka ärsyttäviä juonipaljastukset voivat olla ja siksi yritän jatkossa olla enää sortumatta niihin)

keskiviikko 23. heinäkuuta 2014

Elävien kirjoissa

Jos joku on ihmetellyt, miksi en ole päivittänyt blogiani, tässä syyt:

1. Luen parhaillaan Haruki Murakamin 1Q84-romaania englanniksi. Olen tällä hetkellä lukenut yli 700 sivua 1300 sivusta.

2. Sairastin elämäni pahimman (kesä)flussan, josta olen jo melkein toipunut. Ensin tuli virusinfektio (kurkkukipu, kuume, lihaskivut, nuha, yskä, väsymys, voimattomuus) ja sen päälle vielä bakteeri-infektio (silmätulehdus, korvatulehdus ja nielutulehdus). Nyt olen jo melkein terve, paitsi korvat tuntuvat oudoilta. Tuntuu kuin päässäni olisi edelleen jotain häikkää, mutta tässähän ei ole kenellekään mitään uutta.

Terveysterroristina toivon/vaadin, että kaikki kiinnittävät huomiota D-vitamiinin riittävään saantiin myös kesällä, koska D-vitamiini tunnetusti parantaa vastustuskykyä.

Vaikka sairaana ei paljoa naurattanut, oli sairastumisesta ehkä jotain hyötyäkin. Nyt pystyn ainakin paremmin ymmärtämään, miltä 95-vuotiaista vanhuksista tuntuu, kun he köpöttelevät hitaasti rollaattorin varassa. Pystyn myös aavistamaan, miltä tuntuisi lojua pitkäaikaissairaana vuodeosastolla, kun on niin voimaton, ettei jaksa pitää edes silmiä auki. Siperia opettaa.

Nyt tervehtyneenä lukeminen tuntuu ihanalta. Lukemisiin!

sunnuntai 29. kesäkuuta 2014

Talo josta ei pääse koskaan pois

(American Horror Story Murder House)
(I hope it's legal to have this photo on my blog. I'm not a criminal. I really don't want to spend the rest of my days in Briarcliff or anything like that...)

TELEVISIOSARJA (dvd)  ---  American Horror Story: Murder House (kausi 1)

Tämä ei ole amerikkalainen unelma. Murder House -kauden alussa traumaattisen keskenmenon juuri läpikäynyt nainen muuttaa petollisen miehensä ja levottoman teini-ikäisen tyttärensä kanssa kolmikerroksiseen taloon, joka on liian kaunis ollakseen totta. Lisäksi talo on liian edullinen. Jotain vikaa siinä täytyy olla. Pintapuolisesti talo näyttää viehättävältä, mutta se kantaa sisällään petoksia, valheita, pettymyksiä, perversioita, väkivaltaa ja murhia. Kirjaimellisesti saastaa ja kuolleiden luita.

Ja juuri tästä pidän. Jos kerran sarjan otsikkona on Murhatalo, sen täytyy sisältää kaikki, aivan kaikki väkivaltaisen kuoleman muodot. Sarjan käsikirjoittajat ovatkin onnistuneet sisällyttämään sarjaan kuoliaaksi palamisen tulipalossa, hukuttamisen, puukottamisen, ampumisen, hirttämisen, abortin, kuoleman synnytyksessä, hakkaamisen kuoliaaksi, viiltämisen, tukehduttamisen ja myrkyttäminen. Listasta ei taida puuttua mitään muuta kuin kuolema sähköiskuun tai säteilyyn.

 Ja jos sarjassa kerran käsitellään väkivaltaa, ei kannata unohtaa myöskään kuuluisia tapauksia amerikkalaisessa lähihistoriassa, kuten kouluampumisia tai Mustan Dahlian paloittelumurhaa. Sarja saattaa sisältää myös muita todellisia tapauksia. Talon kellarissa operoivan, Frankenstein-kompleksin riivaman aborttilääkärin tapaus saattaa olla todellinen. Samoin rituaalimurhilla ja rituaalimurhaajia ihannoivilla kopiomurhaajilla saattaa olla todellinen tausta. Yhdysvallathan on sarjamurhaajien luvattu maa, jossa murhakultti kukoistaa.

Sarjan tekee mielenkiintoiseksi se, että kerran murhatalossa kuolleet ihmiset jäävät elämään sinne ikuisesti. Murhatut ihmiset, joista osa on itsekin murhaajia, jäävät talon vangiksi. Kuolema ei tarkoita heille loppua vaan ikuisuutta, jonka aikana he joutuvat käymään läpi toiveitaan ja pettymyksiään, loputtomia traumojaan. Osa murhatalon kuolleista asukkaista on onnellisessa asemassa siinä mielessä, etteivät he edes tiedä kuolleensa. Jonain päivänä totuus kuitenkin valkenee heillekin. Joku huomaa ammottavan reiän takaraivossaan, joku näkee mädäntyneen ruumiinsa kellarissa, joku muistaa poliisien aseiden punaiset laservalotäplät rinnassaan.

Jostain syystä  minua kiehtoo tavattomasti ajatus talosta, joka on tavallaan henkilö. Talolla on oma tahto ja persoonallisuus. Se saastuttaa ja kykenee tuhoamaan kenet tahansa kuka sen sisälle astuu. Sarjan henkilön huomaavat kyllä, että talossa on jotain pahasti vialla, mutta he eivät kykene pakenemaan kuka mistäkin syistä. Uudelleen raskaaksi tullut nainen jää talon vangiksi, koska lääkäri kieltää häntä muuttamasta raskauden aikana, mies juuttuu taloon viettelevän kodinhoitajan takia (joka on oikeasti kuollut), tytär rakastuu kuolleeseen koulusurmaajan, joka vaivoin muistaa rikoksiaan.

Sarjan asetelma tuntuu myös oudosti tutulta. Koska blogini on vain kulttuuriblogiksi naamioitu minäminäblogi, tunnustan, että myös minä olen jäänyt erilaisten talojen "vangiksi", koska entiset talot ovat jääneet asumaan muistiini. Lähes joka yö palaan unissani taloihin, joissa olen asunut ja joista olen luullut muuttaneeni pois. Päivisin mielessäni kummittelee usein eräs talo, jossa en ole edes koskaan asunut. Kaikkein eniten minua riivaa talo, jossa en ole koskaan käynyt , mutta josta olen vain nähnyt valokuvia ja kuullut tarinoita. Liikaa tarinoita, joista ei edes tiedä, mikä niissä on totta. Myös sellainen talo voi olla Riivattu Talo, johon kukaan ei enää koskaan voi palata.

Murder Housesta on kirjoitettu ainakin tässä blogissa:
Kirjavalas (Elegia ilahtui erityisesti sarjan lyhyydestä: 12-osassa minisarjassa ei turhia jankuteta)

keskiviikko 25. kesäkuuta 2014

Ei ainakaan ihan-kiva


TELEVISIOSARJA (dvd)  ---  American Horror Story: Asylum (2. kausi), Murder House (1. kausi)

American Horror Story on kaikkea muuta kuin ihan-kiva. Se on häiritsevä, sairas, omituinen, pelottava, perverssi ja karmiva - ja siksi pidän siitä. Ainakin minulle se edustaa myös jotain, mitä en ole koskaan nähnyt televisiossa. Ja juuri se vetoaa minuun: uudenlaisuus, erilaisuus ja poikkeavuus. Miksi tehdä asioita samalla tavalla kuin ne on aina ennenkin tehty, jos voi tehdä kaiken uudella tavalla?

Olen nähnyt American Horror Storystä kaksi ensimmäisestä kautta ja niissä näyttää toimivan kaikki: käsikirjoitus, musiikki, ohjaus, kuvaus, lavastus, valaistus, leikkaus, maskeeraus ja tietysti näyttelijät ovat loistavia. Enpä muista törmänneeni yhtä toimivaan kokonaispakettiin sitten Twin Peaksin.

Sarjan aloitusosio lataa tunnelman. Siinä yhdistetään karmivan kuuloista musiikkia lyhyisiin välähdyskuviin. Sarjan musiikki on niin omituista, etten edes tiedä, millä sanoilla sitä kuvailisin. Ehkä käyttäisin sanoja ruma, repaleinen, raastava ja rakeinen. Musiikissa kuuluu sairaalloisia, synteettisesti manipuloituja raahausääniä ja outoja naksahduksia. Samanaikaisesti kuvasarjassa välähtää kuvia lasipurkkeihin säilöttyjä sisäelimiä, heilahduskuvia kellarista ja palavia valokuvia lasten kasvoista (kausi 1) tai synkeitä näkymiä mielisairaalasta (kausi 2). Kuvan ja äänen yhdistelmä on kammottava - ja se toimii.


Pidän American Horror Storyssä siitä, että molemmissa näkemissäni kausissa kammottavuus on viety niin pitkälle kuin se voi viedä. Jos kerran lähdetään vetämään överiksi, silloin ei kannata jäädä puolitiehen loikoilemaan. Kakkoskausi sijoittuu Briarcliffin fiktiiviseen, katolisen kirkon ylläpitämään vankilamielisairaalaan, jossa hulluus ja pahuus on maksimoitu. Sarjan tekee mielenkiintoiseksi se, ettei pahuus ja hulluus välttämättä sijaitse siellä, missä niiden odottaisi sijaitsevan. Pahuus saattaa piileksiä hyvyyden naamion takana. Samoin terveyden naamion takana saattaa lymyillä pahinta mahdollista hulluutta ja demonisuutta. (Yritän olla paljastamatta liikaa sarjan juonesta, koska sen esitys on tällä hetkellä kesken Suomessa)

Asylum-kauden tekee mielenkiintoiseksi myös se, että se perustuu osin historiaan. Asylum-kaudessa suljetaan homoseksuaaleja mielisairaalaan vastoin tahtoa ja tätähän on historiassa tapahtunut. Mielisairaiksi luokiteltuja ihmisiä "hoidetaan" toinen toistaan kammottavimmilla menetelmillä, kuten sähköshokeilla, vesiterapialla ja eristämisellä. Yhtä hyvin näitä "hoitomuotoja" voi kutsua myös kidutusmuodoiksi. Tällaista "hoitoa" on todellisuudessa tapahtunut ja ehkä tapahtuu yhä edelleen. Tässä mielessä pidän sarjaa jopa yhteiskunnallisesti kantaaottavana.

Asylum-kausi käsittelee mielenkiintoisesti myös hyvyyttä ja pahuutta. Uskonnon tai tieteen varjolla voi syyllistyä uskomattomaan julmuuteen. Uskonnolla voi perustella valtaa ja väkivaltaa, kuten sarjassa tapahtuu. Tiede ei ole yhtään sen parempi. Asylumissa tieteen nimissä harjoitetaan epäeettisiä ihmiskokeita.

American Horror Storyssä on jotain samaa kuin Twin Peaksissa. Kummassakaan sarjassa juuri kukaan ei ole sitä, miltä näyttää. Ihmisten sisältä paljastuu jotain ihan muuta kuin mitä voisi olettaa. Juuri tästä pidän, vaikka täytyy tunnustaa, että Asylum-kauden puolivälin kieppeillä eräs yllätys melkein käänsi mahani ylösalaisin. Mutta yritän kaikkeni olla paljastamatta sitä, ettei joka ikinen tekstini olisi spoileri.

Vielä yksi hehkutuksen aihe: Pidän AHS:ssä myös siitä, että se "keskustelee" aikaisemman elokuvaperinteen kanssa. Se sisältää viitteitä ainakin seuraaviin elokuviin: Yksi lensi yli käenpesän, Kellopeliappelsiini ja Manaaja. Lisäksi AHS saattaa sisältää lukuisia viitteitä moniin kauhuelokuviin, mutta niitä en pysty tunnistamaan, koska en varsinaisesti ole kauhufriikki. Tuntuu ehkä yllättävältä, etten pitänyt American Horror Storyä kauhuna. Sarjaa katsoessani "unohdin" pelätä, koska olin niin lumoutunut sen taiteellisista ansioista.

Alun perin tarkoitukseni oli kirjoittaa tässä yhteydessä myös ykköskaudesta (Murder House), mutta näköjään ajaudun kirjoittaa siitä erillisen postauksen.