lauantai 9. kesäkuuta 2012

Lontoon musikaaleista


MUSIKAALIT  ---  Sweeney Todd (Adelphi Theatre, Lontoo) ja The Phantom of the Opera (Her Majesty's Theatre, Lontoo)

Hyvät ihmiset, jos olette menossa Lontooseen, suosittelen ehdottomasti musikaalissa käymistä. Halvimmalla liput saa ostamalla ne paikan päältä saman illan näytökseen Tkts-myyntikioskista Leicester Squarelta. Liput kannattaa ehdottomasti ostaa virallisesta myymälästä eikä sortua kaupustelijoiden huippuedullisiin tarjouksiin, jotka osoittautuvat myöhemmin huijauksiksi. Liput voi tietysti myös varata etukäteen netissä ja vaihtaa printtilippu teatterissa oikeaan lippuun.

Näin siis Sweeney Todd- ja The Phantom of the Opera -musikaalit. Molemmat olivat täysosumia. En edes tiedä, mitä niistä kirjoittaisin, koska täydellisyydestä on vaikea sanoa enää mitään. Musikaalissa toimi kaikki: näyttelijät, laulajat, musiikki, lavastus ja valaistus. Molemmat musikaalit olivat niin huikaisevia taide-elämyksiä, että katsomossa ihmettelin, miten tällaista ylipäänsä voidaan toteuttaa teatterissa.

Huomaan, etten pysty kirjoittamaan täydellisyydestä. Sen sijaan kirjoitan kulttuurieroista suomalaisen ja englantilaisen teatterin välillä. Yksi tärkeä ero on loppuaplodit. Suomessahan on tapana, että taputtaminen kestää ikuisuuden ja näyttelijät joutuvat ravaamaan väliverhon ja näyttämön välillä. Suomessa taputetaan niin kauan, kunnes kämmeniä alkaa kihelmöidä, iho menee vereslihalle ja rakkuloita alkaa muodostua. Täällä ei ole yleensä tapana huutaa hurraata eikä muutenkaan metelöidä. Seisomaankaan ei ole tapana nousta.

Toista se on Englannissa, jossa loppuaplodit osataan hoitaa nopeasti ja tehokkaasti. Katsojat pitävät kovaa mekkalaa, huutavat innoissaan ja korkeimpana suosion osoituksena nousevat seisomaan. Käsiä taputetaan yhteen niin lujaa kuin pystyy. Näyttelijät kumartavat vain kerran ja lähtevät väliverhon taakse. Se on sitten siinä. Valot syttyvät, katsojat alkavat suunnistaa kohti ovea ja näyttelijät pääsevät lähtemään kohti kotia tai kuka minnekin. Olisi ihanaa, jos Suomessakin pystyttäisiin vastaavaan tehokkuuteen.

Muitakin eroja huomasin suomalaisen ja englantilaisen teatterikulttuurin välillä. Suomessa avainsanoja teatteri- ja varsinkin oopperakäynneille taitavat olla pönötys ja jäykistely. Ihmiset ovat Suomessa kuin seipään nielleitä ja pelkäävät joka sekunti mokaavansa itsensä jollain tavalla. Mutta Englannissa osataan rentoutua. Her Majesty's Theatressa hämmästelin väliajalla, koska juomapullojen tuominen katsomoon (olimme parvella) oli sallittua. Ehkä rentoa meininkiä voi perustella myös tilan ahtaudella. Kaikki katsojat eivät olisi mitenkään mahtuneet saliin, jossa myytiin väliaikajuomia ja naposteltavaa (esim. karkkipusseja ja jäätelöpikareita!!!). Voisitteko kuvitella, että Suomen Kansallisoopperassa myytäisiin väliajalla karkkeja tai että yleisö lappaisi katsomoon juomapullojen kanssa? No way.

Jos siis olet suuntaamassa Lontooseen, musikaalissa käyminen on aivan ehdoton must - sekä kulttuurierojen että tajunnanräjäyttävien taide-elämysten takia. Suosittelen musikaalia, jonka juonen tietää jo etukäteen. Itse olin nähnyt Sweeney Toddista Tim Burtonin ohjaaman elokuvaversion, joka oli täysin erilainen kuin musikaali. Burtonin elokuvassa huumori oli karsittu minimiin. Burtonin elokuva korostaa synkkyyttä ja antaa veren pulputa. Musikaali oli suorastaan hilpeä Imelda Stauntonin näyttelijäsuorituksen ansiosta.

The Phantom of the Operan olen myös nähnyt elokuvana 2000-luvun puolivälissä (en muista ohjaajan nimeä). Elokuvaversio oli paikoitellen ällöttävän imelä. Musikaalissa sen sijaan ei ollut mitään sentimentaalista, vaan se oli kauttaaltaan järeää kamaa. Oli dramatiikkaa ja kunnon shokkiefektejä, ei mitään liirumlaarumia. Näyttelijä-laulajien äänet olivat myös huipputasoa verrattuna elokuvaan. Mutta kuten sanoin, täydellisyydestä ei voi puhua. Menkää itse näkemään, kuulemaan ja kokemaan!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti