Sivut

torstai 30. toukokuuta 2013

Oopperaa!!!


MUSIIKKI/ OOPPERA  ---  W.A. Mozart: Taikahuilu (Sibelius-Akatemia, esityspäivä 29.5.2013)

Kävin eilen katsomassa ja kuuntelemassa Mozartin oopperan Taikahuilun Sibelius-Akatemian konserttisalissa. Esitys oli toteutettu osittain opiskelijavoimin ja ilmeisesti siksi sisäänpääsymaksu oli nolla euroa. Olen nähnyt Taikahuilun myös Kansallisoopperassa. Pidin molemmista esityksistä yhtä paljon. Kansallisoopperan esityksessä ihastelin visuaalista puolta, kuten puvustusta, lavastusta ja valaistusta. Sibelius-Akatemian puvustus, maskeeraus ja lavastus oli toteutettu nollabudjetilla, joten se ei tietenkään pysty kilpailemaan rahakkaan tuotannon kanssa. Puvustus oli kuitenkin tyylillisesti yhtenäinen, joten siinä mielessä myös sitä oli ilo katsella.

Sibelius-Akatemian esityksessä keskityin huomattavasti enemmän pelkkään musiikkiin kuin Kansallisoopperassa, jossa silmänruoka vangitsi huomioni. Eilisessä esityksessä en pystynyt havainnoimaan visuaalista puolta senkään takia, että en yksinkertaisesti nähnyt kaikkea, koska penkkirivit eivät nouse. Eilen kuitenkin koin löytäneeni musiikin aivan uudella tavalla. En vieläkään pysty käsittämään, miten on ylipäänsä mahdollista laulaa niin upeasti kuin mihin oopperalaulun opiskelijat ja ammattilaiset pystyvät. Tunnelma salissa oli ajoittain epätodellinen ja absurdi, koska tilana sali muistutti yläasteen jumppasalia (vain puolapuut puuttuivat), mutta laulajat ja muusikot olivat huipputasoa!

Laulajista kiinnitin eniten huomiota samoihin henkilöihin, jotka olin jo entuudestaan nähnyt Arkadia International Bookshopin esittelytilaisuudessa. Kanadalaissyntyinen Emili Losier veti pökerryttävän Paminan roolin. Petri Vesa oli Taminon roolista. Ilmeisesti samassa tilaisuudessa oli myös Sarastroa esittävä Matti Turunen. Esityksessä hullaannuin myös Juha-Pekka Mitjosen Papagenoon ja suuni loksahti auki kohdassa, jossa Yön kuningatar Tuuli Takala lauloi tunnetun koloratuuri(?)osuuden (anteeksi vaan, mutta maallikkona musiikkitermit ovat huteralla pohjalla). Esitteestä huomasin, että Tuuli Takala esiintyy samassa roolissa myös Kansallisoopperassa tämän vuoden syksyllä.

Esittelytilaisuudessa uskaltauduin kysymään tyhmän kysymyksen eräältä oopperalaulun opiskelijoista. Kysyin, miten on mahdollista tuottaa niin voimakkaita ääniä kuin oopperalaulajat pystyvät. Vastauksen mukaan kaikissa ihmisissä on synnynnäisesti kyky tuottaa voimakkaita ääniä, mutta se alkaa surkastua iän myötä, koska lapsien huutamista ja kirkumista aletaan rajoittaa. Oopperalaulun opiskelijan mukaan oopperalaulussa on kyse nimenomaan siitä, että "opetellaan uudelleen huutamaan" (en ole varma, esittikö hän tämän aivan vakavalla naamalla, mutta uskottavalta se kuulostaa). Hänen mukaansa ammattilaulajat osaavat myös käyttää koko kehoaan äänen tuottamiseen.

Takaisin Taikahuiluun. Olen tosissani yrittää hahmottaa Taikahuilun juonta, mutta se ei meinaa aueta, ei sitten millään. Mutta oopperathan taitavat olla kuuluisia epärealistisista juonistaan, joissa toinen toistaan oudoimmat juonenkäänteet seuraavat toisiaan.

Seuraavaksi suoria sitaatteja ohjelmalehtisestä ja suluissa omia kommenttejani kursivoituina:

1. Näytös
Kapinallisten johtaja Sarastro on kidnapannut Yön kuningattaren, kaupungin hallitsijan, tyttären Paminan. (Onko Yön kuningatar perustanut pimeyden ja pahuuden valtakunnan, jota vastaan Sarastro armeijoineen on ryhtynyt taistelemaan? Yrittääkö Sarastro kidnappauksellaan kiristää Yön kuningatarta vai havitteleeko hän Paminaa puolisokseen?)

Yön kuningattaren sihteerit, kolme naista, löytävät eksyneen opiskelijapojan, Taminon, ja tuovat hänelle kuningattaren viestin: Pamina on pelastettava. Itse kuningatarkin käy esittämässä tämän pyynnön. (Tuntevatko Tamino ja Pamina toisensa entuudestaan? Ovatko he rakastavaisia? Mikä on Yön kuningattaren suhde Taminoon? Miksei Yön kuningatar itse mene pelastamaan Paminaa?) 

Tamino ja hänen uusi ystävänsä, yksinäinen lintumies Papageno, lähtevät matkaan heille lahjoitettujen taikahuilun ja kellopelin kanssa,  mutta joutuvat toisistaan erilleen matkan varrella. (Mikä ihmeen lintumies? Kuka lahjoittaa heille taikahuilun ja kellopelin ja miksi? Miksi Papageno lähtee mukaan pelastamaan Paminaa, vaikka ei ilmeisesti edes tunne tätä?)

Papageno löytää pakomatkalla olevan Paminan, ja joutuu vaikeuksiin ilkeän Monostanoksen kanssa. (Mistä Monostanos yhtäkkiä tähän ilmaantuu? Kuka hän on ja miksi hän on ilkeä? Miten Papageno tunnistaa Paminan ja miten ihmeessä juuri he törmäävät toisiinsa?)

Kauniista Paminasta haaveilevan Taminon taas on pysäyttänyt Sarastron apulainen. Lopulta itse Sarastro tulee paikalle, saa koko porukan kiinni ja vie heidät mukanaan. (Mihin Sarastro tarvitsee koko porukkaa? Miksei hän sieppaa pelkkää Taminoa?)(toista näytöstä en jaksa referoida; samat epäselvyydet jatkuvat myös siinä)

Mutta onko juonen uskottavuudella tai selkeydellä edes merkitystä, jos musiikki lumoaa? Kai korkeakulttuurin tuotteesta voi nauttia, vaikka ei ymmärtäisikään sitä sataprosenttisesti.

Myöhempi lisäys:
Innostuin Taikahuilusta sen verran, että kävin kirjastossa lainaamassa teoksen cd:nä. Uskon ja toivon, että lukemalla henkilöhahmojen dialogeja libretosta samalla kun kuuntelen musiikkia, saan oopperan vihdoin haltuun! Dialogeista hahmojen henkilödynamiikka hahmottuu paljon paremmin kuin juonireferaatista, jonka ei ole tarkoituskaan kuvata muuta kuin henkilöhahmojen tekemisiä ja menemisiä. Oopperan kuunteleminen ja tekstien lukeminen käy myös erinomaisesta saksankielenkurssista!

tiistai 14. toukokuuta 2013

Elokuva epämukavuusalueelta

Kuvat: Finnkino
ELOKUVA  ---  Fede Alvarez: Evil Dead (2013)

En ole kauhufani, mutta päätin siitä huolimatta käväistä katsomassa tämän Fede Alvarezin kauhuelokuvan Evil Dead. Elokuva on uusintaversio Sam Raimin ohjaamasta kulttielokuvasta vuodelta 1981. En ole nähnyt kehuttua alkuperäisversiota, joten en pysty vertailemaan niitä keskenään. Uusintakierros ei tehnyt minuun juuri mitään vaikutusta. Tietysti elokuva säpsähdytti ja hätkähdytti hetkellisesti, mutta muutoin se on jo melkein haihtunut mielestäni. Siksi tuntuukin pöljältä kirjoittaa mitäänsanomattomasta elokuvasta. Mutta kun olin jo etukäteen päättänyt kirjoittaa kauhuelokuvasta ulkopuolisen näkökulmasta, niin kirjoitan tämän postauksen valmiiksi, vaikka hampaat irvessä.

Leffassa viisi nuorta vetäytyy metsän keskellä sijaitsevaan rähjäiseen mökkiin huumevieroitukseen. Nuori nainen on aikaisemmin yrittänyt katkaista huumekierteen, mutta ei ole siinä onnistunut. Naisen veli, tuttu sairaanhoitaja ja muutama ystävä järjestävät mökin suljetussa oloissa rajun irtautumisen huumehelvetistä. Koin alkuasetelman teennäisenä. Miksi kukaan lähtisi syrjäiseen mökkiin amatöörivoimin järjestämään jotain niinkin raastavaa kuin huumevieroitus?

Kaikki menee tietysti päin prinkkalaa. Mökissä löyhkää kalmalle ja sen syyksi paljastuu kellarin katossa roikkuvat kissanraadot. Noidat ovat ilmeisesti harjoittaneet siellä mustaa magiaa. Kellarista löytyy myös muoviin kääritty ja piikkilankaan kiedottu nahkakantinen kirja. Ties minkä eläimen tai ihmisen nahasta kirjankansikin on kyhätty kokoon. Eräs nuorista ei voi vastustaa salaperäisen kirjan salaisuutta. Hän avaa paketin ja tietysti kirjan sivuilta pölähtävät demonit valloilleen.

Demoneita tunkee kohta taloon ovista ja ikkunoista. Vuorotellen nuoret joutuvat demonien hyökkäyksen uhreiksi. Demonien riivaamaan ihmisen tunnistaa oudoista silmistä, muuttuneesta konemaisesta äänestä, väkivaltaisesta käytöksestä ja rivoista puheista. Demonien riivaamiin ihmisten ruumiisiin ilmaantuu myös kuvottavia epämuodostumia. Verta ja visvaa tihkuu haavaumista.

 Sitten seuraa kauhuelokuvien perusjuttuja, kuten raajojen leikkaamista irti moottorisahoilla, elävältä hautaamisia, elävältä polttamisia, aseilla uhkailua ja naulojen ampumisia päähän, käsiin ja jalkoihin sähkökäyttöisellä "naulaajalla". Jeps jeps. Koko ympäröivä maailma demonisoituu. Joki alkaa äkisti tulvia, lammet nielevät autoja ja puut vangitsevat uhreja syleilyynsä taipuisilla oksillaan.


Elokuvan voi tulkita monella tapaa. Demoneita voi pitää joko todellisina tai niiden voi tulkita heijastavan huumevieroituksen tuskaa. Tai demonit voivat olla merkkejä hulluudesta. Huumeista irti pyristelevän naisen ja tämän veljen äiti kuoli mielisairaalassa hulluna. Elokuvaa katsoessani pohdin, onko myös mies psykoosissa erilaisten harhojen vallassa. Ovatko väkivaltaiset demonit todellisia vai miehen pään sisäisiä painajaiskuvia? Ja naista riivaa valkoinen, huumaava jauhe, josta hän haluaa epätoivoisesti eroon. Mene ja tiedä. Ikävä juttu on, että en edes välitä. Elokuva ei mennyt niin syvälle ihon alle, että jaksaisin jäädä tulkintavaihtoehtoja miettimään. Huumeet, hulluus vai demonit - ihan sama. Kauhuleffakiintiöni taisi tulla tämän vuoden osalta täyteen.

torstai 9. toukokuuta 2013

Psykologinen (epä)uskottavuus komediassa

(kuva sivulta: Finnkino)
ELOKUVA  ---  Seth Gordon: Väärät paperit (Identity Thief, 2013)

Varoitus: spoilerivaroitus ja muuta tunnelmaa latistavaa

Kävin eilen katsomassa komediaksi luokitellun elokuvan Väärät paperit. Elokuvaa katsoessani ajattelin, että minulla ei ole siitä mitään sanottavaa, mutta tässä istun kuitenkin naputtamassa. Muutamassa kohdassa naurahdin, mutta pääsääntöisesti häiriinnyin elokuvan psykologisesta epäuskottavuudesta. Tietysti tiedän, että komedian ei edes tarvitse olla psykologisesti uskottava. Mutta tämä elokuva jäi ärsyttävällä tavalla haahuilemaan draaman ja komedian välimaastoon. Aivan kuin ohjaaja ei olisi itsekään osannut päättää, haluaako hän varoittaa identiteettivarkauksien vaaroista, kertoa sosiopatiasta luonnehäiriönä, kuvata perhe-elämän ristiriitoja vai luoda koomisen asetelman punkeron huijarinaisen ja laihan ekonomin välille. 

Elokuvan miespäähenkilö (Jason Bateman) työskentelee asiantuntijatehtävissä menestyvässä firmassa. Raha virtaa. Kotona odottavat vaimo ja kaksi pientä lasta. Tulevaisuus näyttää hyvältä. Sitten puhelin soi ja mies menee hölmöyksissään luovuttamaan kaikki henkilötietonsa tuntemattomalle naiselle (Melissa McCarthy), joka väittää edustavansa vakuutusyhtiötä. Kuka korkeasti koulutettu asiantuntija menisi näin helposti lankaan? Soittaja on tietysti sosiopaatti-huijarinainen, joka haluaa henkilötiedot voidakseen käyttää miehen varastettua pankkikorttia. Naisella on kotonaan lisää varastettuja kortteja ja "mankeli", jolla hän voi monistaa niitä. Huijarin elämän täyttää hillitön shoppailu ja biletys.

Kohta poliisit saapuvat pidättämään miehen. Mies yrittää todistella syyttömyyttään. Poliisit uskovat miehen joutuneen identiteettivarkauden uhriksi. Ongelmaksi muodostuu amerikkalaisten osavaltioiden erilaiset lait. Miehellä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin lähteä henkilökohtaisesti pidättämään huijarinaista. Kuka toimisi näin? Ei kukaan. Nainen vastustelee aluksi, mutta suostuu kuitenkin lähtemään autolla ajamaan Floridasta satojen kilometrien päähän miehen kotikaupunkiin selvittelemään työpaikkasotkuja. Mitä järkeä tässä on? Ei mitään.

Ja miten huijarinaisen persoonallisuus voi muuttua manipuloivasta ja valehtelevasta sosiopaatista empaattiseksi ja katuvaksi ex-rikolliseksi? Ei taaskaan mitään järkeä. Nainen kokee elokuvassa oudon "ihmeparanemisen", kun hän kuulee puhelimessa miehen lasten äänet. Se riittää palauttamaan naisen rikoksen poluilta kunnon kansalaiseksi. Kaikkein korneinta on, että elokuvan lopussa parantunut sosiopaatti istuu katuvana vankilassa, jonne hän menee tietysti vapaaehtoisesti. Mies tulee perheineen tapaamaan naisvankia ja he viettävät yhdessä kerrassaan ihastuttavaa laatuaikaa. Siitäkin huolimatta, että nainen on identiteettivarkauksillaan tuhonnut miehen talouden ja melkein aiheuttanut tämän irtisanomisen. Aivan uskomatonta hölynpölyä!

En väitä, että arvostamissani komedioissa psykologinen uskottavuus olisi viety huippuunsa. Mutta niissä ei myöskään poukkoilla opettavaisen ja "koskettavan" draaman välillä, vaan komedialliset ainekset vedetään reippaasti överiksi. Esimerkiki elokuvassa Tootsie (1982) on täysin epäuskottava juoni, jossa umpikujaan itsensä ajanut miesnäyttelijä työllistää itsensä naisnäyttelijänä. Eihän tällaista tapahdu, mutta sillä ei ole mitään merkitystä, koska komedia toimii. Samaten komediassa Bruno (2009) ei paistatella realismilla. Siinä itävaltalainen, homoseksuaali muotitoimittaja lähtee potkut saatuaan suoraan Itävallasta Amerikkaan ja koukkaa sitä ennen Afrikassa adoptoimassa itselleen ja homoparilleen mustaihoisen vauvan. Täydellistä hölynpölyä, mutta komedia toimii siitä huolimatta. Komedia Spinal Tap (1984) jaksaa myös naurattaa, vaikka mokumentissa fiktiivinen rockbändi syöksyy epäonnisesta selkkauksesta toiseen. Sen sijaan Väärät paperit ei juurikaan naurattanut komediana, koska se jäi harmillisesti puolitiehen.

sunnuntai 5. toukokuuta 2013

Miten kirjoittaa esityksestä, josta ei muista (juuri) mitään?

(Kuva sivulta: Kapsäkki)
MUSIIKKITEATTERI  ---  Iiro Rantala & Riku Nieminen - Kapsäkkipimeää (esitys 3.5.2013, Musiikkiteatteri Kapsäkki, Helsinki)

Iiro Rantala pimputti pianoa, lauloi ja puhui. Riku Nieminen paukutti rumpuja, lauloi, puhui, tanssi, kiljui ja kiroili. Sara Puljula soitti bassoa, lauloi, puhui, tanssi ja kiroili. Esitykseen oli liitetty varoitustarra K-18. Mutta mitä muuta tapahtui? Miten (ja miksi) kirjoittaa esityksestä, josta ei muista paljon mitään?

Jossain vaiheessa esitystä Iiro Rantala sai profeetallisen ilmestyksen Helsingin kaupunginteatterin syksyn ohjelmistosta. Ilmeisesti Asko Sarkolan henki meni Iiro Rantalan (elävään) ruumiiseen ja kertoi kaiken tulevasta ohjelmistosta. Musikaalissa Cats ihmisesiintyjät on korvattu oikeilla kissoilla, koska näin saadaan laitosteatterin talous kuntoon. Nokkelasti nimetysssä musikaalissa Musiikin saundi on kyse... musiikin saundista. Siinä laulajat ovat korvattu määkivillä vuohilla. Lapsille tarkoitetussa ohjelmistossa Hannele Lauri esittää Dildomonologeja. Tälläinen oli Iiro Rantalan profeetallinen ilmestys. Vai oliko se sittenkin sketsi? Mistä ihmeestä sen voi tietää?

Riku Nieminen esitti Pariisista saakka raahattua Lasse Pöystiä (vai Pentti Siimestä?). Pöysti/Siimes ilmaantui lavalle alushoususillaan ja alavatsa pömpöttäen. Mutta mistä hän kertoi? En kuolemaksenikaan muista. Sen muistan, kun juopunut ja kiroileva Pekka Himanen (tai sitä esittävä Riku Nieminen) kertoi huolestuttavasta köyhtymisestään, koska valtion rahavirrat ovat sulkeutumassa. Mieleeni palautui myös kohtaus, jossa ranskalaisaksentilla puhuva Riku Nieminen kertoi kainalokarvojensa letityksestä ja muista ranskalaissyndroomistaan. Näinkö ja kuulinko myös kohtauksen, jossa näyttelijä-muusikko laulaa yllättävän kovaa ja korkealta? Falsetissa?

Ja mitä muuta? Sketsi vedenjuomisesta? Homoeroottinen sketsi, jossa Riku Nieminen tulkitsee Iiro Rantalan takataskussa roikkuvan valkoisen liinan merkiksi jostain oudosta milkkismistä (tai jotain sinne päin). Ai niin, koko esityksen aloitti Iiro Rantalan diaesitys musiikillisen tilaustyön säveltämisestä eri maissa. Afrikassa säveltäjä sai vaikutteita paikallisista heimorytmeistä ja Latinalaisessa Amerikassa muusikkoa inspiroi eniten sambatanssijan takapuoli. Siitä oli oikein havainnollistava diakuva valkokankaalla.

Eräässä vaiheessa Iiro Rantala ilmaantui lavalle esittelemään hanuriaan. Iiron hanuri oli pieni, kiinteä ja käteen hyvin sopivaa mallia. Iiron hanuri levisi yllättävän laajalle alueelle ja se kykeni myös kapenemaan todella tiiviiksi, kompaktiksi kokonaisuudeksi. Valehtelematta voin väittää, että Iiron hanuri laajeni ja supistui voimakkaasti. Samalla kun Iiro näpelöi omaa hanuriaan, siitä lähti todella mukava ääni.

Toivottavasti kukaan ei käsitä edellistä kappaletta väärin. Viittasin siis koko ajan Iiro Rantalan uuteen(?) aluevaltaukseen eli harmonikansoittoon. Ettei vain joku luule, että olisin kirjoittanut Iiro Rantalan perseestä? Sellainen ei tulisi mieleenkään. Ei todellakaan. Miten joku voi edes ajatella jotain tuollaista? Että minä kirjoittaisin blogiini jotain noin epäasiallista? Ei iki maailmassa. Pois se minusta. Kerta kaikkiaan aivan järkyttävä ajatus!

Kapsäkkipimeää-esityksessä pidin eniten kohdista, joissa muusikot lauloivat tai soittivat tavallaan väärin. Enemmän sellaista. Totta kai se naurattaa, jos ammattimuusikot laulavat tai soittavat tahallaan väärin. Sen sijaan siinä ei ole mitään huvittavaa, jos amatöörit soittavat tai laulavat vahingossa väärin.

Näin viikonloppuna myös tanssiesityksen Rock the Ballet Savoy-teatterissa. Valitettavasti tai "valitettavasti" en voi kirjoittaa siitä enempää, koska en muista esityksestä juurikaan mitään. En voinut keskittyä Rock the Ballet -esitykseen sataprosenttisesti, koska Iiron hanuri pyöri koko ajan mielessäni. Hanuri merkityksessä harmonikka. Tietysti. Totta kai. Ilman muuta.