perjantai 29. kesäkuuta 2012

Eihän ihminen pärjää ilman komediaa

(kuvakaappaus BBC:n sivulta, sarjasta "Little Britain)
ELOKUVA / TV-SARJA (dvd)  ---  Little Britain (kaudet 1-3, Pan Vision) ja Little Britain USA (HBO)

Keittokirjani mukaan ihminen pysyy hengissä pitkiäkin aikoja (viikkoja?) ilman ruokaa, mutta ilman vettä ihminen kuolee lyhyessä ajassa (muutamassa päivässä?), koska elintoiminnot romahtavat ilman vettä. Mutta entäpä huumori eri muodoissaan? Kuinka kauan ihminen pysyy elossa ja terveenä ilman huumoria? Arvioni mukaan korkeintaan kuukauden.

Ainakin itse olen niin piintynyt komediafani, ettei elimistöni kestä vakavia komediapuutostiloja. Ehdottomiin suosikkeihini kuuluvat brittikomediat Little Britain (Pikku-Britannia) ja Absolutely Fabulous (Todella upeeta). Suomalaisista komediasarjoista olen fanittanut eniten Muodollisesti pätevää.

Minusta on hämmästyttävää, että komediaa ei yleisesti arvosteta yhtä paljon kuin draamaa, vaikka olen toistuvasti lukenut ja kuullut, että todella hyvän (naurettavan?) komedian tekeminen on huomattavasti vaikeampaa kuin draaman väsääminen. Kai se on helpompaa saada ihmiset vakavoitumaan ja murjottamaan kuin nauramaan ja riehaantumaan.

Samaten komediafaneja pidetään vähä-älyisempinä kuin "syvällistä" draamaa seuraavia ihmisiä. En voi olla sivuamatta aivotutkimusta, jossa huomattiin, että huumorintaju sijaitsee itse asiassa otsalohkossa eli samassa paikassa, missä sijaitsee korkeammat älylliset prosessit.

Muistan erään tutkimuksen tai "tutkimuksen", jossa ihmisiä luokiteltiin televisiomieltymysten mukaan. Eli jos katsot draamaa, olet tasapainoinen, aikuismainen, kypsä, syvällinen ja ties mitä. Mutta jos ruudussasi näkyy komedioita, olet ahdistunut, neuroottinen, epätasapainoinen ja kaikin puolin viallinen ja omituinen. Kaikkein pahimmalta näyttää kauhufanien tilanne, jotka tutkimus leimasi tunne-elämältään kehittymättömiksi. Kauhusta pitävät ovat tutkimuksen mukaan suunnilleen yksisoluisen alkueläimen tasolla.

Mutta varsinaiseen asiaan: Olen hullaantunut Matt Lucasin ja David Walliamsin käsikirjoittamaan ja näyttelemään Little Britain -sarjaan, koska se edustaa on the edge -huumoria, jossa heilutaan kuin veitsen terällä hyvän ja huonon maun välillä ja luisutaan toistuvasti huonon maun ja epäkorrektiuden puolelle. Pidän huumorista, jossa mennään liian pitkälle ja vedetään överiksi. Pidän kiusallisuuden ja vaivaantumisen tunteesta, joka purkautuu nauruun. Haluan yllättyä ja järkyttyä. Vaikka nauran, ajattelen samalla, että tämä on liikaa, näin ei saisi tehdä.

Little Britain -sarjassa on paljon kohtuutonta, kuten rasismia ja homofobiaa. Sarjassa on paljon myös sävähdyttäviä ääri-ilmiöitä, jotka eivät ole aivan arkipäivää, kuten homoja, trasvestiitteja, sairaalloisen ylipainoisia ihmisiä, ilkeitä asiakaspalveluvirkailijoita, rasistisia ja homofobisia seurakuntasisaria, homofobinen homo ja homoseksuaalinen pääministerin avustaja. Ruumiintoiminnot ovat myös hyvin edustettuina sarjassa. Oksennus lentää hillittöminä syöksyinä ja virtsa valuu vuolaina virtoina pitkin lattioita.

Sarjassa on paljon tökeryyttä, alatyylisyyttä, huonoa käytöstä ja ilkeyttä. Mutta se on kuitenkin hillittömän hauska, koska sarjan alatyylisyys on uutta ja oivaltavaa eikä loputtomiin kierrätettyä sovinistista alatyyliä. Tökeryyskin voi olla hauskaa, jos se esiintyy odottamattomassa tilanteessa. Ilkeys voi olla huvittavaa, jos sellainen ihminen on ilkeä, jonka ei missään nimessä oleta olevan ilkeä. Esimerkiksi laihdutusryhmän vetäjän ei oleta laukovan törkeitä kommentteja laihduttajista eikä asiakaspalvelussa työskentelevän naisen oleta olevan hapan ja totaalisen kyllästynyt työhönsä (ainakaan britit, jotka ovat kohteliaisuuden synonyymeja).

Huomaan, että itseeni vetoaa huumorissa eniten yllättävyys. Olen kuullut, että monille huumorissa tärkeintä on ajoitus. En ymmärrä tätä. Mitä hyötyä on täydellisestä ajoituksesta, jos huumorissa ei ole särmää? Eikö huumori perustu aina jonkinlaiseen shokkiefektiin, järkyttämiseen?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti