Sivut

sunnuntai 25. marraskuuta 2012

Nykyrunoutta because you're worth it

(kuva sivulta: Poesia)
KIRJALLISUUS  ---  Tytti Heikkinen: Moulin Extra Beaute, Poesia, 2012

Tälläiseen en ole koskaan aikaisemmin törmännyt nykyrunoudessa: naistenlehden formaattiin puettu runoteos! Tytti Heikkisen Moulin Extra Beaute näyttää ensi silmäyksellä kuin mikä tahansa naistenlehti tai life style -lehti, joka sisältää mainoksia, näyttäviä kuvia, artikkeleita, lyhyitä juttuja, vakituisia palstoja, pääkirjoituksen ja sisällyksen.

Jossain lehtiarviossa runoteosta luonnehdittiin kunnianosoitukseksi muoti- ja naistenlehdille. Ehkä näin onkin, mutta vain visuaalisessa mielessä. Jos tekstejä alkaa lukea tarkemmin, ne alkavat vaikuttaa silkalta naistenlehtien parodialta. Näin ainakin itse koin. Samalla pidin runokirjaa yhtenä hauskimmista kirjoista, mitä olen vähään aikaan lukenut, koska se rikkoo niin räikeästi oletuksia, joita naistenlehtien kaltaiseen viihteeseen liittyy.

En ole mikään naistenlehtien suurkuluttaja, mutta sen verran niitä on tullut selailtua ja lueskeltua, että mieleen on muodostunut lista naistenlehtien kirjoittamattomista säännöistä. On aiheita, joista voi kirjoittaa ja aiheita, joista ei voi kirjoittaa naistenlehdissä. Vielä selvemmin tekstit noudattavat tiettyä tyyliä, jonka ominaisuuksiin kuuluu hienostuneisuus, asiallisuus, kansantajuisuus, selkeys, positiivisuus ja optimisti. Moulin Extra Beaute rikkoo kaikkia näitä sääntöjä, koska se sisältää alatyyliä, suorasukaisuutta, asian vierestä kirjoittamista, hämärää ilmaisua, sivistyssanojen viljelyä ja filosofiointia, negatiivisuutta, ironiaa ja ties mitä muuta kiellettyä.

Koin ristiriidan erittäin koomisena. Monesti runoteosta lukiessani räjähdin nauramaan ja välillä nauroin niin paljon, että vatsalihakseni alkoivat krampata ja pelkäsin hengen loppumista. Itselläni toimii parhaiten huumori, jossa yhdistetään toisiinsa kuulumattomia asioita yhteen. Tätä tekee Moulin Extra Beaute!

Otetaanpa esimerkkejä:

Monet naistenlehdet ja life style -lehdet sisältävät matkareportaaseja, joissa kuvataan miellyttäviä tapahtuvia ulkomailla tai korkeintaan lievästi hankalia tilanteita. Runokirjan Africa-juttu rikkoo sääntöjä viskaamalla lukijan päälle alastomuutta ja hulluutta: "Kerroin yöllisestä painajaisestani, ja Marja-Liisa kysyi, oliko malarialääkitykseni Lariam, se aiheuttaa tunnetusti ongelmia. Rouva Pesonen, toinen kokenut Afrikan matkaaja, muisteli lukeneensa miespapista, joka oli riisuuntunut ilkosen alasti rippikoululaistensa edessä ja syyttänyt mielenhäiriöstään malarialääkitystä. Vakkuri sanoi siihen kitkerästi, että mielisairaille ei tosiaankaan pitäisi antaa Lariamia. Sellainen hän oli, vannoutunut ateisti ja yhtenään politisoitumassa, tunnelma oli hänen jäljiltään yhtä vaivautunut." Eikä tässä vielä kaikki. Jutussa lentää lukijan päälle myös sitä itseään: "Onnistuimme näkemään paljon lintuja, apinoita ja paskaa. Todella. Sarvikuonojen jättämät läjät olivat valtavia". (Näitä sitaatteja lukiessani sain ensimmäiset naurukohtaukseni, joiden aikana pelkäsin kuolevani).

Naistenlehdissä ja yleensä aikakauslehdissä olettaa aina, että jutun otsikko vastaa jutun sisältöä. Jos otsikossa mainitaan Earth Hour, odottaa asiallista tekstiä energian säästämisen vaikutuksista maapallon ongelmien vähenemiseen tms. Ainakin minä odotin. Heikkinen tietysti rikkoo oletukset tarjoamalla lukijalle novellimaisen tekstin siitä, kuinka tunnin kestävä pimeys johtaa katastrofaalisiin seurauksiin. Valojen sammuttamisesta ei olekaan mitään hyötyä, vaan se johtaa vähintään viiden ihmisen kuolemaan onnettomuuksissa. (Tätäkin tekstiä lukiessani nauroin vedet silmissä, koska se muodostaa täydellisen ristiriidan oletusten ja varsinaisen toteutuksen välillä).

Entäpä sitten alatyyli? Naistenlehdissä alatyyliä ei todellakaan näy. Jos sukupuolielimiä mainitaan, niistä käytetään lääketieteellisiä ilmauksia. Runoteoksen Tammikuinen Tupperware-ilta -jutussa silmiin ponnahtaa päihtyneen kutsuvieraan möläyttämä kysymys: "Haluatteko nähdä napap#llun? Toinen kännikala puolestaan kommentoi silikonikaulinta vertaamalla sitä "puum#lkkuun". Tällaista tekstiä ei taatusti julkaistaisi Annassa tai Oliviassa. Muutenkin juttu rikkoo oletusta asiasta kirjoittamisesta, koska teksti kuvailee lähinnä Tupperware-porukan kännisekoiluja. Siinä ei edes mainita Tupperware-tavaroita muuten kuin täysin epäasiallisessa yhteydessä.

Naistenlehtien jutut ovat kansantajuisia. Sen sijaan Heikkisen runokirjan juttu Hiljaisessa tyttökoulussa heittää tämänkin oletuksen romukoppaan. Teksti sisältää hämärää, filosofista pohdiskelua Gödelistä ja avantgardi-teatteriteoreetikko Antonin Artaudista. Mutta miten tämä suhteutuu tyttökouluun? Yhteys jää epäselväksi. Muutenkin tekstin kirjoitustyylissä on saavutettu lähes täydellinen käsittämättömyys, mikä on erittäin harvinaista naistenlehdissä. Tyylinäyte: "Hänen monologinsa keskeytyi, kun suuret ovenpuoliskot avautuivat yhtäkkiä. Kyyhkyset olivat nousseet lentoon, redusoidut, uhkeapoviset, pakoon tyhjän laitoksen tomua, kaikkea mikä vääristää kuvaa". 

sunnuntai 18. marraskuuta 2012

Täydellisen käsittämätöntä nykyrunoutta


KIRJALLISUUS  ---  Suvi Valli: Ohikulkija (Otava, 2011)


Luin Suvi Vallin esikoisrunokokoelman Ohikulkija, ja se meni minulta täydellisesti... ohi.


Mutta onneksi on ammattikriitikot, jotka sentään tajuavat nykyrunoutta. Olen siteerannut heidän asiantuntijalausuntojaan alla olevaan tekstimassaan, jonka olen hajasijoittanut samaan tapaan kuin säkeet runoilijan teoksessa:

                                                                ohuihin lankohin, jotka ompeleina, pätkinä ja vyyhteinä                     polveilevat       kansissa ja sivuilla

     runopuhetta kertomuksina elämistä, jotka soljuvat
                                       ompelijan näpeissä lineaarisesti

                                                                    elämänlankojen seuraaminen

                        musiikkitermien ja säveltäjien nimien viljelynä ja puheenvuoroina,
                                       mutta myös kompositiossa itsessään,
                                                            voimistuvissa ja vaimentuvissa äänenpainoissa
                                                 äänenpainoissa ja aiheissa

vaikeaksi               tulkitut               modernistirunoilijat

                         lähentymisen                ja            loitontumisen           aihe             konkretisoituu

               Lapin sota

perheen ja suvun puheiden ja kertomusten
                                                               kudelma

                                                    Saksa vallitsee teoksessa,
                                                    romantiikan runoilijoilta ja säveltäjiltä
                                                                                    per     i   y   tyv        ä


              fragmenttien kaksoisluonne

                                                             kiireiseen aikaamme, ympärillä näkyvien ja kuuluvien
                                                                               signaalien
                                                                        monilukuisuuteen ja kaaokseen täyslaidallinen muis-
                                              tin, historiankirjoituksen ja kuoleman jylhää tematiikkaa virtaavista joenuo-
                       mista ompelukoneen tikkausjälkeen 
                                            hajottaa runon rytmiseen osatekijöihinsä, punoo säkeet täyteen
                                intensiteetiltään                  eritasoisia                merkityskudelmia
                                            
                    tahmeampaa, irrallis   uu   dessaa   a    n
            jopa turhauttavaa          runomat-
                      eriaalia

(Lähteet: Anna Saari, Kiiltomato; Janna Kantola, Helsingin Sanomat; Karri Kokko, Parnasso; Miikka Laihinen, Turun Sanomat)

perjantai 16. marraskuuta 2012

Kauhuprojekti jatkuu


ELOKUVA (dvd)  ---  Troy Nixey: Älä pelkää pimeää (Don't be afraid of the dark), Miramax, 2010

Spoilerivaroitus: juonipaljastuksia!

Troy Nixeyn ohjaama ja Guillermo del Toron käsikirjoittama kauhuelokuva on kasattu värisyttävistä aineksista. Pieni tyttö päätyy äitinsä hyljeksimänä väliaikaisesti asumaan kolkkoon kartanoon isänsä ja tämän uuden tyttöystävän kanssa. Kartanon lähellä levittäytyy ränsistynyt puutarha. Ja kuinkas ollakaan, kartanosta löytyy valeseinän takaa kellari. Ja lopun voi arvata. Kyllä, kellarissa myllertää epämääräisiä olioita, joiden ulkonäkö on sekoitus rottaa, sammakkoa ja lepakkoa. Oliot kuiskivat tytölle ilmastointikanavien välityksellä ja houkuttelevat tyttöä kellariin voidakseen murhata tämän ja ottaa tytön hampaat ravinnokseen.

Syntyykö näistä aineksista värisyttävä kauhuleffa? No, ei todellakaan. Tavallaan ainekset kauhuun ovat olemassa, mutta kokonaisuus ei toimi. Elokuva tuntuu väkisin väännetyltä. Aivan kuin käsikirjoittajatiimi olisi kahvinpöydän ääressä esittänyt toisilleen kysymyksen, mitä elementtejä kauhuelokuvaan kannattaa tunkea ja alkaneet kuvata elokuvaa siltä istumalta. Joillekuille katsojille yhdistelmä pimeys, iljettävät oliot ja hylätyksi tulemisen pelko saattaa toimia, mutta minua se lähinnä haukotutti.

Sammakko-lepakko-rotta-sekasikiöt koin naurettavina. Purskahdin nauramaan, kun näin niiden sinisinä hehkuvat silmät ja kuulin niiden mongertavan tytölle: "We want you". Hihittelin myös pelottavaksi tarkoitetussa suihku/kylpyammekohtauksessa, jossa terävähampaisia ja pitkäkyntisiä olioita rynnii tytön kimppuun ilmastointikanavista ja lattian koloista.

En näköjään olekaan niin hermoheikko kuin olen kuvitellut. Tai sitten olen yksinkertaisesti jo niin vanha kääkkä, ettei mikään tunnu miltään. Elokuva saattaa pelottaa lasta tai nuorta, mutta tuskinpa enää ketään yli kaksikymppistä. Ehkä olin naiivi ja hölmö, kun edes kuvittelin, että mikään kauhuelokuva voisi enää pelottaa. Psykon ja Manaajan aiheuttamat kauhunväristykset ovat kuitenkin jääneet niin hyvin mieleen, että olen niiden perusteella virheellisesti yleistänyt hermoheikkouteni koskemaan mitä tahansa kauhuelokuvaa.

Aion kaikesta huolimatta jatkaa älyvapaata kauhuprojektiani. En kuitenkaan usko, että mikään yliluonnollinen uhka voi minua säikäyttää. Uskon, että todellinen kauhu on luonteeltaan hyvin arkista. Pahinta pelkoa ja kauhua ainakin itselleni edustavat erilaiset menettämisen pelot. Ehkä kaikkein pahin kauhu, minkä ihminen voi kohdata, on hulluksi tuleminen. Jos ei voi luottaa enää edes omiin aistihavaintoihinsa, kaikelta putoaa pohja. Kirjastosta olenkin varannut Juha Hurmeen kirjan Hullu. Siinä Hurme kirjoittaa psykoosistaan, jota hän kuvailee kahden viikon pituiseksi (jos muistan oikein) kauhuleffaksi.

Pakko mainita vielä loppuun, että purskahtelin nauramaan vielä katsoessa leffan ekstroja, joissa Guillermo del Toro puhuu englantia hassusti murtaen ja Troy Nixey näyttää sliipatussa ulkomuodossaan enemmän verotarkastajalta kuin kauhuelokuvien ohjaajalta.

torstai 15. marraskuuta 2012

Mitä Fifty Shadesin jälkeen?


KIRJALLISUUS  ---  EL James: Fifty Shades -trilogia

Fifty Shades -kirjoja en ole lukenut, mutta en anna sen häiritä millään tavalla tämän postauksen kirjoittamista. Blogissa voi huoletta kirjoittaa ilmiöistä, joihin ei ole jaksanut perehtyä tai joista ei tajua hölkkäsen pölähtävää.

Mikäli olen oikein ymmärtänyt, EL Jamesin kohuttu Fifty Shades -viihdekirjat voi tiivistää kolmeen tekijään:
1) seksuaalisuuden marginaali-ilmiöistä (sadomasokismi) kirjoittaminen ja siirtymä kohti perinteistä heteroseksuaalisuutta
2) henkilöhahmojen vastakohtaisuus (menestynyt, rikas ja kokenut mies + köyhä ja kokematon nainen)
3) rönsyilevä ja pitkäveteinen kerronta, jossa ei päästä itse asiaan

EL James on siis räjäyttänyt potin sadomasokismin kuvauksellaan. Panokset varmasti kovenevat tämän jälkeen. Mitä extreme-ilmiöitä seuraavissa viihdekirjoissa kuvataan? Homoseksuaalisuutta ja siitä "paranemista" kohti "normaalia" heteroseksuaalisuutta? Fetissejä? Vai kenties transvestiitteja? Itsensäpaljastelua? Tai jotain 4D-dokumenttien (siis shock-umenttien) aihepiirejä kuten miehiä keräämässä naisten alusvaatteita? Tai naisia "esinerakkauden" kourissa (jos muistan oikein, eräässä jaksossa oli Eiffel-torniin rakastunut nainen, joka halaili "rakastettuaan" vai vannoi uskollisuuttaan)? Tai nainen, joka saa 10 minuutin välein orgasmin (kyllä, tällainen dokumentti on esitetty). Ehkä tämäkään ei riitä? Pyromaaneja? Nekrofiliaa?

Tai kuinka pitkälle henkilöhahmojen vastakohtaisuuden voi viedä? Rajat eivät varmasti tule ollenkaan vastaan, kun kyse on viihdekirjoista? Miten olisi sillan alla asuva rappioalkoholismi mies ja ylhäisönainen? Tai 500-kiloinen mies, joka on menossa mahalaukunpienennösleikkaukseen, törmää 40-kiloiseen anorektikkonaiseen? Tai sukupuolenvaihdosleikkaukseen menevä mies, joka rakastuu naiseen, joka on myös menossa vaihtamaan sukupuoltaan?

Entäpä rönsyilevä ja pitkäveteinen kerronta, jonka tavoitteena on ilmeisesti välttää kirjan leimaaminen pelkäksi pornografiaksi? Jaaritella voi monista aiheista, kun säästä, bussiliikenteen aikatauluista, markettien uusimmista erikoistarjouksista jne. Miksei voi myös kuvailla sivukaupalla päähenkilöiden käyttämien vaatteiden materiaaleja, valmistusta ja pesu-ohjeita.Tai kuvailla päähenkilön asunnon värimaailmaa seikkaperäisesti, esim. keittiön okrankeltaiset kaakelit, kamelinruskea parketti, kirsikanpunainen kirjahylly, sinapinkeltaiset verhot jne jne.

Anteeksi nyt vaan, kun sorruin kirjoittamaan tällaista. En vain voinut vastustaa kiusausta. Taistelin parodiointihaluani vastaan jo monen päivän ajan. Lopulta jouduin antamaan periksi, koska sormeni syyhysivät liikaa kirjoitusvimman takia.

Kyllä, tunnustan että tämä on lapsellista. Kyllä, olen omituinen (mutta en kuitenkaan niin omituinen, että alkaisin kirjoittaa viihderoskaa näistä aineksista). Mutta blogikirjoittamisessa pitää mielestäni olla tilaa kaikenlaiselle hölmöilylle. Johonkin hulluus täytyy kanavoida. Blogi toimii erinomaisesti huonojen ideoiden tunkiokasana.

sunnuntai 11. marraskuuta 2012

Ylläri - nykyrunoutta josta pidin!


KIRJALLISUUS  ---  Heli Slunga: Orjan kirja, WSOY, 2012

Olen aikaisemmin vinkunut, etten pidä nykyrunoudesta enkä ymmärrä sitä. Heli Slungan runokokoelmasta Orjan kirja kuitenkin pidin. Syyt voi tiivistää seuraavaan sanalitaniaan: röyhkeys, ronskius, rehellisyys, raivo, rähjäisyys, rumuus ja rappio. Mutta r-sanat kuvaavat parhaiten vain kokoelman alkuosaa. Loppuosassa herkkyys lisääntyy.

Pidän Slungan runoissa erityisesti siitä, ettei niissä asioita kaunistella ja sievistellä. Pidän runojen tunnelmasta, koska niissä ei ole sorruttu mihinkään sentimentaaliseen vetelyyteen tai lannistuneeseen melankoliaan. Joissain nykyrunoissa minua on ärsyttänyt nimenomaan alakuloinen vetistely (tai sitten superälykkömäinen sivistyssanojen ryöstöviljely). Slungan runoissa ilahduin niiden röyhkeydestä, mikä voidaan tiivistää ilmaisuun: "keskisormen manikyroitu korallilakattu aggressio".

Olen koonnut alle Slungan runojen sanoja ja ilmaisuja, joista pidin erityisesti (pätkät ovat eri runoista; sanamuotoja on muutettu perusmuotoon):

"kaatopaikkojen lantioluut
betoni, asbesti ja sylki
halpa viini ja huulipuna
varikset kakovat muovia ja liimaa
sprii ja home leijuvat rappukäytävässä


kellastuneet pitsit, vanha kurtisaani, muovitiaramissi 
supermarkettien hyllyjen alushämärä

keskisormen manikyroitu korallilakattu aggressio
pedonkieli, karhunliha, äksyt konsonantit
käärmeennahkasaappaat, kuolleet perhoset

marmeladihuulet, kentauriporno, plyysikukat
rauta, terva, jäteöljy
maanalaiset tunnelit

kahdeksansiimainen ruoska
karamellipaperihame
suopursupimeä
nukensilmät muljahtavat
verellä täytetyt huulet napsahtavat

korkokengät hörppäävät 
kuravettä ja sianpaskaa
pellonvakoa pitkin kulkiessani"

Kokoelman luettuani jäin miettimään, miksi Slunga on nimennyt kokoelmansa Orjan kirjaksi, vaikka siinä käsitellään niinkin erilaisia ilmiöitä kuin kurtisaanit, seksityöläiset, äitiys ja lapsuus. Ehkä runoilija haluaa viestittää, että ihmisyys on kauttaaltaan eräänlaista orjuutta. Ihminen on aina omien olosuhteidensa orja tai vanki. Ihminen ei pääse eroon omasta henkilöhistoriastaan tai muistoistaan. Ihminen ei myöskään voi olla ilman tiettyä sukupuolta, ikää, asuinpaikkaa, kansallisuutta, äidinkieltä ja jne. Viimeistään kuolinhetkellä paljastuu, että ihminen on oman kuolevaisuutensa orja tai vanki.

torstai 8. marraskuuta 2012

Hermoheikko katsoo kauhuelokuvia

 Alfred Hitchcock: Psyko (1960)
ELOKUVAT  --- Muutamista kauhuelokuvista

Kuulun niihin ihmisiin, jotka ovat karttaneet kauhuelokuvia kuin ruttoa. Syynä ovat muutamat nuorena näkemäni kauhuelokuvat, jotka vaikuttivat minuun liian voimakkaasti. Lapsena näin telkkarista Alfred Hitchcockin elokuvan Psyko (1960), jossa kauhu on mielestäni saavuttanut maksimiarvonsa. Porras- ja suihkukohtauksessa (kuvassa) olin lamaantunut kauhusta. Muistan, kuinka sydämeni hakkasi tuhatta ja sataa, hiki virtasi pitkin kylkiäni ja tärisin niin paljon, että melkein tipahdin lattialle nahkaisesta nojatuolista. Elokuvan karmea tunnelma jäi pitkäksi aikaan kytemään mieleen. Joskus talvella olin iltahämärässä kävelemässä huonosti valaistulla metsätiellä. Vilkuilin pimeää metsää ja olin näkevinäni siellä outoa liikehdintää. Minuun iski sellainen pakokauhu, että juoksin metsästä varmasti maailmanennätysvauhtia takaisin ihmisten ilmoille.

Hieman vanhempana erehdyin katsomaan William Friedkinin Manaajan (1973). Elokuva on petollinen siinä mielessä, että se käynnistyy todella hitaasti. Katsoja ehtii tuudittautua uskoon, että elokuvassa ei tapahdu yhtään mitään pelottavaa. Mutta kun tapahtumat vihdoin käynnistyvät, siinä sydänkohtauksessa pidättelemistä. Manaaja jäi myös pitkäksi aikaa kummittelemaan mieleeni. Nukahtaminen vaikeutui, koska pelkäsin minulle tapahtuman samaa kuin elokuvan riivatulle tytölle, jonka sänky alkaa täristä ja myöhemmin tyttö joutuu kammottavien pakkoliikkeiden valtaan. Sentään en pelännyt, että naamani muuttuisi vihertäväksi tai suustani alkaisi pursuta limansekaista vaahtoa.

Aikuisena näkemäni M. Night Shyamalan Kuudes aisti (1999) ei sekään suostunut katoamaan mielestäni. En enää tarkkaan muista elokuvan juonta, mutta kohtaus jossa pikkupoika aistii kuolleiden läsnäoloa kylmistä ilmavirroista, on takertunut mieleeni. En muista, miten ilmavirrat oli elokuvassa toteutettu (ilmeisesti sumulla), mutta kotona yöllä pelkäsin juuri vastaavanlaisten ilmiöiden alkavan vainota minua. Aina kun pikkupoika aisti ilmavirtojen liikkumista, kuolleet ilmaantuivat piinaamaan häntä. Kukapa haluaisi kuolleita kummittelemaan kotiinsa keskellä yötä!

Kammottavia kauhunväristyksiä aiheutti myös David Lynchin televisiosarja Twin Peaks, jossa kauhu tunkeutuu kodikkaaseen ympäristöön keskellä kirkasta päivää. Jotenkin voin sietää ja ymmärtää, jos kauhu hyökkää rumaan ja hämärään ympäristöön, mutta se tulee keskellä päivää, se on liikaa. Oikeastaan kaikissa David Lynchin elokuvissa on enemmän tai vähemmän voimakas kauhun tunnelma, vaikka hänen elokuviaan ei tietääkseni ole luokiteltu kauhuksi. Lynchillä kauhu syntyy luisumista unen ja valveen välillä ja terveen ja hullun kokemusmaailman sekoittumisesta.

Hermoheikkoudestani huolimatta päätin kuitenkin katsoa kauhua. Halusin selvittää, onko kauhun sietokykyni parantunut vai huonontunut. Lainasin kirjastosta elokuvat The Others (2001, ohjaaja Alejandro Amenabar) ja japanilaisen Hideo Nakatan ohjaaman elokuvan Dark Water (2002). Jännitin jo etukäteen niin paljon, että pidin psykoosin laukeamista erittäin todennäköisenä. Yllättäen kävi niin, että leffat eivät tuntuneet paljon miltään. Olenko siis muuttunut vai valitsinko sattumalta vain huonoja kauhuelokuvia?



Dark Water tuntui enemmänkin surulliselta kuin pelottavalta, vaikka olihan siinä muutama säikyttelykohtaus. Elokuva kertoo avioeron kokeneesta naisesta, joka taistelee lapsensa huoltajuudesta. Nainen asuu tyttönsä kanssa rähjäisessä talossa, jonka katosta tihkuu vettä - tai sitten nainen on hullu, joka näkee harhoja. Oli miten oli, elokuva tuntui paikoitellen jopa pitkäveteiseltä. Pyörittelin peukaloitani ja puhaltelin ilmaa turhautuneena keuhkoistani, kun mitään raflaavaa ei alkanut tapahtua.

The Others oli vähän pelottavampi. Siinä nainen asuu kahden lapsen kanssa linnassa, jonka kaikki ikkunat on pimennetty, koska lapset kärsivät oudosta fotosensitiivisyydestä. Nainen on tietysti sekoamaisillaan, koska hän odottelee samalla miestään palaavaksi sodasta. Nainen alkaa kuulla yläkerrasta kolinaa ja raahausääniä. Jälleen on kaksi vaihtoehtoa: joko nainen on hullu tai sitten taloon on tunkeutunut ylimääräisiä olioita. Enpäs kerrokaan, mistä on kyse. Elokuvaa voi pitää taiteellisesti tasokkaana, vaikkei se ollut järin pelottava.

Ehkä olen jo niin vanha, että kauhuelokuvat ovat menettäneet tehonsa. Tai sitten olen kokenut pelkoa ja kauhua jo niin paljon arkipäivän tilanteissa, etten enää "jaksa" pelätä elokuvia. Tai sitten kyseiset elokuvat olivat yksinkertaisesti huonoja. Aion kuitenkin jatkaa kauhuelokuva-projektiani. Tänään sorruin ostamaan Coppolan Dracula-elokuvan. Jos en päivitä tätä blogia moneen kuukauteen, olen todennäköisesti jossain hermoparantolassa toipumassa Draculan laukaisemasta hermoromahduksesta...

Olisi kiva, jos joku vaivautuisi kommentoimaan omista kauhuleffakokemuksistaan!

keskiviikko 7. marraskuuta 2012

Ajatuksia Nanna Susi -näyttelyssä

Nanna Susi: Sininen hetki, 2012 (kuvat julkaistu taiteilijan luvalla)
TAIDENÄYTTELY  ---  Nanna Susi: Underneath the Eyes (Helsingin taidemuseo Tennispalatsi, 28.9.2012 - 20.1.2013)

Olen käynyt Tennispalatsin Nanna Susi -taidenäyttelyssä jo kaksi kertaa. Ensimmäisellä kerralla olin juuri kokenut omassa elämässäni valtavan kauhukokemuksen (en ollut murhayrityksen kohteena, vaan kauhu liittyi erääseen arkiseen sekaannukseen). Horror-tunnelmani jatkuivat näyttelyssä. Kun astuin näyttelytilaan, nenääni iski lähes pökerryttävä öljyvärin haju. Kun totuin hajuun, katseeni nauliutui maalausten naishahmojen silmiin, jotka näyttivät väkivaltaisesti söhityiltä, kuin puhkaistuilta. Mieleeni tuli kauhuelokuva Rosemaryn painajainen, jonka loppurepliikkinä on "What have you done to his eyes?". Elokuvan nainen esittää repliikin katsoessaan vauvaansa. Nainen uskoo (tai todella näkee) saatananpalvonnalle vihkiytyneiden(?) miehensä ja naapureidensa tuhonneen vauvansa silmät.

Ensimmäisellä kerralla kiinnitin myös huomiota siihen, ettei naishahmoilla ole suuta tai nenää. Mietin, ovatko he mykkiä ja muuten vain vaikenemiseen pakotettuja. Mutta vähitellen aloin rauhoittua ja väkivaltaiset kuvitelmani kaikkosivat. Aloin huomata Nanna Suden maalausten herkkyyden ja maalausjäljen pakottomuuden. Aiheina tässä näyttelyssä on naisten kasvoja, yksinäisiä mieshahmoja, puita, kukkia ja muutama talo. Aikaisemmista teoksista poiketen, maalauksissa ei ole enää hempeitä ruusuja, medaljonkeja, kristallikruunuja tai joutsenia. Ihmiset ovat nousseet pääosaan.

Nanna Susi: Jalat lumessa, 2012
Toisella kerralla olin rauhallisessa mielentilassa, ja siksi myös maalaukset näyttivät erilaisilta. En ole pitkään aikaan nähnyt näin ekspressiivisiä maalauksia, joten niiden pakoton energia tuntui melkein pelottavalta. Nanna Suden maalauksissa ei mielestäni ole mitään keinotekoista, vaan koin ne spontaaneina, rehellisiä ja myös jollain tavalla lapsenomaisina, koska niitä ei ole järkeistetty ja säännöllistetty (esim. geometrisiä muotoja). Jollain tavalla koin maalausten esittävän sielullista alastomuutta, josta on riisuttu ja karsittu kaikki turha, kuten koristeelliset sanahelinät, sivistyssanalitaniat ja kohtelias jutustelu. Mutta tällainen avoimuus voi olla myös ahdistavaa, koska se paljastaa haurauden ja inhimillisyyden, mitä yleensä yritetään peitellä. Uskon kuitenkin, että haurauden paljastaminen vaatii enemmän rohkeutta kuin kovuuden esittäminen.

Nanna Susi: Aaltoa odotellessa, 2012
Näyttelyssä eniten vaikutuin muun muassa maalauksesta Jalat lumessa, jossa selin kääntynyt mieshahmo näyttää melkein sulautuvan tai hukkuvan lumiseen maisemaan. Lunta näyttää pöllyävän maalauksessa niin paljon, ettei eteensä voi nähdä. Tilanne, jossa maisema (tai tulevaisuus) näyttää samealta, tuntuu varmasti monesta tutulta. Pidin paljon myös utuisista naiskasvoista, jotka näyttävät vajoavan jonkinlaiseen taianomaiseen, meditatiiviseen tilaan.

Katselin lähempää myös Nanna Suden maalausjärkeä. Joissain maalauksia maalia on ilmeisesti pursotettu suoraan tuubista, joissain taas sivelty voimakkain vedoin siveltimellä. Taidemuseon lehtisessä taiteilija on kuvattu työhuoneellaan. Kädessään hänellä on kirjavaksi värjäytyneet muovihanskat. Tekstissä hän paljastaa, että osittain maalaukset ovat syntyneet myös käsin sivelemällä. Tämä selittää osin maalausten maagista tunnelmaa.

Vähän harmittaa, etten aikaisemmin ole seurannut Nanna Suden taiteilijanuraa. Laitan loppuun hieman vanhemman maalauksen. Siitä voi nähdä tyylillistä muutosta verrattuna uusiin maalauksiin.

Nanna Susi, 2009 (maalauksen nimeä ei näkynyt)