lauantai 28. heinäkuuta 2012

Suomennälkä


KIRJALLISUUS  ---  Kalevala

Monet kärsivät makeannälästä, useita riivaa rakkaudennälkä, mutta minuun iskin suomennälkä. Tällaista sanaa tuskin on edes olemassa, tekaisin sen juuri äsken. Suomennälällä tarkoitan voimakasta kaipuuta omaa äidinkieltään kohtaan. Olen nimittäin viime aikoina lukenut muutamia kirjoja englanniksi ja alkoi tuntui kuin yhteys omaa äidinkieleen olisi haurastumassa. Mikäpä avuksi? Tietysti kansalliseepoksemme, jonka kieli on niin alkukantaista kuin suomenkieli voi olla.

Oma äidinkieli on aina tunteen kieli. Oma äidinkieli sijaitsee koko kehossa. Se kiertää veressä, sitä hengittää, se on juurtunut luihin ja lihaksiin, se sykkii sydämessä, se kaikuu korvissa ja välkkyy silmissä, myös suljetuin silmin. Omaa äidinkieltään voi maistaa ja haistaa, mutta vierasta kieltä voi vain ihailla kauempaa, se ei mene ihon alle.

Ainakin itselleni Kalevalan alkukantainen suomi on moniaistista kieltä. Kun luen kuvauksen metsästä, koen samalla itsekin siirtyväni metsään. Kun luen metsästä, haistan metsän kostean tuoksun, mullan, sammaleet ja pihkantuoksun. Näen kävyt, maassa risteilevät juurakot, mustikanvarvut, puolukanvarvut, kivet, kanervat ja jäkälät. Jos luen samasta aiheesta englanniksi, en koskaan kykene samaan elämyksellisyyteen.

Kalevalaa lukiessani haistan raudanhajun. Jostain syystä juuri raudanhaju edustaa minulle suomalaisuutta. Ehkä siksi, että rauta on kovaa, karkeaa ja ruosteisena sekoitus rumuutta ja kauneutta. Se muistuttaa jollain tapaa Suomen luonnon kovuutta tai ihmismielen karkeutta, mikä on usein ilmaston muovaama. (Kai tropiikissa on helppo rentoutua, koska ei tarvitse puolen vuoden ajan jännittää lihaksiaan kylmyydessä tai pelätä jäätyvänsä lumihankeen).

Entäpä Kalevalan kieli sitten? Tunnustan avoimesti, että kohtaan joka aukeamalla useita itselleni vieraita sanoja, mutta se ei menoa haittaa, koska runomuotoisessa kerronnassa olen rytmin vietävänä enkä jaksa takertua joka ikiseen sanaan. Osa sanoista saattaa olla taiteellisen vaikutelman lisäämiseksi luotuja, mutta paljon on myös agraarisanastoa, joka ei vain kaupunkilaiselle avaudu. En esimerkiksi tiedä, mikä on sotkulaituri (pesulaituri?), mikä on lieto (epäluotettava?) tai mikä on hursti (säkkikangas?), mutta antaa olla.

En aio tässä esittää Kalevalan juonireferaattia, mutta totean vain, että se ei ole kuollut klassikko, jo joku niin luulee. Se ei ole homeinen eikä pölyinen, vaan siinä on niin rankkaa action:ia että moni Hollywood-leffakin jää kakkoseksi. Eniten itseäni säväyttivät naistenmiehen ja riidanhaastajan Lemminkäisen edesottamukset maan päällä ja manalassa. Jos lukija ei saa säväreitä kuvauksesta, jossa Lemminkäisen ruumis ajelehtii paloina Tuonen mustalla joella ja hänen äitinsä saapuu haravoimaan jokea rautaisella haravalla, kannattaa epäillä vakavaa aivovauriota. Tai jos kuvaus Kullervon kohtaamisesta etäisen kotiväen kanssa ei hetkauta, suosittelen aivoproteesin asentamista. (Oh-hoh, tulipa kirjoitettua aggressiivista tekstiä!)

Pitää kai lopetella, koska verenpaine alkaa nousta liikaa. Suosittelen kaikille Kalevalan lukemista, jos se on syystä tai toisesta jäänyt lukematta tai jos se on jo luettu, lukemaan uudestaan. Itse luin Kalevalan vasta toisen tai kolmannen kerran. Ensimmäisellä kerran jätin kesken, koska ahdistuin liikaa väkivaltaisten avioliittokuvausten takia (jotka myöhemmin osoittautuivat "ikuisen eron runoudeksi"). Ei ole siis koskaan liian myöhäistä lukea kansalliseepostamme, paitsi jos lojuu kuolinvuoteella melkein raatona, puolisokeana ja aivot hapertuneina. Mutta silloinkin voi pyytää jotakuta toista lukemaan ääneen, ellei sitten satu olemaan myös puolikuuro.

Myöhempi lisäys:
En oikein itsekään ymmärrä, miksi olin tätä tekstiä kirjoittaessani niin käärmeissäni ja puolustuskannalla. Tosiasiahan on, että tekstini lukija on todennäköisesti jo valmiiksi kiinnostunut kirjallisuudesta eikä hänelle tarvitse raivokkaasti perustella, että Kalevala on laatutavaraa. Mielessäni välkkyi kai kuvia muutamista yläasteääliöistä, joiden mielestä kirjallisuus on typerää ja ainoat tärkeät asiat ovat kännissä örveltäminen ja ojaan sammuminen. Eli jos joku on jaksanut teksini lukea loppuun, kannattaa pyrkiä täysin ignoroimaan tunteenpurkaukseni (mikä tuskin jää viimeiseksi). En halua poistaa tekstiäni, koska mielestäni blogikirjoittamisessa on nimenomaan parasta eri kirjoitustyyleillä leikkiminen. Ei tarvitse ahtaa itseään mihinkään valmiiseen lokeroon.

2 kommenttia:

  1. Yläasteella piti Kalevalaan tutustua ja joku esitelmäkin siitä pitää. En muuta muista kuin että tuohon aikaan ei Kalevala minulle auennut, ei sitten millään.

    Siitä sitten taisi jäädä trauma, koska en ole siihen (Kalevalaan) sen jälkeen kajonnut. Pitäisi kyllä ottaa projektiksi. Tässä iässä ymmärrys (toivottavasti) on vähän eri luokkaa kuin tuolloin. :D

    VastaaPoista
  2. Yläastetraumat ovat kyllä klassikkojuttu! Mullakin on mennyt fiilikset totaalisesti pesäpalloa ja hiihtoa kohtaan...

    Olen kuullut, että vanhemmalla ikäpolvella Kalevala-kammon syynä on ulkoaopiskelu. Kalevalasta piti siis opetella kohtia ulkoa! Jos itse olisin tällaisesta joutunut kärsimään, en varmasti enää koskaan olisi Kalevalaan tarttunut.

    Luulen, että ikä vaikuttaa myös. Itse en pystynyt vielä muutama vuosi sitten keskittymään Kantelettaren lukemiseen, mutta nyt olen ihastunut sen kieleen ja maailmaan. Kantelettaressa on yllättävän meheviä nais/mies-asetelmia! ;)

    VastaaPoista