sunnuntai 27. huhtikuuta 2014

Väliaikakatsaus: lukuelämys 10+


KIRJALLISUUS  ---  Joyce Carol Oates: The Accursed (Fourth Estate, 2013)

Viime aikoina olen kitissyt lukuilon katoamisesta, mutta onneksi tämä romaani oli minulle TÄYSOSUMA. Kirjan lukeminen oli myös niin suuri ELÄMYS, että joudun yhä edelleen haukkomaan henkeä. Itse asiassa kirja oli niin pakahduttava kokemus, että olen päättänyt lukea sen saman tien uudestaan. Todennäköisesti myös kirjoitan romaanista kahteen otteeseen.

Jos Oatesin The Accursed -romaania joihinkin muihin kirjallisiin teoksiin haluaa rinnastaa, ne olisivat Mihail Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan ja raamatun Jobin kirja. Nämä teokset tulivat ensimmäisinä mieleeni, mutta muitakin saattaa olla.

Kirja käsittelee hykerryttävällä tavalla demonisuuden ilmentymiä amerikkalaisessa Princetonin yliopistossa 1900-luvun alkuvuosina. Demonisuus saa romaanissa lukuisia ilmenemismuotoja ja se näyttäytyy eri ihmisille eri tavoin. Kirjassa valkoihoille ja etuoikeutetuille miehille mustien vapaustaistelu on merkki demonisuudesta ja vastaavasti sorretuille mustille valkoisten orjuuttava tai riistävä käytös merkitsee demonisuutta. Samaan tapaan äänioikeuden puolesta taistelevat naiset pitävät miesten halua tukahduttaa naisten vapautuminen merkkinä demonisuudesta ja kuinkas ollakaan, vanhoilliset miehet pitävät suffragettinaisia saatanan riivaamina noitanaisina.

Romaanin sosialisteilla, kuten Upton Sinclairilla on taipumusta nähdä kapitalistien mielivallassa demonisuutta ja vastaavasti kapitalistit ovat hanakasti leimaamassa ammattiyhdistystoiminnan puolesta taistelevia työläissosialisteja demoneiksi.

Eikä tässä vielä kaikki, romaanissa esiintyy useita demoneita henkilöhahmoina. Axson Mayte on muotoaan muuttava viettelijä, joka viekoittelee morsiamen mukaansa tämän häistä. Demoni esiintyy myös hienostuneena ranskalaiskeikarina ja saksalaisylimyksenä Count English von Gneist, joka syöksee naisia turmioon ja raatelee ainakin yhden miehen kuoliaaksi yliopistokampuksella. Naisdemoni ottaa ilmeisesti muodokseen Cybella Peckin eli Countess Cybella de Barhegen, joka lumoaa miehiä yliluonnollisella kauneudellaan ja manipuloi heitä vallanhimoisilla juonillaan.

Lukiessani mietin koko ajan, mitä demonisuus oikein on. Vaihtoehtoisina selitysmalleina on ainakin hulluus, poikkeavuus, sopimaton käytös kyseisenä ajankohtana (esim. naisten äänioikeuden tavoittelu 1900-luvun alkupuolella) tai henkilön katsantokannasta riippuen moraaliton toiminta (eri ihmisille täysin vastakkainen toiminta saattaa näyttäytyä "moraalittomana"). Yksi mahdollisuus on, että demonisuus on todellista (siis fiktion sisäisessä todellisuudessa todellista).

Pidän kirjan kerronnassa nimenomaan siitä, että Oates osaa leikitellä lukijan tulkintojen kanssa. Juuri kun lukijana alan uskoa, että demonisuus olisi todellista, kirjailija vetää maton alta ja antaa ymmärtää, että demonisuus on pelkkä hallusinaatio. Tai kun alan uskoa, että demonisuudelle löytyy täysin arkinen selitys, kirjailija paiskaa näyttämölle hirviödemonin, demonisisaren ja näiden asuttaman helvetin kartalon löyhkäävine mantereineen, jossa demonikaksikko harjoittaa saastaisia rituaalejaan yötä päivää. Ja vielä viime sivuillakin Oates onnistuu säpsäyttämään. Pahin demoni löytyy lopulta sieltä, missä sen ei ikinä uskoisi olevan.

The Accursed vaatii niin paljon sulattelua, että taitaa olla pakko lukea se uudestaan. Haluan selvittää myös kirjan suhteen todelliseen historiaan (kirjassa esiintyy historiallisia henkilöitä kuten Woodrow Wilson, Upton Sinclair ja Jack London). Ja miten romaani pitäisi luokitella? Onko se goottilainen kauhuromaani vai kummallinen risteytys luotettavaa historiankirjoitusta ja historiankirjoituksen parodiointia?

sunnuntai 13. huhtikuuta 2014

Lukuelämyksistä (ruikutus jatkuu)

(kuva ei liity tekstiin)
Varoitus: Tässä tekstissä selvittelen omaa kupoliani. Tekstini sisältää lähinnä itsekeskeistä ruikutusta, purkauksia, räjähdyksiä ja kiukun kihinää - mutta myös epärealistista toiveajattelua.

Haikailen niitä kaukaisia aikoja, jolloin sain kirjallisuudesta voimakkaita elämyksiä. Olin silloin 15-20-vuotias ja luin ensimmäistä kertaa elämässäni ns. aikuisten kirjoja. Mieleen ovat jääneet ainakin nämä: Hermann Hessen Arosusi, Jonathan Swiftin Gulliverin retket, Emile Zolan Nana, Viktor Hugon Kurjat, Franz Kafkan novellit ja Mika Waltarin historialliset romaanit (yllättäen kaikki mieskirjailijoita).

Nuo kirjat ravisuttivat, lumosivat ja pökerryttivät. Mutta johtuiko se vain iästäni? Olisinko lumoutunut mistä tahansa aikuisten kirjasta? Olisin tai en, joka tapauksessa ikävöin lumoutumisen tunnetta. En ole saanut sitä kirjallisuudesta enää pitkiin aikoihin. Tai lievemmässä muodossa, jos olen lukenut romaaneja englanniksi tai ruotsiksi. Alkukielellä lukemalla olen kokenut uutuudenviehätystä, lumousta, innostusta ja lukemisen iloa.

En tiedä, etsinkö kirjoista vääriä asioita tai odotanko lukemiselta liikaa. Toivon aina lukuelämykseltä todella intensiivistä kokemusta, jotain hypnoottista ja tainnuttavaa. Haluan, että teksti imaisee minut sisäänsä ja nielaisee omaan fiktiiviseen maailmaansa. Haluan lumoutua lauseiden rytmistä ja kerronnasta. Haluan, että voisin aistia tekstin takaista todellisuutta kaikeilla aisteillani. Haluan, että pystyn visualisoimaan kuvatun todellisuuden, haluan päästä henkilöhahmojen ihon sisälle, haluan nähdä, kuulla ja haistaa. Jos kirjassa kuvataan esimerkiksi metsää, haluan pystyä haistamaan metsän tuoksut ja kuulla oksien rasahdukset. En tietenkään tarkoita mitään hallusinaatioita vaan erittäin voimakasta (itse)hypnoottista tilaa.

Pahinta mitä lukijana tiedän, on ulkokohtainen kyräily. Jos teksti ei vedä minua sisäänsä, jään ulkopuolelta mittailemaan sitä, analysoimaan ja arvioimaan sitä. Tekstin pitää sytyttää, sen pitää viekoitella ja houkuttaa, se ei saa jättää kylmäksi.

En tiedä, olenko jotenkin vinksahtanut, koska haluan/toivon kirjallisuudelta kokonaisvaltaista elämystä. Haluan, että teksti jollain tavalla täyttää koko kehoni. Että lauseiden virta tavallaan imeytyisi verenkiertooni, että voisin hengittää lauseita tai että lauseiden rytmi ei ainakaan rikkoisi hengitykseni rytmiä. Haluan, että voisin kokea tekstin tavallaan koko elimistölläni: lihaksissani, luissani, kaikissa kudoksissani ja soluissani. Onko tämä outoa? Ehkä on. Ehkä yleensä musiikin odotetaan herättävän kuulijallaan kokonaisvaltaisia reaktioita, mutta ei kirjallisuuden.

Ehkäpä seuraavaksi latistan tunnelmaa kertomalla, mitkä kirjat ovat olleet aikuisikäni pahimpia lukuelämyksiä, lukukokemuksia suoraan helvetistä. Ensimmäisenä tulee mieleen Mario Vargas Llosan Vihreä talo (hyi h#+%&tti mitä p¤&+aa). Seuraavana mieleeni luikertelee painajaismaisen pitkäveteinen ja täysin yhdentekevä lukukokemus Antti Hyryn romaanista Uuni (voi v¤&#u kun en tajunnut jättää kesken sitä s&%+&nan p¤#"aa). Ja ensimmäisenä naiskirjailijana tässä tekstissä mainitsen inhokkini Anni Blomqvistin Myrskyluodon Maija (voi jum#"?¤ta mitä v?#un lässytystä s"%&#na).

Ylläolevia kirjoja lukiessani pystyin jo melkein käsittämään, miltä juutalaisista tuntui keskitysleirin kaasukammiossa, kun tappava kaasu alkoi virrata "suihkusta". Yhtä hyvin pystyn myös käsittämään, miltä tuntuu viettää ikuisuus helvetin kiehuvassa järvessä kuoleman jälkeen. Tai miltä tuntuu istua sähkötuolissa ja odottaa omaa teloitustaan. Tai seisoa hirttolavalla köysi kieputettuna kaulan ympärille ja odottaa milloin lattialuukku avautuu jalkojen alta. No niin, eivätköhän nämä esimerkit kuvaa kärsimystäni riittävän selvästi.

Nyt nousi verenpaine ja pulssi, kun kirjoitin nuo nimet. Toivon totisesti, että en enää ikinä-ikinä-ikinä-ikinä-IKINÄ lue sellaista kirjaa loppuun, jota lukiessa en pysty ajattelemaan mitään muuta kuin "Eiks tää s#¤%"+&%n p"#¤a lopu koskaan?" 

Oh-hoh, olipa taas purkaus. Jos joku on erehtynyt lukemaan teksini loppuun, otan osaa. Toivottavasti en ihan kokonaan pilannut päivääsi. Ehkä lähdenkin tästä lenkille. Jospa saisin lenkkipolulla kupolini vihdoin kuntoon. Lähtisi ketutuskäyrät laskuun.

torstai 10. huhtikuuta 2014

Lukuilon korvikkeet


Äskettäin ruikutin lukuilon ja keskittymiskyvyn katoamisesta. Eilen aloin huolestuneena miettiä, osaanko ylipäänsä enää lukea ollenkaan. Pelkäsin, että mekaaninen lukutaito ja luetun ymmärtäminen näivettyy kokonaan kahden viikon lukutauon jälkeen. Mutta yllätys: osaan edelleen lukea ja jopa ymmärrän lukemaani! Luin eilen yhden luvun Joyce Carol Oatesin romaanista The Accursed.

Pääasiallisesti lukuiloni on kuitenkin piileksinyt jossain nurkan takana tai kiven sisällä. Koska en pysty uppoutumaan fiktiivisiin maailmoihin, olen niiden sijaan hurahtanut muihin juttuihin. Teeinnostukseni on lähtenyt täysin lapasesta. Ensimmäistä kertaa elämässäni maistoin vihreää teetä Orient-tyylisenä pussiteenä, joka oli maustettu tähtianiksella, kanelilla ja fenkolilla.

Kohta huomasin ostaneeni vihreää teetä irtoteenä eri makuisena. Ensimmäinen tuttavuuteni oli gunpowder -vihreä tee. Kun avasin pussin, sieltä pöllähti vanhentuneen oliiviöljyn haju. Epäilin hajuharhaa, mutta sanakirjasta selvisi, että tee sisältää itse asiassa eteerisiä öljyjä. Oudosta hajusta huolimatta gunpowder maistuu hyvältä. Seuraavaksi maistelin Earl Grey -vihreää teetä, joka on maustettu pistävänhajuisella bergamottiaromilla. Maku on siedettävä. Sitten hairahduin ostamaan jasmiiniteetä, joka haisee tympeän makealle. Valmiissa teessä jasmiini ei enää lemahda eikä maistu. Seuraavaksi aion hankkia japanilaista sencha-teetä ja tutustua mintulla maustettuun vihreään teehen.

Vihreän teen lisäksi olen innostunut afrikkalaisesta rooibos-teestä. Olen juonut sitä maustamattomana sekä mangolla, limellä ja lakritsinjuurella maustettuna. Raa'alla inkivääriviipaleella maustettu rooibos maistuu myös pirteältä. Yritän hillitä itseäni, etten innostu ostelemaan kaiken maailman yrttejä ja mausteita, joita voi sekoittaa rooiboksen kanssa, kuten kiinanruusun kuivattuja lehtiä, sitruunaruohoa, vaniljatankoja ja lakritsinjuuripaloja, mutta kiusaus on kova.

Eikä tässä vielä kaikki. Teeintoilun lisäksi olen lähtenyt hifistelemään kahvien kanssa. Italialaisen mutteripannun olen hankkinut jo aiemmin, mutta nyt sorruin ostamaan käsin veivattavan kahvimyllyn, jota varten olen tietysti ostanyt myös kahvipapuja, mitäpä muutakaan kuin sataprosenttista arabicaa. Näillä aineksilla ja vehkeillä pyöräytän ihanan tuoretta ja pehmeän makuista espressoa (tai mokkakahvia, miten sitä nyt haluaa kutsua). Juon tätä pikkiriikkisestä kupista hitaasti siemaillen.

En tiedä, onko keulimiseni tervettä vai sairasta. Missä vaiheessa innostus menee niin överiksi, että hulluuuden tunnusmerkit täyttyvät? Toisaalta pidän hyvänä asiana, että ylipäänsä kykenen innostumaan jostain enkä ole vajonnut täydelliseen apatiaan. Koen olevani oma itseni, jos olen utelias, innostunut ja tunnen voimakasta uutuudenviehätystä.

Tätä ennen olen innostunut mm. chileistä ja kuivatuista pavuista. Laajimmillaan papuvalikoimaani kuului pientä ja suurta valkoista papua, ruskeaa ja mustaa papua, pintopapua, adukipapua, kidneypapua, mustasilmäpapua, mungpapua ja näiden lisäksi vielä kikherneet ja kolmenlaista linssiä. Chili-innostukseni pahinta keulimista hillitsi habanero-chilin laukaisema voimakas paniikki ja kuolemanpelko. Nykyään chili on minulle vain yksi mauste muiden mausteiden joukossa. Pavuistakin on tullut perusmättöä.

Yletön innostuminen ei ehkä ole hyvä asia, mutta aina voisi mennä huonommin. Enpähän ole ainakaan lähtenyt kokeilemaan huumeita, en vedä viinaa enkä polta tupakkaa. En harrasta mitään extreme-urheilulajia, jossa voi murtaa luunsa, halvaantua tai päätyä koomaan. Enkä ole päätynyt rikoskierteeseen. En ryöstä laukkuja enkä potki mummoja, en suunnitele pyramidihuijauksia enkä ole hurahtanut sarjamurhaamiseen (jos tässä yhteydessä voi puhua hurahtamisesta). Jos asiani olisivat todella huonosti, kämpässäni lojuisi valtava arkkupakastin, johon olisin säilönyt murhaamieni ihmisten paloiteltuja ruumiinosia. Säännöllisin väliajoin sulattaisin pakasteen ja valmistaisin siitä kannibalistisen aterian. Eli tällaiseen kauhukuvaan verrattuna toimintani on täysin normaalia.

Onneksi en ole myöskään kehittänyt itselleni mitään kummallisia fetissejä ja fiksaatioita. Minulla saattaisi esimerkiksi olla pakkomielle seurustella yksisilmäisen, puujalkaisen, kuusisormisen korealais-ugandalaisen shemalen kanssa, joka puhuu äidinkielinään tanskaa ja harrastaa jodlausta. Mutta ei ole. Eli loppujen lopuksi kaikki on hyvin. Mutta jos jotain toivon, niin lukuilo, tule takaisin.

tiistai 1. huhtikuuta 2014

Julkaisuvapaa tiedote

Blogini sähköpostiin tulee satunnaisesti erilaisia tapahtumatiedotteita. Aina en jaksa edes avata niitä puhumattakaan, että julkaisin ne blogissani. Mutta nyt päätän poikkeuksellisesti julkaista tämän mielenkiintoisen oloisen tiedotteen ilmaistapahtumasta Helsingissä.
-------------------------------------------------------

APRIL FOOLS' DAY FESTIVAL (Hakaniemen tori, Helsinki)

18.00 - 18.30 Satu Silvo: Pakuritee Paradise

Satu Silvo kertoo uutuuskirjastaan Pakuritee Paradise. Silvo paljastaa, kuinka päivittäinen pakuriteen juominen on edistänyt näyttelijän terveydentilaa ja auttanut häntä paranemaan lukuisista sairauksista, kuten välilevynpullistumasta, keuhkoahtaumasta, paksusuolitulehduksesta, liekkiluomesta, myyräkuumeesta, oligofreniasta, limakalvosirottumasta, homepölykeuhkosta, akromegaliasta, glaukoomasta, albinismista, harmaakaihista, nokkosrokosta sekä virtsakivitaudista.

18.30 - 19.00 Miikka Nousiainen: Wanna-Be Gay Porn Star

Miikka Nousiainen kertoo, että ennen Vadelmavenepakolainen-romaanin julkaisua hän suunnitteli ja toteutti romaanin Wanna-Be Gay Porn Star, mikä ei kirjailijan pettymykseksi kuitenkaan ylittänyt kustantamoiden julkaisukynnystä. Kuten tunnettua Vadelmavenepakolaisessa päähenkilönä on suomalaismies, joka haluaa epätoivoisesti olla ruotsalaismies. Romaanissa Wanna-Be Gay Porn Star esiintyy puolestaan heteroseksuaalinen suomalaismies, joka yrittää väkisin muokata itsestään aikuisviihteen kovinta nimeä gaypornossa.

19.00 - 19.30 Tankotanssin SM-kisat

Tankotanssin SM-kisoja tuomaroi Päivi Räsänen. Tankotanssin mestaruudesta taistelevat rohkeilla esityksillään mm. Anu Saagim, Jutta Urpilainen, Jonne Aaron, Marco Bjurström, Ilkka Kanerva, Anssi Kela ja Leif Segerstam.

19.30 - 20.00 Jyrki Katainen

Jyrki Katainen kertoo ruuansulatuksensa ongelmista ja niiden yhteydestä sisä- ja ulkopoliittisten kriisien aiheuttamaan stressiin.

20.00 - 21.00 Katri Helena ja M.A. Numminen

Katri Helena ja M.A. Numminen laulavat duettona venetsialaisen barokkimusiikin rakastuimpia klassikoita ja ihastuttavimpia helmiä.

Tapahtuman juontaa Spede Pasanen.

Vapaa pääsy. Tervetuloa!
--------------------------

Bloggajana täytyy kyllä sanoa, että erittäin mielenkiintoiselta tapahtuma vaikuttaa. Täytyypä mennä tsekkaamaan. Toivottavasti myös muut ihmiset ovat sankoin joukoin rynnimässä Hakaniemen torille.