Medusan huoneessa

Saara Turusen näytelmä Medusan huone Kansallisteatterissa

Medusan huone, Kansallisteatteri, näytös 11.1.2019

Rooleissa: Elina Knihtilä, Tommi Korpela, Katja Küttner, Aksinja Lommi, Ylerni Rajamaa

Kolme miestä on ahtautunut yhteen nojatuoliin. He kuuntelevat radiosta formuloita. Moottorit pörisevät. Kiihdytyksistä kuuluu vinkuva ääni. Selostus puuttuu. Katsomossa minua alkaa naurattaa. Lavalle saapuu nuori epävarma nainen. Hänellä on kädessään kirja. Nainen kertoo formuloihin uppoutuneille miehille, että on juuri lukenut Virginia Woolfin Oman huoneen. Hän sanoo hennolla äänellä, että naisen pitäisi saada oma huone voidakseen kirjoittaa ja kehittää itseään. Miehiä ei kiinnosta. Nainen huitoo kädellään miesten kasvojen edellä. Ei mitään reaktiota. Formulat pauhaavat. Katsomossa nauran jo niin paljon, että vatsalihakset alkavat kramppaamaan ja pelkään tukehtuvani.

Miksei kukaan ollut kertonut minulle etukäteen, että Saara Turusen käsikirjoittama ja ohjaama näytelmä Medusan huone on hillittömän hauska? Miksen ollut saanut tietää, että feministinen, fragmentaarinen ja ei-lineaarinen teatteriteos voisi hullaannuttaa minut ja palauttaa uskoni nykyteatteriin? Aika pitkäänhän ehdin jo olla todella tympääntynyt teattereiden huutamismaneereihin, mekkalointiin ja katsojien savustamiseen mahorkan hajulla ja ties millä savupommeilla ja valojen välkyttelyyn niin että migreenikohtaus melkein pamahtaa päälle.

Jo ensisilmäyksellä, kun lässähdimme katsomon samettituoleille, hillitty ja vanhahtava Milja Ahon lavastus alkoi kiehtoa minua. Huoneessa oli jotain tuttua, mummolamaista, mutta samalla jotain vierasta. Näyttämön huoneen seinät oli maalattu vihertävällä kuultomaalilla. Huonekalut olivat vaaleanruskeaa puuta ja rakenteeltaan siroja. Lämminsävyiset koristeelliset pöytälamput valaisivat huonetta kodikkaasti. Ikkunan edessä oli läpikuultava valoverho, josta näkyi ulkovalojen valaisinkimppu. Medusan huoneessa on useita kuultovalkoisella maalattuja ovia. Muistiin tarrautui yksityiskohtana vaatekaapin oven rinkulapäinen avain.

Medusan huoneessa ovet avautuvat ja sulkeutuvat tiuhaan tahtiin. Henkilöt, jotka astuivat huoneeseen, edustavat stereotyyppisiä sukupuolirooleja. Mutta onneksi kaikkea muuta kuin ikiaikaista huoraa ja madonnaa. Ovista marssii sisään kanapäistä naista, sikapäistä miestä, 50-lukulaista miellyttämishaluista mutta epävarmaa kotirouvaa, suklaata mussuttavaa ja nojatuolilla lojuvaa tytöntylleröä, diskotanssiin hurahtanutta nuorta naista, seksuaalisesti häpäistyä neitoa, tärkeilevällä äänellä puhuvaa terapeuttia joka jaksaa syyllistää uhria. Ja stereotyyppisiä miehiä, jotka kuuntelevat formuloita, lukevat pelkästään mieskirjailijoiden kirjoittamia kirjoja, mielellään rasvaisen pornografisina versioina, ahdistelevat ja hyväksikäyttävät naisia mutta muistavat samalla esiintyä kärsivinä uhreina, jotka on kautta historian kohdeltu kaltoin. Mahtuu mukaan yksi juuri avioon astunut hääpari, morsian kietoutuneena valkoiseen pitsiin ja mies mustassa frakissaan.

Voisi ehkä helposti kuvitella, että näin stereotyyppisistä aineksista syntyy lähinnä pedagoginen ja moralisoiva opetusvideo, jossa feministinen agenda paistaa läpi, mutta ei, siitä kehkeytyi viihdyttävä mutta vakava, raskas mutta kepeä teatteriteos. Itse luonnehtisin Medusan huonetta feministiseksi komediaksi, niin uskomattomalta yhdistelmältä kuin se kuulostaakin.

Komediallisuus rakentuu näytelmässä monin tavoin. Eniten omaan nauruhermooni osui tapa liittää toisiinsa yhteensopimattomia kohtauksia. Eräässä kohtauksessa alusvaatteisillaan riisuuntunut nainen tanssii riehakkaasti yksin huoneessaan. Nainen irrottelee ja revittelee diskomusiikin tahdissa. Äkisti ovi aukeaa ja sieltä astuu hääpari. Tanssiva nainen yrittää piiloutua katseilta. Hän ryömii lattialla juhlaväen katseita pakoon.

Koomisuutta syntyi myös Janina Rajakankaan koreografisista ratkaisuista. Lavalla kontataan ämpärit päässä, hypitään Säkkijärven polkan tahtiin, tanssitaan tahallaan väärin ja ripustetaan peruukkeja pyykkinarulle kuivumaan. Ylipäänsä yllättäminen on usein komedian ytimessä. Itse räjähdin nauramaan kohtauksessa, jossa epävarma kahvilan naisasiakas kyllästyy lopulta omaan epävarmuuteensa ja turhautuneena rääkyy tarjoilijalle pois lähtiessään.

Vakavimmillaan näytelmä pureutuu kysymyksiin seksuaalisesta ja fyysisestä väkivallasta. Lavalla kolme miestä häpäisee naisen. Kohta huoneeseen astuu koko olemuksellaan arvovaltaa viestittävä miesterapeutti. Hän ottaa leveän haara-asennon ja puhuu tärkeilevällä äänellä uhria syyllistäen. Tilanne päätyy tietysti siihen, että häpäisty nainen pyytää anteeksi hyväksikäyttäjiltään. Miehet virnuilevat ja luikkivat tiehensä. Valitettavan yleinen asetelma kautta historian.

Näytelmä sivaltaa myös kirjallisen kaanonin miesvaltaisuutta. Lavalla joku kysyy, miksi Shakespearen Hamletia pidetään merkittävämpänä teoksena kuin esimerkiksi Bronten Sivustakatsojan tarina. Onko kyse kirjallisesta paremmuudesta vai onko Hamletia vain siteerattu enemmän? Mitä enemmän jotain teosta siteerataan, sitä vankemmin teos ankkuroituu kirjalliseen kaanoniin.

Mieskirjailijoiden tuotantoa ja niiden vastaanottoa käsitellään näytelmässä hauskasti. Lavalla luetaan ääneen otteita Bukovskin Postikonttorista. Tekstinpätkässä vilisee persettä ja pillua. Mies kuuntelee Bukovskin ”sanataidetta” nautiskellen takakenossa. Katsomossa alkaa naurattaa. Nauru vain yltyy, kun miehet piehtaroivat tai onanoivat kirjapinoissa, joista tihkuu pornografista kuvausta heteromiehen halusta.

Pidin Medusan huoneesta niin paljon, että mielelläni näkisin sen uudestaan. Teatterin käytävillä kuulin huhuja, että näytelmän mahdollisesta jatkosta neuvotellaan parhaillaan. Katsojan näkökulmasta olisi hullun hommaa, jos näin suosittu ja erikoinen näytelmä poistuisi ohjelmistosta.

Olen lukenut joskus aikaisemmin Saara Turusen romaanin Sivuhenkilö. Rasituin kirjan jaarittelevasta kirjoitustyylistä enkä jaksanut blogata siitä. Oikeastaan ällistyin, että saman kirjoittajan teatterituotos on näin napakkaa settiä. Pidin näytelmässä myös siitä, että repliikit jäljittelivät puhekieltä. Tota- ja niinku-sanat kuuluvat tavalliseen puhekieleen eikä niitä oltu karsittu repliikeistä.

Yritin tässä blogitekstissäni mukailla Sivuhenkilön monisanaista ja höpöttävää kirjoitustyyliä, mutta en koe onnistuneeni. Vihoviimeinen yritys: Vaikka seurasin näytelmää intensiivisesti, huomasin syrjäsilmällä vasemmalla äärilaidalla oudon hahmon. Alimmalla pyörölehterillä istuu valkoiseen kauluspaitaan ja kravattiin pukeutunut keski-ikäinen mies. Mielessäni välähtää kauhukuva lukemastani tietokirjasta Helsingin henget. Siinä kerrotaan, että Kansallisteatterissa kummittelee. Käännyn vilkaisemaan lehterillä yksin istuvaa miestä moneen otteeseen. Tuossako se nyt on, teatterin kummitus? Aika outoa, pukeutuvatko kummitukset tosiaan noin modernisti tai sanoisko asiallisesti ja virastohenkisesti. Luulisi, että kummitukset sonnustautuvat vanhanaikaisempiin vaateparsiin, ehkä jotain tummanpuhuvaa kaapua, pahaenteistä laahusta? Käännyn taas vilkaisemaan vasemmalle puolelleni ja siellähän se on, kummitus. Vai sittenkin näköharha? Ei olisi kannattanut lukea sitä kirjaa. Alkaa nähdä ihan olemattomia. Vai onko mies kuitenkin ihan tavallinen ihminen? Mutta miten se siellä yksin istuu? Todella outoa. Ei se vaan sieltä katoa. En osaa tätä nyt mitenkään tulkita.

Ei jumantsuikkero, mun pitäs tähän loppuun vielä jaksaa laittaa ne linkit. Ei helkkarin helkkarin, miks mua aina rassaa niin hirveesti se linkitys ja niinku ylipäänsä muiden tekstien lukemine on mulle usein melkein ylivoimasta. Kyl se varmaan jotenkin liittyy siihe et mä pelkään et muut on aina osannu tulkita niit teoksii niin paljon paremmin ja sit mä tietysti tunnen olevani jotenki vajakki, idiootti, debiili, imbesilli tai ihan vaan stupido. Miks ihmees mä en voi luottaa omaan havainto- ja käsityskykyyni. En, vaikka mulla on akateeminen loppututkinto. No mut jos mä nyt vaan jotain yritän muistella. Niin tosiaan, se Me Naiset-lehdessä julkastu Saara Turusen haastettelu oli sillee aika hyvä, koska siitähän selvis et Turune on valmistunu teatterikorkeakoulusta mut en vaan muista miltä linjalta ja sit jälkeenhän se oli opiskelijavaihdossa ulkomailla yllättävänkin mones maassa oisko ollu Barcelonassakin. Ja sit se toinen teksti mikä jäi mielee oli niinku se Kielipuolen päiväkirja eli ei siis Mielipuolen päiväkirja koska sehän oli taas ton Gogolin romaani tai tavallaan ja senhän mä oon lukenu ja nauroin taas ihan kippurassa Gogolin huumorille. No mut joo, elikkä nythän mä sit mainitsin noin linkit mut tuskin mä mitään (oho, aggressiivi) jaksan linkittää, en tänään enkä edes huomenna. Eli eiköhän tää nyt ollu tässä, kai tää sit on ihan jees et ei muuta ku kopioiliitätoiminnolla vaan suoraan bloguraan ja sit ne kuvat myös mukaan. Ei kyllä mun täytyy ensin mennä sinne lenkille. Enhän mä tosiaan oo käyny lenkille pitkiin aikoihi. Ei mikää ihme et mä oon näin hermostunu ja vartaloki alkaa läskistyy.

Meikämandoliinin taide-elämyksiä

(Kuvat sivulta: Kansallisteatteri)

Varoitus: tämä blogiteksti ei ole arvio, vaan erään pakkomielteen totetus.

Meikämandoliini yrittää kirjoittaa kuukauden viiveellä taide-elämyksistään teatterissa ja oopperassa. Kansallisteatterissa meikämandoliini näki Aleksis Kiven näytelmän Nummisuutarit. Kyseinen näytelmä ei ollut meikämandoliinille entuudestaan tuttu. Meikämandoliini ei siis ole lukenut kyseistä näytelmää kirjana. Jälkiviisaana meikämandoliini toteaa, että olisi ehdottomasti kannattanut.

Mikäli meikämandoliini on käsittänyt oikein, näytelmä kuvaa suomalaista tragikoomista elämää. Päähenkilön Eskon (Aku Hirviniemi) meikämandoliini tulkitsi höynäytettäväksi hölmöksi. Esko kuvitteli pääsevänsä omiin häihinsä, mutta joutuikin sivustakatsojaksi, kun ihannenainen päätyi toisen morsiameksi. Meikämandoliinin havaintojen mukaan Esko tunaroi muutenkin elämässään. Hän sekaantui viinaan, uskonnollisiin hihhuleihin ja kiertävään rikollisjoukkoon.

Meikämandoliini suhtautui näytelmän alkupuolella päähenkilön hölmöilyihin kepeästi naureskellen, mutta näytelmän loppua kohden sävyt synkkenivät. Meikämandoliinille ei täysin avautunut, miksi höynäytetyn miehen piti tappaa hänelle ilkkunut mies. Onneksi meikämandoliini pääsi kysymään asiaa teatteriseuralaiseltaan. Tivasin teatterikaveriltani, miksi teikätamburiinin mielestä kaikki kävi niin kuin kävi. Heikäharmonikka kertoi auliisti, että näytelmä kertoo tyypillisestä suomalaisesta rikoksesta eli humalapäissä tehdystä taposta. Heikäharmonikka sanoi, että kun muuten mukavaa suomalaista miestä petetään, nöyryytetään ja suostutellaan juomaan viinaa, seurauksena on usein pikastuksissa tehty tappo. Eli meikämandoliini ja heikäharmonikka arvioivat yhdessä, että näytelmä kääntyy komediasta tragediaksi. Meikämandoliinin mielestä näytelmä kertoo suomalaisesta hulluudesta.

Meikämandoliini vaikuttui näytelmän toteutuksessa monista asioista. Lavastus ja valaistus miellyttivät meikämandoliinia. Erityisesti meikämandoliinille on jäänyt mieleen alkukohtaus, jossa keltaisella valaistua taustaa vasten tanssii tai pikemminkin nykii ja sätkii mustiin kaapuihin ja hattuihin pukeutuneita miehiä ja naisia. Meikämandoliini olettaa, että tähän kohtaukseen on tiivistetty koko näytelmän tragikomiikka. Meikämandoliini ilahtui tietysti myös upeista lauluosuuksista (jotka ovat jo valitettavasti kadonneet meikämandoliinin epämusikaalisesta päästä). Ylipäänsä meikämandoliini tykkäsi, että vanhahkolla suomen kielellä kirjoitettu näytelmä olisi saatu modernisoitua mielenkiintoisesti. Näyttelijöistä meikämandoliinin mieleen takertui Aku Hirviniemen upea suoritus vakavassa roolissa. Näytelmässä meikämandoliinia ilahdutti aivan erityisesti se, ettei siinä huudettu turhaan. Tietysti desibelitaso nousi ajoittain korkealle, mutta se oli perusteltua.

Koko näytelmän ajan meikämandoliinin päässä pyöri samanaikaisesti toinen sisäinen filmi. Sen aiheena oli juuri sinä päivänä haudattu tuttu ihminen. Meikämandoliini ei saanut kuvasarjaa katkeamaan. Meikämandoliini ajatteli taukoamatta, että miltä kuollut ruumis näyttää haudassaan, miltä hauta näyttää, miltä hautausmaa näyttää. Meikämandoliini vatvoi täysin absurdeja kysymyksiä eli miltä kuolleesta ruumiista tuntuu olla haudassa, onko kuolleella kylmä, onko kuollut ruumis jäässä, onko hauta-arkun kansi murskattu ja hauta peitetty hiekalla ja mullalla, miltä tuntuu jäädä yksin pimeyteen, sataako lunta, vettä, tuuleeko, vyöryvätkö pilvet taivaalla, näkyvätkö tähdet. Samanaikaisesti meikämandoliini tietysti tajusi, että kuolleet ovat kuolleita, kuolleet eivät ajattele eivätkä tunne mitään. Mutta meikämandoliinin mieleen työntyi järjettömiä ajatuksia, että jos kuollut ei olekaan kuollut, jospa kuollut yhtäkkiä kuitenkin herää ja huomaa olevansa yksin haudassaan, yksin pimeässä, yksin kylmässä vailla pakoonpääsyn mahdollisuutta. Meikämandoliini ei väitä, että kyseisen ihmisen kuolema olisi herättänyt surua, vaan pikemminkin kauhua. Meikämandoliinille kuolema on vaikea asia käsittää. Meikämandoliini pohti, että miten joku ihminen voi olla elossa x vuotta ja jonain päivänä sama ihminen on kuollut.
-------------------------------------------------------------------------------

(Kuvat sivulta: Kansallisooppera)

Meikämandoliini kirjoittaa nyt kuukauden viiveellä Kansallisoopperassa näkemästään Dmitri Sostakovitsin säveltämästä satiirisesta oopperasta Nenä. Se perustuu Nikolai Gogolin samannimiseen novelliin, jota pidetään absurdina satiirina. Meikämandoliini lunttaa käsiohjelmasta, että ohjauksesta vastaa Peter Stein, koreografiasta Lia Tsolaki ja erityisesti meikämandoliinia sykähdytti pökerryttävän kekseliäs lavastus, mikä oli Ferdinand Wögerbauerin käsialaa. Meikämandoliini tykkäsi, että venäjänkieliseen oopperaan oli laulu- ja puherooleihin mukaan venäläisnimiä, kuten Vladimir Samsonov, Alexey Sulimov, Andrei Popov ja Leonid Bomshteyn. Venäläisillähän tunnetusti on venäjän ääntäminen ihan toista luokkaa kuin äidinkielenään muita kieliä puhuvilla.

Sostakovitsin Nenä-ooppera on yksi parhaimmista, hauskimmista ja omaperäisimmistä meikämandoliinin näkemistä (ja kuulemista) oopperoista. Valehtelematta voi todeta, ettei meikämandoliini ole koskaan nähnyt ja kuullut mitään vastaavaa. Musiikki oli täysosuma. Meikämandoliini tulkitsi sen maallikkopohjalta tyyliltään koomiseksi. Meikämandoliini yrittää tässä idiotismipohjalta vakuuttaa, että koomisuus oli musiikissa itsessään eikä esimerkiksi pelkissä laulun sanoissa. Meikämandoliinia riepoi vielä oopperaelämyksen jälkeen, voiko koomista musiikkia edes olla olemassa. Meikämandoliini pohdiskeli, että miksei, onhan olemassa koomista kirjallisuutta, koomista kuvataidetta ja koomisia elokuvia. Meikämandoliini halusi kuitenkin vielä varmistaa asian ja siksi meikämandoliini käväisi tiedustelemassa asiaa eräältä kirjastosedältä ja musiikkikaupan tädiltä. Molemmat vastasivat meikämandoliinin stupido-kysymyksiin täysin asialinjalla ja näyttivät meikämandoliinille vihreää valoa.

Koomisuus ilmeni Nenä-oopperassa myös hullunkurisissa hahmoissa ja niiden tavassa liikkua. Meikämandoliini hykerteli, kun lavan valtasivat jättiläiskokoiset nenät, jotka säntäilivät lavalla edestakaisin minikokoisten kerrostalojen seassa. Lavalla ryntäili myös päämäärättömästi haahuilevia vartijoita ja kömpelösti löntystelevä hevonen. Meikämandoliini tykkäsi täysillä animoidusta taustasta, jossa liikkui kyrillisin kirjaimin kirjoitettuja sanoja, kuten nos (nenä), gazeta (sanomalehti) ja solntse (aurinko). Meikämandoliini ei ole nähnyt vastaavaa aikaisemmissa oopperatuotannoissa.

Tietysti meikämandoliinia nauratti myös päähenkilön oudot ongelmatilanteet: eräänä aamuna nenä oli vain kadonnut kasvoista ja lähtenyt omia aikojaan seikkailemaan kaupungille. Sen voi tulkita miten haluaa: häpeällisenä kasvojen menettämisenä, identiteetin menettämisenä, miehekkyyden menettämisenä, aseman menettämisenä tai ajatuksena, että koko yhteiskunta on menettänyt järkensä. Meikämandoliini ei halua takertua mihinkään tulkintaan. Meikämandoliini haluaa vain ihailla Gogolin mielikuvitusta. Aikaisemmin meikämandoliini on lukenut Gogolilta Nenän lisäksi myös Hullun päiväkirjan, Päällystakin ja Kuolleet sielut. Meikämandoliinin mielestä Gogolissa on parasta venäläinen hulluus, jota ei voi siirtää minnekään muualle.

Meikämandoliini on oppinut  vihdoin olemaan oopperassa. Aikaisemmin meikämandoliini teki virheen, että rynnisti aina väliajalla pää kolmantena jalkana ensin vessaan, tyhjensi virtsarakon ja sieltä meikämandoliini ryntäsi heti täyttämään mahalaukkuaan uudella alkoholiannoksella, mikä johti taas virtsarakon täyttymiseen. Siperia on meikämandoliinia opettanut tässäkin asiassa. Meikämandoliini juo alkoholia vain ennen oopperan alkua. Silloinkin meikämandoliinille maistuu vain shampanja, koska se on juomana täydellisen makuinen, kauniin värinen ja hienostuneen pienikuplainen. Millekään viini-likööri-linjalle meikämandoliini ei enää lähde. Aikaisemmin meikämandoliini joi ensin (liian happaman) viinin ja yritti korjata tilannetta ottamatta seuraavaksi (liian makean) liköörin. Sen jälkeen hapan-makea-hapan-makea-kierre saattoi jatkua yllättävänkin pitkään. Siitä aiheutui meikämandoliinille huomattavia taloudellisia tappioita. Halvemmaksi tulee ottaa vain lasillinen shampanjaa.
--------------------------

PS. Sain idean tähän blogitekstiin katsoessani viihdeohjelmaa Hyvät ja huonot uutiset. Ohjelmassa sanottiin, että yksi suomen kielen ärsyttävimmistä sanoista on meikämandoliini (= minä). Vakiopanelisti Tuomas Kyrö murjaisi vitsin, että mitäpä jos joku olisi kirjoittanut romaanin, jossa jokaikinen minä-sana olisi korvattu meikämandoliinilla. Idea oli niin hauska, että nauroin sille vielä seuraavana päivänä. Siksi päätin toteuttaa idean pienemmässä mittakaavassa eli tässä blogitekstissä. En tiedä, onko tämä lukijasta hauskaa, mutta ainakin itselläni on ollut ajoittain hyvinkin hauskaa. Ehkä se on hullun tuntomerkki, kun nauraa omille vitseilleen.

PPS. En aio jatkaa meikämandoliini-sanan käyttöä enää muissa blogiteksteissäni.

En kommentoi

(Kuvat: Kansallisteatteri)

TEATTERI / MUSIKAALI  ---  SLAVA! Kunnia (Kansallisteatteri, Helsinki, esitys 7.4.2015)

Käsikirjoitus: Pirkko Saisio
Musiikki: Jussi Tuurna
Ohjaus: Laura Jäntti
Puvut: Tarja Simonen
Valosuunnittelu: Morten Reinan
Näyttelijöitä: Puntti Valtonen, Juha Muje, Tiina Weckström, Markku Maalismaa, Kristiina Halttu, Timo Tuominen, Janne Marja-aho, Katariina Kaitue, Juhani Laitila, Leo Honkonen, Marja Salo, Aku Sipola, Erik Rehnstrand

Eilisen vaalipäivän kunniaksi(?) muokkaan tämän blogitekstin poliitikkovaikutteiseksi haastetteluksi. Olen siis nähnyt SLAVA!-musikaalin jo jokin aika sitten, mutta en ole löytänyt sopivaa näkökulmaa tekstilleni. Tätä tekstiäni ovat innoittaneet kaikki ne poliitikot, joiden puheilmaisu vaihtelee monisanaisen kapulakielisyyden ja harvasanaisten murahdusten välillä.

Kysymys: Mitä mieltä olette julkisuudessa esiintyneistä väitteistä, että SLAVA! olisi "freskomainen" ja "kaleidoskooppimainen"?
Vastaus: En kommentoi

Kysymys: SLAVA!n on väitetty saaneen vaikutteita venäläisestä musiikkitraditiosta. Pystyttekö allekirjoittamaan väitteen, että Jussi Tuurnan säveltämässä musiikissa sekoittuisivat "mahtipontinen patetia, kiihkeys, hartaus, surumieliset melodiat, viulun pakahduttava sointi, kielisoittimien maanisia tremoloja, hurjia kiihdytyksiä ja mietteliäitä rubatoja"?
Vastaus: En kommentoi

Kysymys: Oletteko samaa mieltä, että SLAVA! on "kriittinen karnevaali", "uhmakas näyttämöpamfletti" ja "hillitön satiiri"?
Vastaus: En kommentoi

Kysymys: Sisältääkö SLAVA! mielestänne liikaa "ahneita oligarkkeja turkislakeissaan, botoksia, röyhkeää politikointia, mediatemppuja, suurmieshistoriaa, vankileirejä, vakoilijoita ja vartioituja datsoja"?
Vastaus: En kommentoi

Kysymys: Uskotteko, että "venäläinen yhteiskunta on tilassa, jossa massiivisella propagandalla ylevöitetty kansallismielisyys on ajanut liberalismin ja haaveet demokratisoitumisesta marginaaliin"?
Vastaus: En kommentoi

Kysymys: Miten reagoitte väitteeseen, että "vallitsevassa turvallisuuspoliittisessa tilanteessa teatterintekijät kerjäävät verta Suomi-neidon nenästä koettelemalla Putin-mielisten liipasinherkkyyttä ja venäläisten panssareiden osumatarkkuutta"?
Vastaus: En kommentoi

Lopetus: Kiitos haastattelusta.
Vastaus: En komm... Kiitos.
----------------------------

SLAVA!sta on kirjoittanut myös:
Donna Mobilen kirjat

Esitys josta en saanut mitään selvää

(Kuvat: Kansallisteatteri)

TEATTERI  ---  Maaseudun tulevaisuus (esitys la 10.1.2015, Kansallisteatteri, Helsinki)

Käsikirjoittajat: Leea ja Klaus Klemola
Ohjaus: Leea Klemola
Näyttelijät: Ville Haapasalo, Olli Ikonen, Miko Kivinen, Klaus Klemola, Pirjo Määttä, Karin Pacius, Heikki Pitkänen, Jukka Puotila, Sari Puumalainen, Mari Turunen ja Juha Varis

Maaseudun tulevaisuus -teatteriesitys. En pitänyt. En ymmärtänyt. Pitkästyin. Perse puutui. Olin vähällä nukahtaa. Turhauduin. Ärsyynnyin. Kyllästyin.

Lyhyesti: esitys oli mielestäni täydellisen käsittämätön, täydellisen typerä, pitkästyttävä ja yhdentekevä. Teatteriseuralaiseni luonnehti esitystä pitkäveteiseksi ja rahvaanomaiseksi. Väliajalla jututtamani teatterikatsoja totesi, ettei hänelläkään ole aavistustakaan, onko Maaseudun tulevaisuus olevinaan komedia, satiiri, farssi vai mikä.

Ennen esitystä odotukseni olivat korkealla. Odotin näytelmän viittaavan George Orwellin romaanin Eläinten  vallankumous. En huomannut yhteyttä. Vaihtoehtoisesti kuvittelin näytelmän käsittelevän tuotantoeläinten huonoa kohtelua ja eläinten oikeuksia tai mahdollisesti maaseudun tyhjenemistä. Suoraan sanottuna minulla ei ole aavistustakaan, mitä aihepiiriä näytelmä käsitteli. Jotain maaseudulla? Jotain jossain? Sarvipäisiä ja munasillaan koikkelehtivia miesnäyttelijöitä hölöttämässä ja huutamassa mitä sylki suuhun tuo. Kiroilua ja verhon takana panemista. Vittu-sanan huutamista suunnilleen kolme kertaa joka ikisessä repliikissä. Energistä ilmaisua ja rajojen rikkomista?  Mullistavaa uutta teatteria? Karnevalismia? En todellakaan tiedä.

En muista koskaan aikaisemmin seuranneeni teatteriesitystä, josta en ole käsittänyt sen aihetta tai aiheita, teemaa ja teemoja, tyylilajia tai lajeja. Tämä oli sellainen esitys. Aluksi epäilin, että vika on minussa. Epäilin käsitysvaikeuksieni johtuvan tolkuttomasta kännistä(?), koska olinhan juonut ennen esitystä peräti lasillisen valkoviiniä ja lasillisen shamppanjaa. Kun tämä selitysvaihtoehto ei tuntunut uskottavalta, aloin epäillä äkillistä dementiakohtausta. Mietin, tältäkö dementia tuntuu. Monet muut katsojat nauravat, mutta itse toljottaa näyttelijöitä vakavalla naamalla. Vai olinko sittenkin muuttunut hölmöläiseksi - vai olivatko muut katsojat hölmöläisiä, koska he jaksoivat nauraa kihertää "vitseille" tyyliin "silmäsi ovat yhtä kauniit kuin persereikä" tai "sä et voi perustaa terveyskeskusta yksin" tai "onko toi sun koti vai onko se haimasi". Ha haa, onpa hauskaa. Tai sitten ei.

Ehkä näytelmä ei auennut minulle, koska suhtaudun teatteriin lähtökohtaisesti kielteisesti. Pidän teatterinäytelmää pääsääntöisesti epäonnistuneena elokuvana samalla tavalla kuin suhtaudun runokirjaan kuin epäonnistuneeseen romaaniin. En voi sille mitään, että luokittelen elokuvan ylivoimaiseksi teatteriin verrattuna. Elokuva on aina niin paljon enemmän kuin teatteriesitys, koska elokuvassa on vaihtuva kuvakulma. Teatterissa on kiinteä kuvakulma eli se paikka, missä sattuu istumaan. Elokuvassa on lisäksi mahdollisuus lähi- ja kaukokuviin ja erilaiseen kuvaukseen (liikkumaton kamera, huojuva, kiertävä tai "lentävä" kamera). Teatteri-ilmaisu on makuuni liian staattinen. Ja mikä tärkeintä: ELOKUVISSA EI HUUDETA! Nykyteatterissa vallitsee mielestäni ÄRSYTTÄVÄ MANEERI ESITTÄÄ JOKA IKINEN REPLIIKKI HUUTAMALLA, KARJUMALLA TAI KILJUMALLA. Ehkä teatteriohjaajan mielestä huutaminen tarkoittaa intensiivisyyttä. Minun mielestäni se ei ole mitään muuta kuin typerä maneeri. Tämä on tärkein syy, miksi yleensä karttelen teattereita kuin ruttoa. Olisi pitänyt tajuta jättää tämäkin esitys väliin, niin olisin säästänyt selvää rahaa (lippu 39 e + valkoviini 8 e + shamppanja 10 e). Säästyneillä rahoilla olisin päässyt monta kertaa leffateatteriin katsomaan elokuvia, JOISSA EI HUUDETA ELLEI SIIHEN OLE MITÄÄN SYYTÄ.

Vaikka Maaseudun tulevaisuus oli kohdallani valovuosien päässä täysosumasta, arvostan kuitenkin Leea Klemolaa - näyttelijänä. Parhaiten muistan Leea Klemolan huikean näyttelijäntyön Auli Mantilan elokuvassa Neitoperho. Se oli dynamiittia. Tämä esitys ei ollut.

Maaseudun tulevaisuus -näytelmästä on kirjoitettu mm. näissä blogeissa:
Extempore
Ääni katsomossa
Teatterikärpänen

Ilmiö nimeltä Ulla Tapaninen

Ulla Tapaninen ja Nasevat Kurtut, Kuva: Nina Nordin

KONSERTTI / STAND-UP  ---  Ulla Tapaninen ja Nasevat Kurtut (Musiikkiteatteri Kapsäkki, Helsinki, esityspäivä 10.3.2013)

Näin eilen Kapsäkissä upean lavashown, jossa esiintyi Ulla Tapaninen ja Kusevat Nartut, anteeksi, Nasevat Kurtut. Ulla Tapaninen ilmaantui lavalle lehmäkuvioisissa housuissaan ja veti kahdenkymmenen minuutin mittaisen stand-up-osuuden, jossa hän käsitteli mm. seuraavia aihepiirejä: hohtokeilaus, astanga-jooga, koirat, koira-allergiat, miesallergiat, löytöeläintalot, löytömiehet, turkulaisuus, tamperelaisuus, lappalaisuus, maaseutuelämä, puimakoneet ja heinänkorret. Meikkauksensa vähäisyyttä taiteilija perusteli kommentilla: "Eihän se paska siitä parane, vaikka kuinka pöyhisi". Sähäkkään kampaukseen Tapaninen oli kuitenkin panostanut. Tai sitten kampaus johtui vain sähköiskusta, joka nosti hiukset pystyyn.

Kun taiteilija aloitti lauluosuutensa, hän vaihtoi asunsa mustiin nahkahousuihin ja oliko tummasävyisessä bleiserissä peräti liituraitakuviointi? Esityksen alkuosan laulut olivat eläinaiheisia. En muista niistä paljoakaan. Väliajan jälkeen tyyli muuttui. Tapaninen esitti mm. ikioman nykymusiikkisävellyksensä, jonka melodia oli niin "koskettava", että nauroin poskilihakset krampaten. Taiteilijaa on innoittanut nykymusiikissa ainakin viihteellinen televisio-ohjelma Maesto, jossa julkimot kisaavat, kenestä olisi aineksia kapellimestariksi. Tapaninen taisi sijoittua kisassa peräti kolmanneksi, vaikka hän näytti kapellimestarina enemmän nykytanssijalta kuin alan asiantuntijalta.

Mieleeni jäi hyvin myös Tapanisen humala-aiheinen laulu, jonka aikana taiteilija hortoili lavalla kuin tasapainohäiriöistä kärsivä Hakaniementorin spurgu. Laulun nimi taisi olla Kuusitoista ykköstä tai Kuudeskymmenes ensimmäinen (rappioalkoholistin itsepetoksella kuudeskymmenes tuoppi on tietysti vasta ensimmäinen). Toisessa laulussa Pera (tai joku muu perusjätkä) oli sammunut rappukäytävään. Muistan hämärästi myös Eurooppa-aiheisen laulun, jossa komiikka syntyi kosmopoliitin ideaalin ja maaseutu-urpoilun kohtaamisesta. Näissä lauluissa sanoitukset olivat suurimmaksi osaksi Ilpo Tiihosen, mutta myös Ulla Tapaninen ja Raila Leppäkoski olivat osallistuneet sanoituksiin. Sävellykset olivat Jukka Linkolan tai Merja Ikkelän, joka soittaa harmonikkaa Nasevissa Kurtuissa.

Esityksen aikana oli myös hauska katsella muiden Nasevien Kurttujen eläytymistä musiikkiin. Viulua soitti Maija Linkola, klarinettia Eeva Mäenluoma, kontrabassoa näppäili Sara Puljula ja trumpettia soitti Martina Simola.

Tämä oli jo kolmas kerta, kun näin Ulla Tapanisen livenä. Kaikissa esityksissä on ollut hauskaa. Jatkossa kuulisin mielelläni lisää Ulla Tapanisen kokeiluja nykymusiikin parissa. Eikö hän voisi rakentaa kokonaista showta nykymusiikin varaan? Varmasti olisi hauskaa.

Kuka on oikeassa?

(valokuva Koko-teatterin sivulta, valokuvaaja Tuomas Jääskeläinen)

TEATTERI  ---  Ei muistomerkkiä Gudrun Ensslinille (Koko-teatteri, Helsinki, näytös 18.10.2012)

Sain ilmaislipun helsinkiläisen Koko-teatterin monologiesitykseen Ei muistomerkkiä Gudrun Ensslinille. Menin katsomaan esitystä kylmiltään eli en vaivautunut ottamaan etukäteen selvää Gudrun Ensslinistä. Tiesin entuudestaan vain sen, että hän oli naispuolinen, saksalainen terroristi. Näytelmän järjestäjät olivat selvästi varautuneet kaltaisteni, laiskojen katsojien ilmaantumiseen, koska he olivat jakaneet penkkirivistöille kaksipuolisen monisteen otsikolla "Punainen armeijakunta ja Gudrun Ensslin".

Monisteesta selvisi, että Punaisen armeijakunnan eli RAF:in (Rote Armee Fraktion) johtohahmoihin kuului 1970-luvun Länsi-Saksassa Gudrun Ensslinin lisäksi myös Andreas Baader ja Ulrike Meinhof. RAF vastusti terrorismin keinoin muun muassa Vietnamin sotaa, ydinaseita ja "mädän" yhteiskunnan "fasistisuutta" ja "poliisivaltaisuutta". RAF:in terrostitekoihin kuuluu mm. tavaratalopoltto Frankfurtissa, korkeimman oikeuden tuomarin murha, Saksan lähetystön valtaus ja poltto Tukholmassa ja lentokonekaappaus Palma del Mallorcalta. Terroriteoista Ensslin osallistui ilmeisesti "vain" tavaratalopolttoon Frankfurtissa, josta hänet tuomittiin vankilaan. Käsittääkseni näytelmän tapahtumat sijoittuvat Ensslinin myöhempään vangitsemiseen, jolloin häntä pidettiin Stammheimin vankilan eristyssellissä

En täysin ymmärrä, miksi näytelmän yhteydessä jaettiin tämä järeä tietopaketti Punaisen armeijakunnan toiminnasta. Miksei samassa yhteydessä olisi voinut yleisölle jakaa selvitystä näytelmän kirjoittajasta ja tämän suhteesta Gudrun Enssliniin. En saanut näytelmän kirjoittajan nimeä selville edes Koko-teatterin omilta sivuilta. Kuuluiko näytelmän kirjoittaja mahdollisesti terroristin lähipiiriin? Kuka hän oikein oli ja mitä hän halusi näytelmällään viestittää? Monisteen näkökulma terrorismiin jäi minulle myös epäselväksi: puolesta, vastaan vai neutraali suhtautuminen?

Mutta varsinaiseen näytelmään:
Pidin näytelmän toteutusta onnistuneena. Gudrun Enssliniä näyttelevä Anna Veijalainen vakuutti roolissaan eristysselliin suljettuna terroristina, jonka tunnetilat vaihtelevat epätoivon, raivon ja kaipauksen välillä. Katumusta terroristi ei monologissaan ilmaise. Hän kokee edelleen olevansa oikeassa, kun taas "mädän" yhteiskunnan olisi syytä tajuta virheensä ja ottaa opikseen.

Näytelmässä oli hyödynnetty hyvin videotekniikkaa. Takaseinälle oli heijastettu eräänlainen terroristin kaksoisolento, joka puhui ja liikehti samaan aikaan kuin näyttelijäkin. Taustavideo käynnistyi vain satunnaisesti, jolloin se onnistui säpsäyttämään katsojan.

Pidin myös äänimaailmaa onnistuneena. Satunnaisesti kuuluvat hengitysäänet toivat näytelmään lisää dramatiikkaa, koska ne tuntuivat tuovat terroristin monologin entistä lähemmäs katsojaa. Jos muistan oikein, ääninauhalta kuului myös epäselvää rahinaa ja koneistettua ihmisääntä, mitkä korostivat eristyssellin kammottavuutta.

Lavastus oli vähäeleinen, kuten olettaa sopii. Lavalla oli vain vedellä täytetty pesuvati, johon terroristi upotti päänsä kuin jäljitelläkseen vesikidutusta. Lavalla näkyi myös pahaenteinen levysoittimen kaiutin johtoinen, johon terroristi myöhemmin hirttäytyi. Videokuvissa sellin tila näytti jatkuvan kelmeään kaakeliseinään.

En tiedä, mitä näytelmällä yritettin sanoa. Pitikö se Gudrun Ensslinia vakavasti otettavana poliitikkona ja julman yhteiskunnan marttyyrina vai pahana terroristina, jossa lopulta häivähti hieman inhimillisyyttä? Vaikka näytelmän ei minulle avautunut, se kuitenkin pakotti miettimään ikuista hyvän ja pahan ongelmaa. Voiko terrorismin pahuutta perustella tai puolustella tarkoitusperien hyvyydellä? Mielestäni ei voi. Kysymys käväisee mielessä, koska Gudrun Ensslin on ajallisesti ja paikallisesti etäinen hahmo. Samaa kysymystä kukaan tuskin esittää Anders Breivikin tai suomalaisten koulusurmaajien yhteydessä. Halusihan myös Breivik "parantaa" norjalaista yhteiskuntaa monikansalliselta "saastalta"? Monet perhesurmaajat kokevat "pelastavansa" perheensä "vaikealta" elämältä. Kunniamurhissa murhaajat uskovat "puhdistavansa" perheen kunnian. Pedofiilit puolestaan kokevat "rakastavansa" seksuaalisesti hyväksikäyttämiään uhreja.

Murhattu ihminen on kuitenkin aina murhattu ihminen riippumatta siitä, onko kuoleman aiheuttanut poliittisesti "tiedostava" ajattelu, humalaisen puukon sokaisu, raivohullun pesäpallomailalla hakkaaminen tai mikä tahansa muu syy.

Myöhempi lisäys:
Jälkikäteen tajuan, että Ei muistomerkkiä Gudrun Ensslinille -näytelmän katsomistani häiritsi juuri sitä ennen lukemani Natascha Kampuschin kirja 3096 päivää. Näytelmää ja kirjaa yhdistää samankaltainen asetelma, jossa nuori nainen on suljettu eristettyyn tilaan. Mutta samankaltaisuudesta huolimatta tilanne on kuitenkin vastakkainen, koska Kampusch on rikoksen uhri ja Ensslin oli itse rikollinen.

Kun näytelmä alkoi, en ollut vielä kyennyt irtautumaan Kampuschin kirjan tunnelmista. Kirjaa lukiessa samastuin erittäin voimakkaasti rikoksen uhriin. Näytelmän alkaessa samastuminen oli jäänyt ikään kuin jäänyt "päälle", kunnes näytelmän keskivaiheilla havahduin huomaamaan, etten voi samastua rikolliseen. Näytelmän katsomiskokemukseni olisi varmasti ollut selkeämpi, jos en olisi juuri sitä ennen lukenut Kampuschin kirjaa. Myös tekstini olisi ollut erilainen.

"Keskieurooppalaista, normaalia teatteria"

(kuvakaappaus Kansallisteatterin sivulta; kuvaaja Antti Ahonen; kuvassa Ona Kamu, Seppo Pääkkönen ja Anna Paavilainen)

TEATTERI  ---  Tumman veden päällä (näytös 10.5.2012, Kansallisteatteri, Helsinki)

Näin tämän Peter Franzenin samannimiseen romaaniin perustuvan näytelmän eilen ja kirjoittelen tunnelmistani raakoina, sulattelematta. Tämä on myös ensimmäinen teatteriaiheinen kirjoitukseni, joten ei kannata odottaa liikoja.

Mietin jonkin aikaa, otsikoinko tekstini nimellä "Uutta teatteria?" vai "Teatteria vai elokuvaa, kuunnelmaa vai animaatiota?", mutta päädyin ylläolevaan valintaan. Sitaatti on peräisin Elina Knihtilältä Yle Areenan haastattelusta. Sitaatissa Knihtilä tarkoittaa, että tämänkaltaiset "kollaasinäytelmät" (oma termini) ovat tyypillisiä Keski-Eurooppassa, mutta suhteellisen vieraita Suomessa, lukuun ottamatta tietenkin Kansallisteatteria, joka haluaa kulkea kehityksen aallonharjalla.

Näytelmä oli sekava paketti. Tavallaan se oli näytelmä, mutta kuitenkin elokuva. Se oli kuunnelma, mutta toisaalta ei. Se oli pienoismalleista tehty animaatio, mutta ei ihan kuitenkaan. Melkein musikaali, mutta ei sittenkään. Olikohan siinä vielä jotain muuta, jota en pysty palauttamaan mieleeni?

Katsojana koin asettuvani hankalaan asemaan, kun en tiennyt, mitä seurata. Katseeni harhaili valkokankaalla pyörivän "elokuvan" ja kertoja-muusikkona toimivan Ona Kamun välillä. Katseeni poukkoili pienoismallin ja näyttelijöiden välillä ja sitten oli taas pakko vilkaista muusikoita ja siitä taas valkokangasta ja välillä seurasin näyttämöllä kameroidensa kanssa hääriviä kuvaajia. Kuulostaa levottomalta, eikö vain ja sitähän se olikin.
Nettitietojen mukaan dramatisointiin on syyllistynyt Eva Buchwald. Taitaa olla saksalaista tuontitavaraa, jota on yritetty istuttaa Suomeen Janne Reinikaisen ohjauksessa.

Ehkä katselukokemukseni vastaa monen teknologiariippuvaisen ihmisen elämäntapaa. Monella netti on auki koko valveillaoloajan ja siellä googlataan, chattaillaan, mesetetään, feisbuukataan, tviitataan ja tähän tietysti vielä lisätään musiikin samanaikainen kuuntelu mp3-soittimesta ja kokonaisuuden kruunaa taukoamaton youtube-videoiden selaus. En itse kuulu tähän ryhmään enkä tunne ketään näin nettiriippuvaista, mutta olenpahan vain nähnyt riittävän monta kertaa, kuinka kahvilassa vastapäätä istuvat ihmiset näpyttävät hulluna läppäriä sen sijaan että juttelisivat vastapäätä istuvan ihmisen kanssa (jonka kanssa ovat alun perin menneet kahville).

En väitä, etteikö näytelmä olisi ollut hieno kokemus levottomuudestaan huolimatta. Eniten pidin vapaalla kädellä kuvatusta elokuvamateriaalista, jossa kuvat huojuivat. Ehkä se kuvasti laajemmalti lapsikertojan huojuvaa, psykologista todellisuutta tai muistikuvien epävarmuutta. Pidin myös Ona Kamun tahallisen lapsellisesta kertojaäänestä ja näytelmään liitetystä musiikista ylipäänsä. Pidin myös siitä, että näytelmään oli jäänyt tilaa huumorille (sekä sanalliselle että kuvalliselle), vaikka aihepiiri käsittelikin suomalaista perhehelvettiä.

Ehkä eniten ärsyynnyin näytelmää seuratessani siitä, etten pystynyt luokittelemaan sitä mihinkään lokeroon. Mutta pitää kai totutella ajatukseen, että vaikka kuvittelee menevänsä teatteriin, saattaa päätyä seuraamaan elokuvaa, kuunnelmaa tai animaatiota. Kuulisin mielelläni dramatisoijan perustelut, miksi nämä kaikki elementit on pitänyt ahtaa samaan näytelmään. Miksi? Warum? Vastaus saattaa hyvinkin löytyä netistä. Pitää kai ruveta googlaamaan, lukemaan feisbuukkauksia, tviittauksia ja katsomaan youtube-videoita.