torstai 28. maaliskuuta 2013

Haaksirikkoutuneen kertomukset

Elokuvasta Piin elämä (kuva Finnkinon sivulla)
ELOKUVA  ---  Ang Lee: Piin elämä (2013)

Olen ollut aikeissa mennä katsomaan tämän Ang Leen fantasia/draamaelokuvan jo useiden kuukausien ajan. Vasta eilen sain itseni roudattua leffateatteriin. Odotukseni taisivat olla liian korkealla ja siksi petyin. Odotin "visuaalisesti henkeäsalpaavalta" elokuvalta (luonnehdinta Finnkinon sivulla) jotain huikaisevan värikylläistä, maagista ja lumoavaa elämystä. Mutta sen sijaan koin elokuvan paikoitellen jopa unettavan pitkäveteisenä ja ehdottomasti liian pitkänä. Kahden tunnin pituisesta elokuvasta olisi puolestani voinut napsaista ainakin puoli tuntia pois.

Piin elämä perustuu siis Yann Martelin samannimiseen romaaniin. Kirja kertoo intialaisesta pojasta, jonka vanhemmat omistavat eläintarhan, josta he joutuvat luopumaan rahoitusongelmien takia. Perhe päättää lähteä eläimineen laivamatkalle Intiasta Kanadaan, jossa he aikovat kaupata eläimet paikalliseen eläintarhaan. Laiva uppoaa tuntemattomasta syystä. Pelastusveneeseen pelastuu vain poika ja Bengalin tiikeri. Vene ajelehtii merellä ja lopulta he päätyvät kelluvalle saarelle, jossa asustaa maagisia olioita.

Mutta edellinen on vain yksi selitysvaihtoehdoista. Ehkä mitään tiikeriä ei ollut olemassakaan. Eikä maagista saartakaan. Ehkä oli vain hengestään taistelevat laivakokki, merimies, poika ja pojan äiti. Ehkä kaikki olikin vain rumaa ja raadollista hengissäselviämistaistelua, jossa ihmishenki on halpa. Elokuvassa pallo heitetään katsojalle, joka voi uskoa mihin haluaa.

En lumoutunut elokuvasta ja siksi aloin tarkastella sitä kylmän analyyttisesti. Pohdin, miten kohtaukset on toteutettu. Mietin, kuinka paljon merikohtauksista on kuvattu studiossa, kuinka paljon merellä. Ihmettelin, miten tiikeri on liitetty kuviin. Jostain lukaisin, että poika ja tiikeri eivät koskaan olleet samassa veneessä. Tai miten vedenalaiset kohtaukset on toteutettu? Upeimmassa vedenalaisessa kohtauksessa uimarit näyttävät leijuvan taivaalla pilvien seassa. Tai kuinka paljon vaikutelmaa riehuvasta myrskystä on saatu aikaan heiluvalla kameralla? Miten pojan ja tiikerin riutuva olemus on toteutettu? Pelkästään tietokoneella vai myös maskeerauksella?

Suhtauduin elokuvaan kylmän etäisesti, mutta tulipahan sekin nähtyä vihdoin viimein. Kai Piin elämä on kuitenkin oscarinsa ansainnut. Elokuvalle on myönnetty Oscar-palkinnot parhaasta ohjauksesta, kuvauksesta, erikoistehosteista ja alkuperäismusiikista. Minua leffa ei vain sytyttänyt. 

tiistai 19. maaliskuuta 2013

Terroristin ex-vaimo ja tytär

Magdalena Koppin nuoruudenkuva dokumentissa In the dark room - pimennossa (kuva Finnkinon sivulla)

ELOKUVA / DOKUMENTTI  ---  Nadav Schirman: In the dark room - pimennossa (2013)

Minun oli "pakko" käydä katsomassa Nadav Schirmanin terrorismia käsittelevä dokumentti, koska ylläoleva kuva hypnotisoi minua. Kuvassa on toinen dokumentin päähenkilöistä, Magdalena Kopp. Hän on lempinimillä Shakaali tai Carlos tunnetun terroristien ex-vaimo. Toisena päähenkilönä esiintyy Magdalenan ja Shakaalin yhteinen lapsi, Rosa Kopp. Vankilassa istuva Shakaali ei saa dokumentissa suunvuoroa, mutta sen sijaan ääneen pääsee muutama henkilö Shakaalin lähipiiristä.

Alun perin luulin, että kuvassa esiintyy Rosa Kopp. Dokumentin edetessä paljastui, että kuva on valokuvausta ja pimiötyöskentelyä harrastavan Magdalena Koppin omakuva nuoruusvuosilta. Valokuvassa minuun vetosi peruukkimaiset hiukset, kasvojen ilmeetön kovuus ja silmien jäinen tuijotus. Näin tuijottaa itsekin terrorismiin osallistunut nainen, joka dokumentissa syyttää miestään johdattelusta ja komentelusta. Mutta valehteleeko hän ja jos valehtelee, kuinka paljon? Onko Magdalena uhri vai manipulaattori, kysytään myös Como-leffalehtisessä.

Naiivina ihmisenä en ehkä olisi edes osannut kyseenalaistaa Magdalenan luotettavuutta, ellen olisi törmännyt tähän kysymykseen muualla. Kieltämättä Magdalenan kertomus sisältää useita ristiriitoja, mitkä usein kielivät valehtelusta. Aluksi nainen toteaa ihailleen Shakaalin vetovoimaista olemusta, mutta myöhemmin hän väittää hänen ja Shakaalin intiimin kanssakäymisen olleen vastenmielinen. Magdalena antaa ymmärtää, että hän lähti terroristin kelkkaan lähinnä pakon edessä. Mutta ei kai kukaan hakeudu tunnetun terroristin seuraan, ellei itse hyväksy terrorismia? Tai olisiko Magdalena jäänyt roikkumaan vuosikausiksi Shakaalin ja muiden terroristien joukkoon pelkän pelon takia? Miksi hän halusi perustaa perheen ja saada lapsen Shakaalin kanssa, jos olisi kavahtanut terrorismia?

Rosa Kopp dokumentissa In the dark room (kuva Finnkino)
 Dokumentissa Rosa-tytär käy haastattelemassa Shakaalin "kollegaa", joka kutsuu Magdalena Koppia nimellä Rouva Grimm eli syyttää Shakaalin ex-vaimoa valehtelusta ja manipuloinnista. Magdalena on kirjoittanut kirjan vuosistaan Shakaalin rinnalla. Ilmeisesti nainen yrittää vakuuttaa, että hän on viaton uhri pahan terroristin rinnalla. Hän väittää, että osallistui terrorismiin lähinnä kuuliaisuudesta ja pelosta. Onko se totta? Entä katuuko Magdalena dokumentissa aidosti virheitään vai onko hän niin laskelmoiva, että pystyy näyttelemään katumusta, häpeää ja surua?

Yritin dokumenttia seuratessani nähdä valehtelun merkkejä Magdalenan kasvoilla, kuten otsan mikroilmeitä, nenänvarren puristamista tai korvalehtien hipelöintiä, mutta en havainnut näitä. Onko hän niin paatunut valehtelija, että osaa olla sortumatta näihin alkeellisuuksiin? Jos Magdalena on manipuloiva psykopaatti, hän todennäköisesti osaa valehdella niin sujuvasti, etteivät käyrät värähtäisi valheenpaljastustestissä. Vai ovatko hänen tunteensa aitoja? Onhan mahdollista, että hän olisi tajunnut nuoruutensa virheet vasta keski-iässä. Vai valehteleeko hän minkä ehtii välttääkseen oikeudellisen vastuun ja ihmisten moraalisen paheksunnan?

Yksi asia on kuitenkin varma: Rosa Koppin osa ei ole helppo. Rosa käy dokumentin aikana tapaamassa Shakaali-isäänsä vankilassa. Ja mitä tekee isä? Puhuu puolitoista tuntia taukoamatta itsestään ja kertoo "uroteoistaan" terrorismin "supertähtenä". Tyttären kuulumisia Shakaali ei vaivaudu kysymään. Sen sijaan hän lahjoittaa Rosalle vaaleanpunaisen pesulapun, jonka väittää kuuluneen tyttärelleen. Tähän pesulappuun Rosa hautaa kasvonsa itkiessään. Mutta isä on kuitenkin isä, olkoon terroristi tai ei.

Magdalena Kopp dokumentissa In the dark room (Finnkino)
Kommentoikaa kuvaa! Onko kuva vain yksi kuva muiden kuvien joukossa vai onko Magdalena Koppin kasvoissa jotain outoa? Voiko pelkän kuvan perusteella saada aavistuksen ihmisen sisimmästä? Onko kuvan nainen kova? Tunteeton? Laskelmoiva? Alistunut? Kuuliainen? Kärsivä? Pelokas? Välinpitämätön? Vastuuta välttelevä? Kameleonttimainen? Periksiantamaton? Vakava?

Ehkä kuva kiehtoo ja karmii vain siksi, että tiedän, että siinä on terroristin ex-vaimo. Vai kiehtoisiko kuva joka tapauksessa? Olisiko kuvan naisessa jotain vialla joka tapauksessa? Missään tapauksessa en käyttäisi hänestä ainakaan sanaa "tavallinen".

maanantai 11. maaliskuuta 2013

Ilmiö nimeltä Ulla Tapaninen

Ulla Tapaninen ja Nasevat Kurtut, Kuva: Nina Nordin
KONSERTTI / STAND-UP  ---  Ulla Tapaninen ja Nasevat Kurtut (Musiikkiteatteri Kapsäkki, Helsinki, esityspäivä 10.3.2013)

Näin eilen Kapsäkissä upean lavashown, jossa esiintyi Ulla Tapaninen ja Kusevat Nartut, anteeksi, Nasevat Kurtut. Ulla Tapaninen ilmaantui lavalle lehmäkuvioisissa housuissaan ja veti kahdenkymmenen minuutin mittaisen stand-up-osuuden, jossa hän käsitteli mm. seuraavia aihepiirejä: hohtokeilaus, astanga-jooga, koirat, koira-allergiat, miesallergiat, löytöeläintalot, löytömiehet, turkulaisuus, tamperelaisuus, lappalaisuus, maaseutuelämä, puimakoneet ja heinänkorret. Meikkauksensa vähäisyyttä taiteilija perusteli kommentilla: "Eihän se paska siitä parane, vaikka kuinka pöyhisi". Sähäkkään kampaukseen Tapaninen oli kuitenkin panostanut. Tai sitten kampaus johtui vain sähköiskusta, joka nosti hiukset pystyyn.

Kun taiteilija aloitti lauluosuutensa, hän vaihtoi asunsa mustiin nahkahousuihin ja oliko tummasävyisessä bleiserissä peräti liituraitakuviointi? Esityksen alkuosan laulut olivat eläinaiheisia. En muista niistä paljoakaan. Väliajan jälkeen tyyli muuttui. Tapaninen esitti mm. ikioman nykymusiikkisävellyksensä, jonka melodia oli niin "koskettava", että nauroin poskilihakset krampaten. Taiteilijaa on innoittanut nykymusiikissa ainakin viihteellinen televisio-ohjelma Maesto, jossa julkimot kisaavat, kenestä olisi aineksia kapellimestariksi. Tapaninen taisi sijoittua kisassa peräti kolmanneksi, vaikka hän näytti kapellimestarina enemmän nykytanssijalta kuin alan asiantuntijalta.

Mieleeni jäi hyvin myös Tapanisen humala-aiheinen laulu, jonka aikana taiteilija hortoili lavalla kuin tasapainohäiriöistä kärsivä Hakaniementorin spurgu. Laulun nimi taisi olla Kuusitoista ykköstä tai Kuudeskymmenes ensimmäinen (rappioalkoholistin itsepetoksella kuudeskymmenes tuoppi on tietysti vasta ensimmäinen). Toisessa laulussa Pera (tai joku muu perusjätkä) oli sammunut rappukäytävään. Muistan hämärästi myös Eurooppa-aiheisen laulun, jossa komiikka syntyi kosmopoliitin ideaalin ja maaseutu-urpoilun kohtaamisesta. Näissä lauluissa sanoitukset olivat suurimmaksi osaksi Ilpo Tiihosen, mutta myös Ulla Tapaninen ja Raila Leppäkoski olivat osallistuneet sanoituksiin. Sävellykset olivat Jukka Linkolan tai Merja Ikkelän, joka soittaa harmonikkaa Nasevissa Kurtuissa.

Esityksen aikana oli myös hauska katsella muiden Nasevien Kurttujen eläytymistä musiikkiin. Viulua soitti Maija Linkola, klarinettia Eeva Mäenluoma, kontrabassoa näppäili Sara Puljula ja trumpettia soitti Martina Simola.

Tämä oli jo kolmas kerta, kun näin Ulla Tapanisen livenä. Kaikissa esityksissä on ollut hauskaa. Jatkossa kuulisin mielelläni lisää Ulla Tapanisen kokeiluja nykymusiikin parissa. Eikö hän voisi rakentaa kokonaista showta nykymusiikin varaan? Varmasti olisi hauskaa.

lauantai 9. maaliskuuta 2013

Niin paljon musiikkia, niin vähän aikaa


MUSIIKKI  ---  Christina Aguilera: Back to Basics (RCA / Sony BMG Music Entertainment, 2006)

Pakotan itseni kirjoittamaan kulttuurista, koska olen nimennyt blogini kulttuuriblogiksi enkä vuodatusblogiksi. Mutta miten (tai miksi) kirjoittaa musiikista, jos ei siitä paljon mitään ymmärrä? Miten kuvailla musiikkia (ja miksi edes yrittää), jos musiikillisen yleissivistykseni taso on hävettävän huono?

Wikipediasta lunttaamalla selvisi, että Christina Aguileran musiikki luokitellaan popiksi, souliksi ja r&b:ksi. Mutta mitä tarkoittaa soul? Mitä on r&b? (tämä on varmasti kaikkien aikojen huonoin postaukseni) Eikö Back to Basics levy ole kunnianosoitus menneille vuosikymmenille? Olenko totaalisesti erehtynyt, kun olin kuulevinani levyllä vaikutteita myös gospelista, jazzista, funkista ja bluesista? Entäpä kakkoslevy? Eikö siinä ole vaikutteita sirkus-, kabaree- ja varietee- musiikista? Kabaree- ja varietee -musiikki? Onko tällaisia termejä edes olemassa?

Miksi musiikki on näin vaikeaa? Miksi minulla on näin huono yleissivistys? Miten aikani riittää musiikillisen yleissivistyksen kohentamiseen? Miksi musiikkigenrejä on loputon määrä ja miksi niitä muodostuu koko ajan vain lisää? Kuka tällaisessa pysyy mukana? Miten muka pystyisin hahmottamaan uusia genrejä, kun vanhatkin genret ovat aivan hämärän peitossa? Klassisesta musiikistakaan en tiedä hölkkäsen pölähtävää. Kuka oikein oli Jean Sibelius? Joku ruotsalainen trubaduuriko? Itävaltalainen huuliharppuvirtuoosi? Suomalaisen punkin pioneeri?

Onko totta, että Christina Aguileran ääniala (käytetäänkö siitä edes sanaa ääniala?) yltää neljän oktaavin aluelle? Oliko se niin, että hän laulaa ylä- ja alarekisterissä (onko ilmaisuja ylä- ja alarekisteri edes olemassa?) falsetissa? Miten kukaan pystyy laulamaan neljän oktaavin alueella? Eli myös nainen voi laulaa falsetissa (tai puhua)? Kerran kuuntelin The Tiger Lillies -yhtyeen laulajan Martyn Jacquesin falsettilaulua levyllä Low Life Lullabies enkä edes tajunnut hänen laulavan falsetissa. Ihmettelin vain, että kylläpä on miehellä kimeä ääni. Ihmettelin myös, miksi minulle kuuntelijana tuli niin epämääräisen ahdistunut olo. Eihän miehen luonnottoman korkea ääni mitenkään uhkaa minua.

(Kyllä, tämä on kaikkien aikojen huonoin postaukseni, mutta tulipa ainakin kirjoitettua kulttuurista tai ainakin jotain sinne päin eikä vain märistyä ihmissuhdeongelmistani)

perjantai 8. maaliskuuta 2013

Marginaalimerkintä

En ole pystynyt päivittämään tätä blogia niin usein kuin olisin halunnut, koska olen miettinyt erästä henkilöä 24/7. Olen siis pyöritellyt kyseistä henkilöä päässäni niin valveilla kuin unissakin. Tähän on kulunut suunnattomasti aikaa ja energiaa eikä energiani ole enää riittänyt blogiraapustuksiin.

Olen käynyt kyseisen henkilön takia läpi ns. negatiivisia tunteita kuten vihaa, raivoa, pettymystä, loukkaantumista ja jopa kostonhalua. Kun tämä prosessi alkoi pari kuukautta sitten, tunsin niin voimakasta vihaa, että mahaani poltti. Mutta ovatpa tunteeni mitä hyvänsä, noudatan tiukasti Suomen lakeja enkä lähde millekään rikoksen poluille. Joillekin ihmisille viha näyttää olevan jotenkin vaarallinen, paheksuttava ja primitiivinen tunne, jota pitäisi välttää kaikin keinoin. Minulle viha on vain yksi tunne muiden tunteiden joukossa. Tunne on tunne eikä pelkkä tunne automaattisesti johda mihinkään toimintaan, kuten eräät ihmiset näyttävät ajattelevan. Tunteita ei voi valita, mutta toiminnan voi.

Tällä hetkellä on jo onnistunut käymään ns. negatiiviset tunteeni pääasiassa läpi. Jäljellä on vielä ns. älyllinen prosessi eli millainen hän on, millainen minä olen ja miksi kävi niin kuin kävi. Eli jos toinen osapuoli ei olekaan empaattinen, välittävä, hyväsydäminen, epäitsekäs ja oikeudenmukainen, millainen hän sitten on? Onko hän sitten empatiakyvytön, välinpitämätön, kova, itsekäs ja valheellinen vai jotain niiden väliltä? En haluaisi lähteä millekään demonisoinnin linjalle ja leimata toista osapuolta narsistiksi, psykopaatiksi, sosiopaatiksi tai antikristukseksi. Mielestäni leiman "narsistinen persoonallisuushäiriö" iskeminen kaikkiin hankaliin ihmisiin osoittaa vain mielikuvituksen ja ajattelukyvyn puutetta. Onhan niitä muitakin syitä ja selitysmalleja.

Ja millainen minä olen, kun kaikki kävi niin kuin kävi? Olenko typerä, naiivi ja sokea? Taidan olla, ainakin tässä tapauksessa. Sehän tässä on kaikkein vaikeinta. Tuntuu melkein ylivoimaiselta antaa itselleni anteeksi oma typeryys, naiivius ja sokeus, mutta siihen pyrin. Mutta loppujen lopuksi typeryys, naiivius ja sokeus ovat inhimillisiä ominaisuuksia, joita on melkein kaikissa ihmisissä. Miksi en saisi erehtyä, koska kaikki muutkin erehtyvät?

En kuitenkaan halua tehdä tästä blogista mitään vuodatusblogia, vaan aion jatkossa säilyttää pääpainon kulttuurissa. Tosin kirjoitan kulttuurin ilmiöistä subjektiivisesti ja elämyksellisesti eli käytännössä kirjoitan myös silloin paljon itsestäni. Mutta haluan jatkossa ehdottomasti pääpainon kulttuurissa eli kirjoissa, elokuvissa, musiikissa, kuvataiteessa ja teatterissa. Toivon, että energiatasoni ja keskittymiskykyni palautuisi ennalleen, jotta voisin kirjoittaa kulttuurista.