perjantai 29. kesäkuuta 2012

Eihän ihminen pärjää ilman komediaa

(kuvakaappaus BBC:n sivulta, sarjasta "Little Britain)
ELOKUVA / TV-SARJA (dvd)  ---  Little Britain (kaudet 1-3, Pan Vision) ja Little Britain USA (HBO)

Keittokirjani mukaan ihminen pysyy hengissä pitkiäkin aikoja (viikkoja?) ilman ruokaa, mutta ilman vettä ihminen kuolee lyhyessä ajassa (muutamassa päivässä?), koska elintoiminnot romahtavat ilman vettä. Mutta entäpä huumori eri muodoissaan? Kuinka kauan ihminen pysyy elossa ja terveenä ilman huumoria? Arvioni mukaan korkeintaan kuukauden.

Ainakin itse olen niin piintynyt komediafani, ettei elimistöni kestä vakavia komediapuutostiloja. Ehdottomiin suosikkeihini kuuluvat brittikomediat Little Britain (Pikku-Britannia) ja Absolutely Fabulous (Todella upeeta). Suomalaisista komediasarjoista olen fanittanut eniten Muodollisesti pätevää.

Minusta on hämmästyttävää, että komediaa ei yleisesti arvosteta yhtä paljon kuin draamaa, vaikka olen toistuvasti lukenut ja kuullut, että todella hyvän (naurettavan?) komedian tekeminen on huomattavasti vaikeampaa kuin draaman väsääminen. Kai se on helpompaa saada ihmiset vakavoitumaan ja murjottamaan kuin nauramaan ja riehaantumaan.

Samaten komediafaneja pidetään vähä-älyisempinä kuin "syvällistä" draamaa seuraavia ihmisiä. En voi olla sivuamatta aivotutkimusta, jossa huomattiin, että huumorintaju sijaitsee itse asiassa otsalohkossa eli samassa paikassa, missä sijaitsee korkeammat älylliset prosessit.

Muistan erään tutkimuksen tai "tutkimuksen", jossa ihmisiä luokiteltiin televisiomieltymysten mukaan. Eli jos katsot draamaa, olet tasapainoinen, aikuismainen, kypsä, syvällinen ja ties mitä. Mutta jos ruudussasi näkyy komedioita, olet ahdistunut, neuroottinen, epätasapainoinen ja kaikin puolin viallinen ja omituinen. Kaikkein pahimmalta näyttää kauhufanien tilanne, jotka tutkimus leimasi tunne-elämältään kehittymättömiksi. Kauhusta pitävät ovat tutkimuksen mukaan suunnilleen yksisoluisen alkueläimen tasolla.

Mutta varsinaiseen asiaan: Olen hullaantunut Matt Lucasin ja David Walliamsin käsikirjoittamaan ja näyttelemään Little Britain -sarjaan, koska se edustaa on the edge -huumoria, jossa heilutaan kuin veitsen terällä hyvän ja huonon maun välillä ja luisutaan toistuvasti huonon maun ja epäkorrektiuden puolelle. Pidän huumorista, jossa mennään liian pitkälle ja vedetään överiksi. Pidän kiusallisuuden ja vaivaantumisen tunteesta, joka purkautuu nauruun. Haluan yllättyä ja järkyttyä. Vaikka nauran, ajattelen samalla, että tämä on liikaa, näin ei saisi tehdä.

Little Britain -sarjassa on paljon kohtuutonta, kuten rasismia ja homofobiaa. Sarjassa on paljon myös sävähdyttäviä ääri-ilmiöitä, jotka eivät ole aivan arkipäivää, kuten homoja, trasvestiitteja, sairaalloisen ylipainoisia ihmisiä, ilkeitä asiakaspalveluvirkailijoita, rasistisia ja homofobisia seurakuntasisaria, homofobinen homo ja homoseksuaalinen pääministerin avustaja. Ruumiintoiminnot ovat myös hyvin edustettuina sarjassa. Oksennus lentää hillittöminä syöksyinä ja virtsa valuu vuolaina virtoina pitkin lattioita.

Sarjassa on paljon tökeryyttä, alatyylisyyttä, huonoa käytöstä ja ilkeyttä. Mutta se on kuitenkin hillittömän hauska, koska sarjan alatyylisyys on uutta ja oivaltavaa eikä loputtomiin kierrätettyä sovinistista alatyyliä. Tökeryyskin voi olla hauskaa, jos se esiintyy odottamattomassa tilanteessa. Ilkeys voi olla huvittavaa, jos sellainen ihminen on ilkeä, jonka ei missään nimessä oleta olevan ilkeä. Esimerkiksi laihdutusryhmän vetäjän ei oleta laukovan törkeitä kommentteja laihduttajista eikä asiakaspalvelussa työskentelevän naisen oleta olevan hapan ja totaalisen kyllästynyt työhönsä (ainakaan britit, jotka ovat kohteliaisuuden synonyymeja).

Huomaan, että itseeni vetoaa huumorissa eniten yllättävyys. Olen kuullut, että monille huumorissa tärkeintä on ajoitus. En ymmärrä tätä. Mitä hyötyä on täydellisestä ajoituksesta, jos huumorissa ei ole särmää? Eikö huumori perustu aina jonkinlaiseen shokkiefektiin, järkyttämiseen?

torstai 28. kesäkuuta 2012

Psykoaktiivisesta musiikista


Varoitus: Tämä ei ole asiateksti, vaan vain ja ainoastaan epäasiantuntemukseen perustuva sekava jaarittelu, jossa on yhdistetty hämäriä muistikuvia, mutu-lausuntoja ja henkilökohtaisia tuntemuksia epämääräiseksi tekstimöhkäleeksi. Varokaa: Epäasiantuntija liikkeellä!

Joku aika (vuosi? kaksi vuotta? viisi vuotta? kymmenen vuotta?) sitten psykoaktiivinen musiikki oli paljon tapetilla. Ainakin muistan lukeneeni Nyt-liitteestä aiheesta jonkun artikkelin. Vai oliko se sittenkään artikkeli vai vain lyhyt maininta aiheesta, ehkä sivuhuomautus tai marginaalimerkintä? Vai oliko se sittenkin mainos, jossa houkuteltiin ihmisiä tilaamaan netistä psykoaktiivista musiikkia, jota kuuntelemalla saa itsensä erilaisiin sfääreihin, kuten pakokauhutilaan, masentuneeksi, ahdistuneeksi ja ehkä jopa iloiseksi, ekstaattiseksi?

Oli miten oli, aina aika ajoin mielessäni alkaa pyöriä ajatus psykoaktiivisesta musiikista. Mitä se oikein tarkoittaa? Millainen musiikki on psykoaktiivista? Onko musiikki psykoaktiivista, jos joku on tarkoituksella yrittänyt tehdä siitä psykoaktiivista? Mutta eikö kaikki musiikki ole psykoaktiivista? Ja mitä sana "psykoaktiivinen" oikein tarkoittaa? Aiheuttaa psyykkisiä tiloja? Eikö mikä tahansa musiikki aiheuta psyykkisiä tiloja, jopa hissimusiikki, koska se ärsyttää (vaikka sen pitäisi rauhoittaa ja lisätä ostohaluja)?

Ainakaan googlaamalla ei löytynyt mitään selvyyttä psykoaktiivisen musiikin ongelmaan. Näytölle räpsähti vain kuva psykoaktiivisista huumeista, kuten LSD:sta. Ei voisi vähempää kiinnostaa.

Voiko sellaista musiikkia olla edes olemassa, joka ei aiheuta minkäänlaisia psykoaktiivisia, psyykkisiä, fyysisiä, fysiologisia tai psykofyysisiä (ja mitä sanoja niitä onkaan) muutoksia? Vaikka musiikki tuntuisi kuinka yhdentekevältä ja vaikka se kuuluisi kategoriaan "toisesta korvasta sisään, toisesta ulos", sekin ehtii nostattaa pulssia, kiihdyttää hengitystä ja herättää ärsyyntymistä ja kyllästymistä.

Itsestäni olen huomannut, että yhdentekevä, tylsä ja monotoninen musiikki laukaisee minussa pakokauhun kaltaisen tilan. En kestä musiikkia, joka on liian tasaista ja ennakoitavaa. Esimerkiksi suomalainen iskelmä on monesti niin tylsistyttävää, että paniikkikohtauksen laukeaminen on to-del-la lähellä. Monesti suomalaisissa iskelmissä sanoitukset ovat sanoinkuvaamattoman typeriä (joku saattaa ajatella blogistani täsmälleen samaa), jolloin hengityksen salpaantuminen uhkaa. Rytmillisesti iskelmät ovat monesti saman toistoa, saman toistoa, saman toistoa, saman toistoa... Anteeksi vain Paula Koivuniemi, mutta ei vain kolahda.

Myös toinen ääripää eli liian vaihteleva ja ennakoimaton musiikki on monesti ajanut minut pakokauhuun. Tällainen musiikki on usein jazzia (paitsi ei Iiro Rantala, joka on aina yhtä ihana-ihku). Muistan, että klassiselta puolelta Arnold Schönbergin musiikki tai "musiikki" sai psyykkiset rakenteeni melkein luhistumaan (tosin psyykeeni on alun perinkin ollut epämääräisin pistoin harsittu tai huolimattomasti kylmämuurattu, joten psyykeeni luhistumiseen ei paljon tarvita). En vain kestä sellaista musiikkia, jossa en pysty kuulemaan minkäänlaista rytmiä enkä minkäänlaista melodiaa. Jos olen oikein käsittänyt, rytmi ja melodia ovat musiikin rakennusmateriaaleja eli jos ne puuttuvat, mitä jää jäljelle? Meteliä? Kolahduksia? Pamahduksia? Vingutusta? Pauketta? Törinää? Kuolinkorinaa? On tietysti täysin mahdollista, että Schönbergin tuotoksissa on rytmiä, melodiaa ja huomattavan selkeää rakennetta, mutta musiikillisen aivorajoittuneisuuteni takia en vain pysty kuulemaan tai hahmottamaan sitä.

Musiikkia kuunnellesani en tietenkään tavoittele edellisen kaltaisia äärikokemuksia, vaan hamuilen jotain ihan muuta. Olen aikaisemminkin kirjoittanut tästä, että etsin musiikista aina neljänlaista psykofyysistä (tai whatever) vaikutusta eli rauhoittavaa, piristävää, tanssituttavaa ja visuaalisia mielikuvia herättävää. Osa musiikista laukaisee niin syvän rentoutumisen tilan, että saavutan melkein täydellisen liikkumiskyvyttömyyden. Silloin en pysty enkä halua muuta kuin lojua sohvalla ja antaa musiikin vallata koko keho: verenkierto, hengitys, lihakset, luut, hermosto ja ehkä jopa rasvakudokset. Äärimmäisen rentouttavaa musiikkia itselleni on monet Tori Amoksen levyt, mutta ei kaikki, koska Amoksen tuotantoon kuuluu myös raivokkaita "terapialevyjä", mutta samalla myös seeesteisiä "taidelevyjä".

En tiedä, miksi juuri Tori Amoksen musiikki laukaisee minussa tällaisen tilan. Jollekulle muulle Amoksen musiikki saattaa kuulostaa pelkästään yhdentekevältä, mitäänsanomattomalta ja tylsältä, mutta itselleni se on rentouttavaa ja jollain tavalla mystistä. Ehkä Amoksen musiikissa on sopivassa suhteessa yllättävyyttä ja ennakoitavuutta. Ehkä se on sanat, ehkä ääni, ehkä luontainen tapa laulaa. En tiedä, mikä se on. Ehkä sameaääninen piano, ääniä kellarista? Tai piano ja lauluääni, jota ei ole hiottu liikaa. Ehkä äänen särmät. Jotain. Pidän siitä, että en edes tiedä enkä ehkä koskaan saa tietää. Mysteeri on mielenkiintoimpi kuin selkeys.

Tästä aiheesta voisi kirjoitella loputtomiin, mutta lopetan tähän. Ehkä jatkan tätä myöhemmin tai sitten tämä jää tähän.

keskiviikko 27. kesäkuuta 2012

Amerikkalainen satiiri


KIRJALLISUUS  ---  Joyce Carol Oates: My Sister, My Love (Ecco / HarperCollinsPublisers, 2008)

Olen jo pitkään naiivisti kuvitellut, että amerikkalainen itse ei voisi ymmärtää amerikkalaisen kulttuurin ongelmia. Kuinka väärässä olenkaan ollut! Joyce Carol Oatesin romaanin luettuani tajusin, että parhaiten amerikkalaisen elämäntavan epäkohtia voi kritisoida nimenomaan amerikkalainen.

Oatesin romaanissa loka tosiaan lentää. Oatesin satiiriselle tulilinjalle joutuvat niin amerikkainen kilpailuhenkisyys, materialismi, kaupallisuus, mammonanpalvonta, sosiaalinen pyrkyryys, ulkonäköpaineet ja kosmeettinen kirurgia sekä lääketiede naurettavine sairausluokituksineen.

Romaani on erikoinen yhdistelmä traagisuutta ja satiiria. Oikeastaan se kertoo karmean tarinan pikkutytöstä, joka löydetään kuolleena omasta kodistaan. Tarina sivuaa todellista, amerikkalaista rikostapausta (perheen sukunimi muistaakseni Ramsey), jossa lapsimalli löydetään kellarista kuolleena. Murhasta epäillään vanhempia tai ulkopuolista tunkeilijaa. Rikos jää lopulta selvittämättä.

Oatesin romaani kuvaa amerikkalaisen unelman irvikuvaa. Perheen äiti, Betsey, on sairaalloisen voimakkaan kilpailuhenkisyyden ruumiillistuma. Sama ongelma riivaa myös perheen isää, joka työskentelee moraalisesti epäilyttävässä geenimanipulaatiofirmassa. Äiti huomaa Bliss-tyttärensä luistelulahjakkuuden ja päättää nostaa itsensä parrasvaloihin Blissin luistelu-uran siivellä.

Blissistä tehdään tuote, jonka tehtävänä on ihastuttaa luistelutaidoillaan sekä tietysti viehkeällä ulkonäöllään. 6-vuotias Bliss puetaan aikuismaisesti ja meikataan. Televisiouran onnistumiseksi Betsey harkitsee myös kosmeettista kirurgiaa, kuten Blissin hiusrajan nostoa laserleikkauksella ja rasvaimua. Lapsen uraa runnotaan eteenpäin myös ruiskuttamalla elimistöön lääkkeitä (steroideja?) ja pakottamalla tämä harjoittelemaan kivuista huolimatta.

Skyler-veli seuraa touhua vierestä, ellei ole parhaillaan liikuntaleirillä olympiatason urheilijan valmennettavana. Leirillä Skyler teloo itsensä niin pahasta, että nilkuttaa koko loppuelämänsä. Ajoittain Skylerin tajunta on hämärtymäisillään, koska hän on niin voimakkaassa lääketokkurassa. Vaikka hän on vasta lapsi, se ei estä häntä käyttämästä kymmenittäin erilaisia psyykelääkkeitä, joita lääkefirmat syytävät markkinoille taukoamatta ja lanseeraavat samalla aina vain uusia diagnooseja, jotta lääkkeet menisivät kaupaksi. Moraalista viis!

Melkein kaikki Skylerin ikäiset lapset (n. 10-vuotiaat) kärsivät poikkeuksellisen monimutkaisista "syndroomista" ja häiriöistä, kuten esimerkiksi hyperaktiivinen ahdistuneisuus, narsistis-anaalinen häiriö, pakkomielteinen häiriö, lukihäiriö, hyperamnesia, amnesia, anoreksia, afasia, katatonia, bipolaarisuus, rajatilapersoonaisuus, aggressiivisuus, paranoisuus, skitsofreenisuus, hysteria, autismi ja Aspergenin syndrooma - vain muutamia mainitakseni.

Oatesin satiirinen vimma vain yltyy romaanin edetessään. Amerikkalainen kulttuuriin kaupallisuus alkaa saada niin korneja piirteitä, ettei tiedä, pitäisikö itkeä vain nauraa (pääasiassa nauroin). Perheen äiti onnistuu kaupallistamaan ja tuotteistamaan jopa tyttärensä kuoleman. Äiti ravaa talk show:ssa puhumassa selviämistaistelustaan ja kauppaa samalla kirjojaan sekä Bliss-nukkeja, Bliss-hajuvesiä, Bliss-koruja jne jne.

Kaikkein koomisinta on, että jopa Betseyn omat hautajaiset on kaupallinen tapahtuma, jossa hautajaisvieraille (vai pitäisikö sanoa asiakkaille) kaupitellaan Heaven Scent -kosmetiikkasarjaa, CD-levyjä, kirjoja ja ties mitä roinaa. Betseyn kuolinsyystä vuotaa "vahingossa" julkisuuteen tieto, että hän olisi kuollut syöpään, vaikka todellisuussa nainen kuoli rasvaimuun liittyviin komplikaatioihin.

Jos joku miettii, kuka Blissin tappoi, niin spoilerina paljastan, että Betsey oli tietysti asialla, vaikka hän yrittikin vierittää syyn Skylerin niskoille. Humalaisen Betseyn tarkoituksena ei ollut tappaa, vaan hän halusi vain aviorikosten poluilla harhailevan miehensä huomion takaisin itseensä.

lauantai 16. kesäkuuta 2012

Kukkia vai tunteita?

(kuvakaappaus Tennispalatsin sivulta, osa maalauksesta Georgia O'Keeffe: Kaksi hulluruohon kukkaa, vihreitä lehtiä ja sininen taivas, 1938)

TAIDENÄYTTELY  ---  Georgia O'Keeffe (Helsingin taidemuseo, Tennispalatsi, 8.6-9.9.2012)

Olen aikaisemmin sättinyt Tennarin edellistä näyttelyä nimeltä Lelun lumo, jossa ei mielestäni mikään toiminut. Onneksi tämä näyttely sentään oli hieno elämys. (-mietintätauko-) Nyt huomaan, ettei minulla ole oikein mitään sanoja kuvaamaan Georgia O'Keeffen (1887-1986) täydellisyyttä hipovia maalauksia. Käykö tässä taas samalla tavalla äskettäin, kun yritin kirjoittaa Lontoon musikaaleista ja jouduin toteamaan, ettei täydellisyydestä voi kirjoittaa?

O'Keeffe maalaa siis pelkistettyjä ja suurennettuja kuvia kukista ja maisemista. (-tauko, jonka aikana huomaan, että sanat ovat jälleen loppuneet-). Hapuilevaa jatkoa: O'Keeffen maalauksista voi todeta, että niissä toimii kaikki eli sommittelu, rajaus, värit ja tekninen toteutus. Mitä muuta voi sanoa? Niin hienoa, ettei voi olla enää parempaa. Täydellistä. Ei mitään liikaa, ei mitään liian vähän. Asia on loppuunkäsitelty. Kopaus nuijalla pöytään. Piste. Punkt. Periot. Basta.

Vaikka en pysty kuvailemaan tai määrittelemään O'Keeffen taidetta, voin kuitenkin kirjoittaa omasta taide-elämyksestäni. Kun katselin maalauksia, koin onnellisuutta, rauhaa ja mielihyvää. Huomasin, että hengitykseni syveni ja pulssini hidastui. Ehkä katselukokemuksessani oli jotain uskonnollisuuteen vivahtavaa. Käsittääkseni joillain ihmisillä on tapana ikoneja tuijottaessaan vaipua jonkinlaiseen "tilaan". Se saattaa olla transsi ja ekstaasi tai jotain muuta. Mutta Stendhallin syndroomasta ei ollut kyse, koska pysyin ihan hyvin pystyssä, en pyörtynyt, en kirkunut enkä myöskään itkenyt tai menettänyt todellisuudentajuani (tällaista olen lukenut Stenhallin syndrooman valtaan joutuneiden ihmisten käytöksestä).

Minulla ei ole diktatorisia valtuuksia määritellä taiteen tehtäviä, mutta kai yhtenä taiteen tehtävänä voi pitää elämysten tuottamista. Kai taiteen täytyy tuntua joltain. Ainakin itse odotan aina taiteelta elämyksiä, tunteita ja jotain melkein mystistä kokemusta tyyliin "olen arvoituksen äärellä, jota ei voi koskaan ratkaista". Eli jotain ihan muuta kuin seisoessani kuoliaaksi pitkästyneenä ruokakaupan kassajonossa ja miettiessäni, että "eikö tää jono liiku tästä mihinkään" tai seisoessani bussipysäkillä ja pähkäillessäni, että "tuleeko se bussi sieltä tänään vai huomenna."

Ilahduin Tennarin näyttelyssä myös ilmaisesta sisäänpääsystä, mikä oli järjestetty Helsinki-päivän kunniaksi. Lontoon taidemuseoista kirjoittaessani ehdin jo raakkua, miksi taidenäyttelyiden sisäänpääsystä joutuu Suomessa maksamaan itsensä kipeäksi. Muut ilmaiset sisäänpääsypäivät ovat joka kuun ensimmäinen perjantai. Ei kai se 30 euron vuosikorttikaan mikään kohtuuton hinta ole, jos Tennari järjestää jatkossakin yhtä tasokkaita näyttelyitä kuin tämä.

sunnuntai 10. kesäkuuta 2012

Dementian ehkäisyä



"MUSIIKKI"  ---  oma soittoharrastus

Aloitin pimputusharrastuksen vähän yli vuosi sitten. Sitä ennen ehdin harkita kosketinsoittimen ostamista useiden kuukausien ajan, ehkä jopa vuoden. Lopullisen päätöksen hankinnasta tein ollessani katsomassa The Tiger Lillies Freak Show -esitystä. Siellä tajusin, että jos friikkisirkuksessa esiintyminen on sosiaalisesti hyväksyttävää, miksei soittoharrastus olisi. Tarkoitan, että soittoharrastuksessa ei ole mitään vikaa, jos soittajalla on musikaalisia taipumuksia. Mutta entäs kaltaiseni henkilö, joka on luokitellut itsensä epämusikaaliseksi? Eikö epämusikaalisen vapaaehtoinen "musiikki"harrastus ole vähintään epäilyttävää, ellei jopa sairasta?

Oikeastaan idea "musiikki"harrastuksen aloittamisesta lähti televisiodokumentista, jossa vertailtiin muusikoiden aivoja tavisten aivoihin. Dokumentissa ilmeni toistuvasti, että muusikoiden aivot ovat niin paljon paremmat kuin musiikkia harrastamattomien ihmisten aivot. Päällimäisenä erona oli muusikoiden suurentunut ja ylikehittynyt aivokurkiainen eli osa, joka yhdistää oikeaa ja vasempaa aivopuoliskoa. Muusikoilla on havaittu myös käsien motoriikasta vastaavien aivoalueiden ylikehittymistä. Muutenkin dokumentissa viestiteltiin, että muusikoiden aivot ovat kaikin puolin tavisaivoja paremmat, koska musiikin harrastaminen lisää aivojen hermosolujen välisten yhteyksien muodostumista ja muuta vastaavaa.

Dokumentin nähtyäni koin vihertävää perustunnetta eli kateutta. Siitä se sitten lähti. Ajatus jäi kytemään mieleen ja lopputuloksena oli kosketinsoittimen ja pianokoulukirjojen hankinta. Nyt olen pimputellut vuoden ajan epäsäännöllisesti ja jotain olen oppinut, mutta haastavaa on ollut. Mielestäni soittoharrastus on yksi kaikkien vaikeimmista harrastuksista, ellei kaikkein vaikein, varsinkin jos ei ole juuri mitään taipumuksia. En ehkä kuitenkaan ole aivan niin epämusikaalinen kuin olen kuvitellut. Valtavassa hermopaineessa tein joku aika sitten netissä löytyviä musikaalisuustestejä ja niiden mukaan musikaalisuuteni tai epämusikaalisuuteni on "normaalilla tasolla". Joidenkin testien mukaan osoitin jopa lievää musikaalisuutta.

Joka tapauksessa soittaminen on uskomattoman vaikeaa. Itselleni se on myös aivojumppaa. En ole kiinnostunut sudokuista enkä sanaristikoista, en pelaa shakkia tai harrasta muutakaan, mitä yleisesti pidetään aivojumppana. Itse asiassa soittoharrastus saattaa ainakin dokumenttien mukaan aktivoida aivoja paljon enemmän kuin vaikkapa numeroristikoiden ratkaiseminen, koska soittaessa aivot aktivoituvat laajalla alueella.

Nuotteja lukiessa aktivoituu näköalue ja merkkijärjelmien ymmärtämistä käsittelevä aivoalue. Soittaessa aktivoituu motorinen alue. Kun kuuntelee omaa soittoa, aktivoituu kuuloalue ja samalla yrittää tietysti arvioida, menikö soitto oikein vai väärin. Entäpä sitten tulkinta, jos on jo edistyneempi soittaja? Muistaakseni tulkinnassa aivokurkiaisella on keskeinen osuus. Eikä pidä unohtaa tunteita, nekin sijaitsevat aivoissa. Entäpä mielikuvitus ja luovuus, missäpä muuallakaan ne sijaitsisivat kuin aivoissa. Käsittääkseni oikea aivopuolisko on luovuuden valtakuntaa ja ehkä myös otsalohko. (En todellakaan ole aivotutkija, kannattaa tarkistaa faktat jostain muualta)

Soittoharrastus on siis itselleni ennalta ehkäisevää terveydenhuoltoa. Ei pitäisi dementian vaania nurkan takana, kun käyttää aivojaan täysteholla soittaessaan! En ehkä muutenkaan edusta tyypillistä dementikkojen ikäluokkaa, mutta olen lukenut ja kuullut, että esimerkiksi Alzheimerin taudissa aivomuutokset kehittyvät useiden vuosikymmenten aikana ennen varsinaisen taudin puhkeamista. Joka tapauksessa aivot alkavat rapistua jo parikymppisellä ja tahti vain kiihtyy, jos aivoilleen ei tarjoa mitään haasteita. Hyvänä puolena on se, että aivot muovautuvat ja kehittyvät vielä aikuisiälläkin, jos vain jaksaa käyttää niitä. Muistan lukeneeni jostain aivotoimintaa kuvaavan lausahduksen: Use it or lose it!

Tulipa kirjoitettua paatoksellinen teksti. Yritän tähän loppuun keventää tunnelmaa. Jos aloittaa soittoharrastuksen tai minkä tahansa harrastuksen, on tärkeää että itse todella haluaa harrastaa sitä. Itselleni kosketinsoitin oli hyvä valinta, mutta peruskoulun ala-asteella pakollinen nokkahuilun soitto oli lähinnä kidutusmuoto. Viihdyin silloin musiikkitunneilla suunnilleen yhtä hyvin kuin juutalaiset viihtyivät keskitysleirillä.

En ole niin rajoittunut väittääkseni että kaikkien maapallon asukkaiden olisi syytä aloittaa soittoharrastus. Onhan niitä muitakin tapoja tarjota virikkeitä aivoille, kuten liikuntaharrastus, sosiaaliset suhteet ja omega-3-rasvahappoja sisältävä ruokavalio, etteivät ajatukset leikkaa kiinni. (Mutta hei, en ole lääkäri. Jos haluatte viimeisimmät terveysvinkit, ottakaa ihmeessä yhteyttä Pekka Puskaan!)

lauantai 9. kesäkuuta 2012

Lontoon musikaaleista


MUSIKAALIT  ---  Sweeney Todd (Adelphi Theatre, Lontoo) ja The Phantom of the Opera (Her Majesty's Theatre, Lontoo)

Hyvät ihmiset, jos olette menossa Lontooseen, suosittelen ehdottomasti musikaalissa käymistä. Halvimmalla liput saa ostamalla ne paikan päältä saman illan näytökseen Tkts-myyntikioskista Leicester Squarelta. Liput kannattaa ehdottomasti ostaa virallisesta myymälästä eikä sortua kaupustelijoiden huippuedullisiin tarjouksiin, jotka osoittautuvat myöhemmin huijauksiksi. Liput voi tietysti myös varata etukäteen netissä ja vaihtaa printtilippu teatterissa oikeaan lippuun.

Näin siis Sweeney Todd- ja The Phantom of the Opera -musikaalit. Molemmat olivat täysosumia. En edes tiedä, mitä niistä kirjoittaisin, koska täydellisyydestä on vaikea sanoa enää mitään. Musikaalissa toimi kaikki: näyttelijät, laulajat, musiikki, lavastus ja valaistus. Molemmat musikaalit olivat niin huikaisevia taide-elämyksiä, että katsomossa ihmettelin, miten tällaista ylipäänsä voidaan toteuttaa teatterissa.

Huomaan, etten pysty kirjoittamaan täydellisyydestä. Sen sijaan kirjoitan kulttuurieroista suomalaisen ja englantilaisen teatterin välillä. Yksi tärkeä ero on loppuaplodit. Suomessahan on tapana, että taputtaminen kestää ikuisuuden ja näyttelijät joutuvat ravaamaan väliverhon ja näyttämön välillä. Suomessa taputetaan niin kauan, kunnes kämmeniä alkaa kihelmöidä, iho menee vereslihalle ja rakkuloita alkaa muodostua. Täällä ei ole yleensä tapana huutaa hurraata eikä muutenkaan metelöidä. Seisomaankaan ei ole tapana nousta.

Toista se on Englannissa, jossa loppuaplodit osataan hoitaa nopeasti ja tehokkaasti. Katsojat pitävät kovaa mekkalaa, huutavat innoissaan ja korkeimpana suosion osoituksena nousevat seisomaan. Käsiä taputetaan yhteen niin lujaa kuin pystyy. Näyttelijät kumartavat vain kerran ja lähtevät väliverhon taakse. Se on sitten siinä. Valot syttyvät, katsojat alkavat suunnistaa kohti ovea ja näyttelijät pääsevät lähtemään kohti kotia tai kuka minnekin. Olisi ihanaa, jos Suomessakin pystyttäisiin vastaavaan tehokkuuteen.

Muitakin eroja huomasin suomalaisen ja englantilaisen teatterikulttuurin välillä. Suomessa avainsanoja teatteri- ja varsinkin oopperakäynneille taitavat olla pönötys ja jäykistely. Ihmiset ovat Suomessa kuin seipään nielleitä ja pelkäävät joka sekunti mokaavansa itsensä jollain tavalla. Mutta Englannissa osataan rentoutua. Her Majesty's Theatressa hämmästelin väliajalla, koska juomapullojen tuominen katsomoon (olimme parvella) oli sallittua. Ehkä rentoa meininkiä voi perustella myös tilan ahtaudella. Kaikki katsojat eivät olisi mitenkään mahtuneet saliin, jossa myytiin väliaikajuomia ja naposteltavaa (esim. karkkipusseja ja jäätelöpikareita!!!). Voisitteko kuvitella, että Suomen Kansallisoopperassa myytäisiin väliajalla karkkeja tai että yleisö lappaisi katsomoon juomapullojen kanssa? No way.

Jos siis olet suuntaamassa Lontooseen, musikaalissa käyminen on aivan ehdoton must - sekä kulttuurierojen että tajunnanräjäyttävien taide-elämysten takia. Suosittelen musikaalia, jonka juonen tietää jo etukäteen. Itse olin nähnyt Sweeney Toddista Tim Burtonin ohjaaman elokuvaversion, joka oli täysin erilainen kuin musikaali. Burtonin elokuvassa huumori oli karsittu minimiin. Burtonin elokuva korostaa synkkyyttä ja antaa veren pulputa. Musikaali oli suorastaan hilpeä Imelda Stauntonin näyttelijäsuorituksen ansiosta.

The Phantom of the Operan olen myös nähnyt elokuvana 2000-luvun puolivälissä (en muista ohjaajan nimeä). Elokuvaversio oli paikoitellen ällöttävän imelä. Musikaalissa sen sijaan ei ollut mitään sentimentaalista, vaan se oli kauttaaltaan järeää kamaa. Oli dramatiikkaa ja kunnon shokkiefektejä, ei mitään liirumlaarumia. Näyttelijä-laulajien äänet olivat myös huipputasoa verrattuna elokuvaan. Mutta kuten sanoin, täydellisyydestä ei voi puhua. Menkää itse näkemään, kuulemaan ja kokemaan!

sunnuntai 3. kesäkuuta 2012

Ilmaiseksi taidemuseoon?


TAIDEMUSEOT  - Suomi vs. Englanti

Olen äskettäin palannut Lontoon matkalta. Ilahduin, koska moni Lontoon taidemuseoista ei vaadi sisäänpääsymaksua. Ilmaiseksi pääsee ainakin The National Galleryyn, Tate Brittish- ja Tate Modern-museoon sekä Saatchi Galleryyn.

Suomessa puolestaan Kiasmassa tai Ateneumissa käynnistä saa pulittaa vähintään kymmenen euroa. Äskettäin näin niinkin kovan hinnan kuin 12 euroa sisäänpääsystä. Ainakin itselläni tuollainen rahastus saa kipukynnyksen ylittymään ja hengenahdistus alkaa vaivata. Kohtuuton pääsymaksu aiheuttaa myös stressiä, koska tietää, ettei näyttelyyn välttämättä voi mennä enää toista kertaa eli ensimmäisellä kerralla näyttelyssä on pystyttävä sisäistämään kaikki, aivan kaikki.

Tiedän, että Suomessakin on puhuttu näyttelyiden sisäänpääsymaksujen poistamisesta. Mutta mitään ei ole tapahtunut. Mielestäni on todella vastenmielistä mennä taidenäyttelyyn rahastuksen maku suussa. Monet eivät sellaisen kiristykseen suostu ja jättävät näyttelyt suosiolla väliin. Olen vakuuttunut, että jos maksu olisi edes kohtuullinen, museokäynnit lisääntyisivät huomattavasti ja museoiden kassaan ropisisi lisää rahaa.

Miksi ihmeessä Suomessa ei onnistu sama, mikä onnistuu Englannissa ja Ruotsissa? Molemmissa maissa rahaa kerätään vapaaehtoisilla lahjoituksilla. Lontoolaisten museoiden auloissa oli lasinen laatikko, johon museovierailijoita suostutellaan antamaan neljän punnan lahjoitus. Kai se on mukavampaa antaa rahaa vapaaehtoisesti kuin hampaat irvessä tähtitieteellisen pääsymaksun muodossa. Lontoon museoissa rahaa saatiin myös krääsän myynnissä (esimerkiksi kuvassa näkyvien kynien myynnillä).

Miksei sama onnistu Suomessa? Miksi Ateneumin ja Kiasman aulaan voi laittaa pömpeleitä, joihin voisi vapaaehtoisesti viskata muutaman kolikon? Eikö krääsänmyynnillä saisi kerättyä tarpeeksi rahaa museon pyörittämiseen? On se tietysti niinkin, että Kiasmaan ja Ateneumiin ei virtaa samanlaisia turistivirtoja kuin esimerkiksi The National Galleryyn, mutta kuitenkin. Entäpä Kiasman Ystävät- ja Ateneumin Ystävät -toiminnot? Eikö niilläkään saada kerättyä tarpeeksi rahaa? Eivätkö rahastukseen voisi osallistua eniten ne, joilla sitä rahaa on ja eikö tavallinen kansa ole syytä jättää rauhaa?

Lukisin mielelläni kommentteja aiheesta.