maanantai 22. elokuuta 2016

3 x leffassa

Tässä postauksessa aion kirjoittaa kolmesta tällä hetkellä Helsingin leffateattereissa pyörivästä elokuvasta. Yritykseni on uhkarohkea, mutta se sopii blogin kaltaisiin testilaboratorioihin. Saa nähdä mitä tästäkin taas tulee. 

Leffat ovat Todella upeeta -elokuva, Chocolat ja Liisan seikkailut peilimaassa.

(Todella upeeta -elokuva; kuvat sivulta: Finnkino)
Kahdeksan Absolutely Fabulous -dvd:n omistajana Todella upeeta -elokuva on must-kohde. Huonosti käyttäytyvät naiset, Patsy (Joanna Lumley) ja Edina (Jennifer Saunders), ovat edelleen tiukasti ajan hermoilla. He tverkkaavat, tviittaavat, piikittävät päivittäiset(?) botoxinsa omiin kasvoihinsa. He juovat shamppanjaa, joka usein terästetty venäläisellä vodkalla (stoli-boli). He ravaavat muotitapahtumissa ja trediravintoloissa mitä tyylikkäisimmissä muotiluomuksissa (mitä he yhdistelevät mitä mauttomimmin).

Ja ennen kaikkea: Edinan tytär- ja äitisuhteet jatkuvat entisenlaisinaan eli erittäin huonoina! Räiskyvä Edina ei edelleenkään tule toimeen jäykän ja järkevän Saffy-tyttärensä (Julia Sawalha) kanssa. Yhteistä säveltä ei löydy myöskään äidin (June Whitfield) kanssa. Edinan miesrintamaa varjostaa ex-miehen ryhtyminen homoksi ja toisen exän sukupuolenvaihto-operaatio. Patsyllä käy edellen flaksi. Hänen vamppimainen olemuksensa vetoaa yhä miehiin, joita on kymmeniä, satoja tai ehkä jopa tuhansia.


Elokuvan juoni rakentuu muotitapahtumassa sattuneen katastrofaalisen onnettomuuden ympärille. Sen takia naiskaksikko joutuu vaihtamaan vaatekertoja entistä useammin, naamioitumaan ja pakenemaan lopulta Etelä-Ranskan rantaparatiisiin. Kaikesta tästä rakentuu erittäin viihdyttävä paketti. En aio kuitenkaan pilata kenenkään elokuvanautintoa spoilereilla yksinkertaisesti siitä syystä, etten muista elokuvasta läheskään kaikkea. Eli pakko nähdä uudestaan.

Yleisesti ottaen pidän brittihuumorista (mikä on tietysti hyvin laaja käsite). Toinen fanitukseni kohteeni on Little Britain (Pikku-Britannia). Olen iloinen, että sarjan luojat ja päänäyttelijät ovat osanneet ottaa lähes kaiken irti minua sykähdyttävistä aiheista, kuten transvestiitit, homot, lihominen, tyhmyys, töykeys, laiskuus, politiikka ja suosikkini eli ruumiineritteet inkontinesseineen ja oksennuksineen.

(jatkuu myöhemmin elokuvilla Chocolat ja Liisan seikkailut Peilimaassa)
-------------------------
Myöhempi lisäys 3. syyskuuta:

Blogitekstini ei sittenkin jatku tämän enempää, koska en pystynyt pakottamaan itseäni kirjoittamaan kahdesta muusta elokuvasta. 3 x leffassa jäi kuitenkin muotoon 1 x leffassa. Mutta tulipahan tämäkin idea testattua. Viisastuin tässäkin asiassa ja totean, että ideani oli huono. Siperia opettaa.

lauantai 20. elokuuta 2016

Ihanaa, Töölön kirjasto, ihanaa!

Lyhyt postaus:

Olen onnellinen, huojentunut ja iloinen. Töölön kirjasto Helsingissä on vihdoin avattu kahden vuoden remonttirevittelyn jälkeen! Ihanaa! Mikä helpotus! Nyt voin vähentää "evakkokirjastoissa" kärvistelyä ja pääsen rauhoittumaan suosikkikirjastooni.

Ensivaikutelmani Töölön kirjastosta: Valoisa! Raikas! Keltainen! Vaimentavat kokolattiamatot, kellanrusehtavat! Keltainen maaliläiskä seinällä! Keltaiset matriisit! Ikkunasta näkyvä puisto! Puut! Vihreys! Orgaanisuus! Hajasijoitetut hyllyt! Modernius! Energisen näköinen henkilökunta!

Ainoa asia, mihin saatan pettyä raskaasti, on tilanne naistenvessassa. Sitä en ehtinyt tarkistaa nopella pikavisiitilläni. Rikhardinkadun ja Töölön kirjastojen yleisövessoissa ilmassa leijuu yllättävän usein kusenhaju. Olen ihmetellyt, eikö naiselle ole anatomisista syistä erittäin vaikeaa tai täysin mahdotonta saada virtsaruisku lentämään lattialle. Helsingin kaupunginkirjastoissa näitä "mysteerinaisia" vierailee kuitenkin harva se päivä. Tuskin kyseiset poikkeusyksilöt lukevat blogiani, mutta esitän siitä huolimatta vienon toiveeni: Voisitteko ystävällisesti mennä jonnekin muualle kuseksimaan kuin kirjastovessoihin?

lauantai 13. elokuuta 2016

Minä ja musiikki

Varoitus: Tämä teksti on subjektiivinen. Tekstini ei sisällä informaatiota mistään muusta kuin minusta itsestäni. Jos ei kiinnosta, ei ole "pakko" lukea. Vaikka blogini on julkinen, kirjoitan tätä tekstiä kai ensisijaisesti itselleni.

Alun perin minun piti kirjoittaa elokuvista Liisan seikkailut Peilimaassa, Chocolat ja Kenneth Branaghin Romeo ja Julia -näytelmäsovituksesta, joka esitettiin Finnkinon leffateatterissa, MUTTA musiikki ja musiikin kuuntelu aiheina kiilasivat ohi.

Edellisen blogitekstin kohdalla intuitioni osui oikeaan väittäessäni, että se saattoi olla koko bloggausaikani rohkein ja paljastavin tekstini. Ja se paljasti paljon, tai liikaa - minulle itselleni. Viisi päivää kestävä (yli)reagointini eteni näin: kieltäminen, torjunta, järkytys, raivo, hyökkääminen, lamaantuminen, keskittymiskyvyn tuhoutuminen, äärimmäinen stressitila, jonkinlainen shokkitila, maha kuralla, levottomuus, epätodellinen olo, pelko sekoamisesta jne. Kaiken tämän laukaisivat vain kaksi sanaa, joita en toista tässä nyt. Tämän tekstin kohdalla otan riskin, että kaikki alkaa uudestaan - tai sitten ei tapahdu yhtään mitään.

Mutta musiikki. Miten musikkiin "pitäisi" reagoida? Onko mahdollista, että musiikki jotenkin "imeytyy" elimistöön? Voiko musiikki "tunkeutua" sisäelimiin ja sitä kautta alkaa "tahdistaa" sydäntä ja nopeuttaa tai "lamaannuttaa" hengitystä? Voiko musiikki edistää stressihormonien eritystä vereen tai "poistaa" niitä verestä? Voiko musiikki laukaista niin syvän rentoutumistilan, että se "puuduttaa" lihakset, "tainnuttaa" mielen, "vajottaa" unenkaltaiseen tilaan, jonka aikana silmäluomet nykivät kuin REM-unessa ja verkkokalvon takana vilistää "unikuvia"? Voiko musiikki laukaista "itsehypnoottisen" tilan, josta pääsee kuitenkin irtautumaan, jos ympäristö vaatii? Voiko voimakkaan vastenmielinen musiikki aiheuttaa pakokauhua ja laukaista "taistelu tai pakene" -reaktion? Yllä olevia "ilmiöitä" tapahtuu minulle usein, vähän liiankin usein. Siksi pidän välillä pitkiäkin taukoja musiikin kuuntelusta, jos olen "täynnä" musiikkia ja musiikki on "kuormittanut" minua liikaa.

Mietin usein, että mikä on "normaali" reagointi musiikkiin ja mikä on "epänormaalia"? Mikä kuuluu asiaan ja milloin kannattaa huolestua?

Olen huomannut, etten pysty kuuntelemaan musiikkia, jos se on liian "säännöllistä" ja "ennakoitavaa", mutta myös toinen ääripää eli "säännöttömyys" ja "ennakoimattomuus" ei sovi minulle. "Säännöllisestä" musiikista en pysty kuuntelemaan esimerkiksi iskelmää, koska se "rajoittaa" hengitystäni ja "tukahduttaa" sydämensykettäni. Täysin "säännöttömästä" musiikista en pysty kuuntelemaan free jazzia, bepop-jazzia(?) enkä todellakaan Arnold Schönbergin epämusiikkia, josta en pysty havaitsemaan minkäänlaista rakennetta enkä "jujua". Kun kerran kuuntelelin Schönbergin ykkössinfoniaa (jonka piti olla kyseisen "säveltäjän" "selkein" teos), alkoi tuntua että etten pysty kunnolla hengittämään, sydämensyke menee "sekaisin" ja alkoi tuntua että tulen hulluksi, koska musiikki "tuhoaa" koko identiteettini. En tiedä, kuuluvatko reagointini asiaan vai oisko taas mennyt pikkasen ylireagoinnin puolelle.

Osa lempimusiikistani on minulle "visuaalista" eli se herättää sisäisiä, visuaalisia mielikuvia kuten kuvasarjoja. Mutta epämiellyttävä musiikki, esimerkiksi "räkäinen" rock voi myös "häiritä" tuntoaistiani. Jos joudun kuuntelemaan räkäistä rockia, jossa lauletaan määkivällä äänellä säröisten kitaroiden rämistessä taustalla, se tuntuu "likaiselta" ja "saastaiselta". Aivan kuin "likaiset" äänet olisivat heittänyt päälleni räkää, limaa, paskaa, kusta ja ties mitä eritteitä. Sen sijaan pidän "puhtaista" äänistä, koska ne eivät "saastuta" minua.

Nyt väsähdin ja "tyhjenin" tästä aihepiiristä. Kai tässä pääkohdat on jo sanottu. Jos joku on jaksanut lukea tämän "hulluuden rajamailla" liikkuvan tekstin, voi myös kommentoida. Olisi kiva tietää, miten muut reagoivat musiikkiin - vai reagoivatko.

Lainausmerkkien käyttö saattoi lähteä tässä tekstissä lapasesta. Ratkaisu siihen: täysin överiksi menevä lainausmerkkien "viihdekäyttö". Eli: "Onneksi" "tajusin" "lähteä" "ajoissa" "Kenneth" "Branaghin" "näytelmäsovituksesta". "Samalla" "tajusin", "että" "No" "More" "K" "B" "ja" "No" "More" "Kinopalatsi" "Helsingissä". 
----------------
Lievästi flunssaisena taidankin tästä mennä keittämään kamomillateetä. Juon sitä (toivottavasti antibiottisena) terveysjuomana, vaikka sen maku on "haastava", "mielenkiintoinen" ja "poikkeuksellinen" (eli selkokielellä: aivan järkyttävä). Yritän myös syödä suomalaista metsähunajaa, vaikka sen maku on "aromaattinen", "pikantti" ja "persoonallinen" (eli suomeksi: ihan hirvee).

Vaikka olen kirjoittanut tämän tekstin flunssaisena, se ei tarkoita sitä, että kaikki olisi pelkkää "kuumehouretta", vaan olen pyrkinyt kertomaan "totuuden ja vain totuuden mitään lisäämättä ja mitään poistamatta" - siis minun henkilökohtaisen totuuteni. Kirjoitustyyliini kuuluu usein liioittelu, mutta tässä blogitekstissä olen kirjoittanut niin kuin asiat ovat - minulla.