lauantai 28. heinäkuuta 2012

Suomennälkä


KIRJALLISUUS  ---  Kalevala

Monet kärsivät makeannälästä, useita riivaa rakkaudennälkä, mutta minuun iskin suomennälkä. Tällaista sanaa tuskin on edes olemassa, tekaisin sen juuri äsken. Suomennälällä tarkoitan voimakasta kaipuuta omaa äidinkieltään kohtaan. Olen nimittäin viime aikoina lukenut muutamia kirjoja englanniksi ja alkoi tuntui kuin yhteys omaa äidinkieleen olisi haurastumassa. Mikäpä avuksi? Tietysti kansalliseepoksemme, jonka kieli on niin alkukantaista kuin suomenkieli voi olla.

Oma äidinkieli on aina tunteen kieli. Oma äidinkieli sijaitsee koko kehossa. Se kiertää veressä, sitä hengittää, se on juurtunut luihin ja lihaksiin, se sykkii sydämessä, se kaikuu korvissa ja välkkyy silmissä, myös suljetuin silmin. Omaa äidinkieltään voi maistaa ja haistaa, mutta vierasta kieltä voi vain ihailla kauempaa, se ei mene ihon alle.

Ainakin itselleni Kalevalan alkukantainen suomi on moniaistista kieltä. Kun luen kuvauksen metsästä, koen samalla itsekin siirtyväni metsään. Kun luen metsästä, haistan metsän kostean tuoksun, mullan, sammaleet ja pihkantuoksun. Näen kävyt, maassa risteilevät juurakot, mustikanvarvut, puolukanvarvut, kivet, kanervat ja jäkälät. Jos luen samasta aiheesta englanniksi, en koskaan kykene samaan elämyksellisyyteen.

Kalevalaa lukiessani haistan raudanhajun. Jostain syystä juuri raudanhaju edustaa minulle suomalaisuutta. Ehkä siksi, että rauta on kovaa, karkeaa ja ruosteisena sekoitus rumuutta ja kauneutta. Se muistuttaa jollain tapaa Suomen luonnon kovuutta tai ihmismielen karkeutta, mikä on usein ilmaston muovaama. (Kai tropiikissa on helppo rentoutua, koska ei tarvitse puolen vuoden ajan jännittää lihaksiaan kylmyydessä tai pelätä jäätyvänsä lumihankeen).

Entäpä Kalevalan kieli sitten? Tunnustan avoimesti, että kohtaan joka aukeamalla useita itselleni vieraita sanoja, mutta se ei menoa haittaa, koska runomuotoisessa kerronnassa olen rytmin vietävänä enkä jaksa takertua joka ikiseen sanaan. Osa sanoista saattaa olla taiteellisen vaikutelman lisäämiseksi luotuja, mutta paljon on myös agraarisanastoa, joka ei vain kaupunkilaiselle avaudu. En esimerkiksi tiedä, mikä on sotkulaituri (pesulaituri?), mikä on lieto (epäluotettava?) tai mikä on hursti (säkkikangas?), mutta antaa olla.

En aio tässä esittää Kalevalan juonireferaattia, mutta totean vain, että se ei ole kuollut klassikko, jo joku niin luulee. Se ei ole homeinen eikä pölyinen, vaan siinä on niin rankkaa action:ia että moni Hollywood-leffakin jää kakkoseksi. Eniten itseäni säväyttivät naistenmiehen ja riidanhaastajan Lemminkäisen edesottamukset maan päällä ja manalassa. Jos lukija ei saa säväreitä kuvauksesta, jossa Lemminkäisen ruumis ajelehtii paloina Tuonen mustalla joella ja hänen äitinsä saapuu haravoimaan jokea rautaisella haravalla, kannattaa epäillä vakavaa aivovauriota. Tai jos kuvaus Kullervon kohtaamisesta etäisen kotiväen kanssa ei hetkauta, suosittelen aivoproteesin asentamista. (Oh-hoh, tulipa kirjoitettua aggressiivista tekstiä!)

Pitää kai lopetella, koska verenpaine alkaa nousta liikaa. Suosittelen kaikille Kalevalan lukemista, jos se on syystä tai toisesta jäänyt lukematta tai jos se on jo luettu, lukemaan uudestaan. Itse luin Kalevalan vasta toisen tai kolmannen kerran. Ensimmäisellä kerran jätin kesken, koska ahdistuin liikaa väkivaltaisten avioliittokuvausten takia (jotka myöhemmin osoittautuivat "ikuisen eron runoudeksi"). Ei ole siis koskaan liian myöhäistä lukea kansalliseepostamme, paitsi jos lojuu kuolinvuoteella melkein raatona, puolisokeana ja aivot hapertuneina. Mutta silloinkin voi pyytää jotakuta toista lukemaan ääneen, ellei sitten satu olemaan myös puolikuuro.

Myöhempi lisäys:
En oikein itsekään ymmärrä, miksi olin tätä tekstiä kirjoittaessani niin käärmeissäni ja puolustuskannalla. Tosiasiahan on, että tekstini lukija on todennäköisesti jo valmiiksi kiinnostunut kirjallisuudesta eikä hänelle tarvitse raivokkaasti perustella, että Kalevala on laatutavaraa. Mielessäni välkkyi kai kuvia muutamista yläasteääliöistä, joiden mielestä kirjallisuus on typerää ja ainoat tärkeät asiat ovat kännissä örveltäminen ja ojaan sammuminen. Eli jos joku on jaksanut teksini lukea loppuun, kannattaa pyrkiä täysin ignoroimaan tunteenpurkaukseni (mikä tuskin jää viimeiseksi). En halua poistaa tekstiäni, koska mielestäni blogikirjoittamisessa on nimenomaan parasta eri kirjoitustyyleillä leikkiminen. Ei tarvitse ahtaa itseään mihinkään valmiiseen lokeroon.

perjantai 27. heinäkuuta 2012

Vaikeinta maastoa

(kuva Texicallin sivulta)

MUSIIKKI  ---  Jonna Järnefelt: Aamukahviasetelma (Texicalli Record, 2004)

Näyttelijä-laulaja Jonna Järnefeltin levy tarttui käteeni kirjastossa. Kuuntelussani jumiuduin kappeleen Vaikeimman kautta sanoituksiin, jotka ovat Heimo Hatakan käsialaa:

(--)
mennään vaikeimman kautta
kompastellen
mennään pisintä tietä
vaikeinta maastoa
umpihankeen
silmät sidottuina
muuten emme uskalla 
rakastaa

(--)
tehdään tuttavuutta
punastellen
vereslihalla ja 
sydänverellä
pää edellä
tuntemattomaan veteen
muuten emme uskalla
rakastaa
...

Hätkähdin tapaa, jolla Hatakka kuvailee rakkautta. Yleensä kai ihmiset tavoittelevat helpointa ratkaisua, suorinta reittiä, moottoriteitä, taksikyytejä, hissejä, rullaportaita ja oikopolkuja, mutta laulussa kaikki tapahtuu ikään kuin väärinpäin, nurin kurin. Itselleni tämä tuntuu pysäyttävältä ajatukselta, ehkä siksi, etten ole rakastunut. Mutta jos olisin, tällaisko se olisi vai vaatisinko kärsimättömänä aina helpointa tietä, kuten niin moni muukin?

Toinen asia, mikä pisti silmääni, on laulun unikuvasto. Hatakka liikkuu rakkaudessaan unenomaisessa maisemassa. Ainakin omissa unissani olen ollut rämpimässä umpimetsissä, jossa kasvaa pelkästään kuolleita puita ja vieläpä ylämäkeen tai sitten yritän edetä sekavissa yleiskaupungeissa, jotka ahdettu täyteen todella huonoa arkkitehtuuria.

Laulua kuunnellesani mieleeni ponnahti myös oivallus, että Hatakka käyttää rakkaudesta samankaltaisia ilmaisuja kuin mitä liitetään usein luovuuteen. Luovaa prosessia kuvataan usein ryteiköissä ja rämeiköissä raahautumisena, suohon uppoamisena ja kaikkea muuta kuin helppona. Kai luovuuteen kuuluu myös kirkkaita hetkiä, auringonpaistetta ja flow:ta, virtaa, josta on jaksettu jauhaa kyllästymiseen asti. Mutta jos luovuuteen antautuu, on kai kestettävä myös sokkeloiset labyrintit, ahtaat tunnelit, vetiset suot ja umpeen kasvaneet rämeiköt.

keskiviikko 18. heinäkuuta 2012

Tim Burton, would you marry me?


ELOKUVA  ---  Tim Burton: Dark Shadows (2012)

Tim Burton on todennäköisesti autuaan tietämätön blogistani. Ja vaikka huhuja suomenkielisestä blogistani olisi kantautunut Jenkkilään saakka, tuskinpa hän niistä piitaa. MUTTA: jos hän kuitenkin silmäilee blogiani, on syytä selventää otsikkoani myös englanniksi.

Tim Burton, this is not a real marriage proposal. I know perfectly well that you are already married to Helena Bonham Carter. All I'm trying to say is that I'm a big fan of your movies. By big I don't mean fat or morbidly obese but enthusiastic. I have got almost all of your movies on DVD. So, there is absolutely no reason for you to get worried because I'm not one of those maniac stalkers that get too obsessed about their idols. Don't worry, because first of all I live in Finland and secondly I can't even afford a trip to the USA unless I win 19 million euros on Eurojackpot. And thirdly I don't even know where you live. So, my biggest concern is when the movie is going to come out on DVD. I hope it's soon because I can hardly wait.

Ja jälleen suomeksi. Olen siis jo pidemmän aikaa ollut Tim Burton -fani. Tämäkään elokuva ei ollut pettymys. Olen nähnyt sen jo kolme kertaa: kaksi kertaa Suomessa ja kerran Englannissa. Tim Burtonin elokuvissa minua on aina viehättänyt huikea visuaalisuus, absurdius, fantasia ja huumori. Dark Shadows -elokuvassa on näitä kaikkia. Elokuvan taustalla on amerikkalainen, kulttimaineen saavuttanut vampyyrisaippuasarja, jota on esitetty televisiossa 1960-luvulla.

Tarina on lyhykäisyydessään tämä: Collinsin suku on vaurastunut kalastuksella ja kalasäilykkeiden valmistuksella jo useiden vuosisatojen ajan. Kaikki olisi mennyt hyvin, ellei Barnaby Collins olisi tehnyt kohtalokasta virhettä ja antautunut suhteeseen noitanaisen kanssa. Koska nainen ei saa rakkautta osakseen, hän kiroaa koko suvun ja tuhoaa kaiken, mitä Barnaby rakastaa. Barnabyn rakastama nainen hukuttautuu, hänen vanhempansa kuolevat ja hän itse muuttuu vampyyriksi. Noita järjestää miehen elävältä haudatuksi melkein 200 vuodeksi. Barnaby vapautuu haudastaan 1970-luvulla ja palaa Collinsien kartanoon, jota asuttavat suvun uudet sukupolvet. Barnaby rakastuu kotiopettajaksi tulleeseen nuoreen naiseen, Victoria Wintersiin. Noitanainen on samalla edennyt kilpailevan kalasäilykefirman johtajaksi. Noita raivostuu ja yrittää omia miehen itselleen. Lopulta Barnaby ja Victoria saavat toisensa. Noita tuhoutuu.



Elokuva on täynnä huikeita roolisuorituksia. Johnny Depp on hillitön kalpeakasvoisena, teräväkyntisenä ja jäykän hienostelevasti puhuvana ja elehtivänä vampyyrinä. Hänen mielensä on juuttunut 1700-luvulle ja uuden ajan ilmiöt herättävät hänessä kummastusta. Hän on näkevinään saatanallisen voimien läsnäoloa niin mäkkärin logossa, autoissa, sähkövaloissa kuin televisiossakin.



Noituuden voimilla mässäilevää naista näyttelee Eva Green. Noita on mielenkiintoinen hahmo, joka on samanaikaisesti vahva ja heikko. Noita menestyy sekä kivikovana, modernina bisnesnaisena että magiikkaa hyödyntävänä ylimaallisena olentona, joka taikoo rakennukset syttymään palamaan, patsaat murenemaan ja veret virtaamaan tauluista, mutta ei saa sitä, mitä eniten haluaa. Rakkaudessa noita on heikko, tarkemmin sanottuna kykenemätön. Hänen sydämensä on kylmä ja kuollut, mikä taitaa olla pahin kirous, minkä ihminen voi kohdata.

Muista rooleista on jäänyt mieleen Helena Bonham Carterin esittämä kyyninen ja vallanhaluinen psykiatri, joka tulee perheeseen hoitamaan äitinsä menettänyttä pikkupoikaa. Vampyyrin ilmaannuttua kuvioihin psykiatri alkaa kiinnostua ikuisen nuoruuden salaisuudesta, jota vampyyrin veri edustaa. Hän kokeilee vampyyriin "hoitomuotoina" hypnoosia ja verensiirtoa. Siinä sivussa hän ruiskuttaa vampyyriverta omiin suoniinsa. Loppukohtauksessa nainen leijuu meren pohjassa paino jalassaan. Hänen silmänsä tuijottavat rävähtämättä eteenpäin ja hänen hiuksensa leijuvat meren aalloissa. Eipä aikaakaan, kunnes köysi katkeaa ja vampyyriksi muuttunut elävä kuollut pääsee maan pinnalle piinaamaan tavallisia kuolevaisia.

(kuvat sivulta: darkshadowsmovie.warnerbros.com)

torstai 12. heinäkuuta 2012

Twin Peaks Freaks, osa II


ELOKUVA / TV-SARJA  ---  Twin Peaks (dvd-boksi)

Eilen tuli kirjoitettua lähes psykoottinen vuodatus aiheesta Twin Peaks. Kirjoitan samasta aiheesta uudestaan, koska olen tänään huomattavasti rauhallisemmassa mielentilassa kuin eilen. En tänäänkään edes yritä kirjoittaa objektiivista analyysia, vaan kerron, miksi David Lynchin ja Mark Frostin luoma (ei siis kauttaaltaan käsikirjoittama, kuten eilisessä tekstissäni virheellisesti väitin) sarja on vaikuttanut minuun ja miksi.

Kun Twin Peaks ensimmäisen kerran esitettiin Suomessa, olin nuori ja asuimme pienellä paikkakunnalla. Itse asiassa kaikki suomalaiset asuvat pienillä paikkakunnilla, myös helsinkiläiset. Helsingin kutsuminen suurkaupungiksi on pelkkä vitsi, jos samassa lauseessa tulee maininneeksi minkä tahansa eurooppalaisen, aasialaisen tai pohjois- tai eteläamerikkalaisen metropolin. (Siitäs saitte kaikki nokkavat paljasjalkaiset stadilaiset!)

Fiktiivisen Twin Peaksin väkiluku on noin 50000. Tästä huolimatta twinpeaksmäiseen elämänmenoon pystyy samastumaan kuka tahansa suomalainen, joka asuu (pikku)paikkakunnalla, jonka väkiluku on mitä tahansa viiden ja viidensadantuhannen välillä.

Toinen asia, joka vaikutti minuun syvästi Twin Peaksissa, on metsän läheisyys. Kukapa suomalainen ei olisi koskaan käynyt metsässä ja aistinut metsän salaperäistä voimaa! Twin Peaksin metsä on suuri ja pelottava, se on täynnä maagista energiaa. Metsässä asuu outoja voimia, joista osa on luonteeltaan demonisia. Demoniset metsänhenget voivat asuttaa ihmisen. Ne ovat kuin loisia, jotka eivät voi elää ilman isäntää. Kun demoniset metsänhenget ovat vallanneet ihmisen kehon ja mielen, ne alkavat toteuttaa omaa tahtoaan eikä ihminen välttämättä ole siitä tietoinen.

Twin Peaksissa demoniset metsänhenget on nimetty ehkä vähän arkisen koomisesti etunimillä Bob ja Mike, mutta niiden vaikutuksissa ei ole mitään huvittavaa. Bobin asuttama Leland Palmer saa isäntänsä raiskaamaan ja murhaamaan oman tyttärensä, joka löytyy sarjan ensimmäisessä kohtauksessa kuolleena ja muoviin käärittynä järven rannalta.

Sarjassa kuvataan äärimmäisiä vastakohtia. Bob edustaa äärimmäistä pahuutta, mutta missä se ilmenee? Keskellä päivää, kirkkaassa valossa ja viehättävästi sisustetussa kodissa. Kauhu tunkeutuu valoon ja kauniiseen ympäristöön. Eihän tällaista pitäisi tapahtua, mutta juuri näin käy Twin Peaksissa. Mielestäni ei ole mitään mielenkiintoista, jos kauhu ilmenee pimeässä tai hämärässä, kolkossa tai rumassa ympäristössä, mutta entäpä kun kauhu tunkeutuu kukkatapettien ja pastellisävyjen keskelle? Sellainen jättää pysyvän muistijäljen. Eikä kauhun muutenkaan oleta vaanivan Twin Peaksin kaltaisessa uneliasta rauhaa huokuvassa pikkukaupungissa, vaan aina jossain muualla.

Muutoinkin Twin Peaksissa rinnastetaan mielenkiintoisella tavalla vastakohtia. Unen ja valveen vastakohtaisuus on yksi kaikkien tärkeimmistä. Salaisena agenttina kaupunkiin saapuva Dale Cooper luottaa paljon omiin uniinsa ja muiden näkyihin. Cooper on myös oudosti lumoutunut tiibetiläisestä mytologiasta ja tunkee sitä jatkuvasti työskentelymetodeihinsa. Parhaiten mieleeni ovat jäänet agentin unijaksot, joissa näyttäytyy niin tanssivia kääpiöitä ja avaruuden viestejä välittäviä jättiläisiä kuin kuolleita puhuvia tyttöjäkin. Unijaksot tapahtuvat punaisessa huoneessa, mikä luo voimakkaan kontrastin Twin Peaksin sameanvihreää ja likaisenruskeaa taustaa vasten.

En ole vielä kirjoittanut sanaakaan Twin Peaksin erikoisista asukkaista. Twin Peaksissa ei todellakaan asu taviksia, vaan kaikki ovat tavalla tai toisella poikkeusyksilöitä. Halkonainen kulkee paikasta toiseen halko sylissään. Hän kuulee halon puheen ja kertoo sen muille. Silmälapullinen nainen on sokeutunut toispuoleisesti miehensä vahinkolaukauksesta. Hän on pakkomielteisesti kiinnostunut verhokiskojen liukuvuudesta. Silmälappunainen kehittää äänettömät, öljytyt verhot. Myöhemmin hän joutuu koomaan ja herää koomasta supervoimilla varustettuna, kuinkas muutenkaan!

Twin Peaksissa asuu poikkeuksellisen paljon kaksinaamaisia ihmisiä, jotka eivät muuta teekään kuin juonittelevat toisiaan vastaan. Kiinalainen sahanomistajanainen on tappanut (vai onko?) miehensä veneonnettomuudessa. Kiinalaista naista vastaan juonittelee kuolleen miehen (joka ei olekaan kuollut) sisar, joka puolestaan juonittelee hotellinomistajamiehen kanssa. Yhdessä he suunnittelevat sahan polttoa saadakseen vakuutusrahat itselleen. Hotellinomistaja on samanaikaisesti liittoutunut kiinalaisnaisen kanssa ja yhdessä he yrittävät masinoida toisen naisen kuolemaa.

Erikoisia ihmisiä ja outoja ihmiskohtaloita mahtuu myös paikalliseen kahvilaan, poliisiasemalle ja Kanadan rajantakaiseen kasinoon/bordelliin. Oma lukunsa on paikallinen high school ja sen tytöt ja pojat ja heidän rakkautensa ja petoksensa. Pääperiaatteena Twin Peaksissa on se, ettei mikään ole sitä, miltä se näyttää ja kaikilla on omat salaisuutensa. Kaikkein synkintä ja verenkarvaisinta salaisuutta kantaa Laura Palmer.

Twin Peaksista voisi kirjoittaa loputtomiin, mutta lopetan tähän. Vai lopetanko? On pakko vielä mainita sarjan musiikki, joka on paljolti vastuussa sarjan pelottavasta ja kiehtovasta tunnelmasta ja David Lynchin omaperäinen kameratyöskentely. Yksi kohtaus, joka ei ole koskaan kadonnut mielestäni, on tämä: levysoitin pyörii, vaikka levy on loppunut; nainen valuu (kirjaimellisesti) mahallaan pitkin rappusia; kattotuuletin pyörii; koko huone pyörii, koska pahuuden voimat ovat vallanneet sen; mies katsoo itseään peilistä ja näkee hirviön kasvot; hirviö hymyilee niin kuin vain demoni voi hymyillä. Kohta tapahtuu jotain kammottavaa, jotain todella kammottavaa.

keskiviikko 11. heinäkuuta 2012

Twin Peaks Freaks



ELOKUVA / TV-SARJA (dvd-boksi)  ---  Twin Peaks (CBS DVD / Paramouth, 2007)(alun perin esitetty televisiossa vuosina 1989-1990?)

Oloni on ahdistunut ja lähes pakokauhuinen. En tiedä, johtuuko se siitä, että yritän kirjoittaa draamasarjasta, joka on jättänyt aivoihini pysyvän muistijäljen. Tarkemmin sanottuna Twin Peaks on itselleni ainoa, oikea televisiosarja. Kyllä, näitä ihmisiä on muitakin. Twin Peaksin jälkeen eikä sitä sitä ennen ole tullut yhtäkään draamasarjaa, joka olisi kiinnostanut minua. Kohtaan jälleen saman ongelman kuin aikaisemminkin: täydellisyydestä on melkein mahdoton kirjoittaa.

Voi olla, ettei ilmaisuestoni ole ainoa syy pakokauhuiseen ahdistukseen. Ehkä syynä on sittenkin liikunnanpuutteeni. En ole käynyt lenkillä yli viikkoon ja liikunnan kanssa on samanlaista kuin huumeiden: jos on kerran käytön aloittanut, sillä tiellä on jatkettava tai olo muuttuu tukalaksi, kun verisuonet tukkeutuvat adrenaliinista ja muusta roinasta.

Vai onko pakokauhuni syynä kuitenkin jääkaapissa odottavat keitetyt mustasilmäpavut, joista kuvittelen tekeväni salaattia, vaikka pavut näyttävät suunnilleen yhtä herkullisilta kuin toukat tai madot. Olen kai katsonut liikaa Pelkokertoimen uusintoja.

Yritän nyt vihdoin viimein päästä varsinaiseen aiheeseen. Näin David Lynchin ja Mark Frostin käsikirjoittaman Twin Peaksin nuorena, joten ehkä siitä syystä se vaikutti minuun voimakkaasti. Sarja oli myös jotain ennennäkemätöntä. Samaan aikaan telkkarissa esitettiin kyseenalaisia "laatusarjoja" kuten Dallas ja Dynastia.

Ehkäpä edes yritä kirjoittaa sarjasta mitään objektiivista analyysia, vaan kirjoitan Twin Peaksista sellaisena kuin se minuun vaikutti. Nämä kuvat eivät ole koskaan kadonneet mielestäni: tuuli huojui puissa, sumu liikkui metsässä, tie kiemurteli synkän maisema halki. Oli ruosteinen bensa-asema, oli kahvila, oli koulu, oli paljon viehättäviä taloja, joista osa oli pelkkiä kauniita kuoria, joiden sisällä tapahtui hirveyksiä.

Oli levysoitin, joka vain jatkoi pyörimistään, vaikka levy oli loppunut. Oli nainen, joka valui mahallaan pitkin rappusia. Oli mies, joka katsoi peiliin ja näki peilissä toisen miehen kasvot. Oli mies, joka joutui demonisen metsänhengen valtaan. Oli tyttö, jolla oli paljon synkkiä salaisuuksia. Oli tyttö, jolla oli kahdet kasvot. Oli muovipussiin kääritty kuollut tyttö. Oli toinenkin muovipussiin kääritty kuollut tyttö.

Oli agentti, joka näki unia kääpiöistä, jättiläistä ja kuolleista, puhuvista tytöistä. Oli jättiläinen, joka ilmestyi agentille näyssä. Oli hirviömies, joka syöksyi sohvan takaa, keskellä päivää, keskellä kirkasta päivää. Oli synkkääkin synkempi metsä, jossa liikkui jotain pahaenteistä. Oli tuuli, joka huojutti puita, synkkiä puita kauniin talon edessä. Kauniissa talossa oli huoneita, joissa oli jotain uhkaavaa. Jotain uhkaavaa leijui koko ajan ilmassa. Tuli mies, jonka sisällä asui toinen mies, joka oli metsän demoni.

Mutta samalla: oli kaupunki, jossa asui paljon tavallisia ihmisiä, tai jos ei tavallisia, niin ainakin hyväntahtoisia. Tai jos ei hyväntahtoisia, niin ihmisiä, joita kaupungeissa asuu. Oli halkonainen, joka kulki halko sylissään. Nainen, joka keskusteli halon kanssa. Oli kahvilanpitäjänainen. Oli toinen nainen, jolla oli arvaamaton mies. Oli hotelliomistajamies, joka juonitteli kaikkia vastaan. Oli sahanomistajanainen, joka juonitteli kaikkia vastaan.

Tietysti oli myös teinityttöjä ja teinipoikia, jotka rakastuivat toisiinsa ja jotka pettivät toisiaan. Lähes kaikki pettivät toisiaan ja juonittelivat toisiaan vastaan. Kaupungissa nimeltä Twin Peaks. Lähes kaikilla oli salaisuus kaupungissa nimeltä Twin Peaks. Juuri mikään ei ollut sitä miltä se näytti ulospäin kaupungissa nimeltä Twin Peaks.

Selkokielellä sanottuna Twin Peaks -sarjassa minua viehätti vastakohtien yhdistelmä: turvallisuus ja pelottavuus, tuttuus ja outous, tylsyys ja yllättävyys, salaisuudet ja totuudet, petos ja rehellisyys. Kauhu keskellä kirkasta valoa. Uni ja valve. Rakkaus ja viha. Hyvyys ja pahuus. Metsänvihreä ja tummanpunainen. Selkeys ja epäselvyys. Rauhallisuus ja levottomuus. Uni ja valve. Uni ja valve.

lauantai 7. heinäkuuta 2012

Näin haluaisin kirjoittaa


KIRJALLISUUS  ---  Carol Joyce Oatesin kirjoitustyylistä

Olen viime aikoina lukenut useita Carol Joyce Oatesin romaaneja englanniksi, kuten Little Bird Of Heaven, The Tattooed Girl ja My Sister, My Love. Tätä ennen olen lukenut suomeksi romaanit Haudankaivajan tytär, Putous, Kosto - rakkaustarina ja groteskejä novelleja sisältävän novellikokoelman, jonka nimeä en tähän hätään muista.

Mitä enemmän olen Oatesia lukenut, sitä enemmän olen alkanut arvostaa hänen kirjallista tuotantoaan ja erityisesti ihailen hänen spontaanin oloista kirjoitustyyliään. Oates saa kirjoittamisen tuntumaan niin vaivattomalta! Hänen tekstinsä tuntuu siltä kuin se olisi tuotettu sisään- ja uloshengityksen tahtiin tai kuin jonkinlaisen ylimaallisen inspiraation vallassa. Voi tietysti olla, että totuus on aivan toisenlainen. Vähän samaan tapaan kuin huippuballerina synnyttää helppouden ja vaivattomuuden illuusion, vaikka kaikki tietävät, että keveyden takana on tuhansia tunteja raakaa työtä. Huippulaulaja Karita Mattilastakin joku on jossain tokaissut, että onpas sillä helppo työ, siellä se vain lauleskelee. Karita Mattila tajusi ottaa tämän kohteliaisuutena, koska jos katsojalle tai kuuntelijalle syntyy helppouden vaikutelma, oopperalaulaja on onnistunut huikeasti.

En ole lukenut yhtään Oatesin haastattelua, enkä tiedä, onko niitä olemassakaan. Jos Oates kertoisi kirjoittamisestaan, ehkä hän vain korostaisi, millaista raadantaa se on. Mistä minä voin sen tietää! Joka tapauksessa aistin hänen tekstistään spontaania rentoutta, onpa se totta tai ei. Hänen tekstinsä on kuin virtaava vesi, joka vain pulppuaa tai kuin taivaalla liukuvat pilvet. Miten hän sen tekee? Onko takana kuitenkin tuhansia tunteja sormiharjoituksia? Syntyykö spontaaniuden vaikutelma siksi, että hänen tuottamansa tekstin massa on niin valtava? Mutta ei kai kirjoittaminen voi hänellekään olla kuin leikkiä? Vai järjestyvätkö Oatesin tekstin palasetkin jänteväksi kokonaisuudeksi kuin itsestään?

Ainoa lyhyt haastatteluksi tulkittava pätkä, minkä olen Oatesilta lukenut, oli hän romaaninsa loppusivuilla. Siinä hän kertoi, että hänen työhuoneensa seinälle oli ripustettu sitaatti Alfred Hitchcockilta, jossa elokuvaohjaaja sanoo suunnilleen näin: "Sehän on vain elokuva. Ei oteta sitä liian vakavasti / upota siihen liian syvälle". Hitchcock esitti kommentin tilanteessa, jossa Vertigo-elokuvan näyttelijä Kim Novak pelkäsi epäonnistuvansa kohtauksessaan ja ohjaaja yritti rauhoitella näyttelijää. Eli ilmeisesti Oatesillekaan kirjoittaminen ei aina ole helppoa. Ilmeisesti hänelläkin on taipumusta ottaa se liian vakavasti ja pelätä, ettei kaikki suju odotusten mukaisesti.

Toivon, että pystyisin itsekin kirjoittamaan yhtä vaivattomasti kuin Oates. Toivon, että pystyisin saavuttamaan samanlaisen virtaavan tekstin kuin hänkin. En ole koskaan huomannut hänen tekstissään mitään teennäistä tai väkinäistä. Parhaimmillaan ehkä saavutan vapaana virtaavan tekstin, mutta pahimmillaan tekstini on kuin jähmeää ja limaista töhnää tai jotain iljettävää mönjää, jota valuu pitkin seiniä.

Haluaisin todella tietää, mikä on Oatesin salaisuus? Onko se vain valtava kirjoittamisen määrä? Mitä enemmän kirjoittaa, sitä luontevammaksi kirjoittaminen muuttuu? Oatesin tuotantokin on aivan hillitön. En ole lukenut siitä kuin murto-osan. Seuraavaksi tartun romaaneihin You Must Remember This ja Because It Is Bitter, and Because It Is My Heart. Paitsi sitä ennen luen Kalevalan, ettei yhteys omaan äidinkieleen katkea kokonaan.

keskiviikko 4. heinäkuuta 2012

Tunarointia

Velman ohjeita seuraamalla onnistuin liittämään Youtube-musavideon blogiini, mutta se on tietysti väärässä paikassa. Videon pitäisi tietysti olla Björk-tekstin yhteydessä. Aina ei voi onnistua. Ehkä ensi kerralla...

Björk - Crystalline (Official Music Video)

sunnuntai 1. heinäkuuta 2012

Björkin avaruusmusa

(kuvakaappaus Pitchforkin sivulta)
MUSIIKKI  ---  Björk: Biophilia (Wellhart Ltd / One Little Indian Ltd, 2011)

Kun näin Björkin uusimmat levyn kirjaston hyllyllä, mietin pitkään, lainaanko sen vai jätänkö hyllyyn. Olen vuosia sitten ollut Björk-fani, mutta Björkin Medulla-levy oli niin valtava pettymys ja järkytys, että lopetin kuuntelun siihen. Sitä ennen olin pitänyt todella paljon Homogenic- ja Vespertine-levyistä.

Kun laitoin Biophilian soimaan, ensireaktioni oli järkyttynyt epäusko. Mietin, onko tämä jotain pilaa, koska musiikki kuulosti vain alkeelliselta kilkutukselta, jumputukselta ja paukkeelta. Björk lauloi kilkutuksen seassa tyylillilleen uskollisesti eli käheällä äänellä ja epäselvästi englantia ääntäen.

Tilanne muuttui, kun sain vihdoin viimein selvää levyn nimestä. Olin luullut, että Björk on tehnyt levyn Bibliofiliasta eli kirjarakkaudesta tai Biografiasta eli elämänkerrasta. Mutta ei, kyseessä onkin musiikkia elämästä ja sen synnystä, avaruudesta ja maailmankaikkeudesta. Levyn kappaleiden niminä on esimerkiksi Moon (kuu), Thunderbolt (salama), Crystalline (kristallinkirkas), Cosmogony (kosmogonia), Dark matter (musta aukko?), Hollow (ontto; kumea; tyhjä) ja Solstice (Päivänseisaus). Mutta en ymmärrä, miten samaan maailmankaikkeuden syntyhistoriaan mahtuu myös kappaleet Virus (tästäkö elämä alkoi?), Sacrifice (uhraus) ja Mutual core (molemminpuolinen ydin?).

Ymmärrän ja hyväksyn täysin, että taiteilijalla on oikeus taiteellisessa tuotannossaan tarttua mihin tahansa aiheeseen ja tuottaa siitä minkälainen teos tahansa. Ja Björk on nimenomaan Taiteilija isolla T:llä. Mutta minulla on myös oikeus kuuntelijana todeta, että tämä levy oli liikaa. Se oli liian älyllinen. Sen kuuntelu vaatii liikaa ponnisteluja, koska yritin koko ajan epätoivoisesti ymmärtää sitä. Samalla en tietenkään pystynyt rentoutumaan enkä antautumaan musiikin vietäväksi. Tunsin oloni pingottuneeksi ja jännittyneeksi.

Myös sanoitukset alkoivat tökkiä, koska nekin olivat liikaa. Liian runollisia, liian älyllisiä, liikaa yrittämistä. Jos yrittämistä on liikaa, vaarana on sortuminen tekotaiteellisuuteen. Siteeraan alle muutamia kohtia, jotka vain osuivat silmiini. Itselleni ne olivat liikaa, mutta jollekulle toiselle ne saattavat olla juuri sopiva määrä taidetta.

I shuffle around (omat suomennukset: kiertelen ympäriinsä)
the tectonic plates in my chest (mannerlaatat rintakehässäni)
you know i gave it all (tiedät, että annoin kaiken)
trying match our continents (yrittäessäni saada maanosamme osumaan yhteen)
to change seasonal shift (muuttaakseni vuodenaikojen vaihtelun?)
to form a mutual core (muodostaakseni molemminpuolisen ytimen)
             (kappaleesta Mutual core)

As the lukewarm hands of the gods (kun jumalien haaleat kädet)
came down and gently picked my adrenalin pearls (tulivat alas ja hellävaraisesti keräsivät adrenaliinihelmeni)
placed them in their mouths (sijoittivat ne suuhunsa)
and rinsed all the Fear out (ja huuhtoivat kaiken Pelon pois)
nourished them with their saliva (ravitsivat niitä syljellään)
          (kappaleesta Moon)

En tiedä, onko Björkin levy muutenkaan kauhean innovatiivinen ja onnistunut. Björkin avaruus kuulostaa siltä, miltä se on aina ennenkin kuulostanut eli epäinhimilliselta ja uhkaavalta. Mikäli olen oikein käsittänyt, avaruus ei oikeasti kuulosta miltään, koska ääni ei etene, jos ilmakehä puuttuu. Mutta mikä levy-yhtiö julkaisisi äänettömän levyn tai kuka tulisi keikalle kuuntelemaan kahden tunnin hiljaisuutta?

PS. Olisi kiva, jos tämän tekstin yhteydessä olisi YouTube-video. Pitää ensin selvitellä, miten videoita siirretään. Ei ole varmasti sen monimutkaisempaa kuin kuvakaappauskaan (jonka olen juuri äsken oppinut), mutta jos ei tiedä, niin ei tiedä.