Sivut

tiistai 24. maaliskuuta 2015

Tulkinta mission impossible


ELOKUVA (dvd)  ---  Andalusialainen koira (Un chien andalou, 1929)(Future Films, 2013)

Ohjaaja: Luis Bunuel
Käsikirjoitus: Salvador Dali, Luis Bunuel
Näyttelijöitä: Pierre Batcheff, Simone Mareuil, Luis Bunuel
Genre: lyhytelokuva (16 min), surrealismi

Otsikkoni on jälleen kerran harhaanjohtava. Luis Bunuelin surrealistista lyhytelokuvaa Andalusialaista koiraa voi tulkita, mutta ei perinteisellä tavalla.

Otteita Andalusialaisen koiran "juonesta": mies teroittaa veistä, pilvenriekale liukuu taivaalla täysikuun editse, mies vetää naisen silmää esille ja viiltää sen veitsellä auki (todellisuudessa viilletty silmä kuuluu kuolleelle vasikalle), nainen tuijottaa kerrostalohuoneiston ikkunasta kadulle, miehen kämmenen stigmasta mönkii muurahaisia, mies kopeloi naisen rintoja ja kourii pakaroita, nainen pakenee ja avaa raidallisen laatikon, mies vetää köysien varassa kahta pianoa joiden päälle retkottaa kuollut lehmä...

Elokuva rikkoo kaikkia lineaarisen kerronnan periaatteita. Sen kerronta ei sisällä ajallista tai temaattista jatkumoa. Siitä puuttuu kokonaan syy-seurausyhteydet. Ajan ja paikan yhteys ei toimi. Henkilöiden identiteetit ja henkilöiden väliset vuorovaikutussuhteet jäävät epäselviksi. Lyhyesti sanottuna Andalusialainen koira on täydellisen käsittämätön, mielivaltainen, absurdi ja järjetön. Ja sen irrationaalisuus on tahallista.

Kummalliset katkokset ajan ja paikan yhteyksissä näkyvät esimerkiksi seuraavissa kohdissa: nainen astuu kerrostalohuoneistosta ulos rappukäytävään ja päätyy samantien tuuliselle hiekkarannalle. Toisessa kohtauksessa mies tapetaan samassa kerrostalohuoneistossa, mutta hän kaatuu kuolleena maahan pihaheinikölle alastoman naisen päälle.

Elokuvassa leikitellään ajallisella kerronnalle ja sen epämääräisyydellä. Elokuvan väliteksteihin ilmaantuu mielivaltaisia ja järjenvastaisia ajanmääreitä, tyyliin "Olipa kerran", "16 vuotta aikaisemmin", "Juuri äsken" tai Keväällä". Ajanmääreet eivät kuitenkaan selvennä mitään vaan pelkästään hämmentävät - ja huvittavat. Esimerkiksi "Keväällä"-ajanmäärettä seuraa kuva, jossa mies ja nainen ovat hautautuneet hiekkaan.

Andalusialainen koira sisältää lukuisia, täydellisen käsittämättömiä jaksoja. Eräässä kohtauksessa joku mies tökkii kepillä kadulla lojuvaa irtokättä. Kohtauksesta ei selviä, kenen käsi on ja mistä se on tullut. Kohta väkeä kerääntyy miehen ympärille. Sitten poliisi saapuu paikalle, laittaa irtokäden raidalliseen laatikkoon ja ojentaa miehelle. Mitä tämä tarkoittaa? Ei mitään. Tai miksi naisen kainalokarvat pomppaavat äkisti miehen kasvoille? Ei mitään järjellistä syytä.

Elokuvan musiikkivalinnat ovat myös mielenkiintoisia. Monissa kohtauksissa soi taustalla Wagnerin musiikkia. Tunnelma vaihtelee hempeän, mahtipontisen ja surumielisen välillä. Musiikin tunnetiloille ei ole kuitenkaan juuri mitään yhteyttä elokuvan visuaalisuuteen. Pakostakin katsoja kuitenkin virittäytyy tiettyyn tunnetilaan ja odottaa näkevänsä elokuvan tapahtumissa vastineita musiikille. Mutta niitä ei ole.

Pidän elokuvaa erittäin kiehtovana juuri siksi, että se haastaa katsojan miettimään, minkälaista elokuvakerronnan pitäisi olla ja minkälaista se ei saisi olla. Andalusialaisen koiran katsominen pakottaa huomaamaan ihmisen aivoihin sisäänrakettuja ominaisuuksia, kuten pakonomaisen tarpeen selittää, ymmärtää, luokitella, määritellä, järjestää ja löytää merkityksiä. Mutta tässä elokuvassa merkitystä ei ole.

Huomaan itsestäni, että pystyn sietämään elokuvaa ilman merkitystä. Muissa yhteyksissä olen huomannut, etten pysty kestämään romaania enkä runoteosta ilman selkeitä merkityksiä. Jostain syystä minua ei myöskään häiritse merkitysten puuttuminen kuvataiteissa tai musiikissa. Näin asia vain on. En tiedä, miksi. Miksi sanallisessa teoksessa pitäisi olla merkitystä, mutta ei välttämättä kuvallisessa teoksessa?

Vielä elokuvan tulkinnasta: Pidän Andalusialaista koiraa eräänlaisena testinä, vitsinä, pilana ja parodiana lineaarisesta elokuvakerronnasta. En usko elokuvan merkitsevän mitään. Uskon, että Bunuel ja Dali halusivat vain pelleillä ja provosoida. Käsittääkseni Bunuelin luonteenpiirteissä korostui kujeilevuus.

sunnuntai 8. maaliskuuta 2015

Surrealistisen elokuvan melko voimakas vetovoima


ELOKUVA (dvd)  ---  Porvariston hillitty charmi (Le charme discret de la bourgeoisie, 1972)(Studiocanal, 1972; Atlantic, 2012)

Ohjaaja: Luis Bunuel
Käsikirjoitus: Luis Bunuel, Jean-Claude Carriere
Näyttelijöitä: Fernando Rey, Paul Frankeur, Bulle Ogier, Stephane Audran, Jean-Pierre Cassel, Julien Bertheau, Milena Vukotic, Maria Gabriella Maione
Genre: draama, komedia, fantasia

Olen nähnyt Luis Bunuelin surrealistisen satiirin Porvariston hillitty charmi vasta neljä kertaa. Näin vähäinen katselukertojen määrä ei missään nimessä riitä tämän elokuvan sisäistämiseen. Tätä Bunuelin elokuvaa voisi katsoa vaikka sata kertaa pystymättä silloinkaan ymmärtämään sitä täysin. 

Ehkä helpoin tapa lähestyä tätä elokuvaa on luokitella se porvaristoa ivaavaksi satiiriksi. Elokuvassa kolme yläluokkaista avioparia pyrkii syömään illallista, mikä toistuvasti keskeytyy mitä kummallisimmista syistä (sekaannus päivämäärissä, armeijan väliintulo, terroristihyökkäys, ampumavälikohtaus, ravintolan omistajan äkillinen kuolema ja hautajaisten järjestäminen ravintolassa, ruokien ja juomien loppuminen ravintolasta tai ravintolan muuttuminen teatterin lavaksi). Osa näistä syistä on todellisia, osa kuviteltuja tai uneksittuja. Kaiken tämän sekavuuden ohella irvaillaan porvariston tekopyhyydelle, ahneudelle, rikollisuudelle, hienostuneisuuden ja karkeuden sekoittumiselle, irstaudelle ja himokkuudelle, yleiselle typeryydelle ja naiiviudelle.

Henkilökohtaisesti minua kuitenkin kiinnostaa Porvariston hillityssä charmissa sen poikkeuksellinen rakenne. Elokuva ei sisällä perinteisessä mielessä etenevää juonta, jonka rakennusperiaatteena olisi ajallinen peräkkäisyys tai sisällöllinen yhteys. Sen sijaan elokuvan "juoni" etenee peräkkäisten unien logiikalla. Elokuva sisältää toistuvia kohtauksia, joissa henkilö alkaa kertoa unesta tai jossa henkilö säpsähtää hereille unesta. Katsojalle voi muodostua haasteeksi erottaa, mikä elokuvassa on "totta" ja mikä unta.

Tämäntyyppistä "unielokuvaa" en muista koskaan aikaisemmin nähneeni. Unia sisältävistä elokuvista muistan vain Federico Fellinin Naisten kaupungin (1980), joka alkaa nukahtamisella ja loppuu heräämiseen. Niiden väliin sijoittuu muutaman tunnin unijakso, jonka sisältö irvailee psykoanalyysin ja feminismin kustannuksella. Vastaava nukahtaminen-uni-herääminen-rakenne vallitsee ilmeisesti myös David Lynchin elokuvassa Blue Velvet, jossa mielipuoliset ja väkivaltaiset jaksot kuvaavat ilmeisesti unennäköä (en ole tästä täysin varma). Unia esiintyy paljon muissakin Lynchin elokuvissa, eikä niiden erottaminen valveesta ole aina helppoa.

Porvariston hillityn charmin -elokuvan unet ovat tyylillisesti erilaisia. Traagisessa unessa sotilasuralle pakotettu 11-vuotias poika näkee kuolleen äitinsä vaatekomeron vaatteiden seassa. Poika kuulee kuolemankalpean äitinsä äänen, joka puhuu liikkumattomin huulin. Äiti kehottaa poikaansa myrkyttämään isäpuolensa, joka tappoi pojan oikean isän kaksintaistelussa. Tragikoomisessa unessa yläluokkainen seurue kuolee terroristien luoteihin illallispöydässä. Yksi mässäilyyn taipuvaisista illallisvieraista piiloutuu pöydän alle pihviä syömään, ja paljastaa samalla itsensä tappajille. Traagisessa ja todenoloisessa unessa rikoksesta syytettyä nuorta miestä kidutetaan poliisiasemalla tunnustuksen toivossa.

Bunuelin elokuvaa katsoessani mietin myös, toimisiko elokuvan peräisten unien rakenne myös jossain romaanissa. Tuskin. Mieleeni palautuu vain yksi novelli, jossa on käytetty unesta toiseen -ideaa. Se oli jokin Leena Krohnin novelleista, jonka teemana oli kuolema tai kuolemanpelko.

Tunnustan avoimesti, etten tiedä, miten Bunuelin elokuva pitäisi tulkita. Pidän myös ajatuksesta, että elokuvaa ei voi tai tarvitse tulkita. Vaikka en osaa tai halua tulkita sitä, luokittelun ja määritellyn pakkomielteistä en kuitenkaan vapaudu. Bunuelia käsittelevässä dokumentissa vihjaistiin, että kaikkea ei aina tarvitse palauttaa reaalitodellisuuteen. Ainakin minusta tuntuisi aika kaukaa haetulta tulkita elokuvan kävelykohtaukset tai armeijan läsnäolo viittauksiksi vuoden 1968 mielenosoituksiin.

Bunuelin elokuvassa on myös paljon esillä kuvitteellinen Mirandan tasavalta Etelä-Amerikasta. Mirandaa piinaavat samat ongelmat kuin useaa nykyistänkin eteläamerikkalaista valtiota, kuten väkivalta, terrorismi, murhat, korruptio ja huumebisnes. En kuitenkaan kutsuisi elokuvaa poliittiseksi, ja vielä vähemmän uskonnolliseksi vaikka elokuvassa on mukana myös murhaava puutarhuri-piispa, jolta luonnistuu myös syntien anteeksianto.

Mutta jokainen katsoja on tietysti vapaa tulkitsemaan niin kuin itse haluaa. Tulkinta on henkilökohtainen totuus. Minun "totuuteni" on se, että Porvariston hillitty charmi on eräänlainen testi, joka kysyy, voiko elokuva olla myös tällainen.