sunnuntai 13. huhtikuuta 2014

Lukuelämyksistä (ruikutus jatkuu)

(kuva ei liity tekstiin)
Varoitus: Tässä tekstissä selvittelen omaa kupoliani. Tekstini sisältää lähinnä itsekeskeistä ruikutusta, purkauksia, räjähdyksiä ja kiukun kihinää - mutta myös epärealistista toiveajattelua.

Haikailen niitä kaukaisia aikoja, jolloin sain kirjallisuudesta voimakkaita elämyksiä. Olin silloin 15-20-vuotias ja luin ensimmäistä kertaa elämässäni ns. aikuisten kirjoja. Mieleen ovat jääneet ainakin nämä: Hermann Hessen Arosusi, Jonathan Swiftin Gulliverin retket, Emile Zolan Nana, Viktor Hugon Kurjat, Franz Kafkan novellit ja Mika Waltarin historialliset romaanit (yllättäen kaikki mieskirjailijoita).

Nuo kirjat ravisuttivat, lumosivat ja pökerryttivät. Mutta johtuiko se vain iästäni? Olisinko lumoutunut mistä tahansa aikuisten kirjasta? Olisin tai en, joka tapauksessa ikävöin lumoutumisen tunnetta. En ole saanut sitä kirjallisuudesta enää pitkiin aikoihin. Tai lievemmässä muodossa, jos olen lukenut romaaneja englanniksi tai ruotsiksi. Alkukielellä lukemalla olen kokenut uutuudenviehätystä, lumousta, innostusta ja lukemisen iloa.

En tiedä, etsinkö kirjoista vääriä asioita tai odotanko lukemiselta liikaa. Toivon aina lukuelämykseltä todella intensiivistä kokemusta, jotain hypnoottista ja tainnuttavaa. Haluan, että teksti imaisee minut sisäänsä ja nielaisee omaan fiktiiviseen maailmaansa. Haluan lumoutua lauseiden rytmistä ja kerronnasta. Haluan, että voisin aistia tekstin takaista todellisuutta kaikeilla aisteillani. Haluan, että pystyn visualisoimaan kuvatun todellisuuden, haluan päästä henkilöhahmojen ihon sisälle, haluan nähdä, kuulla ja haistaa. Jos kirjassa kuvataan esimerkiksi metsää, haluan pystyä haistamaan metsän tuoksut ja kuulla oksien rasahdukset. En tietenkään tarkoita mitään hallusinaatioita vaan erittäin voimakasta (itse)hypnoottista tilaa.

Pahinta mitä lukijana tiedän, on ulkokohtainen kyräily. Jos teksti ei vedä minua sisäänsä, jään ulkopuolelta mittailemaan sitä, analysoimaan ja arvioimaan sitä. Tekstin pitää sytyttää, sen pitää viekoitella ja houkuttaa, se ei saa jättää kylmäksi.

En tiedä, olenko jotenkin vinksahtanut, koska haluan/toivon kirjallisuudelta kokonaisvaltaista elämystä. Haluan, että teksti jollain tavalla täyttää koko kehoni. Että lauseiden virta tavallaan imeytyisi verenkiertooni, että voisin hengittää lauseita tai että lauseiden rytmi ei ainakaan rikkoisi hengitykseni rytmiä. Haluan, että voisin kokea tekstin tavallaan koko elimistölläni: lihaksissani, luissani, kaikissa kudoksissani ja soluissani. Onko tämä outoa? Ehkä on. Ehkä yleensä musiikin odotetaan herättävän kuulijallaan kokonaisvaltaisia reaktioita, mutta ei kirjallisuuden.

Ehkäpä seuraavaksi latistan tunnelmaa kertomalla, mitkä kirjat ovat olleet aikuisikäni pahimpia lukuelämyksiä, lukukokemuksia suoraan helvetistä. Ensimmäisenä tulee mieleen Mario Vargas Llosan Vihreä talo (hyi h#+%&tti mitä p¤&+aa). Seuraavana mieleeni luikertelee painajaismaisen pitkäveteinen ja täysin yhdentekevä lukukokemus Antti Hyryn romaanista Uuni (voi v¤&#u kun en tajunnut jättää kesken sitä s&%+&nan p¤#"aa). Ja ensimmäisenä naiskirjailijana tässä tekstissä mainitsen inhokkini Anni Blomqvistin Myrskyluodon Maija (voi jum#"?¤ta mitä v?#un lässytystä s"%&#na).

Ylläolevia kirjoja lukiessani pystyin jo melkein käsittämään, miltä juutalaisista tuntui keskitysleirin kaasukammiossa, kun tappava kaasu alkoi virrata "suihkusta". Yhtä hyvin pystyn myös käsittämään, miltä tuntuu viettää ikuisuus helvetin kiehuvassa järvessä kuoleman jälkeen. Tai miltä tuntuu istua sähkötuolissa ja odottaa omaa teloitustaan. Tai seisoa hirttolavalla köysi kieputettuna kaulan ympärille ja odottaa milloin lattialuukku avautuu jalkojen alta. No niin, eivätköhän nämä esimerkit kuvaa kärsimystäni riittävän selvästi.

Nyt nousi verenpaine ja pulssi, kun kirjoitin nuo nimet. Toivon totisesti, että en enää ikinä-ikinä-ikinä-ikinä-IKINÄ lue sellaista kirjaa loppuun, jota lukiessa en pysty ajattelemaan mitään muuta kuin "Eiks tää s#¤%"+&%n p"#¤a lopu koskaan?" 

Oh-hoh, olipa taas purkaus. Jos joku on erehtynyt lukemaan teksini loppuun, otan osaa. Toivottavasti en ihan kokonaan pilannut päivääsi. Ehkä lähdenkin tästä lenkille. Jospa saisin lenkkipolulla kupolini vihdoin kuntoon. Lähtisi ketutuskäyrät laskuun.

16 kommenttia:

  1. Toivottavasti lenkki helpotti ja seuraava kirja on pelkkää aahoohuuhmitenhelv*tinhienoakirjallisuusvoikaanolla-osastoa ;)
    ps. mä diggaan näitä sun ketutuspäiviä

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. HeidiBee, lenkin jälkeen olen selvästi pirtsakampi. Muutuin heti iloisemmaksi ja optimistisemmaksi. Varsinainen ihmeparaneminen!

      Ihanaa, että tykkään ketutuspäivistäni! Ilmeisesti kuulostavat yllättävän tutuilta myös sinulle :-o

      Poista
  2. Hieno purkaus. Siis oikeesti mahtavaa tuuletusta. Ja Uuni oli kyllä kamalan pitkäveteinen.

    Muistelisin ihan jostain lukeneenikin, että esim. Hessen kirjoista osa on juuri sellaisia, jotka puhuttelevat erityisesti suht nuoria lukijoita. Samoin esim. Rikos ja rangaistus.

    Oletko kokeillut lukea dekkareita välillä vai onko ne ihan yök? Itse olen huomannut, että dekkarit, joiden juoni rakentuu esim. murhaajan henkilöllisyyden ratkaisuun tukevat jollakin tavoin pääsyä tekstin viehätykseen. Teksti ikään kuin kantaa lukijaa. Yksi vaihtoehto voi olla myös, että lukee hitaammin, antaa tekstille enemmän mahdollisuuksia kasvaa. Nämä on toimineet mulla. Tosin kuulun muutenkin niihin, joiden kohdalla lukemisessa on välillä pitkiäkin vähemmän aktiivisia aikoja.


    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitokset että arvostat revittelyäni! :D Uuni oli todellakin aivan hirveä. Hessen Arosudessa päähenkilö oli niin sekopäinen, että ainakin minulle samastuminen häneen oli todella helppoa, ainakin silloin nuorena!

      Dekkareitakin olen lukenut ja välillä kolahtaa, mutta luulisin, että tällä hetkellä minun kannattaa keskittyä lukemaan enkuksi. Just nyt on kesken Carol Joyce Oatesin "The Accursed". Pidän Oatesin kirjoitustyylistä, kerronnasta ja romaanien aiheista. Tässä romaanissa on ilmeisesti jonkinlainen muotoaan muuttava paholaishahmo, vähän samantyyppinen kuin Bulgakovin kirjassa "Saatana saapuu Moskovaan". Muutenkin asetelma, jossa yliopistolla kummittelee ja ihmiset sekoavat, tuntuu aika raflaavalta ;)

      Poista
  3. Tuija, sama juttu täällä: haltioidun useammin englanninkielisistä kuin suomenkielisistä kirjoista. Nyt blogiaikana olen lukenut kyllä aika vähän englannin kielellä ja silti saanut hyviä kiksejä. Mutta hei, eihän niitä superelämyksiä ihan alvariinsa voi tulla!

    Hyvä, että lenkki on jo auttanut ketutukseen.
    Luepas Juhani Känkäsen kirjat Toivon mukaan ja Elämäni mustimmat hetket. Minusta jotenkin tuntuu, että ne voisivat auttaa lukuilon palauttamisessa. ;)
    Voimia etsintään, kyllä se sieltä löytyy ...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Marjatta, yritän kanssa takoa kallooni, ettei niitä superelämyksiä voi aina saada. Suurin osa ajasta on laimeat perusfiilikset.

      "Elämäni mustimmat hetket" kuulostaa minulle suunnitellulta kirjalta. Olen synkeä pessimisti (johon yritän saada valoa repivällä huumorilla). Erikoislahjakkuutenani on pirujen maalailu seinille, joten eiköhän lähde... Kiitos vinkistä, Marjatta! ;)

      Poista
  4. Apua, menen ihan kyyryyn ja varon potkuja, mutta minusta Uuni oli upea! No, mun pitääkin jo mennä, ihan juosten... :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Marmustoi, ei tarvi yhtään pelätä aggressiotani, koska pystyn hyväksymään, että joku muu pitää Uunista :)

      Poista
  5. Olipas mainio avautuminen - luin ihan kokonaan ja loppuun asti! :D Olenkin välttynyt kaikilta noilta mainitsemiltasi "inhokeilta" ja luulen, että vältyn jatkossakin ;)

    Minuun(kin) muuten musiikki (ei tietenkään mikä tahansa) tekee suuremman vaikutuksen kuin useimmat kirjat. Sellaisia sukat pyörii jaloissa -kirjoja ei niin usein kohdalle osu, mutta ihan hyviä noin muuten.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Elegia! ;) Muista varoa ennen kaikkea "Vihreää taloa", koska se totally bloody piece of shit and absolutely f#cking disgusting asshole whatever I can't even find worlds to describe it". Voi apua, enkuksi kiroaminen on yllättävän vaikeaa. En vaan saa siihen oikeaa tatchia :P (tuon ilmeen on tarkoitus kuvata hämmennystä)

      Poista
  6. Osaan arvostaa hyvää purkausta, ja tämä toi paikoittain hymyn huulilleni. Tänks.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Jere! Epäilinkin, että räyhäämiseni saattaisi enemmänkin huvittaa kuin herättää paheksuntaa ;)

      Poista
  7. Tuttua, vuosiin ei mikään ole oikein kolahtanut. Onneksi nykyään kirjan voi jättää kesken, ei ole pakko laahata sen loppuun asti, jos ei vaan iske.

    Jos kaipaat psykologia, koukuttavia trillereitä, joissa ei välttämättä tapahdu murhia, eikä muitakaan rikoksia, mutta jossa paha on läsnä ihan meissä tavallisissa ihmisissä, niin suosittelen Barbara Vinen kirjoja. Suomeksi en ole niitä lukenut, muutama on kait käännetty, mutta kun kerran luet enkuksi, niin hyvä. Vine-salanimellä kirjoittava Ruth Rendell on viimeisin kirjailija, joka on tehnyt minuun jonkinlaisen vaikutuksen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. SusuPetal, olenkin lukenut yhden Barbara Vinen ja jopa ostanut sen itselleni. Kirja on The Minotaur. Muistaakseni pidin siitä. Olen pitänyt Ruth Rendellistä myös Ruth Rendellinä. Kiitos vinkistä, SusuPetal ;)

      Poista
  8. Ihanaa, tällaista tuuletusta lisää :D Olen ihan samaa mieltä Myrskyluodon Maijasta, en edes tiedä miksi vaivauduin lukemaan kaikki osat ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Suvi! Myrskyluodon Maijassa ärsyynnyin eniten kertojan "täydellisyydestä". On todella rassaavaa, jos joku on koko ajan oikeassa ja tekee kaiken aina oikein. Siihenhän sisältyy piiloviesti, että kaikki muut ovat koko ajan väärässä ;)

      Poista