lauantai 26. lokakuuta 2013

Käväisy Helsingin kirjamessuilla

TAPAHTUMA  ---  Helsingin kirjamessut (24.-27.10.2013, Messukeskus, Helsinki)

Viime vuoden kirjamessuista kirjoittamani blogiteksti oli ehkä jossain määrin epäasiallinen. Tänä vuonna olen jo ehtinyt kirjoittaa yhden, epäasiallisen tekstin kirjamessuista. Nyt aion tehdä täyskäännöksen ja kirjoittaa tämänvuotisista Helsingin kirjamessuista niin asiallisen, kuivan ja lyhyen tekstin kuin ikinä vain pystyn. Kävin kirjamessuilla eilen perjantaina.

(Kuvassa mm. Olli Siren, Johanna Sinisalo, Siiri Enoranta ja Matti Vanhanen)
Dystopioista keskustelevat kirjailijat Johanna Sinisalo ja Siiri Enoranta, Matti Vanhanen ja Olli Siren. Dystopia on utopian vastakohta.

(Kuvassa Erkki Lyytikäinen, Jorma Rekunen, Jaakko Yli-Paavola ja Anna-Liisa Haavikko)
Erkki Lyytikäinen, Jorma Rekunen ja Jaakko Yli-Paavola ovat yhdessä kirjoittaneet Suomen murrekirjan. Haastattelija Anna-Liisa Haavikon kanssa he keskustelevat murteista ja Helsingin slangista, kirjakielestä, yleiskielestä ja kantasuomesta.

(Kuvassa Päivi Storgård oikealla)
Päivi Stogård on kirjoittanut romaanin Keinulaudalla. Romaani kuvaa vakavia mielialahäiriöitä.

(Kuvassa sketsihahmo Karim Z. Yskowicz oikealla ja Riku Siivonen(?))
Karim Z. Yskowicz (Jussi Vatanen) kertoo kirjastaan Somea somelaisille. Sketsihahmo kertoo työskentelevänsä myös yritysneuvojana. Työssään hän auttaa "pullaan joutuneita" yrityksiä. Sukulaisikseen Karim Z. Yskowicz mainitsee Karim Hotakaisen ja Karim Utrion.

(Pasi Heikura vasemmalla ja Juha Virkki)
Pasi Heikura on kirjoittanut kirjan Mistä puhumme kun puhumme jostain. Kirja käsittelee muun muassa kapteeni Haddockin kiroilua Tintti-sarjakuvissa, savumerkkejä sekä rallikuskin ja kartanlukijan välistä "pillikieltä".

tiistai 22. lokakuuta 2013

Ei vois vähempää kiinnostaa -lukuhaaste


KIRJALLISUUS  ---  Juha Vuorinen: Juoppohullun päiväkirja (Diktaattori Kustannus, 2008)

Esitin itselleni ja muille bloggaajille Ei vois vähempää kiinnostaa -lukuhaasteen viime kesänä. Lukuhaasteeni ei saanut riemastunutta vastaanottoa. Ehkä juuri siksi, että Ei vois vähempää kiinnostaa -lukuhaasteeni... ei vois vähempää kiinnostaa.

Juha Vuorisen kännisekoilukirjat eivät ole koskaan inspiroineet puoleensa. Nyt pakotin itseni lukemaan ykkösosan yleissivistyksen ja monipuolisuuden nimissä. Jos joku on kokonaan välttynyt kuulemasta Vuorisen tuotoksista, voin tiivistää kirjojen sisällön näihin avainsanoihin: viina, olut, humala, miehet, naiset, sukupuolielimet, seksi,  Kallio, sekoilu, kaveruus, kiroilu, ravintolat ja väkivalta.

Tunnustan, että naurahdin muutamassa kohdassa, mutta lähinnä pitkästyin. On aika tylsää lukea samojen asioiden toistoa moneen kertaan: viinan vetäminen, panohommat, sukupuolielimien kuvailu, kavereille vittuilu, kännissä örveltäminen, paskantaminen, kuseminen, yrjöäminen, naapurin omaisuuden tuhoaminen jne.

Lukemisen aikana aloin ihmetellä, miksi alkoholiriippuvuutta tai alkoholismia pidetään Suomessa niin uskomattoman hauskana asiana? Mikseivät muut riippuvuudet aiheuta samanlaisia naurun remahduksia? Ei kai kukaan naura langanlaihalle heroiiniriippuvaiselle? Peliriippuvaisuuskaan ei taida naurattaa, vaan säälittää. Seksiaddiktio saattaa ehkä jotakuta hymyilyttää.

Tai missä vaiheessa alkoholismi ei enää naurata? Silloin kun muisti alkaa pätkiä, käsityskyky heikkenee ja dementiaa rupeaa pukkaamaan? Mutta alkuvaiheessako alkoholismi on vielä ratkiriemukas asia? Eli silloin kun kärsii "vain" ripuloinnista, liikehäiriöistä ja sekavuudesta? Ihmettelen tällaista ajattelutapaa.

Ihmettelen myös, miksi miehen peniksen kuvailu voi olla legitiimi aihe kirjalliseen teokseen. Tai peräaukko. Jotenkin en pysty kuvittelemaan, että joku naiskirjailija jaksaisi kuvailla vaginaansa samalla intensiteetillä. Kun luin tätä mieskirjailijan kirjoittamaa "kulttiklassikkoa", minulle kävi niin, että mitä enemmän kirjan kertoja jauhoi sukukalleuksistaan, sitä vähemmän minua kiinnosti tietää tästä aiheesta enää yhtään mitään. Ei vois vähempää kiinnostaa.

Mutta ilmeisesti Vuorisen sanoma vetoaa hyvin moneen suomalaiseen. Ja ruotsalaiseen, norjalaiseen ja virolaiseen. Kyllä täytyy ihmetellä. Mutta älkää luulko, että en pitänyt tästä kirjasta, koska olisin tosikko tai hienohelma. Ei näin, olen nauranut Rosa Liksomin ronskille huumorille ja Steward Homen vielä ronskimmalle huumorille. Olen lukenut myös Juoppisten esikuvan  eli Nikolai Gogolin Hullun päiväkirjan. Täytyy kyllä sanoa, että Vuorisen versio jää valovuoden päähän esikuvastaan.

(lisään linkit muihin blogeihin jonain muuna päivänä, JOS niitä löytyy)

sunnuntai 6. lokakuuta 2013

Ahistaa!


Varoitus: Jos olet 100 % järki-ihminen, en suosittele tekstini lukemista. Tekstissäni ei ole järjen häivähdystäkään.

Helsingin Kirjamessut lähestyvät. Ahistaa! Jaksaako sitä ihmispaljoutta ja hälinää neljää päivää? Tai edes kolmea? Kahta? Tai puolikasta päivää? Kannattaako kaltaiseni pessimistin ja katastrofipelkoisen neurootikon edes harkita kirjamessuilla käväisemistä? Pahimmat painajaiseni toteutuvat kuitenkin.

Hermoni kiristyvät täysillä käytävillä, joissa ihmisiä tulee oikealta, vasemmalta, edestä ja takaa. Joka puolelta kuuluu puheenpapatusta ja mainoksia, joissa vaaditaan ostamaan sitä, tätä ja tota ja menemään katsomaan milloin ketäkin kirjailijaa.

Kun menen vessaan, lattiat lainehtivat vessapaperia. Hanoista tulee joko tulikuumaa tai jääkylmää vettä. Kun vilkaisen peiliin, näytän satavuotiaalta. Kaikki muut naiset näyttävät nuorekkailta ja muodikkailta.

Kun kahvilassa tilaan kahvin, se on kammottavaa vaaleapaahtoista litkua, joka alkaa kivistää mahaa. Pullasta pursuaa sokerirasvamössöä. Jos erehdyn tilaamaan lohileivän, huomaan lohipalan olevan rusehtava ja haisevan eltaantuneelle. Syömisen jälkeen mahassani alkaa kiertää ja minun on pakko syöksyä vessaan.

Kun menen valittamaan kahvilan henkilökunnalle pilaantuneesta lohesta, vuoropäällikkö kiskaisee minut takahuoneeseen. Hän tempaisee häkistä elävän rotan ja pakottaa minut syömään sen. Huudan, olenko sittenkin päätynyt keskitysleirille. Hän vastaa, etten ole, kyllä nämä ovat kirjamessut. Seuraavaksi hänen käteensä on ilmaantunut friteerattuja toukkia, sudensilmiä, apinanaivoja, siansorkkia, lehmän verkkomaista mahalaukkua ja sonnin suolistoa. Hän pakottaa minut syömään kaiken. Saan kaiken nieltyä, mutta syöksyn jälleen vessaan oksentamaan. Hän huutaa perääni, että kannattiko sittenkään valittaa.

Kun olen saanut kasattua itseni, menen pyytämään Suurelta Kirjailijalta omistuskirjoitusta hänen uutuuskirjaansa. Seison jonossa hermostuneena. Mietin, mitä sanoisin kirjailijalle. Kehunko häntä vai pyydänkö vain omistuskirjoituksen? Kun vuoroni tulee, häkellyn niin paljon, että unohdan hetkellisesti nimeni. Menetän puhekykyni. Olen vähällä menettää suoleni hallinnan. Huomaan, kuinka Suuren Kirjailijan silmiin syttyy demoninen välke. Hän räjähtää nauramaan. Katson hänen suutaan ja huomaan hänen teräväksi viilatut kannibaalihampaansa. Jalkani pettävät altani. Joudun konttaamaan poispäin Kirjailijan luota. Kuulen hänen nauravan. Myös muut ihmiset nauravat, koska kaatuessani housuni repesivät.

Lähden pois kirjamessuilta. Kun astun ulos messukeskuksesta, kuulen kuinka koko rakennus romahtaa. Muistan, että Suomessa hallirakennuksien kattoja on tosiaan viime aikoina romahtanut. Olen tyytyväinen, että olen elossa. En edes jaksa katsoa taakseni. Hyppään ratikkaan. Ratikassa spurgu oksentaa päälleni.

Menen housut revenneinä ja oksennukselta löyhkäävä takki päälläni ruokakauppaan. Huomaan, että lehtiselleri on taas loppu, porkkanat ovat jääkylmiä ja nahistuneita ja perunoissa kasvaa sinisiä juuria. Kävelen jauhohyllylle. Kauhistun, kun näen jauhopussien saumoista mönkivät mustat ötökät. Juustohyllyllä näen kaikkien juustojen pinnoilla leviävän iljettäviä homeisia läiskiä, myös raejuustossa ja edamissa. Juoksen pois kaupasta ostamatta mitään.

Astun metrovaunuun. Tulee sähkökatkos. Vaunu pysähtyy ja kaikki pimenee. Tunnen viiltävää kipua olkapäässäni. Metropuukottaja on iskenyt jälleen. Tietysti osuin tulilinjalle. Valot syttyvät, mutta puukottaja on onnistunut pakenemaan. Metro lähtee liikkeelle. Kun nousen metron liukuportaat ylös, vaihdan bussiin.

Bussista astun sairaalan päivystykseen. Olkapäästäni pulppuaa verta. Kun pääsen lääkärin luokse, hän tuijottaa minua oudosti. Hän vain tuijottaa minua eikä sano mitään. Hänen kasvonsa ovat ilmeettömät. Tajuan äkisti, että lääkäri aikoo tappaa minut. Lähden juoksemaan karkuun. Sairaalan käytävälle on yhtäkkiä jostain ilmaantunut hirveä määrä sairaalasänkyjä. Pujottelen sänkyjen välitse. Murhaava lääkäri juoksee perässäni. Pakenen ja selviän hengissä. Paketoin käteni itse. Käteni kasvaa kiinni paikoilleen. Olen kuitenkin kunnossa.
--------------------------

No ni, eiköhän toi riitä. Kyllä helpotti. Peloista kirjoittaminen helpottaa aina. Jes, ihanaa! Strategiani on, että pelot kannattaa tiedostaa, ei tukahduttaa. Mielestäni tiedostettujen pelkojen on huomattavasti helpompi elää kuin torjuttujen pelkojen. Kyllä tää tästä.

keskiviikko 2. lokakuuta 2013

Ahdistuksen maksimointia

(kuvat sivulta: Finnkino)
ELOKUVA  ---  Ulrika Bengts: Oppipoika (Lärjungen), 2013

Varoitus: tekstini saattaa sisältää liikaa juonipaljastuksia

Kun näin bussipysäkillä mainoksen tästä elokuvasta, ajattelin, että en missään nimessä halua nähdä tätä Ulrika Bengtsin ahdistavaa psykologista trilleriä. Mutta elokuva alkoikin pyöriä päässäni jo ennen kuin olin edes nähnyt sen. Ja pakkohan minun oli lopulta mennä selvittämään, kuinka ahdistavasta taide-elokuvasta oikein on kyse.

Elokuvan käsikirjoituksen ovat kirjoittaneet Jimmy Karlsson ja Roland Fauser. Tapahtumat sijoittuvat ulkosaariston majakkasaareen, jossa asuu vain yksi ainoa perhe. Tyrannimainen perheenisä on majakkamestari. Perheenäidillä on kolme lasta, joista vanhin poika on hukkunut tai hukuttautunut. Keskimmäinen poika havittelee merikapteenin uraa, mutta isä yrittää saada pojan pysymään saarella jatkamassa majakanvartijan työtä. Vanhin poika rakasti musiikkia ja harrasti säveltämistä. Isä kuitenkin torpedoi pojan musiikonhaaveet pakottamalla pojan merille. Myös perheenäiti rakastaa musiikkia ja soittaa pianoa. Perheen pikkutyttö kuuntelee satuja ja hoitaa koiraansa.

Sitten saarelle saapuu koulukodin kasvatti, joka haluaa jättää kaiken taakseen ja aloittaa uuden elämän majakkamestarin opissa. Tyranni-isää uusi tulokas ei aluksi miellytä. Vähitellen kyvykäs ja sitkeä oppipoika nousee kuitenkin arvoasteikossa oman pojan yläpuolelle. Isä alkaa kaavailla oppipojalleen loistavaa tulevaisuutta ja alkaa sen sijaan mitätöidä omaa poikaansa. Vallanhaluinen isä tekee kaikkensa, ettei oma poika vain pääsisi toteuttamaan unelmaansa merimiehenä. Oppipojan isä haluaa merille, vaikka tämä haluaa pysytellä saarella majakkaa hoitamassa.


Eli tiivistetysti: elokuvan ihmissuhteet ovat helvetillisen kieroutuneita. Jostain syystä mieleen tulee Ingmar Bergman ja hänen elokuvansa, joissa onnellisia ja tasapainoisia ihmisiä ei meinaa löytyä suurennuslasillakaan. Oppipoika-elokuvaa katsoessani ahdistus hiipi koko ajan ja odotin vain hetkeä, milloin kaikki räjähtää. Saako isä raivokohtauksen? Ketä hän lyö? Milloin turhautuneen perheenäidin hermot pettävät? Nouseeko keskimmäinen lapsi kapinoimaan? Entä miten käy majakan? Syttyykö se palamaan? Kuka tappaa kenet ja miten? Pääseekö kukaan pakenemaan vai kuolevatko kaikki?

Lopulta helvetti roihahtaa valloilleen, mutta kuinka paljon voin kertoa siitä syyllistymättä spoilerin kirjoittamiseen? Joka tapauksessa elokuvaa oli vastenmielistä katsoa. Mietin, oliko ahdistavuus itsetarkoituksellista. Mässäilikö elokuva väkivallalla ja sen uhalla? Entä onko ahdistavuus taiteellisuuden synonyymi? Olisiko elokuvan taiteellinen taso laskenut, jos isä olisi jättänyt äidin pianon polttamatta (oho, spoileri)? Tai jos koiranpentuja ei olisi hukutettu (oho, spoileri)? Tai jos isä ei olisi melkein kuollut palovammoihin (oho, spoileri), olisiko elokuva ollut vaarassa saada luokittelun "romanttinen komedia"? Tuskin.


Tätäkö on taide-elokuva? Kieroutuneita ihmissuhteita, väkivaltaa, sadismia ja rujoutta? Eikö onnesta voi tehdä taide-elokuvaa? Vai olenko itse vinksahtanut kuvittelessani, että mitä vastenmielisempiä asioita elokuva käsittelee, sitä korkeamman taiteellisen tason se saavuttaa? Mitä rankempaa, sen parempi?

Mutta, mutta. Olihan elokuvassa hyviä näyttelijäsuorituksia (valitettavasti en jaksa kirjoittaa näyttelijöiden nimiluetteloa) ja muita taiteellisia ansioita. Kuvaus: hyvä. Leikkaus: hyvä. Lavastus: hyvä. Puvustus: hyvä. Maskeeraus: hyvä. Musiikki: hyvä. Mutta miksi elokuvaa katsoessa tuli niin paha olo? Miksi minun oli niin vaikea hengittää? Eikö vähempikin rankkuus olisi riittänyt? Kaikesta tuskallisuudesta huolimatta toivon, että ohjaaja jatkaa elokuvien parissa. Toivottavasti hän edes harkitsee aihepiirien keventämistä. Pliis, astetta kevyempää.

Oppipojasta on kirjotettu monessa sanomalehdessä ja aikakauslehdessä. En jaksa linkittää niihin, koska ne löytyvät muutenkin helposti. Tässä olisi yksi blogi:
Outin leffaopas