sunnuntai 22. marraskuuta 2015

Jotain lukemistani kirjoista

Jälleen kerran pakkopullapäivitys. Kirjoittelen pakonomaisesti jotain syksyn aikana lukemista kirjoista. En ole pitänyt juurikaan mistään lukemastani kirjasta. Tekstini on sävyltään negatiivinen. Tekstiäni ei kannata lukea ollenkaan jos sinulla on jo entuudestaan bad hair day, kaamosmasennus tai muuten vain välttelet turhaa negaa.

Sofi Oksasen Norma-romaanista en lumoutunut. Lainasin kirjan kirjastosta pikalainana. Aikaisemmin olen lukenut Oksaselta Puhdistuksen (romaanina ja näytelmänä), Stalinin lehmät ja Baby Janen. Romaani Puhdistus oli huippuluokan lukuelämys. Norma on feministisesti kantaaottava teos kauneus- ja adoptio"bisneksen" eettisistä ongelmista. Romaani on Oksaselta aluevaltaus rikoskirjallisuuteen ja maagiseen realismiin. Lukijana en kuitenkaan innostunut. Romaanin kerronta on mielestäni kummallisen jähmeää. Juoni ei vetänyt. Henkilöiden kuvaus jäi pinnalliseksi. Henkilöt eivät olleet ihmisiä, vaan rikollisia toimijoita hämäräbisneksissä. Vaivoin edes muistin kuka on kukin. Romaani tuntui pursuavan niin paljon aiheita, että se repeili liitoksistaan.

Andrew O'Haganin romaanista Maf-koira ja hänen ystävänsä Marilyn Monroe en myöskään pitänyt. Romaanin kertoja on koira, joka on filosofisesti valveutunut ja yhteiskunnalliselta tietämykseltään akateemista tasoa. Sen sijaan koirasta puuttuu kokonaan koiramaisuudet ja hassuttelut. Tympäännyin kirjaan. Vertasin sitä koko ajan muihin kirjoihin, joissa koirakertoja on toteutettu miljoona kertaa paremmin, kuten Franz Kafkan Erään koiran tutkimuksia. Muistaakseni myös Gogolin hillittömän hauskassa Hullun päiväkirjassa esiintyy koirien välisiä keskusteluja. En pitänyt O'Haganin Marilyn-tulkinnasta. Paljon paremman Marilynin on toteuttanut Joyce Carol Oates romaanissa Blondi.

A.S. Byattin Ragnarök oli sietämätöntä luettavaa. Aivan kuin kirjailijan tarkoitus olisi osoittaa suunnaton lukeneisuutensa. Paikoitellen tuntui kuin olisi lukenut tietosanakirjaa. Pitkästyin kuoliaaksi. Tervanmaku tuntui suussa. Elämyksestä ei ollut tietoakaan. Lukiessani halusin vain tietää jatkuuko romaani alusta loppuun samanlaisena skeidana. Valitettavasti jatkui.

Peter Hoegin Norsunhoitajien lapset ällötti tekopirteydellään, nokkeluudellaan ja rönsyilevällä kerronnallaan. Romaanin ensimmäisellä sadalla sivulla olin innostunut, mutta sen jälkeen tunnelmani latistui ja loppua kohden alkoi tosissaan jurppia. Hoegin Hiljainen tyttö -romaanin onnistuin sentään jättämään kesken. Romaani vaikutti tyhjyttään kumisevalta muka-älykkäältä tekeleeltä. Suomennuksessa häiritsi liialliset lauseenvastikkeet. Mielestäni lauseenvastikkeet kuuluvat kapulakieleen, mutta eivät kaunokirjallisuuteen. Hoegin kerronnasta en saanut mitään tolkkua edes perusasioista: kuka, missä, miksi? Jännä juttu, että aikoinaan lumouduin Hoegin romaanista Lumen taju.

Virpi Hämeen-Anttilan romaani Tapetinvärinen kiehtoi aluksi. Kirja halusi kai esitellä epäluotettavan kertojan ideaa. Päähenkilö on tulkintani mukaan ulkoistanut oman persoonansa piirteitä muihin henkilöhahmoihin. Lukiessani minulle tuli mieleen lukuisia elokuvia ja romaaneja, mutta nyt ne ovat jo kadonneet mielestäni. Loppupuolella kirjaa kiinnitin vain huomiota kuivaan kirjoitustyyliin.

Sarianna Vaaran romaanista Huomenkellotyttö pidin kai eniten. Se kuvaa uskottavasti skitsofreniaa sairastavaa runoilija-äitiä (Maria Vaara) lapsen näkökulmasta. Etsin kirjastosta Maria Vaaran Likaisia legendoja. Eipä löytynyt. Taas otti kupoliin.

Olen kai menettänyt kykyni lumoutua kirjoista. Odotan edelleen Täydellistä Kirjaa. Seuraavaksi rupean lukemaan Nobel-palkitun, kiinalaisen Mo Yanin romaania Viinamaa. Sen on pakko olla hyvä. Muuten rupean itkemään.

sunnuntai 15. marraskuuta 2015

Jotain


Tämä on jälleen pakkopullapäivitys, jonka tarkoitus on todistaa, etten ole muuttunut vampyyriksi, kentauriksi, kykloopiksi, basiliskiksi enkä lohikäärmeeksi. En myöskään ole neliraajahalvaantunut enkä sairastunut dynastiaan... eiku dementiaan. Syynä blogini hiljaiseloon on yksinkertaisesti laiskuus (jos se nyt edes ketään kiinnostaa). Tavoiteenani on ollut liittyä jäseneksi uusiin blogeihin, mutta sillekään ei ole ollut muuta estettä kuin patalaiskuuteni.

Näistä aiheista olen kuitenkin harkinnut kirjoittaa:

1. Parodia/pastissi-kirjoitushaaste

Idea tähän kirjoitushaasteeseen tuli Antti Holman runoparodiakirjasta Kauheimmat runot (josta olen jo blogannut). Antti Holma parodioi Heli Laaksosta, Kirsi Kunnasta, Eino Leinoa ja Edith Södergrania - mutta ei Pentti Saarikoskea! Tajusin, että tässähän olisi minulle hyvä sauma. Olen aina inhonnut Pentti Saarikoskea, joten ainakaan minua ei rajoittaisi turha häpeäntunne.

Aluksi ajattelin muokata nimen Ventti Kaarikoskeksi, mutta sehän on ihan boring. Oma versioni olisi Sentti Baarikoski. Ideoimani Sentti Baarikosken lyriikan keskeisimpiä piirteitä olisivat alkoholismin vaaroista tiedottaminen, sivistyssanojen ja sitaattien ryöstöviljely, ajoittainen puhekielisyys, jutteleva ja vapaamuotoinen kirjoitustyyli sekä ajankohtaisen poliitikan kommentointi (persujen uusimmat skandaalit ja hallituksen sote-sekoilut). Luonnollisesti Sentti Baarikosken tuotannossa esiintyy myös "sinä". Baarikoskella "minän" suhde "sinään" on parhaimillaan katastrofi ja pahimmillaan helvetti.

Ennen kuin voisin kirjoittaa lyriikkaa Sentti Baarikoskena, minun pitäisi ensin lukaista Saarikosken tuotanto läpi - mielellään ylimalkaisesti. Ja sitten eikun raapustelemaan. Pohjiksi voisin napata muutaman drinksun. Tämäntyyppisissä kirjoitushaasteissa ei haittaa vaikka lopputulos olisi huono. Itse asiassa mitä huonompi, sen parempi!

Parodia/pastissi-kirjoitushaasteeseen voi puolestani osallistua kuka tahansa milloin tahansa. Muuta aikarajaa ei ole kuin tuomiopäivä, maailmanloppu, oma kuolema tai vakava dynastia... eiku dementia. En vain tiedä, osallistunko itsekään tähän haasteeseen. Saattaa jäädä pelkän idean tasolle.

2. Kauhusta jotain

Kävin katsomassa umpipöljän kauhuelokuvan The Corpse of Anna Fritz Helsingin Night Visions-elokuvafestarilla. Leffaa toljottaessani tunnetilani ei ollut kauhu vaan ällistys elokuvan junttiuden takia. Sen sijaan todellista kauhua ja pelkoa tunsin 3D-elokuvassa The Walk, jossa kävellään nuoralla New Yorkin kaksoistornien väliin viritetyn vaijerin päällä. Olen korkeanpaikankammoinen, ja siksi elokuvan aikana käteni hikosivat, vääntelehdin penkissä ja vaivoin uskalsin katsoa näkymiä.

Tavoitteeni on ollut kirjoittaa joku laajempi blogiteksti kauhuelokuvista, mutta mitään ei ole tapahtunut. Haluaisin perehtyä laajemmin kauhun lajeihin: yliluonnollinen, psykologinen, splatter jne. Sitä ennen minun pitäisi tutustua edes kauhun klassikoihin kuten Texas Chainsaw Massacre ja Amityville. Molemmat edelleen näkemättä.

3. Jotain lukemistani kirjoista

Olen päättänyt, että kirjoitan vain niistä kirjoista, joista oikeasti haluan kirjoittaa. Minusta ei ole mitään järkeä pakottaa itseäni kirjoittamaan kirjoista, joista en halua kirjoittaa, kun kerran blogini on vapaa-ajan harrastus. Käsittääkseni vapaa-ajassa on juuri se idea, että ihminen itse päättää mitä tekee ja mitä ei tee.

perjantai 30. lokakuuta 2015

Jotain genreistä

En ollut tänä vuonna Helsingin kirjamessuilla ollenkaan. Syyt: kyllästyminen, inho, viha, raivo, epätoivo, pelko, ahdistus, masennus ja muut ns. negatiiviset tunteet. Muuten olen kuitenkin harrastanut kulttuuria eri muodoissa. Raportoin niistä jotain tässä pakonomaisessa pakkopullapäivityksessäni. Tavoitteenani on kai todistaa, etten ole koomassa, psykoosissa, tiputuksessa, hengityslaitteessa enkä haudassa.

Äskettäin kävin katsomassa Guillermo de Toron kauhufantasiaelokuvan Crimson Peak. Tyylillisesti elokuva linkittyy kai goottiseen kauhuromantiikkaan, koska se sisälsi synkkiä linnoja, häiriintyneitä ihmisiä, murhia, perversioita, kuolemaa ja haamuja. Goottinen kauhu kiinnostaa minua jopa niin paljon, että haluaisin lukea Ann Radcliffen The Mysteries of Udolpho (1794), jossa kuvataan mm. inkvisition julmuutta. Vähintään yhtä paljon kiinnostaa myös Matthew Gregory Lewisin The Monk (1796), jossa on inkvisition lisäksi vielä äidinmurhaa, verikekkereitä, demoneita ja munkkeja!

Muutama viikko sitten kävin katsomassa Ridley Scottin scifi-hörhöilyn Yksin Marssissa, jossa pääosaa esittää Matt Damon. Avaruus- ja scifi-leffat ovat minulle vieras genre,  ja siksi minun oli vaikea suhtautua tähän elokuvaan asiallisesti. Sympaattisen oloinen ohjaaja selosti haastattelussa, että halusi tehdä muunnelman Robinson Crusoesta. Itse olisin toivonut edes jotain realismia ja johdonmukaisuutta touhuun. Avaruusaluksessa astronautit välillä leijuvat kuin ilmattomassa tilassa, välillä istuvat tuoleilla kuin kahvilassa. Järkeä vai ei? Marsiin juuttunuta miestä välillä vaivaa -50 asteen pakkanen, välillä ei. Yksinäistä marsilaista ei epätoivo riivaa, vaan sen sijaan kuuntelee avaruusromussaan 70-luvun discomusaa. Miehen optimismi ei rakoile. Kaikkein paksuinta oli, kun Marsin ainoa ihminen alkoi viljellä perunoita ihmispaskasta ja planeetan hiekasta tehdystä seoksessa. No just joo.

Luin äskettäin Marko Hautalan kauhuromaanin Kuokkamummo. En päässyt oikein tunnelmaan kiinni. Myönnän kyllä, että Hautala kuvasi taitavasti ainakin teinien rakkautta. Kauhua en tuntenut. Samoin kävi myös, kun luin Stephen Kingin kauhukirjoja. Kauhukirjallisuus on minulle genrenä outo. Monesti minua häiritsee selittämättömät muutokset. Esimerkiksi tässä kirjassa henkilö menettää äkisti muistinsa. Miksi? Jossain toisessa kauhukirjassa henkilön tunnereaktiot muuttuvat äkisti. Miksi? Kauhugenren suurkuluttajat varmasti hyväksyvät tällaiset ratkaisut välittömästi, mutta minä ulkopuolisena kyseenalaistan niitä.

Kohta Helsingissä alkaa kauhuelokuviin keskittyvä festivaali Night Visions. Silkasta uteliaisuudesta haluaisin mennä katsomaan muutaman leffan. Erityisesti minua kiehtoo genre body-horror. Sitä edustaa Chad Archibaldin Bite-leffa, jossa ötökän puraisu aiheuttaa kuvottavia muodonmuutoksia. Esitteessä kerrotaan, että ensi-illan katsojista kaksi pyörtyi ja yksi oksensi kesken näytöksen! Elokuvan esitysajankohta on kuitenkin aamulla kello 05.15, joten väliin jää. Saman vuorokauden aikana esitetään 11 kauhuleffaan, johon voi ostaa yölipun. Ainoastaan hulluille?

Night Visionissa raflaavalta kuulostaa myös muunnelma elokuvasta Rosemaryn painajainen. Se on David Keatingin Cherry Tree, jossa on määritelmän mukaan "Hammer-kauhun saatanallisia perinteitä" ja "tummanpuhuvaa retroestetiikkaa". Hammer-kauhu? Taas uusi genre.

Olen huomannut, että on helpompi hyväksyä genrejä, jotka ovat itselleen tuttuja. Satugenressä ei hetkauta puhuvat eläimet, ajattomuus ja paikattomuus eivätkä moraaliltaan mustavalkoiset ihmiset. Olen joskus miettinyt, voiko blogikirjoituksia kutsua omaksi genreksi. Edustavatko blogit hybridigenreä, joihin on yhdistetty kirjoittajasta riippuen vähän mitä sattuu (analyysiä, arvottamista, juonireferaattia, esittelyä, päiväkirjaa, kokeellista tekstiä, pakinaa, moralisointia, tunteiden kuvaamista, omien unien kertomista, sosiaalisuutta jne)? Siksikö blogit herättivät vielä muutama vuosi sitten melkoista vastustusta, paheksuntaa, raivoa, inhoa, halveksuntaa ja pyrkimyksiä vaientaa ne - mielellään lopullisesti? Siksikö että ne eivät sopineet mihinkään jo olemassa olevaan genreen, johon on jo totuttu?

sunnuntai 4. lokakuuta 2015

Pisin blogitekstini (aiheena Antti Holma)

Olen kirjoittanut ja muokannut alla olevaa 3 x Antti Holma -blogitekstiä peräti viitenä peräkkäisenä päivänä. Nyt se on valmis. Tekstini on fanituspohjainen. Teksti on pitkä, mutta toivottavasti ei pitkästyttävä.

keskiviikko 30. syyskuuta 2015

3 x Antti Holma


1. Antti Holma runoilijana

KIRJALLISUUS  ---  Antti Holma: Kauheimmat runot (Otava, 2015)

Kun näin ensimmäisen kerran Antti Holman Kauheimmat runot -kirjan kirjakaupassa, hämmästelin, miksi ihmeessä kansi on niin vaisun näköinen, hempeä ja epäanttiholmamainen. Kun katsoin kantta lähempää, huomaisin jotain outoa: kukista sojottaa peniksiä, lehdistä versoo vaginoita ja takakannessa mieshahmo pyöräyttää pökälettä ja joku lojuu kuolleena verilammikossa! Luonnehtisin Elina Warstan kuvitustyyliä hillityn vihjailevaksi, mutta ei räikeän rivoksi eli ehdottoman onnistuneeksi.

Kauheimmat runot -kokoelma esittelee neljä, Holman luomaa runoilijapersoonaa. Reino Leino kirjoittaa loppusoinnullista, kansallisromanttista luontolyriikkaa, joskaan runoilija ei rakasta luontoa, vaan vihaa sitä. Esipuheesta selviää, että runoilija on vaikeasti alkoholistoitunut, ahdistunut, itsekeskeinen ja väkivaltainen. Sirsi Sunnas on lastenrunoilija ja alkoholisti. Hän kirjoittaa riimillisiä, sävyltään uhkaavia melkein-lastenrunoja, joiden aihepiirit käsittelevät usein seksiä ja kuolemaa. Liikunnanohjaaja-runoilija Edith Södermalm kirjoittaa vähäeleisen modernistia runoja. Södermalm on parantunut vaikeasta amfetamiiniriippuvuudesta. Kainuulainen äidinkielenopettaja Karin Toisiks-Paraske tutustui Sunnakseen yllättävässä paikassa: vankilassa, jonne Toisiks-Paraske päättyi viharikoksesta tuomittuna! Sunnaksen tuomio saattoi liittyä lastenrunoilijan omien lasten epäselviin kohtaloihin.

Kuten huomaatte, Holma on ottanut kaiken irti stereotyyppisista taiteilijakäsityksistä. Reino Leino muistuttaa eniten 70-lukulaista rentturunoilijaa, jonka tavaramerkkejä ovat alkoholismi, kännisekoilut, holtiton käytös ja parisuhdeongelmat. Holman luomia runoilijahahmoja motivoi luovaan toimintaan pääasiassa päihderiippuvuus, mielenterveysongelmat, itsekeskeisyys ja sosiaalinen rajoittuneisuus. Tämä taitaa vastata yleistä käsitystä siitä, että luovuuden ja hulluuden raja on häilyvä.

Henkilökohtainen suosikkini runoilijahahmoista on Karin Toisiks-Paraske. Hahmon nimi muistuttaa karjalaista runonlaulajaa Larin Parasketta, mutta tyylillisesti Toisiks-Paraske on saanut eniten vaikutteita murrerunoilija Heli Laaksoselta. Riehaannuin Toisiks-Paraskeen runoissa siitä, että ne edustavat jotain, mihin ei ole runoudessa totuttu: yhdentekevää jaarittelua arkipäiväisistä aiheista, kuten bussissa matkustamisesta, kaupassa käymisestä ja kioskilla asioimisesta. Ilahduin myös siitä, että Toisiks-Paraskeen runoilijapersoona on kaikkea muuta kuin ylevä ja/tai älyllinen. Ei, Toisiks-Paraske on epämiellyttävä ihminen, hän on aggressiivinen, tyhjänpäiväinen ja rahvaanomainen - ja kaikessa kaameudessaan helposti samastuttava!

Toisiks-Paraskeen keinotekoinen lounaismurre kuulostaa melkein uskottavalta. Hahmo osaa töksäyttää turkulaisittain sanat konsonantteihin: olkapääl, silkipehmyt, rannal, puffetis, äänt jne. Jotkut sanat kuulostavat koomisilta ja epäuskottavilta: pyll, pimp, pan ja tehr. Runoilijan bravuureihin kuuluu myös turkulainen "kaksoisimperfekti": kertosisisissiva, sanosisisi, ostasisisi jne. G:n livauttaminen eri sanoihin luontuu Toisiks-Paraskelta: kesän tilalla gesä, kolmion muuttaminen golmioksi ja kirvely on girvely.

En osaa päättää, mikä olisi suosikkirunoni Toisiks-Paraskeelta. Olisiko se pääsiäsruno, jossa kihistään raivosta ostoksilla: kaupas mää suutu / saatana akka! / jos see halu myyr / kahreksa euro kimpu / ni pittä kirjotta siihe / että kahrekse euro? Vai runo, jossa sadatellaan halpabussissa: mnul ei veri kiär jalois / penki tekonahk girvele / mut mää istu / istu ja pala / kympil turkku? Vai sittenkin runo, jossa jupistaan itsekseen kioskissa: vaa sillo ko mää mene sisä / sillo jostaki luukust tule / kuus mummu / seitteme pitkävetomiäst / kymmene karkpusstenava / ja ukko joka osta dakaappo luattokortil.

Kakkossijalla suosikkilistallani Holman runoilijahahmoista on Edith Södermalm. Hahmon esikuvana on luonnollisesti suomenruotsalainen Edith Södergran. Holman luoman runoilijapersoonan modernistinen, tiivis ja vähäsanainen lyriikka totisesti osaa yllättää. Pidän Södermalmin runoissa eniten siitä, että aluksi niissä virittäydytään herkkään tunnelmaan useiden rivien ajan. Vasta aivan viimeisillä riveillä lukija kohtaa yllätyksen, yleensä asiayhteyteen sopimattoman sanan - ja räjähtää nauramaan! Välillä nauroin niin, että mahalihakset kramppasivat ja pelkäsin tukehtuvani.

Minusta on hyvä, etteivät runot ole alusta loppuun pelkkää rivoutta, koska lukijana siihen turtuisi ja runot menettäisivät tehonsa. On hyvä, että "väärät" sanat livahtavat runoihin vasta loppupuolella: rakkausrunoon ilmaantuu pieru, ylioppilasrunossa mainitaan invavessa ja herkässä tunnelmarunossa syljetään viiniä suusta suuhun."Väärä" sana voi olla muulla tavoin epälyyrinen, kuten sähköyliherkkyys tai laktoosi-intoleranssi. Esimerkkejä "oikeista", modernismille tyypillisistä sanoista ovat kyyneleet, kristallit, tähdet, jumalat, kuningatar, valo, pimeys, avain ja puutarha.

Södermalmin runoissa minuun vetoaa epäselvyys. Esimerkiksi runossa "Huoneeni" lukijaa johdetaan nerokkaasti harhaan. Luulisi, että perhoset, toukat, siivet ja metsä kuvastavat elämää ja uudistumista, mutta ei, runo käsitteleekin siivotonta huonetta hometalossa(?). Runon puhuja sanoo: Sinun on vaikea hengittää. / En tiedä itketkö, / vai onko sinulla silmätulehdus. Lopussa todetaan lakonisesti: Tälläista sisäilmaongelmaa / ei tuulettamalla ratkaista.

Oletan, että Reino Leinon ja Sirsi Sunnaksen loppusoinnullisten runojen tuottaminen on vaatinut Antti Holmalta eniten ponnisteluja, mutta runot jättivät minut melkein kylmäksi. Molemmat hahmot olivat makuuni liian kyynisiä. Tamperelaisessa lastenrunoilijassa Sirsi Sunnaksessa minua kosketti eniten hahmon persoonallinen ulkonäkö. Runoilija ei olekaan herttainen satutäti vaan valtava, lihaksikas nainen, jonka eripariset karvaiset rinnat tuoksuivat myskille ja keskioluelle. Onneksi Sirsi Sunnas ei muistuta erehdyttävästi Kirsi Kunnasta.

Sirsi Sunnas on varsinainen negatiivisen ajattelun kuningatar. Hän ei turhaan vaivaudu peittelemään vihaansa ja katkeruuttansa. Runoilija ivaa entistä luokkatoveriaan: Himssun hamssun hiivapimppi, / pimpissäs on outo klimppi. / Tässä tulos kokeiden: / Siellä kasvaa Alien. Entinen aviomieskään ei säästy Sunnaksen kiukulta (joka muuten on Reino Leino): Jos vielä kerran saisit / sä erektion sokea, / sen minne sujauttaisit, / kun olet rampa, sokea? Kyseiset säkeet on julkaistu luvussa "Runoja ystäville ja rakkaille".

Sunnaksen "iltasadut" tuudittavat lapset painajaisiin ja aikuiset unettomuuteen. Sunnas tarjoaa pelkoa ja kauhua: Pahaa, Saatanaa, Hiisiä (Hiittä?), paholaista, pimeyttä, verta, yksinäisyyttä, hylkäämistä - ja luonnollisesti kuolemaa. "Tuutulaulussa" riimitellään: Uni tulee purkista / ja paholaiset nurkista. / Sängyn alle kurkista! / Onko siellä kyy? / Väärän oven narina / on pimeälle parina / ja verettömän tarina, / se pelkojen on syy. Ei muuta kuin kauniita unia.

Jos Sunnaksen runojen tunnelma on kuin Antarktis talvella, aavistuksen enemmän lämpöä tarjoilee Reino Leino. Minua harmittaa, etten pysty innostumaan Reino Leinon loppusoinnullisesta luontolyriikasta, mikä yleensä päättyy kirosanoihin: saatana, vittu, perkele tai saatanan vittu. Uskon, että Antti Holma on nähnyt paljon vaivaa leinolaisten loppusointujen ja uskottavan sanaston kanssa, mutta en vain syty. Esimerkkejä melkein-leinolaisista ilmaisuista: Yössäni soi sävelettä syys... aamuttoman unen pilvisyys. Sanasto on muutoinkin vanhahtavaa, ja ehkä napattu suoraan Eino Leinon runoista: helkkyä, heilimöidä, kammitsoida, karkeloida jne.

Antti Holman runokirjaa lukiessani mietin, onko parodiointi kunnian vai halveksunnan osoitus. Minusta parodiointi on aina kunnioituksen osoitus. Jos jotakuta ylipäänsä pystyy parodioimaan, täytyy ensin myöntää, että parodioinnin kohde on a) tunnettu henkilö b) tyyliltään tunnistettava eli taiteellisesti ansioitunut henkilö. Ihan aluksi kuitenkin säpsähdin, kun luin Heli Laaksosta parodioivia runoja. Sitten tajusin, että Karin Toisiks-Paraskeen runoissa on jotain samaa (jutteleva tyyli) mutta kuitenkin jotain täysin erilaista (rivous, yhdentekevyys, älyttömyys) kuin Heli Laaksosen murrerunoissa.

Eli tiivistän yllä olevan tähän: Fanitan Antti Holman runoparodiakirjaa ihan kybällä! En kuitenkaan suosittele sitä ihan kaikille, ainakaan joululahjaksi. Ehkä vain repivällä huumorintajulla varustetuille ihmisille.

(kirja on oma ostos)

Kauheimmista runoista on kirjoitettu ainakin blogissa:
Kujerruksia (Linneaan eivät runot pahemmin kolahtaneet)

2. Antti Holma lavalla

Antti Holman kirjanjulkaisukeikka pidettiin Kansallisteatterin lavaklubilla Helsingissä 18.9.2015. Samana päivänä oli myös julkiseen liikenteen lakko. Paikalle oli kuitenkin pakko päästä. Ja minähän menin sinne - kävellen. Taivalsin läpi tuulen ja tuiskun noin kahdeksan kilometriä Antti Holman takia. Aikaa siihen meni melkein kaksi tuntia. Kannatti!

Antti Holma pyyhälsi paikalle puku päällä. Hänen ulkoisesta olemuksestaan tuli mieleen pikemminkin yritysjohtaja kuin boheemi taiteilija. Kauheimpia runoja lavalla esittivät Suomen Laususkelijoiden Liiton näyttelijät Krista Kosonen, Emilia Sinisalo ja Ville Tiihonen. Kaikilla runonlaususkeloilla oli päässään ruskea, polkkatukkaperuukki. Runoilija itse seisoi kauempaa ja hymyili alexanderstubbmaista kestovirnettä.

Yhtään valokuvaa en ottanut tilaisuudesta, koska olin yhden viinilasillisen jälkeen niin tolkuttomassa kännissä, ettei kamera pysynyt enää kädessäni (vitsivitsi). Sen sijaan sain omistuskirjoituksen kirjaan. Siinä lukee: Tuijalle Rakkaudella Pahaa Joulua.


3. Antti Holma televisiossa

Olen kirjoittanut tätä 3 x Antti Holma -blogitekstiä jo 5 x päivänä. Enää en jaksaa tuottaa tekstiä, vaan annan kuvien puhua puolestaan (kuvat sivulta mtv.fi).

(Antti Holma Kissi Vähä-Hiilarina)
(Antti Holma blondina)
(Antti Holma Leena Pahasena)

sunnuntai 20. syyskuuta 2015

Rakkaudella ja ammattitaidolla?

(kuvat sivulta: hiff.fi)
ELOKUVA (dokumentti)  ---  The Ceremony (Rakkautta ja anarkiaa -elokuvafestarivaali / 28th Helsinki International Film Festival, 17.-27-9.2015, Helsinki)

Ohjaaja: Lina Mannheimer
Genre: dokumentti
Henkilöt: Catherine Robbe-Grillet, Beverly Charpentier, Daniel Yi Andersson, Carl Olof Berg, Dominique Corringer, Ulriga Fernqvist, Emma-Clara Folin, Francoise Fournier, Piotr Giro, Emma Kim Hagdahl, Sandra Haraldsen, Claude Helleu, Cristian Hersant
Valmistumisvuosi ja maat: 2014, Ranska, Ruotsi

Edellisen kerran kävin Rakkautta ja Anarkiaa -elokuvafestareilla katsomassa dokumentin, jonka aiheena oli ihmissyönti Andeilla (lentokoneonnettomuuden jälkeen). Tällä aiheena oli ranskalainen, 84-vuotias dominatrix (domina) Catherine Robbe-Grillet ja hänen sadomasokistiset sessionsa, joita kutsutaan dokumentissa seremonioiksi, koska ne yhdistelevät teatteria, rituaaleja, pelejä, leikkejä ja uskontoa.

Ennen dokumenttia tunnetilani oli lähellä paniikkia. Sadomasokismi aihepiirinä manasi mieleni syvyyksistä monenlaisia demoneita. Tunne-elämäni demoneista esille ryömi pelkoa, ahdistusta, kauhua, masennusta, epätoivoa ja lamaannusta. Jostain aivolokeroista alkoi kummuta myös monenlaista populaarikulttuurin aiheita, mitkä samanaikasesti kiehtovat ja kauhistuttavat minua, kuten Nosferatu, Jekyll ja Hyde, Dracula, Oopperan kummitus, Sweeney Todd, Addams Family, Twin Peaks, American Horror Story (kaudet Murder House, Asylum ja Coven), Grimmin sadut ja Dorian Grayn muotokuva.

Päässäni alkoi pyöriä myös muistikuvia Luis Bunuelin elokuvasta Belle de jour -Päiväperho ja tunnelmia Georges Franjun kauhuklassikosta Silmät ilman kasvoja. Mieleeni tuli myös David Lynchin ja Peter Greenawayn elokuvia, joissa pidän uhkaavan oudosta tunnelmasta. Eikä tässä vielä kaikki. Mieleeni palautui välähdyksiä myös lukemistani todellisista murhaajista, kuten Gilles de Rais (ranskalainen, harras katolinen kristitty, joka hyväksikäytti ja tappoi lapsia linnassaan), Erzsebet Bathory (unkarilainen kreivitär, joka kylpi murhaamiensa naisten veressä kauneudenhoitorituaaleissaan) ja Delphine LaLaurie (amerikkalainen hienostorouva, joka kidutti kuoliaaksi mustia orjia talonsa kauhukammiossa).


Leffateatterissa juuri ennen Lina Mannheimerin The Ceremony -dokumentin alkua olin jo täydessä paniikissa. Jännitystilani oli samaa luokkaa kuin lentopelkoisella lentokentällä, kun lentokone matelee hitaasti kohti kiitorataa juuri ennen kuin kiihdytys alkaa. Samanlaista paniikkia voi kokea myös korkeanpaikankammoisena näköalatornissa ja vaikkapa huvipuiston vuoristoradassa, kun vaunut etevät korkeuksiin ennen kaikkein pahinta pudotusta.

Kun dokumentti vihdoin alkoi, rauhoituin huomattavasti. The Ceremony sisältää kolmentyyppistä kuvamateriaalia: dramatisoituja sadomasokistisia kohtauksia, henkilöiden haastatteluja ja arkistomateriaalia, joissa dominatrix (silloinen masokisti?) Catherine Robbe-Grilletia ja hänen miestään kirjailija-ohjaaja Alain Robbe-Grilletia kuvataan laivalla, puutarhassa ja metrossa.

Henkilökohtaisesti minua kiinnosti eniten, mistä Catherine Robbe-Grilletin persoonassa on kyse. Ensimmäinen selitysvaihtoni oli, että sadismissa ja dominoinnissa on kyse pahuudesta, koska siinä halutaan kontrolloida, satuttaa ja nöyryyttää toista osapuolta. Tämä selitysmalli tulee mieleeni näkemistäni lukuisista televisiodokumenteista aiheesta abnormal psychology, joissa esitellään sarjamurhaajia määreellä sexual sadist, esimerkiksi amerikkalainen raiskaaja-sarjamurhaaja Ted Bundy, joka tappoi kymmenittäin naisia ennen jäämistään kiinni ja omaa teloitustaan. En kuitenkaan tiedä, voiko sadistista dominoijaa pitää esimerkiksi psykopaattina, sosiopaattina tai narsistina kuten sarjamurhaajia voi.

Dominoinnin ja sadismin selittäminen pahuudella on kuitenkin siinä mielessä ontuvaa, että sadomasokismi perustuu vapaaehtoisuuteen. Sadistit ja masokistit ovat vapaaehtoisia aikuisia, joiden fantasioina ovat alistaminen ja alistuminen, kivun tuottaminen ja kivun kokeminen. Kun en kerran voinut hyväksyä pahuus-selitysmallina, harppaisin toiseen ääripäähän eli hyvyyteen. Dominatrix toteuttaa muiden ihmisten fantasioita pyytettömästi uhrautuen suunnattomasta lähimmäisenrakkaudesta eli eikö silloin ole kyse hyvyydestä? Jos osa ihmisistä kerta kaikkiaan haluaa tulla ruoskituista, nöyryytetyiksi, manipuloiduiksi, sidotuiksi ja alistetuiksi, ja joku suostuu toteuttamaan nämä erikoiset fantasiat, mikä minä olen moralisoimaan asetelmaa. Tuntuu kuitenkin aika rajulta olla yhdistämättä moraalia näihin ilmiöihin. Aika paljon joutuu psyykettään venyttämään, jos haluaa nähdä sadomasokismissa pelkästään ominaisuuksia, jotka eivät ole hyviä tai pahoja, vaan luonteeltaan neutraaleja.

Olen yrittänyt selittää Catherine Robbe-Grilletin persoonaa myös määreellä uhri. Hänen aviomiehensä oli tunnettu sadisti. Tämäkin selitysmalli tuntuu väärältä siinä mielessä, että Catherine tiesi tulevan sadistisista taipumuksista ennen naimisiinmenoa ja ilmeisesti hyväksyi ne. Jonkin aikaa yritin selitellä Catherinen omaa sadismia sillä, että hän oli liian monta vuotta toisen sadismin uhrina ja sen jälkeen päätti alkaa tehdä muille samaa(?), mitä itselleen oli aikaisemmin tehty. Tämäkään selitysmalli ei enää tunnu uskottavalta. Eli nyt kävi niin, että minulla ei ole enää mitään selitysmallia sadismille, masokismille, dominoinnille ja dominoiduksi tulemisen halulle.


Sen olen kuitenkin huomannut, että sadomasokismissa näyttää olevan vastakkainen pyrkimys kuin yhteiskunnassa yleisesti. Enemmistö ihmisistä yrittää havaintojeni mukaan välttää kaikin keinoin kipua, kärsimystä, valtahierarkioita, alistamista ja alistumista ja ylipäänsä kaikkea mielivaltaista ja odottamatonta käytöstä. Käsitykseni mukaan sadomasokismissa puolestaan tavoitellaan juuri näitä yleisesti ei-hyväksyttyjä asioita kaikein keinoin. Tulkintani mukaan ainoat yhteydet, joissa on sosiaalisesti hyväksyttävää tuntea kipua ja kärsimystä, ovat kauneudenhoito (ajattelutapa "kauneuden eteen erityisesti naisten pitää kärsiä"), urheilu ja liikunta (esimerkiksi lihaskivut kuntosalitreenin jälkeen) tai uskonto (ajattelutapa "kärsi kärsi kirkkaamman kruunun saat"). Enemmistömielipide taitaa olla se, että seksuaalisessa tai eroottisessa yhteydessä kipu tai kärsimys on tabu.

Vielä vain jatkan Catherine Robbe-Grilletin persoonallisuuden rakenteen märehtimistä, vaikka tiedän että se on mission impossible. Yleensä ristiriidat kiehtovat minua, ja niin myös tässä tapauksessa. Catherine Robbe-Grilletissä näyttää olevan ikään kuin kaksi ihmistä. Dokumentissa häntä haastetellaan dominointitilanteiden ulkopuolelta, jolloin hän vaikuttaa pieneltä, hauraalta, hennolta, huumorintajuiselta ja jopa sydämelliseltä. "Sydämellinen sadisti" kuulostaa kuitenkin mahdottomalta yhdistelmältä, aivan kuin "miellyttävä kusipää" tai "älykäs idiootti". Dominointitilanteissa sama henkilö näyttää muuttuvan äärimmäisen kovaksi ja täysin hymyttömmäksi. Mitä tämä tarkoittaa? Onko kyseessä persoonallisuuden jakautuminen? Monipersoonallisuushäiriö? En todellakaan tiedä. En tiedä enää mistään mitään.

Dokumentissa haastatellut ihmiset, jotka kuuluivat kaikki Catherinen lähipiiriin, vaikuttivat olevan täysissä ruumiin ja sielun voimissa, mikä ilahdutti minua. Olisi tuntunut pahalta, jos he kaikki olisivat vaikuttaneet murheen murtamilta. Haastetellut miehet ja naiset vaikuttivat silmissäni onnellisilta, iloisilta, energisiltä ja huumorintajuisilta. Parhaiten jäi mieleeni harmaahapsinen dominoiva sadistinainen, joka oli pukeutunut kukkakuvioiseen bleiseriin, iloisenpunaiseen vekkihameeseen ja punaisiin sukkahousuihin (jotka vilahtivat esille, kun nainen nosti hameensa helmaa ylemmäs - joko tahallaan tai epähuomiossa). Mitä tästä opimme? Vastaus: kaikki ruoskimista harjoittavat sadistit eivät välttämättä ole pukeutuneet mustaan nahkaan  tai lateksiin, vaan myös kukkakuvioisissa vaatteissa voi esiintyä katu-uskottavana sadistina!

Vihoviimeisenä ja epätoivoisena yrityksenäni selittää dokumentin sadomasokistista skeneä, on laittaa kaikki ranskalaisuuden piikkiin. Selitysvaihto on jo kättelyssä tuhoon tuomittu, koska tiedän hyvin, että BDSM- ihmisiä (Bondage-Domination-Submission-Masochism) on joka puolella maailmaa, tietysti myös Suomessa ja Helsingissä. Eli loppupeleissä mitään selitystä sadomasokismille ei löytynyt. Turhauttavaa. Lina Mannheimerin dokumenttia luonnehtisin kuitenkin visuaalisesti tyylikkääksi.

Myöhempi lisäys: Epätoivoisesti haluaisin yhä edelleen löytää ratkaisun Catherine Robbe-Grilletin persoonallisuuden mysteerin. Liittyisikö kaikki siihen, että kyseisellä madamella on näyttelijän koulutus? Eli onko koko dominatrix-touhu vain roolin vetämistä? Tai pikemminkin roolin sisäistämistä elämäntavaksi? En tiedä. Ratkaisua ei löydy, vaikka olen vääntänyt aivoni solmuun.

Lukuvinkki: Catherine Robbe-Grillet on kirjoittanut kirjoja salanimellä Jean de Berg ja Jeanne de Berg. Kirjoja on poltettu roviolla, joten luulisi olevan provosoivaa materiaalia.
-------------

Ensi kerralla tavoitteenani on kirjoittaa hilpeämmästä aiheesta ja sehän on tietysti Antti Holma. Otsikkovaihtoehtoni:
3 x Antti Holma
Antakaa meille tänä päivänä meidän jokapäiväinen anttiholmamme
Kykloopit, huomio!

maanantai 14. syyskuuta 2015

Maailman paheksutuin kirja?


KIRJALLISUUS  ---  Markiisi de Sade: Justine. Gummerus, 2015. Suomentanut Heikki Kaskimies (ranskankielinen alkuteos Justine ou les malheurs de la vertu ilmestyi vuonna 1799)

Luin Markiisi de Saden (Donatien-Alphonse-Francois de Sade, 1740-1814) romaanin Justine toisen kerran elämässäni. Kun kerran aion kirjoittaa tällaisesta aiheesta, en tiedä, onko minulla jokin velvollisuus todistella, etten itse ole a) sadisti b) masokisti c) sadisti ja masokisti.

Jos vastaavasti kirjoittaa dekkarista, joka sisältää murhia, onko silloin kirjoittajalla velvollisuus todistella, ettei a) ole juuri tullut murhaamasta ketään b) vasta menossa murhaamaan c) suunnittele murhaa d) ole tutkintavankeudessa epäiltynä murhasta e) istu vankilassa tuomittuna murhasta f) ole vapautunut suoritettuaan murhatuomion?

Tai jos kirjoittaa huumeaiheisesta kirjasta, kannattaako silloinkin ruveta välittömästi todistelemaan, ettei itse ole a)  narkkari b) huumediileri c) huumeiden valmistaja d) huumeiden salakuljettaja e) huumeiden käyttöön myönteisesti suhtautuva ihminen? Tai jos osallistuu julkisuudessa käytävään prostituutiokeskusteluun, kannattaako heti kättelyssä korostaa, ettei itse a) käytä prostituutiopalveluita b) ole itse prostutioitu? Mielestäni vastaus kaikkiin näihin kysymyksiin on "ei".

Asiaan. Yritän nyt kirjoittaa Justinesta aivan kuin se olisi vain yksi kirja muiden kirjojen joukossa.

Ensimmäisellä Justinen lukukerralla muistan olleeni raivon vallassa. Pidin romaania typerän kaavamaisena, epäuskottavana, tolkuttoman väkivaltaisena, iljettävänä, sovinistisena, naisvihamielisenä ja tietysti sadistisena. Kaikkia näitä romaani tietysti on. Toisella lukukerralla huomasin Justinesta aivan eri asioita: ateismin, kristinuskon vastaisuuden, yhteiskuntakriittisyyden ja vaikeaselkoisen Luonto-filosofian, joka muistuttaa yllättävän paljon darwinistista luonnonvalinta-ajattelua, jonka mukaan voimakas päihittää heikommat.

Kaavamaisuus ilmenee romaanissa sekä juonessa ja rakenteessa että henkilöhahmojen yksiulotteisuudessa. Romaanin henkilöt edustavat kahta tyyppiä 1) sadisti, joka kidnappaa, pitää vankeudessa, raiskaa, ruoskii, kiduttaa ja nöyryttää 2) sadismin uhri, joka on taipumuksiltaan hyveellinen, naiivi, uskonnollinen ja puolustuskyvytön, usein heikko ja köyhä. Romaanissa sadisti on lähes poikkeuksetta mies, ja sadismin uhri on tyttö, nainen tai poika. Romaanin sadistit edustavat yhteiskunnan yläluokkaa. He ovat markiiseja, välskäreitä (lääkäreitä), tuomareita, suuromistajia, pappeja tai benediktiiniläisluostarin munkkeja, jotka toimivat katolisen kirkon alaisuudessa. Päähenkilö Justine päätyy romaanissa sadistilta toiselle.

De Saden romaani on psykologisesti epäuskottava. Kertojana on olevinaan Justinen naisnäkökulma, joka tavoittelee muka-uskottavuutta ja muka-moralismia, mutta kaiken läpi paistaa miehisen himokas katse. Kertoja käyttää ilmaisuja, jotka uhrin suuhun laitettuna kuulostavat oudoilta. Raiskauksista käytetään sanaa "nauttiminen", mikä tuskin on uhrin näkökulma. Seksuaalista sadismia kuvataan liian monisanaisesti ja mehevästi, että se olisi uskottava uhrin näkökulmaksi. Vaginaa kutsutaan romaanissa "alttariksi", "temppeliksi", "luolaksi" ja "kaikkein pyhimmäksi". Pakarat ovat "lihaisat puolipallot", rinnat "pehmeät ja viattomat sulot", penis "miekka" ja penetraatiossa "ase tunkeutuu rakastamaansa temppeliin". Naisen sanomaksi laitettu miehen näkökulma näkyy ilmaisuissa "poimia ihanat ruusut" tai "ruoska iskeytyy ihastuttaviin pakaroihin". Lisäksi sadistisia sessioita kuvataan niin yksityiskohtaisesti, että tyyli on käytännössä pornografiaa.

Ensimmäisellä lukukerralla ajattelin, että romaanin pääasiallinen pyrkimys on pornografia. Toisella lukukerralla aloin epäillä, että romaani pyrkii sittenkin tyrkyttämään lukijalle ateistista sanomaansa. Romaani pyrkii halventamaan uskovaisia, jotka turvaavat Jumalaan. Kirjassa Jumala ei todellakaan pelasta kärsivää ja hyveellistä Justinea, vaan pikemmin työntää tämän julmuudesta toiseen. Pyrkimystä hyvyyteen ei palkita, vaan siitä rangaistaan. Lisäksi romaani näyttää kirkon ja munkit erittäin huonossa valossa. Munkit ovat tehneet luostaristaan haaremin, jossa pidetään vankeina ja raiskataan kymmeniä eri ikäisiä tyttöjä ja naisia. Munkit halventavat sakramentteja työntämällä murennettua ehtoollisleipää uhriensa anuksiin. Ilmeisesti myös krusifiksi työnnetään eräässä seremoniassa uhrin takapuoleen. 

Toisella lukukerralla havaitsin romaanissa myös kieroutunutta mustaa huumoria. Jos Justinelle haluaa löytää aikakauden kirjallisuudesta jonkin sisarteoksen, se saattaisi hyvinkin olla Voltairen Candide (ilm. 1759), mikä ivaa täydellisen maailman käsitettä paiskaamalla päähenkilön katastrofista toiseen. Sama kuvio ilmenee myös de Saden romaanissa. Nykyajan romaaneista kyseinen kirja muistuttaaa jollain tavalla Bret Easton Ellisin romaania American Psyko, missä raakalaismainen väkivalta rinnastuu hienostuneiden käytöstapojen ja pukeutumisen kanssa. Jotain yhtymäkohtia liioittelun ja karmeuden suhteen de Sadella saattaa olla myös Rosa Liksomin karmean ihanan lyhytproosan kanssa. Liksomilla koomisuus syntyy usein liioittelusta ja asiaankuulumattomista yhdistelmistä. Nykyajan kirjailijoista voi yhtymäkohtia de Sadeen havaita ehkä myös Steward Homen överiksi menevillä satiireilla(?), joissa epämääräinen poliittinen agenda (vasemmistolainen?) yhdistyy tolkuttomaan väkivaltaan ja hillittömän pervoiluun.

Jos nykysanastoa haluaa soveltaa de Saden maailmaan, psykopaatti tulee mieleen. Vaikuttaa siltä, että romaanin ihmisideaali on psykopaatti, jolle muut ihmiset ovat kuin käyttötavaroita. Sääliä, myötätuntoa tai katumusta ei tunneta. Moraali on tyhjä sana. Sääntöjä ei noudateta. Hyveet ovat vitsi. Ainoa, mitä romaanissa tavoitellaan, on oma nautinto tai hyöty. Muiden ihmisten kärsimys on täysin yhdentekevä.

Havaitsemani ismit romaanissa: sadismi, hedonismi, egoismi, anarkismi, ateismi, nihilismi(?), absurdismi(?)

Jos tätä kirjaa ylipäänsä kenellekään voi suositella, perusteluna voisi olla yleissivistys. De Sade kuuluu kuitenkin klassikoihin kaikesta karmeudestaan huolimatta. Tulipa mieleen, että olen lukenut sadismia ja masokismia käsittelevistä romaaneista myös Pauline Reagen O:n tarinan. Siinäkin kirjassa ongelmana oli kaavamaisuus ja psykologinen epäuskottavuus. Vielä seuraavana päivänä tuli mieleen, että olen nähnyt myös Pier Paolo Pasolinin sadismia pursuavan elokuvan Sodoman 120 päivää. Tulkitsin tämän vastenmielisten elokuvan yhteiskuntakriittiseksi, jonka tavoitteena on vastustaa fasismia ja natsismia. Elokuvan pohjatekstinä on de Saden samanniminen romaani, mutta sen tapahtumat on siirretty myöhempään aikaan.

keskiviikko 12. elokuuta 2015

Ihmeparaneminen

(tekstiä on, mutta kuva puuttuu)

(pakonomainen blogini päivitystarve iski tauon jälkeen)

Lyhyesti:
Olen kokenut ihmeparanemisen. Aikaisemmin olen ruikuttanut, etten osaa 1) jättää kirjoja kesken 2) lukea kirjoja pätkissä, vaan olen kärsinyt "alusta loppuun" - syndroomasta. Mutta nyt: ihme tapahtui! Olen onnistunut lukemaan Kalevalaa ja Kanteletarta pienissä pätkissä sieltä täältä. Koin pitkästä aikaa myös lukemisen hurmaa, onnea ja iloa.

Olen lukenut myös Antti Holman runoparodiakirjaa Kauheimmat runot. Olen nauranut niin paljon, että mahalihakset rupeavat kramppaamaan ja pelkään tukehtuvani. Kirjoitan siitä jossain vaiheessa erillisen postauksen, jossa esittelen Holman luomat runoilijasuuruudet Reino Leinon, Sirsi Sunnaksen, Karin Toisiks-Paraskeen ja Edith Södermalmin. Aluksi innostuin eniten Toisiks-Paraskeen tyhjyyttä ja teennäisyyttä kumisevista murrerunoista väärennetyllä lounaismurteella, mutta nyt olen alkanut lämmetä Södermalmin vähäeleisestä modernismista, jossa runoilija osaa yllättää niin, että naurukuolema on lähellä. Tästä myöhemmin enemmän.


keskiviikko 22. heinäkuuta 2015

Otsikko on, mutta teksti puuttuu

Olen ilmeisesti seonnut kuuman... eiku kylmän kesän takia, koska aion liittää blogiini uuden osion. Sitaattikokoelman viereen aion laittaa osion nimeltä Otsikkovalikoima. Otsikkovalikoima sisältää listan mielessäni pyörineistä otsikkoideoista, joita en ole toteuttanut blogissani - vielä.

Suosikkiotsikkoni, johon ei ole varsinaista tekstiosuutta, on ehdottomasti:
Kykloopit, huomio!
Kykloopit, huomio! -otsikolla varustettu blogiteksti saattaisi liittyä kyklooppeihin (yksisilmäinen kreikkalainen tarujättiläinen) ja muihin antiikin ajan mytologisiin olioihin - tai parhaassaa tapauksessa tekstillä ei olisi mitään tekemistä kyklooppien kanssa eikä tekstissä edes mainittaisi kyklooppeja eikä edes missään vaiheessa selitettäisi otsikon merkitystä. Sairasta? Ehkä on, mutta jollain tavalla myös hauskaa.

Pidän myös kahvimainokselta kuulostavalta otsikosta:
Ammattitaidolla ja rakkaudella
Jos otsikko on tuollainen, mielestäni tekstin pitää olla siihen ironisessa suhteessa. Näin otsikoitu teksti voisi mahdollisesti käsitellä jotain karmivaa aihepiiriä, kuten sarjamurhaajia.

Ironinen otsikko olisi myös
Vanhuus ei tule yksin
Tällä tavalla otsikoidussa tekstissä minun olisi tarkoitus kirjoittaa siitä suomalaisesta murhaajamummelikirjasta, jonka nimeä en tietenkään muista tähän hätään. Kuokkamummo?

Jos jonain päivänä saan luettua körttiläistaustaisen Antti Holman esikoisromaanin Järjestäjä, kirjoittaisin siitä raamattuvaikutteisella otsikolla:
Antakaa meille tänä päivänä meidän jokapäiväinen anttiholmamme

Yleensä kirjoitan näitä blogitekstejä aina jostain näkökulmasta, mutta jos jonain päivänä kirjoitan ilman mitään näkökulmaa, otsikkoni voisi olla:
Jotain

Erittäin raflaavalta kuulostaa mielestäni myös otsikko:
Elikkä-Tota-Noin-Kun-Mä-Siis-Meinaan
Näin hapuilevan puhekielisen otsikon jälkeen mahdollinen lukija olisi syytä yllättää erittäin varmalla ilmaisulla, jolloin otsikko ja muu kirjoitustyyli ovat ristiriidassa keskenään. Jostain syystä vain pidän ristiriidoista ja yllätyksistä.

Puolihullu kun olen, tunnen vetoa järjettömiin yhdistelmiin, esimerkiksi otsikko:
Mitä elefantit ajattelevat ihmisistä?
yhdistettynä tekstiin, jossa elefantteja ei olisi edes mainittu. Ihan vain joku random-teksti, johon olisi lätkäisty asiaankuulumaton otsikko perustelematta sitä mitenkään.

Otsikkovaihtoehto
Raidallisuuden käsite tieteessä
on peräisin eräästä unesta, jossa seisoin Akateemisen kirjakaupan näyteikkunan edessä ja katselin avaruusaiheisia kirjoja. Monien kirjojen kansikuvissa oli  kuvia tähtisumuista. Eräällä kirjalla oli yllä oleva nimi, mitä jäin ihmettelemään.

(otsikkovalikoima täydentyy sitä mukaan kun niitä tulee mieleeni)

tiistai 21. heinäkuuta 2015

Väärn kuuntellttua muuusiiikkia

(tahallisen huono kuva, jossa kaikki väärin)

Jos kerran on olemassa väärin sammutettuja tulipaloja, miksei voisi olla olemassa väärin kuunteltua musiikkia (otsikon kirjoitusvirheet ovat tahallisia). Onhan olemassa myös väärin syötyä ruokaa (hotkimalla), väärin elettyä elämää, vääränlaista hengittämisestä (pinnallista) ja jopa vääränlaista rakastamista. Kirjabloggaajiakin syytetään vääränlaisesta lukemisesta ja kirjoittamisesta. Monet taiteilijat kokevat olevansa väärinymmärrettyjä.

En ole puhunut musiikin kuuntelemista, enkä ylipäänsä musiikista, oikeastaan kenenkään kanssa koskaan. Syynä vaikenemiseeni on varmasti pelko, että kuuntelemani musiikki tai tapani kuunnella musiikkia leimataan epäaidoksi, oudoksi, kummalliseksi ja muuta paskaa, kun taas vastapuolen kuuntelema musiikki on tietysti aitoa, tasokasta, viisasta, älylyllistä ja muuta ihanaa.

Päässäni on ideaali, mikä on oikea tapa kuunnella musiikkia. Kas näin: 1) musiikkia pitää säännöllisesti, mielellään joka päivä ja vieläpä useiden tuntien ajan 2) radiota pitää kuunnella 3) musiikkia pitää pystyä kuuntelemaan myös taustamusiikkina, jonka aikana pitää ruveta puuhastelemaan muista juttuja 4) musiikkia pitää osata analysoida 5) musiikkiin pitää suhtautua musiikkina eli musiikkia ei saa sekoittaa muihin taidemuotoihin, kuten elokuviin.

Sen sijaan oma tapani kuunnella musiikkia on henkilökohtaisen tuomioni perusteella outo, väärä ja sairaalloinen, koska 1) minulla saattaa kulua usein viikkoja tai jopa kuukausia, jolloin en kuuntele ollenkaan musiikkia 2) en kuuntele ollenkaan radiota, vaan kuuntelen musiikkia pelkästään cd-levyistä 3) en pysty kuuntelemaan taustamusiikkia; minulla on vain kaksi vaihtoehtoa: joko keskityn musiikkiin sataprosenttisesti enkä tee mitään muuta kuin kuuntelen musiikkia tai toinen vaihtoehto on nolla prosenttia, jolloin en kuuntele ollenkaan musiikkia 4) en analysoi musiikkia, koska en osaa 5) en suhtaudu musiikkiin pelkästään musiikkia, vaan ajattelen musiikkia kuvallisesti.

Olen itsekseni miettinyt pitkään, mistä nämä "ongelmani" johtuvat. Epäilen, että syynä on epämusikaalisuuteni tai epämusikaalisuuskompleksini. Oletan, että epämusikaaliset aivoni joutuvat virittäytymään uudestaan, kun kuuntelen musiikkia. Ns. normaalitilassa aivoni on tulkintani mukaan virittäytyneet ns. verbaali/visuaalisuustaajuudelle. Koen, että musiikki on minulle tavallaan vieras kieli, jonka joudun "kääntämään" tutulle kielelle eli tässä tapauksessa visuaalisuudeksi. Siksi pidän usein silmiä kiinni, kun kuuntelen musiikkia, jolloin voin tarjota aivoilleni enemmän tilaa tähän "tulkkaukseen". Parhaimmillaan musiikki laukaisee päässäni kaikenlaisia sisäisiä filmejä, eräänlaisia valveunia ja tällaista mielentilaa oikeastaan tavoittelen. Paras tietämäni musiikki on minulle visuaalista.

Mielestäni yllä oleva on outoa, epänormaalia ja sairaalloista. En tiedä, onko se tavallista vai ei. Muita mahdollisia selityksiä, joilla olen selitellyt näitä ongelmapesäkkeitäni, on fyysinen reagointi. Musiikkihan tunnetusti vaikuttaa vireystilaan, sydämensykkeeseen, hengitystiheyteen ja muuhun fyysiseen puoleen. Ilmeisesti sitä kautta musiikki vaikuttaa suoraan tunteisiin. Minun tapauksessani musiikki tavallaan ottaa haltuun koko kehoni ja samalla se lamauttaa muun toiminnan.

Yksi syy kokonaisvaltaiseen musiikkikeskittymiseeni on myös arvomaailmani. Mielestäni musiikki on parhaimmillaan taidemuoto siinä missä kirjallisuus, elokuva, teatteri, ooppera, tanssi jne. Arvostan taidetta niin paljon, että mielestäni se vaatii vastaanottajan täyden keskittymisen. Eihän kukaan kirjaa lukiessaankaan rupea samanaikaisesti täyttämään sanaristikoita, nypläämään pitsiä ja täydentämään postimerkkikokoelmaansa. Miksi musiikki olisi sitten eri asia?

sunnuntai 12. heinäkuuta 2015

Tervehenkistä turkulaisuutta


KIRJALLISUUS  ---- Heli Laaksonen: Lähtisiks föli? Otava, 2015.

Huom! Turkulaiset ja muut lounaissuomalaiset, en suosittele tekstini lukemista.

Eile mää puhusin mun äit kans puhelimes ja mää sanosin et mää ole kertkaikkisse riehaantunu täst Heli Laaksose kirjast. Mää lisäsin et mää aio kirjotta mun blogi teksti ainaki osaks sellasel feikil Turu murttel. Äit kauhistusi et älä ainaka koko teksti men sil feikkimurttel kirjottama ko sehä ol sit täys fiasko! Mää sanosin et olkko! Tää o mun blogi. Mää kirjotan tähä mitä lystä! Ja mitä vikka o fiaskois? Kui ihmisse voivakki ol nii rajoittuneit ja suvaitsemattomi etteivä ymmär mittä fiaskoi pääl?

Olen siis lukenut innoissani Heli Laaksosen luonaismurteella kirjoitettua kirjaa. Mut ei tul mittä. Kyl mun täytty heti palat tähä feikkimurttese. Kyl mää sit tyggän Helist ja häne valosast huumoristans ja lepposuurestans ja jutustelevast kirjotustyylist. Täytty sano et mää en mittä muut inho enemp kui tekopirteyt ja pakkopositiivisuut. Onneks Laaksosen Heli myänteine elämäasenne tule aiva luannostans. Mää ihastusin valtavast myäs mil taval Laaksone osaa nähr mailma monest vinkkelist ja kui hää ossa kyseenalaista monelaissi ilmiöi.

Jospa kuitenkin palaan kirjakieleen, koska murteen vääntäminen uuvuttaa. Ei kyl mää kuitenkki pala tähä hölmöily. Mää ole jotenki torel hämmästyny et turkulaine (tai mikä Heli Laaksonen sit onkka, ei juurika kukka tiär onks see nyy sit turkulaine, raumlaine, uuskaupunklaine, vakkasuamalaine ja kuiteski virolaine) voi ol näi ilone ja ystävälline. Mul o jottai sukulaissi siäl lounaissuame suunnalt ja mää ole tottunu et hee ova ain torel töykeit ja saattava täräyttä aiva mitä sattu. Kyl täytty sano et tämä Heli kirja o palauttanu mul usko turkulaissuutte. Kyl siäl suunnal voi kuitenkki ol mukavi ihmissi joit ei pelät henkens erest.

Kyl täytty myänttä et Laaksose Heli sai munt silmä avautuma ko hää kirjot perunoist ja ihmisist:
"Ajattelin niit kaikki maailma olennoi ja ihmissi, ketkä o liian kovan viäres kasvanu ja sen tähre, kulmikkaampi, särmikkäämpi, paksukuarisemppi ko hee itte ikän tahtois. Toivoteta heil pehmussi patjoi ja lempiämppi viäresnukkuji jatkos". Mää ole täysi sama miält.


Jos mää nyy lopettaisi tämä blogiteksti terapiaosuure ja ruppeisi miättimä et millo mää ole nähny Heli Laaksose esiintymäs (tämä kirjaki käsittele pääasias Laaksose esinttymiskeikol eri pualel Suame). Mää miettisin vallan kauhistuneen et enks mää ikän ol nähny Heli esiintymäs. Mut sit mää muistin et ole! See ol siäl Helsingi vanhal linja-autoasemal jottai kymmene vuat sit. Laaksose Heli siin ivas ja haukkus Helsinkki oikke ola takka. Heli haukku oranssi metrovaunu. Hää sano et parast mitä Helsingil o hänel tarjot o bussipysäk jost lähte bussi Turkkuse. Helsinkiläine yleisö nauro ja ol oikke miälissäns.

Kyl maar mää ny sanosisin et kai tämä ny ol täsä. Jos tätä tekstiä on kuitenkin erehtynyt lukemaan joku lounaissuomalainen, älkää välittäkö. Tämä on vain blogi, johon läheskään aina jaksa suhtautua vakavasti. Suhtaudun vakavasti ebolaan, aidsiin, sarsiin, merssiin, sika- ja lintuinfluenssaan. Suhtaudun erittäin vakavasti myös ilmastonmuutokseen, aavikoitumiseen, pyörremyrskyihin, mutavyöryihin, tsunameihin, tulivuorenpurkauksiin, sademetsien hakkuisiin jne, mutta en tähän blogiin.

Jos ja kun Heli Laaksonen tulee keikkailemaan Helsinkiin, rynnistän paikalle. Aion käyttäytyä keikalla tilanteen vaatimalla arvokkuudella. En rapistele sanomalehtiä enkä räplää (vähä-)älypuhelinta. Tuolilla nojaan takakenoon erottuakseni etukenoon nojaavista savolaisista.

(kirja on oma ostos)

Kirjasta on kirjoitettu ainakin näissä blogeissa:
Kirsin kirjanurkka
Tuijata. Kulttuuripohdintoja
Kirjoja & muita kauniita

maanantai 6. heinäkuuta 2015

Melkein salissa n:o 6, osa 2

(kuvat Lapinlahdesta, suljettu mielisairaala Helsingissä)
(huom. tämä teksti sisältää tolkutonta jaarittelua asian vierestä. tekstini ei valaise mitään muuta kuin korkeintaan päänsisäistä pimeyttäni ja kaaostani. lukeminen omalla vastuulla)

Nyt kävi samalla tavalla kuin sadussa, jossa hiiri aikoi ommella kissalle takin. Ei tullut takkia, vaan tuli kukkaro. Minä kuvittelin pystyväni kirjoittamaan Anton Tsehovin novellista Sali n:o 6, mutta jouduin mahanväänteiden, ihon kihelmöinnin ja muiden levottomuusoireiden jälkeen huomaamaan, etten pysty. Ainakaan tänään. Ehkä yritän kirjoittaa Tsehovin novellista vielä kolmannen kerran. Jos epäonnistun, minulle käy samalla tavalla kuin Franz Kafkan romaanissa Linna, jossa päähenkilö lähestyy linnaa, mutta ei toistuvista yrityksistään huolimatta koskaan pääse sinne sisälle.

Kun yritin keskittyä Tsehovin fiktiiviseen mielisairaalaan, päässäni alkoi pyöriä filmi Lapinlahden suljetusta mielisairaalasta, jossa vierailin Helsinki-päivänä (kuten mainitsin edellisessä postauksessani). Kun olin Lapinlahden mielisairaalassa avoimissa ovissa, päässäni pyöri puolestaan kuvasarja Briarcliffin fiktiivisestä mielisairaalasta televisiosarjassa American Horror Story kausi Asylum.

Kun kävelin Lapinlahden valkoisia käytäviä pitkin, mielessäni välähteli koko ajan kuvasarjoja Briarcliffin tummiksi maalatuista, ahtaista käytävistä. Kun Lapinlahdessa pysähdyin käytävän levennykseen tehtyyn, huonekaluista tyhjennettyyn taukotilaan, tila täyttyi mielessäni Briarcliffin synkeällä oleskelutilalla, jossa mielisairaat (tai mielisairaiksi leimatut terveet) istuvat rähjäisillä sohvilla ja odottavat, mitä kauheaa tapahtuu seuraavaksi (sähköshokkikäsittely? pimeä eristyshuone? vesiterapia lähes kiehuvassa vedessä ammeen kahlehdittuna?).

Kun näin Lapinlahden oikeuspsykiatrisen osaston huoneen, jonka lattialla oli paksulla muovilla päällystettyjä patjoja, ajattelin kohtausta Briarcliffissa, jossa saatanan riivama nunna iskee teräaseen rukoilevan, mielisairaan naisen kaulavaltioon. Näin sisäisin silmin, kuinka veri pulppusi sykäyksittäin. Näin demonisuuden välähdyksen nunnan silmissä.

Lapinlahden mielisairaala aktivoi päässäni muitakin elokuvia/sarjoja kuin American Horror Story. Mieleeni palautui kohtauksia M. Night Shyamalan elokuvasta Kuudes aisti (1999), jossa järkensä menettänyt pikkupoika näkee hirtettyjä ihmisiä roikkumassa katosta. Aina ennen kuin kuolleet ilmaantuvat, poika aistii kylmien ilmavirtojen liikkeen lattialla. Onneksi sentään Lapinlahti-visiitin aikana oli kirkas ja lämmin kesäpäivä, joten näin karmeita mielleyhtymiä ei päässyt syntymään.

Kun näin Aleksis Kiven entisen huoneen Lapinlahden toisessa kerroksessa, mieleeni ei yllättänyt tullut yhtään kuvaa yhdestäkään elokuvasta, ei edes klassikosta Yksi lensi yli käenpesän. Aleksis Kiven entisessä huoneessa ajattelin vain, että huone on liian pieni Aleksis Kiven suuruiselle kirjailijalle. Mietin vain, miten surullista kaikki on.

Kun kävelin kolkot portaat ylös ylilääkärin entiseen asuntoon ja näin sokkeloisen huoneiston tyhjät huoneet, pystyin ehkä juuri ja juuri näkemään entisen loiston, hienot tapetit, kauniit verhot ja tyylikkäät huonekalut, taulut ja takan kaakelit. Mutta samalla mietin, onko huoneilla muisti. Pystyisivätkö huoneet kantamaan sisällään kaikkea niitä tapahtumia, joita niiden sisällä on tapahtunut? Mitä jos jossain huoneessa on vaikkapa kuristettu nainen kuoliaaksi, jääkö siitä ikuinen muistijälki huoneen muistiin?


Kun sitten luen Tsehovin novellista Sali n:o 6 "ruostuneesta katosta, puoliksi luhistuneesta savupiipusta, lahonneista kuistin portaista, nauloitetusta lauta-aidoista" ja kaikesta "alakuloisesta ja kolkosta", mieleeni tunkeutui kuvasarja Lapinlahden rappeutuneesta ympäristöstä. Rakennusten ikkunat säröilevät ja ulkoseinistä maali halkeilee. Ovia on osin laudoitettu ja seiniä on sotattu graffiteilla.

Tsehovin novellissa rönsyilevät "takiaiset, nokkoset ja villihamput" ja pihoilla mätänevät ja löyhkäävät "vanhat repaleiset kaavut ja loppuun kulutetut jalkineet". Lapinlahteen vievällä kujalla riippuu puiden oksissa henkareissa teepaitoja ja muita vaatteita. Kun ensimmäisen kerran näin ne, pelästyin ja epäilin näköharhaa. Muitakin outoja ja pelottavan oloisia taideteoksia on kasattu pitkin piha-aluetta. Pensaissa kieppuu tuulessa kiiltäviä lappusia, joihin on kirjoitettu kummallisia lausahduksia. Puissa roikkuu metallipallukoita ja puiden runkoja on päällystetty muovipusseilla. Nurmikolla kiemurtelee seipäistä tehty aita, jolla ei ole mitään tarkoitusta. Aita ei ala mistään eikä pääty mihinkään. Aita ei suojele ketään eikä estä mitään. Hulluutta?

Kun yritän keskittyä lukemaan Tsehovin novellia, mieleeni tulee kaikenlaista kuvallista materiaalia, mitä en nähnyt Lapinlahdessa, mutta olisin voinut nähdä. Jos eri aikatasot limittyisivät, olisin voinut nähdä Lapinlahden pihapuihin hirttäytyneitä potilaita, jotka eivät enää jaksaneet jatkaa elämäänsä. Olisin voinut nähdä hulluksi tulleen entisen lääkärin jossain Lapinlahden huoneessa ja käytävällä. Olisin voinut nähdä potilaita, jotka jahtaavat muita potilaita ja hakkaavat näitä kepeillä. Olisin voinut avata pihakaivon yläpuolisen pikkurakennuksen oven ja nähdä miehen, joka oli hirttäytynyt kaivon kampeen. Kun avasin huoneen pienen vaatekaapin oven, olisin ehkä voinut nähdä vaatetankoon hirttäytyneen potilaan. Joka puolella hirttäytyneitä ihmisiä. Mutta en oikeasti nähnyt.

lauantai 4. heinäkuuta 2015

Melkein salissa n:o 6

Olen viime aikoina lueskellut uudestaan Anton Tsehovin novelleja, joita olen viimeeksi lukenut lukioikäisenä. Kesäkuun puolivälissä kävin Helsinki-päivänä suljetun Lapinlahden mielisairaalan avoimissa ovissa. Silloin en ottanut yhtään kuvaa, mutta sen jälkeen kävin kuvailemassa sairaalan pihalla.

Tämä postaus sisältää kuvia Lapinlahdesta. Mielestäni kuvien ränsistynyt ja oudon uhkaava tunnelma sopii hyvin Tsehovin novelliin Sali n:o 6. Novelli sijoittuu mielisairaalaan, jossa terveiden ja hullujen välinen raja häilyy. Novellin lopussa lääkäri menettää järkensä ja päätyy potilaaksi mielisairaalaansa.







sunnuntai 14. kesäkuuta 2015

Parfyymi lukukokemuksena


KIRJALLISUUS  ---  Patrick Suskind: Parfyymi. Erään murhaajan tarina (Suomentanut Markku Mannila)(saksankielinen alkuteos Das Parfum. Die Geschichte eines Mörders, 1985) Otava, 1986.

Olen lukenut Patrick Suskindin Parfyymi-romaanin kolme kertaa. Tässä blogitekstissä vertailen eri lukukokemuksia keskenään. Romaani kertoo siis 1700-luvun Ranskassa eläneestä fiktiivisestä hahmosta, Jean-Babtiste Grenouillesta, joka on samanaikaisesti sekä yli-ihminen että "ali-ihminen". Grenouille ylittää kaikki muut ihmiset koiramaisen tarkalla hajuaistillaan ja kyvyllään valmistaa satumaiselta tuoksuvia parfyymejä. Samanaikaisesti Grenouille on ihmisenä alamittainen, koska hän on tunnoton murhaaja. Hän yrittää lumota koko maailman valmistamalla parfyymin, johon on taltioitu 25 murhatun neitokaisen ominaistuoksu.

Kun luin tämän kirjan ensimmäisen kerran, olin nuori ja kuinkas ollakaan, lumouduin romaanin maailmasta, hurmioidun sen kielestä ja samastuin sen päähenkilöön. Nyt hieman ihmetyttää ja vähän karmii, koska samastuin rujoon, hajuttomaan ja tunnekylmään tappajaan. Ehkä viehätyin myös itserakkaasti ajatuksesta, että Grenouille on väärinymmärretty nero. Kukapa nuori (ja yllättävän moni aikuinenkin) ei tunnistaisi itseään tällaisesta luonnehdinnasta. Samastuin päähenkilössä myös ulkopuolisuuteen ja omaperäisyyteen.

Huomaan, että tunnen velvollisuutta selitellä samastumistani aivan kuin olisin syyllistynyt rikokseen. Pahoin pelkään, että olisin nuorena lukijana samastunut aivan minkälaiseen päähenkilöön tahansa, vaikka se olisi ollut natsihuora-lesboraiskaaja-psykopaatti-sarjamurhaaja-nekrofiili-pyromaani. Tämänkaltaisia henkilöitä ei vain ole kaunokirjallisuudessa pahemmin näkynyt.

Toisella romaanin lukukerralla tunnelmani olivat jo huomattavasti viilentyneet. Mietin, miten olenkin voinut hurahtaa kirjaan niin totaalisesti. Mikä tässä voi olla niin ihmeellistä? No, kieltämättä Grenouille on murhaajana poikkeuksellinen. Lisäksi hajuaistin ylikorostus tekee kirjasta mielenkiintoisen, koska pääasiallisesti ihminen kai hahmottaa maailmaa näkö- ja kuuloaistin perusteella. Hajuaistia pidetään monesti jotenkin alempiarvoisena ja eläimellisenä aistina.

Nyt kolmannella lukukerralla olin kääntänyt kelkkani täysin. Samastumisesta ei ollut tietoakaan. En hurmioitunut enkä lumoutunut, vaan pohdin kirjan rakennetta ja erityisesti mietin, minkälaista taustatyötä kirjailija Suskind oli joutunut tekemään pystyäkseen luomaan kirjan maailman. Ainakin kirjailija on joutunut tutustumaan 1700-luvun Ranskan ja erityisesti Pariisin historiallisiin oloihin. Karttoja on selvästi tutkittu, samoin arkkitehtuuria. Kirjailija on tutustunut erilaisiin ammattiryhmiin, kuten nahkureihin, imettäjiin, papistoon, parfymööreihin ja kisälli-oppipoikajärjestelmään. Tietoa on hankittu myös parfyymien valmistamisen hienouksista (tislaus, kylmäimeytys rasvaan, liuotus alkoholiin) eri aineksista (ruusu, jasmiini, lavanteli, eukalyptus, piparminttu, muskotti yms) eri muodoissa (kukkaöljy, uute, balsami, puuteri, saippua, voide, hajusuola jne).

Uskottavasti Suskind on luonut myös Pariisin "hajukartan", jossa pikemmin löyhkää kuin tuoksuu: lanta, virtsa, lahonnut puu, pilaantunut kaali, lampaanrasva, rikki, lipeävesi, hyytynyt veri teurastamoista, kuolleet ihmisruumiit, kirkkojen suitsukkeet jne. Romaaniaan varten Suskind näyttää perehtyneen myös aikakauden teloituskäytäntöihin (esim. luiden murskaaminen). Sivukaupalla kuvataan myös aikakauden teoriaa, maafluidumiteoriaa.

Monissa kohdin kirjaa epäluuloni heräsi. Yritin havaita asiavirheitä tai sisällöllisiä ristiriitaisuuksia. Ihmettelin, miksi Grenouille ylipäänsä tarvii "neito-parfyymiä", jos hänellä kerran on kyky palauttaa mieleen mikä tahansa haju milloin tahansa. Ihmettelin myös, eikö kuolleista tytöistä tarttuisi kalmanhajua parfyymiin. Jos kerran Grenoillen hajuaisti vetää vertoja koiralle (10000 - 100000 kertaa parempi hajuaisti kuin ihmisellä), eikö hän muka olisi kyennyt haistamaan kalmanhajua juuri kuolleesta ruumiista? Tietojeni mukaan raatokärpänen pystyy haistamaan kalmanhajun jo 15 minuutin kuluttua ihmisen tai eläimen kuolemasta. (Sopivatko raatokärpäset ja kalmanhaju kulttuuriblogiin? Totta kai!)

Takerruin kirjaa lukiessani myös yhdistelmään erinomainen hajuaisti + murhavietti. Mielestäni se ei toimi. Jos Grenouillen on tarkoitus olla psykopaatti, häneltä pitäisi pikemminkin puuttua hajuaisti tai ainakin kyky tunnistaa eri hajuja. Melko luotettavasta lähteestä olen lukenut, että psykopaatit eivät kykene erottamaan tavanomaisia perushajuja, kuten kahvi, appelsiini ja nahka. Ehkä kaikkein kummallisin ristiriitaisuus kirjassa on kuitenkin se, että superhaistaja-Grenouillelta kestää parisenkymmentä vuotta huomata, että hän itse on täysin hajuton. Uskottavaa? Eipä ihan.

Mitä yritän tällä kaikella sanoa? Sitä kai että vaikka kirja on sama vuodesta toiseen, kirjan lukukokomus on aina erilainen riippuen lukijan iästä, elämänvaiheesta, elämänkokemuksesta, lukuhistoriasta jne. Et voi astua kahta kertaa samaan kirjaan.

Linkit muihin blogeihin:
Villasukka kirjahyllyssä
1001 kirjaa ja yksi pieni elämä
Tavaus

PS. Kerron tähän loppuu omat suosikki- ja inhokkihajuni (koska yritän epätoivoisesti todistella, että en to-del-la-kaan ole psykopaatti)
Suosikkihajuni: ulkoilma, meri, metsä, pihka, terva, mustapippuri, moottoriöljy, mustaherukka, omena, mansikka, tomaatti, syreeni, hajuherne, piipputupakka
Inhokkihajuni: kookos, kaneli, hunaja, jasmiini, banaanilikööri

maanantai 8. kesäkuuta 2015

"Salaa" luettu kirja


KIRJALLISUUS  ----  Kirjailija-Jonka-Nimeä-En-Voi-Mainita: Kirja-Jonka-Nimeä-En-Voi-Mainita (Kustamo, ilmestymisvuosi)

Kirjoitin tästä kirjasta lukioaikana aineen otsikolla "Kirja josta löysin itseni". Kyseisen Kirjailijan-Jonka-Nimeä-En-Voi-Mainita kirjoittama Kirja-Jonka-Nimeä-En-Voi-Mainita oli myös ensimmäisiä "oikean" kaunokirjallisuuden edustajia, joihin tutustuin. Kirja teki minuun siihen aikaan suunnattoman vaikutuksen. Hurmioiduin kirjan kielestä, lumouduin sen kuvaamasta maailmasta ja ennen kaikkea samastuin kirjan päähenkilöön, jota pidin henkevänä, rohkeana ja persoonallisena boheemina.

Mutta nyt. Ei helvetti. Miten olen voinut olla täysin sokea? Miten ihmeessä en silloin kyennyt huomaamaan kaikkea, mitä huomaan nyt? Kirjan päähenkilöhän on itsekeskeinen, itsekäs, itserakas, töykeä, tyly, epäsosiaalinen, ristiriitainen ja asenteissaan naurettavan vanhanaikainen. Kaiken lisäksi päähenkilö on mies, vieläpä keski-ikäinen äijänkäppyrä, joka on alkoholisoitunut, kihdin runteleva, harhainen, lähes hullu ja todennäköisesti mielisairas. Eikä tässä vielä kaikki. Päähenkilö on hurahtatanut itämaisiin uskontoihin. Hän on riidanhaluinen pasifisti ja porvarillisuutta vihaava puoliporvari. Jos jotain päähenkilöstä jotain hyvää pitäisi löytää, se on rakkaus taiteisiin. Siihen pystyn yhä edelleen samastumaan. Mutta muuten. Ei helvetin helvetin helvetin helvetti.

Tällä lukukerralla en ihmeemmin vaikuttunut edes kirjan kielestä ja vielä vähemmän sen rakenteesta. Nuorena lukijana kuitenkin ihastuin kirjailijan polveileviin ja pulppuaviin virkkeisiin. Nyt kirjoitustyyli tuntui lähinnä ärsyttävän monisanaiselta, maalailevalta ja koukeroiselta. Kirjan kuvaamasta maailmasta ajattelin lähinnä vain että no just joo, vaikka vuosia sitten sekin tuntui kiehtovalta ja salaperäiseltä. Kirjan rakenne kieltämättä on monikerroksinen, mutta mitä siitä. Ei siinä ole mitään ainutlaatuista. Nuorena ajattelin, että kirjan viittaukset milloin mihinkin suuntiin olivat merkki kirjailijan suunnattomasta älykkyydestä, mutta nyt nekin tuntuvat teennäisiltä ja päälleliimatuilta.

Eli lyhyesti sanottuna hävettää, että olen mennyt tällaisesta kirjasta innostumaan. Häpeä on luonnollisesti syy, miksi en halua kertoa kirjan ja kirjailijan nimeä. Joku saattaa nyt miettiä, oliko pakko lukea tämä kirja ja vielä blogata siitä, jos on niin vaikeeta. Oli. Syy: taistelen edelleen lukuilon ja sen katoamisen kanssa ja siksi aion palata niihin kirjoihin, joiden lukemisesta olen edes joskus nauttinut.

Olen muutoinkin miettinyt tapoja, joilla saisin lukemiseen lisää nautintoa. Olen kokeillut esimerkiksi pirstaleista lukemista. Luen kirjasta pätkiä sieltä täältä enkä siis rupea väen väkisin lukemaan kirjaa alusta loppuun. Olen miettinyt myös yksityistä vs. yhteisöllistä lukemista. Olisiko lukemiseen mahdollista saada enemmän kielletyn hedelmän makua, jos lukisi itsekseen kertomatta kirjasta mitään kenellekään? Tuntisinko enemmän omistavani kirjan maailman, jos pitäisin lukukokemuksen pelkästään itselläni? Olen pohtinut myös julkisella paikalla lukemista. Saisiko uusia säväreitä lukemiseen, jos avaisin kirjan kahvilassa, puutarhassa tai merenrannalla? Saas nährä ny. Joka tapauksessa aion toistaiseksi jatkaa näiden vanhojen suosikkikirjojen lukemista. Saatan kirjoittaa enemmänkin blogitekstejä aiheesta "Kirjoja-Joiden-Nimeä-Ei-Voi-Mainita-Koska-Hävettää-Liikaa".

sunnuntai 24. toukokuuta 2015

Miten kirjoittaa baletista?

(Kuvat: Kansallisteatteri)

BALETTI  ---  Kesäyön unelma (Kansallisbaletti, Helsinki, esitys 12.5.2015)

Suunnittelen tästä blogitekstistä kaksiosaista. Ensimmäisessä osiossa kuvailen, millaisia sietämättömiä vaikeuksia baletista kirjoittaminen aiheuttaa kaltaiselleni amatöörille. Toisessa osiossa siteeraan, mitä asiantuntijat ovat kirjoittaneet tästä Jorma Elo-Felix Mendelssohn Bartholdy baletista sanomalehdissä ja asiantuntijablogeissa. Kuten baletin nimestä varmasti moni huomaa, Kesäyön unelma perustuu William Shakespearen samannimiseen näytelmään.

Osio 1 

Olen joutunut huomaamaan, että minulta puuttuu sanasto, jolla kuvailisin tanssijoiden liikekieltä. Itse asiassa en ole edes varma, onko sana "liikekieli" edes oikein. Millä sanoilla tanssijoiden liikkumista ylipäänsä voisi kuvailla? Kepeä, luonteva, sulava tai hallittu? Nämä adjektiivit taitavat olla itsestään selviä, kun kyseessä on ammattitanssijat. Mitä muita sanoja on olemassa? Eteerinen, ilmava, lennokas? Nämäkin piirteet käsittääkseni sisältyvät aina klassiseen balettiin.

Osalla tanssijoista liikekieli edusti tulkintani mukaan modernia balettia. Voiko silloin sanoa, että tanssija liikkuu koikkelehtien, nykien tai kiemurrellen? Tahallisen koomisesti? Entä jos lavalla on muodostelmassa useita tanssijoita, puhutaanko silloin ryhmäkohtauksesta? Millä tavalla ryhmä liikkuu? Dynaamisesti, hallitusti, säntäillen? Sievästi, hempeästi, leijaillen? Entäpä miten tapa liikkua kuvastaa hahmon luonnetta, toimintaa ja tavoitteita?

Entä millä adjektiiveilla kuvailisin Mendelssohnin musiikkia? Onko se yleispiirteiltään hallittua, säntillistä ja kohtalaisen ennakoitavaa? Ja satunnaisesti sävyiltään mahtipontista, ajoittain herkkää, joskus voimallista ja toisinaan surumielistä? Vai olisiko adjektiivilitaniat syytä unohtaa kokonaan ja korvata ne joillain tyylikausimääreillä? Kansainvälisen tason musiikki-idioottina en kykene tähän.

Visuaalisuuteni kuitenkin riittää lavastuksen, valaistuksen ja puvustuksen kuvailemiseen. Visuaalisuuden kuvailussakin saattaa epäonnistua. Onko lavastus esityksen alkupuolella askeettinen ja loppua kohden taianomainen, kiehtova ja mystinen? Oliko puvustus harmoninen ja vaihteliko sen värimaailma helmenvalkoisen, teräksenharmaan ja oliivinvihreän välillä? Ja valaistus? Oliko se aluksi pelkistetty ja myöhemmin unenomainen?

Baletista kirjoittamisen vaikeutta voisi verrata haju-, maku- tai kipuaistimusten kuvailemiseen. Voiko tosiaan väittää, että viinin maku olisi pyöreä, tamminen, hilloinen tai nahkea? Miten maku voisi olla geometrisen muotoinen? Tai voiko jokin haju olla pistävä, tympeä tai terävä? Miten mikään haju voisi pistää? Tai miten kuvailla erilaisia kipuaistimuksia? Voiko kipu olla aaltoilevaa, jyskyttävää, polttavaa, jäätävää, pistelevää? Miten kipu voi aaltoilla, jos hermosolut eivät liiku? Tai itse asiassahan kipuaistimus syntyy aivoissa eikä esimerkiksi oven väliin jääneessä sormessa. Käsittääkseni kipuaistimus on vain aivojen tekemä tulkinta, että jotain on  vialla.

Liittyykö tämä balettiin? Liittyy. Halusin vain kuvailla, kuinka vaikeaa kuvailu voi olla.


Osio 2

Luin osan Kesäyön unelma -balettiin liittyvistä teksteistä, jotka löysin Kansallisbaletin sivujen linkeistä. Helsingin sanomien juttuja en voinut lukea, koska koneeni jumiutui ensimmäisen HS-linkin kohdalla enkä sen jälkeen halunnut edes yrittää muita linkkejä.

Kiinnitin lukemissani teksteissä lähinnä huomiota baletin liikekielen kuvaukseen. Turun sanomien mukaan Kesäyön unelma sisälsi "vanhahtavaa pantomiimista elekieltä", "koomista liikeiloittelua", "koreografista vallattomuutta, muuntuvia ryhmäsommitelmia ja vaikuttavaa rytmikkaa". Extempore-blogissa liikekieltä oli luonnehdittu "monipuoliseksi, rikkaaksi ja hiotuksi". Sylvi-julkaisussa koreografian todettiin olevan "viimeisteltyä, vivahteikasta, pirskahtelevaa ja mukaansatempaavaa". Tarkkaamo-blogissa arvioitiin, että "Jorma Elon laatima liikekieli balansoi hienosti klassisemman liikkeen ja pantomiimin välillä".


Pystyinpä itse kuvailemaan balettia tai en, joka tapauksessa Kesäyön unelma on yksi kauneimmista ja mielenkiintoisimmista näkemistäni tanssiesityksistä. Erityisesti pidin siitä, että baletti sisälsi myös huumoria. Aika harvassa baletissa yleisö pääsee nauramaan. Pidin myös Mendelssohin musiikista niin paljon, että harkitsin jopa cd:n ostamista itselleni. Olen aikaisemmin lukenut myös Shakespearen näytelmän, mutta tätä balettia seuratessani sivuutin kokonaan mutkikkaat juonikuviot ja keskityin nauttimaan tanssista. En yhtään ihmettele, että Jorma Elo on voittanut tanssimaailman Oscarin eli Benois de la dance -palkinnon juuri tällä baletilla vuonna 2011.

PS. Joku on saattanut miettiä, miksi en ole kirjoittanut kirjallisuudesta mitään pitkiin aikoihin. Johtuuko tämä mahdollisesti siitä, että olisin menettänyt kokonaan lukutaitoni. Ei johdu. Olen lukenut kirjoja, mutta en ole vain halunnut blogata niistä.

maanantai 20. huhtikuuta 2015

En kommentoi

(Kuvat: Kansallisteatteri)

TEATTERI / MUSIKAALI  ---  SLAVA! Kunnia (Kansallisteatteri, Helsinki, esitys 7.4.2015)

Käsikirjoitus: Pirkko Saisio
Musiikki: Jussi Tuurna
Ohjaus: Laura Jäntti
Puvut: Tarja Simonen
Valosuunnittelu: Morten Reinan
Näyttelijöitä: Puntti Valtonen, Juha Muje, Tiina Weckström, Markku Maalismaa, Kristiina Halttu, Timo Tuominen, Janne Marja-aho, Katariina Kaitue, Juhani Laitila, Leo Honkonen, Marja Salo, Aku Sipola, Erik Rehnstrand

Eilisen vaalipäivän kunniaksi(?) muokkaan tämän blogitekstin poliitikkovaikutteiseksi haastetteluksi. Olen siis nähnyt SLAVA!-musikaalin jo jokin aika sitten, mutta en ole löytänyt sopivaa näkökulmaa tekstilleni. Tätä tekstiäni ovat innoittaneet kaikki ne poliitikot, joiden puheilmaisu vaihtelee monisanaisen kapulakielisyyden ja harvasanaisten murahdusten välillä.


Kysymys: Mitä mieltä olette julkisuudessa esiintyneistä väitteistä, että SLAVA! olisi "freskomainen" ja "kaleidoskooppimainen"?
Vastaus: En kommentoi

Kysymys: SLAVA!n on väitetty saaneen vaikutteita venäläisestä musiikkitraditiosta. Pystyttekö allekirjoittamaan väitteen, että Jussi Tuurnan säveltämässä musiikissa sekoittuisivat "mahtipontinen patetia, kiihkeys, hartaus, surumieliset melodiat, viulun pakahduttava sointi, kielisoittimien maanisia tremoloja, hurjia kiihdytyksiä ja mietteliäitä rubatoja"?
Vastaus: En kommentoi


Kysymys: Oletteko samaa mieltä, että SLAVA! on "kriittinen karnevaali", "uhmakas näyttämöpamfletti" ja "hillitön satiiri"?
Vastaus: En kommentoi

Kysymys: Sisältääkö SLAVA! mielestänne liikaa "ahneita oligarkkeja turkislakeissaan, botoksia, röyhkeää politikointia, mediatemppuja, suurmieshistoriaa, vankileirejä, vakoilijoita ja vartioituja datsoja"?
Vastaus: En kommentoi


Kysymys: Uskotteko, että "venäläinen yhteiskunta on tilassa, jossa massiivisella propagandalla ylevöitetty kansallismielisyys on ajanut liberalismin ja haaveet demokratisoitumisesta marginaaliin"?
Vastaus: En kommentoi

Kysymys: Miten reagoitte väitteeseen, että "vallitsevassa turvallisuuspoliittisessa tilanteessa teatterintekijät kerjäävät verta Suomi-neidon nenästä koettelemalla Putin-mielisten liipasinherkkyyttä ja venäläisten panssareiden osumatarkkuutta"?
Vastaus: En kommentoi


Lopetus: Kiitos haastattelusta.
Vastaus: En komm... Kiitos.
----------------------------

SLAVA!sta on kirjoittanut myös:
Donna Mobilen kirjat

lauantai 4. huhtikuuta 2015

Jotkut pitävät siitä kuumana

(Kuvat elokuvasta Piukat paikat)
ELOKUVA (dvd)  ---  Piukat paikat (Some Like It Hot, 1959)(MGM, 2001)

Ohjaaja: Billy Wilder
Käsikirjoitus: Billy Wilder, I.A.L Diamond
Näyttelijöitä: Marilyn Monroe, Tony Curtis, Jack Lemmon, George Raft, Pat O'Brien, Joe E. Brown
Genre: Komedia

Pirullisena ihmisenä laitoin piruuttani otsikkoon sanatarkan suomennoksen elokuvan nimestä Some like it hot. Onneksi elokuva on virallisesti suomennettu nimellä Piukat paikat. Elokuvan nimi on itse asiassa napattu dialogin pätkästä, joka menee suunnilleen näin:
- Jazz music. It's so hot.
- Well. Some like it hot.
Kuten huomaatte, keskustelu on luonteeltaan täysin viaton eikä yhtään pornahtava, kuten voisi luulla.


(välihuomautus: miksi kidutan ja nöyryytän itseäni kirjoittamalla näistä suurista klassikkoelokuvista? eikö oikea ratkaisu olisi vaieta ja kirjoittaa joistain helpommista aiheista? paniikki-paniikki-paniikki. Paniikki Spandex. Ei apua, tää on taas tätä. Oh shit, ei mutta kun olen halunnut kirjoittaa tästä liian-suuresta-elokuvasta jo pitkään. Nyt vain kirjoitan, tuli mitä tuli)

Palaan "normaaliin" ilmaisuun. Lyhyesti elokuvan juonesta: Vuonna 1929 Chigaco kärvistelee kieltolain rajoituksista. Hautajaisfirmaksi naamioidussa salakapakassa soittaa kaksi köyhää miesmuusikkoa (Tony Curtis ja Jack Lemmon). Poliisit ratsaavat paikan ja sen toiminta joudutaan lopettamaan - toistaiseksi. Seuraavana päivänä muusikot kärttävät keikkaduunia työnvälitysfirmassa. Heille tarjotaan työtä sadan kilometrin päässä. Päästäkseen paikalle heidän on vuokrattava auto. Autonvuokrausfirmassa asioidessaan muusikot päätyvät mafiosojen joukkoteurastuksen silminnäkijöiksi. Pelastaakseen nahkansa heillä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin pestautua saksofonistiksi ja basistiksi tyttöjazzorkesteriin naisiksi pukeutuneina. Miehet muuttuvat "Josephineksi" ja "Dapheksi". Alkaa matka Floridaan. Siellä kaikki ei luonnollisesti mene aivan putkeen...


Miksi Piukat paikat on niin hyvä elokuva? Miksi tämä herkullinen komedia ei tunnu päivääkään vanhentuneelta, vaikka se on yli puoli vuosisataa vanha? Ehkä siksi että se leikkii sukupuolirooleilla. Elokuvassa on lukuisia kohtauksia, joissa naisellisuus ja miehekkyys ovat sekoittuneet koomisella tavalla. Esimerkiksi jos vaaleaan pitsimekkoon pukeutuneella naiselta näyttävällä miehellä on päässään kipparilakki ja silmillään paksusankaiset miesten silmälasit, se vain on hauskaa. Tai jos pyöräilevälle, kippariasuun pukeutuneelle miehelle on unohtunut korvakorut korviin, kun hän on menossa treffeille hemaisevan typykän kanssa (Marilyn Monroe), ei mitenkään voi olla nauramatta. Tai jos mies puhuu puhelimessa vienolla naisen äänellä, pakostakin purskahtaa nauruun.

(välihuomautus: voi että tää teksti on siis niin boring, en mitenkään pysty välittämään komedian räjähtävää hauskuutta omassa raapustuksessani)

Piukat paikat ei tietenkään ole ainoa elokuva, jossa on otettu ilo irti sukupuolirooleista. Lähes yhtä piinallisen hauska on Sydney Pollackin elokuva Tootsie (1982), jossa pääosaa esittää Dustin Hoffman. Molemmissa elokuvissa asetelma on samankaltainen: miehet joutuvat pakon edessä esittämään naista. Tootsiessa näyttelijänä epäonnistunut Michael Dorsey on riitautunut kaikkien kanssa ja ajautunut umpikujaan. Koska hän ei enää pysty työllistämään itseään miesnäyttelijänä, ainoa vaihtoehto on aloittaa puhtaalta pöydältä naisnäyttelijänä. Samantyylinen kuvio taitaa olla myös elokuvassa Mrs. Doubtfire (?), jossa päähenkilö ei pääse tapaamaan lapsiaan isänä ja miehenä, mutta yrittää kiertää rajoitukset kohtaamalla lapsensa naisena - ja onnistuukin siinä.

(Kuvat sivulta: IMDb)
Piukkoja paikkoja katsoessani mietin myös vakavahko kysymystä, miksi on lähes tulkoon aina hauskaa, jos mies pukeutuu naiseksi, mutta mieheksi pukeutunut nainen ei juuri koskaan naurata. Ainakin minusta, jos näen mieheksi pukeutuneen naisen, koen sen ensisijaisesti pelottavana ja sen jälkeen vastenmielisenä. Todellisessa elämässä on ollut esimerkkejä, jolloin naiset ovat joutuneet pakon edessä pukeutumaan miehiksi  esimerkiksi sodan aikana välttyäkseen sieppauksilta, raiskauksilta ja murhilta. Tästä on hauskuus kaukana. Hauskaa ei ole myöskään se, jos nainen kokee painetta pukeutua miesmäisesti esimerkiksi miesvaltaisella alalla työelämässä, jotta hänen otettaisiin vakavasti.

(välihuomautus: tää teksti on täydellinen epäonnistuminen; piti kirjoittaa komediasta, ja nyt päädyin murhiin, raiskauksiin, sieppauksiin ja sortoon)

Hyvät ihmiset, suosittelen Piukkojen paikkojen katsomista elokuvana. Jos joku ei naura kertaakaan katsoessaan tätä komediahelmeä, kannattaa ehkä harkita aivoproteesin hankkimista! (myös minä harkitsen aivoproteesin hankkimista, mutta muista syistä)

(loppuhuomautus: tämän nöyryyttävän blogilässytyksen jälkeen aion syödä ruokaa, joka sisältää mahdollisimman paljon chiliä. Some like it hot.)

tiistai 24. maaliskuuta 2015

Tulkinta mission impossible


ELOKUVA (dvd)  ---  Andalusialainen koira (Un chien andalou, 1929)(Future Films, 2013)

Ohjaaja: Luis Bunuel
Käsikirjoitus: Salvador Dali, Luis Bunuel
Näyttelijöitä: Pierre Batcheff, Simone Mareuil, Luis Bunuel
Genre: lyhytelokuva (16 min), surrealismi

Otsikkoni on jälleen kerran harhaanjohtava. Luis Bunuelin surrealistista lyhytelokuvaa Andalusialaista koiraa voi tulkita, mutta ei perinteisellä tavalla.

Otteita Andalusialaisen koiran "juonesta": mies teroittaa veistä, pilvenriekale liukuu taivaalla täysikuun editse, mies vetää naisen silmää esille ja viiltää sen veitsellä auki (todellisuudessa viilletty silmä kuuluu kuolleelle vasikalle), nainen tuijottaa kerrostalohuoneiston ikkunasta kadulle, miehen kämmenen stigmasta mönkii muurahaisia, mies kopeloi naisen rintoja ja kourii pakaroita, nainen pakenee ja avaa raidallisen laatikon, mies vetää köysien varassa kahta pianoa joiden päälle retkottaa kuollut lehmä...

Elokuva rikkoo kaikkia lineaarisen kerronnan periaatteita. Sen kerronta ei sisällä ajallista tai temaattista jatkumoa. Siitä puuttuu kokonaan syy-seurausyhteydet. Ajan ja paikan yhteys ei toimi. Henkilöiden identiteetit ja henkilöiden väliset vuorovaikutussuhteet jäävät epäselviksi. Lyhyesti sanottuna Andalusialainen koira on täydellisen käsittämätön, mielivaltainen, absurdi ja järjetön. Ja sen irrationaalisuus on tahallista.

Kummalliset katkokset ajan ja paikan yhteyksissä näkyvät esimerkiksi seuraavissa kohdissa: nainen astuu kerrostalohuoneistosta ulos rappukäytävään ja päätyy samantien tuuliselle hiekkarannalle. Toisessa kohtauksessa mies tapetaan samassa kerrostalohuoneistossa, mutta hän kaatuu kuolleena maahan pihaheinikölle alastoman naisen päälle.

Elokuvassa leikitellään ajallisella kerronnalle ja sen epämääräisyydellä. Elokuvan väliteksteihin ilmaantuu mielivaltaisia ja järjenvastaisia ajanmääreitä, tyyliin "Olipa kerran", "16 vuotta aikaisemmin", "Juuri äsken" tai Keväällä". Ajanmääreet eivät kuitenkaan selvennä mitään vaan pelkästään hämmentävät - ja huvittavat. Esimerkiksi "Keväällä"-ajanmäärettä seuraa kuva, jossa mies ja nainen ovat hautautuneet hiekkaan.

Andalusialainen koira sisältää lukuisia, täydellisen käsittämättömiä jaksoja. Eräässä kohtauksessa joku mies tökkii kepillä kadulla lojuvaa irtokättä. Kohtauksesta ei selviä, kenen käsi on ja mistä se on tullut. Kohta väkeä kerääntyy miehen ympärille. Sitten poliisi saapuu paikalle, laittaa irtokäden raidalliseen laatikkoon ja ojentaa miehelle. Mitä tämä tarkoittaa? Ei mitään. Tai miksi naisen kainalokarvat pomppaavat äkisti miehen kasvoille? Ei mitään järjellistä syytä.

Elokuvan musiikkivalinnat ovat myös mielenkiintoisia. Monissa kohtauksissa soi taustalla Wagnerin musiikkia. Tunnelma vaihtelee hempeän, mahtipontisen ja surumielisen välillä. Musiikin tunnetiloille ei ole kuitenkaan juuri mitään yhteyttä elokuvan visuaalisuuteen. Pakostakin katsoja kuitenkin virittäytyy tiettyyn tunnetilaan ja odottaa näkevänsä elokuvan tapahtumissa vastineita musiikille. Mutta niitä ei ole.

Pidän elokuvaa erittäin kiehtovana juuri siksi, että se haastaa katsojan miettimään, minkälaista elokuvakerronnan pitäisi olla ja minkälaista se ei saisi olla. Andalusialaisen koiran katsominen pakottaa huomaamaan ihmisen aivoihin sisäänrakettuja ominaisuuksia, kuten pakonomaisen tarpeen selittää, ymmärtää, luokitella, määritellä, järjestää ja löytää merkityksiä. Mutta tässä elokuvassa merkitystä ei ole.

Huomaan itsestäni, että pystyn sietämään elokuvaa ilman merkitystä. Muissa yhteyksissä olen huomannut, etten pysty kestämään romaania enkä runoteosta ilman selkeitä merkityksiä. Jostain syystä minua ei myöskään häiritse merkitysten puuttuminen kuvataiteissa tai musiikissa. Näin asia vain on. En tiedä, miksi. Miksi sanallisessa teoksessa pitäisi olla merkitystä, mutta ei välttämättä kuvallisessa teoksessa?

Vielä elokuvan tulkinnasta: Pidän Andalusialaista koiraa eräänlaisena testinä, vitsinä, pilana ja parodiana lineaarisesta elokuvakerronnasta. En usko elokuvan merkitsevän mitään. Uskon, että Bunuel ja Dali halusivat vain pelleillä ja provosoida. Käsittääkseni Bunuelin luonteenpiirteissä korostui kujeilevuus.