5 x kesäleffa

Koska elokuvateatterin sarjalippuja on jäänyt lompakkoni pohjalle pyörimään ja ne uhkaavat pian vanhentua, olen joutunut käymään leffateatterissa oikein urakalla. Ostin sarjaliput jo keväällä. Silloin halusin nähdä psykologisen kauhuelokuvan The Innocents. Menin katsomaan sitä suurin odotuksia. Kuvittelin näkeväni jotain mullistavaa, mutta tekele osoittautui niin typeräksi ja kuvottavaksi, että leffafiilikseni katosivat pitkäksi aikaa.

Alkukesällä kävin ihan läpällä katsomassa Jurassic Parkin uusimman jatko-osan, vaikka en ole koskaan välittänyt toimintaelokuvista. Kyseinen action-pläjäys on onneksi jo lähes haihtunut mielestäni. Muistan elokuvasta vain sen biologisen ”faktan”, että dinosaurusten lajityypilliseen käytökseen kuuluu ihmisten säikyttely karjumalla ja puhaltamalla ilmaa naamalle niin, että hiukset hulmuavat. Boring.

Elokuvasta Men, sivulta IMDb

 

Trailerin perusteella innostuin brittiläisestä kauhuelokuvasta Men, jossa traumatisoitunut nainen kärsii syyllisyydestä ja pelkotiloista sen jälkeen, kun hänen epävakaa miehensä on tehnyt itsemurhan hyppäämällä kerrostalon parvekkeelta. Nainen näkee kuolleen miehensä ruhjoutuneen ruumiin kadulla. Kotona naisen mieleen palautuu jatkuvasti muistikuvia riidoista ja uhkauksista. Hänen päässään käynnistyy toistuvasti kammottava kuvasarja, jossa ilman läpi hidastetusti tippuva mies katsoo naista syyttävästi: this is your fault.

Nainen päättää vuokrata kartanon idylliseltä maaseudulta voidakseen selvittää päätään. Kun näin valkokankaalta ihanan englantilaiset, raikkaan vihreät kumpuilevat kunnaat ja viehkeän puutarhan ja kuulin brittiaksentin, luotin vielä, että elokuvassa on aineksia omaperäiseksi mestariteokseksi. Mutta vähä vähältä pettymys hiipi mieleen. Stereotyyppiset mieshahmot, kuten maalaistollo kartanonisäntä, näennäisen empaattinen mutta naisvihamielinen pappi, vallanhaluinen poliisi, häiriintynyt poika ja alastomana pelloilla ja pihoilla vaeltava mies, alkoivat tökkiä. Ovatko ne todellisia vai naisen omien pelkojen projisointeja?

Katsojana alkoi ärsyttää, koska käsikirjoituksessa tyrittiin ja jätettiin käyttämättä todellista maaseudun klaustrofobiaan liittyvää potentiaalia. Ehdin jo toivoa, että elokuvan lopussa paljastuisi katkeroituneiden miesten salaliitto, jossa maaseudulle houkutellut naiset ”katoaisivat” jossain sairaissa rituaalimurhissa, joita organisoisi pakanallinen psykopaattipappi ja hänen mieskulttinsa. Tällaisesta asetelmasta olisi saanut aikaiseksi todellista kauhua. Elokuvassa oli tähän suuntaan viitteitä, olihan kirkon kiviseen kastemaljaan kaiverrettu hämmentävää symboliikkaa, mikä vaikutti enemmän pakanalliselta kuin kristilliseltä. Sen sijaan Men-elokuvan loppukohtaus oli niin kökkö, että olisin saattanut jopa nauraa, jos olisin nähnyt sen pienessä hiprakassa nautiskelunäytöksessä viinilasi kourassani.

 

Men / IMDb

Onneksi olen nähnyt myös todellista laatua. Kyseinen elokuva on Baz Luhrmanin ohjaama ja puoliksi käsikirjoittama Elvis-leffa. Se oli minulle niin valtava elämys, etten edes halua yrittää kirjoittaa vain yhden katselukerran jälkeen. Sen sanon, että elokuvassa vain toimi kaikki: käsikirjoitus, ohjaus, kuvaus, leikkaus, näyttelijäntyö, lavastus, valaistus ja puvustus. Kaikki, aivan kaikki. Yritän kirjoittaa Elvis-elokuvasta erillisen tekstin, kunhan katson sen uudestaan. Ellen sitten lamaannu, ja sitä ennen häikäisty ja lumoudu.

Sen sijaan voisinkin tähän loppuun kertoa unesta, jonka näin viime yönä. Unessa tulkitsin katsovani elokuvaa. Kyseisessä unielokuvassa kolme naista oli kidnapattu. He pakenivat sieppaajiaan maaseudulle bunkkereihin, joiden ovien avausmekanismi toimi viheltämällä. Kidnappaajat olivat saaneet selville naisten sijainnin ja sen, että ovi aukeaa viheltämällä. Seuraavaksi naisia kuljetettiin henkilöautossa kaupungin halki. Naiset näkivät auton ikkunasta yläviistoon, kuinka puihin oli ripustettu hillitön määrä valkoisia hehkulamppuja. Unessa ajattelin, että tämä näky on nordic noir -tyyliä parhaimmillaan. Kehotin itseäni muistamaan tämän upean kohtauksen. Sitten auto pysähtyi ja naiset kysyivät toisiltaan, mikseivät he pysty liikkumaan. Joku heistä sanoi, että he ovat kuolleita. Yllättäen naiset olivat muuttuneet kissoiksi. Kissat kävelivät puiston halki kerrostaloon ja ne kiipesivät 7. kerrokseen. Sitten kissat vain kävelivät portaita alaspäin. Alaspäin kävelessään ne ehtivät nähdä paljon kohtauksia huoneistojen sisältä. Unen lopussa huomasin päätyneeni pesäpallon palkintojenjakotilaisuuteen. Seisoin luokkahuoneen etualalla. Kädessäni pidin pesäpalloa. Ihmettelin, miksi pesäpallo tuntuu käteen niin pehmeältä. Tajusin, että pesäpallon sisältä pursusi rugby-pallo.

Unennäön aikana olin sitä mieltä, että unessani on aivan selvää elokuvapotentiaalia. Valvetilassa kuitenkin tajusin, että ”elokuvani” ei ehkä sittenkään sovi kansainväliseen levitykseen.

Surrealistisen elokuvan melko voimakas vetovoima

ELOKUVA (dvd)  ---  Porvariston hillitty charmi (Le charme discret de la bourgeoisie, 1972)(Studiocanal, 1972; Atlantic, 2012)

Ohjaaja: Luis Bunuel
Käsikirjoitus: Luis Bunuel, Jean-Claude Carriere
Näyttelijöitä: Fernando Rey, Paul Frankeur, Bulle Ogier, Stephane Audran, Jean-Pierre Cassel, Julien Bertheau, Milena Vukotic, Maria Gabriella Maione
Genre: draama, komedia, fantasia

Olen nähnyt Luis Bunuelin surrealistisen satiirin Porvariston hillitty charmi vasta neljä kertaa. Näin vähäinen katselukertojen määrä ei missään nimessä riitä tämän elokuvan sisäistämiseen. Tätä Bunuelin elokuvaa voisi katsoa vaikka sata kertaa pystymättä silloinkaan ymmärtämään sitä täysin. 

Ehkä helpoin tapa lähestyä tätä elokuvaa on luokitella se porvaristoa ivaavaksi satiiriksi. Elokuvassa kolme yläluokkaista avioparia pyrkii syömään illallista, mikä toistuvasti keskeytyy mitä kummallisimmista syistä (sekaannus päivämäärissä, armeijan väliintulo, terroristihyökkäys, ampumavälikohtaus, ravintolan omistajan äkillinen kuolema ja hautajaisten järjestäminen ravintolassa, ruokien ja juomien loppuminen ravintolasta tai ravintolan muuttuminen teatterin lavaksi). Osa näistä syistä on todellisia, osa kuviteltuja tai uneksittuja. Kaiken tämän sekavuuden ohella irvaillaan porvariston tekopyhyydelle, ahneudelle, rikollisuudelle, hienostuneisuuden ja karkeuden sekoittumiselle, irstaudelle ja himokkuudelle, yleiselle typeryydelle ja naiiviudelle.

Henkilökohtaisesti minua kuitenkin kiinnostaa Porvariston hillityssä charmissa sen poikkeuksellinen rakenne. Elokuva ei sisällä perinteisessä mielessä etenevää juonta, jonka rakennusperiaatteena olisi ajallinen peräkkäisyys tai sisällöllinen yhteys. Sen sijaan elokuvan "juoni" etenee peräkkäisten unien logiikalla. Elokuva sisältää toistuvia kohtauksia, joissa henkilö alkaa kertoa unesta tai jossa henkilö säpsähtää hereille unesta. Katsojalle voi muodostua haasteeksi erottaa, mikä elokuvassa on "totta" ja mikä unta.

Tämäntyyppistä "unielokuvaa" en muista koskaan aikaisemmin nähneeni. Unia sisältävistä elokuvista muistan vain Federico Fellinin Naisten kaupungin (1980), joka alkaa nukahtamisella ja loppuu heräämiseen. Niiden väliin sijoittuu muutaman tunnin unijakso, jonka sisältö irvailee psykoanalyysin ja feminismin kustannuksella. Vastaava nukahtaminen-uni-herääminen-rakenne vallitsee ilmeisesti myös David Lynchin elokuvassa Blue Velvet, jossa mielipuoliset ja väkivaltaiset jaksot kuvaavat ilmeisesti unennäköä (en ole tästä täysin varma). Unia esiintyy paljon muissakin Lynchin elokuvissa, eikä niiden erottaminen valveesta ole aina helppoa.

Porvariston hillityn charmin -elokuvan unet ovat tyylillisesti erilaisia. Traagisessa unessa sotilasuralle pakotettu 11-vuotias poika näkee kuolleen äitinsä vaatekomeron vaatteiden seassa. Poika kuulee kuolemankalpean äitinsä äänen, joka puhuu liikkumattomin huulin. Äiti kehottaa poikaansa myrkyttämään isäpuolensa, joka tappoi pojan oikean isän kaksintaistelussa. Tragikoomisessa unessa yläluokkainen seurue kuolee terroristien luoteihin illallispöydässä. Yksi mässäilyyn taipuvaisista illallisvieraista piiloutuu pöydän alle pihviä syömään, ja paljastaa samalla itsensä tappajille. Traagisessa ja todenoloisessa unessa rikoksesta syytettyä nuorta miestä kidutetaan poliisiasemalla tunnustuksen toivossa.

Bunuelin elokuvaa katsoessani mietin myös, toimisiko elokuvan peräisten unien rakenne myös jossain romaanissa. Tuskin. Mieleeni palautuu vain yksi novelli, jossa on käytetty unesta toiseen -ideaa. Se oli jokin Leena Krohnin novelleista, jonka teemana oli kuolema tai kuolemanpelko.

Tunnustan avoimesti, etten tiedä, miten Bunuelin elokuva pitäisi tulkita. Pidän myös ajatuksesta, että elokuvaa ei voi tai tarvitse tulkita. Vaikka en osaa tai halua tulkita sitä, luokittelun ja määritellyn pakkomielteistä en kuitenkaan vapaudu. Bunuelia käsittelevässä dokumentissa vihjaistiin, että kaikkea ei aina tarvitse palauttaa reaalitodellisuuteen. Ainakin minusta tuntuisi aika kaukaa haetulta tulkita elokuvan kävelykohtaukset tai armeijan läsnäolo viittauksiksi vuoden 1968 mielenosoituksiin.

Bunuelin elokuvassa on myös paljon esillä kuvitteellinen Mirandan tasavalta Etelä-Amerikasta. Mirandaa piinaavat samat ongelmat kuin useaa nykyistänkin eteläamerikkalaista valtiota, kuten väkivalta, terrorismi, murhat, korruptio ja huumebisnes. En kuitenkaan kutsuisi elokuvaa poliittiseksi, ja vielä vähemmän uskonnolliseksi vaikka elokuvassa on mukana myös murhaava puutarhuri-piispa, jolta luonnistuu myös syntien anteeksianto.

Mutta jokainen katsoja on tietysti vapaa tulkitsemaan niin kuin itse haluaa. Tulkinta on henkilökohtainen totuus. Minun "totuuteni" on se, että Porvariston hillitty charmi on eräänlainen testi, joka kysyy, voiko elokuva olla myös tällainen.

Ei ainakaan enneuni

(Selventävä kuvateksti: kuva ei liity millään tavalla mihinkään, vaikka on mahdollista että se liittyy jollain tavalla johonkin, mutta ainakaan tähän postaukseen se ei liity millään tavalla, mutta joku kuva postauksessa pitää olla ja siksi kelpuutin tämän sekundaräpsyn)

HUUMORI / SAIRAS HUUMORI  ---  kulttuuriaiheinen uneni

Varoitus: tämänkertainen tekstini sisältää todella rohkeaa kielenkäyttöä, mikä saattaa järkyttää ja jopa traumatisoida herkkätunteisia lukijoita

Koska blogini on "vain blogi" eikä mikään vakavasti otettava kulttuurisivusto, voin aivan hyvin kirjoittaa myös unistani. Jos olisin vakavasti otettava bloggaaja, kirjoittaisin varmasti viime aikaisista kulttuuririennoistani, kuten esimerkiksi Helsingin kaupunginteatterin näytelmästä Kiviä taskussa, jota tähdittivät Martti Suosalo ja Mika Nuojua. Kaikki muut katsojat taisivat tulkita näytelmän komediaksi, koska ulvoivat naurusta. Itse pidin sitä tragediana ja istuin pokerinaamana katsomossa.

Jos olisin vakavasti otettava bloggaaja, saattaisin kirjoittaa myös Kansallisteatterin Lavaklubista, jossa oli esiintymässä Helsingin Poliisilaulajat ja Helsingin Gaykuoro Out 'n Loud. Yhdistelmä oli hillitön. Käväisin myös Prosak-proosaklubilla kuuntelemassa Aki Ollikaista ja Olli Jalosta, mutta tästäkään en kirjoita.

Kulttuuriaiheeseen uneeni:
Unessa olin vanhanaikaisilla maalaismarkkinoilla. Päädyin kirkkaan oranssilla markiisilla katetun myyntipöydän eteen. Myyntipöydälle oli kasattu pinoittain kirjoja. Silmiini osui tuntemattoman naisen kirjoittama uskonnollisaiheinen kirja. Kirja oli hartauskirja tai joku muu uskonnollinen tutkielma. Kirjan kannessa oli vaalean oranssia ja ruskeaa ornamenttikuviointia.

Otin kirjan käteeni ja aloin selailla sitä. Päästyäni selailussani kirjan loppuosaan huomasin, että novellini "Lesbohuora" oli julkaistu siinä. En ollut tästä havainnosta alkuunkaan ilahtunut. Pikemminkin tunsin järkyttynyttä epäuskoa, koska unessa tiesin, että olin lähettänyt kustantamoon huomattavasti laadukkaampaakin kaunokirjallista aineistoa. En voinut käsittää, miksi kustantamo oli päättänyt julkaista juuri "Lesbohuora"-novellini, vaikka olin laittanut sen mukaan lähinnä vain täytteeksi.

Olin närkästynyt, koska kustantamo ei ollut vaivautunut ilmoittamaan minulle, että he ovat aikeissa julkaista novellini. Ihmettelin myös, miksi kustantamo on halunnut julkaista "Lesbohuora"-novellin nimenomaan uskonnollisen kirjan tai mahdollisesti jopa hartauskirjan yhteydessä. Mietin, oliko kustantamo vaivautunut kertomaan edes uskonnollisen kirjan kirjoittajalle, että "Lesbohuora"-novellini julkaistaan juuri hänen hartauskirjansa yhteydessä. Oletin, että hartauskirjan kirjoittaja oli yhtä järkyttynyt kuin minäkin.

Kun tarkemmin katselin julkaistua novelliani, huomasin että nimeni on kirjoitettu väärin. Tai pikemminkin etunimeni oli oikein, mutta sukunimeni tilalle oli laitettu toinen etunimeni. Olin ymmärrettävästi närkästynyt tällaisesti huolimattomuudesta. Vilkaisin kirjan takakantta eikä siinä ollut halaistua sanaa novellistani. Siksi hartauskirjan lukijoiden täytyy myös järkyttyä, koska heidän silmilleen hyppää yhtäkkiä "Lesbohuora"-novellini.

Aloin selata tarkemmin novelliani. Huomasin, että sivujen alalaidassa oli viitteitä ja selityksiä. Ihmettelin, eikö novellini sittenkään ole novelli. Mietin, olinko kuitenkin vahingossa tullut kirjoittaneeksi antiikkivaikutteisen näytelmän.

Sitten tajusin, että käteeni oli jostain ilmaantunut vanhanaikainen c-kasetti, jossa luki sottaisin kirjaimin Lesbohuora. Ajattelin, että "Lesbohuora"-novellini on sittenkin täytynyt olla todella koskettava, koska joku on vaivautunut säveltämään siitä oopperan!

Suomireggaen purema

MUSIIKKI  ---  Jukka Poika: Yhdestä puusta (Suomen Musiikki Oy, 2012)

Jukka Pojan suomireggae on osunut viime aikoina kovaa. Jukka Pojan musiikki heiluttaa sekä tanssijalkoja että ihastuttaa sanoituksillaan, jotka ovat yllättävän raikkaita, kekseliäitä ja välillä myös hauskoja.

Lähes pakkomielteisesti olen kuunnellut kappaletta Älä tyri nyt, joka on melankolinen sanoituksiltaan ja säveliltään. Kun ensimmäisen kerran kuulin kappaleen, mahaani alkoi melkein vääntää kohta:

Pystymetsää ja laakeeta peltoo 
maisema herättää jumalanpelkoo
täällä taivas roikkuu uhkaavana
päittemme yllä

Maisema kuvastaa ilmeisesti Pohjanmaata, jossa en koskaan käynytkään, saatikka asunut niissä maisemissa. Mutta mielestäni laulussa on jotain universaalia, ja siksi siihen voi samastua kuka vain ja missä vain. Laulu kertoo vangiksi jäämisen kokemukseen liittyvästä ahdistuksesta ja halusta päästä pois. Tälläisiä tunteita voi kokea missä tahansa. "Pystymetsä" voi yhtä hyvin olla myös kerrostalojen betoniviidakko jossain kolkossa lähiössä. "Laakeat pellot" voivat olla kattojen meri ylimmästä kerrostalohuoneistosta nähtynä. "Taivaskin voi roikkua uhkaavana" missä päin maailmaa tahansa, myös auringonpaisteessa. "Taivas voi roikkua uhkaavana" ihmisen sisällä myös selittämättömän ahdistuksen takia, jolle ei löydy mitään selkeää ulkoista syytä.

Tekstini antaa ehkä väärän kuvan Jukka Pojan tuotannosta, jossa suurin osa lauluista ei ole melankolisia, vaan positiivisia. Mutta tämä on kuitenkin kappale, joka itseeni vaikutti voimakkaimmin.

PS. Koska tämä on "vain blogi", kirjoittelen loppuun unistani. Näin viime yönä ensimmäistä kertaa unen, jossa oli mukana musiikkia jopa kolmeen otteeseen: omituista pianon pimputusta, Abban Dancing Queen ja joku tuntematon, pateettinen sävellys. Olen todella tyytyväinen unieni "kehittymisestä", koska olen jo pitkään sadatellut unimusiikin puuttumista.

Uneni ovat "kehittyneet" myös hajujen osalta, koska hajuja on tullut lisää. Muistan kolme unta, joissa on ollut mukana hajuja. Yhdessä oli imelää kusenhajua, toisessa makealta appelsiinilta haisevaa kalmanhajua (tuskinpa kalma oikeasti tältä haisee) ja äskettäisessä unessa oli mukana tupakanhajua. Unessa olin lääkärin vastaanotolla, jossa lääkäri savutteli hillittömästi. Kieltäydyin tietysti maksamasta lääkärinpalkkiota ja marssin matkoihini. 

Olisi hauskaa kuulla muiden unista. Onko unissasi musiikkia vai pelkkää visuaalista matskua? Entä hajut ja tuoksut?

Vaikeinta maastoa

(kuva Texicallin sivulta)

MUSIIKKI  ---  Jonna Järnefelt: Aamukahviasetelma (Texicalli Record, 2004)

Näyttelijä-laulaja Jonna Järnefeltin levy tarttui käteeni kirjastossa. Kuuntelussani jumiuduin kappeleen Vaikeimman kautta sanoituksiin, jotka ovat Heimo Hatakan käsialaa:

(--)
mennään vaikeimman kautta
kompastellen
mennään pisintä tietä
vaikeinta maastoa
umpihankeen
silmät sidottuina
muuten emme uskalla 
rakastaa

(--)
tehdään tuttavuutta
punastellen
vereslihalla ja 
sydänverellä
pää edellä
tuntemattomaan veteen
muuten emme uskalla
rakastaa
...

Hätkähdin tapaa, jolla Hatakka kuvailee rakkautta. Yleensä kai ihmiset tavoittelevat helpointa ratkaisua, suorinta reittiä, moottoriteitä, taksikyytejä, hissejä, rullaportaita ja oikopolkuja, mutta laulussa kaikki tapahtuu ikään kuin väärinpäin, nurin kurin. Itselleni tämä tuntuu pysäyttävältä ajatukselta, ehkä siksi, etten ole rakastunut. Mutta jos olisin, tällaisko se olisi vai vaatisinko kärsimättömänä aina helpointa tietä, kuten niin moni muukin?

Toinen asia, mikä pisti silmääni, on laulun unikuvasto. Hatakka liikkuu rakkaudessaan unenomaisessa maisemassa. Ainakin omissa unissani olen ollut rämpimässä umpimetsissä, jossa kasvaa pelkästään kuolleita puita ja vieläpä ylämäkeen tai sitten yritän edetä sekavissa yleiskaupungeissa, jotka ahdettu täyteen todella huonoa arkkitehtuuria.

Laulua kuunnellesani mieleeni ponnahti myös oivallus, että Hatakka käyttää rakkaudesta samankaltaisia ilmaisuja kuin mitä liitetään usein luovuuteen. Luovaa prosessia kuvataan usein ryteiköissä ja rämeiköissä raahautumisena, suohon uppoamisena ja kaikkea muuta kuin helppona. Kai luovuuteen kuuluu myös kirkkaita hetkiä, auringonpaistetta ja flow:ta, virtaa, josta on jaksettu jauhaa kyllästymiseen asti. Mutta jos luovuuteen antautuu, on kai kestettävä myös sokkeloiset labyrintit, ahtaat tunnelit, vetiset suot ja umpeen kasvaneet rämeiköt.