maanantai 20. huhtikuuta 2015

En kommentoi

(Kuvat: Kansallisteatteri)

TEATTERI / MUSIKAALI  ---  SLAVA! Kunnia (Kansallisteatteri, Helsinki, esitys 7.4.2015)

Käsikirjoitus: Pirkko Saisio
Musiikki: Jussi Tuurna
Ohjaus: Laura Jäntti
Puvut: Tarja Simonen
Valosuunnittelu: Morten Reinan
Näyttelijöitä: Puntti Valtonen, Juha Muje, Tiina Weckström, Markku Maalismaa, Kristiina Halttu, Timo Tuominen, Janne Marja-aho, Katariina Kaitue, Juhani Laitila, Leo Honkonen, Marja Salo, Aku Sipola, Erik Rehnstrand

Eilisen vaalipäivän kunniaksi(?) muokkaan tämän blogitekstin poliitikkovaikutteiseksi haastetteluksi. Olen siis nähnyt SLAVA!-musikaalin jo jokin aika sitten, mutta en ole löytänyt sopivaa näkökulmaa tekstilleni. Tätä tekstiäni ovat innoittaneet kaikki ne poliitikot, joiden puheilmaisu vaihtelee monisanaisen kapulakielisyyden ja harvasanaisten murahdusten välillä.


Kysymys: Mitä mieltä olette julkisuudessa esiintyneistä väitteistä, että SLAVA! olisi "freskomainen" ja "kaleidoskooppimainen"?
Vastaus: En kommentoi

Kysymys: SLAVA!n on väitetty saaneen vaikutteita venäläisestä musiikkitraditiosta. Pystyttekö allekirjoittamaan väitteen, että Jussi Tuurnan säveltämässä musiikissa sekoittuisivat "mahtipontinen patetia, kiihkeys, hartaus, surumieliset melodiat, viulun pakahduttava sointi, kielisoittimien maanisia tremoloja, hurjia kiihdytyksiä ja mietteliäitä rubatoja"?
Vastaus: En kommentoi


Kysymys: Oletteko samaa mieltä, että SLAVA! on "kriittinen karnevaali", "uhmakas näyttämöpamfletti" ja "hillitön satiiri"?
Vastaus: En kommentoi

Kysymys: Sisältääkö SLAVA! mielestänne liikaa "ahneita oligarkkeja turkislakeissaan, botoksia, röyhkeää politikointia, mediatemppuja, suurmieshistoriaa, vankileirejä, vakoilijoita ja vartioituja datsoja"?
Vastaus: En kommentoi


Kysymys: Uskotteko, että "venäläinen yhteiskunta on tilassa, jossa massiivisella propagandalla ylevöitetty kansallismielisyys on ajanut liberalismin ja haaveet demokratisoitumisesta marginaaliin"?
Vastaus: En kommentoi

Kysymys: Miten reagoitte väitteeseen, että "vallitsevassa turvallisuuspoliittisessa tilanteessa teatterintekijät kerjäävät verta Suomi-neidon nenästä koettelemalla Putin-mielisten liipasinherkkyyttä ja venäläisten panssareiden osumatarkkuutta"?
Vastaus: En kommentoi


Lopetus: Kiitos haastattelusta.
Vastaus: En komm... Kiitos.
----------------------------

SLAVA!sta on kirjoittanut myös:
Donna Mobilen kirjat

lauantai 4. huhtikuuta 2015

Jotkut pitävät siitä kuumana

(Kuvat elokuvasta Piukat paikat)
ELOKUVA (dvd)  ---  Piukat paikat (Some Like It Hot, 1959)(MGM, 2001)

Ohjaaja: Billy Wilder
Käsikirjoitus: Billy Wilder, I.A.L Diamond
Näyttelijöitä: Marilyn Monroe, Tony Curtis, Jack Lemmon, George Raft, Pat O'Brien, Joe E. Brown
Genre: Komedia

Pirullisena ihmisenä laitoin piruuttani otsikkoon sanatarkan suomennoksen elokuvan nimestä Some like it hot. Onneksi elokuva on virallisesti suomennettu nimellä Piukat paikat. Elokuvan nimi on itse asiassa napattu dialogin pätkästä, joka menee suunnilleen näin:
- Jazz music. It's so hot.
- Well. Some like it hot.
Kuten huomaatte, keskustelu on luonteeltaan täysin viaton eikä yhtään pornahtava, kuten voisi luulla.


(välihuomautus: miksi kidutan ja nöyryytän itseäni kirjoittamalla näistä suurista klassikkoelokuvista? eikö oikea ratkaisu olisi vaieta ja kirjoittaa joistain helpommista aiheista? paniikki-paniikki-paniikki. Paniikki Spandex. Ei apua, tää on taas tätä. Oh shit, ei mutta kun olen halunnut kirjoittaa tästä liian-suuresta-elokuvasta jo pitkään. Nyt vain kirjoitan, tuli mitä tuli)

Palaan "normaaliin" ilmaisuun. Lyhyesti elokuvan juonesta: Vuonna 1929 Chigaco kärvistelee kieltolain rajoituksista. Hautajaisfirmaksi naamioidussa salakapakassa soittaa kaksi köyhää miesmuusikkoa (Tony Curtis ja Jack Lemmon). Poliisit ratsaavat paikan ja sen toiminta joudutaan lopettamaan - toistaiseksi. Seuraavana päivänä muusikot kärttävät keikkaduunia työnvälitysfirmassa. Heille tarjotaan työtä sadan kilometrin päässä. Päästäkseen paikalle heidän on vuokrattava auto. Autonvuokrausfirmassa asioidessaan muusikot päätyvät mafiosojen joukkoteurastuksen silminnäkijöiksi. Pelastaakseen nahkansa heillä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin pestautua saksofonistiksi ja basistiksi tyttöjazzorkesteriin naisiksi pukeutuneina. Miehet muuttuvat "Josephineksi" ja "Dapheksi". Alkaa matka Floridaan. Siellä kaikki ei luonnollisesti mene aivan putkeen...


Miksi Piukat paikat on niin hyvä elokuva? Miksi tämä herkullinen komedia ei tunnu päivääkään vanhentuneelta, vaikka se on yli puoli vuosisataa vanha? Ehkä siksi että se leikkii sukupuolirooleilla. Elokuvassa on lukuisia kohtauksia, joissa naisellisuus ja miehekkyys ovat sekoittuneet koomisella tavalla. Esimerkiksi jos vaaleaan pitsimekkoon pukeutuneella naiselta näyttävällä miehellä on päässään kipparilakki ja silmillään paksusankaiset miesten silmälasit, se vain on hauskaa. Tai jos pyöräilevälle, kippariasuun pukeutuneelle miehelle on unohtunut korvakorut korviin, kun hän on menossa treffeille hemaisevan typykän kanssa (Marilyn Monroe), ei mitenkään voi olla nauramatta. Tai jos mies puhuu puhelimessa vienolla naisen äänellä, pakostakin purskahtaa nauruun.

(välihuomautus: voi että tää teksti on siis niin boring, en mitenkään pysty välittämään komedian räjähtävää hauskuutta omassa raapustuksessani)

Piukat paikat ei tietenkään ole ainoa elokuva, jossa on otettu ilo irti sukupuolirooleista. Lähes yhtä piinallisen hauska on Sydney Pollackin elokuva Tootsie (1982), jossa pääosaa esittää Dustin Hoffman. Molemmissa elokuvissa asetelma on samankaltainen: miehet joutuvat pakon edessä esittämään naista. Tootsiessa näyttelijänä epäonnistunut Michael Dorsey on riitautunut kaikkien kanssa ja ajautunut umpikujaan. Koska hän ei enää pysty työllistämään itseään miesnäyttelijänä, ainoa vaihtoehto on aloittaa puhtaalta pöydältä naisnäyttelijänä. Samantyylinen kuvio taitaa olla myös elokuvassa Mrs. Doubtfire (?), jossa päähenkilö ei pääse tapaamaan lapsiaan isänä ja miehenä, mutta yrittää kiertää rajoitukset kohtaamalla lapsensa naisena - ja onnistuukin siinä.

(Kuvat sivulta: IMDb)
Piukkoja paikkoja katsoessani mietin myös vakavahko kysymystä, miksi on lähes tulkoon aina hauskaa, jos mies pukeutuu naiseksi, mutta mieheksi pukeutunut nainen ei juuri koskaan naurata. Ainakin minusta, jos näen mieheksi pukeutuneen naisen, koen sen ensisijaisesti pelottavana ja sen jälkeen vastenmielisenä. Todellisessa elämässä on ollut esimerkkejä, jolloin naiset ovat joutuneet pakon edessä pukeutumaan miehiksi  esimerkiksi sodan aikana välttyäkseen sieppauksilta, raiskauksilta ja murhilta. Tästä on hauskuus kaukana. Hauskaa ei ole myöskään se, jos nainen kokee painetta pukeutua miesmäisesti esimerkiksi miesvaltaisella alalla työelämässä, jotta hänen otettaisiin vakavasti.

(välihuomautus: tää teksti on täydellinen epäonnistuminen; piti kirjoittaa komediasta, ja nyt päädyin murhiin, raiskauksiin, sieppauksiin ja sortoon)

Hyvät ihmiset, suosittelen Piukkojen paikkojen katsomista elokuvana. Jos joku ei naura kertaakaan katsoessaan tätä komediahelmeä, kannattaa ehkä harkita aivoproteesin hankkimista! (myös minä harkitsen aivoproteesin hankkimista, mutta muista syistä)

(loppuhuomautus: tämän nöyryyttävän blogilässytyksen jälkeen aion syödä ruokaa, joka sisältää mahdollisimman paljon chiliä. Some like it hot.)