Sivut

sunnuntai 2. maaliskuuta 2014

Lukuilo hoi, älä jätä!


KIRJALLISUUS / LUKEMINEN  ---  Ongelmana lukuilon ja keskittymiskyvyn katoaminen

Tämä on ruikutuspostaus. Eli: keskittymiskykyni on pilalla, lukuiloni on kateissa. Haikailen takaisin niitä kaukaisia aikoja, jolloin keskittymiskykyni ja lukuiloni olivat huipussaan. Se oli yläaste- ja lukioaikaa. Silloin pystyin myös lumoutumaan kirjallisuudesta helposti, koska lähes kaikki oli uutta. Nyt mikään ei tunnu miltään. Kaikki on on väljähtynyttä. En pääse tunnelmaan, kirjat eivät imaise minua sisälleen.

Onko kaikki lopullisesti menetetty? Palaavatko lukuiloni ja keskittymiskykyni enää koskaan? Pitääkö minun vain sopeutua tällaiseen laimeuteen? En halua. Onneksi sentään pystyn saamaan säväreitä ja kiksejä muista taidemuodoista, kuten elokuvista ja musiikista. Mutta kirjallisuus, mutta kirjallisuus.

Miten tässä kävi näin? Voin syyttää paljolti itseäni. Ehkä tärkein syy lukuiloni näivettymiseen on sairaalloinen tapani pakottaa itseni lukemaan kirja loppuun, jos kerran olen ollut niin hölmö, että olen sen aloittanut. En osaa jättää kirjaa kesken. Luen väkisin loppuun hampaat irvessä ja otsa rypyssä. Hengitykseni muuttuu pinnalliseksi ja jännitän lihaksiani. Miksi teen näin? Eihän kukaan pakota minua jatkamaan. Miksi ajattelen typerästi, että luovuttaminen kielisi tappiosta. Ja miksi se olisi minun tappioni? Eikö se ole kirjailijan tappio, koska hän ole onnistunut tuottamaan minulle mielihyvää tekstillään? Pääsenkö ikinä eroon pakkomielteestäni? Miten ihmeessä ajattelutavan muuttaminen voi olla näin vaikeaa?

Toinen syy keskittymiskykyni huonomiselle tai tuhoutumiselle on ikävä kyllä tämä blogi ja sosiaalinen media yleensä. Vai onko naurettavaa syyttää itsensä ulkopuolista tahoa, jos vika on oikeasti omassa päässäni? Mutta eikö tämä ole jo moneen kertaan tutkittu juttu, että some hajauttaa ihmisten ajattelua? Enkä edes ole mukana missään muualla kuin blogimaailmassa. En ymmärrä, miten ne ihmiset jotka myös feisbuukkaavat ja tviittaavat, pystyvät keskittymään enää yhtään mihinkään? Pitäisikö minun sitten lopettaa koko bloggaus? En halua sitäkään, koska blogeista on myös paljon iloa. Pitääkö minun vain hyväksyä, että somen takia ajatukseni säntäilevät milloin minnekin? Vai onko minulla joku aivosairaus? Dementia? Jospa sen merkit alkavat näkyä jo nyt.

Haluaisin, korjaan haluan, oppia uudelleen nauttimaan lukemisesta. Haluan oppia pois lukemisesta suorittamisena. Siksi tiedän erittäin hyvin, että minun ei todellakaan kannata tukahduttaa pienenpientä lukuiloni siementä osallistumalla kilpailuhenkisiin lukutempauksiin (tai ainakaan kaikkiin niistä). Olen todennut tämän aikaisemmin. Tiedän tämän. Mitä tästä enää jauhaa? Kilpailuhenkiset lukuhaasteet sopivat monille ihmisille, mutta ne eivät sovi minulle. Piste. Asia on selvä. Vai onko? Mikä tässäkin voi olla niin vaikeaa? Senkun jättäytyy kaiken suorituskeskeisen ja kilpailuhenkisen lukemisen ulkopuolelle. Sehän on helppoa. Tai ainakin se olisi helppoa, jos en olisi mukana sosiaalisessa mediassa. Mutta kun olen. Ja aion pysyä. Umpikuja.

Haluan takaisin lukemisen ilon. Haluan takaisin lumoutumisen tunteen. En ole kiinnostunut lukemieni sivujen määrästä vaan omista tunteistani ja tunnetiloistani. Miksei tämä onnistu? Kuinka vaikeaa voi olla saada takaisin jotain, minkä on joskus osannut?

Tilanteeni ei kuitenkaan ole toivoton. Lukuiloni on palaillut hetkittäin, kun olen lukenut kirjoja, joita olen jo lukenut joko kokonaan tai osittain. Kuten esimerkiksi kuvan näyte Kantelettaresta. Mutta tämäkin on ongelma. Miksi en voi antaa itselleen lupaa lukea kirjaa, jonka/jota olen jo lukenut. Aivan kuin koko ajan pitäisi lukea jotain, mitä ei ole vielä lukenut. Mikä ongelma siinäkin olla, jos lukee kirjoja, joista on aikaisemminkin pitänyt? Enkö saa koskaan avattua näitä ajatussolmujani?