maanantai 29. lokakuuta 2012

Loikkasiko kirjailija itään?


KIRJALLISUUS  ---  Katri Lipson: Kosmonautti, Tammi, 2008

Katri Lipsonin palkitun esikoisromaanin lukeminen oli ristiriitainen kokemus. Olin juuri sitä ennen lukenut kaksi ala-arvoista romaania, joista toinen oli Elina Loisan Julkeat. Loisan käsittämättömän huonon romaanin luettuani kiehuin pitkään raivosta ja tunsin kuvotusta, ja siksi Lipsonin romaani tuntui aluksi taivaasta tipahtaneelta lahjalta.

Tunnelmani vaihtuivat lähes päinvastaisiksi romaanin puolivälissä. Aloin ihmetellä, imitoiko Lipson tahallaan venäläisen kirjallisuuden klassikoita. Hermoni alkoivat kiristyä myös jatkuvan venäläisnimitulvan takia. Jos joku ei ole kirjaa vielä lukenut, kerrottakoon, että se kertoo murmanskilaisesta Serjoza-pojasta, joka haaveilee kosmonautin urasta ja pääsee dokumenttiin esiintymään. Hänen kaverinsa on Sasa. Tärkeässä roolissa romaanissa on myös musiikinopettaja Svetlana Kovalevna, joka on työpaikkakiusaamisen uhri.

Romaanissa kuvataan paljon raskaita aiheita, kuten alkoholismia, köyhyyttä, perheväkivaltaa, julmuutta ja kiusaamista työyhteisöissä. Mutta miksi ihmeessä Lipson päätti sijoittaa tapahtumat juuri Venäjälle, tarkemmin sanottuna silloiseen Neuvostoliittoon? Eikö Suomessa muka esiinny ollenkaan kyseisiä ongelmia? Onko alkoholismi Suomessa täysin vieras ilmiö? Eikö suomalaisissa perheissä naisia (tai miehiä) ja lapsia hakata ja tapeta? Eikö Suomessa kukaan seiso leipäjonossa? Eikö suomalaisissa kouluissa ja työpaikoilla ihmisiä nöyryytetä ja kiduteta henkisesti?

Tuntui aika falskilta, ettei Lipson uskaltanut(?) kuvata suomalaista julmuutta ja välinpitämättömyyttä. Romaanin tapahtumien sijoittaminen vuosikymmenten takaiseen itänaapuriimme tuntui yritykseltä lakaista ongelmat maton alle kotimaassamme. Ratkaisu tuntui kirjailijan pakoilulta ja väistelyltä. Jos kuvaa Venäjää tai Neuvostoliittoa isona pahana mörkönä, voi kulkea Suomessa onnellisena laput silmillä.

Samalla kuitenkin tunnustan kirjailijan oikeuden tuottaa fiktiota haluamallaan tavalla. Kirjailijalla on tietysti oikeus päättää, minkälaisia henkilöhahmoja luo, minne sijoittaa tapahtumansa ja minkälaisella tyylillä kirjoittaa. Mutta lukijana minulla on oikeus todeta, etten pitänyt romaanista neljästä syystä: 1) falski ratkaisu loikata itänaapuriin, sen sijaan että paneutuisi rohkeasti suomalaisiin ongelmapesäkkeisiin, 2) venäläisklassikoiden tyylillinen imitointi, 3) postmoderni kikkailu, esimerkiksi Loppu-luvun sijoittaminen ennen Alku-lukua, 4) epämääräinen neuvostonostalgia.

HS:n palkintoraati oli kuitenkin vakuuttunut romaanin koskettavuudesta. Romaani oli myös Finlandia-ehdokkaana. Minulle se ei toiminut.

sunnuntai 28. lokakuuta 2012

Päivä kirjamessuilla

HELSINGIN KIRJAMESSUT (25.-28.10.2012, Helsingin messukeskus)

Tänä vuonna olin kirjamessuilla vain yhtenä päivänä eli eilen lauantaina. Tässä postauksessani on poikkeuksellisen paljon kuvia, mutta ei heti alussa.

Kirjailijaliiton puheenjohtaja Tuula-Liina Varis esiintyi otsikolla "Kuinka kirjailijaksi tullaan?". Monet bloggaajat muistavat Variksen myös muutaman kuukauden takaisista mutuhuttu-lausunnoista, joissa Varis osoitti huomattavaa asiantuntemusta.

Valitettavasti kamerassani oli koko Variksen esiintymisen ajan vakavia toimintahäiriöitä. Puuttuvan valokuvan takia koen olevani pakotettu kuvailemaan sanallisesti Tuula-Liina Variksen ulkoista olemusta. Varis oli pukeutunut tummasävyiseen bleiseriin, joka oli varsinainen räätälitaidon mestariluomus täydellisine leikkauksineen ja viimeistelyineen. Kaulaansa hän oli kiepauttanut henkäyksenkevyen huivin, jonka värimaailma toi mieleen sekä Välimeren turkoosin että Antarktiksen tummansinisen.

Hiuksensa Tuula-Liina Varis oli föönannut viehkeästi ja kiinnittänyt ne hienojakoisella lakkakerroksella. Kasvonsa Varis oli pohjustanut täydellisesti levittyvällä meikkivoiteella ja sen päälle hän oli taputellut unelmankevyttä, hennosti parfymoitua puuteria. Luomilleen Varis oli levittänyt kaleidoskooppimaisesti väreilevän kokoelman erilaisia, mattasävyisiä luomivärejä. Ripsissä Variksella oli maskaraa, joka tuuheuttaa ja pidentää ripsiä, mikä saa katseen säihkymään. Huuliinsa Varis oli levittänyt hedelmäisen hoitavaa huulipunaa, joka on peittävää, mutta samanaikaisesti myös aavistuksen verran helmeilevää.

Entäpä Tuula-Liina Variksen käyttämä parfyymi? Se saattaa olla jokin seuraavista vaihtoehdoista. Givanzyn rohkea, syksyn uutuustuoksu on nimeltään Sodoma ja Gomorra. Se suorastaan tihkuu vastustamatonta viettelystä ja syntisiä salaisuuksia. Helena Safirsteinin kiehtova uutuustuoksu on nimeltään Frankenstein ja se on voimakkaan energinen ja persoonallisen ristiriitainen. Kanzo on tuonut markkinoille uutuustuoksun Ofelia, joka hullaannuttaa, tainnuttaa ja pökerryttää. On mahdollista, että Tuula-Liina Varis on sittenkin käyttänyt Patrick Suskindin klassista tuoksua, joka on yksioikoisesti nimetty Parfyymiksi. Sen koostumus on valtava liikesalaisuus ja ratkaisematon mysteeri myös laboratorioille, jotka eivät ole vieläkään onnistuneet selvittämään sen koostumusta toistuvista laboratorioanalyyseistä huolimatta.

Sitten valokuviin.


Marjo Niemi (vas.) kertoo kirjastaan Ihmissyöjän ystävyys, jossa on haastattelijan mukaan erittäin vastenmielinen päähenkilö. Haastattelija haluaa kuulla kirjailijan perustelut valinnoilleen.

Merete Mazzarella (vas.) kertoo på svenska kirjastaan Att bli vuxen vid 65. Mazzarella väittää kirjassaan aikuistuneena vasta 65-vuotiaana. Aikuistumisprosessia on kirjailijan mukaan vauhdittanut muutto lapsuudenkodista. Kirjailija kuitenkin epäilee, onko vieläkään täysin aikuinen.

Riikka Ala-Harja (oik.) kertoo romaanistaan Maihinnousu, jossa tapahtuu äkkihyökkäyksiä monella rintamalla: aviopuolisot hyökkäävät toistensa kimppuun (ilmeisesti sanallisesti) avioeroprosessin aikana; syöpäsolut hyökkäävät pikkutytön kehoon ja Normandiassa hyökättiin historiallisessa maihinnousussa. Sofi Oksanen haastattelee.

Sofi Oksanen kertoo romaanistaan Kun kyyhkyset katosivat. Yleisöäänestyksessä selvisi, että yleisö koki kirjailijan lisänneen romaaneillaan suomalaislukijoiden tuntemusta Viron historiasta. Äänestystulos oli lähes sataprosenttinen.

Monika Fagerholm (vas.) kertoo på svenska kirjasta Havet. Fagerholm puhuu meren lisäksi myös nautica-kirjastoista, uima-altaista ja wild swimming -ilmiöstä.

perjantai 19. lokakuuta 2012

Kuka on oikeassa?

(valokuva Koko-teatterin sivulta, valokuvaaja Tuomas Jääskeläinen)

TEATTERI  ---  Ei muistomerkkiä Gudrun Ensslinille (Koko-teatteri, Helsinki, näytös 18.10.2012)

Sain ilmaislipun helsinkiläisen Koko-teatterin monologiesitykseen Ei muistomerkkiä Gudrun Ensslinille. Menin katsomaan esitystä kylmiltään eli en vaivautunut ottamaan etukäteen selvää Gudrun Ensslinistä. Tiesin entuudestaan vain sen, että hän oli naispuolinen, saksalainen terroristi. Näytelmän järjestäjät olivat selvästi varautuneet kaltaisteni, laiskojen katsojien ilmaantumiseen, koska he olivat jakaneet penkkirivistöille kaksipuolisen monisteen otsikolla "Punainen armeijakunta ja Gudrun Ensslin".

Monisteesta selvisi, että Punaisen armeijakunnan eli RAF:in (Rote Armee Fraktion) johtohahmoihin kuului 1970-luvun Länsi-Saksassa Gudrun Ensslinin lisäksi myös Andreas Baader ja Ulrike Meinhof. RAF vastusti terrorismin keinoin muun muassa Vietnamin sotaa, ydinaseita ja "mädän" yhteiskunnan "fasistisuutta" ja "poliisivaltaisuutta". RAF:in terrostitekoihin kuuluu mm. tavaratalopoltto Frankfurtissa, korkeimman oikeuden tuomarin murha, Saksan lähetystön valtaus ja poltto Tukholmassa ja lentokonekaappaus Palma del Mallorcalta. Terroriteoista Ensslin osallistui ilmeisesti "vain" tavaratalopolttoon Frankfurtissa, josta hänet tuomittiin vankilaan. Käsittääkseni näytelmän tapahtumat sijoittuvat Ensslinin myöhempään vangitsemiseen, jolloin häntä pidettiin Stammheimin vankilan eristyssellissä

En täysin ymmärrä, miksi näytelmän yhteydessä jaettiin tämä järeä tietopaketti Punaisen armeijakunnan toiminnasta. Miksei samassa yhteydessä olisi voinut yleisölle jakaa selvitystä näytelmän kirjoittajasta ja tämän suhteesta Gudrun Enssliniin. En saanut näytelmän kirjoittajan nimeä selville edes Koko-teatterin omilta sivuilta. Kuuluiko näytelmän kirjoittaja mahdollisesti terroristin lähipiiriin? Kuka hän oikein oli ja mitä hän halusi näytelmällään viestittää? Monisteen näkökulma terrorismiin jäi minulle myös epäselväksi: puolesta, vastaan vai neutraali suhtautuminen?

Mutta varsinaiseen näytelmään:
Pidin näytelmän toteutusta onnistuneena. Gudrun Enssliniä näyttelevä Anna Veijalainen vakuutti roolissaan eristysselliin suljettuna terroristina, jonka tunnetilat vaihtelevat epätoivon, raivon ja kaipauksen välillä. Katumusta terroristi ei monologissaan ilmaise. Hän kokee edelleen olevansa oikeassa, kun taas "mädän" yhteiskunnan olisi syytä tajuta virheensä ja ottaa opikseen.

Näytelmässä oli hyödynnetty hyvin videotekniikkaa. Takaseinälle oli heijastettu eräänlainen terroristin kaksoisolento, joka puhui ja liikehti samaan aikaan kuin näyttelijäkin. Taustavideo käynnistyi vain satunnaisesti, jolloin se onnistui säpsäyttämään katsojan.

Pidin myös äänimaailmaa onnistuneena. Satunnaisesti kuuluvat hengitysäänet toivat näytelmään lisää dramatiikkaa, koska ne tuntuivat tuovat terroristin monologin entistä lähemmäs katsojaa. Jos muistan oikein, ääninauhalta kuului myös epäselvää rahinaa ja koneistettua ihmisääntä, mitkä korostivat eristyssellin kammottavuutta.

Lavastus oli vähäeleinen, kuten olettaa sopii. Lavalla oli vain vedellä täytetty pesuvati, johon terroristi upotti päänsä kuin jäljitelläkseen vesikidutusta. Lavalla näkyi myös pahaenteinen levysoittimen kaiutin johtoinen, johon terroristi myöhemmin hirttäytyi. Videokuvissa sellin tila näytti jatkuvan kelmeään kaakeliseinään.

En tiedä, mitä näytelmällä yritettin sanoa. Pitikö se Gudrun Ensslinia vakavasti otettavana poliitikkona ja julman yhteiskunnan marttyyrina vai pahana terroristina, jossa lopulta häivähti hieman inhimillisyyttä? Vaikka näytelmän ei minulle avautunut, se kuitenkin pakotti miettimään ikuista hyvän ja pahan ongelmaa. Voiko terrorismin pahuutta perustella tai puolustella tarkoitusperien hyvyydellä? Mielestäni ei voi. Kysymys käväisee mielessä, koska Gudrun Ensslin on ajallisesti ja paikallisesti etäinen hahmo. Samaa kysymystä kukaan tuskin esittää Anders Breivikin tai suomalaisten koulusurmaajien yhteydessä. Halusihan myös Breivik "parantaa" norjalaista yhteiskuntaa monikansalliselta "saastalta"? Monet perhesurmaajat kokevat "pelastavansa" perheensä "vaikealta" elämältä. Kunniamurhissa murhaajat uskovat "puhdistavansa" perheen kunnian. Pedofiilit puolestaan kokevat "rakastavansa" seksuaalisesti hyväksikäyttämiään uhreja.

Murhattu ihminen on kuitenkin aina murhattu ihminen riippumatta siitä, onko kuoleman aiheuttanut poliittisesti "tiedostava" ajattelu, humalaisen puukon sokaisu, raivohullun pesäpallomailalla hakkaaminen tai mikä tahansa muu syy.

Myöhempi lisäys:
Jälkikäteen tajuan, että Ei muistomerkkiä Gudrun Ensslinille -näytelmän katsomistani häiritsi juuri sitä ennen lukemani Natascha Kampuschin kirja 3096 päivää. Näytelmää ja kirjaa yhdistää samankaltainen asetelma, jossa nuori nainen on suljettu eristettyyn tilaan. Mutta samankaltaisuudesta huolimatta tilanne on kuitenkin vastakkainen, koska Kampusch on rikoksen uhri ja Ensslin oli itse rikollinen.

Kun näytelmä alkoi, en ollut vielä kyennyt irtautumaan Kampuschin kirjan tunnelmista. Kirjaa lukiessa samastuin erittäin voimakkaasti rikoksen uhriin. Näytelmän alkaessa samastuminen oli jäänyt ikään kuin jäänyt "päälle", kunnes näytelmän keskivaiheilla havahduin huomaamaan, etten voi samastua rikolliseen. Näytelmän katsomiskokemukseni olisi varmasti ollut selkeämpi, jos en olisi juuri sitä ennen lukenut Kampuschin kirjaa. Myös tekstini olisi ollut erilainen.

sunnuntai 14. lokakuuta 2012

Empatia koetuksella


KIRJALLISUUS  ---  Natascha Kampusch: 3096 päivää, Otava 2012, Suomentanut Anja Meripirtti, (alkuteos saksaksi 3096 Tage, ilmestynyt 2010)

Itävaltalainen Natascha Kampusch on kirjoittanut Heike Gronemeierin ja Corinna Milbornin kanssa kirjan omasta sieppauksestaan. Monet ovat kuulleet tästä kammottavasta tapauksesta, mutta ehkä lyhyt tiivistys on paikallaan: Kymmenvuotias Natascha Kampusch siepattiin koulumatkalla 2.3.1998. Sieppaaja Wolfgang Priklopil piti tyttöä vankinaan kellarityrmässä 3096 päivän ajan. Natascha onnistui pakenemaan itsenäisesti, ilman poliisin avustusta 23.8.2006. Sieppaaja tappoi itsensä samana päivänä.

Koska Natascha oli sieppaushetkellä lapsi, ensimmäisenä oletuksena sieppauksen motiiviksi tulee mieleen pedofilia. Kirjan perusteella sieppaaja ei vaikuta pedofiililtä, mutta hän kidutti (tietoisesti ja tietämättään) uhriaan muilla tavoin, kuten sulkemalla pieneen tilaan, eristämällä, säätelemällä valoa, fyysisellä ja henkisellä pahoinpitelyllä, pitämällä nälässä ja teettämällä raskaita töitä. Sieppauksen alkuvuosina Nataschan olot olivat vielä jossain määrin inhimilliset, koska sieppaaja antoi hänelle riittävästi ruokaa, hankki kirjoja, leluja ja viihde-elektroniikkaa. Kun Natascha alkoi muuttua tytöstä naiseksi, sieppaaja alkoi säännöstellä ruokaa ajaen uhrinsa nälkäkuoleman partaalle. Samalla alkoi myös raaka, fyysinen pahoinpitely ja orjuuttaminen siivous- ja remonttitöillä.

Kirja oli minulle raskas lukukokemus, koska samastuin uhriin liian voimakkaasti. Samastuminen meni naurettavuuksiin, koska aloin mielessäni "neuvoa" uhria. Samalla "tiesin", mitä hänen olisi "pitänyt" tehdä, sanoa, ajatella tai tuntea. Tilanne eteni jopa niin pitkälle, että koin siepatun toimivan, tuntevan tai ajattelevan "väärin", koska itse uskoin "tietäväni", miten hänen olisi pitänyt toimia. Tiedän, että tämä on naurettavaa, mutta näin vain pääsi käymään.

Jossain vaiheessa tunteeni siepattua kohtaan olivat jopa niin ristiriitaisia, että melkein olisin toivonut hänen kuolemaa, koska itse samassa tilanteessa olisin todennäköisesti tehnyt itsemurhan. En voinut käsittää, miksi hän valitsi elämän näin karmeassa umpikujatilanteessa. Jos sieppauksen uhri todella olisi kuollut, olisin voinut tuntea pelkästään surua uhria kohtaan ja vihaa rikollista kohtaan, jolloin tunteeni olivat olleet "helppoja" ja yksiselitteisiä. Näin koin onneksi vain ajoittain kirjan lukemisen aikana, mutta en ennen lukemista enkä sen jälkeen. Nyt olen pelkästään onnellinen, että Natascha Kampusch on elossa. Valokuvien perusteella hän vaikuttaa suhteellisen hyvinvoivalta, mikä on ilahduttavaa.

Kirjan edetessä "tulin järkiini" ja tajusin, että minulla ei ole mitään keinoja ymmärtää, miltä Natascha Kampuschista on tuntenut sieppauksen aikana. Pidän empatiakykyäni kohtalaisena, mutta en kykene millään muotoa ymmärtämään, miltä tuntuvat esimerkiksi eristäminen ja valon säätely. Ne ovat valitettavan yleisiä kidutusmuotoja monissa maissa. Kirjassa kerrottaan, että vapaaehtoisesti eristyksiin menneet koehenkilöt sekosivat jo kahdessa päivässä. Koehenkilöt alkoivat nähdä hallusinaatioita, menettivät kykynsä ratkaista ongelmia ja heidän muistinsa supistui. Myös valon keinotekoinen säätely (joko jatkuva valo tai jatkuva pimeys) romahduttaa uhrin psyykkeen nopeasti, koska vuorokausirytmi sekoittuu ja nukkuminen muuttuu lähes mahdottomaksi. Vakavassa univajeessa elävä ihminen on helppo manipuloida uskomaan lähes mitä tahansa.

Empatiakykyni ei myöskään ylety sille tasolle, että kykenisin ymmärtämään, miltä vuosia kestävä nälkiinnyttäminen tuntuu ja miten se vaikuttaa ihmiseen. Natascha Kampusch oli sieppauksen aikana usein lähellä nälkäkuolemaa. Jos itse lukiessa juon kahvia ja syön voileipää, ei pitäisi olla varaa neuvoa, miten nälkiintyneen "olisi pitänyt" pystyä toimimaan. En todellakaan voi ymmärtää, miltä vuosia jatkunut aliravitsemus tuntuu, jos itse olen kokenut nälkää pahimmillaan vain muutaman tunnin ajan. Samalla olen tiennyt, että voin milloin tahansa mennä syömään. Monet länsimaalaiset ihmiset eivät edes tiedä, mitä sana "nälkä" tarkoittaa, koska ovat tottuneet pitämään itsensä jatkuvassa kylläisyyden tilassa. Natascha Kampusch ei tiennyt, milloin saa seuraavan kerran ruokaa - vai saako koskaan.

Natascha Kampusch koki lähes päivittäin käsittämätöntä raakuutta. Tässä ote siepatun päiväkirjasta: "23.8.2005. Ainakin 60 lyöntiä kasvoihin. 10-15 kuvotusta aiheuttavaa nyrkiniskua päähän, neljä raakaa lyöntiä avokämmenellä päähän. Löi kaikin voimin nyrkillä korvaan ja leukaan... (oma tiivistys: kuristamista, lyöntejä leukaan ja korvaan, potkuja häntäluuhun ja takamukselle, nyrkiniskuja ristiselkään ja selkärankaan ja rintojen väliin (väkivalta vain jatkuu, jatkuu, jatkuu)." Ja tämä on vain yksi päivä 3096 päivän joukossa.

Miten tällaisesta voi selviytyä? Jotkut voivat. Natascha Kampusch pystyi. Tämän kirjan hän julkaisi neljä vuotta vapautumisensa jälkeen. Kirja loppuu näin: "Vasta nyt voin näiden sivujen avulla vetää viivan menneisyyden yli ja todella sanoa: olen vapaa".

tiistai 9. lokakuuta 2012

Ennakko-odotukset häiritsevät


KIRJALLISUUS  ---  Sarah Waters: Vieras kartanossa, Tammi, 2011, Suomentanut Helene Butzow, (alkuteos englanniksi The Little Stranger, 2009)

Halusin lukea Sarah Watersin kartanoromaanin, koska Sofi Oksanen suositteli sitä Akateemisen kirjakaupan mainoksessa. Oksanen kuvaili romaania "pelottavaksi". Kirjan takakannessa romaania kuvaillaan "tutkielmaksi sodanjälkeisestä Britanniasta, jännittäväksi salapoliisiromaaniksi, puistattavaksi kummitusjutuksi, romanssiksi ja trilleriksi". Pakko myöntää, että minuun vetosi myös kuvitus, jossa kynttiläkruunu näyttää heiluvan ja nainen kirkuu kuin kauhusta.

Eniten minua kiehtoi ajatus kummittelevasta kartanosta. Odotin ja toivoin, että Watersin romaanissa olisi samankaltaista hiipivää kauhua kuin Charlotte Bronten Kotiopettajattaren romaanissa. Kuvittelin etukäteen myös, että Waters loihtisi vastaavaa outoutta kuin Charles Dickens romaanissa Suuria odotuksia. Mielessä välkkyi myös goottilainen kauhu, jossa karmeudet luikertelevat keskelle arkipäivää ja päivänvaloa. Tai tällaiseksi ainakin oletan goottilaisen kauhun. En ole lukenut, mutta olen kuullut romaanista The Turn of the Screw, jossa kartanossa joko kummittelee tai sitten tapahtumista kertova lastenhoitaja on hullu.

Juuri tällaista odotin, hulluuden ja tervehenkisyyden rajamailla liikkuvaa kauhua. Sitä en tietenkään Watersin romaanissa kohdannut muuta kuin paikoitellen. Sen sijaan kirjailija vatvoo pitkään kartanossa asuvan Caroline Ayresin ja lääkäri Faradayn pitkäveteistä rakkausjuttua, joka ei meinaa käynnistyä, ei sitten millään.

Ok, tunnustan että yläluokkainen maalaiskartano on ajoittain kiinnostava. Kartano rapistuu suunnilleen samaan tahtiin englantilaisen maalaisaateliston olot vaikeutuvat. Paikoitellen Waters onnistuu sävähdyttämään kartanon oudoilla tapahtumilla. Kartanossa kuuluu ylimääräisiä napsahduksia, paukahduksia ja askelten ääniä. Esineet liikkuvat itsestään, seiniin ilmaantui outoja läiskiä ja tulipaloja syttyy. Waters jättää lukijan arvuuttelemaan, johtuvatko oudot äänet ja tapahtumat kummittelusta, talon rappeutumisesta vai kenties kartanon asukkaiden hulluudesta.

Petyin romaaniin, koska mielestäni kauhua ei ollut tarpeeksi. Olisin toivonut, että kauhua tihkuisi jokaisessa luvussa. Mutta sen sijaan kauhuelementit oli sullottu muutamaan lukuun ja muissa luvuissa märehdittiin orastavaa rakkausjuttua. Boring!

Tämä on jo kolmas kerta lyhyen ajan sisällä, kun ennakko-odotukset pilasivat lukukokemukseni. Äskettäin tuskastuin nobelistin romaaniin, jossa odotin jotain muuta kuin mitä sain. Lukukokemukseni Pirjo Hassisen romaanista Rouva meni myös pilalle, koska takakannessa vihjailtiin, kuinka "valta kiihottaa vastakkaista sukupuolta". Odotin tietysti jotain todella rankkaa settiä, kuten sadomasokistista asetelmaa. Sitä ei ilmaantunut. Takakannen kirjoittaja häiritsi lukemistani myös väittämällä, että "mies puhuu Rouvasta kuin olisi tullut uskoon". Ehkä puhuikin, mutta vasta romaanin loppusuoralla. Sitä ennen odotin turhautuneena, milloin sensaatiokäryiset tapahtumat oikein käynnistyvät.

Minulla ei ehkä ole oikeutta syyttää muita lukuilon pilaamisesta. Ties kuinka monen fiilikset olen itsekin jo pilannut! Spoilereita on tullut kirjoitettua. Pahoitteluni. Jatkossa yritän muistaa laittaa spoilerivaroituksen heti tekstini alkuun, jos paljastan tekstissäni loppuratkaisun tms.

Myöhempi lisäys: Googlaamalla huomasin, että romaanista on kirjoitettu ainakin kymmenessä blogissa. En jaksa linkittää niitä tähän. Useassa blogissa romaania on kiitelty, mutta myös liialliseen synkkyyteen ja ajoittaiseen pitkäveteisyyteen on kiinnitetty huomiota.