Simpukoiden sisälle sullottuja suden silmiä (ja haaste)

Haasteiden aika ei ole ohi. Äskettäin osallistuin Opuscolon Limerikki-haasteeseen, jonka minulle lähetti Marjatta. Koska haasteisiin osallistuminen on parhaimmillaan stressaavaa ja pahimmillaan traumatisoivaa, laitankin haastetun kostoiskuna liikkeelle oman haasteeni. Sen nimi on Alkukirjain-kirjoitushaaste, jossa ainoana vaatimuksena on, että kaikkien sanojen on alettava samalla kirjaimella yksittäisessä tekstissä (esim. Anneli ampaisi ambulanssiin ahmaistuaan aimo annoksen anabolisia ampulleja).

Haasteeni on muutoin avoin paitsi ajattelin piinata (tai ilahduttaa?) Alkukirjain-haasteellani Opuscolon Valkoista kirahvia ja Marjatan kirjaelämysten Marjattaa. Haasteessani ei ole ihmeempiä sääntöjä (koska en jaksa keksiä niitä). Haasteeseen voi siis osallistua kuka tahansa ja milloin tahansa. Haasteeseen ei siis liity mitään aikarajoituksia tai muita stressitekijöitä. Lähtekää mukaan!

Tässä kirjoitushaasteessa sana on niin vapaa, ettei niin vapaata sanaa olekaan paitsi että nyt on. Ainoa asia, mikä tässä haasteessa rajoittaa sanojen täydellistä vapautumista, on alkukirjain. Mutta muuten voi kirjoittaa runoa tai proosaa, pitkää tai pätkää, suoraa tai väärää, rankkaa tai pehmoa, siistiä tai epäsiistiä, todella paksua tai erittäin ohutta.

Alla oma tuotokseni Alkukirjain-kirjoitushaasteesta (jonka olen kirjoittanut jo joku aika sitten):

Siskot salongissa

Siviä sipsuttaa saappaissaan Society-salonkiin. Sirpa suhaltaa sifongeissaan, satiineissaan, safiirit säihkyen. Suzanne sössöttää, sammaltaa, sekoilee.
   - Saakeli sentään, Suzanne! Selkärangaton sekoilusi sapettaa. Sahti sekoitti sielusi, Siviä sihisee.
   - Suurentelet. Sivallat sanoillasi, siveetön Siviä! Suzanne säksättää Siviälle.
Siviä, Sirpa sekä Suzanne sulloutuvat sohvalle. Sakettiin sonnustautunut salonkiville saapuu.
   - Siviä, sutenöörisi saapui!, Suzanne satuilee.
   - Sikamaista! Salonkivillekö sutenöörini!, Siviä sihauttaa suunniltaan.
   - Saisimmeko syötävää?, Sirpa sanoo.
   - Suosittelen Sekalaista Sörsseliä. Se sisältää sian sorkkia, sammakoita sekä sonnin sukuelintä sameaksi soseeksi survottuna, salonkiville selostaa.
Siskot syynäävät sakettisetää silmät selällään.
   - Sen sijaan Seikkailijan Saalis sisältää suikaloitua sakaaalin selkää, simpukoiden sisälle sullottuja suden silmiä sekä skorpioneiden sydämiä sinapissa, salonkiville suomentaa suopeasti.
   - Sehän sovinnaista! Soisin särmikkyyttä, Suzanne sössöttää.
   - Sininen Sekoitus saavuttanee suosionne. Se sisältää savustettua sonnin suolistoa, sinertyneitä sian saparoita sekä siivutettua salamanteria sihisevässä siirapissa.
   - Siispä sullomme sitä sisäämme. Siemailtavaksi soisimme sähköisen sihisivää siideriä.
   - Saapuu sekunnissa, salonkiville sanoo sännätessään.

   - Saanen selostaa sekaantumistani sinettisormusten salaseuraan, Sirpa sanoo siideriä siemailleessaan.
   - Sirkkelin soittajien salaseuraan?, Suzanne simputtaa.
   - Sätit suottaa sinettisormusten salaseuraa. Siellä sonnustaudumme silkkisiin sareihin. Sitran sävelet sekoittuvat suitsukkeiden siniseen savuun. Suollamme suustamme salattuja säkeitä. Sielumme sirpaloituvat, sinkoutuvat sfääreihin, silmissämme siintää satumainen sumu.
   - Suunnattoman suloista!
   - Suunnitelmia syksylle, Siviä?
   - Suunnittelen Sambian savanneilla samoilua, Saharan sateessa seisomista, Siviä supattaa.
   - Sataako Saharassa?
   - Satunnaisesti.
   - Sinkoutuisit Siperiaan!, Suzanne sättii.
   - Sullon sinut säkkiin, sinkoan sameaan Saimaaseen. Siellä suomuiset särjet sorkkivat sääriäsi, Siviä suuttuu, siristää silmiään, supistaa suunsa suoraksi.
   - Suussa sulavat sekoituksenne saapuvat, salonkiville sanoo sijoittaessaan sörsselit serviettien suuntaan. Savustettua sonnin suolistoa, sinertyneitä sian saparoita sekä siivutettua salamanteria sihisevässä siirapissa. Syökää!

Suzannen, Siviän sekä Sirpan syödessä Suvisaariston Sara saapuu selostamaan shokeeraavaa sairauttaan:
   - Siskot! Sairastuin sivistyssanojen suoltamissairauteen. Stigmatisoivaa! Suustani syöksähtelee sivistyssanoja säännöllisesti. Saanen selostaa sunnuntaisia sekvenssejäni. Soitin stereoistani sambaa. Suorastaan saturoidun segmentillisestä samban sekularisaatiota. Sanoisin siis: samban semantiikka sytytti sydämeni. Samalla söin suklaata suksessiivisissä sarjoissa. Syntisen slentriaalia?
   - Stop! Stop! Suollat säälittävää siansaksaa. Silkkaa soopaa!, Siviä sähähtää.
   - Sanoinhan: sairastuin sivistyssanasairauteen! Siksi stoorissani sanat sekoittuvat sekasortoisesti, senkin sydämetön sosiopaatti!, Sara sanoo sopraano särkyen, syöksähtää suivaantuneena.
   - Surullista!, Sirpa supisee.
   - Sai sanktion synneistään!, Suzanne sanoo silmät sarkasmia sädehtien.

Siskojen saatua syödyksi salonkiville saapuu.
   - Sitten? Suvaitsetteko syödä säkillisen sokeria?
   - Suvaitsemme!, siskot sirkuttavat. Siis säkillinen sokeria ja saavillinen shamppanjaa.
   - Suurenmoista! Saapuu sekunnissa!, salonkiville sanoo.
Siskojen siemaillessa shamppanjaa saavista seremoniamestari sanoo:
   - Seuraavassa show:ssa säkeitään suoltaa Siiri Sirius. Siispä siskot sekä sedät! SIIRI SIRIUS!
Siiri saapuu, suoltaa säkeitään:

   "Saksofonista syntyi sinistä sähköä,
   sinisestä sähköstä savuavia seteleitä,
   savuavista seteleistä sakeita seeproja,
   sakeista seeproista samettisia sanoja, 
   samettisista sanoista särkyneitä seireinejä,
   särkyneistä seireeneistä surullisia silmiä,
   surullisista silmistä sairasta sappea, 
   sairaasta sapesta suolaisia säveliä.
   Suolaisista sävelistä syntyi saksofoni."

 Siskot sättivät Siiri Siriusta:
   - Sekavaa surrealismia!
   - Suorastaan saatanallisia säkeitä!
 Seremoniamestari sanoo:
   - Seuraavaksi saksalaisen Schliemannin shokeerava show! Siskot sekä sedät! SCHLIEMANN!
Schliemann selostaa:

   "Sekoitan siemeniä saveen.
   Sitten sekoitan soraa siementen sekä saven seokseen.
   Sekoitetaan, sekoitetaan...
   SIMSALA SIM!
   Seoksesta suhahtaa SIIVEKÄS SILAKKA!
   Sitten SARVEKAS SILLI!"

Siskot suivaantuvat:
   - Shittiä!
   - Scheisenderia!
Seremoniamestari sanoo:
   -Seuraavaksi Sekunda Sisters saapuu soittamaan serenadeja sahalla.
Siskot suuttuvat:
   - Sietämätöntä! Syöksymme!

Huonosti muistetuista taide-elämyksistä

Varoitus: tekstini sisältää sekavaa jaarittelua

Näin tässä kuussa Kenneth Greven Lumikuningatar-baletin Kansallisoopperassa. Olisin halunnut kirjoittaa siitä blogitekstin, mutta en pystynyt, koska en mielestäni muistanut esityksestä tarpeeksi. Tämän jälkeen aloin miettiä, kuinka paljon ylipäänsä muistan kokemistani taide-elämyksistä: lukemistani kirjoista, näkemistäni elokuvista, katsomistani teatteriesityksistä, kuuntelemistani musiikkiesityksistä. En juuri mitään. Pelottavan vähän. Tai jos jotain muistan, muistan "vääriä" asioita.

Mutta pitäisikö tästä huolestua? Tai muuttuvatko taide-elämykset arvottomiksi, jos en pysty muistamaan "oikeita" asioita? Mielestäni ei. Ja mitkä ovat "oikeita" asioita? Pitäisikö minun (tai kenen tahansa lukijan) pystyä muistamaan vuosia sitten lukemansa kirjan juoni, henkilöt, tapahtumapaikat, kerronta- ja kirjoitustyyli ja muuta tärkeää? Onko kirjan lukeminen ollut turhaa, jos siitä ei pysty palauttamaan juuri mitään mieleen? Jos ei muista muuta kuin oman lukutunnelman tai jonkin yksittäisen kohtauksen.

Monesta teatteriesityksestäkään en pysty muistamaan mitään muuta kuin täysin epäolennaisia asioita, kuten tunnelmia väliajalta. Muistan parfyymien, puuterin ja alkoholipitoisten drinkkien hajun. Muistan kihelmöivän odotuksen. Muistan joitain keskustelunpätkiä teatteriseuralaisteni kanssa. Muistan ylimakeiden kakkupalojen maun. Muistan valojen heijastumisen Töölönlahdelle, kun seisoin ikkunan edessä Helsingin kaupunginteatterissa väliajalla. Tarkoittaako tämä sitä, että itse teatteriesitys olisi ollut täysin yhdentekevä, koska siitä ole jäänyt minulle minkäänlaisia muistijälkiä? Mielestäni ei.

Joistain lapsena näkemistäni elokuvista tai lukemistani kirjoista on jäänyt kummallisia muistijälkiä. Saatan muistaa elokuvasta pitkiä pätkiä, mutta en muista sen nimeä. Eräästä scifiaiheisesta elokuvasta muistan, kuinka avaruusalus laskeutui maan pinnalle ja hautautui hiekkarannalla hiekan sisälle. Avaruusalus imaisi hiekalla käveleviä ihmisiä sisäänsä. Avaruusoliot asensivat ihmisten niskaan piilevyjä, joiden avulla ne pystyivät manipuloimaan ihmisten käytöstä. Muistan elokuvan, koska siinä vallitsi kammottava epäuskon ja epätoivon tunnelma.

Mitä ihmettä yritän tällä tekstillä sanoa? Kai sitä, että "väärät" muistikuvat tai "väärät" käsitykset ja tulkinnat taideteoksesta eivät estä tutustumasta eri taidelajeihin. Minä (tai kuka tahansa muu) voi lukea kirjoja, katsoa elokuvia, käydä teatterissa ja muissa kulttuuritapahtumissa, vaikka ei ymmärtäisi tai muistaisi taideteoksia "täydellisesti". Ja mitä on "täydellisyys"? Kuka sen päättää? Millaisia olisivat "täydelliset" havainnot, "täydelliset" muistikuvat ja "täydelliset" tulkinnat? Eivätkö kenen tahansa ihmisen havainnot ole vajavaisia, muistikuvat hataria ja tulkinnat enemmän tai vähemmän subjektiivisia? Ainakaan henkilökohtaisesti en usko, että jollain tietyllä henkilöllä tai tietyllä taholla olisi halussaan absoluuttinen totuus jostain taideteoksesta.

Jos vielä palaan alkuperäiseen aiheeseeni eli balettiesitykseen. Minua kammottaa ajatus, että en voi enää koskaan palata tähän esitykseen. Voin tietysti mennä uudelleen katsomaan samaa balettia, mutta se ei ole enää sama esitys. Eikä näkemääni esitystä ole saatavilla tallenteena. Samalla tavalla teatteriesityskin katoaa mielestä kuin savu ilmaan. Mieleeni saattaa tarttua joitain mielivaltaisia vaikutelmia, joiden totuudellisuutta en voi enää koskaan tarkistaa. Musiikkiesityksestä muistikuvia jää vielä vähemmän, koska äänet eivät tartu muistiini samalla tavalla kuin kuvat tai sanat.

Onneksi sentään kirjan voi lukea monta kertaa uudestaan tai elokuvan voi katsoa dvd:ltä rajattomia kertoja. Viime aikoina olen yrittänyt saada otetta David Lynchin elokuvasta Mulholland Drive (2001), jota olen katsonut kahteen otteeseen dvd:lta. Voin katsoa elokuvan vielä lukuisia kertoja, mutta tulenko koskaan ymmärtämään sitä? Lynch on tyylilleen uskollisena sekoittanut pakan niin, etten ehkä koskaan pysty erottamaan unta valveesta, unelmia todellisuudesta enkä edes ihmistä toisesta ihmistä. En, vaikka muistaisin elokuvan "täydellisesti".

Ikuisuusprojekteja osa II

Jatkan ikuisuusprojektien listaa:

1) Kapteeni Haddockin kirosanat Hergen Tintti-sarjakuvissa ja niiden soveltaminen nykypäivään

2) Visuaalinen musiikki
Kuinka tavallista/erätavallista tai tervettä/sairasta on musiikin kokeminen visuaalisena? Tarkoitan tällä musiikin kuuntelun aikana herääviä päänsisäisiä kuvia.

3) Hulluuden kuvaaminen kirjallisuudessa
Olen lukenut hulluutta käsittelevistä kirjoista mm. Juha Hurmeen Hullun, Beate Grimsrudin Hullu vapaana ja maanis-depressiivisen norjalaisnaisen omaelämäkerrallisen kirjan, jonka nimeä en tähän hätään muista. Mutta kehtaako tällaisesta aiheesta kirjoittaa? Tarkennus: kehtaanko minä kirjoittaa hulluudesta? Leimaudunko samantien itsekin hulluksi? Näkökulmani olisi, voiko psykoottista ihmistä ymmärtää? Tai laajemmin: voiko ymmärtää mitä tahansa omasta kokemusmaailmasta poikkeavaa ilmiötä? Tai yleisemmin: voiko toista ihmistä koskaan täysin ymmärtää? Plaa plaa plaa.

4) Kesken jääneet klassikot
Näkökulmani olisi, miksi en jaksanut kahlata tätä ja tätä klassikkoa loppuun, esimerkiksi James Joycen Odysseus. Kesken jäi, koska hermot meni. Mutta miksi kirjoittaisin blogitekstin, jossa kuvailisin vain omaa hermoromahdustani? Ehkä siksi, että muutkin ovat kokeneet vastaavia hermoromahduksia esimerkiksi Volter Kilven Alastalon salissa -paksukaiskirjan parissa. En tiedä, onkohan kukaan oikeasti lukenut jälkimmäistä loppuun. Kumma kyllä, monet (ammatikseen valehtelevat) poliitikot ovat ilmoittaneet juuri tämän kirjan lempikirjakseen.

5) Kännissä kirjoittaminen
Lähisukulaiseni mielestä ideani on "häpeällinen". Tarkemmin ajateltuna olen samaa mieltä. Onhan blogini otsikossa luonnehdinta "Kirjoituksia kulttuurista" eikä "Kirjoituksia kännissä". Muutenkin idea kännikirjoittamisesta on niin so last season, käsittääkseni lähinnä so 70's.

Saa nähdä, tuleeko näistäkään ikuisuusprojekteista ikinä kirjoitettua mitään.

Ikuisuusprojekteja

(tekotaiteellinen ja muutenkin totaalipaska valokuva, jonka olen läntännyt tähän paremman puutteessa; kuvassa osa elokuvan Naked lunch kannesta)

Näistä elokuvista olen ollut aikeissa kirjoittaa jo ikuisuuden (lue: puolitoista vuotta), mutta en ole vain ehtinyt/jaksanut/muistanut/pystynyt/uskaltanut/kehdannut/kyennyt(ja muut tekosyyt)

William Friedkin: Manaaja (1973)
Maailman pelottavimmaksi luokiteltu kauhuelokuva. Ennen kuin voisin kirjoittaa tästä elokuvasta, minun pitäisi a) hankkia elokuva dvd:nä b) uskaltaa katsoa se. Olen nähnyt elokuvan jo kerran, ja siinä oli oikeastaan yksi kerta liikaa. Mieluiten näkisin tästä elokuvasta vain dokumentin, jossa kuvailtaisiin sen valmistumisvaiheita ja selostettaisiin älyllisesti, mihin sen kauhu perustuu.Tunteella en enää halua lähteä tähän mukaan.

Jack Haley Jr./ Viktor Fleming: Ihmemaa Oz (1939)
Hyvän tuulen elokuva. Ihana, ihqu, ihana. Mutta miten näin suuresta klassikosta pystyy kirjoittamaan?

David Lynch: Blue Velvet (1986) (tai koko Lynchin tuotanto)
Lynchin elokuvissa ja televisiosarjassa Twin Peaks minua on kiehtonut outous, surrealismi, unen ja valveen sekoittuminen, toden ja kuvitellun häilyminen. Olen pitänyt myös Lynchin elokuvien uhkaavasta ja oudosta tunnelmasta.

South park (1997-)
Löysin tämän amerikkalaisen, animaation keinon toteutetun satiirisarjan häpeällisen myöhäisessä vaiheessa. Lähes tulkoon jokainen jakso onnistuu lyömään minut ällikällä. Pidän siitä, että amerikkalaiset arvostelevat oman maansa kulttuuria ja ilmiöitä sisältäpäin. Röyhkeä ja rohkea satiirisarja, jossa käsitellään aivan mitä tahansa aihetta häpeilemättä.

Tim Burton: Saksikäsi Edward (1990) (tai Burtonin koko tuotanto)
Melkein samat perustelut kuin Lynchilla, mutta astetta kevyempää. Sama outous, mutta mukana myös huumoria.

Federico Fellini: Naisten kaupunki (1980)
Outous, fantasia ja muuta mitä en osaa nimetä.

Alfred Hitchcock: Vertigo (1958)
Elokuva on muistaakseni luokiteltu maailman parhaaksi elokuvaksi. Tämän elokuvan hypnoottiset kuvat pyörivät usein päässäni. Mystinen.

Uusimmat ikuisuusprojektit (kesto: noin kuukausi)

Pirjo Honkasalo: Betoniyö

Filth

Päivien kuohu
surrealistinen elokuva

Lukumaraton vai slow reading ja muut ongelmat

LUKEMISEN JA KIRJOITTAMISEN ONGELMISTA

Monessa kirjablogissa on viime aikoina ollut tapetilla 24 tunnin lukumaraton. Maratonia on suoritettu mm. blogeissa Pihin naisen elämää ja Anna minun lukea enemmän (muitakin blogeja löytyy, mutta laiskuuksissani en jaksa linkittää enempää).

Pitäisikö minunkin lähteä mukaan lukumaratoniin, koska "kaikki" muutkin lähtevät? Ei missään nimessä. Yritän päästä toiseen äärilaitaan eli hitaaseen ja nautiskelevaan lukutapaan. Haluan oppia lukemaan tekstiä makustellen (juuri tähän sanaan olen törmännyt joissain blogeissa) ja pysähdellen, tarvittaessa jopa lukien samoja virkkeitä tai kappaleita moneen kertaan.

Haluan oppia maistelemaan tekstiä, samalla tavalla kuin maistellaan tummaa suklaata, espressoa tai chiliruokia. Tummaa suklaata, voimakasta kahvia tai chiliä ei edes pysty hotkimaan. Niiden maut ovat niin voimakkaita, että ne vaativat keskittymistä, pysähtymistä ja ehkä jopa hiljentymistä. Vastaavanlaisia kokemuksia haluan etsiä myös lukemisesta. Sen sijaan että ahmisin pikaruokaa, haluan siirtyä italialaisten lanseeraamaan slow foodiin ja itse kehittämääni termiini slow reading.

Yllä olevalla kappaleella en tietenkään tarkoita, että paheksuisin lukumaratoneja. Ne ovat varmasti hauskoja kokeiluluonteisia juttua, mutta eivät vain ole minun heiniäni. Mutta mistä tahansa tekstistä ei tietenkään pysty nautiskelemaan, jossa tekstissä ei ole mitään, mistä nauttia. Kuvan Johanna Venhon romaani Syntysanat soveltui hyvin slow reading -kokeiluuni, koska se on kirjoitettu runollisella tyylillä. Romaani ei myöskään ole juonivetoinen, vaan pikemminkin tunnelmapainotteinen.

---------------------------

Lukemiseni ja (blogi)kirjoittamiseni on kriisiytynyt myös muista syistä. Olen jälleen kerran syyllistynyt naiiviin ajatteluvirheeseen kuvitellessani, että luonteestani puuttuisi kokonaan ominaisuus nimeltä miellyttämishalu tai että sosiaalinen paine ei millään tavalla vaikuttaisi minuun. Olen kokenut sosiaalisen paineen aika pusertavana viime aikoina. Painetta tulee sekä kirjablogien sisältä että niiden ulkopuolelta.

Vaikka en edes ole varsinainen, puhdasverinen kirjabloggaaja, vaan sekasikiötä muistuttava kulttuuribloggaaja, imen vaikutteita kirjablogeista. Tuntuu siltä kuin kirjablogeissa olisi hyväksyttävämpää kirjoittaa uusista, vastailmestyneistä kirjoista kuin vanhoista, homeisista(?) klassikoista. Äskettäin kirjastossa käydessäni huomasin ajattelevani, että voinko kirjoittaa tai edes lukea peräti kaksi vuotta vanhaa kirjaa! Ennen bloggausaikaani tällainen kysymys ei olisi edes käväissyt mielessäni. Mutta kirjastossa mietin aivan tosissani, onko jotenkin häpeällistä kirjoittaa kirjoista, jotka eivät ole tulleet painosta suunnilleen viikko sitten. Aivan kuin kirjan pitäisi olla höyryävän kuuma, suoraan uunista otettu, että siitä voisi blogata.

Ja sitten: oma lukunsa on kirjablogien ulkopuolelta tuleva kritiikki, nälvinen, mollaaminen, mustamaalaaminen ja vaientamisyritykset. Tuntuu siltä, että kirjoittipa kirjoista blogeissa mitä hyvänsä, kaikki on väärin. Kirjabloggaajien arvostelijoita näyttää olevan mahdoton miellyttää. Jos kaikki tavat kirjoittaa kirjoista blogeissa ovat arvostelijoiden mielestä väärin, eikö se käytännössä tarkoita sitä, että kirjablogikriitikot toivovat kirjabloggaajien vaikenevan lopullisesti. (Ja piruuttani käsittelen kirjablogikriitikoita yhtenäisenä massana, koska niinhän he itsekin tekevät kirjoittaessaan kirjabloggaajista).

Mikäli olen kirjablogikriitikoita oikein käsittänyt, kirjabloggaajat tekevät kaiken aina väärin, esim:

- jos kehuu kirjaa, se on naurettavaa peukutusta, varsinkin jos kyseessä on arvostelukappaleena saatu kirja. Arvostelukappaletta ei kerta kaikkiaan voi kehua, koska silloinhan bloggaaja osoittaa olevansa kustantamon talutusnuorassa ja sätkivänsä kuin tahdoton marionetti
- jos haukkuu kirjaa tai millään tavalla kritisoi sitä, on ilkeämielinen tylyttäjä.
- jos kirjoittaa kirjasta ympäripyöreän ja neutraalin blogitekstin, ei osaa tai uskalla arvioida kirjaa

- jos kirjoittaa kirjasta blogitekstin, joka muistuttaa liikaa sanomalehtikritiikkiä, on valekriitikko, joka talloo oikean kriitikon varpaille ja vie leivän tämän suusta
- jos ei kirjoita kirjasta sanomalehtikritiikkiä muistuttavaa blogitekstiä, syyllistyy mutuhuttuun

Jos mikään kirjoista kirjoitettu blogiteksti ei kelpaa, eikö se käytännössä tarkoita sitä, että bloggaajien olisi syytä lopettaa koko bloggaus ja luovuttaa äänensä niille ihmisille, jotka ovat kirjoista aikaisemminkin kirjoittaneet?

Kyllähän tällainen vähän ihmetyttää. Ehkä myös naurattaa. Vai itkeäkö pitäisi? Kai tässä olisi jo ainesta jollekin komediasarjan käsikirjoittajalle - suomalainen kirjablogikeskustelu. Jotenkin tulee mieleen aussikomediasarja Angry Boys, jossa napit vastakkainen ovat uuden ja vanhan liiton surffaajat.

En missään nimessä ole runoilija, mutta...

"KIRJOITTAMINEN"  ---  nykyrunoilukokeilu jatkuu, valitettavasti

Kokeilin vielä kolmannen kerran nykyrunouden(?) tuottamista käyttämällä valmista tekstimassaa ja muokkaamalla sitä omiin tarkoituksiin. Kokeilua voi kai luonnehtia hakukonerunoudeksi. Alan selvästi huomata, että tämäntyyppinen tekstintuottaminen ei sovi minulle. Tätä tekstiä tehdessäni alkoi väsyttää ja kyllästyttää, kun taas kahdella ensimmäisellä kerralla koin uutuudenviehätystä ja hykertelin innoissani.

Alla olevassa tekstissä olen yrittänyt saavuttaa täydellisen käsittämättömyyden. Olen kai sortunut primitiiviseen kostoiskuun, koska nykyrunouden lukijana olen monesti turhautunut, koska en saa tekstistä mitään otetta. Poikkeuksiakin tietysti löytyy.

Jos joku kuvittelee, että valmiiden tekstien käyttäminen omassa "kirjoittamisessa" tai tekstin tuottamisessa tekee hommasta jotenkin helpomman, kannattaa kokeilla itse. Ainakin itsestäni valmiiden tekstien käyttäminen ja niiden yhdistely teki "kirjoittamisesta" paljon vaikeamman. Ja lopputulos on... hmm... no... miten sen nyt sanois... no tota... ehkä parempi ettei sano mitään.
------------------------------------------------------------

NYKYRUNO JOSSA ON PÄÄ JA HÄNTÄ

Ihmisen pääkallo on monissa kulttuureissa perinteinen kuoleman symboli, mutta kyse on paljolti siitä, mitä oli ennen symbolifunktiota, ja paremman puutteessa siihen voidaan sanoa: tyhjyys. Mutta tyhjyys on "ei-mitään" eikä "ei-mitään" voi olla olemassa. Avaruuden täytti eetteri, joka on rasvaliukoinen yhdiste yleisesti käytettynä uuttamisessa, vaikka kreikkalaisessa mytologiassa eetterin kuviteltiin olevan puhdasta olemusta, jossa jumalat olivat ja hengittivät, kun taas 1930-luvulta alkaen eugeniikka eli erityisesti natsi-Saksassa, jossa rotuhygieenisten ohjelmien tavoitteena oli säilyttää "puhdas" saksalainen rotu ja Bratislavan sinfoniaorkesteri soitti alkuperäiset klassikkoäänet. Sinfoniaorkesteri on yksi länsimaisen taidemusiikin kulmakivistä, kun metamorfiset kivet koostuvat mineraaleista, jotka ovat geologisissa prosesseissa kiteytyneitä aineita, vaikka metamorfoosi on universaali ilmiö, joka on tullut tunnetuksi varsinkin osana shamanististen kansojen maailmankuvaa ja vanhojen uskontojen mytologioita. Minotauros on kreikkaa ja tarkoittaa härkää, ja uros on sonni eli härkä, vaikka persujen kannatus laskee kuin sonnin häntä.
------------------------------------------------------------------
Eiköhän tämä nykyrunoilu jo riitä. Kiitos ja anteeksi!

En todellakaan ole runoilija, mutta...

"KIRJOITTAMINEN"  --- nykyrunoilukokeilu

Uteliaisuudesta kokeilen jälleen, millaista olisi tuottaa nykyrunoutta. Käytän jälleen jo valmista tekstimassaa, jota olen valinnut ja yhdistänyt netistä eri lähteistä ja sijoitan ne valmiiseen kaunokirjalliseen tekstipohjaan, josta olen poistanut ylimääräistä. Voisi kuvitella, että valmiiden tekstien käyttäminen tekisi nykyrunoilusta jotenkin helpompaa, mutta se ei ole totta. Vaikka tekstit ovat valmiita, jää tehtäväksi valinta ja yhdistely, joihin saisi halutessaan kulumaan paljon aikaa ja energiaa. Itse tein tämän tekstipläjäyksen nopeasti sutaisten. Ja lopputulos on... hmm... no... onhan se semmonen... hmm... vois olla pahempikin... tai no... miten sen nyt ottaa.
--------------------------------------------------
     Urakkaa oli kompressorin kuljetuksessakin. Korkealta mäeltä oli melkoinen kantomatka alas voimalaan. Poliitikko, dekoodaaja ja urheilija ponnistelivat ja hikoilivat ankarasti, ennen kuin painava kompressori saatiin vihdoin retuutetuksi mäeltä alas.
     Kun poliitikko, dekoodaaja ja urheilija sitten ponnistuksistaan väsyneinä istahtivat hetkeksi lepäämään, sattui rinteestä irtautumaan pieni kompressori, joka kevyesti hypyllen vieri alas miesjoukkoa kohti.
     "Hei, veljet! Kuunnelkaa!", sanoi poliitikko, "Kuntaliitto antoi asiasta lausunnon, joka osoitti tulkintani oikeaksi. Rakennamme yhteistyötä ja yhteisymmärrystä eri valtuustoryhmien välillä. Tässä suhteessa meillä on aimo annos onnea. Molempien yksiköiden henkilökunta jatkaa toimintaansa kuten tähänkin asti."
     "Älä lässytä mä oon ollut urheilija-kuntoilija koko mun elämäni siihen asti kun mun nivelet alko sprakaamaan", sanoi urheilija.
     "Raadoimme ihan turhaan. Mutta olemmehan me ennenkin ottaneet vahingon takaisin. Versionumerolla 12.04 kulkeva Precise Pagolin on Ubuntin Linuxin lanseerausmallin mukaan pitkän tuen LTS-versio", selvensi dekoodaaja.
     "Ajatus on hyvä. Avoimuuteen ei ole helppo päästä. Toisaalta julkisuudessa on esitetty harhaanjohtavia väitteitä pormestarimallia vastaan. Nyt vaikuttaminen jää välilliseksi. Vastaan väitteeseen omalta osaltani. Olen käytettävissä kunnanjohtajan virkaan vain siinä tapauksessa, että saan valinnalleni laajaa kannatusta yli puolue- ja ryhmärajojen", totesi poliitikko.
     Poliitikko, dekoodaaja ja urheilija ryhtyivät tuumasta toimeen. Ponnistaen kaikki voimansa he saivat vihdoin raahattua kompressorin takaisin mäelle.
     "Olkapää on leikattu jo ennen hajoomista ja jalkaa on puukotettu kuudesti", puhisi urheilija. "Nyt annamme kompressorin pyörähtää omia aikojaan rinnettä alas".
     Kompressori oli juuri pyörähtämäisillään liikkeelle, kun dekoodaajaan iskee pelko: "Entäs jos kompressori vaikka karkaa ja jatkaa matkaansa altaaseen asti ja piiloutuu meiltä sinne. Mutta Oracle MySQL on nopea avoimen lähdekoodin sql-tietokantamoottori moderneille järjestelmille", vakuutti dekoodaaja.
     "Totta puhut. Ensi viikon konferenssissa on mahdollista pyrkiä tehostamaan toimintaa kestävän kehityksen edistämiseksi", sanoi poliitikko.
     Tämä tuntui hyvältä ehdotukselta. Joukon luotettavin mies pujotettiin kompressoriin vartioimaan kompressorin matkaa. Toiset miehet antoivat kompressorille kipakan alkuvauhdin, ja niin lähti kompressori vartijamiehineen komeasti hyppelehtien vierimään rinnettä alas ja katosi näköpiiristä.
     "Te nörtit olette yleensä huonokuntoista lihaksitonta porukkaa joka on kusessa keski-iässä ja paino lisääntyy kun liikuntaa ei voinut harrastaa ja nyt dietataan", huusi urheilija.

En ole runoilija, mutta...

"KIRJOITTAMINEN"  --- Nykyrunous

Kokeilen tässä blogitekstissä nykyrunouden kirjoittamista. Sana "kirjoittaminen" on lainausmerkeissä, koska en ole kirjoittanut yhtään sanaa itse. Sen sijaan olen käyttänyt valmista tekstimassaa, josta olen valinnut ja yhdistänyt itseäni kiinnostavia kohtia. Jos olen oikein käsittänyt, osa nykyrunoilijoista toimii juuri näin. Olen käyttänyt nykyrunousprojektissani viittä eri kaunokirjallista teosta, josta olen mielivaltaisesti poiminut omiin tarkoituksiini sopivaa materiaalia. Ja lopputulos on... hmmm... mielenkiintoinen.
-----------------------------------------------
graniittiomenoita, nardusta, sahramia
koteloidut sanat, suljettu puutarha, sinetöity lähde
kanelia, suitsukepuita, mirhaa, aaloeta
yrttitarha, voiderasia, liljankukat
purppuranauha, pähkinäpuu, mausteviini

Tämä kaikki tapahtui, jotta O. kertoisi hänelle kotimaisemiensa lumisista peuroista. K. aukaisi ylimpänä olevan kirjan, näkyviin tuli säädytön kuva. O. oli kuin tuhansin kynttilöin loistava joulukuusi. R. ei istuutunut, mutta ei tahtonut poiskaan lähteä, seisoi vain epäröiden tytön edessä. O. ei enää koskaan näkisi häntä. Ja niin O. nyyhkytti.

leijonien lymypaikat, pantterien vuoret
joutsenen venytetty kaula ja laulu
käpylinnun suomu ja huuto
gasellin kaksoset, villipeurat

Sillä noina päivinä tulee olemaan transsitila. O. nukkui yhä. Huone oli jonkinmoisessa sekasotkussa, kruunu oli kierinyt lattialle, ja viitta ja sukkanauhat oli paiskattu kasaan tuolille. Millaisessa asemassa olikaan K. verrattuna tuomariin, joka istuskeli ullakolla. Tässä suhteessa K.n valinta oli hyvin edullinen. O. olisi tehnyt kaiken mielellään, mutta hänellä oli jäljellä vielä uhkarohkeampi tie.

oikeuspaikka, tuomioistuin, kärsimys, onnettomuus, kuolema, viisaus
orjantappuroiden rätinää, kultamalja särky, hopealanka katkeaa
tomu palaa maahan

Sinä päivänä, jona O:lla ei ollut mustetta; ja vain vähän paperia. K. oli jo ojentanut kätensä kohti ovenripaa, mutta veti sen sitten takaisin. O. jatkoi ajattelemistaan. Hän katsoi yhä edelleen ruohoa ja taivasta ja yritti ajatella, mitä todellinen runoilija, jonka säkeitä olisi julkaistu Lontoossa, olisi sanonut niistä. Mutta K. torjui hänet ja sanoi: "Minä en halua, että sinä suutelet minua nyt." Ja heidän silmänsä aukenivat.

tulta, savua, rikin katkua
salamat leimusivat, ukkonen jylisi, maa järähteli, raemyrsky riehui

R:lle alkoi nyt kummallinen aika: kuin sumuverho olisi kietoutunut hänen ympärilleen ja eristänyt hänet tukalaan painostavaan yksinäisyyteen.
----------------------------------------------------------------

Myöhempi lisäys:
Aivan uskomatonta potaskaa on tullut kirjoitettua, siis tuotettua. Tästä opimme ehkä sen, että kaltaisteni amatöörien ei kannattaisi alkaa näperrellä nykyrunouden parissa. Toisaalta saatoin nykyrunoilun parissa tyydyttää kokeilunhaluani ja uteliaisuuttani. Ja olihan se ihan hauskaakin. Voi olla, ettei hauskuus välity lukijalle, jos tällaista räpellystä ylipäänsä kukaan jaksaa lukea.

Uteliaisuus ja kokeiluvimma eivät oikeastaan kadonneet, vaan ne vain lisääntyivät. Nälkä kasvaa syödessä. Tavallaan oma nykyrunoilu saattaa olla hyödyllinen siinä mielessä, että se toivottavasti auttaa ymmärtämään nykyrunoutta lukijana. 

Leffakarkkeihin liittyvä problematiikka

Vieläkin ketuttaa Tuula-Liina Variksen mutuhuttu-nälväisy. Mielestäni siihen sisältyy itserakkaudeksi tulkittava oletus, että kaikki bloggaajat olisivat Variksen palvelijoita, joilla on velvollisuus tuottaa Kirjailijaliiton puheenjohtajan peukuttamaa tekstiä eli analyyttista, asiantuntevaa ja arvioivaa.

Toivottavasti Varis on vihdoin viimein pystynyt sisäistämään tosiasian, että bloggaajat eivät ole allekirjoittaneet minkäänlaista sopimusta liittyessään Bloggeriin (tai muuhun palvelimeen), jossa sitouduttaisiin kirjoittamaan vain ja ainoastaan tietyllä tyylillä ja vain ja ainoastaan tietyistä aiheista.

Ainakin itse olen käsittänyt bloggaamisen perusperiaatteet näin: 1) kuka tahansa voi 2) milloin tahansa kirjoittaa 3) mistä tahansa aiheesta 4) millä tahansa tyylillä, kunhan noudattaa Suomen ja Kalifornian osavaltion (koskee Bloggerin käyttäjiä) lakeja. Toivon totisesti, että nämä yksinkertaiset perusyhtälöt valkenevat myös Varikselle. Eli suomeksi: jos haluaa kirjoittaa täyttä paskaa, se on luvallista.

Sain päähäni idean selvittää, kuinka korkealentoisesti ja (pseudo)tieteellisesti voi kirjoittaa niinkin triviaalista aiheesta kuin leffakarkit. Tekstini ei millään tavalla nosta suomalaisen kritiikin tasoa eikä tekstini edistä maailmanrauhaa eikä sillä ole muitakaan yleviä tavoitteita. Mutta kirjoittaminen on tapa viihdyttää itseään. Onko sekin nykyään rikos tai synti? Vai onko se epäterveellistä?

Tästä se lähtee:
Kun istahdat kotisohvallesi, olipa se sitten plyysiä, gobeliinia, verkaa, sarkaa, puuvillaa tai nahkaa, ja aloitat leffan katsomisen, mieltäsi askarruttaa leffakarkkeihin liittyvä problematiikka. Joudut toteamaan, että aiheen käsittely loistaa poissaolollaan tieteen ja taiteen historiassa.

Et löydä filosofeja, jotka olisivat vetäytyneet tutkijankammioihinsa meditoimaan tätä kysymystä. Poissa ovat munkit ja mystikot, joiden sielu olisi vaeltanut leffakarkkien problematiikan parissa ja muodostanut siitä dogmaattisia oppijärjestelmiä. Yhtään lääketieteen Nobelia ei ole ansaittu leffakarkkien ansiokkaalla ja pitkäjänteisellä tutkimustyöllä.

Yksikään trubaduuri ei ole musisoinut kauniin neidon ikkunan alla aiheenaan leffakarkit. Aiheesta ei ole maalattu taulunpuolikastakaan. Ainoa henkilö, joka taiteen maailmanhistoriassa on jaksanut syväluodata leffakarkkien realiteetteja, on popin kuningatar Madonna, joka levyllään Hard Candy (Warner Bros, 2008) laulaa turkish delighteista, candy caloreista ja sugarista, sokeroiduista unelmista.

Mutta yksin pitää sinun päättämän, minkälaisiin leffakarkkeihin tai muihin naposteltaviin päädyt. Yksin seisot eksistentialistisessa angstissasi ruokakaupan karkkihyllyn edessä ja lapat karkkisäkkiisi vaahtokarkkeja, viinikumeja, salmiakkeja, lakuja, riisisuklaita, tryffeleitä ja muita suklaita. Yksin joudut ratkaisemaan elämäsi keskeisimmät kysymykset: valitsenko kingkongeja vai liitulakuja vai molempia; sopivatko noitapillit yhteen vaahtokarkkien kanssa; minkä värisissä viinikumeissa on vähiten karsinogeenisia aiheita; olisiko minun vaihteeksi radikaalisti kokeiltava pääsiäisrakeita, tervapiruja tai väärysnaamoja?

Entä miten leffakarkit korreloivat leffagenren kanssa? Jos katsot komediaa, pitääkö karkkiesi välkehtivän sateenkaaren väreissä? Jos ruudussasi pyörii mustalla huumorilla kuorrutettu komedia, pitääkö karkkiesi hehkuvan mustapuhuvina, sysimustan salmiakkisina tai lakritsisina? Entäpä draama, minkälaisen kombinaation muodostavat riuduttava draama ja makeat namuset? Ei, silloin sinun on syytä tarttuman suolapaloihin. Draama kulminoituu valkoisten popcornien homogeeniseen massaan. Draaman kitkeränsuloisuus kompensoituu dippaamalla maissilastuja guacamole-kastikkeeseen, jonka olet juuri äsken produktoinut keittiössäsi avokadosta, tomaatista, sipulista, jalopenosta, sitruunamehusta ja mustapippurista.

Jos iltasi aktualisoituu ns. taide-elokuvaan, sinun tulee huolella valitseman naposteltavat ja juotavat. Taide-elokuvan sofistikoituneisuus realisoituu valitsemalla taiteellisuuta reflektoivan viinin (punaviini, totta kai, mieluiten täyteläinen ja keskitanniininen), jota siemailet kristallilasista. Samalla asetat dorsodentaaliseen suuhusi brie-juuston siivulla päällystetyn voileipäkeksin tai hapankorpun.

Mutta jos katsot kauhuelokuvaa, jossa morbiditeetti lisääntyy tangentuaalisesti, sinun tulee inserttaaman barbeque-maustettuja perunalastuja, joita sullot suuhusi suksessiivisissa sekvensseissä. Splatter-elokuvien visuaalinen frekvenssi implikoi suolakurkkujen eksplisiittista deduktiota. Klassikojännityselokuvien indeksaalisesti eksplikoitu parilointi kompensoi suolatikkujen kaneerista barbarismia sekä saattaa injektoitua komplikaatioineen glaseerattuun monostesiaan, jolloin parenteesi voi olla kerettiläinen ja pneumaattis-eskatologinen.

Eiköhän tämä riitä tältä päivältä.

Näin haluaisin kirjoittaa

KIRJALLISUUS  ---  Carol Joyce Oatesin kirjoitustyylistä

Olen viime aikoina lukenut useita Carol Joyce Oatesin romaaneja englanniksi, kuten Little Bird Of Heaven, The Tattooed Girl ja My Sister, My Love. Tätä ennen olen lukenut suomeksi romaanit Haudankaivajan tytär, Putous, Kosto - rakkaustarina ja groteskejä novelleja sisältävän novellikokoelman, jonka nimeä en tähän hätään muista.

Mitä enemmän olen Oatesia lukenut, sitä enemmän olen alkanut arvostaa hänen kirjallista tuotantoaan ja erityisesti ihailen hänen spontaanin oloista kirjoitustyyliään. Oates saa kirjoittamisen tuntumaan niin vaivattomalta! Hänen tekstinsä tuntuu siltä kuin se olisi tuotettu sisään- ja uloshengityksen tahtiin tai kuin jonkinlaisen ylimaallisen inspiraation vallassa. Voi tietysti olla, että totuus on aivan toisenlainen. Vähän samaan tapaan kuin huippuballerina synnyttää helppouden ja vaivattomuuden illuusion, vaikka kaikki tietävät, että keveyden takana on tuhansia tunteja raakaa työtä. Huippulaulaja Karita Mattilastakin joku on jossain tokaissut, että onpas sillä helppo työ, siellä se vain lauleskelee. Karita Mattila tajusi ottaa tämän kohteliaisuutena, koska jos katsojalle tai kuuntelijalle syntyy helppouden vaikutelma, oopperalaulaja on onnistunut huikeasti.

En ole lukenut yhtään Oatesin haastattelua, enkä tiedä, onko niitä olemassakaan. Jos Oates kertoisi kirjoittamisestaan, ehkä hän vain korostaisi, millaista raadantaa se on. Mistä minä voin sen tietää! Joka tapauksessa aistin hänen tekstistään spontaania rentoutta, onpa se totta tai ei. Hänen tekstinsä on kuin virtaava vesi, joka vain pulppuaa tai kuin taivaalla liukuvat pilvet. Miten hän sen tekee? Onko takana kuitenkin tuhansia tunteja sormiharjoituksia? Syntyykö spontaaniuden vaikutelma siksi, että hänen tuottamansa tekstin massa on niin valtava? Mutta ei kai kirjoittaminen voi hänellekään olla kuin leikkiä? Vai järjestyvätkö Oatesin tekstin palasetkin jänteväksi kokonaisuudeksi kuin itsestään?

Ainoa lyhyt haastatteluksi tulkittava pätkä, minkä olen Oatesilta lukenut, oli hän romaaninsa loppusivuilla. Siinä hän kertoi, että hänen työhuoneensa seinälle oli ripustettu sitaatti Alfred Hitchcockilta, jossa elokuvaohjaaja sanoo suunnilleen näin: "Sehän on vain elokuva. Ei oteta sitä liian vakavasti / upota siihen liian syvälle". Hitchcock esitti kommentin tilanteessa, jossa Vertigo-elokuvan näyttelijä Kim Novak pelkäsi epäonnistuvansa kohtauksessaan ja ohjaaja yritti rauhoitella näyttelijää. Eli ilmeisesti Oatesillekaan kirjoittaminen ei aina ole helppoa. Ilmeisesti hänelläkin on taipumusta ottaa se liian vakavasti ja pelätä, ettei kaikki suju odotusten mukaisesti.

Toivon, että pystyisin itsekin kirjoittamaan yhtä vaivattomasti kuin Oates. Toivon, että pystyisin saavuttamaan samanlaisen virtaavan tekstin kuin hänkin. En ole koskaan huomannut hänen tekstissään mitään teennäistä tai väkinäistä. Parhaimmillaan ehkä saavutan vapaana virtaavan tekstin, mutta pahimmillaan tekstini on kuin jähmeää ja limaista töhnää tai jotain iljettävää mönjää, jota valuu pitkin seiniä.

Haluaisin todella tietää, mikä on Oatesin salaisuus? Onko se vain valtava kirjoittamisen määrä? Mitä enemmän kirjoittaa, sitä luontevammaksi kirjoittaminen muuttuu? Oatesin tuotantokin on aivan hillitön. En ole lukenut siitä kuin murto-osan. Seuraavaksi tartun romaaneihin You Must Remember This ja Because It Is Bitter, and Because It Is My Heart. Paitsi sitä ennen luen Kalevalan, ettei yhteys omaan äidinkieleen katkea kokonaan.

Ihan kreisiä!

(tekotaiteellinen asetelma Nimetön 482974328401840b)

KIRJOITTAMINEN: "Hulluuskieli"

Jokin aika sitten Yle Teemalla esitettiin dokumenttisarja nimeltä Hulluuden historia. Jätin sen katsomatta, koska aihepiiri ahdisti liikaa. En halunnut nähdä, miten mielisairaaloihin teljettyjä ihmisiä "hoidetaan" pakkopaidoilla, eristämisellä, sähköshokeilla ja jääkylmillä suihkuilla. Sen sijaan aloin miettiä, miten hulluus voisi näkyä kielellisissä ilmaisuissa. Millaista olisi hulluskieli ja hullunkieli?

Sitä ennen pitää kai selvittää, millainen on "normaali" ja terve kielellinen ilmaisu. Tervehenkinen kielellinen ilmaisu on kai sellainen, joka noudattaa puhujan puhuman kielen kielioppia. Lisäksi lauseet ja virkkeet ovat kytkeytyneet toisiinsa joko asiayhteyksien, syy-seurauksien tai ajallisen yhteyksien takia.

Ihminen on tavallaan oman äidinkielensä vanki. Sen huomaa helposti, jos yrittää tietoisesti puhua ja kirjoittaa kieliopillisesti väärin. Kukaan suomea äidinkielenään puhuva henkilö ei esimerkiksi sanoisi kahvilanmyyjälle näin: Hau! Yksi kahveja. Ja silloin sämpylöille, juustoista. Mihin kupin ottavat? Isoksi vai pienestä? Missä vesi olivat olet? Kun pitäisi tietysti sanoa: Hei! Yksi kahvi. Ja sitten sämpylä, juustoa. Minkä kupin otan? Ison ja pienen? Missä vesi on?

Kieliopillisesti virheellinen suomi ei mielestäni ole tarpeeksi hullua, koska lauseiden merkityksen pystyy juuri ja juuri ymmärtämään. Mutta millaista olisi aidosti hullu kielellinen ilmaisu? Ehkä sellainen, jossa merkitys katoaa kokonaan: Miten olisi virke, jossa asiayhteydet ovat täysin mielivaltaisia? Tällaisen virkkeen saa helposti aikaiseksi kunhan vain ensin muotoilee virkkeitä, jossa asiayhteydet toimivat ja sitten vain vaihtaa sanat:

Seuraavassa virkkeessä asiayhteytenä on "talvinen ilta":
Lumi pöllyää, pakkanen nipistää poskia, tähdet loistavat taivaalla.
Eiköhän hulluus ala häämöttää, kunhan vain vaihtaa sanat:
Kielot pöllyävät, viemärit nipistävät silmiä, poliitikot loistavat Saharassa.

Miten olisi toinen esimerkki, tällä kertaa asiayhteytenä "junamatka":
Juna jyskyttää kiskoilla, peltoja, jättömaita, metsiä, voimalinjoja.
Ja sitten vaan vaihtamaan sanat:
Jääkaappi jyskyttää savannilla, viisareita, liukuhihnoja, sädetikkuja, puuteria.
Ja avot, hulluutta mitä hulluutta! Vai sittenkin nykyrunoutta?

Entä miten olisi syy-seuraussuhde ja sen rikkominen? Otetaan vaikka aihekokonaisuus "vastoinkäymisiä": Aamulla en voinut juoda kahvia, koska kahvijauhe oli lopussa. Myöhästyin bussista, vaikka juoksin pysäkille. Matka eteni hitaasti, vaikka ei edes ollut ruuhka-aika. Kun pääsin keskustaan, alkoi sataa räntää. Eiköhän tuostakin tekstipätkästä saa pienellä yrittämisellä jotain hulluuteen vivahtavaa: Aamulla en voinut juoda kahvia, koska emulsio tarkoittaa veden ja rasvan seosta. Myöhästyin bussista, vaikka hevoset laukkasivat irlantilaisilla nummilla. Matka eteni hitaasti, vaikka hemoglobiiniarvoni on normaali. Kun pääsin keskustaan, Pähkinäsaaren rauha solmittiin vuonna 1323 Ruotsin ja Novgorodin välillä. Jippii, jälleen täydellistä hulluutta, ei järjen häivähdystäkään!

Huomaan, että on todella helppo tuottaa hulluja lauseita yksinkertaisesti vain muuttamalla sanoja. Mutta voiko hulluskieltä tuottaa spontaanisti? Jostain lääkärikirjasta muistan lukeneeni, että skitsofrenian psykoosivaiheessa henkilön puhe on joko äärimmäisen spesifistä tai täysin epämääräistä. Yritän epämääräisyyttä. Muistan hämärästi kirjasta esimerkin hullunkielestä, jotenkin tähän tapaan: Olen lakanoista lakanoihin ja silloin punainen, kaatuvat lakanat huoneissa silloin ja olin punaisesta punaiseen. Hulluutta varmaan. Itse en ainakaan pysty havaitsemaan minkäänlaista kertomusrakennetta.

Ja omaa yritystä: Varjoisa mäki, tyrnimarjat purkissa, sula lyijy valuu, katiskat, menen puuhun, neulasiin. Ihan jees, mutta ei ehkä tarpeeksi epämääräinen. Uusi yritys: Maassa minä, melankolia, merettömät murheet, mirhaa. Ei onnistu. Kokeilen vielä: Laskeuduin eilen laskematon, sunnuntaina ovissa, sinä tynnyrissä, minä väärinpäin illalla taivaalla, ellei sade kaatuu. No voi voi, en ehkä ole tarpeeksi hullu, ainakaan tähän kirjoitusharjoitukseen.

Jos joku tätä tekstiä ylipäänsä kukaan lukee, se joku saattaa ihmetellä, eikö minulla todellakaan ole mitään parempaa tekemistä kuin kehitellä hullunkieltä. Tunnustan, että on, mutta olen aina tuntenut vetoa kaikenlaisiin ajatusleikkeihin riippumatta siitä, onko niistä hyötyä vai ei. Mutta pitää kai lopetella ennen kuin häkkiauto kurvaa pihaan ja valkotakkiset vievät minut pehmustettuun huoneeseen, joka sopii hyvin seinillä kiipeilyyn...

(tämä teksti on aikaisemmin julkaistu edellisessä blogissani, jonka nimeä en jaksa enää mainita)

Miten saan blogilleni lisää lukijoita?

Seuraava tekstipläjäys (joka on aikaisemmin julkaistu edellisessä blogissani) edustaa huumorintajuani eli se on huu-mo-ri-a. Ei ole siis mitään tarvetta ottaa yhteyttä poliisin, lääkäreihin ja muihin viranomaisiin. Ei ole mitään syytä jättää tutkintapyyntöä Keskusrikospoliisille tai Suojelupoliisille eikä myöskään kannata ottaa yhteyttä FBI:hin tai CIA:han tai muihin vastaaviin instansseihin.

Eli: Miten saan blogilleni lisää lukijoita? Mitkä olivat epätodennäköisimmät hankkeet, joihin voisin ryhtyä lukijamäärän kasvattamiseksi?

Suureelliset ja kalliit: Kaikkein hölmöimmältä idealta tuntuu televisiomainos. Minulla ei ole tarkkoja tietoja televisiomainosten hinnoista, mutta luulen, että tuhansia euroja palaa nopeasti. Toinen pähkähullu idea olisi etusivun mainos sanomalehdessä. Kolmantena listalleni nousee kuumailmapalloon painettu blogini nimi. Samaan sarjaan kuuluu pienlentokoneen vetämä mainosnauha blogistani.

Sairaaloiset: Raahautuisin julkiselle paikalle, esimerkiksi Senaatintorille. Telkeytyisin säiliöön tai häkkiin ja ilmoittaisin, että alan nälkälakkoon ellei blogini lukijamäärä kasva. Toinen yhtä epätoivoinen keino olisi kytkeä itsensä kettingillä kiinni mastoon tai puuhun ja huudella sieltä blogimainoksia. Erittäin näyttävä ja todella sairas keino olisi valella itsensä bensalla ja uhata sytyttää itsensä palamaan, ellei lukijoita ilmaannu lisää. Samaan sarjaan kuuluu myös uhkaus hypätä alas korkealta paikalta, ellen saa lisää huomiota blogillani. (Nämä sairaalloiset ideat ovat saaneet vaikutteita Franz Kafkan novellista Nälkätaiteilija, uutiskuvista Greenpeace-aktivisteista ja eräästä elokuvasta, jonka nimestä en ole varma, Reflecting Skin(?))

Mauttomat: Vessakirjoitukset ovat mauttomuutta pahimmillaan. Alkaisin mainostaa blogiani yleisövessojen ovissa. Vessamainokset tulisivat todella edullisiksi, mutta haittapuolena niissä olisi se, että blogini yhdistyisi ihmisten mielessä ruumiineritteisiin (ja pidän sentään kulttuuriblogia!). Hieman tyylikkäämpää olisi tyrkyttää ohikulkijoille lehtisiä, joihon on painettu blogini nimi. Todella tökeröä olisi astua metrovaunuun ruuhka-aikaan ja alkaa kailottaa blogistaan. Samalla kulkisin edestakaisin vaunussa ja keräisin rahaa blogini ylläpitokustannuksiin ja muuhun hämärään.

Lipevät: Lähettäisin suosituille bloggareille imartelevia viestejä, joissa ensin kehuisin heidän bloginsa maasta taivaisiin ja sen jälkeen mainitsisin, että by the way myös minulla on blogi. Tällöin tavoitteenani olisi saada heidät liittämään blogini heidän seuraamiensa blogien listalle.

Näihin toimiin en siis aio ryhtyä. Selittelen itselleni, että bloggaan, koska pidän kirjoittamisesta ja onhan se totta. Mutta tietysti toivon, että joku jaksaisi lukea tekstejäni. Onhan blogit kuitenkin osa sosiaalista mediaa eikä varmaan kukaan bloggari halua työntää tekstejään tyhjään bittiavaruuteen. Jos olen oikein ymmärtänyt, blogit ovat sekoitus narsistista(?) itseilmaisun tarvetta ja sosiaalisuutta.

Blogi - miksi kirjoitan?

(Kirjoitan jo toista blogitekstiä tänään, vaikka silmiä kirvelee, päätä särkee ja niska- ja hartialihakset tuntuvat kiristyneiltä)

Haluan kuitenkin kirjoittaa tekstin aiheesta, miksi kirjoitan. Yksinkertaisena syynä on se, että pidän kirjoittamisesta ja minulla on siihen tilaisuus. Vähän samaan tapaan kuin sarjamurhaajat perustelevat murhaamistaan tokaisemalla, että satunpa vain pitämään ihmisten tappamisesta ja siihen tarjoutui tilaisuus. No, huono vertaus, sori. Joka tapauksessa minulla on voimakas tarve kirjoittaa. Kirjoittaessa voi selventää päätään epäselvistä ajatuksista, konkretisoida tunteitaan ja usein myös leikkiä sanoilla ja kielellisillä rakenteilla.

Blogiteksteissä minua viehättää se, että niissä voi periaatteessa kirjoittaa mistä vaan maan ja taivaan väliltä (kunhan noudattaa Suomen lakia ja hyviä tapoja). Voin kirjoittaa mistä tahansa aiheesta ja millä tahansa tyylillä. Blogitekstejä ei tarvitse runnoa mihinkään valmiiseen muottiin. Toisaalta koen painetta, että minun pitäisi mahdollisia lukijoita miellyttääkseni kirjoittaa ajankohtaisista ja "tärkeistä" aiheita, mitä ne sitten ovatkaan. Olen kuitenkin päättänyt, että en edes yritä miellyttää ketään, koska ihmisten miellyttäminen ei ole mahdollista kuin tiettyyn rajaan asti. Ja mitä järkeä siinä olisi, että tekstini miellyttäisivät potentiaalisia lukijoita, mutta jos en itse nauti niiden kirjoittamisesta, eikö tilanne ole plus-miinus-nolla.

Myönnän avoimesti, että olen kirjoittajana (ja ehkä muutenkin ihmisenä) itsekeskeinen ja itsekäs. Kirjoitan aiheista, joista itse olen kiinnostunut ja joihin minulla on muodostunut tunneside. Tunne voi olla mikä tahansa: innostuminen, lumoutuminen tai hurmioituminen, mutta yhtä hyvin myös inho, raivo ja halveksunta. En halua enkä myöskään pysty kirjoittamaan aiheesta, joka on minulle emotionaalisesti kuollut.

Blogiteksteillä on minulle paljolti kirjoitusharjoitusten merkitys. Uskon ja toivon, että mitä enemmän kirjoittaa, sitä paremmaksi kirjoittajaksi voi kehittyä. Tietysti toivon, että edes yksi ihminen (hei äiti!) jaksaisi lukea tekstejäni. Vähitellen olisi kiva, jos blogiini alkaisi tulla muutakin sosiaalista merkitystä eli voisin olla mukana bloggaripiirien keskusteluissa. Keskusteluihin osallistumista rajoittaa tietysti se, jos ei oikein ole kartalla ajankohtaisista ilmiöistä, joista suurin osa bloggareista kirjoittaa.

Vaikka blogiani ei lukisi kukaan, jatkaisin siitä huolimatta kirjoittamista. Aion jatkossa kirjoittaa mistä tahansa aiheista (kirjallisuus, kompostointi, eskimot, oliiviöljyt, pallonivelet jne) ja millä tahansa tyylillä (tajunnanvirta, kalevalarunomitta, hysteerinen vuodatus, hillitty asiatyyli jne). Sen verran yritän kuitenkin tsempata, että yritän olla tunkematta kaikkia edellisiä yhteen ja saman blogitekstiin.

Brutaalia toimintaa

KIRJOITTAMINEN  ---  DIY-taistolaislyriikkaa

Otsikko on harhaanjohtava, koska tässä tekstissä ei ole kyse omin sanoin kirjoittamisesta, vaan jo olemassa olevien tekstin uudelleenjärjestelystä. Olisin voinut valita tekstin otsikoksi myös sanat brutalisointi, vandalisointi tai tökerö vääristely.

Kuinka siis kirjoitat DIY-taistolaislyriikkaa:
1) Kuuntele taistolaismusiikkia riittävästi tai mielellään liikaa, jolloin pääsi on räjähtämäisillään ja taistolaismusa soi päässäsi myös silloin, kun se ei soi stereoistasi.
2) Kirjoittele kuuntelun aikana muistiin sanoituspätkiä sieltä sun täältä.
3) Yhdistele sanoituspätkiä mielivaltaisessa järjestyksessä. Uudelleen yhdistellyissä sanoituspätkissä ei tarvitse olla mitään ulkopuoliselle avautuvaa sanomaa, vaan riittää kunhan uusiotekstissäsi on edes jonkinlaista sisäistä logiikkaa, jonka vain sinä ymmärrät. Kas näin:

Rahiseva äänilevy
ruhjotut luut
hehkuun jähmettyneet sydämet
hyeenankeltaiset hampaat
...ja auringon kimalluksen
maan kolkka varjoisa
jäätyneet kentät
harmaja hauta
...ja auringon kimalluksen
veren ääni
kylmät kahleet
varjot ristikoiden
...ja auringon kimalluksen


Jotenkin outo
CIA, kehto taistelun ja veljeyden
Coca Cola, maailman vahvin sissiliike
Ford Motors, taistomme voittohon vie
United Fruit, ei suru mieltämme paina
CIA, tulipatsaina kolme kirjainta roihuaa


Matkailumainokset
Santa Clara, unessa tuoksuu akaasia
Grandola, on jäänyt jotakin tuuleen ja auringon kimallukseen
Spatski, uuden aamun ruskon purppuroimaan
Chile, Amerikan suloiset uumat
Polidzaveskij, vuorten tuolla puolen


Sekavaa
marmeladin tahrimat kärpäset
kisällittäret keltaisine hyeenanhampaineen
odota niin palajan
oopperamurhaajat leningeissään
kuolleen hedelmän mätänemään viskattu terttu
lintu verta sulissaan
poltinmerkki rinnassansa hehkui
mitä ne tekivät oudolle linnulle
tappoivat tietysti ylijäämävaraston hienolla aseella
oi Auschwitsin neidot, oi tyttäret Dachaun 
ryöstöruhtinaiden maat 
teräkseen valetut

(uusioteksteissä on käytetty materiaalia levyiltä
Kom-teatteri: Kansainvälinen
Agit-Prop: kokoelmalevy
laitan tarkemmat tiedot myöhemmin)

(tämä teksti on alun perin julkaistu edellisessä blogissani nimeltä "Tapaus amusia")