perjantai 30. lokakuuta 2015

Jotain genreistä

En ollut tänä vuonna Helsingin kirjamessuilla ollenkaan. Syyt: kyllästyminen, inho, viha, raivo, epätoivo, pelko, ahdistus, masennus ja muut ns. negatiiviset tunteet. Muuten olen kuitenkin harrastanut kulttuuria eri muodoissa. Raportoin niistä jotain tässä pakonomaisessa pakkopullapäivityksessäni. Tavoitteenani on kai todistaa, etten ole koomassa, psykoosissa, tiputuksessa, hengityslaitteessa enkä haudassa.

Äskettäin kävin katsomassa Guillermo de Toron kauhufantasiaelokuvan Crimson Peak. Tyylillisesti elokuva linkittyy kai goottiseen kauhuromantiikkaan, koska se sisälsi synkkiä linnoja, häiriintyneitä ihmisiä, murhia, perversioita, kuolemaa ja haamuja. Goottinen kauhu kiinnostaa minua jopa niin paljon, että haluaisin lukea Ann Radcliffen The Mysteries of Udolpho (1794), jossa kuvataan mm. inkvisition julmuutta. Vähintään yhtä paljon kiinnostaa myös Matthew Gregory Lewisin The Monk (1796), jossa on inkvisition lisäksi vielä äidinmurhaa, verikekkereitä, demoneita ja munkkeja!

Muutama viikko sitten kävin katsomassa Ridley Scottin scifi-hörhöilyn Yksin Marssissa, jossa pääosaa esittää Matt Damon. Avaruus- ja scifi-leffat ovat minulle vieras genre,  ja siksi minun oli vaikea suhtautua tähän elokuvaan asiallisesti. Sympaattisen oloinen ohjaaja selosti haastattelussa, että halusi tehdä muunnelman Robinson Crusoesta. Itse olisin toivonut edes jotain realismia ja johdonmukaisuutta touhuun. Avaruusaluksessa astronautit välillä leijuvat kuin ilmattomassa tilassa, välillä istuvat tuoleilla kuin kahvilassa. Järkeä vai ei? Marsiin juuttunuta miestä välillä vaivaa -50 asteen pakkanen, välillä ei. Yksinäistä marsilaista ei epätoivo riivaa, vaan sen sijaan kuuntelee avaruusromussaan 70-luvun discomusaa. Miehen optimismi ei rakoile. Kaikkein paksuinta oli, kun Marsin ainoa ihminen alkoi viljellä perunoita ihmispaskasta ja planeetan hiekasta tehdystä seoksessa. No just joo.

Luin äskettäin Marko Hautalan kauhuromaanin Kuokkamummo. En päässyt oikein tunnelmaan kiinni. Myönnän kyllä, että Hautala kuvasi taitavasti ainakin teinien rakkautta. Kauhua en tuntenut. Samoin kävi myös, kun luin Stephen Kingin kauhukirjoja. Kauhukirjallisuus on minulle genrenä outo. Monesti minua häiritsee selittämättömät muutokset. Esimerkiksi tässä kirjassa henkilö menettää äkisti muistinsa. Miksi? Jossain toisessa kauhukirjassa henkilön tunnereaktiot muuttuvat äkisti. Miksi? Kauhugenren suurkuluttajat varmasti hyväksyvät tällaiset ratkaisut välittömästi, mutta minä ulkopuolisena kyseenalaistan niitä.

Kohta Helsingissä alkaa kauhuelokuviin keskittyvä festivaali Night Visions. Silkasta uteliaisuudesta haluaisin mennä katsomaan muutaman leffan. Erityisesti minua kiehtoo genre body-horror. Sitä edustaa Chad Archibaldin Bite-leffa, jossa ötökän puraisu aiheuttaa kuvottavia muodonmuutoksia. Esitteessä kerrotaan, että ensi-illan katsojista kaksi pyörtyi ja yksi oksensi kesken näytöksen! Elokuvan esitysajankohta on kuitenkin aamulla kello 05.15, joten väliin jää. Saman vuorokauden aikana esitetään 11 kauhuleffaan, johon voi ostaa yölipun. Ainoastaan hulluille?

Night Visionissa raflaavalta kuulostaa myös muunnelma elokuvasta Rosemaryn painajainen. Se on David Keatingin Cherry Tree, jossa on määritelmän mukaan "Hammer-kauhun saatanallisia perinteitä" ja "tummanpuhuvaa retroestetiikkaa". Hammer-kauhu? Taas uusi genre.

Olen huomannut, että on helpompi hyväksyä genrejä, jotka ovat itselleen tuttuja. Satugenressä ei hetkauta puhuvat eläimet, ajattomuus ja paikattomuus eivätkä moraaliltaan mustavalkoiset ihmiset. Olen joskus miettinyt, voiko blogikirjoituksia kutsua omaksi genreksi. Edustavatko blogit hybridigenreä, joihin on yhdistetty kirjoittajasta riippuen vähän mitä sattuu (analyysiä, arvottamista, juonireferaattia, esittelyä, päiväkirjaa, kokeellista tekstiä, pakinaa, moralisointia, tunteiden kuvaamista, omien unien kertomista, sosiaalisuutta jne)? Siksikö blogit herättivät vielä muutama vuosi sitten melkoista vastustusta, paheksuntaa, raivoa, inhoa, halveksuntaa ja pyrkimyksiä vaientaa ne - mielellään lopullisesti? Siksikö että ne eivät sopineet mihinkään jo olemassa olevaan genreen, johon on jo totuttu?

10 kommenttia:

  1. Hyvä teksti! Kiitos. Kun minä luen Kingiä, en edes ajattele, että kylläpäs tässä nyt luetaan kauhukirjallisuutta. Minä vain luen kirjallisuutta. Minusta Kingin kirjat ovat kuitenkin lähes aina lähtökohtaisesti jotain muuta kuin itse kauhua, jännitystä, scifiä, whatever - on tarinarunko, johon nyt sattuu Kingin toimesta tarttuvan kaikenlaisia mukavia spekulatiivisia palasia. =D Mutta tämä on minun näkemykseni. En lue Kingiä siksi että se olisi kauhua - luen sitä siksi koska se on Kingiä. =D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Irene! Olen kai juuttunut tuohon kauhu-sanaan. Oletan (virheellisesti?), että tunnetilani pitäisi olla alusta loppuun pelkkää kauhua. Ja kun ei ole, ajattelin että plääh. Epäilen, että olen myös liian vanha lukemaan kauhukirjallisuutta. Olisi pitänyt aloittaa alle 15-vuotiaana. Jos vieläkin vain jatkan märehtimistä, missä oli kauhua ja missä ei, niin eniten mielestäni Kingin Carrie-romaanissa. Siinä kauhu synty ihmisten pahuudesta. Toivottavasti pystyisin jonain päivänä oivaltamaan Kingistä kaikki hienoudet kuten sinä ;)

      Poista
  2. Kauhu ei ole minua varten... Tai riippuu miten se määritellään. Sitä kun on niin monenlaista. En tiennyt, että blogeja on yritetty vaientaa :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen aikaisemmin karttanut kauhua kirjoissa ja elokuvissa kuin ruttoa. Olen pitänyt itseäni hermoheikkona. Viime aikoina olen ihan uteliaisuudesta tutustunut, koska olen kuitenkin järeämpää tekoa kuin olen luullut.

      Kukaan ei tietääkseni ole lähtenyt lynkkauslinjalle taistellessaan bloggaajia vastaan. Lähinnä on ollut verbaalisia hyökkäyksiä (kritiikiksi naamioituna). Olen tulkinnut ne yrityksiksi vaientaa bloggaajat. Joku muu on saattanut tulkita ne ihan vain keskusteluksi ;)

      Poista
  3. Minä otan kauhuni mieluummin elokuvina tai tv-sarjoina. Kuulostaa ehkä oudolta (tai sit ei), mutta monet kauhuleffat ovat erittäin visuaalisia ja saan niistä virikkeitä omiin töihini. Tykkään myös katsella ns. kauhutaidetta ja/tai muutenkin synkkiä kuvia. Kauhukirjallisuutta en sen sijaan enää juuri lue (nuorempana luin enemmän). Kauhun ei tosiaan tarvitse olla koko ajan kauhua, kuten Irene jo totesi. :)

    Hyvä kirjoitus ja hyvä, että tulit kertomaan ettet ole esim. hengityskoneessa tai kuollut!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minullekin kauhun tunnelma välittyy ehkä tehokkaammin visuaalisesti elokuvina ja tv-sarjoina. Tai oikeastaan elokuvissa kauhua synnyttää parhaiten musiikin ja kuvan yhdistelmä. Pelkässä tekstissä on vaikea päästä samoihin sfääreihin.

      Tulikin mieleen, että kaikkein pelottavin kauhuleffa, Manaaja, ole pelkkää kauhua alusta loppuun vaan alkuosa on hämäävän rauhallinen. Se tuudittaa katsojan harhakuvitelmaan, että täähän on ihan lälly elokuva. Ja sitten kun kauhu vihdoin alkaa, sille ei näy loppua.

      Joo olen huomannut, että sinua inspaavat hautausmaat ja autiotalot ;) En tosiaan ole delannut enkä muuttunut vihannekseksi :D

      Poista
  4. Kiinnostavaa pohdintaa kauhusta.
    Minulla tulee ensimmäiseksi mieleen, ettäs eon todell vaikea laji ja menee epäonnituessaan komiikan puolelle.
    Noista mainitsemistasi tunnen vain Rosemaryn painajaisen, siis leffan. Koin sen kihelmöivän jännittävänä silloin, kun se oli uusi. Psykologinen kauhu on minulle ehkä se ainoa kauhun laji, josta osaan nauttia. Ai niin, olenhan minä sekä lukenut Kingiä että nähnyt hänen kirjojensa pohjalta tehtyjä elokuvia, joista vain jotkut harvat hyviä, kuten kirjoistakin.
    Nyt tulee mieleni yksi yllättävän hyvä leffa, jossa hyytävän surullinen loppuratkaisu, ei siis minkäänlaista fyysistä väkivaltaa, vain mysteeri ja hiipien lisääntyvä kauhu, The Others.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ne vähät kauhuleffat, joita olen nähnyt, ovat olleet uskottavaa kauhua. Yhtenä esimerkkinä tahattomasta tulee mieleen vain elokuva Seitsemäs sinetti (?), jossa yhdessä kohtauksessa mustaan kaapuun pukeutunut mies istuu auton ratissa (yhdistelmä mystiikka+arkipäivä nauratti).

      Rosemaryn painajainen on mielestäni onnistunutta psykologista kauhua. Siinähän ei saa selvää, onko nainen hullu vai ovatko hänen läheisensä oikeasti saatanalle vihkiytyneitä. Loppuratkaisukin on kammottavan epäselvä. Leffahan taisi perustua kirjaan, jota en ole lukenut.

      Mielestäni olen nähnyt The Others. Muistaakseni siinä nainen oli kohdannut tragedian tai tarkemmin sanottuna aiheuttanut itse tragedian, mutta ei uskonut sitä todeksi. Muistaakseni leffassa liikuttiin myös lähellä hulluutta. Toimiva ratkaisu.

      Kingin kirjoihin perustuvista leffoista on parhaiten jäänyt mieleeni elokuva, jossa mieskirjailija on talossa sekopäisen naisen vankina, joka taitaa lopulta leikata miehen jalan irti. Karseeta.

      Poista
  5. "En ollut tänä vuonna Helsingin kirjamessuilla ollenkaan. Syyt: kyllästyminen, inho, viha, raivo, epätoivo, pelko, ahdistus, masennus ja muut ns. negatiiviset tunteet. Muuten olen kuitenkin harrastanut kulttuuria eri muodoissa. Raportoin niistä jotain tässä pakonomaisessa pakkopullapäivityksessäni. Tavoitteenani on kai todistaa, etten ole koomassa, psykoosissa, tiputuksessa, hengityslaitteessa enkä haudassa."

    En ole vielä ikinä lukenut yhtä räjähtävää ja kiiinnostavaa blogikirjoituksen alkua kuin yllä siteeraamani;) Minäkään en ollut kirjamessuilla, mutta olin reisussa.

    Siis nuo filmitkö sinut saivat raivotuilaan? Minä en pidä fantasiasta enkä fantasiakauhusta, joten olen miettinyt kovasti, miksi luin Hautalan Unikoiran ja vielä pidin siitä! Yirätn kartaa fantasiaa ja etsin mieluummin vaikka mystiikkaa. Miten Oneironin kannessa voi lukea sana 'fantasia'? Minulle se oli jotain, joka voisi olla mahdollista. Emmehän mm sentään tiedä kaikkea...otaksun. Katsoin Jack Nicholssonin takia epäonnekseni Hohdon ja voin sen jälkeen ihan huonosti;) Ei mun genre eli ei mun lajityyppi.

    Suomessa karsastetaan helposti kaikkea uutta. Nyt blogit ovat jo jokapäiväisyyttä, joten voimme alkaa odottaa, mitä seuraavaksi?

    <3

    VastaaPoista
  6. Hämeen hitaana vastaan vasta nyt, vaikka olenkin stadin friidu (ainakin nykyisen asuinpaikkani perusteella). Kiitoksia vaan kohteliaisuudestasi! En enää muista, mistä silloinen raivohulluuteni johtui. Yleensä normipäivääni kuuluu raivohulluuden sekaisia tuntemuksia. Monenlaiset asiat rupeavat tökkimään ja turhauttamaan.

    Jack Nicholson on hyvä näyttelijä. Tuskin kuitenkaan sopii rakastajan rooliin romanttiseen komediaan. Hohtoa pidän taiteellisesti vaikuttavana elokuvana. MIkään "feel good" -elokuva se ei todellakaan ole. Kai enemmänkin "feel bad" ja "not be able to sleep" -elokuva ;)

    Oneironia en ole lukenut. En ole varma, onko lukenut Lindstedin edellisen (Sakset?).

    VastaaPoista