keskiviikko 7. syyskuuta 2016

Inhimillisiä tunteita

(Florence-elokuvasta, kuvat sivulta Finnkino)
ELOKUVA  ---  Florence (alkuperäinen nimi: Florence Foster Jenkins, 2016)

Ohjaaja: Stephen Frears
Pääosissa: Meryl Streep, Hugh Grant, Simon Helberg, Rebecca Ferguson, John Kavanagh
Genre: komedia, draama, elämäkerta

Maailman tunnetuimmasta laulutaidottomasta laulajasta, Florence Foster Jenkinsistä, tehty elokuva herättää katsojassa monenlaisia tunteita. Se nolostuttaa, kiusaannuttaa, ahdistaa, jännittää, säälittää, aiheuttaa epätoivoa ja myötähäpeää - mutta  myös hauskuttaa ja pakottaa nauramaan. Ollaan komedian ytimessä. Naurua ei synny ilman tukaluuden tunnetta, vaivaantumista ja tarvetta paeta, ainakaan minun tapauksessani (jaahas, ollaan myös subjektiivisuuden ytimessä).

Tunteet hallitsevat myös Florencea (Meryl Streep). Hän rakastaa musiikkia kaikesta sydämestään, hän palaa halusta esiintyä, hän haluaa valloittaa yleisönsä vaikeilla ooppera-aarioillaan. Ikävä kyllä, Florence ei pysty kuulemaan lauluaan niin kuin yleisö sen kuulee: huutamisena, kirkumisena, vinkumisena, kiekumisena ja kähisemisenä.


Seurapiiritapahtumissa Florencen "aviomies" ja rikas ylhäisömesenaatti St Clair Bayfield (Hugh Grant) haalii puolikuuroja musiikinrakastajia tai muuten vain rahalla hiljennettyjä kuulijoita kuuntelemaan Florencen "laulua". Bayfield rakastaa Florenceaan syvästi ja tekee kaikensa suojellakseen laulajatarta totuudenmukaiselta kritiikiltä. Rakkaus on luonteeltaan henkistä kiintymystä. Se ei estä miestä asumasta toisen naisen kanssa avoliitossa ja pyörittämästä siinä sivussa vielä satunnaista rakastajatarta.

Bayfield onnistuu suojelemaan suojattiaan kaikelta pahalta, kunnes koittaa päivä, jolloin Florence pianisteineen (Simon Helberg) pääsee esiintymään New Yorkin maineikkaaseen Garnegie Halliin vuonna 1944. Yleisöksi päätyy joukko kännisiä ja meluavia sotilaita, jotka eivät ole hienotunteisuudesta kuulletkaan. Paikalle pääsee livahtamaan myös sanomalehden ammattikriitikko, joka ei arviossaan sanoja säästele. Vihdoin Florencelle valkenee totuus: hän on laulajana pelkkä vitsi. Traumaattisesta silmien avautumisesta on lyhyt matka terveydentilan romahtamiseen ja kuolemaan. Florencen kuolinsyy liittyy ilmeisesti syfilikseen, jota laulaja on aikaisemmin hoitanut elohopealla ja arsenikkilla!


Florence Foster Jenkinsiin olisi ehkä helppo suhtautua ivallisesti ja halveksuen. Jostain syystä pystyin myös samastumaan Florenceen ja tunnen myötätuntoa häntä kohtaan. Elokuvan katsomossa oivalsin, että oikeastaan kaikilla ihmisillä on elämässään florencemaisia piirteitä, vaikkakaan ei yleensä näin räikeän nolossa muodossa. Kaikki ihmiset muistuttavat Florencea siinä, että ovat joskus halunneet osata jotain mutta epäonnistuneet. Jokin ei välttämättä liity taiteisiin millään tavalla. Yhtä hyvin jokin voi olla esimerkiksi liikunta (maraton ei sittenkään onnistunut), parisuhde (ero tuli), työ (potkaistiin pellolle), ulkonäkö, vetovoima, laihdutus, tupakoinnin lopettaminen tai mikä tahansa elämänalue jossa haluaa epätoivoisesti onnistua mutta pieleen meni. Siksi haluan suhtautua kaikkiin maailman florenceihin lämmöllä. Florence voi tietysti olla myös mies.

Florence-elokuvasta tuli mieleen muutaman vuoden takainen The Bling Ring -leffa, jossa kalifornialainen tyttöviisikko murtautuu julkkisten koteihin ja varastaa sieltä koruja, vaatteita ja laukkuja. Tämänkin elokuvan asetelmien pohjalta olisi ollut liian helppo paheksua ja halveksia tyttöjengin ahneutta, kateutta ja materialismia. En suostunut tähän, koska tajusin, että kaikki ihmiset kadehtivat jotain. Jos ei kadehdita ja ahnehdita Prada-laukkuja, kadehditaan ehkä terveyttä, tasapainoisuutta, älykkyyttä, lukeneisuutta, luovuutta, taiteellisuutta tai mitä tahansa omaan arvomaailmaan kuuluvaa piirrettä. Toisen lahjakkuuden kadehtimisesta ei vain yleensä jää kiinni niin helposti kuin tässä elokuvassa (joka muuten perustuu tositapahtumiin).

Oh-hoh, ettei vain olisi mennyt saarnaamisen ja moralisoinnin puolelle.
By the way, olen nähnyt Florencesta myös ranskankielisen version nimeltään Marguerite. Elokuvassa korostuu komediallisuus enemmän kuin tässä amerikkalaistulkinnassa.

7 kommenttia:

  1. Ehdit ensin. Olin minäkin leffassa, ja 2 ehdokasta oli. Aloitin Hymyilevästä miehestä. Tämä oli toinen, käyn kohtapuolin. Muistan että sinäkin kirjoitit Margueritesta, kuten minäkin. Ihan mielenkiintoista nähdä tämä versio. Ja onhan siinä Hugh Grant, ihana niljakas naistenkaataja.. ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hugh Grant oli muutama vuosi sitten pahasti ryvettynyt kaikenmaailman skandaaleissa, mutta tässä roolissa ihan mukiinmenevä. Tietysti vanhettunut sitten Bridget-elokuvan, olisiko syynä liiallinen alkoholin juominen (ainakin Metro-lehdessä kertoi olevansa ruotsalaisiin verrattuna amatöörimäinen alkoholinkuluttaja). Muttamutta, Meryl Streep on aina hyvä eli tässä mielessä suosittelen leffaa ;)

      Poista
  2. Meryl Streep on kyllä monipuolinen!

    Minä tutustuin Florenceen
    muutama vuosi sitten koulun englannin oppikirjan tekstin ja laulunäytteen kautta. Oppilaat eivät millään olleet uskoa, että näyte oli aito.

    Totta, meissä kaikissa on florencemaisuutta jossain mielessä. Minussa ainakin on!

    Mies oli käynyt katsomassa Hymyilevän miehen ja oli tykännyt.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hymyilevä mies oli semmoinen 50-lukutunnelmainen mustavalkoinen nimenomaan hymyilevä, ei naurava elokuva. Paljon tapahtui eleissä, katseissa, liikkeissä. Hyvin ohjattu ja kuvattu. Pääosan esittäjät olivat kuin suoraan dokumentista, niin luontevia ja ujosti rakastuneita. Eero Milonoff oli myös hyvä Elis Askina, hiostavana valmentajana joka ei vaan saanut tuota pientä sitkeää Olli Mäkeä omalta onnellisesti rakastuneen tilasta pois, vaikka kovasti yritti.

      Poista
    2. Olen samaa mieltä, että Meryl Streep on hyvä näyttelijä. Florencea kuuntelin levyltä. Osa "lauluista" kuulosti suorastaan pelottavilta, kuin kauhuelokuvan taustamusiikilta, esim. Florencen esittämässä venäjänkielisessä kehtolaulussa oli ihan ihan selvää matskua Manaaja-leffaan ;)

      Hymyilevää miestä en ehkä mene katsomaan, koska suomalainen taide-elokuva ahdistaa minua, koska se tulee liikaa iholle. Sen sijaan minua ei ahdista yhtään amerikkalaisista sarjamurhaajista tehdyt dokkarit, koska pystyn ottamaan ilmiöön ajallista ja paikallista etäisyyttä.

      Marjatta: menenkin tästä metsään kävelemään, syömään puolukoita ja rauhoittumaan, koska vatvon edelleen yhtä ja samaa painajaismaista aihepiiriä, joka on kuumentanut tunteitani jo kohta kuukauden päivät - tiedät kyllä mistä on kyse.

      Poista
  3. Kävin nyt katsomassa tämän toisen version Florencesta ja kiiruhdan tänne raportoimaan. Nimittäin pidin kyllä tätä amerikkalaista versiota Margueritea parempana. Tässä oli parempi ohjaus ja kuvaus, liikkuvampi ja eloisampi. Lisäksi kiinnostavia hahmoja oli useampi, Margueritesta jäi mieleen vai pääosan esittäjä. Hugh Grant oli oikein hyvä tämmöisenäkin vanhenevana tyyppinä. Samoin pianisti oli hauska tyyppi ja hyvä näyttelijä. Ja lopuksi tietty Meryl Streep, loistava suoritus! Jotenkin koko tarinakin oli paremmin taustoitettu ja avoimempi. Tähän verrattuna Marguerite oli sittenkin vähän pölyinen kamaridraama.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mitä tähän nyt sanois? Amerikkalaisversio kai pyrki olemaan totuudenmukainen, ranskalaisleffa ei edes halunnut. Minulle jäi Marguerite-leffasta mieleen lauluopettajien ilmeet. He pinnistelivät ollakseen näyttämättä kiusaantumistaan. Se oli hauskaa. Muistan myös Margueriten aviomiehen tuskaisuuden, kun vaimo ei vain tajunnut lopettaa julkista lauleskeluaan. Mutta kai nämä leffat ovat loppupeleissä niin erilaisia, että niistä vaikea puhua samana päivänä.

      Poista