sunnuntai 15. joulukuuta 2013

Huonosti muistetuista taide-elämyksistä


Varoitus: tekstini sisältää sekavaa jaarittelua

Näin tässä kuussa Kenneth Greven Lumikuningatar-baletin Kansallisoopperassa. Olisin halunnut kirjoittaa siitä blogitekstin, mutta en pystynyt, koska en mielestäni muistanut esityksestä tarpeeksi. Tämän jälkeen aloin miettiä, kuinka paljon ylipäänsä muistan kokemistani taide-elämyksistä: lukemistani kirjoista, näkemistäni elokuvista, katsomistani teatteriesityksistä, kuuntelemistani musiikkiesityksistä. En juuri mitään. Pelottavan vähän. Tai jos jotain muistan, muistan "vääriä" asioita.

Mutta pitäisikö tästä huolestua? Tai muuttuvatko taide-elämykset arvottomiksi, jos en pysty muistamaan "oikeita" asioita? Mielestäni ei. Ja mitkä ovat "oikeita" asioita? Pitäisikö minun (tai kenen tahansa lukijan) pystyä muistamaan vuosia sitten lukemansa kirjan juoni, henkilöt, tapahtumapaikat, kerronta- ja kirjoitustyyli ja muuta tärkeää? Onko kirjan lukeminen ollut turhaa, jos siitä ei pysty palauttamaan juuri mitään mieleen? Jos ei muista muuta kuin oman lukutunnelman tai jonkin yksittäisen kohtauksen.

Monesta teatteriesityksestäkään en pysty muistamaan mitään muuta kuin täysin epäolennaisia asioita, kuten tunnelmia väliajalta. Muistan parfyymien, puuterin ja alkoholipitoisten drinkkien hajun. Muistan kihelmöivän odotuksen. Muistan joitain keskustelunpätkiä teatteriseuralaisteni kanssa. Muistan ylimakeiden kakkupalojen maun. Muistan valojen heijastumisen Töölönlahdelle, kun seisoin ikkunan edessä Helsingin kaupunginteatterissa väliajalla. Tarkoittaako tämä sitä, että itse teatteriesitys olisi ollut täysin yhdentekevä, koska siitä ole jäänyt minulle minkäänlaisia muistijälkiä? Mielestäni ei.

Joistain lapsena näkemistäni elokuvista tai lukemistani kirjoista on jäänyt kummallisia muistijälkiä. Saatan muistaa elokuvasta pitkiä pätkiä, mutta en muista sen nimeä. Eräästä scifiaiheisesta elokuvasta muistan, kuinka avaruusalus laskeutui maan pinnalle ja hautautui hiekkarannalla hiekan sisälle. Avaruusalus imaisi hiekalla käveleviä ihmisiä sisäänsä. Avaruusoliot asensivat ihmisten niskaan piilevyjä, joiden avulla ne pystyivät manipuloimaan ihmisten käytöstä. Muistan elokuvan, koska siinä vallitsi kammottava epäuskon ja epätoivon tunnelma.

Mitä ihmettä yritän tällä tekstillä sanoa? Kai sitä, että "väärät" muistikuvat tai "väärät" käsitykset ja tulkinnat taideteoksesta eivät estä tutustumasta eri taidelajeihin. Minä (tai kuka tahansa muu) voi lukea kirjoja, katsoa elokuvia, käydä teatterissa ja muissa kulttuuritapahtumissa, vaikka ei ymmärtäisi tai muistaisi taideteoksia "täydellisesti". Ja mitä on "täydellisyys"? Kuka sen päättää? Millaisia olisivat "täydelliset" havainnot, "täydelliset" muistikuvat ja "täydelliset" tulkinnat? Eivätkö kenen tahansa ihmisen havainnot ole vajavaisia, muistikuvat hataria ja tulkinnat enemmän tai vähemmän subjektiivisia? Ainakaan henkilökohtaisesti en usko, että jollain tietyllä henkilöllä tai tietyllä taholla olisi halussaan absoluuttinen totuus jostain taideteoksesta.

Jos vielä palaan alkuperäiseen aiheeseeni eli balettiesitykseen. Minua kammottaa ajatus, että en voi enää koskaan palata tähän esitykseen. Voin tietysti mennä uudelleen katsomaan samaa balettia, mutta se ei ole enää sama esitys. Eikä näkemääni esitystä ole saatavilla tallenteena. Samalla tavalla teatteriesityskin katoaa mielestä kuin savu ilmaan. Mieleeni saattaa tarttua joitain mielivaltaisia vaikutelmia, joiden totuudellisuutta en voi enää koskaan tarkistaa. Musiikkiesityksestä muistikuvia jää vielä vähemmän, koska äänet eivät tartu muistiini samalla tavalla kuin kuvat tai sanat.

Onneksi sentään kirjan voi lukea monta kertaa uudestaan tai elokuvan voi katsoa dvd:ltä rajattomia kertoja. Viime aikoina olen yrittänyt saada otetta David Lynchin elokuvasta Mulholland Drive (2001), jota olen katsonut kahteen otteeseen dvd:lta. Voin katsoa elokuvan vielä lukuisia kertoja, mutta tulenko koskaan ymmärtämään sitä? Lynch on tyylilleen uskollisena sekoittanut pakan niin, etten ehkä koskaan pysty erottamaan unta valveesta, unelmia todellisuudesta enkä edes ihmistä toisesta ihmistä. En, vaikka muistaisin elokuvan "täydellisesti".

5 kommenttia:

  1. Mainio pohdinta! Tähän ajatukseen tapaa törmätä itsekin.

    Jäin miettimään, että voisiko sen täydellisen sijaan tärkeintä olla oleellisin, ja jospa se oleellinen hioutuu esiin, kun se täydellinen unohtuu. Jos se väärä onkin juuri SE juttu. Itse ajattelen, että kriitikkien tai blogikirjoitusten tarkoitus ei ole summata itse teosta (juonta, kuvien sisältöä tms.), vaan välittää tavalla tai toisella nimenomaan se subjektiivinen kokemus. Olen ehkä outo, mutta mua kiinnostaa nimenomaan se fiilis, tuoksu, teoksen herättämä ulkopuolinenkin ajatus juuri kaikkein eniten. Voin käydä teatterin sivuilta tai kirjan takakannesta katsomasta MISTÄ se kertoo tai mitä se HALUAA kertoa, mutta muiden teksteistä haluan saada tiedon MITEN se kertoo, mitä AJATUKSIA se herättää, miltä se TUNTUU. Ja nimenomaan subjektiivisesti. Toki useimmiten antoisampaa kuin "pulla oli hyvää ja mekot oli nättejä" -miete, on jos kirjoittajalla on joku ajatus siitä kontekstista, missä teos liikkuu, siis tekijöistä tai sen suhteesta muuhun oman genrensä tarjontaan ja historiaan.
    Toinen asia, jonka puolesta liputan on taiteen kokeminen ja rohkeus kokea uutta. Jos lukittaa itsensä vain tuttuihin kuvioihin, jää mielestäni elämästä jostain paitsi. Kannattaisin laajempaa taiteen kokemisen ja osallistumisen opetusta kouluissa. Siis ei vain itse tekemistä (joka on tosi tärkeää), vaan myös sitä, että katsottaisiin erilaisia esityksiä, tutustuttaisiin taiteisiin monipuolisesti ja KESKUSTELTAISIIN siitä, mitä ajatuksia teos herätti. Ja keskityttäisiin juurikin siihen omaan kokemukseen, ei tulkinnan oikeuteen tai monipuolisuuteen. Itse koen, että taiteen tehtävä on nimenomaan avata ajatuksia, jotka liittyvät omaan elämään ja ihmisenä kasvuun, ei opettaa kirjoittamaan analyysejä tai keskittymään taiteen tietynlaiseen tuntemukseen.

    Saispa lukea lisää tällaisia pohdintoja :)

    Ja ps. Toisinaan se pulla tai ikkunan takana siintävä maisema voi hyvinkin olla se paras osuus iltaa ;)

    VastaaPoista
  2. Kiitos kehuistasi ja kiitos kommentistasi! ;) Aloin jo epäillä, onko tekstini aivan uskomattoman typerä, kun kukaan ei viitsi kommentoida.

    Koen, että palautteesi tavallaan antaa minulle luvan jatkaa subjektiivisen lätinän linjalla. Blogeissahan tällainen on mahdollista, toisin kuin monessa muussa yhteydessä. Ainakin minusta tuntuu vapauttavalta, ettei tarvitse edes yrittää olla objektiivinen ja järkevä.

    Nyt kävi näin, etten tiedä mitä muuta vastaisin. Yritän sulattaa kommenttiasi. Aivan kuin en olisi kaikkea käsittänyt.

    Ehkäpä sitä voi jatkossakin kiinnittää huomiota teatterin väliajan tapahtumiin paljon enemmän kuin itse näytökseen! Luvallasi ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jos kiinnittää huomiota aina siihen, mihin huomio kiinnittyy orgaanisesti? Takarivin tanssijaan, kirjan fonttiin, mihin vaan, mihin huomio menee. Tämä voisi olla oma uudenvuodenlupaukseni, että annan itselleni taiteen kokijana luvan keskittyä justiinsa siihen, mihin se on kiinnittyäkseen. Ehkä sillä tapaa se "oikea ja täydellinenkin" välittyy ihan uudella tapaa, paremmin, selkeämmin.
      Ja siis tajunnanvirtaa oli kommenttini, sori :) Kannustus vain tekemään muitakin havaintoja kuin sen "päällimmäisen". Ja tässähän on koulukuntaeroja, toisia ärsyttää lukea mitään muuta kuin tiukkaa, kieliopillisesti oikeaa faktaa. Mutta kuten sanoitkin, blogeissa on mahdollista olla subjektiivinen, omaääninen, juuri sellainen kuin tahtoo, jäykkä, oikeassa, runollinen, mustavalkoinen, mitä vaan. Ja se on musta juuri täydellistä.

      Poista
    2. Eilen olin Kiasman näyttelyssä ja siellä huomasin, että on mahdotonta havainnoida, muistaa ja tulkita ihan kaikkea. Pakko oli rajata suurikin määrä teoksia pois ja keskittyä vain muutamiin, jotka todella kolahtivat. Mutta yllättäen juuri tätä Kiasmassa toitotetaan: että jokainen saa nähdä mitä huvittaa ja tulkita teoksia miten sattuu (ainakin itsekseen).

      Liittyykö ylläoleva kommenttiisi? Kai se liittyy :-o Blogimaailmassa on joka tapauksessa mukava jatkaa moniäänisyyden linjalla ;)


      Poista
    3. Just näin :) Viva la moniäänisyys ja taiteen KOKEMINEN, ei vain katsominen tai kuuleminen!

      Poista