Sivut

perjantai 29. heinäkuuta 2016

Kolme viimeisintä viipaletta kulttuurista -epähaaste


Kingiä, kahvia ja empatiaa -blogin Irene järkytti mielenrauhaani heittämällä blogihaasteen ilmoille (linkki tähän myöhemmin). Yleensä teen kaikkeni, että pystyisin kieltäytymään kohteliaasti blogihaasteista erilaisten syiden ja tekosyiden varjolla. Irene kuitenkin korosti, että nyt kyseessä on säännötön epähaaste, ja siksi päätin lähteä mukaan. Epämuodollisuus sopii minulle.

Kulttuuriksi valitsin musiikin. Alun perin ideanani oli kirjoittaa kolmesta viimeeksi kuunnellusta levystä. Ne ovat Tori Amoksen Night of Hunters, The Phantom of the Opera at The Royal Albert Hall (kyllä, näin Oopperan kummituksen Helsingissä mutta en pystynyt kirjoittamaan siitä eikä valokuviakaan enää löytynyt) ja Boney M:n The Essential. Tästä olisi syntynyt niin sekavaa jälkeä, että päätin vetää mutkat suoriksi (koska sääntöjähän ei ollut) ja kirjoittaa pelkästään kolmesta Tori Amoksen levystä.

En ole opiskellut musiikkia missään (paitsi peruskoulun pakollisilla musatunneilla mutta sitä ei lasketa). Kirjoitan siis maallikkonäkökulmasta omista "tulkinnoistani" ja "merkityksistä" eli käytännössä lähinnä musiikin visualisoinneistani. Lukekaa ja järkyttykää.

Tori Amos: Night of Hunters (Deutsche Grammophon, 2011)

"Muistiinpanojani" kuuntelun aikana (koko levy):

Myrskyisä. Haudantakainen piano. Mystinen. Hidas. Rauhallinen. Tyynyttävä. Aaltoileva. Harmoninen. Kupliva piano. Tainnuttava. Ilmava. Klarinetti. Oboe. Kiitorata. Lentoonlähtö. Vuoropuhelu. Puutarha. Viettelevä. Vaahtokarkki. Ruostunut jotain. Krysanteemi. Matala. Luola. Kivi. Suru. Avaruus. Hautajaissaattue. Nummi. Meri. Polku. Portaat. Käytävät. Kierreportaat. Takorauta. Helmeilevä. Maanalainen käytävä. Kirkas. Pelargoniat. Käytävä. Keittiö. Punaraita. Pelto. Omenapuut. Syreenit. Keinu. Allas. Rauha. Sovinto. Hauras. Polveileva. Kohtalo. Muodonmuutos. Siivet. Keinuva. Meri. Horisontti. Pilvet. Syke. Hengitys. Kallio. Aallokko. Viivat. Toisto. Tasaisuus. Myötäily. Helmeilevä piano. Oboe. Klarinetti.


Tori Amos: Scarlets' Walk (Sony Music, 2002)

Rauhallinen. Ilmava. Letkeä. Leikkivä. Kuiskaava. Lentävä. Myötäilevä piano. Pehmeä. Höyhenet. Mystinen. Rentoutuminen. Ilmalento. Syöksy. Taivas. Liitää. Kieppua. Keveys. Raskas piano. Rauta. Ruoste. Bassoisku. Samea. Savu. Tupakka. Mies. Musta vesi. Hitaus. Käheys. Säröt. Halkeamat. Piikkilangat. Mustat linnut. Pelko. Hiekkakentät. Verkkoaidat. Ilmava. Kohtalonomainen. Lopullinen. Tuskallinen. Ahdistava. Surullinen.


Tori Amos: The Beekeeper (Epic, 2005)

Jalat. Keinunta. Svengi. Hidas kävely. Kädet. Sydän. Rytmi. Kuumuus. Toiveikas. Pehmeä. Kevyt. Kiemurteleva. Rauhallinen.
(levyn kuuntelu jäi kesken, koska vastaanottokykyni loppui)


En halua ihastuttaa enkä vihastuttaa ketään tyrkyttämällä tätä haastetta kenellekään. Sen sijaan muistutan, että mikään ei estä osallistumasta tähän haasteeseen milloin tahansa ja millä tyylillä tahansa. Mistä tahansa vähänkään kulttuuria sivuavasta aiheesta voi kirjoittaa.

PS. Tämän blogitekstin kohdalla julkaise-napin klikkaaminen on jännittänyt eniten. Tuntuu, että tämä teksti on bloggausaikani rohkein ja paljastavin. Kirjoittamalla musiikista, joka on minulle edelleen tavallaan "vieras kieli", koen ottaneeni kaikkein suurimman riskin.

Olisi mielenkiintoista kuulla(lukea) muiden mielipiteitä siitä, onko olemassa oikeita ja vääriä, terveitä ja sairaita tapoja kuunnella musiikkia. Pidän omaa tapaani kuunnella musiikkia vääränä ja sairaana, koska en pysty kuuntelemaan musiikkia musiikkina.

sunnuntai 24. heinäkuuta 2016

Syntipukki vai rikollinen?

(kirjanmerkissä Rembrandt)

KIRJALLISUUS  ---  Sadie Jones: The Outcast (Vintage, 2008)

Vaikuttava kirja. Henkeä salpaa edelleen. Hengitysvaikeudet saattavat johtua myös viime päivien terrorismi- ja massamurhauutisista.

Alkuun kuitenkin mäkätystä kirjan kannesta. Jos romaani sisältää niinkin drmaattisia ja traagisia aiheita kuin pikkupojan äidin tapaturmainen hukkuminen, epäonnistunut surutyö, sulkeutuminen, tunteettomuus, äkilliset raivokohtaukset, viiltely, alkoholiongelma, huorissa käyminen, kirkonpoltto, perheväkivalta ja insesti, miksi ihmeessä kansikuva vivahtaa romantiikkaan? Onko syynä vai se, että kirjailija on nainen?

Kuvitteellinen tilanne: jos fiktiivinen kirjailija Pirkko-Liisa Veripää-Pervola olisi julkaissut kuvitteellisen kirjan Raatokärpänen - tarinoita väkivallasta, lätkäistäisiinkö senkin kanteen viehkeä kukkapuska vain koska kirjailija on nainen? Todennäköisesti kyllä.

Asiaan. Eikun ennen sitä vielä yksi mäkätyksen aihe. Kirjan alkuperäinen nimi, The Outcast, tarkoittaa Hylkiötä tai Syrjäytynyttä. Romaanin suomenkieliseksi nimeksi on kuitenkin valittu hemaiseva Kotiinpaluu. Teknisesti ottaen romaanissa kyllä käsitellään kotiinpaluuta - nimittäin pyromaniasta istutun vankilatuomion jälkeistä (epäonnistunutta) kotiutumista ahdasmielisessä pikkukaupungissa. Eli joo, teknisesti oikein mutta kaunokirjallisen kokonaisuuden kannalta harhaanjohtava nimi. Valitus poikki. Asiaan.

The Outcast oli huikea lukukokemus. Jonesin englanti on sujuvaa, pulppuavaa ja vaivatonta. Teksti imaisee mukaansa. Romaanin tunnelma on usein niin intensiivinen, että tuskin muistan hengittää. Jonesilla on kyky kuvata psyykkisiä liikkeitä uskottavasti, jopa niin todentuntuisesti, että aloin pelätä henkilöiden puolesta tai toivoa heidän pelastumista.

Tarinan keskiössä on Lewis Aldridge, jonka ikä vaihtelee neljän ja kahdenkymmen vuoden välillä. Hänen Elizabeth-äitinsä hukkuu jokeen. Pieni Lewis-poika yrittää pelastaa hänet, muttei onnistu. Gilbert-isä on palannut sodasta. Hänen tapansa käsitellä vaikeita asioita on olla puhumatta niistä, ja kuvitella että vaikeneminen saa kaiken pahan kaikkoamaan. Lyhyen ajan sisällä Gilbert menee uudelleen naimisiin Alicen kanssa. Lewisin suhde uuteen äitipuoleen jää etäiseksi.

Aldridgien perheen elämä kietoutuu Carmichaelien perheen kuvioihin. Dicky-isä on varsinainen pahuuden ruumiillistuma. Hän mukiloi Claire-vaimoaan ja pieksee Kit- ja Tamsin-tyttäriään, ilmeisesti koska nauttii väkivallasta. Ulkopuolisille hän kuitenkin näyttäytyy mukavana seuramiehenä, joka järjestää suosittuja juhlia.

Jones ei päästä lukijaa helpolla. Lukijana jouduin palloilemaan eri tulkintavaihtoehtojen välillä: onko häiriökäyttäytyjä Lewis uhri vai syyllinen? Vai molempia samanaikaisesti? Onko äidin kuolema traumatisoinut hänet niin syvästi, ettei hän enää hallitse käytöstään, ja siksi tuhoaa omaisuutta, ajalee autolla kännissä ja epähuomiossa tuikkaa kirkon tuleen? Kuinka pitkälle alkuperäisellä traumalla voi puolustella rikollista käytöstään? Provosoidaanko Lewisiä menettämään malttinsa? Ainakin selviä sadistisia taipumuksia omaava Dicky tekee niin. Kuinka pitkälle yksilö voi syyttää ympäristöään ja olosuhteita omasta käytöksestään?

Jones osaa myös sekoittaa pakan. Paikoitellen kerronta on sen verran hämärää, etten tiennyt kumman vaihtoehdon puoleen kallistuisin. Oliko hukkuminen tapaturma - vai murha? Onko Lewis harrastanut seksiä äitipuolensa kanssa - vai kuvitellut harrastaneensa? Yrittikö Lewis vietellä naapurin tyttöjä - vai siepata ja raiskata heidät? Jos Lewis joutui tappeluun miehen kanssa, kuka löi ensin? Löikö Lewis itsepuolustukseksi - vai koska piti tappelusta?

Romaanin lukemisen jälkeen tulkintani vakiintuivat. Viimeisen sivun jälkeen olen sitä mieltä, että romaani käsittelee epäonnistunutta surutyötä. Surutyö, joka korvautuu tuskalla, raivolla, ulkopuolisten epäilyillä, pilkalla ja ulossulkemisella. Tragedia jota seuraa yhä paheneva tragedioiden kierre.

Blogeissa romaania on luettu ahkerasti Kotiinpaluu-suomennuksena, ainakin näissä:
Kirsin kirjanurkka, Leena Lumi, Ullan luetut kirjat, Lumiomena, Kirjakaapin kummitus, Mari A:n kirjablogi, Lukutoukan kulttuuriblogi, Tuijata Kulttuuripohdintoja, Kirja hyllyssä, Donna Mobilen kirjat, Kirjasähkökäyrä.

keskiviikko 20. heinäkuuta 2016

Leffassa oopperassa

(kuva: La Boheme/ Metropolitan Opera)
Eilen kävin ensimmäistä kertaa elämässäni katsomassa elokuvateatterissa esitetyn oopperanauhoituksen. Kyseessä oli Giacomo Puccinin La Boheme, joka on alun perin esitetty The Metropolitan Operassa New Yorkissa vuonna 2014. Kirjoitan vaikutelmistani erittäin lyhyesti, sähkösanomatyylillä.

Musiikki: Vaikuttava. Kiehtova. Monipuolinen.
Laulu: Pehmeä. Lämmin. Kirkas. Raikas.
Tarina: Rappioromanttinen. Boheemi. Traaginen.
Lavastus: Elokuvamainen. Realistinen. Yksityiskohtainen.
Valaistus: Hillitty. Tarkoituksenmukainen.

Muuta leffateatterista (Finnkino Kinopalatsi Helsinki):
Tuolit: Sopivat
Äänentoisto: Hyvä
Kuvanlaatu: Hyvä
Tunnelma: Rento
Väliaika:  On. Kesto 10 min.
Väliaikatarjoilu: Ei myyntiä. Ilmainen vesi.
Hintalaatusuhde: Hyvä
Suosittelenko: Kyllä

sunnuntai 17. heinäkuuta 2016

Englanniksi luettua ja kielistä


Olen jatkanut englanninkielisten romaanien lukemista. Luin kestosuosikkini Joyce Carol Oatesin trillerityylisen Jack of Spadesin. Kahlasin läpi Stephen Kingin Doctor Sleepin vain todetakseni, että minulla ei ole King-geeniä, eikä tule. Tällä hetkellä luen brittiläisen Sadie Jonesin The Outcast-romaania. Jostain syystä alkuperäinen Hylkiö-nimi on suomennoksessa vaihdettu kaupallisempaan Kotiinpaluuseen.

Pidän Oatesin sujuvasta kirjoitustyylistä. Oates ei turhia mutkittele ja kaunistele. Sisällöllisesti Jack of Spades (suom. patasotilas) käsittelee plagiointia ja varastamista kirjallisuudessa. Kaunokirjallisesti pidän tätä Oatesin kirjaa väliteoksena huippuromaanien välillä, siksi en jaksa kirjoittaa siitä tämän enempää.

Sadie Jonesilta olen aikaisemmin lukenut teatterimaailmaan sijoittuvan romaanin Ehkä rakkaus oli totta. Suomeksi luettuna kirja tuntui raskaalta sekä kielellisesti ja teemoiltaan. Synkät aiheet toistuva myös kirjassa The Outcast (tähän mennessä: vankilatuomio kirkon tuhopoltosta, äidin tapaturmainen hukkuminen, isän sodastapaluu, ulkopuolisuus, alkava alkoholismi?), mutta kirjoitustyylin vaivattomuus helpottaa lukemista.

Mutta mutta, seuraavana vuorossa Stephen Kingin Doctor Sleep. Kirja on tavallaan jatko-osa Hohdon (The Shining) tapahtumille. Olen lukenut aikuisiässä (eli liian myöhään) muutamia Kingin kauhuromaaneja sekä suomeksi että englanniksi. Lopputulos on aina sama: ei nappaa. En tunne kauhua, pelkoa, jännitystä enkä ahdistusta, vaan... En. Yhtään. Mitään. Tunnetilani on parhaimmillaan ihmetys: mikä ihme Kingissä vetoaa niin moniin?

Doctor Sleepissa totisesti on aineksia yliluonnolliseen kauhuun. On telepatiaa, poltergeistia, kuolemia, haamuja, juonittelua, jahtaamista, väkivaltaa, insestiä ja murhia. Mutta kun ei, niin ei. Halusin pakonomaisesti selvittää, mistä kylmä reagointini johtui. Todennäköisesti seuraavista syistä: 1) King ei pysty uskottavalla tavalla kuvaamaan tunteita, esimerkiksi pelkoa ja epätoivoa; Kingin matter-of-fact-asenne puuduttaa 2) en pystynyt samastumaan kirjassa keneenkään enkä tuntenut sympatiaa ketään kohtaan; minulle oli yhdentekevää, ovatko henkilöt dead or alive 3) Kingin jähmeähkö kirjoitustyyli ei imaissut mukaansa.

King ei herännyt minulle henkiin, vaikka luin englanniksi. Aikaisemmin lukiessani romaania Tapahtumapaikkana Duma Key, oletin että vika olisi käännöksessä. Mutta ei, ongelma piilee jo alkutekstissä. Siis minun ongelmani lukijana. Miljoonille lukijoille King on tietysti kunkku ja parasta ever.
-----------

Englanniksi lukiessa tulee pakostakin mietittyä, miten äidinkieli eroaa vieraista kielistä, joita on varta vasten päässyt/joutunut opiskelemaan. Äidinkieli on aina tunteen ja ajattelun kieli. Myöhemmin opittu kieli on yleenä kommunikaation, taiteen ja tieteen kieli. Sekä informaation välittämisen kieli.

Äidinkieli on spontaani, opittu kieli enemmän tai vähemmän jäykkä. Omaa äidinkieltään puhuessaan pystyy olemaan kokonaisvaltaisesti oma itsensä, kun taas vierasta kieltä puhuessaan joutuu aina surkastuttamaan joitain puolia itsestään, koska ilmaisukyky kaatuu sanavaraston rajallisuuteen tai epävarmuuteen kieliopissa ja ääntämisessä.

Äidinkielellään ymmärtää paremmin huumoria, ironiaa, kielellisiä vivahde-eroja ja tyylejä. Äidinkielellä pystyy ymmärtämään ja ilmaisemaan itseään sekä neutraalilla asiatyylillä, hienostuneella korkeatyylillä että rähjäisellä alatyylillä. Ykköskielellään pystyy tajuamaan myös kielellisiä erikoisuuksia, esimerkiksi suomen kielen sananmuunnokset eli munansaannokset.

Tein eilen testin: yritin vaihtaa ajattelukieleni suomesta englanniksi. Lopputulos oli niin teennäinen, että nolotti.

tiistai 5. heinäkuuta 2016

Terveysfriikin ja keittiöalkemistin tunnustuksia

(kylmässä juomassa rooibos, lakritsinjuuri, hunaja ja lime)
Tämä teksti on jatkoa edelliselle blogiraapustukselleni "Lukijan nautintoaineet".

Koska olen ihmisenä utelias, kokeilunhaluinen ja helposti innostuva (synkeän pessimismini ohella), tämä kombinaatio johtaa usein keittiössä hillittömään kokeiluvimmaan ja keulimiseen. Uusimpana keuhkoamisen aiheenani ovat kylmät ja kuumat juomat. Tätä ennen minulla on lähtenyt lapasesta mm. chili-intoilu, papumania, hunajan hamstraaminen ja kaikenlainen terveysfriikkeily.

Papumaniassa tuli hankittua monenlaista palkoviljaa: kidneypapuja, ruskeita papuja, mustia papuja, mustasilmäpapuja, adukipapuja, vahapapuja (tunnetaan myös nimellä limanpavut, jumbopavut tai elefanttipavut), pieniä valkoisia papuja, pintopapuja (tunnetaan myös nimellä borlottipavut ja roomanpavut), kikherneitä, punaisia linssejä, vihreitä linssejä ja belugalinssejä. Pahimman papuinnostuksen mentyä ohi uusien lajien ostopakkomielteet ovat onneksi laantuneet (eikä itselleni tuntemattomia lajikkeita yleensä edes löydy). Nykyään palkovilja on minulle vain yksi ruoka-aine muiden ruoka-aineiden joukossa.

Chilifanaattisuuden aikana yritin maistella useita chililajikkeita. Habanero-chili oli kuitenkin sen verran rankka kokemus, että intoiluni tasoittui huomattavasti. Nykyään tyydyn Westland-peruschiliin, Tabasko-chilivalkosipulikastikkeeseen ja chilirouheeseen.

Terveysfriikkeilyni tarkoittaa mahdollisimman terveellisen ja monipuolisen perusruoan syömistä. Lisänä käytän terveystuotteita, kuten omega-3-kalaöljyä. Spirulina-merileväjauheen haistaminen ja maistaminen aiheutti niin voimakasta pakokauhua (kuvottava mädän haju), että innostus talttui ja melkein tyssäsi.

Hunajan suhteen koin tajunnanräjäyttävän elämyksen, kun minulle selvisi, että hunajaa on monenmakuista! Sitä ennen luulin, että kaikki hunaja maistuu suomalaiselle metsähunajalle (kuvottava löyhkä ja pistävä maku). Seurauksena oli tietysti tarve kokeilla eri hunajalaatuja: akaasiahunajaa, lehmushunajaa, eukalyptushunajaa, unkarilaista kukkaishunajaa, appelsiininkukkahunajaa ja jähmeää kukkaishunajaa. Ruokakaupassa jouduin taistelemaan kiusauksta vastaan etten ostaisi kreetalaista kukkaishunajaa. Onnistuin kun sanoin itselleni että "nyt jumalauta et osta sitä, ei ihminen voi tarvita kreetalaista kukkaishunajaa, jos sillä on jo unkarilaista ja saksalaista kukkaishunajaa, älä nyt oo ihan täys idiootti". Hunajapurkki jäi hyllyyn.

(kuumassa juomassa rooibos ja lakritsinjuuri)
Keittiöalkemistina olen jo kokeillut tai aion kokeilla seuraavia yhdistelmiä.

Rooibos (afrikkalainen punapensastee)
+ lakritsinjuuri (toimii)
+ lakritsinjuuri, lime ja hunaja (ei hääppönen)
+ lakritsinjuuri, inkivääri (raaka viipaloitu), kardemumma, tähtianis, muskottipähkinä, mustapippuri, chili, vanilja, hunaja (en ole vielä kokeillut)

Vihreä tee 
- sellaisenaan, lajikkeita: mm. darjeeling, chun mee, bancha
+ samat kuin yllä
+ inkivääri (tuore viipaloitu)
+ lime (1-2 viipaletta)
+ hunaja (esim. akaasiahunaja)
+ mate, inkivääri, kolapähkinä, lakritsinjuuri, guarana, gingo biloba (valmis sekoitus)

Kahvi
+ kardemumma (so last season)

Kaakao
+ lakritsinjuuri
+ lakritsinjuuri, chili, vanilja

Koivunlehti
(inspiraatio Marjatta Mentulalta jonka mukaan tee haisee ja maistuu vanhalle vihdalle; tästä hoksasin että miksei voisi kokeilla koivunlehdistä tehtyä teetä, koska tehdäänhän oikea teekin teepensaan lehdistä; saunassahan koivunlehdet ovat jo valmiiksi kuivuneet)

Merilevätee
(on kokeiltu ja pahanmakuiseksi havaittu; olkoon kuinka terveellinen tahansa; mädänhajuinen ruoka tai juoma ei sovi ihmiselle joka ei todellakaan ole raadonsyöjä; jätän suosiolla spirulinat Nasan astronauteille avaruuslentojen superruualksi)

Nokkonen
(siirrän nokkosteen valmistuksen hamaan tulevaisuuteen; samaan osastoon kuuluu myös piharatamo ja voikukka; saattavat olla terveellisiä mutta jotenkin ei vain inspaa; ehkä liian kotoisia aineksia)

Entäs muut? Olisi kiva kuulla (lukea), kuulutko ihmistyyppiin jolla lähtee helposti lapasesta vai pysyykö kaikki hallinnassa.

lauantai 2. heinäkuuta 2016

Lukijan nautintoaineet

(lasissa itsetehty jäätee)
Näin kesäkuumalla tulee mietittyä, mitä lukiessa kannattaa nauttia. Vannoutuneena kahvi-ihmisenä valintani on usein kahvi. Vaikka omistan käsikäyttöisen kahvimyllyn ja mutteripannun ja jääkaapissani on kahvipapuja, olen viime aikoina juonut paljon pikakahvia. Periaatteessa voin juoda kahvia espressona, cappuccinona tai macchiatona, kunhan kahvipapujen arabica/robusta-sekoitussuhde miellyttää makuhermojani.

Jostain syystä Suomessa (yli)arvostetaan arabicaa. Sen pitäisi maistua hedelmäiseltä, mutta minun suussani arabican suutuntuma on vetisyys. Samaa vetisyyttä voi aistia myös merlot-punaviinissä. Itse arvostan robustan paahteista aromia, josta tulee mieleen Keski- tai Etelä-Eurooppa. Arabica on makuuni liian "suomalainen". Mikään kahvi ei tietenkään ole "suomalainen" loppuun saakka, koska kahvipapuja ei viljellä Suomessa. Kahvipavut vain sekoitetaan ja paahdetaan (toisin sanoen jätetään puoliraa'oiksi vaaleapaahtoisiksi raakileiksi, joissa vihreä väri vaivoin peittyy - anteeksi negatiivisuuteni ja asenteellisuuteni).

Fanaattisista kahvimielipiteistäni huolimatta juon yllättävän usein vihreää teetä. Minulla vihreään teehen on/off-suhde: välillä paljon, välillä pitkiä taukoja ettei ollenkaan. Mustaan teehen en koske tikullakaan. Musta tee haisee pahalle (koska se on käsitelty pilalle), maistuu vielä hirveämmälle ja alkaa kivistää mahaani (anteeksi taas kitkerä asenteeni).

Alun perin rupesin juomaan vihreää teetä, koska kuulin luotettavista lähteistä, että se on varsinainen terveyspommi. Monenlaista vihreän teen lajiketta olen ehtinyt muutaman vuoden aikana maistella; gunpowder, japanilainen sencha ja bancha, kiinalainen chun mee, indonesialainen oolong, intialainen darjeeling, japanilainen "pyhäkkötee" ja alkuperältään tuntematon flowery orange pekoe.

Vakaa mielipiteeni on, että vihreä tee pitää valmistaa teenlehdistä, ei teepusseista. Suosin myös yksittäisiä teelajikkeita. Mitään "esanssipaskaa" en halua (anteeksi jälleen hyökkäävä asenteeni). En edes ymmärrä, miksi vihreän teen pitäisi maistua greipille, mansikalle ja vaniljalle. Miksei vihreä tee voi maistua - yllätysyllätys - vihreälle teelle? Jos syön perunoita, haluan että ne maistuvat perunoille - eikä esimerkiksi banaanille ja kardemummalle! Give me a break. Antakaa minulle tauko.

Keittiöalkemistina olen kokeillut erilaisia yhdistelmiä juoda jääteetä. Olen koklannut mm. yhdistelmiä vihreä tee, eteläamerikkalainen mate, inkivääri, laksitsinjuuri, kolapähkinä, gingo biloga (älkää kysykö, mitä se on) ja guarana (kyseessä valmis sekoitus). Jääteehen kuuluu luonnollisesti myös makeuden (hunajasta, olen vihdoin oppinut käyttämään hunajaa) ja happamuuden (limestä tai sitruunasta) yhdistelmä. Sekaan vielä jääpalat ja avot.

Olen viime päivinä valmistanut jääteetä paiskaamalla (siis laittamalla) siihen tupla-annoksen lakritsinjuurta. Yhdistelmä laku + lime muistuttaa kolaa. Tosin en ole juonut kolalimuja moneen vuoteen (koska ne ovat niin helvetin pahanmakuisia ja lisäksi hiilihappo raastaa kurkkuni vereslihalle (anteeksi taas kolajuomien ystävät). En ymmärrä myöskään mehujen juomista. En halua juoda hedelmiä, vaan syödä niitä (ja taas negaa, pahoitteluni).

Osalle lukijoista maistuu kamomillayrttitee (en ymmärrä), rooibos tai kaakao (valmiskaakaot liian makeita, pahaa). Loppupeleissä mikä tahansa alkoholiton vaihtoehto sopii kirjan kaveriksi. Hämmästyttävän moni kirjailija suosii yhdistelmää päihteet + kirjoittaminen (tai niin ainakin väitetään). En taaskaan ymmärrä. Luulisi, että oluesta tulisi pöhnä, viini väsyttäisi ja kirkas viina ei kirkastaisi ajattelua vaan sumentaisi sitä. Tupakkatuotteiden luulisi haittaavan verenkiertoa ja supistavan verisuonia.

Väitteiden mukaan osa kirjailijoista on kirjoittanut romaaninsa jopa huumeiden vaikutuksen alaisena. Ainakin LSD:tä ja meskaliinia on vedetty. Itseäni ei huumeidenkäyttö kiinnosta. (En ole kokeillut edes "mietoja" huumeita, joiden sivuvaikutuksena saattaa olla "vain" psykoosi). Tuntuisi aika vaikealta keskitttyä kirjaan, jos esim. LSD-tripissä joutuisin kuuntelemaan, kuinka kuolleen mummoni haamu kertoo metsäsienisalaatin valmistuksesta huoneessa, jonka seinät pullistuvat ja kupruilevat ja lattialle kuhisee toukkia, torakoita ja käärmeitä (kuvitelmani LSD-tripistä from hell). Ajoittain saattaisin ryömiä sängyn piiloon ja kuvitella juuttuneeni appelsiinin sisälle ja odottaisin että joku tulisi kuorimaan minut (tällaisia stooreja olen kuullut).

Veden juominen sopii myös lukijalle. Hanavesi on hyvä. Pullovesi on huono, koska se saastuttaa ympäristöä. Veden juomiseen ei liity ikäviä sivuvaikutuksia, jos päivittäinen määrä on noin 1-2 litraa. Olen kuullut, että jos vettä juo yli 20 litraa päivässä, saattaa jopa kuolla. (En ole lääkäri).
------------
Koska olen päässyt aika hyvin vauhtiin anteeksipyytelyn linjalla, voin lopuksi vielä esittää pahoitteni, että olen ollut niin huono bloggaaja viime aikoina. Anteeksi, että blogannut niin vähän (tai saattaahan se joillekuille olla myös ilon aihe) ja vieraillut muiden blogeissa niin vähän tai en ollenkaan kommentoinnista nyt puhumattakaan.