Sivut

Näytetään tekstit, joissa on tunniste musikaali. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste musikaali. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 5. maaliskuuta 2017

Amerikkalaisia unelmia ja painajaisia

(Kuvat sivulta Finnkino, elokuvasta La La Land)
ELOKUVA  ---  La La Land (2016)

Genre: komedia, draama, romantiikka, musikaali
Ohjaaja: Damien Chazelle
Pääosissa: Emma Stone, Ryan Gosling, Rosemarie DeWitt, J.K. Simmons, John Legend, Finn Wittrock

Epämusikaalisuudestani tai epämusikaalisuuskompleksistani huolimatta olen yllättävän kova musikaalifani. Olen ostanut dvd:nä musikaalielokuvat Chigaco, Evita, The Rocky Horror Picture Show, Sweeney Todd - Fleet Streetin paholaisparturi, Moulin Rouge ja Ihmemaa Oz. Lisäksi haluaisin ostaa dvd:nä Oopperan kummituksen, joka minulla on vain cd:nä ja Producers-musikaalin, joka on uusi ja parempi versio alkuperäismusikaalista Kevät koittaa Hitlerille. Muistan myös nähneeni musikaalit Hair, West Side Story ja Singing in the Rain. Valitettavasti olen nähnyt myös sietämättömän tekopirteän musikaalin Sound of Music, jossa rallattelee laulava Trappin perhe. Joku irvileuka voisikin tehdä siitä ivamukaelman Laulava Trumpin perhe! Sen nimenä voisi olla vaikkapa Sound of Cash. Suomalaisista teatterimusikaaleista lähtemättömän vaikutuksen teki Homo! - Outojen ooppera. Sen sijaan en muista, onko Lapualaisooppera myös musikaali vai mikä.

Kun leffateatterissa katsoin ja kuuntelin La La Landia, päässäni pyöri rinnakkaiskeloja ylläolevista musikaaleista. Etsin eroja ja yhtäläisyyksiä.Yritin hahmottaa, mihin kohtaan La La Land sijoittuu musikaalien jatkumossa. Romanttisuudessaan ja visuaalisessa valoisuudessaan La La Land ei muistuta ainakaan tummasävyistä ja syntisen paheellista Chigacoa, perversioita pursuavaa Rocky Horroria, ei uhkaavan eroottista Oopperan kummitusta eikä hurmaavan murhaavaa Sweeney Toddia, jossa yläkerran parturin asiakkaiden ruumiit päätyvät alakerran kahvilan lihapiiraiden aineksiksi! Näppärä liikeidea materiaalikustannusten minimoimiseksi. La La Land ei myöskään ilkeile millekään taholle, joten se ei muistuta satiirista Produceria. Ehkä La La Land "keskustelee" tai "siteeraa" huonosti muistamieni musikaalien kanssa, kuten West Side Story tai Singing in the Rain tai britti(?)musikaali My Fair Lady. Enpä osaa sanoa, mutta minua kiinnostaa kuvio, että mikään taideteos ei synny tyhjiössä, vaan teokset ovat aina dialogissa edeltävien teosten kanssa.

Minun tulkintani mukaan La La Land kertoo unelmista, haaveista, yrittämisestä ja epäonnistumisesta, taistelusta - ja onnistumisesta. Se paljastaa, kuinka vaikeaa on pitää kiinni omasta minuudesta ja syvimmistä haaveistaan, ja kuinka helppoa on lannistua ja luovuttaa. Mia (Emma Stone) tavoittelee unelmaansa menestyvänä näyttelijänä ja käsikirjoittajana. Mia ravaa kymmenissä tai sadoissa koekuvauksissa ja kokee useita hylkäyksiä ja pettymyksiä. Hän on vähällä luovuttaa ennen lopullista läpimurtoa. Toinen pääosan esittäjä Sebastian (Ryan Kipling) haluaa soittaa oman linjansa taidejazzia kaupallisen viihdejazzin sijaan. Houkutus antaa periksi helpolle rahalle ja samalla taiteellisille kompromisseille on suuri. Sebastian myykin sielunsa ainakin väliaikaisesti liittyessään peruspoppia soittavaan kiertuebändiin. Lopulta hän kampeaa itsensä takaisin ja perustaa jazzravintolan. Eli lopulta molemmat onnistuvat toteuttamaan unelmansa "vaikeuksista voittoon" -kaavan mukaisesti.

Pidin leffassa siitä, että Enkelten kaupunki sisältää muutakin kuin glamouria ja glitteriä. Mia ja Sebastian asuvat kolkoissa ja halvasti sisustetuissa kämpissä ennen menestymistään. Mieleen jäi myös kohtaus, jossa pari kävelee sivukujalla, jossa asvaltti on halkeillut ja katua reunustavat jätesäiliöt. Muutoinkin Los Angelesista näytetetään muutakin kuin turistien hehkuttamia kohteita.

Elokuvan kerronnalliset ratkaisut hämmensivät minua paikoitelleen. Elokuva näytti etenevän vuodenajoittain, ainakin välitekstien mukaan, mukaan pukeutumis- ja musiikkityylien vaihtuminen viittasi mielestäni pikemminkin vuosikymmenten vaihtumiseen. Aivan kuin alussa olisi oltu 50-luvulla, sieltä harpattu 80-luvun diskohitteihin ja lopussa siirrytty nykyajan älylaitteiden täyttämään arkeen. En ole tästä varma, koska olen nähnyt leffan vain kerran enkä ole lukenut siitä oikein mitään.

Pidin musikista ja toistuvasta teemasta (epäauditiivisena ihmisenä en onnistu palauttamaan sitä mieleeni, kun visuaalisuuden palauttaminen mieleen on minulle helppoa). Tanssikohtaukset sisälsivät niin valssia kuin steppiäkin sekä myös jonkinlaista slow motionia (hidastettu liike) ja frozen posea (jähmettynyt poseeraus). Leffassa hieman häiritsi, ettei tanssikohtauksia ollut tämän enempää. Elokuva hapuili draaman ja musikaalin välillä.

La La Landia katsoessani mieleeni palautui myös aivan päinvastainen Hollywood-kuvaus, nimittäin David Lynchin synkkä ja pelottava Hollywood-painajainen Mullholland Drive. Elokuvassa unelmien kaupunkiin saapuva nuori nainen menettää vähitellen järkensä. Hänen todellisuudentajunsa hämärtyy, kulissit ja lavasteet sekoittuvat todellisen elämän tilanteiden kanssa. Nainen ei enää tiedä, mikä on totta ja mikä on kuviteltua. Kirjallisuudessa samankaltainen asetelma vallitsee esimerkiksi Brett Easton Ellisin romaanissa Glamorama (en ole lukenut, olen vain kuullut).

Henkilökohtaisesti minua kiinnostaa unelmat ja niiden kääntöpuolet, painajaiset. Amerikkalaisen unelman varjopuolia esittelee nerokkaasti tv-sarja American Horror Story. Dvd-ihmisenä olen hankkinut sarjasta tuotantokaudet: Murder House, Asylum (mielisairaala), Coven (noitapiiri), Freak show ja Hotel. Sarja on ensijaisesti draamaa, kauhua mutta myös fantasiaa, scifiä ja jopa mustaa huumoria. Halutessaan siitä voi kuitenkin kaivella myös yhteiskunnallista sanomaa. Todellista kauhua sarjassa eivät edusta niinkään yliluonnolliset tapahtumat, vaan pikemminkin reaalitodellisuus, kuten esimerkiksi rotusorto, sarjamurhaajat, naisiin kohdistuva väheksyntä, kyvyttömyys suvaita erilaisuutta jne. En kuitenkaan suosittele sarjaa kenellekään, koska en koskaan suosittele yhtään mitään kenellekään.

PS. Ilokseni huomasin eilen, että Suomeen tulee suoraan Lontoosta koomisuuteen ja fantasiaan painottuva "kissamusikaali" Cats. Fandabidosiou!

(tavoitteenani olisi vielä lisätä linkit muihin blogeihin, mutta ei tässä nyt missään jäniksen selässä olla, joten ei ryvetä hötkyilemään)(lisäys viikon kuluttua: näköjään en ole "jaksanut" lisätä linkkejä eli käytännössä en ole halunnut eikä minun ole myöskään pakko lisätä niitä, koska bloggaus on vapaaehtoisuuteen perustuva harrastus, jossa bloggaaja voi itse valita omat ratkaisunsa)

maanantai 20. huhtikuuta 2015

En kommentoi

(Kuvat: Kansallisteatteri)

TEATTERI / MUSIKAALI  ---  SLAVA! Kunnia (Kansallisteatteri, Helsinki, esitys 7.4.2015)

Käsikirjoitus: Pirkko Saisio
Musiikki: Jussi Tuurna
Ohjaus: Laura Jäntti
Puvut: Tarja Simonen
Valosuunnittelu: Morten Reinan
Näyttelijöitä: Puntti Valtonen, Juha Muje, Tiina Weckström, Markku Maalismaa, Kristiina Halttu, Timo Tuominen, Janne Marja-aho, Katariina Kaitue, Juhani Laitila, Leo Honkonen, Marja Salo, Aku Sipola, Erik Rehnstrand

Eilisen vaalipäivän kunniaksi(?) muokkaan tämän blogitekstin poliitikkovaikutteiseksi haastetteluksi. Olen siis nähnyt SLAVA!-musikaalin jo jokin aika sitten, mutta en ole löytänyt sopivaa näkökulmaa tekstilleni. Tätä tekstiäni ovat innoittaneet kaikki ne poliitikot, joiden puheilmaisu vaihtelee monisanaisen kapulakielisyyden ja harvasanaisten murahdusten välillä.


Kysymys: Mitä mieltä olette julkisuudessa esiintyneistä väitteistä, että SLAVA! olisi "freskomainen" ja "kaleidoskooppimainen"?
Vastaus: En kommentoi

Kysymys: SLAVA!n on väitetty saaneen vaikutteita venäläisestä musiikkitraditiosta. Pystyttekö allekirjoittamaan väitteen, että Jussi Tuurnan säveltämässä musiikissa sekoittuisivat "mahtipontinen patetia, kiihkeys, hartaus, surumieliset melodiat, viulun pakahduttava sointi, kielisoittimien maanisia tremoloja, hurjia kiihdytyksiä ja mietteliäitä rubatoja"?
Vastaus: En kommentoi


Kysymys: Oletteko samaa mieltä, että SLAVA! on "kriittinen karnevaali", "uhmakas näyttämöpamfletti" ja "hillitön satiiri"?
Vastaus: En kommentoi

Kysymys: Sisältääkö SLAVA! mielestänne liikaa "ahneita oligarkkeja turkislakeissaan, botoksia, röyhkeää politikointia, mediatemppuja, suurmieshistoriaa, vankileirejä, vakoilijoita ja vartioituja datsoja"?
Vastaus: En kommentoi


Kysymys: Uskotteko, että "venäläinen yhteiskunta on tilassa, jossa massiivisella propagandalla ylevöitetty kansallismielisyys on ajanut liberalismin ja haaveet demokratisoitumisesta marginaaliin"?
Vastaus: En kommentoi

Kysymys: Miten reagoitte väitteeseen, että "vallitsevassa turvallisuuspoliittisessa tilanteessa teatterintekijät kerjäävät verta Suomi-neidon nenästä koettelemalla Putin-mielisten liipasinherkkyyttä ja venäläisten panssareiden osumatarkkuutta"?
Vastaus: En kommentoi


Lopetus: Kiitos haastattelusta.
Vastaus: En komm... Kiitos.
----------------------------

SLAVA!sta on kirjoittanut myös:
Donna Mobilen kirjat

lauantai 22. joulukuuta 2012

Homo! kirjana


KIRJALLISUUS / NÄYTELMÄ  ---  Pirkko Saisio: Homo! (Kirja kerrallaan /Suomen kansallisteatteri, 2011)

Näin Pirkko Saision käsikirjoittaman ja ohjaaman sekä Jussi Tuurnan säveltämän Homo!-musiikkinäytelmän viime syksynä Suomen kansallisteatterissa Helsingissä. Pidin esityksestä kymppi plussan edestä. Harmittelin esityksen aikana sitä, etten pystynyt sisäistämään siitä kaikkea. Nyt otin vahingon takaisin lukemalla näytelmän myös kirjana.

Lukukokemuksen perusteella Homo! on kattava kuvaus homoseksuualisuudesta historiassa ja nykyisyydessä, kotimaassa ja muualla, filosofiassa, uskonnossa ja populaarikulttuurissa. Näytelmän henkilögalleriaan kuuluu niinkin moninaisia hahmoja kuin Tom of Finland, Adolf Hitler, Josif Stalin, William Shakespeare ja apostoli Paavali.

Pääasiallisesti näytelmä keskittyy aviopari Veijo ja Hillevi Teräksen elämän ympärille. Hillevi on fundamentalistikristitty ja poliitikko, joka suhtautuu nuivasti kaikkiin vähemmistöihin. Hän yrittää puolustella ja peitellä jyrkkiä mielipiteitään verhoamalla ne raamatullisiin sanankäänteisiin. Hillevi käy jatkuvaa sisäistä dialogia oman omantuntonsa kanssa. Omatunto näyttäytyy välillä Mikkelin piispan hahmossa, välillä jopa muslimina.

Veijo Teräksessä ei ole sukunimestään huolimatta mitään teräksistä, vaan hän myötäilee vaimoaan ja yrittää edistää tämän poliittista uraa. Veijo käy terapiassa keskustelemassa Lumikki-aiheisista unistaan, joissa Lumikki nukkuu ikiuntaan lasiarkussa. Veijo suhtautuu homoihin avoimen vihamielisesti, kun taas Hillevi väittää rakastavansa homoja, vaikka vihaakin heidän tekojaan.

Terästen perheessä työskentelee au pairina kadulta löytynyt Moritz, joka vapaa-aikanaan keräilee aineistoa homojen käyttäytymisestä. Moritz norkoilee usein homopaikkojen läheisyydessä, mutta kieltää toistuvasti olevansa itse homo. Näytelmän loppupuolella Moritz on tullut ulos kaapista ja päätynyt utopistisen Homolandian keisariksi.

Saision näytelmätekstistä selviää, että homous ei ole herättänyt juurikaan missään myönteistä vastaanottoa. Historian saatossa lääkärit ovat luokitelleet homouden sairaudeksi ja oikeuslaitos rikokseksi. Kristityt ja muslimit pitävät homoutta syntinä tai asiana, jota ei ole edes olemassa. Monet historiallisille johtajille kuten Hitlerille homot olivat samanlainen mätäpaise kuin juutalaiset, jotka oli syytä hävittää maan päältä.

Aikana, jolloin homous oli rikos, homot tapasivat toisiaan muun muassa julkisissa käymälöissä ja puistoissa. Näytelmässä on mukana muun muassa Pisuaarin ritarikunta. Homot tunnistavat toisensa joko näyttäytymällä tunnetuissa homopaikoissa tai käyttämällä pukeutumiskoodeja. Myöhemmin toiminta muuttui avoimemmaksi, kun rikos- ja sairausluokitukset poistuivat. Näytelmässä on mukana Setan Olli, Uffe, Tiina ja Jorma kuvastamassa avoimuuden aikaa.

On muutamia asioita, jotka ymmärrän paremmin vasta luettuani ne kirjasta. Näytelmää seuratessani Lumikin merkitys ei avautunut minulle. Kirjan luettuani oletan nukkuvan Lumikin tarkoittavan ihmisen seksuaalista identiteettiä, joka voi vajota unenkaltaiseen tilaan, jos ihminen ei saa osakseen hyväksyntää tai rakkautta. Sadussahan Lumikki herää, kun häneen rakastunut prinssi suutelee häntä. Mutta miksi näytelmässä on mukana myös kääpiöt ja luistelevat jääkiekkoijat, sitä en ymmärrä vieläkään. Ehkä ne ovat välttämättömiä vaatimuksia musikaalinumeroille.

Näytelmätekstiä lukiessani huomasin ilokseni, että se välittää saman hauskuuden kuin mikä näytelmässäkin oli läsnä. Henkilöhahmot sanailevat nasevasti ja usein nenäkkäästi. On ilahduttavaa, että kirjailija on onnistunut repimään näinkin paljon komiikkaa homoudesta. Näytelmätekstissä ei ole tietoakaan heterojen moralisoinnista eikä katkeruudesta.

Olen nähnyt Pirkko Saision peräti kaksi kertaa livenä täällä Helsingissä. Vuosia sitten näin hänet kadulla ydinkeskustassa. Katseemme kohtasivat jopa sekunnin sadasosan ajaksi, mutta mitään sellaista ei tapahtunut. Toisen kerran näin hänet teatterissa ennen Odotus-näytelmän alkua. Katseemme kohtasivat jälleen sekunnin sadasosan ajaksi. Mitään sellaista ei tapahtunut tälläkään kertaa.

Alla on kuvia Homo!-musiikkinäytelmästä, joka ei taida enää olla Kansallisteatterin ohjelmistossa. Jos se tulee uudestaan ohjelmistoon, ostan liput heti. Sen verran upeaa katsottavaa ja kuunneltavaa se oli.

(kuvaaja: Laura Malmivaara)
(kuvaaja: Laura Malmivaara)