Olen edelleen täällä maalla paossa kaupunkikämpän putkiremonttia.
Kuvasarjallani pohdin kysymystä, kuinka objektiivisesti valokuvat heijastavat todellisuutta. Tosiasiahan kuitenkin on, että valokuvaaja tekee paljon valintoja ennen kuvan ottamista. Tavallaan kuvaaja siis rajaa osan todellisuudesta pois kuvistaan. Onko valokuvauksessa siis aina kyse todellisuuden manipuloinnista? Minun mielestäni valokuvaaja esittää todellisuudesta aina osatotuuden, muokatun totuuden tai jopa vääristellyn totuuden.
Valokuviin heijastuvat aina kuvaajan henkilökohtaiset mielenkiinnon kohteet (kukaan ei ota kuvaa itselleen yhdentekevästä aiheesta), arvomaailma, esteettiset mieltymykset ja sisäistetyt näkemykset siitä, millaisia kuvia saa tai pitää ottaa. Ehkä myös ikä, sukupuoli, luonteenpiirteet, koulutus, ammatti, elämänkokemukset ja elämäntilanteet vaikuttavat kuvien sisältöihin. Tunteet ja mielentilat näkyvät monesti valokuvissa epäsuorasti. Siksi ihmettelenkin, kuvaako valokuvaaja enemmänkin itseään kuin ulkoista todellisuutta. Mielestäni ulkoinen ja sisäinen todellisuus sekoittuvat aina valokuvissa.
Jälleen kuvia maalta:
Maalaisunelmia?
Kukkaiskielellä
... vai sittenkin maaseutupainajaisia?
Punainen tupa ja perunamaa?
Laudat eessä ovien
Kylähulluutta?
Varjoisat veet
Ei näe metsää puilta
Luonnon monimuotoisuus
Kuva-arvoituksia maalta
Voi kysyä, kertooko kuvasarjani enemmän ulkoisesta vai sisäisestä todellisuudesta. Varmaankin sisäisestä. Kuvistani paistaa läpi viimeaikaiset tunnelmani: kyllästyminen böndeilyyn ja epätoivoinen kaipaus stadiin. Näkyyhän niistä myös taipumukseni ironiaan ja mustaan huumoriin. Ilman huumoria näivetyn. Kuvani paljastavat myös kiinnostukseni kontrasteihin ja dramatiikkaan. Se siitä objektiivisuudesta.
En tiedä, esittävätkö sanomalehtikuvatkaan todellisuutta objektiivisesti. Lehtikuviin sisältyy myös paljon valintoja: milloin kuva otetaan ja milloin ei oteta. Mistä voi tietää, olisiko kuvaamatta jätetty kuva kertonut jotain tärkeää? Valokuvien tulkintaan vaikuttavat myös paljon kuvaajan tekemät valinnat, kuten kuvakulmat, valaistus, rajaus, taustan selvyys tai rakeisuus jne.
Joissain poliitikoissa otetuissa lehtikuvissa voi aavistella valokuvaajan suhtautumista kyseiseen henkilöön. Jos poliitikko on kaikissa lehtikuvissa pukemassa tai riisumassa takkia, syntyy vaikutelma että kuvalla viitataan takinkääntämiseen. Tai jos poliitikosta aina päätyy lehteen ikävä irvistyskuva, toimituksessa ei ehkä sympatiat ole ihan pilvissä kyseistä herraa tai rouvaa kohtaan.
Kaikkein eniten valokuvien objektiivisuus taitaa kyseenalaistua sosiaalisen median selfieissä ja muissa kuvissa. Somekuvat esittävät henkilöstä muokatun todellisuuden, osatotuuden. Monet haluavat paistetella somessa hymykuvissa eksoottisissa ympäristöissä. Kukaan ei taida julkaista somessa kuvaa itsestään lojumassa rättiväsyneenä sohvalla, kiljumassa kurkku suorana perheenjäsenille tai sadattelemassa liikenneruuhkassa. Paitsi ehkä läpällä. Mutta se olisi ironinen statement. Tai mistä minä tiedän. En ole itse feisbuukkaamssa, instaamassa tai mitä näitä nyt on.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste maaseutu. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste maaseutu. Näytä kaikki tekstit
perjantai 14. heinäkuuta 2017
sunnuntai 1. kesäkuuta 2014
Peruskoulun pilaama kirjailija
KIRJALLISUUS --- Juhani Aho: Papin tytär & Papin rouva (SKS 2000)(ilmestyi ensimmäisen kerran vuosina 1885 ja 1893)
Juhani Aho on ainoa peruskouluaikani pilaama kirjailija. Luimme Juhani Ahon Rautatietä ala-asteella tyylillä virke per oppilas. Ymmärrettävistä syistä tunnelma ei ollut katossa. Kahlasimme kirjaa läpi myös parilukuna vierustoverin kanssa. Silloinkaan en voi väittää suoranaisesti lumoutuneeni romaanin kiehtovista tapahtumista. Ainoa muistikuvani kirjasta on pölyn haju ja pitkästyttävä tunnelma.
Peruskoulu on pilannut minulta myös saksan kielen, luistelun, hiihdon, koripallon, pesäpallon ja lentopallon (mutta ei suunnistusta). Tämä ei ole liikunnanopettajan vika (joka oli mukava), vaan opetussuunnitelman vika. Ehkä syynä oli myös luonteeni, joka ei sopinut joukkuepeleihin. Hiihtokammoni syy oli oikeastaan omassa hölmöilyssäni. Mitäs menin raahaamaan suksitelinettä polkupyörällä aina liikuntapäivinä sen sijaan, että olisin jättänyt sukset lojumaan koulun liikuntavarastoon.
Asiaan: Juhani Aho kuuluu lähinnä realistiseen kirjallisuuteen, mutta romaaneissa on kiinnitetty huomiota myös psykologisen kuvauksen syvyyteen (nämä eivät ole omia aivoituksiani, vaan luin ne Päivi Molariuksen kirjoittamasta esipuheesta).
(tauko, jonka aikana tuijotan näyttöruutua) Tuntuu todella typerältä edes yrittää kirjoittaa mitään näin suuresta klassikosta (kuuntelen tietokoneen huminaa enkä pysty kirjoittamaan) Alun perin tavoitteenani oli kirjoittaa nimenomaan Ahon romaaneiden psykologisen kuvauksen syvyydestä, mutta tekstiä ei vain synny (tauko jonka aikana jään kuuntelemaan lintujen sirkutusta ja auton ovien paukahduksia)
Ajatukseni lähtivät harhailemaan, kun menin aloittamaan tämän blogitekstin peruskoulumuistoillani. Asuimme silloin eräässä maaseutuhelvetissä, jossa viihdyin suunnilleen yhtä hyvin kuin juutalaiset keskitysleirillä (no ehkä hieman liioittelen). Tulipahan tämäkin sanottua. Mitäs tähän enää lisäämään? Paitsi että maaseutuhelvetissä oli tunnelma suunnilleen yhtä vapautunut kuin olisi tungettu suu täyteen piikkilankaa. No niin. Eiköhän tämä ole tässä.
Lähiaikoina olisi tarkoitus kirjoittaa vielä suuremmasta klassikosta eli Aleksis Kiven Seitsemästä veljeksestä. Saa nähdä, pystynkö kirjoittamaan siitä riviäkään (ja haluaako kukaan sitä lukea, jos menee samantyyliseksi taideterapiaksi kuin tällä kertaa).
(Tätä psykoottissävyistä vuodatusta tuskin kannattaa linkittää muiden bloggaajien teksteihin)(Ensi kerralla toivottavasti jotain hillitympää)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)