tiistai 28. tammikuuta 2014

Ihana, ihqu, ihana!

(kuvat sivulta: IMDb)
ELOKUVA (dvd)  ---  Ihmemaa Oz (The Wizard of Oz)(Warner Bros. 1939 / 2005)

Ohjaaja: Viktor Fleming
Näyttelijät:  Judy Garland, Frank Morgan, Ray Bolger, Bert Lahr, Jack Haley, Billie Burke, Margaret Hamilton, The Munchkins

Olen jo pitkään halunnut kirjoittaa tästä L. Frank Baumin kirjaan perustuvasta fantasiaelokuvasta, jota fanitan ja ihqutan täysillä. Aluksi joudun kai esittämään anteeksipyyntöni yhdelle sun toiselle taholle. Ajan hermolla ratsastavat bloggaajat: Anteeksi, että kehtaan kirjoittaa tästä ikivanhasta, pölyttyneestä ja homeisesta klassikosta. Elokuvakriitikot: Anteeksi, että julkean hehkuttaa, ihquttaa ja fanittaa tätä Elämää Suurempaa Klassikkoa sen sijaan että yrittäisin analysoida ja tulkita sitä. Kyynikot: Anteeksi, että kehtaan olla iloinen ja innostunut. Vakavamieliset pohdiskelijat: Anteeksi, että kevytmielinen tekstini vie aikaa Tärkeiltä Asioilta, kuten yhteiskunnallisilta kriiseiltä. Ja muut ihmisryhmät: Anteeksi. Olen pahoillani. Valitan. Otan osaa. Esitän suruvalitteluni.

No niin, asiaan. Yritän tiivistää elokuvan juonta lyhyesti: Dorothy Gale (Judy Garland) asuu Kansasissa maatilalla. Perheeseen kuuluvat täti, setä, kolme aikuista miestä ja Toto-koira. Dorothy on joutunut vaikeuksiin, koska Toto on purrut naapurin vaikutusvaltaista neitiä jalkaan. Neiti tulee ilmoittamaan perheelle, että koira pitää lopettaa poliisin määräyksellä. Kun koira annetaan lopetettavaksi, Dorothy päättää karata kotoaan. Pakomatkallaan Dorothy tapaa taikurin ja alkaa haikailla takaisin kotiin. Paluumatkalla iskee taifuuni, joka tainnuttaa tytön uneen. 

Unessa Dorothy päätyy kirkkaanväriseen fantasiamaailmaan, jota kansoittavat noidat ja kääpiöt. Epähuomiossa tyttö tulee tappaneeksi ilkeän noidan (The Wicked Witch of the East). Tästä suivaantuu noidan sisar (The Wicked Witch of the West). Dorothyn pelastaa hyvä noita, joka myös lahjoittaa tytölle taianomaiset punaiset kengät. Kun tyttö kysyy, miten hän pääsisi palaamaan kotiin, kuuluu vastaus: Seuraa keltatiilitietä, joka johtaa Taikuri Ozin luokse.

Matkallaan Ozin luokse Dorothy törmää kolmeen hassuun mieheen. Variksenpelätin vaikeroi, ettei hänellä ole aivoja ollenkaan. Tinamies valittaa sydämen puuttumista. Säikky Leijona valittaa rohkeuden puutetta. Dorothy lupaa viedä miehet Ozin luokse, koska taikurina tämän pitäisi pystyä taikomaan haluttuja ominaisuuksia. Lopulta Oz lahjoittaa vieraiden toivomat ominaisuudet, kun he ensin ryöstävät taikasauvan Lännen Ilkeältä Noidalta. Valitettavasti on kerrottava, että Oz on huijari, mutta siitä huolimatta hän onnistuu auttamaan vieraitaan muuttamalla näiden ajattelutapoja.


Ja jälleen on aika pyytää anteeksi, koska ylläoleva "lyhyt" juonireferaatti venähti kolme kappaleen pituiseksi. Jospa nyt vihdoin viimein pääsisin varsinaiseen aiheeseeni eli miksi tämä Suuri Elokuva on niin ihana, ihqu ja vielä kerran ihana. Siksi, että se ilahduttaa, hauskuuttaa, lohduttaa ja tarjoaa samastumiskohteita. Elokuva viestittää, että on hyväksyttävää olla satunnaisesti aivoton, sydämetön ja pelokas. "Aivottomuudella" käsitän erityyppisiä inhimillisiä erehdyksiä, kuten sokeutta, naiiviutta, typeryyttä, väärinkäsittämistä, tiedon puutetta tai muita rajoituksia huomio-, käsitys- ja yhdistelykyvyssä, muistissa jne. "Sydämettömyys" voi mielestäni tarkoittaa kyvyttömyyttä rakastaa, mutta miksei myös välinpitämättömyyttä. "Pelokkuus" voi tarkoittaa karkuun juoksemista, vaikenemista, muiden myötäilyä tms.

Ja taas pyydän anteeksi, koska edellisessä kappaleessa lipsahdin pehmoilemaan ja lällyilemään. Anteeksi, pitäisi muistaa olla kova, ehdoton, musta-valkoinen ja ajatella, että inhimilliset erehdykset sijaitsevat aina jossain muualla, mutta eivät koskaan minussa. Kaikilla muilla ihmisillä on näitä ongelmia, mutta eihän minua ole koskaan mikään vaivannut. Pitäisi muistaa ajatella, että minähän olen Itse Täydellisyys - ai niin, enpäs olekaan. Niinhän se olikin, että myös minä olen ihminen, joka kärsii välillä aivottomuudesta, sydämettömyydestä ja rohkeuden puutteesta. Mutta niiden kanssa on pystyttävä elämään, koska muutakaan vaihtoehtoa ei taida olla.

Esitän jälleen pahoitteluni, koska tässä vaiheessa tekstiäni oloni on jo niin kiusaantunut, että olen vaarassa hukata punaisen langan. Häpeänsietokykyni on jo kovalla koetuksella. Mistä aiheesta olinkaan kirjoittamassa? Ai niin, miksi tämä elokuva on niin ihana-ihqu-ihqu. No, syinä ovat tietysti ihanat näyttelijäsuoritukset, ihanan hemaiseva lavastus, elokuvan ihqun hempeä värimaailma ja ihanat laulut ja rallatukset.

Elokuvan ihquimpia kohtauksia on kun pellolla tököttävä Variksenpelätin vapautuu aidanseipäästä Dorothyn avustuksella ja lähtee koikkelehtimaan ja hyppelemään keltatiilitiellä. Toinen yhtä ihana kohtaus on kun metsässä sojottava, ruostunut Tinamies saa öljyä suupieliinsä ja pystyy jälleen puhumaan ja hymyilemään. Kun Dorothy tiputtaa öljyä myös käsien ja jalkojen niveliin, Tinamies lähtee horjuen ja kirskuen liikkeelle ja ottaa muutaman tanssiaskeleen. Ihanaa, miten hellyyttävää! Helposti herkistyvä ja itkeskelevä (sydämetön?) Tinamies uhkaa helposti ruostua uudelleen paikoilleen, koska hänen suolaiset kyyneleensä liuottavat öljyn pois. Entäpä Säikky Leijona, joka yrittää pelotella muita, mutta todellisuudessa pelkää omaa karjuntaansakin. Leijonaraukka pelkää nukkua öisin eikä häntä auta edes lampaiden laskeminen, koska lampaitakin Leijona pelkää.


Tavallaan myös Lännen Ilkeä Noita on myös ihana vihreästä ihonväristään huolimatta. Noita on kateellinen, vallanhaluinen ja juonitteliva, mutta omalla kierolla tavallaan myös hellyyttävä. Noita räkättää ja kirkuu, mutta mikä se sellainen satu olisi, jossa ei olisi taistelua Hyvän ja Pahan välillä? Lopussa Ilkeä Noita tietysti tuhoutuu ja Paha saa palkkansa. Dorothy tappaa hänet epähuomiossa (taas!) heittämällä vettä noidan päälle. Noita sulaa ja katoaa maanrakoon. Dorothy puolestaan palaa fantasiamaailmasta takaisin kotiinsa Kansasiin napsauttamalla punaisten taikakenkien korkoja vastakkain.

Ja nyt tulee tämän postauksen viimeinen anteeksipyyntö: Anteeksi, että tekstini venyi näin pitkäksi. Tämä ei tule toistumaan - ainakaan kovin monta kertaa. Pahoittelen myös sitä, että olen tässä blogitekstissä pyytänyt anteeksi raivostuttavan, epäilyttävän tai ärsyttävän monta kertaa. Anteeksi. Olen pahoillani. Sori. Mutta muistakaa, että tämä on vain blogi ja tekstini ovat vain kirjoitusharjoituksia ja minä on vain ihminen ja tämä on vain elämää.

maanantai 20. tammikuuta 2014

Bloggaajan ulkonäköongelmat


Olen kyllästynyt blogini ulkonäköön. (Olen kyllästynyt myös omaan ulkonäkööni, mutta ei siinä sen enempää). Voisiko kukaan auttaa pientä bloggaajarassukkaa? Etsin vastauksia seuraaviin kysymyksiin:

1) Miten blogin taustaan / tapettiin voi vaihtaa itse ottaman valokuvan?
2) Onko netissä turvallisia ja helppokäyttöisiä kuvankäsittelyohjelmia, joita kannattaisi ladata?

Tämänhetkinen blogini ulkoasu on ihan kiva, mutta se ei riitä minulle. Haluaisin jotain särmikästä, rösöistä, epäsäännöllistä, outoa ja hullunkurista. Toivon, että blogini ulkoilme heijastelisi jollain tavalla kirjoitustyyliäni. Siksi haluan eroon säntillisen symmetristä taustakuvioista. Myös vaaleanpunainen (tai vanha roosa) yläkuvan (=bannerin?) värinä on alkanut arveluttaa. Pelkään, että jollekulle syntyy väristä väärä käsitys, että kirjoitukseni olisivat hempeitä ja romanttisia. (Totuus on yhtä kaukana kuin Merkurius on Plutosta).

Taustatapettiin (tai millä nimellä sitä pitää kutsua?) haluaisin abstraktin kuvan, jossa on jotain epämääräisiä hileitä, roisketta, hilseilevää maalia tai outoja valovaikutelmia. Jotain epäselvää ja vaikeasti hahmotettavaa joka tapauksessa. Mutta samalla taustatapetin pitäisi jäädä taka-alalle eikä hypätä liikaa silmille. Tässä saattaisi toimia melko tasa-aineinen tumma tausta.

Viime yön pimeinä tunteina sain idean yläbannerin (tai mikä sen nimi nyt on?) uudistamisesta. Kuvittelin kuvaa, jossa olisi vaikutteita surrealismista. Vierekkäin olisivat samankokoiset kirjahylly, omena ja soittorasia. Niiden yläpuolella lentäisi siivekäs elefantti. Idea olisi mahdollista toteuttaa joko pienoismalleja valokuvaamalla tai kuvankäsittelyohjelmalla. Kunhan vain saisi ensin ne pienoismallit tai hankkisi sen kuvankäsittelyohjelman ja oppisi käyttämään sitä.

Ideoita? Vinkkejä? Rakentavaa kritiikkiä? Murskaavaa teilausta? Kannustusta? Lyttäystä? Rehellistä palautetta? Kohteliaita kiertoilmaisuja?

perjantai 17. tammikuuta 2014

Kirja kuin kysymysmerkki


KIRJALLISUUS  ---  Kate Atkinson: Human Croquet (Black Swan, 1998)

Olen lukenut tämän kirjan viitisen vuotta sitten suomeksi. Silloin lumouduin ja hurmaannuin. Nyt luin kirjan englanniksi. Nyt hämmästyin, ärsyynnyin ja kummastelin. Tietysti myös ihailin Atkinsonin kirjoitustyyliä ja nautin englannin lukemisesta. Mutta kokonaisuus tökki. Kirjan pitäisi kuitenkin olla sama, mutta ilmeisesti minä olen muutaman vuoden aikana muuttunut eri ihmiseksi.

Yritän tiivistää romaanin Human Croquet sisällön muutaman lauseeseen. Gordon on löytänyt puolisokseen salaperäisen, eksoottisen kaunottaren Elizan, jonka menneisyys on epäselvä. He muuttavat asumaan Gordonin äidin (The Widow) luokse. Samassa taloudessa asuu myös Gordonin naimaton sisar (Vinegar) Vinny. Eliza ei tule toimeen talon naisten kanssa. Eliza saa kaksi lasta: Charlesin ja Isobelin, jonka näkökulmasta tapahtumia kerrotaan usein romaanissa.

Sitten Eliza katoaa. Kohta katoaa myös Gordon. Charles ja Isobel elävät isoäitinsä ja Vinnyn hoivissa. He väittävät, että Eliza on jättänyt heidät ja Gordon on kuollut Lontoossa. Seitsemän vuoden kuluttua Gordon "herää henkiin" ja palaa lastensa luokse. Hänen kuolemastaan on valehdeltu. Gordon tuo mukanaan uuden vaimonsa Debbien. Charles ja Isobel yrittävät mielessään selvittää äitinsä katoamista, mutta osaavat elää myös nykypäivää. Äidin katoamisen mysteeri on tavallaan koko ajan lasten silmien edessä, mutta he eivät vain halua nähdä sitä, koska totuus on liian karmea.

Romaanissa oli paljon asioita, jotka kismittivät minua. Ehkä yksi syy ärsyyntymiselleni oli se, että kirjan lukeminen venyi liian pitkälle ajanjaksolle ja siksi kokonaisuuden hahmottaminen häiriintyi. Eniten minua hermostutti postmodernilta kikkailulta vaikuttava leikkiminen romaanissa. Sen lisäksi että romaanissa poikkoillaan ajanjaksosta toiseen, siinä myös leikitään rinnakkaistodellisuuksilla, mahdollisilla maailmoilla, aikakoneilla, avaruusoliolla, kaksoisolennoilla ja vaihdokkailla. Ehkä nämä piirteet yhdistävät romaanin myös scifi-kirjallisuuteen.

Varsinkin kirjan loppupuolella aloin olla hermoromahduksen partaalla, koska en pystynyt erottamaan, mitkä tapahtumista ovat ns. todellisia ja mitkä kuviteltuja. Atkinson piinaa lukijaa esittämällä samoista tapahtumista useita peräkkäisiä, vaihtoehtoisia tapahtumasarjoja (jotka lopulta ilmeisesti paljastuvat uneksi tai harhoiksi). Peräkkäisissä luvuissa Atkinson kuvaa ensin hirveintä mahdollista tapahtumasarjaa ja sen jälkeen ihaninta mahdollisista tapahtumasarjaa samasta aihepiiristä (joulupäivän vietto). Lukijana sietokykyni oli koetuksella.

Romaanissa minua alkoi vähitellen ärsyttää myös Atkinsonin kirjoitustyyli, joka on sekoitus ironiaa, sarkasmia ja jonkinlaista yletöntä nokkeluutta ja näsäviisautta. Onneksi sentään kohdissa, joissa Atkinson kuvaa traagisia ihmissuhteita, hän pystyy kirjoittamaan vakavaa tekstiä. Jossain määrin alkoi ketuttaa myös kirjailijan tapa heitellä sekaan tolkuttomasti kirjallisia viitteitä aivan kuin hänellä olisi suunnaton tarve esitellä omaa lukeneisuuttaan.

Yksi syy, miksi lukukokemukseni ei ollut täysosuma, oli se että englannin lukemiseni on aina hitaampaa kuin suomen. En ole taas vähään aikaan lukenut romaaneja englanniksi ja minulla kestää aina jonkin aikaa ennen kuin totun englannin lauserakenteisiin. Ja Atkinsonilla virkkeet ovat pitkiä ja polveilevia. Mutta kun pääsin lukemisessa vauhtiin, nautin kirjoitustyylistä (paitsi kohdissa, joissa sarkasmi on mennyt överiksi). Muutoin olen iloinen, että keskittymiskykyni on ilmeisesti palautumaisillaan entiselle tasolle. Yksi syy keskittymiskykyni huononemiselle on ikävä kyllä tämä blogi ja sosiaalinen media laajemminkin. Mutta minkäs teet, jos somelle kerran antaa pikkusormensa, se nielaisee koko käden ja kohta koko ihmisen. Ei voi mitään.

Lisäisin linkkejä muihin blogeihin, jos vain löytäisin niitä. Yllättävän moni bloggaaja kuitenkin mainostaa omistavansa kirjan. Moni bloggaaja on myös blogannut jostain muusta Atkinsonin romaanista/dekkarista. Sen sijaan törmäsin New York Timesissa julkaistuun kritiikkiin, jossa kriitikko pohtii (ilmeisesti pilke silmäkulmassaan), miten kirja pitäisi luokitella. Tässä vaihtoehdot:
- magical post-modern metafiction?
- post-magical realism?
- post-modern magicalism?
Päättäkää itse.

sunnuntai 12. tammikuuta 2014

Putous alkoi!!!

(Kuvat sivulta: mtv3 / Putous)

TELEVISIOSARJA  ---  Putous (2014)

Hillittömänä Putous-fanina olen revetä liitoksistani ja haljeta innosta. Putouksen alkua olen odotellut pitkään - ja eilen se alkoi! Ihanaa! Fantsua! Upeeta! Mahtavaa! Mieletöntä! Päräyttävää! Megalomaanista! Hillitöntä! Hysteeristä! Dityrambista! Ekstaattista! Kuumottavaa!

Joku saattaa ihmetellä, voiko kulttuuriblogissa kirjoittaa Putoksesta. Kyllä voi! Putous edustaa populaarikulttuuria. Eniten odotin tietysti sketsihahmoja, mutta ilahduin suunnattomasti myös parodiahahmoista.

Ensivaikutelman perusteella parhaiten nauruhermoihin osuu Aku Hirviniemen esittämä "mestari""muusikko" Slaikka Gustafsson. Hahmo ei osaa soittaa eikä ilmeisesti myöskään laulaa. Hän on puolikuuro ja vähäjärkisen oloinen. Haastattelijan esittämiin kysymyksiin Slaikka vastaa aina jotain sinne päin. Pahoin pelkään, että hahmon ulkoisena esikuvana on eräs, jo edesmennyt iskelmälaulaja, iik!


Ensimmäisen kohtaamisen perusteella minut sytytti myös Armi Toivasen esittämä "auttaja" Ymmi Hinaaja. Hahmossa tiivistyy yliempaattisuudessaan empatiakyvyttömän "ymmärtäjän" irvikuva, joka hymisee, hymyilee taukoamatta ja puhuu päälle. Hahmo ei vastaa mihinkään kysymykseen suoraan, vaan lähettää kaikki kysymykset bumerangina takaisin kysyjälle. Hahmo naurattaa sketsihahmona, mutta todellisessa elämässä tällainen ilmestys raunioittaisi kenen tahansa mielenterveyden alta aikayksikön.


Erittäin lupaavalta vaikuttaa myös Krista Kososen esittämä juorutoimittaja Sirkka "Sika" Vainola. Hahmo puhuu neuroottisesti, irvistelee ja esittelee kellertäviä hampaitaan. Vihdoinkin on maskeeraus osunut nappiin! Ihanaa, että suomalaisessa televisioviihteessä on luovuttu teipeistä ja vessapaperista maskeerauksessa!


Aikaisemmin Jukka Rasilan sketsihahmot eivät ole minua sytyttäneet, mutta nyt näyttelijä on repäissyt täysillä. Patologi Martin Niemi naurattaa mustalla huumorillaan. "Päivänavaus" tarkoittaa ruumishuoneella jotain ihan muuta kuin peruskoulussa... Toivottavasti Rasila jaksaa panostaa verbaalitykitykseen. Aina löytyy laululyriikkaa, jonka voi tulkita kokonaan uudella tavalla!

Mutta, mutta. Iina Kuustosen esittämä punavuorelainen hipsteripelle herättää niin voimakasti myötähäpeää, että nauruhermoni lamaantuvat. Viime vuoden voittajan, Jussi Vatasen, esittämä imatralaisneitokainen ei myöskään osu. Itäiset murteet eivät naurata meikäläistä, vaan lähinnä aiheuttavat pahoinvointisuutta.

Suuri kysymysmerkki on Riku Niemisen esittämä helppoheikkimäinen ilmaisutaidon ohjaaja. Hahmo vaikuttaa sietämättömältä ylettömässä hyväntuulisuudessaan ja nokkeluudessaan. Ensikohtaamisen perusteella on vaikea arvioida, miten hahmo kehittyy. Ehkä Putouksen jatkuessa hahmo hykerryttää (tai raivostuttaa) entistä enemmän. Toivon, että Riku Nieminen lisäisi hahmoon jotain akrobatiameininkiä! Koska Riku Nieminenhän on tanssija!

lauantai 11. tammikuuta 2014

Epätodellinen unelmakaupunki


ELOKUVA (dvd)  ---  Mulholland Drive (Mulholland Dr.)(2001)

Ohjaus ja käsikirjoitus: David Lynch
Pääosissa: Naomi Watts, Laura Elena Harring, Justin Theroux, Ann Miller, Robert Forster
Musiikki: Angelo Badalamenti, David Lynch

Tämä on kirjoitusharjoitus. Testaan, pystynkö kirjoittamaan aiheesta, josta tuntuu olevan mahdotonta kirjoittaa. Samalla tämä on urheilusuoritus, ihmiskoe, pakkomielle ja erään ikuisuusprojektin toteutus. Haluan tällä tekstillä venyttää rajojani ja selvittää, mihin pystyn ja mihin en.

Eräs henkilö kysyi minulta puhelimessa, mitä elokuvassa Mulholland Drive oikein tapahtuu. Verenpaineeni nousi heti pilviin. Tuskastuin ja aloin kimittää: "No mut sehän Lynchin leffa! Siis haloo, Lynchin leffoissahan ei nimenomaan tiedä, mitä niissä tapahtuu. Lynch kuvaa sisäistä todellisuutta, siis unelmia, toiveita, pelkoja, unia ja muuta tällasta. Eihän sitä ikinä voi tietää, mikä on totta, mikä on unta, kuviteltua, toivetta, pelkoa tai vaikka hulluutta."

Elokuvan alkupuolella kaikki vaikuttaa selkeältä. Näyttelijän urasta haaveileva Betty (Naomi Watts) saapuu Los Angelesiin. Hän muuttaa väliaikaisesti asumaan tätinsä (Ann Miller) idylliseen asuntoon. Samaan aikaan Hollywoodin kukkuloilla nainen (Laura Elena Harring) joutuu liikenneonnettomuuteen. Nainen harhailee muistinsa menettäneenä alas kaupunkiin ja päätyy oleilemaan samaan asuntoon Bettyn kanssa. Nainen alkaa kutsua itseään Ritaksi Rita Haywoodin mukaan, koska ei pysty muistamaan oikeaa nimeään. Yhdessä naiset alkavat selvittää Ritan menneisyyttä. Rohkea ja itsevarma Betty suhtautuu suojelevasti hauraaseen Ritaan.

Samaan aikaan unelmakaupungissa on käynnissä Adam Kesherin (Justin Theroux) ohjaaman elokuvan valmistelu. Pääosaan etsitään naisnäyttelijää. Betty opettelee roolia ja menee koekuvauksiin. Mutta onko kaikki näin selkeää? Miksi taustalla soi uhkaavan kuuloinen musiikkinauha? Miksi Hollywoodin yöllisiä maisemia näytetään huojuvina kuvasarjoina kuin painajaisunesta? Miksi noita-akan näköinen nainen tulee ennustamaan onnettomuutta? Kuka on kulisseissa roolitusta ohjaileva cowboy? Onko mystisiä rikostutkijoita edes olemassa? Kenen unessa tuntematon mies saa kahvilan asiakkaat pelon valtaan? Vai onko se todellisuutta?

Olen katsonut elokuvan jo kolmeen kertaan. Toisen katselukerran jälkeen päädyin tulkitsemaan, että elokuvan alkupuolesta noin kaksi kolmasosaa kuvaa Bettyn / Diane Selwynin näkemää unta tai unelmointia. Hän herää unestaan kohdassa, jossa cowboy sanoo kuolleelle ja mädäntyneelle Bettyn ruumiille: "Hi beauty, it's time to wake up." Bettyn / Dianen yltä karisevat samantien unelmat itsevarmuudesta ja menestyksestä. Hän herää kalseassa asunnossa. Hän muistaa olevansa jätetty osapuoli lesbisessa suhteessa. Dianen mieleen palautuu, että unen Rita on todellisuudessa menestynyt näyttelijä Camilla Rhodes, johon hän on pakkomielteisesti takertunut ja yksipuolisesti rakastunut.

Kolmannella katselukerralla aloin hieman epäillä tulkintaani. Olenko yrittänyt runnoa lynchmäistä surrealismia liian selkeästi rajattuun pakettiin? Paketin saumat pursuilevat, kun yritän ahtaa kokonaisuuteen elokuvan muut ainekset, kuten Club Silencion karmivan show:n ja neliömäisen rasian, joka aukeaa pitkulaisella avaimella - eikä sisältä paljastu muuta kuin tyhjyyttä. Eli aivan kuin tähän sisältyisi viesti: totuutta ei koskaan löydy.

Katsoja ei ehkä koskaan saa selville, milloin elokuvakerronnassa liu'utaan uneen (ja kenen uneen?), mikä on henkilön sisäistä todellisuutta, mikä puolestaan ns. yhteistä todellisuutta. Kuoleeko päähenkilö oikeasti? Onko hän oikeasti järjestänyt Ritan / Camillan palkkamurhan? Vai vain kuvitellut tai toivonut järjestäneensä sen? Entä liikenneonnettomuus? Ei kai sitä ole tapahtunut muualla kuin Dianen unessa?

Haluaapa Mulholland Driven tulkita miten vain, sen teemoista kuvittelen saaneeni otteen. Elokuvan teemoja ovat identiteetti, toiveet, unelmat, pelot, läheisyys, rakkaus ja hyväksynnän hakeminen. Eli loppujen lopuksi hyvin yleismaailmallisia teemoja, vaikka tapahtumapaikkana onkin Hollywood.

Mutta juuri tästä pidän Lynchin tuotannossa: hänen elokuvansa ovat kaikkea muuta kuin helppoja. Lynch ei aliarvioi katsojaa ja väännä kaikkea rautalangasta. Pidän siitä, että Lynch jättää kysymyksiä auki sen sijaan että vastaisi niihin kaikkiin. Mielestäni epäselvyys on taiteessa kiinnostavampaa kuin selkeys. Ja kysymykset kiinnostavampia kuin valmiit vastaukset. 

perjantai 3. tammikuuta 2014

Inspiraatiota ja perspiraatiota oopperassa

(Kuvat sivulta: ooppera.fi)
OOPPERA  ---  GIOACHINO ROSSINI: LA CENERENTOLA (Suomen Kansallisooppera, Helsinki, esityspäivä 30.12.2013)

Musiikinjohto: Pietro Rizzo
Oopperalaulajat: Ann-Marie Heino, Noe Colin, Filippo Adami, Jussi Merikanto, Hedvig Paulig, Riikka Rantanen, Hannu Forsberg

Informaatiota?

Gioachino Rossinin säveltämä La Cenerentola on italiankielinen versio Tuhkimosta. Rossinin Tuhkimo perustuu Jacopo Ferrettin tekstiin. Muita tunnettuja Tuhkimo-satuja ovat Perraultin ja Grimmin veljesten versiot. Vanhimmat muunnelmat Tuhkimo-tarinasta ovat kaksituhatta vuotta vanhoja. Muunnelmia löytyy sekä Euroopasta että Aasiasta.

Rossini tunnetaan koomisen oopperan mestarina. La Cenerentola edustaa ironista utopiaa, joka asettuu vastakarvaan valistusajan yhteiskunnallista utopian kanssa. Rossinin Tuhkimosta on karsittu pois sadunomaiset yliluonnolliset elementit ja väkivalta. Lopputuloksena on opettavainen tarina hyveellisestä naisesta, joka oikeamielisyydellään syrjäyttää ilkeät sisarpuolensa ja saa palkinnoksi prinssin. Samalla satu kertoo myös miehestä, joka kykenee näkemään naisessa sydämen kauneutta eikä pelkkää ulkoista viehättävyyttä.


Inspiraatiota?

Ooppera on elämys. Vaikka maallikkona en kykene ymmärtämään enkä analysoimaan oopperaa taidemuotona, se on siitä huolimatta kokonaisvaltainen elämys, joka syntyy sekä näkö- että kuuloärsykkeistä: orkesteri, kapellimestari, laulu, puvustus, valaistus, lavastus ja koreografia.

Ihailen ja ihmettelen oopperalaulua. En lakkaa hämmästelemästä, miten oopperalaulajat pystyvät laulamaan niin suurella äänenvoimakkuudella, että se ylittää orkesterin äänen - ja tämä tapahtuu ilman mikrofonia. En muutenkaan pysty ymmärtämään koulutettua ääntä, joka kuulostaa korvissani usein luonnottoman puhtaalta, epäinhimilliseltä ja joskus jopa metalliselta, erityisesti sopraanot. Mutta tietysti myös kauniilta, heleältä, kirkkaalta, pehmeältä ja joskus sellaiselta, jolle ei löydy sanoja.

Ooppera on elämys myös siinä mielessä, että se on sosiaalinen tapahtuma, johon kuuluu muiden ihmisten silmäilyä ja puheiden salakuuntelua väliajalla, tuttujen tai tuntemattomien ihmisten kanssa jutustelua sekä kahvittelua tai alkoholijuomien siemailua. Oopperassa sosiaaliset ulottuvuudet ovat jotain ihan muuta kuin esimerkiksi leffateatterissa, jossa pimeään saliin voi hiippailla vaikkapa verkkareissa ja leffatuolissa voi röhnöttää kuin pieni porsas ja mussuttaa samalla karkkia, rouskuttaa popcornia ja ryystää limsaa puolen litran saavista (enhän minä, mutko muut!).


Perspiraatiota?

Mutta oopperakäynti voi aiheuttaa myös voimakasta perspiraatiota, verenpaineen nousua ja stressiä. Yksi pahimmista stressitekijöistä on oopperalippujen kova hinta. Kalleimmillaan liput voi maksaa jopa yli sata euroa. Halvimmillaan lippuja saa viidellätoista eurolla, mutta silloin joutuu ottamaan riskin, että parvekkeenkaide sojottaa suoraan näkökentän edessä. Tai että piippuhyllyllä joutuu kärsimään infernaalisesta kuumuudesta ja hapenpuutteesta. Plus selän ja niskan jäykistyminen kurkottelun takia. Ja mahdollinen nestevajaus. Plus äkillisesti iskevä korkeanpaikankammo. Ja kuolemanpelko. Ja kuolemanvaara, jos sattuu horjahtamaan kaiteen yli. Mutta muuten kaikki on kunnossa.

Monilla naisilla huomattavaa perspiraatiota oopperassa aiheuttavat myös pukeutumisongelmat. Ettei vain olisi alipukeutunut - tai ylipukeutunut. On niin vaikea tietää etukäteen, kannattaako vetää päälleen mekko vai hame ja pusero vai sopiiko housut ja pusero? Ja kuinka paljon kaulassa pitää roikkua jalometalliketjuja? Entä jalokiviä sormissa? Kuinka paljon puuteria pitää pöllyttää? Entä kuinka monta kerrosta huulipunaa? Minkälaiset kynnet? Saappaat vai pikkukengät? Pitääkö yrittää tukehduttaa itsensä ja muut parfyymipilveen? Vai olla käyttämättä hajuvettä, etteivät astmaatikot joudu teho-osastolle hengityslaitteisiin?

Ja sitten vielä pelkää jäävänsä kiinni huonon tai olemattoman musiikkituntemuksen takia. Ettei vain joku kysy jotain. Mitä tarkoittaa crescendo? Apua, emmä vaan tiedä. Jättäkää mut rauhaan!


Mutuhuttua?

Musta tuntuu, että olen joskus kuullut, että oopperalaulajilla ääni muodostuu eri tavalla kuin kouluttamattomilla laulajilla. Jos muistan oikein oopperalaulajilla ääni muodostuu silmien korkeudella ja amatöörilaulajille kurkun korkeudella tai alempaa. Mutta onko näin? En tiedä.

Oopperalaulajilla äänestä puuttuu jotain, mitä tavislaulajilla kuuluu välillä liiankin selvästi. Amatöörilaulajien äänessä kuuluu säröisyys, mutta oopperalaujajien äänestä kaikki ylimääräiset säröt ja särmät on "puhdistettu" pois. Onko näin? Jos joku tietää, kertokaa ihmeessä.

Inspiroivaa Uutta Vuotta 2014 kaikille!