Sivut

torstai 29. joulukuuta 2016

Tajuntaa laajentava museokortti


Ostin museokortin. Se maksoi 59 euroa ja se oikeuttaa rajattomaan sisäänpääsyyn yli 230 museoon Suomessa. Kortti on voimassa vuoden ostohetkestä tai ensimmäisestä museokäynnistä lähtien. Tämänpäiväisessä museo-maratonissani laukkasin Luonnontieteellisestä museosta Amos Andersonin museoon ja sieltä Designmuseoon. Sitä ennen olen käväissyt museokortilla Tennispalatsin HAM-nykytaidemuseossa ja Kiasmassa.

Mielestäni museokortti on hyvä ostos seuraavista syistä:

1) säästää rahaa, jos vuoden aikana käy useammin kuin kuusi kertaa museossa (pääsyliput yleensä noin 10 euroa)

2) voi mennä samaan näyttelyyn useita kertoja, jos ei saa kerralla sisäistettyä kaikkea

3) voi käväistä näyttelyssä vain pikaisesti kääntymässä, luoda yleissilmäys ja palata myöhemmin uudestaan

4) voi käydä ei-niin-kiinnostavissa museoissa, joihin ei muuten tulisi mentyä

5) voi mennä museoon ihan vain hengailemaan sen sijaan, että menisi esimerkiksi kahvilaan ja tilaisi hintavan erikoiskahvin ja kaloripommileivoksen

6) jos näyttelyn olosuhteet tuntuvat ylivoimaisilta (esim. eläimellinen tungos, infernaalinen kuumuus, jäätävä viima ja kylmyys, korvia raastava meteli ja hälinä, helvetillinen löyhkä tai kovaääniset "kriitikot" ja "asiantuntijat" jotka kailottavat mielipiteitään niin että koko näyttelysali raikuu), voi lähteä heti pois (ennen kuin kuristaa jonkun) ja tulla myöhemmin uudestaan

Ainakin itselleni museokortista on hyötyä, koska saatan kesken näyttelyn väsähtää, jos joku intensiivinen taideteos on tavallaan "täyttänyt" minut. Monesti olen todennut, että vastaanotto- ja keskittymiskykyni saattaa lopahtaa kesken kaiken. Siitä huolimatta olen yrittänyt puristaa itsestäni viimeisetkin energian rippeet, jotta jaksaisin raahautua näyttelyn loppuun. Nyt minun ei tarvitse enää huolehtia moisesta. Jos hyydyn, lopetan siltä erää ja menen himppeen lataamaan akkujani.

Olen siis erittäin tyytyväinen museokortti-hankintaani. Ainoastaan se rassaa kaltaistani peruspessimistiä, toimittaako postinkantaja valmiin muovikortin kotiini vai hukkaako posti kirjeen. Olen jo valmistautunut, että en saa väliaikaisen pahviläpyskäkortin tilalle koskaan oikeaa muovikorttia. Kyllä tässä on ilmiselvästi katastrofin ainekset olemassa... Huonosti käy kuitenkin. Itku pitkästä (alle kaksi viikkoa) ilosta ja älä nuolaise ennen kuin tipahtaa mutta toisaalta yrittänyttä ei laiteta.

perjantai 9. joulukuuta 2016

Vääränlaista lukemista?


(tekstini ei liity kuvan kirjaan, luettu; pelkkä lavastuskuva)

Aikaisemmin olen vaikeroinut blogissani, kuuntelenko musiikkia väärin. Nyt alkanut epäillä, luenko kirjoja väärin. Intensiivisen tapani kuunnella musiikkia olen olettanut kumpuavan (kuvitteellisesta tai todellisesta) epämusikaalisuudestani. Vääränlaisen(?) tavan lukea kirjoja ja blogata niistä tai olla bloggaamatta oletan liittyvän muihin ongelmiin, mahdollisesti idioottimaisuuteeni.

Uusin kriisiytymiseni aihe: tajusin että jos todella pidän kirjasta (tai elokuvasta) ja haluan blogata siitä, joudun ja haluan lukea (tai katsoa leffan) kahteen kertaan. Se tuntuu hölmöltä. Se tuntuu vialliselta ja oudolta. Aivan kuin olisin niin hidasälyinen, etten pysty muodostamaan tarpeeksi perusteellista kokonaiskäsitystä kirjasta yhden lukukerran perusteella. Näin asia vain on. Pystyn tietysti muodostamaan kirjasta jonkinlaisen käsityksen, mutta se ei oikein riitä minulle. Aivan kuin yrittäisi katsoa peilikuvaansa sameasta peilistä.

Ensimmäisellä kerralla luen levottomasti vauhdilla, tunteella ja epämääräisesti. Kun olen saanut luettua kirjan loppuun, minulle on muodostunut kokonaiskäsitys kirjan sisällöstä ja tyylistä, pystyn rauhoittumaan ja haluan aloittaa kirjan alusta seesteisemmin. Ensin tulee tunnereaktio ja hapuileva yritys ymmärtää, vasta toisella lukukerralla pystyy tarkastelemaan kirjaa kokonaisvaltaisemmin, monipuolisemmin ja älyllisemmin. Tai no, älyllisesti ja älyllisesti.

Jos en ihmeemmin pidä kirjasta, yksi lukukerta riittää vallan mainiosti- ja siinäkin saattaa olla yksi lukukerta liikaa. Mutta silloin en yleensä halua blogata kirjasta. Jos kirja (tai elokuva) ei heilauta minussa paljon mitään mittareita, miksi vääntäisin tekstiä väkisin.

Aika vaikea hyväksyä oma ominaisluontonsa. Jos on jonkinlainen, sitten vain on. Olen vasta nyt alkanut hyväksyä, että olen musiikinkuuntelijana mustavalkoinen. Minulle on vain kaksi vaihtoehtoa: joko täydellinen keskittyminen musiikkiin tai sitten ei ollenkaan. Olen kai kirjan lukijanakin yhtä outo. Joko uppoudun kirjaan kaikella energiallani ja yritän tarkastella kirjan maailmaa oikealta ja vasemmalta, ylhäältä ja alhaalta, läheltä ja kaukaa ja miettiä, miten kirja muistuttaa tai eroaa aikaisemmin lukemiani kirjoja. Tai sitten vain pintapuolinen lukaisu ilman ihmeempiä intohimoja. Jos kirja on tavallaan ihan kiva mutta ei kuitenkaan kovin sytyttävä, miksi edes yrittäisin kirjoittaa siitä.

Monta asiaa voi elämässään tehdä väärin. Tulipaloja on sammutettu väärin. Osa ihmisistä hengittää väärin. Osa istuu tuolilla väärin. Osa harrastaa liikuntaa väärin. Osa ihmisistä syö väärin. Tai ainakin epäilee tekevänsä niin tai niin muut sanovat.

En tiedä, liittyisikö tämä yhdeltä istumalta puserrettu blogipökäleeni sittenkin introversioon. Ehkä liittyy, ehkä ei.Toinen i:llä alkava sana olisi idiotismi. Introversio vai idiotismi? Kummankohan valitsis.

maanantai 5. joulukuuta 2016

Kirjaostoksia


Tässä lyhyt pakkopullapäivitys tai väliaikatiedote.

Ostin kolme pokkaria.

Emmi Itäranta: Kudottujen kujien kaupunki

Olen lukenut romaanin jo kertaalleen. Halusin ostaa oman kirjan, jotta voin alleviivata. Pidin: runollisuus, maagisuus, mystisyys, arvoituksellisuus, unenomaisuus. Eräänlainen totalitarismin kuvaus? Viehätyin Itärannan kielestä, luin romaania kuin proosarunoa. Erityisesti kiehtoi Itärannan tapa kuvata valovaikutelmia, hajuja ja tuoksuja sekä ilmavirtoja yms. Tavoitteena blogata tästä myöhemmin.

Laurent Binet: HHhH. Heydrichin salamurhan jäljillä

Karmeasta aiheestaan huolimatta: hillitön, hauska, outo, kokeellinen. Käsittelee historiankirjoittamisen ongelmia: tulkinnat, näkökulmat, luotettavuus ja epäluotettavuus. Poikkeuksellista: historiallisessa romaanissa minäkertoja, joka on kaiken lisäksi puolueellinen, tunteellinen, epävarma, haparoiva ja jopa pilaileva! Tarkoitus blogata tästä myöhemmin, kunhan luen kirjan uudestaan.

Linus Jonkman: Introvertit. Työpaikan hiljainen vallankumous

Ok, tunnustan, olen introvertti. Nykyään kuitenkin Suomessa ihanteena räiskyvä ja näyttävä ekstrovertti. Vielä muutama vuosikymmen Suomessa ihanteena vaatimaton ja hiljainen introvertti. Jännä juttu, että Aasiassa ihannoidaan introverttiutta, kun taas Amerikassa pidetään ekstroverttiutta terveen ihmiseen tunnusmerkkinä. Introversiota yritettiin Yhdysvalloissa saada mukaan sairausluokitukseen(!) lievänä autismin muotona. Melkein sama meno nykyään Suomessakin.

Huomaan, että psykologia on alkanut kummasti kiinnostaa minua. Haluan lukea myös temperamenttitutkimuksesta ja intuitiosta, joka on tavallaan aivojen tehdasasetus. Vasta kaukana perässä laahaa rationaalinen päättely, mikä on prosessina hidas ja kuluttava. Kirjana esim. Älykäs intuitio.

maanantai 21. marraskuuta 2016

Suuria odotuksia - ja pettymys


KIRJALLISUUS  --  Kaj Korkea-aho: Paha kirja (Otava, 2015)(ruotsinkielinen alkuteos: Onda boken)(suomentanut: Laura Beck)


Kuluttajat eivät vihaa mitään muuta enemmän kuin huijatuksi tulemista. En ole ostanut tätä kirjaa, vaan lainannut kirjastosta. Kirjallisuuden kuluttajana, lukijana, koen tulleeni petetyksi, koska kirjan ulkoasu lupaa enemmän kuin antaa.
 
Kirjan dramaattisen musta-punaisen värityksen, uhkaavan tekstin ja rajun valokuvan perusteella odotin jotain poikkeuksellista. Kenties okkultismia ja maagisuutta. Pimeitä luolia. Salaisia rituaaleja. Mitä tahansa jännittävää ja kiehtovaa, jotain ennenkokematonta. Mukaansatempaavaa juonta ja piinaavaa jännitystä. En saanut mitään näistä.

En edes tiedä, miksi vaivaudun kirjoittamaan tästä. Ilmeisesti selvittääkseni itselleni ja mahdolliselle lukijalleni, mikä tässä mättää. No ainakin nämä: pirstaleinen juoni, tolkuton määrä (yhdentekeviä) henkilöitä, hajanaisuus, turhat juonenkäänteet, arkipäiväisyys, pyrkimys shokeeraamiseen siinä onnistumatta, ruma ruumiillisuus, vastenmieliset päähenkilöt (joihin on mahdoton samaistua), paikallaan junnaaminen, pääasian kiertely ja kaartelu...(näin muutamia ongelmapesäkkeitä mainitakseni). Vai olenko sittenkin käsittänyt kirjan väärin? Jos kirja ei edes pyri olemaan kummitustarina, vaan kuvaus repeilevästä suomenruotsalaisesta idyllistä? Mistä minä sen tiedän. Mutta ei kai kukaan normaaliälyinen ihminen edes usko mihinkään bättre folk -kuvioon, jossa rahoissa kylpevät suomenruotsalaiset viettävät rapujuhlia päivästä toiseen ja juovat snapsiryyppyjä.

Selitysmalli 1: kummitustarina tai kauhukertomus?
Kummitustarinaksi varsinainen pelote-efekti eli fiktiivisen(?) Leander Granlundin demoninen runokirja unohtuu romaanissa yllättävän pitkäksi aikaa. Sen sijaan kerronnassa pompitaan seuraamassa Åbo Akademin kirjallisuuden opettajan, Mickel Backmanin, avioelämän kriisejä Myrnan kanssa, valotetaan Mickelin selkäkipuja ja kadonneen Ragnar-pojan edesottamuksia. Sieltä hypitään tarkkailemaan opiskelijoiden arkipäiväisiä rahaongelmia, sekavia suhteita, huumeiden käyttöä, juopottelua ja biletystä. Lukijana tunnelma tosiaan lässähti kohdassa, jossa haahuillaan opiskelijaruokalassa mättämässä ruokaa lautaselle. Siitä oli dramatiikka niin kaukana kuin ikinä pääsee.

Välillä romaanissa palataan kummitustarina-aiheeseen. Siihen kietoutuu monia henkilöitä. Granlundin "saatanalliset säkeet" vetävät puoleensa kuin magneetti ja vie tuhoon. Opiskelija Pasi Maars suunnittelee kirjoittavansa tutkielman Granlundin julkaisemattomasta lyriikasta. Muutama vuosikymmen aikaisemmin Mickelin kurssikaveri, Dietrich Wangman, hurahti myös Granlundiin. Huonosti kävi. Wangman menetti järkensä, tappoi ihmisiä ja lopulta itsensä. Mickelin rakastajar, opiskelija Elsa Sinnemäki, tuhoutuu myös joko päättyneen rakkauden jälkimainingeissa tai sitten Granlundin runouden myrkyttämänä. Elsa päätyy mielisairaalaan.

Enpä vain ihan ymmärtänyt, mikä Granlundissa loppujen lopuksi oli niin kammottavaa, että niin monen ihmisen piti tuhoutua mitä mielikuvituksellisimmilla tavoilla. Jos romaanissa oli joku sitaatti Granlundilta, siitä ei jäänyt minulle minkäänlaista muistijälkeä (ei tainnut olla kovin dramaattinen). Ainakaan minun tapauksessani romaani ei toiminut kummitustarinana. Kun ei toimi, niin ei toimi.

Selitysmalli 2: suomenruotsalaisuuden kuvaus?
Yrittääkö romaani sitten rikkoa piintynyttä(?) käsitystä suomenruotsalaisesta idyllistä? Haluaako kirja kertoa yllättävän(?) tosiasian, että myös suomenruotsalaisissa piireissä osataan juoda viinaa, sekoilla kännissä, pilata ihmissuhteet, pettää ja riidellä? Romaanin perusteella suomenruotsalaisten bravuurinumeroita on huumeiden käyttö ja nimenomaan Åbo Akademin yliopistopiireissä. Mielenkiintoista. Romaani antaa ymmärtää, että kun suomenruotsalainen opiskelija menee keskustelemaan professorin kanssa, opiskelija vetää ensin pohjiksi joko amfetamiinia tai pilveä tai molempia. Sitten onkin sopivassa mielentilassa, että voi tunkeutua proffan kotiin kiroilemaan, puhumaan rivouksia ja uhkailemaan. Mielenkiintoista.

Romaani antaa myös ymmärtää, että suomenruotsalaisen kustantamon johtoporrasta ei moraali pahemmin kiinnosta. Ainakin kustannusjohtaja Mårten Tanner on kiinnostunut sekä naisista että miehistä että erityisesti pojista. Myös viina maistuu Tannerille. Viina myös vapauttaa Tanneria ilmaisemaan itseään entistä estottommin, varsinkin saunailloissa. Mielenkiintoista.

Ehkä Paha kirja toimii paljon paremmin suomenruotsalaisuuden ironisena kuvauksena kuin kummitustarinana. Olisi pitänyt jo alusta saakka kääntää kelkka tähän suuntaan. Syytän kirjan harhaanjohtavaa ulkoasua tulkintani alkuperäisestä vinoutumisesta.

Linkkien lisäys kahden päivän kuluttu: (Otroligt! Bara två dagar! Hur kan jag vara så snabb? Det är ju värkligen överraskande!)
Pahasta kirjasta on kirjoitettu mm. blogeissa Kirsin kirjanurkka, P.S. Rakastan kirjoja, Lumiomena ja Reader why did I marry him?
Lisään blogeja, (om jag orkar. Hur kan det vara så svårt? Varför är jag så trött? Och varför skriver jag på  svenska? Har jag blivit galen? Eller har jag alltid varit? Jättekiva).

maanantai 14. marraskuuta 2016

Haastava työympäristö


KIRJALLISUUS --- Grady Hendrix: Horrorstör (Lecior Kustannus, ilmestymisvuosi ?)(suomentaja: ei mainittu)(graafinen suunnittelija: Andie Reid, kuvittaja: Michael Rogalsi, kansikuva: Christine Ferrara)

Eipä ole sitten minkäänlaista kirjoitusfiilistä, mutta en anna tällaisten pikkujuttujen häiritä bloggaustani.

Määritelmä?
Erehdyttävästi Ikean katalogia muistuttava teos on sekä kauhuromaani, kauhukomedia, parodia, satiiri että yhteiskuntakriittinen kannanotto työelämän huononemista vastaan. Kai. Lisäksi se on fiktiivisen Orsk-huonekaluhallin kuvitettu mainos. Tavallaan. Se on. Jotain. Se on jotain sellaista, mihin en ole koskaan aikaisemmin törmännyt.

Myyntituotteet?

Horrorstörin kuvitetuilla sivuilla kaupitellaan huonekaluja, jotka voisivat olla peräisin Ikeasta. Mutta ei ihan kuitenkaan. Brooka-sohvan mainospuheessa suositellaan nautiskelemaan ja "päättämään päivänsä". Olisko sanavalinta tahaton lipsahdus vai viitataanko siinä itsemurhaan? Drittsekk-säilytyslaatikot "antavat tilaa mielikuvituksellesi ja ystävillesi". Istuvatko ystävät säilytyslaatikoiden päällä vai onko heidän ruumiinsa sullottu laatikoiden sisälle? Jälleen monitulkintainen sanavalinta. Mesonxic-hyllystö "pitää huolta vaatteistasi, niin sinulle jää aikaa pitää huolta itsestäsi". Aivan kuin tästä puuttuisi lisäys "...koska hoitoahan kaltaisesi sairas yksilö nimenomaan tarvitsee".


Kirjan edetessä "huonekalut" muuttuvat entistä oudommiksi. Sähkötuolista vaikutteita saanut Bodavest-"nojatuoliin (toinen kuva) sidottuna "potilas pysyy taatusti liikkumattomana ja pystyy keskittymään itsetutkiskeluun ilman turhia virikkeitä". Jos itsetutkiskelu tarkoittaa tässä yhteydessä pakokauhun intensiteetin itsereflektointia tai muuta shittiä, niin eiköhän se luonnistu.

Piikkikkäällä Alboterk-juoksumatolla pystyy taivaltamaan loputtomasti pääsemättä yhtään mihinkään. Samalla saa jalkapohjat jalkapohjien verenkierto aktivoituu aivan uudella tavalla. Eikä tässä vielä kaikki. Kraanjk-"ikiliikkujan" kampea kääntämällä voi "vaipua meditatiiviseen epätoivoon". Ingalutt-"setti" sopii puolestaan keskiaikaisen vesikidutuksen jäljittelyyn. Kaiken karmeuden kruunaa vielä Gurne-rullasänky, joka kuljettaa sinut luotettavasti ja varmasti joko ensiapuun tai ruumishuoneelle "tyylikkäästi perille".

Eli mitä tämä kaikki tarkoittaa? Tulkitsen tämän nykyaikaisen työelämän kritiikiksi, jossa työntekijöitä roikutetaan vuosikausia löysässä hirressä esim. irtisanomisuhan alla. Jossa työn sisältöön ei pääse vaikuttamaan, jolloin kokee vääntävänsä kampea tai juoksevansa oravanpyörässä. Tai sitten ivan piikki osuu Ikean kaltaisten huonekalujättien epämiellyttäviin huonekaluihin, joissa ei ole huomioitu ihmisen anatomiaa estetiikasta nyt puhumattakaan. Emmä vaan tiedä.

Romaani?

Horrorstör on myös romaani, kauhuromaani ja kauhukomedia. Tapahtuu seuraavaa: Orsk-huonekaluhallin osastopäällikkö Basil on virkaintoinen pyrkyri. Hän haluaa selvittää, kuka on levittänyt "substanssia" (ulostetta) yön aikana näyttelyhallin sohville. Basil haalii yöksi työntekijöitä valvontakierroksille. Mukaan päätyvät yhteistyökyvytön ja näsäviisas Amy ja työhönsä sitoutunut Ruth Anne. Salaa yövuoroon ovat päässeet livahtamaan myös paranormaaleihin ilmiöihin hurahtanut Trinity, joka haluaa tehdä oman aavejahti-ohjelmansa televisiokanavalle ja Matt, joka viittaa kintaalla kummituksille, mutta haluaa tehdä vaikutuksen Trinityyn. Siksi Matt suostuu häärimään kameran takana.

Yövuoron aikana helvetti ryöpsähtää irti. Saastaisen sohvan sisälmyksistä paljastuu spurgu Carl, joka on käyttänyt tavarataloa yömajanaan ja vessanaan. Olosuhteet pahenevat tästä vielä huomattavasti. Yöllä esittelyhallin järjestys muuttuu kaoottiseksi. Valeovista paljastuu salakäytäviä, joita kansoittavat ilkeät demonit tai vastaavat, jotka sulkevat rehellisiä työntekijöitä kidutuslaitteisiin (Orskin myyntiartikkeita). Amy on juuttunut vedellä täyttyvän Liripip-kaapin sisälle. Sieltä hänet pelastaa Basil. Kohta Basil itse pelastetaan pyyhekuivainten tankoihin sidottuna. Onni onnettomuudessa on se, että näin työntekijöiden tiimityötaidot paranevat. Amy oppii vihdoin työskentelemään ryhmässä.

Kaiken pahuuden syyksi paljastuu menneisyys. Orskin tavaratalo on rakennettu 1800-luvulla sijainneen panoptikon-vankilan päälle. Ei ihme, että vankilassa kaltoinkohdellut ja kuolleet sielut ovat kimpaantuneita ja päättävän tulla kostamaan Orskin työntekijöille. Negatiivinen psyykkinen energia ei jätä tulevia sukupolvia rauhaan.

Että tällainen kirja. Kai teos pyrkii myös ivaamaan amerikkalaisten innostusta kummitustaloihin ja paranormaalien ilmiöiden jahtaamiseen. Trinity on innostunut kummituksista sen verran, että on varustautunut perusteellisesti sähkömagneettisella MEL-mittarilla, infrapunakameroilla, liikkeentunnistimella ja EVP-tallentimella.

Vastaavia kummitusohjelmia olen katsonut viihdekanavalta. Niiden perusteella syntyy vaikutelma, että Jenkkilässä kummitteluun vetoaminen olisi sosiaalisesti hyväksytty selitysmalli, jos kokee asuntonsa ahdistavana. Suomessahan ei "kummituskorttia" pahemmin vilautella. Sen sijaan syytetään (ex)-puolisoa, naapuria jne. narsistiksi, sadistiksi tai psykopaatiksi. Se on Suomessa näppärä selitysmalli. Tai sitten voi vain myöntää, että "demonit" eivät ole ulkoisia vaan sisäisiä, esimerkiksi (tiedostamaton tai tietoinen) viha, pelko, syyllisyys tai se suomalaiskansallinen vit¤tus. Agnostikkona tai jotain haluan kuitenkin uskoa, että kummitukset ja aaveet ovat periaatteessa mahdollisia.(Myöhempi lisäys: "Ilokseni" huomasin, että myös Suomessa kummittelee, ainakin googlen mukaan. "Valitettavasti" en ole itse koskaan kohdannut kummittelua).

Ei tämä kirja ehkä ihan joululahjamateriaalia ole, mutta sopii kuitenkin mustan huumorin ystäville.

sunnuntai 6. marraskuuta 2016

Musiikin terveysvaikutuksista

Koska vaikean vyöruusun hermosäryt (ja muuntunut tuntoaisti) piinaavat ajoittain edelleen, en voi vieläkään kirjoittaa elokuvista enkä taidenäyttelystä. Olen ollut kotini ja hermostoni vankina. En ole uskaltanut lähteä leffaan, aivan kuin hermosäryt olisivat pahempia muualla kuin kotona.

Kirjoitan musiikista. Mietin edelleen pakonomaisesti, miksi musiikki vaikuttaa niinkuin vaikuttaa. Miten musiikki pystyy tavallaan läpäisemään ihon ja tunkeutumaan koko elimistöön? Miksi musiikilla on valta vaikuttaa jopa ihmisen elimistön omiin rytmeihin, kuten sydämen lyöntitiheyteen tai hengityksen syvyyteen ja nopeuteen ja ehkä jopa hitaampiin rytmeihin kuten uni- ja valverytmiin? Mikään muu taidemuoto ei taida tähän pystyä, ainakaan yhtä voimakkaasti.

Googlaamalla sanaparin "musiikki terveys" löysin väitteitä musiikin terveysvaikutuksista. Kirjoitin muistiin musiikin mm. aktivoivan aivoalueita, jotka vastaavat vireydestä, huomiokyvystä, käsitteellisestä ajattelusta(!), muistista, tunteista ja liikkeistä. Eli musiikki näyttää aktivoivan aivoja tehokkaammin kuin esimerkiksi sanaristikoiden ratkominen, jota yleensä pidetään aivojumpan aatelina. Aivotutkimuksissa on havaittu myös, että musiikki vaikuttaa aivojen palkitsemisjärjestelmään, jolloin mielihyvähormoni dopamiinia alkaa erittyä. (Myöhempi korjaus: dopamiini on aivojen välittäjäaine, ei hormoni).

Musiikilla on niinkin yllättäviä terveysvaikutuksia kuten kivun lievittyminen, masennuksen ja stressin vähemineminen ja syömisrytmin hidastuminen. Tämä ei ole kattava selvitys selvitys musiikin terveydellisistä vaikutuksista, vaan pelkkä pintaraapaisu. Asiasta kiinnostuneet voivat tehdä omat google-hakunsa tai lukea kirjoja aiheesta.

Tässä musiikilla tarkoitetaan pelkästään omaa, henkilökohtaista lempimusiikkia, jota kuunnellaan silloin, kun yksilö itse haluaa. Kaikki ovat varmasti jo huomanneet, että mikään ei raunioita psyykettä varmemmin kuin inhokkimusa, jota naapuri tai perheenjäsen huudattaa streoistaan tai jokin "asiantuntija" tuputtaa.

Itselläni on musiikkin jonkinlainen viha-rakkaussuhde. Toisaalta kammoan tapaa, jolla musiikki pystyy tunkeutumaan elimistööni. Musiikki ujuttautuu verenkiertooni, keuhkoihini, sydämeeni ja aivoihini. Sieltä käsin se tahdistaa hengitystäni ja sydäntäni. Toistaalta pidän siitä, että musiikki voi joko piristää ja rauhoittaa kuin psyykkeenlääkkeet, tainnuttaa, vajottaa unenkaltaiseen tilaan, hypnotisoida, innostaa ja energisoida.

Välillä elämässäni on pitkiäkin kausia, jolloin yritän sulkea musiikin kokonaan ulkopuolelle. Sairastelukierteeni myötä olen mennyt toiseen äärimmäisyyteen. Kuuntelen musiikkia todella paljon. Olen jopa aivoitellut, että minun kannattaa ottaa musiikinkuuntelu osaksi henkilökohtaista terveydenhoitoani liikunnan, ruokavalion ja levon lisäksi. Jos musiikilla on valta vähentää stressiäni, niin olkoon sitten niin. Antaudun musiikin voimalle.

Viime aikoina olen saanut sävärit Madonnan levystä Rebel Heart. Kovaa kamaa. Pidän Madonnasta samoista syistä kuin Chisusta eli ristiriitojen takia. Madonnan musiikista kaikuu sekä viha että rakkaus, voimakkuus ja hauraus, discobiitti ja balladimaisuus, seesteisyys ja aggressiivisuus, räikeä seksuaalisuus ja herkkä tunteellisuus. Eniten inspaa biisi Devil Pray, joka yllättää kansanlaulumaisella rallatuksellaan ja sanoituksillaan "do drugs, smoke weed, drink whiskey, get high, get stoned, sniff glue, do E, drop acid(?). Väärinkäsitysten välttämiseksi haluan korostaa, etten itse käytä huumeita enkä suosittele huumeiden vetämistä yhtään kenellekään. En myöskään palvo paholaista (jos joku on ehtinyt sitäkin miettiä). Hurskasta(?) sunnuntaita.

keskiviikko 26. lokakuuta 2016

Adjektiivitauti

Kiitos länsimaisen lääketieteen, lääkäreiden, lääkkeiden, farmaseuttien ja luotettavan apteekkilaitoksen (josta saa lääkeväärennösten sijaan ihan oikeita lääkkeitä), olen tällä hetkellä paranemassa vaikean vyöruusun hermosäryistä. Adjektiivitautisena kuvailisin hermosärkyjä näin: pistävä, polttava, vihlova, kirvelevä, liekehtivä, kaivertava. Tuntuu ettei mikää sana ole tarpeeksi voimakas, edes nämä: saatanallinen, helvetillinen, arvaamaton, pelottava, vainoava, kiduttava. Sairauden nimeäminen vyöruusuksi on törkeää vääristelyä. Sen nimenä pitäisi olla jotain kuvaavampaa: esimerkiksi kansanomainen nimi paholaisentuli(?).

Kun hermosäryt olivat yhtenä yönä (ennen lääkityksen aloittamista) pahimmillaan, en ajatellut muuta kuin: tapanko itseni vai tapanko itseni. Kun hermosäryt myöhemmin lievittyivät raskaan sarjan kipulääkityksellä mutta väijyivät koko ajan nurkan takana, ajattelin että jaksanko elää. Elossa kuitenkin olen. Haluan tässä yhteydessä korostaa (jos ketään kiinnostaa), että hermosäryt ja lihassäryt ovat aivan eri planeetoilta. Lihassärky on pelkästään epämiellyttävä, mutta se on tavallaan turvallinen aistimus, koska lihassärky on tasainen ja ennakoitava. Hermosärky on puolestaan pelottava, koska se on täysin arvaamaton. Ei koskaan tiedä, milloin se alkaa ja milloin se loppuu, mistä suunnasta tai suunnista se iskee ja minkälaisena. En yhtään ihmettele, että pitkäaikaisten hermosärkyjen piinaamat ihmiset tappavat itsensä. Jos mitään muuta ulospääsyä hermosäryistä ei olisi ollut, olisin ehkä itsekin valinnut sen.

Lääkkeiden lisäksi minua on auttanut myös laulaja-lauluntekijä-tuottaja-soittajan Chisun musiikki. Chisun uutta Polaris-levyä kuvailen tällä adjektiivilistalla: dramaattinen, alkukantainen, kohtalonomainen, energinen, euforinen, mystinen, hymnimäinen, polveileva, tanssittava, maaginen, toiveikas, julistava, oopperamainen, leikkisä, uhkaava, kepeä, kupliva, tahdistava, hassutteleva, harras, hiljainen, kaunis, hauras, räppäävä, outo, konemainen, abbahtava, synkkä, elokuvamainen, fatalistinen ja mystinen ("muistiinpanojani" koko levyn kuuntelun aikana). Jos yksi sana olisi pakko valita listasta, se olisi energinen. Kappale Tähdet energisoi minua siinä määrin, että kahden viikon synkkyyden jälkeen pystyin tuntemaan jopa innostusta ja toiveikkuutta.

Ylipäänsä pidän Chisun musiikista, koska sen vaihtelevuus miellyttää korvaani (ja hermostoani). Pidän levystä Vapaa ja yksin, koska se on samanaikaisesti sekä hidas että nopea, hiljainen ja kovaääninen, lyyrinen ja dramaattinen, kepeä ja synkkä, leikkisä ja vakava, kaunis ja ruma (esim. tahalliset säröäänet jossain kappaleissa), hauras ja voimakas. Koen näin suuren määrän vaihtelua rauhoittavana, joku muu saattaisi kokea sen levottomana. Itse koen liian tasaisen musiikin monesti todella ärsyttävänä, vaikka joitakuita tasaisuus rauhoittaa.

Kuunnellesani kappaletta Oi, muusa! kirjoittelin taas omia "muistiinpanojani". Laulun surrealistiset sanoitukset (esim. Mun kuollut ruusupuu/ kukkii kun sä tuut) muuntuivat eri muotoon omissa "tulkinnoissani" eli käytännössä visualisoinneiksi. Hieman epäröin, kehtaako tällaista sekundasepustuksta edes lätkäistä blogiini. No, antaa mennä.

valkoinen huone, vitivalkoinen
nainen joogaa keskellä huonetta, keskellä ilmatilaa, six feet above
verhot hulmuavat suljettujen ikkunoiden edessä 
time warp, lentokone halki Atlantin kahdessa sekunnissa
jäätyneet ruusun terälehdet tipahtavat lattialle rikki helähtäen
     kaiku jää, nyt, aina ja ikuisesti
mustat läiskät seinillä leviävät, luolansuut
valkoiset hevoset käytävillä, kolmannessa kerroksessa
lentää halki ilman suurkaupungissa, vapaa pudotus
tipahtaa alas kallionkielekkeeltä
    yhä uudestaan ja uudestaan,
   yhä uudestaan ja uudestaan, loputtomiin
sydämensyke 120-150, elohopeaa suonissa, sähköimpulssit
ja ne pääkallot,
pääkallot paiskautuvat vasten seinään täydellä voimalla,
paiskautua ja murentua alas tomuksi
jättiläiskilpikonna ryömii halki huoneen,
nainen vääristyneessä asennossa, selkä käppyrässä

Mietin heti, olenko kuunnellut Chisun musaa jotenkin väärin. No mutta, fanitus on fanitusta. Kai kaikenlainen fanitus on hyvää fanitusta, kunhan ei ole artistia kyttäävä sekopää stalkkeri (en ole). Anyways, kiitos Chisulle musiikista!




lauantai 15. lokakuuta 2016

Mitä ajattelin tänään?


1. Helsingin kissakahvilassa mietin, ovatko kissat parempia rentoutujia kuin ihmiset? No, kyllähän kuvistakin näkee, että ovat.

Vasemmalla rentoutuu Herkules-pentu.

Pitkospuilla mietiskelee Nestori.

Muistavalkoinen Tyyli-Lyyli pohdiskelee maailman menoa, tai seuraavaa ruoka-aikaa.

Ylhäältä valuu Nestorin raidallinen häntä.

Kalle on syvässä unessa.

Tuli-tyttökissa näyttää kuvassa isolta pedolta, mutta on livenä pieni ja hauras pentu.

Kuvista puuttuvat kissakahvilan vakioasukkaat: Helmiina, Ville ja (Paksu)-Pete, joka oli joutunut leikkaukseen ahmaistuaan lelun ja sen juuttuttua Pete-poitsun suolistoon. Pete on "sairaslomalla" kotihoidossa. Tykkään Petestä, koska se on isosta koostaan huolimatta arka ja herkkä kissa (tulkintani mukaan).


Muuta tänään mietittyä:

2. Suhtautuvatko luonnoneläimet, esimerkiksi jänikset ja oravat, luontevasti syömiseen? Osaavatko ne aina kuunnella vaistojaan ja syödä juuri oikean määrän juuri oikeanlaista ruokaa? Ihmisiltähän tämä kyky on kadonnut.

3. Milloin valmistetaan laite, jolla pääsen tutustumaan eri eläinlajien havainto- ja kokemusmaailmoihin? Haluan kokeilla esimerkiksi koiran hajuaistia, lepakoiden ja valaiden ultraäänilla kaikuluotausta, lintujen suunnistusta magneettikenttien avulla ja joidenkin eläinten kykyä havaita infrapunasäteitä (vai oliko niitä olemassakaan)? Haluan kokeilla myös seuraavia juttuja: tiettyjen bakterien kykyä kestää kovaa kylmyyttä tai kuumuutta, säteilyä ja hapetonta ympäristöä. Ehdottomasti kiinnostaisi tietää myös, miltä tuntuisi matelijoiden vaihtolämpöisyys, viikkojen syömättömyys tai horrostaminen. Haluan tietää myös, miltä tuntuu kalojen ja lintujen parviäly. Eikö kukaan avaruustutkija(?) voisi vaikka muiden projektiensa ohella valmistaa tällaisen näppärän laitteen esim. joulumarkkinoille. Laitteen avulla pitää myös samanaikaisesti säilyttää ihmisen kyky sanallistamiseen, koska muutenhan what's the point?

4. Voiko meditaatiota harrastaa mitä tahansa musiikkia kuuntelemalla? Käykö esimerkiksi Chisun popmusa? Ainakin itse pääsin aika syvälle rentoutumisen ytimeen kuuntelemalla kappaleita Lähtö, Etsijät ja Yksinäisen keijun tarina levyllä Vapaa ja yksin. Teinkö väärin? Olisiko pitänyt kuitenkin kuunnella valaiden ääntelyä (vaikka tuskin se rentouttaa) tai jotain keskiaikaista kirkkomusaa (vaikka sekään ei rentouta)?

5. Mikä on loogisin selitysmalli vyöruusun puhkeamiselle vasemmalla puolella keskivartaloani?

- lääketieteellinen selitysmalli: pitkäkestoinen stressitilani on huonontanut vastustuskykyäni ja siksi hermostooni pesiytynyt vesirokkovirus aktivoitui; tätä ennen stressitilani oireili kahdella peräkkäisellä flunssalla
- ateistinen selitysmalli: puhdas sattuma
- kristillinen selitysmalli: Jumala haluaa rankaista kaltaistani syntisäkkiä
- woodoo-selitysmalli: joku minuun tympääntynyt ihminen on ruvennut harjoittamaan woodoota; kyseinen henkilö on valmistanut Tuija-nuken ja pistelee siihen neuloja salaisissa rituaaleissaan ja langettaa päälleni kirouksia; sinänsä pätevänkuuloinen selitysmalli kun ottaa huomioon että vyöruusuni alkoi tuntemuksilla kuin neuloja olisi pistetty vasempaan kylkeeni!
- fiktio-selitysmalli: personifioidut vesirokkovirukset juttelevat keskenään "ha haa, nyt tässä olisi oiva tilaisuus hyökätä täältä hermostosta käsin, onhan emäntämme jo ehtinyt jauhaa blogiteksteissään niin paljon hermostosta, että nyt vinkataan että täällä ollaan!"

Mikäs näistä selitysmalleista sitten olisi osuvin? Pohdin vakavasti tuota woodoon mahdollisuutta, mutta koska blogillani on ainakin pyrkimys olla kulttuuriblogi, taidan kuitenkin valita fiktion selitysmallina.

PS. Tavoitteenani on edelleen siirtyä kulttuuriaiheisiin blogissani. Yritän ensi viikolla kirjoittaa joko leffasta tai näyttelystä (joista kumpaakaan en ole vielä nähnyt).

tiistai 11. lokakuuta 2016

Vihoviimeinen(?) blogitekstini herkkyydestä/sensitiivisyydestä

Tavoitteenani on todellakin lopettaa herkkyydestä/sensitiivisyydestä vaahtoaminen blogissani. Tämän vihoviimeisen herkkyysraapustukseni jälkeen tavoitteenani on siirtyä blogini varsinaiseen aiheeseen eli kulttuuriin (seuraavaksi elokuva ja näyttely - ja mahdollisesti jopa kirjallisuutta!).

Yksi tärkeä pointti jäi edellisissäni blogipaasauksissani korostamalla. Eli se että herkkyys/sensitiivisyys on tietysti myös psykologinen asia, vaikka sen tausta on lääketieteellinen/biologinen/neurologinen/neurofysiologinen.

Herkkyyden psykologinen puoli aiheuttaa arkielämässä yleensä pahimmat törmäyskurssit erityyppisten ihmisten välille. Esimerkkejä mahdollisista puheista arkielämässä:

- Eikö kunnon kahvi kelpaa? Onko tämä muka vetistä litkua? Kai se on sama, onko kahvissa kermaa vai maitoa? Muka liikaa sokeria, älä pelleile. Älä aina niuhota turhasta. (makuaistiltaan ei-herkkä kommentoi makuaistiltaan herkälle)

- Et pysty käyttämään polyester-puseroa? Oletko diiva vai prinsessa vai molempia? Miten ihmeessä polyester mukamas "jäätyy" iholle viileässä ja lämpimässä "hohkaa kuumuutta"? Ai että polyester ei muka "hengitä"? Äläpäs nyt sekoile: ihmiset hengittävät, kasvit yhteyttävät, eloton luonto kuten polyester-pusero vain on. Pysy tosiasioissa. Ja sinun tuntoaistisi mukaan ei ole väliä, onko polyesteristä valmistettu kangasta vai muovia, koska sinun ihollasi se tuntuu samalta, voi helkkari mitä sontaa! (tuntoaistiltaan ei-herkkä kommentoi tuntoaistiltaan herkälle)

- En minä ainakaan huomannut ravintolan ulko-ovella naamalle lemahtavaa eltaantuneen rasvan hajua. Ai sinua häiritsee eltaantuneen rasvan haju niin että oksennus hiipii kurkkuun ja hälytyskellot alkavat soida päässä mahdollisen ruokamyrkytys-riskin takia. Tuollainen on aivan turhaa ylireagointia. Tämähän on perinteikäs ja arvostettu ravintola. Minusta on aivan törkeää väittää, että tässä ravintolassa hygieniataso saattaisi olla niin alhainen, että ruokamyrkytys on mahdollinen tai jopa todennäköinen. Älä ole negatiivinen (hajuaistiltaan ei-herkkä sanoo hajuaistiltaan herkälle; herkällä yksilöllä lisäksi sisäänrakennettu taipumus miettiä vaaroja ja riskejä ja pyrkimys valita aina turvallinen vaihtoehto)

- Jaahas, ja nyt olet sitten niin järkyttynyt ja poissa tolaltasi teatteriesityksen "intensiivisten" ja "dramaattisten" kohtausten takia, ettet koko väliaikana pystynyt sanomaan sanaakaan ja menit ikkunan eteen toljottamaan kaupungin valoa. Naurettavaa käytöstä. Olet epäsosiaalinen. Muut seurueemme jäsenet pitävät sinua hulluna. (tunne-elämältään ei-herkkä sanoo tunne-elämältään herkälle)

- Mitä sä siinä taas keuhkoat? Onko pakko vaahdota ja pauhata aamusta iltaan? Yrittäisit nyt olla vähän normaalimpi. Miten voit saada noin hillittömän reaktion noin mitättömästä asiasta.  Ei tollanen ylireagointi ole enää ihan tervettä. (ei-reaktioherkkä puhuu reaktioherkälle henkilölle)

- Siis kissan turkin väri ei ollut punainen, vaan punaruskea. Minun sanavarastossani punainen tarkoittaa ambulanssin- tai joulupukinpunaista. Sinun pitää pystyä erittelemään värien eri sävyt ja tummuusasteet eikä käyttää tuollaisia ylimalkaisia sanoja. (näköaistiltaan hyvällä värien erottelukyvyllä varustettu henkilö puhuu henkilölle, jolla ei ole hyvää värien erottelukykyä)

- Miten voit luottaa ihmiseen, joka valehtelee sinulle päin näköä. Etkö tosiaan huomannut, että se tyyppi puristeli käsiään nyrkkiin koko ajan, pupillit supistuivat ja leukaperissä nyki. (sosiaalisesti herkkävaistoinen ihminen puhuu sosiaalisesti ei-herkälle ihmiselle)

- Jos mä sanon, että mua häiritsee marketissa turhat äänet, kuten kassakoneiden piippaukset, kärryjen ratina, huutaminen ja kirkuminen, niin silloin se tarkoittaa sitä, että mua häiritsee ja stressaa tuollaiset ylimääräiset äänet, jotka pitäisi pystyä minimoimaan, vaikka samalla tiedän ettei se ole mahdollista. (ääniin herkästi reagoiva puhuu henkilölle joka ei ole kuuloaistiltaan yliherkkä)

- Jos et pysty huomaamaan, onko kahvissasi kermaa vai maitoa, makuaistisi erottelukyky on niin paska, että sinulle taitaa olla sama, syötkö pääsiäisenä pashaa vai paskaa. Pystytkö ylipäänsä erottaamaan mitään asioita toisistaan? Pystytkö sanomalehteä lukiessasi erottamaan kuolinilmoitusta ja maksalaatikkomainosta toisistaan? Onko sinulle soramonttu ja ompelukone aivan sama asia? (hienovaraisella makuaistin erottelukyvyllä varustettu yksilö puhuu henkilölle, jolla on makuaistissaan huono kyky tajuta vivahde-eroja)

Esimerkkejä voisi esittää vaikka kuinka paljon. Mikään esimerkeistä ei ole suoraan omasta elämästäni, mutta voisi olla.

Yritän tässä sanoa sitä, että ihmisellä on oikeus omiin havainto- ja reagointitaipumuksiinsa. Pidän sitä tavallaan jopa ihmisoikeuksiin kuuluvana oikeutena. Samalla tavalla kuin ihmisillä on oikeus omaan uskontoon (tai uskonnottomuuteen) ja oikeus omaan seksuaalisuuteen (tai aseksuaalisuuteen), ihmisillä on myös oikeus omiin tunteisiin, havaintoihin ja reagointeihin.

Ongelmana on vain yleensä se, että herkkä/sensitiivinen ja ei-herkkä/ei-sensitiivinen ei hyväksy ja arvosta toisen erilaista havainto- ja kokemusmaailmaa. Ei-herkkä enemmistö (60 % väestöstä?) saattaa leimata herkän vähemmistön (40 % väestöstä?) tavan kokea ja reagoida liioitteluksi, naurettavaksi, lapselliseksi, kohtuuttomaksi - ja virheelliseksi. Vastaavasti herkkä vähemmistö saattaa pitää ei-herkän enemmistön tapaa kokea ja reagoida kylmänä, laimeana, outona, rajallisena - ja virheellisenä. Eli epäuskoinen ja paheksuva suhtautuminen voi olla molemminpuolista. Samoin toisen osapuolen erilaisen havainto- ja kokemusmaailman kyseenalaistaminen voi olla molemminpuolista - tosin ei-herkkä enemmistö saattaa tehdä sitä äänekkäämmin ja on usein varmempi omista "totuuksistaan" (lue: tulkinnoistaan).

Toisen osapuolen kokemusmaailman tyrmääminen on minulle tavallaan ihmisoikeusrikkomus, koska silloin kielletään ihmisen oikeus omaan sisimpäänsä. Siksi reagoin tähän kaikkeen niin raivokkaasti. Mutta tavoitteenani on edelleen lopettaa herkkyysaiheen käsittely tässä blogissa ja siirtää sen käsittely muihin yhteyksiin. Kiitos ja anteeks.

Oikeesti. Herkkyysaihe oli nyt tässä. Seuraavissa blogiteksteissä kirjoitan:
joko
Tim Burtonin elokuvasta Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille
tai
japanilaisen Yayoi Kusaman nykytaidenäyttelystä In Infinity (en ole vielä edes nähnyt näyttelyä mutta blogitekstini otsikoksi tulisi "Mielisairaala, ateljee, äärettömyys")

torstai 6. lokakuuta 2016

Jankutus herkkyydestä(ni) jatkuu

Jos joku haluaa tulkita tämän herkkyyttä/sensitiivisyyttä käsittelevän blogitekstin sosiaalipornoksi, ajatelkoon mitä huvittaa. Niinhän minä itsekin teen. Jos tästä henkilökohtaisesta aiheesta kirjoittaminen tulkitaan sosiaalipornoksi, kai minäkin voi samalla logiikalla tulkita muiden bloggaajien henkilökohtaisia aiheita (esim. perhe, sukulaiset, lemmikkielämet, ruuanlaitto, sisustus, sairaudet, matkustelu jne.) käsittelevät tekstit sosiaalipornoksi. Silmä silmästä, hammas hampaasta.

Kuten olen aikaisemmissa blogiteksteissäni muistanut jankuttaa, tarkoitan herkkyydellä/sensitiivisyydellä sen lääketieteellistä/biologista/fysiologista/neurologista merkitystä eli (yli)herkkää autonomista hermostoa. En siis tarkoita herkkyydellä mitään hempeilyä ja ihquilua.

En ole vieläkään tehnyt yhtä ainoatta herkkyystestiä, mutta sen toisaalta: jotkut asiat nyt vain tietää ilman testejäkin. Vrt. ihminen yleensä tajuaa intuitiivisesti, onko hetero- vai homoseksuaalinen (tai jokin muu suuntautuneisuus) vastaamatta yhteenkään rasti ruutuun -testiin. Itse olen ensisijaisesti tunnistanut itseni herkkys/sensitiivisyys-sanastosta: aistiherkkyys (esim. haju- ja kuuloaisti), tunneherkkyys (häiritsevän voimakas tunne-elämä), reaktioherkkyys (nollasta sataan kiihtyminen sekunnissa), sosiaalinen herkkyys (huomioin liikaa nonverbaalista viestintää eli ilmeitä, eleitä ja äänensävyjä; tämä taipumukseni ei todellakaan tee minusta ihanaa ihmistä vaan pikemminkin ahdistuneen ihmisen). Kaikkein ensimmäiseksi tunnistin itseni sanoista kuormitusherkkyys (esim. taipumus stressaantua "turhasta"), kaappiherkkyys (yleensä miesten ongelma, mutta näköjään myös nainen voi olla kaappiherkkä; tarkoittaa herkkyyden piilottelua kaikin keinoin sekä itseltä että muilta) ja suojautumismekanismit (itsensä suojaaminen herkkyyden altistamalta haavoittuvuudelta; sosiaalisissa tilanteissa minulla on tapana pukea päälle näkymättömät henkiset haarniskat, panssarit, suojakilvet ja luotilasikuvut - ja haavoitun niistä huolimatta). Sen en ole missään vaiheessa tunnistanut itseäni sanasta itkuherkkä, koska olen ilmeisesti onnistunut jäädyttämään ja kivettämään itsestäni tämän puolen. 

Oletan, että ihminen pystyy tajuamaan ilman testejä, onko herkkä/sensitiivinen vai ei-herkkä/ei-sensitiivinen havainnoimalla omia (ensi)reaktioitaan herkkyyteen. Jos (ensimmäinen) reaktio herkkyyden kuvaukseen on tyyppiä. "Ei helvetti, mähän oon just tällanen", on todennäköisesti itse herkkä/sensitiivinen. Jos sen sijaan (ensimmäinen) reaktio on tyyppiä: "Mitä tämäkin nyt oikeen on? Eihän tällasta ole olemassakaan. Ei kai kukaan oikeasti ole tällainen. Onks tää nyt jotain pilaa tai liiottelua?", on todennäköisesti itse ei-herkkä ja ei-sensitiivinen. Näin ainakin oletan maallikkopohjalta (en ole edelleenkään lääkäri, biologi enkä muukaan terveydenhoitoalan ammattilainen).

Varsinainen aihe tässä blogijankutuksessani on se, millaisia ongelmia herkkyyteni/sensitiivisyyteni (= herkkä tai yliherkkä autonominen hermostoni) on aiheuttanut minulle joka ikinen elämäni päivä - ja tulee aiheuttamaan minulle todennäköisesti joka ikinen elämäni päivä elämäni loppuun saakka (ja peruspessimistinä epäilen, että myös kuoleman jälkeisessä jatkosijoituspaikassa, jossa minua saattaa kuormittaa tolkuton kuumuus ja paha haju!). Koska kuten me kaikki toivottavasti jo käsitämme, kyseessä on siis synnynnäinen ja pysyvä hermostollinen ominaisuus. Kuten me kaikki varmasti myös käsitämme, autonomisen hermoston reaktiot (esim. sydämen syke, verenkierto, stressihormoneiden eritys vereen jne) ovat ei-tahdonalaisia toisin sanoen niitä ei voi valita tietoisella päätöksellä. Sen sijaan olen käsittänyt, että autonomisen hermoston toistuvia ylireagointeja voi suostutella rauhoittumaan esimerkiksi hengitysharjoituksilla, liikunnalla, meditaatiolla, tilanteen rajaamisella ja tilanteesta poistumalla.

Eli jospa nyt vihdoinkin pääsisin varsinaiseen asiaan. Minun herkkyyteen/sensitiivisyyteen liittyvä ongelmani on tämä: mahdollisten vaarojen, uhkien, vikojen ja virheiden näkeminen suunnilleen kaikkialla. Tähän liittyy hyvin läheisesti pidättyvä ja varautunut ensireaktio aina uusissa tilanteissa (joka useimmiten laimenee, kun tilanne muuttuu tutuksi ja turvalliseksi). Englanniksi sanottuna reagointitavan nimi on automatic pause-to-check system. Suomeksi sama on pysähtyminen ja varmistaminen. Tunteen tasolla tähän luontaiseen reagointitapaani liittyy pahimmillaan voimakas ahdistuminen, tunne että on jollain epämääräisellä tavalla uhattuna ja fyysinen levottomuus, kuten sydämensykkeen kiihtyminen ja (tietoinen tai tiedostamaton) valmistautuminen joko taistelemaan tai pakenemaan.

Koska en edelleenkään ole lääkäri, en todellakaan voi tietää, mitä hermostossani tapahtuu tuolloin. Oletan, että autonominen hermostoni napsaisee päälle jonkinlaisen vaarakartoitus-toiminnon joka ikinen kerta kun menen mihin tahansa uuteen olosuhteeseen (esim. itselleni vieras rakennus). Koen asian niin, että jostain päin hermostoani tulee voimakas käsky: "Tarkista. Kaikki. NYT". Sitä vastaan ei voi pullikoida. Ilmeisesti asia on jotenkin niin, että ei-tahdonalainen hermostoni on päättänyt kysymättä mitään tietoiselta mieleltäni, että mikä tahansa uusi tilanne on potentiaalinen vaaratilanne (vrt. korkeat tai ahtaat paikat). Vaikka olosuhde olisi sinänsä ihan "tavallinen", minun ei-tahdonalainen hermostoni haluaa siitä ensin kokonaisselvityksen (esim. vieraan rakennuksen hajuympäristöt, ilman lämpötila, ilmanlaatu, ilmankosteus, ilmavirrat, jopa ilmanpaine, äänet ja äänien suunnat, valot ja varjot, värit, ihmiset ja kaikenlaiset "outoudet") eli kaikki mahdolliset asiat, jotka saattavat uhata henkeä tai terveyttäni. (Jos olisin saaliseläin, tämähän olisi kerrassaan fantastinen ominaisuus, mutta ihmispopulaatiossa tästä ei ole ihmeemmin hyötyä). Tavallaan mikä tahansa uusi olosuhde (mukaan lukien uudet ihmiset) on minulle mahdollinen kuolemanvaara. Tätä kaikkea voi kutsua joko äärimmäiseksi pessimismiksi ja negatiivisuudeksi - tai sitten se on vain automatic pause-to-check system.

Lukemalla useita eri kirjoittajien kirjoja herkkyydestä/sensitiivisyydestä, olen alkanut tajuta, että yllä oleva reagointitapa on mitä ilmeisemmin minulle pysyvä, koska se on ollut minulla aina. Tämä reagointitapani on tavallaan sisäänrakennettu hermostooni. Se on tavallaan luonnollinen ja normaali - minulle (ja muille, joilla on sama reagointitapa synnynnäisenä ja pysyvänä ominaisuutena). Jollekin muulle sama reagointitapa olisi sairas ja epänormaali. Korostan vielä, että mikään määrä positiivista ajattelua (ja muuta paskanjauhantaa, anteeksi asenteellisuuteni) ei pysty poistamaan autonomisen hermostoni "tehdasasetusta". Tuntuu kuin hermostoni olisi langettanut minulle elinikäisen vankilatuomion (Usassa life in prison, tässä: prison = nervous system). Jos ja kun autonominen hermostoni on se mikä se on, niin pitää vain yrittää sopeutua ajatukseen, että näillä mennään. Jepuli jepsis.

Kai tästä on jotain hyötyäkin ollut. Enpä ole koskaan edes harkinnut, että hyppäisin pää edellä sameaan järviveteen, maistelisin metsässä kaikkia sieniä, en käyttäisi autossa turvavyötä tai lähtisin ulkomaanmatkalle ilman vakuutusta, kopiota passista ja yhteystietoja suurlähestystöön (just in case, jos kaikki menee fiduiks). Kai tällainen ominaisuus liittyy parhaimmillaan hengissäselviämisvaistoon, mutta pahimmillaan se on sitä turhaa(?) negaa.

tiistai 4. lokakuuta 2016

Mistä puhumme kun puhumme herkkyydestä?

Sisäinen painekattilani kiehuu taas siihen malliin, että päästän höyryjä pihalle raapustelemalla tämän blogitekstin. Aiheeni on edelleen herkkyys/sensitiivisyys. Ymmärrän täysin, että aihevalintani ei välttämättä kiinnosta paskan vertaa ei-herkkää ja ei-sensitiivistä enemmistöä (60 % naisista ja miehistä). Tämä on kuitenkin minun blogini ja kirjoittelen tähän mitä huvittaa (Suomen lakien puitteissa).

Toivon, että tämä tekstini ei riko tekijänoikeuslakeja, koska se sisältää paljon suoria sitaatteja Janna Satrin kirjasta Sisäinen lepatus - Herkän ihmisen tietokirja. Jos olen kuitenkin tahtomattani rikkonut lakeja, voisiko joku ilmoittaa niistä minulle, niin poistan tai muokkaan tekstiä. Ostin Satrin kirjan itselleni, koska haluan lukea tekstin uudestaan. Toisella lukukerralla huomasin, että kirja on asiallinen ja selkeä (eikä pessimistinen kuten ensimmäisellä lukukerralla ajattelin).

Suorat sitaatit (=omat alleviivaukseni kirjaan minulle tärkeistä kohdista):

"herkkyys, herkkä, sensitiivisyys, erityisherkkyys, hermostollinen herkkyys

Herkkyys eli sensitiivisyys on synnynnäinen psykofyysinen ominaisuus, jonka perusta on hermojärjestelmän reagoivuudessa. Herkkä, sensitiivinen ihminen on erityisen herkkä ympäristölleen ja sen ärsykkeille ja myös sisäisille vaikutteilleen. (--) Hermojärjestelmän herkkyys luo perustan herkän ihmisen kokemis- ja reagointitavoille. 

ujoutena, estyneisyytenä, reaktiivisuutena

autonomisen eli tahdosta riippumattoman hermoston reagointiherkkyys

aistien herkkyys, hienovaraisten vivahteiden havaitseminen ja liiallisista virikkeistä rasittuminen

Synnynnäisenä ominaisuutena herkkyyttä ei saa poistettua ihmisestä, vaikka sen ilmaisemista rajoitettaisiin. 

aistiherkkyys, kipuherkkyys, tuntoaistin herkkyys, psyykkinen herkkyys, sosiaalinen herkkyys, tunneherkkyys

intuitio

ylivirittyminen, kuormittuminen, ylikierrokset

Herkkien ihmisten kokemis- ja reagointitavat ovat voimakkaita, kokonaisvaltaisia ja emotionaalisia. 

Herkän ihmisen kokemis- ja reagointitapoihin kuuluu myös loukkaantuminen ja syvä sisäinen haavoittuminen. 

Osa herkistä ihmisistä on hyvin herkkiä itkemään, mutta itkuherkkyyttä ei voida yleistää kaikkien herkkien ominaisuudeksi. 

Herkillä on keskimäärin muita heikompi itsetunto. (--) Perussyy itsetunnon heikkouteen löytyy erilaisuudesta: herkkä vertaa itseään helposti enemmistönä oleviin vähemmän herkkiin ja päättelee erilaisuudessaan itsensä jotenkin vääränlaiseksi. 

Herkät yksilöt ovat yksilöinä ja persoonallisuuksina varsin monenlaisia. Yksi selitys tälle löytyy muista temperamenttipiirteistä. Temperamentti on sitä biologista perustaa, jonka ihminen saa syntymässään. (--) Sensitiivisyyden lisäksi ihmiset ovat erilaisia esimerkiksi joustavuudeltaan, häirittävyydeltään, intensiivisyydeltään ja rytmisyydeltään. 

Temperamentti ei koskaan ole sinänsä hyvä tai huono, mutta se voi olla ympäristöön nähden sopiva tai epäsopiva, helppo tai haastava. 

Herkkyyttä on alkujaan tulkittu temperamentin estyneisyytenä. (--) Temperamentiltaan estyneiden - tai reagointiherkkien - yksilöiden hermojärjestelmä on synnynnäisesti herkkä, mikä ilmenee autonomisen eli tahdosta riippumattoman hermoston voimakkaana reagointina. 

Estyneisyydessä eli inhibitiossa ei lähtökohtaisesti ole kyse sosiaalisten tilanteiden välttämisestä, vaan sitä voisi kuvata jarrutinsysteemiksi, joka reagoi kaikkeen uuteen ja mahdollisesti vaaralliseen. (--) Synnynnäisesti herkällä fysiologisella stressijärjestelmällä varustetun yksilön sisäiset reaktiot tasaantuvat, kun hän saa aikaa tottua vieraaseen ympäristöön ja ihmisiin. (--) Synnynnäisesti herkkä yksilö voi kuitenkin joutua koko ikänsä kohtaamaan pidättyvän ja varautuneen alkureaktionsa aina uusissa tilanteissa. 

pysähtymiseksi ja varmistamiseksi (engl. automatic pause-to-check system)

Herkän yksiön pysähtymiseen ja varmistamiseen liittyy olennaisesti vaihtoehtojen läpikäyminen,  joka tapahtuu aivoissa osittain tiedostamattomasti. Hermostoltaan herkälle yksilölle on ominaista "pysähtyä" valitsemaan toimiva ja turvallinen vaihtoehto sellaisissakin tilanteissa, jotka eivät liity vuorovaikutukseen. Herkät yksilöt käyvät läpi vaihtoehtoja etukäteen ja kertaavat tilanteita jälkikäteen. "

Sitaatit poikki.

Omaa tekstiä: Yllä oleva teksti kuvastaa tapaa, miten herkkyydestä/sensitiivisyydestä kirjoitetaan tietokirjassa. Sen sijaan on aivan eri asia, minkälaisia stereotypioita, väärinkäsityksiä, ennakkoluuloja, virhetulkintoja, virhepäätelmiä ja toiveajattelua esiintyy maallikoiden keittiöpsykologisissa keskusteluissa. Olen huomannut, että eräillä ihmisillä myös oma (tietoinen tai tiedostamaton) arvomaailma saattaa värittää tulkintoja herkkyydestä/sensitiivisyydestä. Jos itse on ei-herkkä ja ei-sensitiivinen (tiedostipa sen tai ei) saattaa ajatella, että omat havainto- ja reagointitavat ovat "normaaleja" ja "terveitä" ja aivoitella, että herkkien yksilöiden erilaisten havainto- ja reagointitapojen täytyy olla "epänormaaleja" ja "sairaita". Tästä on lyhyt matka siihen, että joko pyritään kieltämään herkkyyden/sensitiivisyyden olemassaolo tai tulkitaan herkkyys pelkäksi diagnoosiksi ja syndroomaksi, vaikka lukemissani tietokirjoissa on nimenomaan korostettu, että herkkyys/sensitiivisyys ei ole sairaus, vaan ominaisuus ja ominaisuutena neutraali. Tätä yksinkertaista tosiasiaa saattaa olla yllättävän vaikea käsittää, jos päähän ovat liimautuneet ties minkäväriset silmälasit.

En väitä, että itsekään olisin vapaa herkkyyteen liittyvistä ennakkoluuloista ja stereotypioista. Minun ikioma, henkilökohtainen stereotypiani on, että herkkyys on pääsääntöisesti haitallinen ominaisuus, joka tuhoaa herkän yksilön elämän. Herkkyyden synonyymeinä olen käyttänyt sanoja hullu, hauras, heikko, hermostunut, haavoittuva. Tiedän, että joudun tekemään paljon työtä, jotta vapautuisin näistä pessimistisistä ja negatiivisista painotuksistani, ja pystyisin sisäistämään herkkyyden hyvät puolet. Teoreettisesti tiedän, herkkyyden hyviä puolia ovat mm. havaintojen hienovaraisuus ja syvällinen prosessointi. Järjen tasolla käsitän tämän, mutta tunteen tasolla en.

PS. Jos joku on jaksanut lukea tämän tekstin, tehkää minulle palvelus, älkääkä kommentoiko. En halua "keskustella". Haluan vain kirjoittaa ja märehtiä asiaa itsekseni  (tai julkisesti). (Mahdolliset ilmoitukset tekijänoikeusrikkomuksista(?) sähköpostiini. En todellakaan tiedä, mikä määrä sitaatteja on laillista ja mikä on laitonta. Parhaani mukaan yritän aina noudattaa lakeja).

PPS. Huomasin, että joku lopetti blogini seuraamisen heti tämän tekstin julkaisemisen jälkeen. No, enpä voi asialle mitään, jos ko. henkilö tuli finaaliin blogini suhteen. Aion joka tapauksessa kirjoittaa omalla tyylilläni ja minulle tärkeistä aiheista. Juuri tällä hetkellä (tai tarkemmin sanottuna jo kolmisen kuukautta) herkkyys/sensitiivisyys on minulle tärkeä. Saatan vielä tämän raapustuksen jälkeen kirjoittaa tekstit "Kaappiherkkä kaupungilla" ja muuta saman aihepiirin jankutusta. Elokuvista ja kirjoista aion kirjoittaa myös. Jatkan herkkyysaiheen käsittelyä niin kauan, kunnes olen käsittellyt sen loppuun. Siinä menee niin kauan kun siinä menee. 

sunnuntai 2. lokakuuta 2016

Minkälaisen kirjan herkkyydestä haluaisin lukea?

"Ajattelussani" on tapahtunut "läpimurto". Oivalsin tänään, että minun kannattaa kirjoittaa herkkyydestä/sensitiivisyydestä ensisijaisesti omassa blogissani sen sijaan, että jauhaisin siitä erään kanssabloggaajan (ruotsiksi medbloggare?, vrt. medborgare - kansalainen) blogissa.

Olen turhautunut, koska mikään tähän mennessä lukemistani herkkyyttä/sensitiivisyyttä käsittelevistä tietokirjoista ei ole ollut täydellinen. Olen siis lukenut seuraavat opukset:
Janni Satri: Sisäinen lepatus - Herkän ihmisen tietokirja
Juhani Mattila: Herkkyys ja sosiaaliset pelot
Elaine N. Aron: Erityisherkkä ihminen
Fiktion puolelta olen lukenut:
Anja Snellman: Antautuminen
Tietokirjoista aion vielä lukea ainakin:
Sylvi-Sanni Manninen: Outolintu, erilainen - Tutkimusraportti yliherkästä väri-ihmisestä muotojen maailmassa
Ted Zeff: Highly Sensitive Person's Survival Guide
Heli Heiskasen kirja, jos sellainen on tulossa

Mutta samalla unelmoin herkkyyttä/sensitiivisyyttä käsittelevästä tietokirjasta, jonka sisällysluettelo olisi suunnilleen tällainen:
1. Ei-sensitiivisyyden määritelmä
    Sensitiivisyyden määritelmä
    Erittäin sensitiivisyyden määritelmä
2. Hermostollinen tausta sensitiivisyydelle, erittäin sensitiivisyydelle ja ei-sensitiivisyydelle
    Autonominen hermosto
    Aivojen neurofysiologia
    Neurofysiologinen herkkyys
    Psykofyysinen herkkyys
    Biologinen selvitys sensitiivisyyden esiintymisestä ihmisillä ja eläinpopulaatioissa
3. Herkkyyden/sensitiivisyyden ilmenemismuodot
   Aistiherkkyys (kuulo, näkö, haju, maku, tunto)
   Tunneherkkyys
   Reaktioherkkyys
   Sosiaalinen herkkyys
4. Herkkyyteen liittyvät hyvät ja huonot puolet
   Hyvät puolet (??????)
   Huonot puolet (kuormitusherkkyys, ylireagoinnit, stressiherkkyys, arkuus, välttelykäytös, eristäytymistaipumus)
5. Miten herkkyyden kanssa pystyy elämään?
6. Miten herkkyyteen on suhtauduttu?
    Sosiologinen näkökulma herkkyyteen (suhtautuminen herkkyyteen erilaisissa yhteisöissä kuten koulut ja työpaikat)
    Suhtautuminen herkkyyteen eri aikakausina ja eri paikoissa (Eurooppa, Amerikka, Aasia)
7. Miten herkkyyttä on kuvattu taiteissa?
   Herkkyyden kuvauksia kirjallisuudessa
   Herkkyyden kuvauksia elokuvissa
   Herkkyys musiikissa
8. Herkkyyteen liitettyjä yleisiä stereotypioita ja väärinkäsityksiä (tämän luvun pitäisi ehkä kuitenkin sijaita kirjan alkupuolella, esim luvun 3 jälkeen)
9. Herkkyyden tutkimustaustaa
10. Lähdeluettelo

Tällä minuutilla minua kiinnostaa eniten herkkyyden/sensitiivisyyden neurofysiologinen syy (luku 2) ja luvut 7 ja 8.

Eikö kukaan tai ketkään voisi kirjoittaa tätä unelmieni tietokirjaa minulle? Tehkää jotain. Eikö joku jossain voisi tehdä jotain??? Janna Satri? Juhani Mattila? Heli Heiskanen? Ja ketkä kaksi miestä olivatkaan perustaneet HSP Suomen erityisherkät -yhdistyksen? Jos olen käsittänyt oikein, nämä miehet ovat tekniikan tohtori Petri Konttinen ja lääkäri Markus Sundblom. Luulisi, että kyseiset herrat voisivat tarjota niin kovaa eksaktin luonnontieteen tykitystä, että epäilijöiltä menee luut kurkkuun. Toimintaa, pliis. Hei nyt oikeesti.   

sunnuntai 25. syyskuuta 2016

Ulla ammuu taas!

(Kuvat sivulta: Helsingin kaupunginteatteri)
STAND-UP-KOMIIKKA  ---  Lava-ammuntaa V (esitys la 24.9.2016)(Helsingin kaupunginteatteri, Pengerkadun näyttämö)

Käsikirjoitus: Raila Leppäkoski ja Ulla Tapaninen
Ohjaus: Raila Leppäkoski
Valot: Mika Ijäs
Äänentoisto: Mauri Siirala
Esiintyjä: Ulla Tapaninen

Spoilereiden välttämiseksi yritän kirjoittaa lyhyesti. Ohjelmalehtisen mukaan Lava-ammunnat olivat aluksi stand-up-komiikkaa, sitten sit-down-komiikkaa, seuraavaksi lay down-komiikkaa, jonka jälkeen seurasi stay home-komiikka. Uusinta uutta on come back-komiikka. Siksi Ulla Tapaninen tuli lavalla selkä edellä.

Eilisellä komediapläjäyksessä Ulla Tapaninen nauratti yleisöä seuraavilla aihepiireillä: julkkikset ja julkisuus; seksi ja seksuaalisuus; sairaudet ja kuolema sekä elämänhallinta.

Tähänastisista Lava-ammunnoista huumori oli rajuinta. Räjähdin nauramaan noin viiden minuutin välein, samoin koko yleisö. Esityksen päätteeksi yleisö taputti, kiljahteli ja nousi seisomaan. (Itse nousin seisomaan sekä kunnioituksesta että siksi että tuoli hiosti). Jos eilisen esityksen jälkeen Tapanisen Ulla kehtaa vaikeroida, että olipa huono yleisö (kuten esiintyvillä taiteilijoilla taitaa olla tapana), sanon sinulle suoraan: Ulla Tapaninen, häpeäisit! Oletan kuitenkin, että Tapaniska oli mielissään, koska lopussa hymyili ja lähetti lentosuukon (naisvaltaiselle yleisölle!).

Henk.koht. olen sitä mieltä, että Ulla Tapanisen esityksissä käymisestä pitäisi saada Kela-korvaus, koska ne voidaan luokitella ennaltaehkäiseväksi terveydenhuolloksi. Suosittelen esitystä kaikille ihmisille, joilla on hyvä huumorintaju. (Hyvän huumorintajun perusmääritelmä: samanlainen huumorintaju kuin itsellä. Huono huumorintaju: erilainen huumorintaju kuin itsellä).


torstai 22. syyskuuta 2016

Herkkyys, herkkyys, herkkyys, herkkyys, herkkyys...

Sisälläni taistelee eri suuntiin vetäviä voimia. Itsesuojeluvaistoni sanoo: Älä IKINÄ kirjoita mitään herkkyydestä/sensitiivisyydestä  blogiisi. Sisäinen painekattilani sanoo: v¤#&u mun pakko päästä kirjoittamaan tästä aiheesta tai mä räjähdän. Uteliaisuuteni sanoo: kirjoita ihmeessä ja katso millaista palautetta tulee. Tähän itsesuojeluvaistoni sanoo: Sehän on sama kuin kerjäisit verta nenästäsi. Lopulta käy niin, että sisäinen painekattilani vaientaa itsesuojeluvaistoni äänen. Päätän ottaa riskin ja kirjoittaa aiheesta, jota olen vatvonut jo kohta kaksi kuukautta.

Kun sanat herkkyys, erityisherkkyys ja sensitivisyys tulivat tietoisuuteeni noin kaksi kuukautta sitten, reagoin niihin todella voimakkaasti. Kuten olen aikaisemmassa yhteydessä maininnut, viisi (5) päivää kestävä ylireagointini eteni näin: kieltäminen, torjunta, järkytys, raivo, sanallinen hyökkääminen, lamaantuminen, keskittymiskyvyn tuhoutuminen, asiasta lukeminen paniikissa netistä, asian pakonomainen käsittely koko valveillaoloaika, erilaisten palasten yhdistyminen mielessä, äärimmäinen stressitila, jonkinlainen shokkitila, ripulointi, levottomuus, epätodellinen olo, pelko sekoamisesta... Viidentenä päivänä ajattelin, että jos en saa ylireagointiani hyvin pian loppumaan, päädyn kohta pakkopaidassa suljetulle osastolle. Onnistuin lopulta palautumaan ns. normaalitilaani (mikä olisi jollekulle muulle vakava häiriötila), kun ensin kuuntelin musiikkia kaksi tuntia sohvalla lojuen aivot narikassa.

Stressitilani ei ole vieläkään kokonaan väistynyt, mutta sentään lievittynyt. Yhä edelleen vatvon asiaa pakonomaisesti. Stressitilani on sitä luokkaa, että olen kahden kuukauden aikana sairastunut flunssaan jo kahdesti. Yleensä olen flunssassa 0-1 kertaa vuodessa.

Eli sanat herkkyys, sensitiivisyys, erityisherkkyys ja erittäin sensitiivisyys (highly sensitive) eivät ole minulle yhdentekevää sanahelinää, vaan kyse on pikemminkin elämästä ja kuolemasta, terveydestä ja sairaudesta - tai ainakin persoonallisuuden ja temperamentin ytimestä sekä henkilökohtaisesta havainto- ja kokemusmaailmasta.

Ehkä on vihdoin aiheellista määritellä, mitä sensitiivisyys tarkoittaa. Nämä määritelmät ovat peräisin sivustolta Suhdesoppa. Yläotsikkona on temperamentti.

Korkea sensitiivisyys eli aistiherkkyys
Korkeasti sensitiivinen henkilö reagoi vahvasti ulkoisiin ja sisäisiin ärsykkeisiin. Hän huomaa pienimmätkin äänet, hajuerot ja makuvivahteet. Hänelle tulee helposti kylmä ja kuuma. Korkeaan sensitiivisyyteen liittyy usein sosiaalinen herkkyys, jolloin henkilö pystyy aistimaan nopeasti toisten ihmisten tunnetilat. (ei ole suora sitaatti sivustolta)

Matala sensitiivisyys
Matalasti sensitiivistä henkilöä ei häiritse, jos hänellä on kylmä tai kuuma. Vaikka hänellä olisi kovakin nälkä, hän pystyy hoitamaan hommansa loppuun. Hän ei häiriinny ympärillä olevasta metelistä, vaan voi syventyä tekemään omaa juttuaan. Matalasti sensitiivinen henkilö ei aisti helposti toisten tunnetiloja. Hänen voi olla vaikea ymmärtää toisten voimakasta reagointia. (ei suora sitaatti)

Sensitiivisyys ei tietenkään ole ainoa temperamentin piirre. Muita piirteitä ovat sivuston mukaan aktiivisuus, sopeutuvuus, sinnikkyys, häirittävyys, rytmisyys, lähestyminen, intensiivisyys ja mieliala.

Olen käynyt myös HSP Suomen erityisherkät -sivustolla lukemassa tietoa, mitä puolestaan on erittäin sensitiivisyys (highly sensitive). En kopioi tekstejä tähän, vaan suosittelen menemään sivustolle, jos aihepiiri kiinnostaa.

Olen lukenut tietokirjoja aiheesta herkkyys/sensitiivisyys. Mikään niistä ei ole ollut täysosuma itselleni. Maallikkona olisin toivonut kansantajuista selvitystä sensitiivisyyden hermostollisesta taustoista (autonomisen hermoston ei-tahdonalaiset reaktiot). Janna Satrin kirjassa Sisäinen lepatus - Herkän ihmisen tietokirja korostui makuuni liikaa introversio. Miksei sen sijaan olisi voinut kirjoittaa aistiherkkyydestä, tunneherkkyydestä ja reaktioherkkyydestä (reaktiivisuus?). Ehkä johtuen lukuajankohtani hermoraunio-olotilastani, koin kirjan pessimistisenä tyyliin meneepä erityisherkkä minne tahansa tai tekeepä erityisherkkä mitä hyvänsä, kaikki menee kuitenkin päin persettä. Jos lukisin kirjan uudestaan, kirjan perussanoma saattaisi hahmottua huomattavasti valoisampana.

Seuraavaksi luin Elaine N. Aronin tieto(?)kirjan Erityisherkkä ihminen. Odotin jälleen järeää tietopainotteista esitystä, mutta petyin raskaasti. Hermojani kiristivät kirjan epämääräisyys ja epätieteellisyys, lässyttävä ja lepertelevä kirjoitustyyli, järjettömät esimerkkitapaukset sekopäisistä/mielisairaista ihmisistä ja nöyryyttävät harjoitukset tyyliin käperry sikiöasentoon sängylle ja odota että joku tulee ruokkimaan sinut. Not for me. Uskon, että kirja on tärkeä pioneeriteos, mutta lopulliseksi totuudeksi siitä ei ole.

Juhani Mattilan tietokirjassa Herkkyys ja sosiaaliset pelot kirjoitustyyli oli ja on asiallinen. En olisi jaksanut peräkkäin kahta lässytyskirjaa. Jälleen odotin neurologista tietoiskua, mutta sentään lääketiede vilahteli siellä täällä (kirjoittaja on lääkäri). Tällä hetkellä luen neurotieteeseen perustuvaa kirjaa Buddhan aivot. Pakkohan minun on lukea myös Anja Snellmanin omaelämäkerrallinen romaani Antautuminen. Jossain vaiheessa luen myös Ted Zeffin ja Ilse Sandin "hengissäselviämisoppaat" sensitiivisille ihmisille, jotka yrittävät pärjätä ei-sensitiivisen enemmistön (60 % ?) luomassa maailmassa. (Jos sensitiivisiä ja erittäin sensitiivisiä ihmisiä on yhteensä jopa 40 % väestöstä, kauhean pienestä vähemmistöstä ja marginaali-ilmiöstä ei taida olla kyse???)

Eli: mitä minulle on tähän mennessä selvinnyt aiheesta herkkyys/sensitiivisyys:
1. sensitiivisyys (kuten myös ei-sensitiivisyys) on SYNNYNNÄINEN JA PYSYVÄ HERMOSTOLLINEN OMINAISUUS
2. sensitiivisyys (ja ei-sensitiivisyys) on usein PERINNÖLLINEN OMINAISUUS
3. herkkyyttä ei voi poistaa pakkoreipastamalla ja pakkokaraisulla; ei-sensitiivisyyttä ei voi poistaa pakkoherkistämällä
4. herkkyys on SUKUPUOLINEUTRAALI OMINAISUUS
5. sekä herkkyys että ei-herkkyys ovat sinänsä NEUTRAALEJA OMINAISUUKSIA (mutta tietyissä olosuhteissa sekä herkkyydestä että ei-herkkyydestä voi olla hyötyä tai haittaa)

Minulle on tärkeää myös, mitä herkkyys EI ole:
1. herkkyys EI ole sentimentaalisuutta, imelyyttä, tunteen teeskentelyä
2. herkkyys EI ole naisellisuutta eikä epämiehekkyyttä
3. herkkyys EI ole Ihan V¤#&nmoista Ihanuutta 24/7  (tämä oletus ärsyttää minua erityisesti)
4. herkkyys EI ole huonommuutta mutta ei myöskään paremmuutta (vaikkakin herkkyys voi olla olosuhteista riippuen sekä rikkaus että rasite)

Jos joku on jaksanut lukea tekstini loppuun saakka, toivottavasti myös huomaa, etten ole itse väittänyt olevani yhtään mitään. Jos asia tosiaan on niin, että puolet naisista on jo ehtinyt huutaa megafoniin olevansa erityisherkkiä, minä en sitä virhettä tee. Ihan niin tyhmä en ole.

maanantai 12. syyskuuta 2016

Uudet yhdyssanani

Tässä epätoivoinen yritykseni piristää itseäni: uudet yhdyssanani, jotka on luotu periaatteella:
velipuoli + puolikuu = velipuolikuu
koe-eläin + eläinpuisto = koe-eläinpuisto
alapesu + pesukone = alapesukone (eräässä lehdessä oli tämä oivallus)

Omat yhdyssanauutuuteni eri kategorioittain:

Tuotteet:
veriplasmatelevisio, persvakosametti, homoparitalo, sekundatuotevalikoima, aavesärkylääke, tuolinjalkaproteesi, verenpainepesuri, kuunpimennysverho, kukonaskelmittari, kirjankansitakki, marmorikuulalaakeri, anopinkielipeli, pyhiinvaelluskengät, tietoiskuporakone, syrjähyppynaru, osatotuusseerumi, tähdenlentokone, pilviharsokangas, muovipussilakana, tupakansavusauna,

Ilmiöt:
ryyppyputkiremontti, käteenveto-oikeus, rintavälikysymys, laatusarjatulitus, keksipakettimatka, tekosairasloma, jäidenlähtöselvitys, valorakettitiede, pingispallolaajennus, kolmiodraamanäytelmä, vähennyslaskuhumala, hiustenhoitotestamentti, ihmetekotaiteellisuus, oikosulkupalvelu, vankilapakoputki, tyhjäntoimittajakoulutus, laskuvarjohallitus, suihkusaippuaooppera, muodonmuutoshakemus, kissanpäiväohjelma, takinkääntäjäpalvelu, hameenhelmasynti, kallonpohjakosketus, infrapunasilmäisyys, hammaslääkäripelkokerroin, vaatimustasoristeys, peräänajokoulutus, aivopesuohjelma,

Ammatit ja työpaikat:
hanurinsoittokunta, johtoporraskäytävä, valelääkärikeskus, patalappuliisa, hätäpaskakuski, haarakonttorirotta, hautapaikkavahti, sekopääjohtaja, viikatemieskirurgi, aivovauriokorjaamo, kännipuukotuskulttuuriministeri, jääkausityöntekijä, tajunnanräjäytystyömaa, saksanpähkinäpuujalkavitsinikkari, jalkapuutarha, keskitysleirikoulu,

Kasvit ja eläimet:
ruokavaliohevonen, laihdustusopaskoira, mansikkarahkasammal, jöröjukkapuu,

Ruoat:
hiekkalaatikkoruoka, sakkolihakeitto, hullukaalikääryle, rasvamaksapihvi, kivespussikeitto, lankakeräkaali, merenvaahtokarkki,

Ihmistyypit:
lumiukkomies, kevytkermaperse, panssariketjupolttaja, hittisarjamurhaaja, rekisterikilpikonna, dieselmoottoriturpa,

Urheilu:
kaksoisleuanveto, kukkapenkkiurheilu, mehiläispesäpallo, 

Sanahirviöt:
koskenlaskukilpailukykysopimusneuvottelupaperi
jätteenkäsittelylaitoshoitopaikkakuntauudistus
vanerilautaselkänojatuolimatkailuministeriö

keskiviikko 7. syyskuuta 2016

Inhimillisiä tunteita

(Florence-elokuvasta, kuvat sivulta Finnkino)
ELOKUVA  ---  Florence (alkuperäinen nimi: Florence Foster Jenkins, 2016)

Ohjaaja: Stephen Frears
Pääosissa: Meryl Streep, Hugh Grant, Simon Helberg, Rebecca Ferguson, John Kavanagh
Genre: komedia, draama, elämäkerta

Maailman tunnetuimmasta laulutaidottomasta laulajasta, Florence Foster Jenkinsistä, tehty elokuva herättää katsojassa monenlaisia tunteita. Se nolostuttaa, kiusaannuttaa, ahdistaa, jännittää, säälittää, aiheuttaa epätoivoa ja myötähäpeää - mutta  myös hauskuttaa ja pakottaa nauramaan. Ollaan komedian ytimessä. Naurua ei synny ilman tukaluuden tunnetta, vaivaantumista ja tarvetta paeta, ainakaan minun tapauksessani (jaahas, ollaan myös subjektiivisuuden ytimessä).

Tunteet hallitsevat myös Florencea (Meryl Streep). Hän rakastaa musiikkia kaikesta sydämestään, hän palaa halusta esiintyä, hän haluaa valloittaa yleisönsä vaikeilla ooppera-aarioillaan. Ikävä kyllä, Florence ei pysty kuulemaan lauluaan niin kuin yleisö sen kuulee: huutamisena, kirkumisena, vinkumisena, kiekumisena ja kähisemisenä.


Seurapiiritapahtumissa Florencen "aviomies" ja rikas ylhäisömesenaatti St Clair Bayfield (Hugh Grant) haalii puolikuuroja musiikinrakastajia tai muuten vain rahalla hiljennettyjä kuulijoita kuuntelemaan Florencen "laulua". Bayfield rakastaa Florenceaan syvästi ja tekee kaikensa suojellakseen laulajatarta totuudenmukaiselta kritiikiltä. Rakkaus on luonteeltaan henkistä kiintymystä. Se ei estä miestä asumasta toisen naisen kanssa avoliitossa ja pyörittämästä siinä sivussa vielä satunnaista rakastajatarta.

Bayfield onnistuu suojelemaan suojattiaan kaikelta pahalta, kunnes koittaa päivä, jolloin Florence pianisteineen (Simon Helberg) pääsee esiintymään New Yorkin maineikkaaseen Garnegie Halliin vuonna 1944. Yleisöksi päätyy joukko kännisiä ja meluavia sotilaita, jotka eivät ole hienotunteisuudesta kuulletkaan. Paikalle pääsee livahtamaan myös sanomalehden ammattikriitikko, joka ei arviossaan sanoja säästele. Vihdoin Florencelle valkenee totuus: hän on laulajana pelkkä vitsi. Traumaattisesta silmien avautumisesta on lyhyt matka terveydentilan romahtamiseen ja kuolemaan. Florencen kuolinsyy liittyy ilmeisesti syfilikseen, jota laulaja on aikaisemmin hoitanut elohopealla ja arsenikkilla!


Florence Foster Jenkinsiin olisi ehkä helppo suhtautua ivallisesti ja halveksuen. Jostain syystä pystyin myös samastumaan Florenceen ja tunnen myötätuntoa häntä kohtaan. Elokuvan katsomossa oivalsin, että oikeastaan kaikilla ihmisillä on elämässään florencemaisia piirteitä, vaikkakaan ei yleensä näin räikeän nolossa muodossa. Kaikki ihmiset muistuttavat Florencea siinä, että ovat joskus halunneet osata jotain mutta epäonnistuneet. Jokin ei välttämättä liity taiteisiin millään tavalla. Yhtä hyvin jokin voi olla esimerkiksi liikunta (maraton ei sittenkään onnistunut), parisuhde (ero tuli), työ (potkaistiin pellolle), ulkonäkö, vetovoima, laihdutus, tupakoinnin lopettaminen tai mikä tahansa elämänalue jossa haluaa epätoivoisesti onnistua mutta pieleen meni. Siksi haluan suhtautua kaikkiin maailman florenceihin lämmöllä. Florence voi tietysti olla myös mies.

Florence-elokuvasta tuli mieleen muutaman vuoden takainen The Bling Ring -leffa, jossa kalifornialainen tyttöviisikko murtautuu julkkisten koteihin ja varastaa sieltä koruja, vaatteita ja laukkuja. Tämänkin elokuvan asetelmien pohjalta olisi ollut liian helppo paheksua ja halveksia tyttöjengin ahneutta, kateutta ja materialismia. En suostunut tähän, koska tajusin, että kaikki ihmiset kadehtivat jotain. Jos ei kadehdita ja ahnehdita Prada-laukkuja, kadehditaan ehkä terveyttä, tasapainoisuutta, älykkyyttä, lukeneisuutta, luovuutta, taiteellisuutta tai mitä tahansa omaan arvomaailmaan kuuluvaa piirrettä. Toisen lahjakkuuden kadehtimisesta ei vain yleensä jää kiinni niin helposti kuin tässä elokuvassa (joka muuten perustuu tositapahtumiin).

Oh-hoh, ettei vain olisi mennyt saarnaamisen ja moralisoinnin puolelle.
By the way, olen nähnyt Florencesta myös ranskankielisen version nimeltään Marguerite. Elokuvassa korostuu komediallisuus enemmän kuin tässä amerikkalaistulkinnassa.

maanantai 22. elokuuta 2016

3 x leffassa

Tässä postauksessa aion kirjoittaa kolmesta tällä hetkellä Helsingin leffateattereissa pyörivästä elokuvasta. Yritykseni on uhkarohkea, mutta se sopii blogin kaltaisiin testilaboratorioihin. Saa nähdä mitä tästäkin taas tulee. 

Leffat ovat Todella upeeta -elokuva, Chocolat ja Liisan seikkailut peilimaassa.

(Todella upeeta -elokuva; kuvat sivulta: Finnkino)
Kahdeksan Absolutely Fabulous -dvd:n omistajana Todella upeeta -elokuva on must-kohde. Huonosti käyttäytyvät naiset, Patsy (Joanna Lumley) ja Edina (Jennifer Saunders), ovat edelleen tiukasti ajan hermoilla. He tverkkaavat, tviittaavat, piikittävät päivittäiset(?) botoxinsa omiin kasvoihinsa. He juovat shamppanjaa, joka usein terästetty venäläisellä vodkalla (stoli-boli). He ravaavat muotitapahtumissa ja trediravintoloissa mitä tyylikkäisimmissä muotiluomuksissa (mitä he yhdistelevät mitä mauttomimmin).

Ja ennen kaikkea: Edinan tytär- ja äitisuhteet jatkuvat entisenlaisinaan eli erittäin huonoina! Räiskyvä Edina ei edelleenkään tule toimeen jäykän ja järkevän Saffy-tyttärensä (Julia Sawalha) kanssa. Yhteistä säveltä ei löydy myöskään äidin (June Whitfield) kanssa. Edinan miesrintamaa varjostaa ex-miehen ryhtyminen homoksi ja toisen exän sukupuolenvaihto-operaatio. Patsyllä käy edellen flaksi. Hänen vamppimainen olemuksensa vetoaa yhä miehiin, joita on kymmeniä, satoja tai ehkä jopa tuhansia.


Elokuvan juoni rakentuu muotitapahtumassa sattuneen katastrofaalisen onnettomuuden ympärille. Sen takia naiskaksikko joutuu vaihtamaan vaatekertoja entistä useammin, naamioitumaan ja pakenemaan lopulta Etelä-Ranskan rantaparatiisiin. Kaikesta tästä rakentuu erittäin viihdyttävä paketti. En aio kuitenkaan pilata kenenkään elokuvanautintoa spoilereilla yksinkertaisesti siitä syystä, etten muista elokuvasta läheskään kaikkea. Eli pakko nähdä uudestaan.

Yleisesti ottaen pidän brittihuumorista (mikä on tietysti hyvin laaja käsite). Toinen fanitukseni kohteeni on Little Britain (Pikku-Britannia). Olen iloinen, että sarjan luojat ja päänäyttelijät ovat osanneet ottaa lähes kaiken irti minua sykähdyttävistä aiheista, kuten transvestiitit, homot, lihominen, tyhmyys, töykeys, laiskuus, politiikka ja suosikkini eli ruumiineritteet inkontinesseineen ja oksennuksineen.

(jatkuu myöhemmin elokuvilla Chocolat ja Liisan seikkailut Peilimaassa)
-------------------------
Myöhempi lisäys 3. syyskuuta:

Blogitekstini ei sittenkin jatku tämän enempää, koska en pystynyt pakottamaan itseäni kirjoittamaan kahdesta muusta elokuvasta. 3 x leffassa jäi kuitenkin muotoon 1 x leffassa. Mutta tulipahan tämäkin idea testattua. Viisastuin tässäkin asiassa ja totean, että ideani oli huono. Siperia opettaa.

lauantai 20. elokuuta 2016

Ihanaa, Töölön kirjasto, ihanaa!

Lyhyt postaus:

Olen onnellinen, huojentunut ja iloinen. Töölön kirjasto Helsingissä on vihdoin avattu kahden vuoden remonttirevittelyn jälkeen! Ihanaa! Mikä helpotus! Nyt voin vähentää "evakkokirjastoissa" kärvistelyä ja pääsen rauhoittumaan suosikkikirjastooni.

Ensivaikutelmani Töölön kirjastosta: Valoisa! Raikas! Keltainen! Vaimentavat kokolattiamatot, kellanrusehtavat! Keltainen maaliläiskä seinällä! Keltaiset matriisit! Ikkunasta näkyvä puisto! Puut! Vihreys! Orgaanisuus! Hajasijoitetut hyllyt! Modernius! Energisen näköinen henkilökunta!

Ainoa asia, mihin saatan pettyä raskaasti, on tilanne naistenvessassa. Sitä en ehtinyt tarkistaa nopella pikavisiitilläni. Rikhardinkadun ja Töölön kirjastojen yleisövessoissa ilmassa leijuu yllättävän usein kusenhaju. Olen ihmetellyt, eikö naiselle ole anatomisista syistä erittäin vaikeaa tai täysin mahdotonta saada virtsaruisku lentämään lattialle. Helsingin kaupunginkirjastoissa näitä "mysteerinaisia" vierailee kuitenkin harva se päivä. Tuskin kyseiset poikkeusyksilöt lukevat blogiani, mutta esitän siitä huolimatta vienon toiveeni: Voisitteko ystävällisesti mennä jonnekin muualle kuseksimaan kuin kirjastovessoihin?

lauantai 13. elokuuta 2016

Minä ja musiikki

Varoitus: Tämä teksti on subjektiivinen. Tekstini ei sisällä informaatiota mistään muusta kuin minusta itsestäni. Jos ei kiinnosta, ei ole "pakko" lukea. Vaikka blogini on julkinen, kirjoitan tätä tekstiä kai ensisijaisesti itselleni.

Alun perin minun piti kirjoittaa elokuvista Liisan seikkailut Peilimaassa, Chocolat ja Kenneth Branaghin Romeo ja Julia -näytelmäsovituksesta, joka esitettiin Finnkinon leffateatterissa, MUTTA musiikki ja musiikin kuuntelu aiheina kiilasivat ohi.

Edellisen blogitekstin kohdalla intuitioni osui oikeaan väittäessäni, että se saattoi olla koko bloggausaikani rohkein ja paljastavin tekstini. Ja se paljasti paljon, tai liikaa - minulle itselleni. Viisi päivää kestävä (yli)reagointini eteni näin: kieltäminen, torjunta, järkytys, raivo, hyökkääminen, lamaantuminen, keskittymiskyvyn tuhoutuminen, äärimmäinen stressitila, jonkinlainen shokkitila, maha kuralla, levottomuus, epätodellinen olo, pelko sekoamisesta jne. Kaiken tämän laukaisivat vain kaksi sanaa, joita en toista tässä nyt. Tämän tekstin kohdalla otan riskin, että kaikki alkaa uudestaan - tai sitten ei tapahdu yhtään mitään.

Mutta musiikki. Miten musikkiin "pitäisi" reagoida? Onko mahdollista, että musiikki jotenkin "imeytyy" elimistöön? Voiko musiikki "tunkeutua" sisäelimiin ja sitä kautta alkaa "tahdistaa" sydäntä ja nopeuttaa tai "lamaannuttaa" hengitystä? Voiko musiikki edistää stressihormonien eritystä vereen tai "poistaa" niitä verestä? Voiko musiikki laukaista niin syvän rentoutumistilan, että se "puuduttaa" lihakset, "tainnuttaa" mielen, "vajottaa" unenkaltaiseen tilaan, jonka aikana silmäluomet nykivät kuin REM-unessa ja verkkokalvon takana vilistää "unikuvia"? Voiko musiikki laukaista "itsehypnoottisen" tilan, josta pääsee kuitenkin irtautumaan, jos ympäristö vaatii? Voiko voimakkaan vastenmielinen musiikki aiheuttaa pakokauhua ja laukaista "taistelu tai pakene" -reaktion? Yllä olevia "ilmiöitä" tapahtuu minulle usein, vähän liiankin usein. Siksi pidän välillä pitkiäkin taukoja musiikin kuuntelusta, jos olen "täynnä" musiikkia ja musiikki on "kuormittanut" minua liikaa.

Mietin usein, että mikä on "normaali" reagointi musiikkiin ja mikä on "epänormaalia"? Mikä kuuluu asiaan ja milloin kannattaa huolestua?

Olen huomannut, etten pysty kuuntelemaan musiikkia, jos se on liian "säännöllistä" ja "ennakoitavaa", mutta myös toinen ääripää eli "säännöttömyys" ja "ennakoimattomuus" ei sovi minulle. "Säännöllisestä" musiikista en pysty kuuntelemaan esimerkiksi iskelmää, koska se "rajoittaa" hengitystäni ja "tukahduttaa" sydämensykettäni. Täysin "säännöttömästä" musiikista en pysty kuuntelemaan free jazzia, bepop-jazzia(?) enkä todellakaan Arnold Schönbergin epämusiikkia, josta en pysty havaitsemaan minkäänlaista rakennetta enkä "jujua". Kun kerran kuuntelelin Schönbergin ykkössinfoniaa (jonka piti olla kyseisen "säveltäjän" "selkein" teos), alkoi tuntua että etten pysty kunnolla hengittämään, sydämensyke menee "sekaisin" ja alkoi tuntua että tulen hulluksi, koska musiikki "tuhoaa" koko identiteettini. En tiedä, kuuluvatko reagointini asiaan vai oisko taas mennyt pikkasen ylireagoinnin puolelle.

Osa lempimusiikistani on minulle "visuaalista" eli se herättää sisäisiä, visuaalisia mielikuvia kuten kuvasarjoja. Mutta epämiellyttävä musiikki, esimerkiksi "räkäinen" rock voi myös "häiritä" tuntoaistiani. Jos joudun kuuntelemaan räkäistä rockia, jossa lauletaan määkivällä äänellä säröisten kitaroiden rämistessä taustalla, se tuntuu "likaiselta" ja "saastaiselta". Aivan kuin "likaiset" äänet olisivat heittänyt päälleni räkää, limaa, paskaa, kusta ja ties mitä eritteitä. Sen sijaan pidän "puhtaista" äänistä, koska ne eivät "saastuta" minua.

Nyt väsähdin ja "tyhjenin" tästä aihepiiristä. Kai tässä pääkohdat on jo sanottu. Jos joku on jaksanut lukea tämän "hulluuden rajamailla" liikkuvan tekstin, voi myös kommentoida. Olisi kiva tietää, miten muut reagoivat musiikkiin - vai reagoivatko.

Lainausmerkkien käyttö saattoi lähteä tässä tekstissä lapasesta. Ratkaisu siihen: täysin överiksi menevä lainausmerkkien "viihdekäyttö". Eli: "Onneksi" "tajusin" "lähteä" "ajoissa" "Kenneth" "Branaghin" "näytelmäsovituksesta". "Samalla" "tajusin", "että" "No" "More" "K" "B" "ja" "No" "More" "Kinopalatsi" "Helsingissä". 
----------------
Lievästi flunssaisena taidankin tästä mennä keittämään kamomillateetä. Juon sitä (toivottavasti antibiottisena) terveysjuomana, vaikka sen maku on "haastava", "mielenkiintoinen" ja "poikkeuksellinen" (eli selkokielellä: aivan järkyttävä). Yritän myös syödä suomalaista metsähunajaa, vaikka sen maku on "aromaattinen", "pikantti" ja "persoonallinen" (eli suomeksi: ihan hirvee).

Vaikka olen kirjoittanut tämän tekstin flunssaisena, se ei tarkoita sitä, että kaikki olisi pelkkää "kuumehouretta", vaan olen pyrkinyt kertomaan "totuuden ja vain totuuden mitään lisäämättä ja mitään poistamatta" - siis minun henkilökohtaisen totuuteni. Kirjoitustyyliini kuuluu usein liioittelu, mutta tässä blogitekstissä olen kirjoittanut niin kuin asiat ovat - minulla.

perjantai 29. heinäkuuta 2016

Kolme viimeisintä viipaletta kulttuurista -epähaaste


Kingiä, kahvia ja empatiaa -blogin Irene järkytti mielenrauhaani heittämällä blogihaasteen ilmoille (linkki tähän myöhemmin). Yleensä teen kaikkeni, että pystyisin kieltäytymään kohteliaasti blogihaasteista erilaisten syiden ja tekosyiden varjolla. Irene kuitenkin korosti, että nyt kyseessä on säännötön epähaaste, ja siksi päätin lähteä mukaan. Epämuodollisuus sopii minulle.

Kulttuuriksi valitsin musiikin. Alun perin ideanani oli kirjoittaa kolmesta viimeeksi kuunnellusta levystä. Ne ovat Tori Amoksen Night of Hunters, The Phantom of the Opera at The Royal Albert Hall (kyllä, näin Oopperan kummituksen Helsingissä mutta en pystynyt kirjoittamaan siitä eikä valokuviakaan enää löytynyt) ja Boney M:n The Essential. Tästä olisi syntynyt niin sekavaa jälkeä, että päätin vetää mutkat suoriksi (koska sääntöjähän ei ollut) ja kirjoittaa pelkästään kolmesta Tori Amoksen levystä.

En ole opiskellut musiikkia missään (paitsi peruskoulun pakollisilla musatunneilla mutta sitä ei lasketa). Kirjoitan siis maallikkonäkökulmasta omista "tulkinnoistani" ja "merkityksistä" eli käytännössä lähinnä musiikin visualisoinneistani. Lukekaa ja järkyttykää.

Tori Amos: Night of Hunters (Deutsche Grammophon, 2011)

"Muistiinpanojani" kuuntelun aikana (koko levy):

Myrskyisä. Haudantakainen piano. Mystinen. Hidas. Rauhallinen. Tyynyttävä. Aaltoileva. Harmoninen. Kupliva piano. Tainnuttava. Ilmava. Klarinetti. Oboe. Kiitorata. Lentoonlähtö. Vuoropuhelu. Puutarha. Viettelevä. Vaahtokarkki. Ruostunut jotain. Krysanteemi. Matala. Luola. Kivi. Suru. Avaruus. Hautajaissaattue. Nummi. Meri. Polku. Portaat. Käytävät. Kierreportaat. Takorauta. Helmeilevä. Maanalainen käytävä. Kirkas. Pelargoniat. Käytävä. Keittiö. Punaraita. Pelto. Omenapuut. Syreenit. Keinu. Allas. Rauha. Sovinto. Hauras. Polveileva. Kohtalo. Muodonmuutos. Siivet. Keinuva. Meri. Horisontti. Pilvet. Syke. Hengitys. Kallio. Aallokko. Viivat. Toisto. Tasaisuus. Myötäily. Helmeilevä piano. Oboe. Klarinetti.


Tori Amos: Scarlets' Walk (Sony Music, 2002)

Rauhallinen. Ilmava. Letkeä. Leikkivä. Kuiskaava. Lentävä. Myötäilevä piano. Pehmeä. Höyhenet. Mystinen. Rentoutuminen. Ilmalento. Syöksy. Taivas. Liitää. Kieppua. Keveys. Raskas piano. Rauta. Ruoste. Bassoisku. Samea. Savu. Tupakka. Mies. Musta vesi. Hitaus. Käheys. Säröt. Halkeamat. Piikkilangat. Mustat linnut. Pelko. Hiekkakentät. Verkkoaidat. Ilmava. Kohtalonomainen. Lopullinen. Tuskallinen. Ahdistava. Surullinen.


Tori Amos: The Beekeeper (Epic, 2005)

Jalat. Keinunta. Svengi. Hidas kävely. Kädet. Sydän. Rytmi. Kuumuus. Toiveikas. Pehmeä. Kevyt. Kiemurteleva. Rauhallinen.
(levyn kuuntelu jäi kesken, koska vastaanottokykyni loppui)


En halua ihastuttaa enkä vihastuttaa ketään tyrkyttämällä tätä haastetta kenellekään. Sen sijaan muistutan, että mikään ei estä osallistumasta tähän haasteeseen milloin tahansa ja millä tyylillä tahansa. Mistä tahansa vähänkään kulttuuria sivuavasta aiheesta voi kirjoittaa.

PS. Tämän blogitekstin kohdalla julkaise-napin klikkaaminen on jännittänyt eniten. Tuntuu, että tämä teksti on bloggausaikani rohkein ja paljastavin. Kirjoittamalla musiikista, joka on minulle edelleen tavallaan "vieras kieli", koen ottaneeni kaikkein suurimman riskin.

Olisi mielenkiintoista kuulla(lukea) muiden mielipiteitä siitä, onko olemassa oikeita ja vääriä, terveitä ja sairaita tapoja kuunnella musiikkia. Pidän omaa tapaani kuunnella musiikkia vääränä ja sairaana, koska en pysty kuuntelemaan musiikkia musiikkina.