Kahden maailman rajalla

Kylläpä elokuvaharrastajia nyt hemmotellaan. Samanaikaisesti leffateatterissa pyörii paljon mielenkiintoisia elokuvia. Palkitusta korealaisesta Parasite-elokuvasta on ilmaantunut uusi, mustavalkoinen versio. Japanilainen animaatio Children of the Sea houkuttaa edelleen. Tenet-elokuvassa kiinnostaa, miten ajatusleikki ihmismieleen tunkeutumisesta on toteutettu visuaalisesti. Tai jotain sinne päin. Virpi Suutarin ohjaama dokumentaarinen elokuva Aalto kiehtoo feministisellä lähestymistavallaan. Tove-leffakin on vielä näkemättä. Haluan tietää ainakin sen, miten Krista Kososelta luonnistuu ruotsin kielen puhuminen. Mistä näille kaikille leffoille saisi nipistettyä aikaa? Ja rahaa.

Leffalistani kärkeen kiilasi kuitenkin brittiläisen Rose Glassin käsikirjoittama ja ohjaama psykologinen kauhuelokuva Saint Maud. Elokuvan traileri ja juliste syöpyivät heti mieleeni eikä pakkomielteinen kiinnostus jättänyt rauhaan yölläkään. Yritin arvuutella loppuratkaisua, mutta en onnistunut. 

Tunnustan, että ulkoelokuvallinen (vrt. ulkokirjallinen) seikka painoi vaakakupissani. Halusin tietää, minkälaisen elokuvan tekee eteerisen näköinen mutta röntgenkatseellaan tuijottava punatukkainen nainen, jonka nimessä välkehtii ja kilahtelee lasinen ruusu, rose glass. Kaiken lisäksi elokuvan on tuottanut sama studio kuin kauhuleffat Hereditary ja Midsommar. Näitä elokuvia olen hehkuttanut aikaisemmissa blogiteksteissäni.

Saint Maud -elokuvan juoni on pelkistetty. Nuori sairaanhoitaja Katie (Morfydd Clark) päätyy hoitamaan parantumattomasti sairasta, kuolevaa taiteilijapersonaa Amandaa (Jennifer Ehle) englantilaiseen kartanoon. Tanssitaiteellaan kuuluisaksi noussut nainen ei ole ihmisenä helpoimmasta päästä, ja siksi hoitajat ovat vaihtuneet tiuhaan. Katie läpäisee työnantajan seulan, vaikka hänen menneisyydessään painaa selvittämätön kuolemantapaus entisessä työpaikassa sairaalassa. 

 

Kammottava tapahtumasarja sairaalassa mullisti nuoren sairaanhoitajan elämän. Katie päättää jättää entisen syntisen elämäntapansa baareissa juopotteluineen ja irtosuhteineen. Hän kokee voimakkaan uskonnollisen herätyksen ja omaksuu uudeksi identiteetikseen pyhimysmäisen Maud-nimen. 

Mauden uskonnollinen kokemus saa nopeasti outoja, mahdollisesti psykoottisia piirteitä. Hän alkaa kuulla pyhimyskuvien puhuvan ja uskoo niiden antavan hänelle ohjeita. Lihaansa hän alkaa kuolettaa raastamalla ihoaan rikki ja kävelemällä kengillä, jonka pohjallisiin on tökitty nastoja. Jumalallisen läsnäolon Maud tuntee ekstaattisina tai eroottisina väristyksinä kehossaan. Englanniksi lukemassani haastattelussa ohjaaja käyttää niistä ilmaisua God-gasm. Ne ovat saattaneet saada vaikutteita keskiaikaisen nunnan, Teresa Avilalaisen hurmoksellisista kirjoituksista.

Hoitaessaan kuolemansairasta naista Maud pyrkii esiintymään pelastavana enkelinä. Hän kokee pyhäksi velvollisuudekseen pelastaa elämän ja kuoleman rajalla häilyvän naisen sielun. Hoidokki antaa ymmärtää suhtautuvansa avoimin mielin kristinuskoon, mutta elokuvan edetessä paljastuu että hän vannoutunut ateisti, joka ei epäröi pilkata toisen uskoa. Naisella ei ole aikomustakaan henkistyä, vaan viimeisillä voimillaan hän polttaa tupakkaa ketjussa, naukkailee viiniä riehakkaissa juhlissa ja rietastelee sängyssä naisten ja miesten kanssa.

Yritän olla paljastamatta liikaa elokuvan juonesta, ja siksi siirryn analysoimaan elokuvaa. Saint Maud sisältää useita vastakkaisia maailmoja, joiden välillä huojutaan. Kristinusko ja ateismi muodostavat vastakohtaparin. Muita vastakohtia ovat terveys ja sairaus, elämä ja kuolema, nykyisyys ja menneisyys, muisti ja unohtaminen. Vastakohtia sekä konkreettisessa että henkisessä mielessä ovat likaisuus ja puhtaus, hämäryys ja valo.

Keskeisenä vastakohtana vallitsee tervejärkisyys ja hulluuteen kuuluvat harhat. Psykoottiseen mielisairauteen liittyy jaottelu, tapahtuuko jokin asia ulkoisessa maailmassa vai kuuluuko se pelkästään henkilön sisäiseen kokemusmaailmaan. Voiko ikoniseinä huojua? Voiko taivas aueta? Voiko ihminen leijua? 

Elokuva sekoittaa katsojan päätä tehokkaasti. Kauhu syntyy tiedon pimittämisestä: mitä ihmettä verisessä sairaalahuoneessa tapahtui? Oliko Katie/Maud viaton sivustakatsoja ja aktiivinen tekijä? Katsojalta estetään pääsy naisen kaoottisen mielen sisälle. Mitä hän aikoo seuraavaksi? Miksi hän hiippailee goottilaisen linnan pihalle lakanaan verhoutuneena? Mitä hänen silmänsä näkevät? Katsoja takertuu kiinni takaumien ja ennakointien tahmeaan verkkoon. 

Saint Maud on vähäeleistä ja tyylikästä psykologista kauhua. Mikään ei estä kutsumasta elokuvaa onnistuneeksi draamaksi, johon on lisätty kauhuelementtejä. Odotan innolla Rose Glassin seuraavaa teosta. Toivottavasti sen voi nähdä myös Suomessa.

Melkein salissa n:o 6, osa 2

(kuvat Lapinlahdesta, suljettu mielisairaala Helsingissä)

(huom. tämä teksti sisältää tolkutonta jaarittelua asian vierestä. tekstini ei valaise mitään muuta kuin korkeintaan päänsisäistä pimeyttäni ja kaaostani. lukeminen omalla vastuulla)

Nyt kävi samalla tavalla kuin sadussa, jossa hiiri aikoi ommella kissalle takin. Ei tullut takkia, vaan tuli kukkaro. Minä kuvittelin pystyväni kirjoittamaan Anton Tsehovin novellista Sali n:o 6, mutta jouduin mahanväänteiden, ihon kihelmöinnin ja muiden levottomuusoireiden jälkeen huomaamaan, etten pysty. Ainakaan tänään. Ehkä yritän kirjoittaa Tsehovin novellista vielä kolmannen kerran. Jos epäonnistun, minulle käy samalla tavalla kuin Franz Kafkan romaanissa Linna, jossa päähenkilö lähestyy linnaa, mutta ei toistuvista yrityksistään huolimatta koskaan pääse sinne sisälle.

Kun yritin keskittyä Tsehovin fiktiiviseen mielisairaalaan, päässäni alkoi pyöriä filmi Lapinlahden suljetusta mielisairaalasta, jossa vierailin Helsinki-päivänä (kuten mainitsin edellisessä postauksessani). Kun olin Lapinlahden mielisairaalassa avoimissa ovissa, päässäni pyöri puolestaan kuvasarja Briarcliffin fiktiivisestä mielisairaalasta televisiosarjassa American Horror Story kausi Asylum.

Kun kävelin Lapinlahden valkoisia käytäviä pitkin, mielessäni välähteli koko ajan kuvasarjoja Briarcliffin tummiksi maalatuista, ahtaista käytävistä. Kun Lapinlahdessa pysähdyin käytävän levennykseen tehtyyn, huonekaluista tyhjennettyyn taukotilaan, tila täyttyi mielessäni Briarcliffin synkeällä oleskelutilalla, jossa mielisairaat (tai mielisairaiksi leimatut terveet) istuvat rähjäisillä sohvilla ja odottavat, mitä kauheaa tapahtuu seuraavaksi (sähköshokkikäsittely? pimeä eristyshuone? vesiterapia lähes kiehuvassa vedessä ammeen kahlehdittuna?).

Kun näin Lapinlahden oikeuspsykiatrisen osaston huoneen, jonka lattialla oli paksulla muovilla päällystettyjä patjoja, ajattelin kohtausta Briarcliffissa, jossa saatanan riivama nunna iskee teräaseen rukoilevan, mielisairaan naisen kaulavaltioon. Näin sisäisin silmin, kuinka veri pulppusi sykäyksittäin. Näin demonisuuden välähdyksen nunnan silmissä.

Lapinlahden mielisairaala aktivoi päässäni muitakin elokuvia/sarjoja kuin American Horror Story. Mieleeni palautui kohtauksia M. Night Shyamalan elokuvasta Kuudes aisti (1999), jossa järkensä menettänyt pikkupoika näkee hirtettyjä ihmisiä roikkumassa katosta. Aina ennen kuin kuolleet ilmaantuvat, poika aistii kylmien ilmavirtojen liikkeen lattialla. Onneksi sentään Lapinlahti-visiitin aikana oli kirkas ja lämmin kesäpäivä, joten näin karmeita mielleyhtymiä ei päässyt syntymään.

Kun näin Aleksis Kiven entisen huoneen Lapinlahden toisessa kerroksessa, mieleeni ei yllättänyt tullut yhtään kuvaa yhdestäkään elokuvasta, ei edes klassikosta Yksi lensi yli käenpesän. Aleksis Kiven entisessä huoneessa ajattelin vain, että huone on liian pieni Aleksis Kiven suuruiselle kirjailijalle. Mietin vain, miten surullista kaikki on.

Kun kävelin kolkot portaat ylös ylilääkärin entiseen asuntoon ja näin sokkeloisen huoneiston tyhjät huoneet, pystyin ehkä juuri ja juuri näkemään entisen loiston, hienot tapetit, kauniit verhot ja tyylikkäät huonekalut, taulut ja takan kaakelit. Mutta samalla mietin, onko huoneilla muisti. Pystyisivätkö huoneet kantamaan sisällään kaikkea niitä tapahtumia, joita niiden sisällä on tapahtunut? Mitä jos jossain huoneessa on vaikkapa kuristettu nainen kuoliaaksi, jääkö siitä ikuinen muistijälki huoneen muistiin?

Kun sitten luen Tsehovin novellista Sali n:o 6 "ruostuneesta katosta, puoliksi luhistuneesta savupiipusta, lahonneista kuistin portaista, nauloitetusta lauta-aidoista" ja kaikesta "alakuloisesta ja kolkosta", mieleeni tunkeutui kuvasarja Lapinlahden rappeutuneesta ympäristöstä. Rakennusten ikkunat säröilevät ja ulkoseinistä maali halkeilee. Ovia on osin laudoitettu ja seiniä on sotattu graffiteilla.

Tsehovin novellissa rönsyilevät "takiaiset, nokkoset ja villihamput" ja pihoilla mätänevät ja löyhkäävät "vanhat repaleiset kaavut ja loppuun kulutetut jalkineet". Lapinlahteen vievällä kujalla riippuu puiden oksissa henkareissa teepaitoja ja muita vaatteita. Kun ensimmäisen kerran näin ne, pelästyin ja epäilin näköharhaa. Muitakin outoja ja pelottavan oloisia taideteoksia on kasattu pitkin piha-aluetta. Pensaissa kieppuu tuulessa kiiltäviä lappusia, joihin on kirjoitettu kummallisia lausahduksia. Puissa roikkuu metallipallukoita ja puiden runkoja on päällystetty muovipusseilla. Nurmikolla kiemurtelee seipäistä tehty aita, jolla ei ole mitään tarkoitusta. Aita ei ala mistään eikä pääty mihinkään. Aita ei suojele ketään eikä estä mitään. Hulluutta?

Kun yritän keskittyä lukemaan Tsehovin novellia, mieleeni tulee kaikenlaista kuvallista materiaalia, mitä en nähnyt Lapinlahdessa, mutta olisin voinut nähdä. Jos eri aikatasot limittyisivät, olisin voinut nähdä Lapinlahden pihapuihin hirttäytyneitä potilaita, jotka eivät enää jaksaneet jatkaa elämäänsä. Olisin voinut nähdä hulluksi tulleen entisen lääkärin jossain Lapinlahden huoneessa ja käytävällä. Olisin voinut nähdä potilaita, jotka jahtaavat muita potilaita ja hakkaavat näitä kepeillä. Olisin voinut avata pihakaivon yläpuolisen pikkurakennuksen oven ja nähdä miehen, joka oli hirttäytynyt kaivon kampeen. Kun avasin huoneen pienen vaatekaapin oven, olisin ehkä voinut nähdä vaatetankoon hirttäytyneen potilaan. Joka puolella hirttäytyneitä ihmisiä. Mutta en oikeasti nähnyt.

Melkein salissa n:o 6

Olen viime aikoina lueskellut uudestaan Anton Tsehovin novelleja, joita olen viimeeksi lukenut lukioikäisenä. Kesäkuun puolivälissä kävin Helsinki-päivänä suljetun Lapinlahden mielisairaalan avoimissa ovissa. Silloin en ottanut yhtään kuvaa, mutta sen jälkeen kävin kuvailemassa sairaalan pihalla.

Tämä postaus sisältää kuvia Lapinlahdesta. Mielestäni kuvien ränsistynyt ja oudon uhkaava tunnelma sopii hyvin Tsehovin novelliin Sali n:o 6. Novelli sijoittuu mielisairaalaan, jossa terveiden ja hullujen välinen raja häilyy. Novellin lopussa lääkäri menettää järkensä ja päätyy potilaaksi mielisairaalaansa.

Suljetun saaren mysteeri

ELOKUVA (dvd)  ---  Martin Scorsese: Suljettu saari (Shutter Island)(Paramount, 2009)

Aluksi vinkki: Jos et ole nähnyt tätä elokuvaa ja haluat myöhemmin katsoa sen, älä lue tekstiäni, koska se sisältää juonipaljastuksia ja tulkintoja.

Martin Scorsesen Suljettu saari esitettiin Suomen televisiossa äskettäin. Missasin leffasta puolisen tuntia alusta. Kun lässähdin sohvalle, elokuva imaisi heti mukaansa. Se jäi kieppumaan mieleen moneksi päiväksi ja siksi koin olevani pakotettu katsomaan sen uudestaan dvd:ltä.

Elokuva rinnastuu mielessäni muihin hulluuden kuvauksiin. Päällimmäisenä tulevat mieleen skitsofreniaa kuvaava Kaunis mieli (A Beautiful Mind, 2001, ohjaaja Ron Howard) ja lapsuuden skitsofreniasta kertova Spider (Spider, 2002, ohjaaja David Cronenberg). Suljettu saari kuvaa tulkintani mukaan traumojen laukaisemaa psykoosia, johon liittyy paranoidisuutta.

Ehkä on syytä tähän väliin briiffata leffan juonta (Amerikka, 1950-luku): Sheriffi Teddy Daniels (Leonardo Dicaprio) saapuu työparinsa kanssa vankilamielisairaalaan tutkimaan kadonneen potilaan Rachel Solondon tapausta. Vankilamielisairaala sijaitsee suljetulla saarella. Sairaalan työtekijät ovat oudon haluttomia luovuttamaan tietoja Solondosta. Daniels alkaa vähitellen epäillä, että saarella tapahtuu jotain hämärää, mahdollisesti laittomia ihmiskokeita. Hän epäilee lobotomia-leikkauksia tai neuroleptisten lääkkeiden/huumeiden pakkosyöttöä potilaille.

Saarella Danielsin mieli alkaa rakoilla, koska muistot (tai kuvitelmat) Dachaun keskitysleiristä alkavat tunkea hänen päähänsä. Daniels on näkevinään Dachau-upseerin sairaalan työntekijänä. Sheriffillä on muitakin traumoja: hänen vaimonsa on kuollut tulipalossa, jonka sytyttäjänä hän pitää naapuria nimeltä Andrew Laeddis. Daniels jauhaa pakonomaisesti Laeddiksesta ja uskoo tämän olevan saarella. Myös sheriffin lapset näyttäytyvät painajaisunissa, kuolleina.

Vähitellen katsojalle alkaa muuttua entistä epäselvemmäksi, mikä on totta, mikä kuvitelmaa. Ensimmäisellä kokonaisella katselukerralla olin melkein vakuuttunut, että saarella oikeasti tehdään ihmiskokeita, joissa potilaiden mieliä manipuloidaan lobotomialla tai neurolepteillä. Selitys tuntui vakuuttavalta, koska onhan ihmisiä aikaisemminkin käytetty epäeettisissä ihmiskokeissa. Tulee mieleen natsi-Saksan karmaisevat ihmiskokeet juutalaisilla, aasialaisten suorittamat aivopesut vangeilla ja totalitaristisissa valtioissa ilmenneet tapaukset, joissa toisinajattelijoita on suljettu mielisairaaloihin leimaamalla heidät vainoharhaisiksi.

Katsojan on helppo "tuudittautua" uskoon ilkeistä vankilamielisairaalapsykiatreista, koska tämä linja jatkuu elokuvassa reippaasti yli puolivälin. Tässä mielessä Scorsesen hulluuskuvaus poikkeaa elokuvista Kaunis mieli ja Spider, joissa hulluuden harhat repeävät huomattavasti aikaisemmin. Kauniissa mielessä on helppo erottaa, mikä on totta, mikä harhaa, mutta Suljetussa saaressa Scorsese pitää yllä ilkeän sairaalan illuusiota suorastaan hävyttömän pitkään. Sen takia leffan loppupuolella ilmaantuva toinen selitysvaihtoehto tuntuu kuin läpsäisyltä kasvoille.

Toisen kokonaisen katselukerran jälkeen selitin leffan fiktionsisäisen totuuden itselleni näin: Teddy Daniels on oikeasti olllut Dachaun keskitysleirillä vapauttamassa vankeja ja ottamassa kiinni vartijoita. Hän on oikeasti työskennellyt Amerikassa sheriffinä, mutta menettänyt työkykynsä karmeiden perhetapahtumien jälkeen: hänen mielisairas vaimonsa sytytti heidän talonsa palamaan ja myöhemmin hukutti heidän kolme, yhteistä lastaan. Daniels ei pysty sisäistämään rakastamaansa vaimoaan pyromaaniksi ja murhaajaksi ja siksi hän luo mielikuvitushahmon Andrew Laeddiksen, joka toimii tavallaan syntipukkina.

Toisen katselukerran jälkeen en enää uskonut, että Rachel Solondoa on oikeasti olemassa, vaan sekin on Danielsin mielikuvitushahmo, joka palvelee jotain tarkoitusta. Uskon myös, että työparina näyttäytynyt mies on oikeasti ex-sheriffin psykiatri. Lakkasin uskomasta, että suljetulla saarella tapahtuisi oikeasti ihmiskokeita. Daniels on oikeasti luokiteltu vaaralliseksi vangiksi, koska hän tappoi vaimonsa, tavallaan tämän pyynnöstä, koska vaimo halusi vapautuksen.

Mutta elokuva ei jää aukottomaksi. Eniten ihmettelen, miksi traumatisoitunut mies olisi sairastunut nimenomaan paranoidiseen psykoosiin. Eikö "pelkkä" masennus olisi riittänyt? Näin maalaisjärjellä ajateltuna sairaudeksi sopisi mielestäni paremmin psykoottinen depressio. Paranoidisuus on ilmeisesti peräisin Dennis Lehanen romaanista, johon leffa perustuu. Onhan paranoidisuus tietysti dramaattisempi vaihtoehto kuin "pelkkä" depressio, mutta mielestäni se ei ole psykologisesti uskottava. Piste.

Muutenkin juoniratkaisut ovat paikoitellen teennäisiä. Miksi ihmeessä psykiatrit lähtisivät mukaan potilaan harhoihin ja järjestäisivät potilaalle peräti laivamatkan saarelle, jonka aikana tämä voi kuvitella olevansa sheriffi eikä potilas. Mitä järkeä tällaisessa vaivannäössä oikein olisi? Mielestäni ei yhtään mitään. Eikö se ole pelkkää rahan haaskausta ja muutenkin älyvapaata toimintaa? Mutta toisaalta, elokuvat ovat elokuvia ja fiktio on fiktiota.

Jäin ihmettelemään, miksi hoitava henkilökunta pitkään myötäilee potilaan harhoja ja sitten yhtäkkiä täräyttää totuuden päin naamaa? Tarkoitan kohtausta, jossa psykiatri sanoo: "You don't have a partner". Sopiihan tämäkin tietysti oivallisesti dramatiikan vaatimuksiin, mutta entäpä psykologinen uskottavuus?

Vaikka elokuvassa on paljon ärsyttävää, pidän siitä kuitenkin. Eniten vetosivat unikohtaukset, joissa kuollut vaimo ja kuolleet lapset näyttäytyivät verisinä ja vaatteet vettä valuen. Leikkaus ja musiikki olivat myös kovaa kamaa.

Jos joku on nähnyt leffan, ottakaa ihmeessä kantaa! Olen kiinnostunut myös kommenteista, mitä mieltä olet "epäselvistä" elokuvista (muistakin kuin tästä), jotka voi tulkita monella tavalla. Ärsyttääkö vai hyväksytkö ratkaisut, jotka eivät tunnu "katsojaystävällisiltä"?

Ihan kreisiä!

(tekotaiteellinen asetelma Nimetön 482974328401840b)

KIRJOITTAMINEN: "Hulluuskieli"

Jokin aika sitten Yle Teemalla esitettiin dokumenttisarja nimeltä Hulluuden historia. Jätin sen katsomatta, koska aihepiiri ahdisti liikaa. En halunnut nähdä, miten mielisairaaloihin teljettyjä ihmisiä "hoidetaan" pakkopaidoilla, eristämisellä, sähköshokeilla ja jääkylmillä suihkuilla. Sen sijaan aloin miettiä, miten hulluus voisi näkyä kielellisissä ilmaisuissa. Millaista olisi hulluskieli ja hullunkieli?

Sitä ennen pitää kai selvittää, millainen on "normaali" ja terve kielellinen ilmaisu. Tervehenkinen kielellinen ilmaisu on kai sellainen, joka noudattaa puhujan puhuman kielen kielioppia. Lisäksi lauseet ja virkkeet ovat kytkeytyneet toisiinsa joko asiayhteyksien, syy-seurauksien tai ajallisen yhteyksien takia.

Ihminen on tavallaan oman äidinkielensä vanki. Sen huomaa helposti, jos yrittää tietoisesti puhua ja kirjoittaa kieliopillisesti väärin. Kukaan suomea äidinkielenään puhuva henkilö ei esimerkiksi sanoisi kahvilanmyyjälle näin: Hau! Yksi kahveja. Ja silloin sämpylöille, juustoista. Mihin kupin ottavat? Isoksi vai pienestä? Missä vesi olivat olet? Kun pitäisi tietysti sanoa: Hei! Yksi kahvi. Ja sitten sämpylä, juustoa. Minkä kupin otan? Ison ja pienen? Missä vesi on?

Kieliopillisesti virheellinen suomi ei mielestäni ole tarpeeksi hullua, koska lauseiden merkityksen pystyy juuri ja juuri ymmärtämään. Mutta millaista olisi aidosti hullu kielellinen ilmaisu? Ehkä sellainen, jossa merkitys katoaa kokonaan: Miten olisi virke, jossa asiayhteydet ovat täysin mielivaltaisia? Tällaisen virkkeen saa helposti aikaiseksi kunhan vain ensin muotoilee virkkeitä, jossa asiayhteydet toimivat ja sitten vain vaihtaa sanat:

Seuraavassa virkkeessä asiayhteytenä on "talvinen ilta":
Lumi pöllyää, pakkanen nipistää poskia, tähdet loistavat taivaalla.
Eiköhän hulluus ala häämöttää, kunhan vain vaihtaa sanat:
Kielot pöllyävät, viemärit nipistävät silmiä, poliitikot loistavat Saharassa.

Miten olisi toinen esimerkki, tällä kertaa asiayhteytenä "junamatka":
Juna jyskyttää kiskoilla, peltoja, jättömaita, metsiä, voimalinjoja.
Ja sitten vaan vaihtamaan sanat:
Jääkaappi jyskyttää savannilla, viisareita, liukuhihnoja, sädetikkuja, puuteria.
Ja avot, hulluutta mitä hulluutta! Vai sittenkin nykyrunoutta?

Entä miten olisi syy-seuraussuhde ja sen rikkominen? Otetaan vaikka aihekokonaisuus "vastoinkäymisiä": Aamulla en voinut juoda kahvia, koska kahvijauhe oli lopussa. Myöhästyin bussista, vaikka juoksin pysäkille. Matka eteni hitaasti, vaikka ei edes ollut ruuhka-aika. Kun pääsin keskustaan, alkoi sataa räntää. Eiköhän tuostakin tekstipätkästä saa pienellä yrittämisellä jotain hulluuteen vivahtavaa: Aamulla en voinut juoda kahvia, koska emulsio tarkoittaa veden ja rasvan seosta. Myöhästyin bussista, vaikka hevoset laukkasivat irlantilaisilla nummilla. Matka eteni hitaasti, vaikka hemoglobiiniarvoni on normaali. Kun pääsin keskustaan, Pähkinäsaaren rauha solmittiin vuonna 1323 Ruotsin ja Novgorodin välillä. Jippii, jälleen täydellistä hulluutta, ei järjen häivähdystäkään!

Huomaan, että on todella helppo tuottaa hulluja lauseita yksinkertaisesti vain muuttamalla sanoja. Mutta voiko hulluskieltä tuottaa spontaanisti? Jostain lääkärikirjasta muistan lukeneeni, että skitsofrenian psykoosivaiheessa henkilön puhe on joko äärimmäisen spesifistä tai täysin epämääräistä. Yritän epämääräisyyttä. Muistan hämärästi kirjasta esimerkin hullunkielestä, jotenkin tähän tapaan: Olen lakanoista lakanoihin ja silloin punainen, kaatuvat lakanat huoneissa silloin ja olin punaisesta punaiseen. Hulluutta varmaan. Itse en ainakaan pysty havaitsemaan minkäänlaista kertomusrakennetta.

Ja omaa yritystä: Varjoisa mäki, tyrnimarjat purkissa, sula lyijy valuu, katiskat, menen puuhun, neulasiin. Ihan jees, mutta ei ehkä tarpeeksi epämääräinen. Uusi yritys: Maassa minä, melankolia, merettömät murheet, mirhaa. Ei onnistu. Kokeilen vielä: Laskeuduin eilen laskematon, sunnuntaina ovissa, sinä tynnyrissä, minä väärinpäin illalla taivaalla, ellei sade kaatuu. No voi voi, en ehkä ole tarpeeksi hullu, ainakaan tähän kirjoitusharjoitukseen.

Jos joku tätä tekstiä ylipäänsä kukaan lukee, se joku saattaa ihmetellä, eikö minulla todellakaan ole mitään parempaa tekemistä kuin kehitellä hullunkieltä. Tunnustan, että on, mutta olen aina tuntenut vetoa kaikenlaisiin ajatusleikkeihin riippumatta siitä, onko niistä hyötyä vai ei. Mutta pitää kai lopetella ennen kuin häkkiauto kurvaa pihaan ja valkotakkiset vievät minut pehmustettuun huoneeseen, joka sopii hyvin seinillä kiipeilyyn...

(tämä teksti on aikaisemmin julkaistu edellisessä blogissani, jonka nimeä en jaksa enää mainita)