sunnuntai 30. kesäkuuta 2013

Heja Sverige! -lukuhaaste

(Sekundakuvaajan sekundakameralla ottama sekundakuva)
KIRJALLISUUS  ---  Mikael Strömberg: Inmurad (Frank, 2012)

Uskokaa tai älkää, mutta olen lukenut tämän romaanin ruotsiksi. Samalla tyrkytän muillekin lanseeraamaani lukuhaastetta, jonka olen nimennyt tahallisen hölmösti Heja Sverige! -lukuhaasteeksi. Haasteessa luetaan länsinaapurimme kirjallisuutta ruotsiksi tai suomeksi (tai valitsemallasi kielellä). Voi olla, että samantyylinen haaste on jo olemassa. En tiedä, koska en ole kahlannut kaikkia blogien lukuhaasteita läpi.

Mikael Strömbergin kauhuromaani Inmurad oli juoneltaan... hmmm... mielenkiintoinen. Blindö-saarella kulkee kirkon alla tunneleita, joihin paikalliset asukkaat ovat paenneet toisen maailmansodan aikana. Mutta samanaikaisesti tunneliverkosto on myös saatanallisten voimien asuinsija. Eli tunnelit muistuttavat helvettiä, jossa siivekkäät lintudemonit hyökkäävät tunneleihin eksyneiden ihmisten kimppuun. Linnut raatelevat ihmiset kuoliaaksi rangaistukseksi synneistä. Eli jotenkin tunnelit muistuttavat kristinuskon helvettiä. Eli suoraan sanottuna: en oikein saanut tolkkua kirjan ajatusmaailmasta. Jotenkin se liittyy pohjoiseen mytologiaan, mutta mihin, en tiedä.

Mutta mutta, asiahan olisi liian yksinkertainen jos tunnelit olivat "vain" helvetti. Ei, ne ovat myös aarteiden kätköpaikka. Kun asukkaat pakenivat sodanjylyä tunneleihin, he toivat omaisuutensa mukanaan säkeissä. Lähes kaikki kuolivat maan alla ja aarresäkit jäivät tunneleihin lojumaan. Vuosikymmenten kuluttua eräs rosvokopla saa vihiä maanalaisesta aarteesta. Ongelmana on vain se, miten tunneleihin pääsee, koska sisäänkäynti on muurattu umpeen.

Romaanin oudot käänteet alkavat tuntua vieläkin älyvapaimmilta kuin miltä ne tuntuivat lukiessani kirjaa. En jaksa kirjoittaa tällaista  hölynpölyä. Lisäksi kämpässäni on niin kuuma, että olen kai pökertymässä nestevajaukseen. Tai sitten kuumotukseni johtuu häpeästä, joka puolestaan johtuu tämän kirjan... hmmm... persoonallisuudesta ja lukuhaasteeni junttiudesta. Ei tästä nyt tule mitään, teksti jää torsoksi.

Myöhempi lisäys:
Tämä postaukseni saattaa olla kaikkien aikojen huonoin blogitekstini, mutta en halua poistaa sitä, koska mielestäni blogissa pitää olla tilaa hölmöilylle. Aikaisemmin pidin huonoimpana postauksenani Christina Aguilerasta kirjoittamaani pläjäystä, mutta kyllä tämä sekava jaarittelu on ehdoton pohjanoteeraus.

tiistai 25. kesäkuuta 2013

Lisää painetta elämään?

Mieleeni on tullut ideoita muutamiin kirjallisiin haasteisiin. Ideoihini voi tarttua tai olla tarttumatta. Ideoitani voi myös kehitellä edelleen ja muokata omaan makuun sopiviksi. Koska nämä ovat "vain" ideoita, en halua niiden yhteydessä esittää mitään betoniin valettuja sääntöjä. Jokainen voi kehittää omat sääntönsä, jos ideani kolahtavat. 

Jättekiva-lukuhaaste
Tahallisen ärsyttävästi nimetty Jättekiva-haaste on todellinen tyrmäysisku kaikille pakkoruotsinvihaajille (jos sellaisia löytyy kirjabloggaajien kirjavasta joukosta) ja ruotsiallergikoille. Jättekiva-haasteessa nimittäin luetaan suomenruotsalaista kirjallisuutta joko suomeksi -  tai ruotsiksi!

Heja Sverige! -lukuhaaste
Painajaismaisessa(?) Heja Sverige -haasteessa voi kohdata pahimmat pelkonsa, jota länsinaapurimme herättää. Haasteessa luetaan ruotsalaista kirjallisuutta suomeksi - tai ruotsiksi!

Fossiili-lukuhaaste
Fossiilihaaste haastaa miettimään, mitä sana "fossiili" merkitsee juuri sinulle. Mikä on fossiili? Minkä ikäinen on fossiili (siis kirja, ei ihminen)? Kuinka vanha kirja muuttuu fossiiliksi? 2 vuotta vanha? 20 vuotta vanha? 200 vuotta vanha? 2000 vuotta vanha? Haasteessa luetaan juuri niitä kirjoja, joita on itse määritellyt fossiileiksi ja sitten kirjoitetaan kirjan "fossiilimaisuudesta".

Aakkoshaaste
Kirjoja valitaan kirjailijan sukunimen mukaan, mielellään entuudestaan tuntemattomia kirjailijoita. A:sta lähdetään liikkeelle ja Ö:hön lopetetaan.

Ei vois vähempää kiinnostaa -lukuhaaste
Haasteessa luetaan juuri niitä kirjoja, jotka eivät kiinnosta pätkän vertaa. Esimerkiksi itselleni sopisi eräkirjallisuus, sissikirjat, romantiikka ja Juha Vuorisen kännisekoilukirjat. Ei vois vähempää kiinnostaa.

Eli jos tuntuu siltä, että elämässäsi ei ole vieläkään tarpeeksi painetta, ei mitään muuta kuin mukaan lanseeraamiini lukuhaasteisiin. Painetta on viime aikoina tullut ihan kiitettävästi erityisesti kirjablogikriitikoiden taholta, mutta jos olet jo ehtinyt toipua siitä ja kaipaat elämääsi lisää pusertavaa painetta ja kuristavaa ahdistusta, tässä sitä olisi.

En vain tiedä, jaksanko itsekään lähteä mukaan omiin haasteisiini. Ja mikä oikein on haaste? Tarkoittaako haaste toimintaa, joka on epätyypillistä ja vaikeaa itselle? Kuuluuko haasteen luonteeseen, että se on aina vastenmielistä suorittamista? Vai voiko haaste olla mukavaa ajanvietettä? Jos haasteen suorittaminen on hauskaa, onko se edes haaste? Eikö se ole silloin harrastus? Kuuluuko haasteen olemukseen, että sitä suoritetaan hampaat irvessä ja otsa rypyssä (ja mahdollisesti vielä itku kurkussa)?

perjantai 21. kesäkuuta 2013

Lukumaraton vai slow reading ja muut ongelmat


LUKEMISEN JA KIRJOITTAMISEN ONGELMISTA

Monessa kirjablogissa on viime aikoina ollut tapetilla 24 tunnin lukumaraton. Maratonia on suoritettu mm. blogeissa Pihin naisen elämää ja Anna minun lukea enemmän (muitakin blogeja löytyy, mutta laiskuuksissani en jaksa linkittää enempää).

Pitäisikö minunkin lähteä mukaan lukumaratoniin, koska "kaikki" muutkin lähtevät? Ei missään nimessä. Yritän päästä toiseen äärilaitaan eli hitaaseen ja nautiskelevaan lukutapaan. Haluan oppia lukemaan tekstiä makustellen (juuri tähän sanaan olen törmännyt joissain blogeissa) ja pysähdellen, tarvittaessa jopa lukien samoja virkkeitä tai kappaleita moneen kertaan.

Haluan oppia maistelemaan tekstiä, samalla tavalla kuin maistellaan tummaa suklaata, espressoa tai chiliruokia. Tummaa suklaata, voimakasta kahvia tai chiliä ei edes pysty hotkimaan. Niiden maut ovat niin voimakkaita, että ne vaativat keskittymistä, pysähtymistä ja ehkä jopa hiljentymistä. Vastaavanlaisia kokemuksia haluan etsiä myös lukemisesta. Sen sijaan että ahmisin pikaruokaa, haluan siirtyä italialaisten lanseeraamaan slow foodiin ja itse kehittämääni termiini slow reading.

Yllä olevalla kappaleella en tietenkään tarkoita, että paheksuisin lukumaratoneja. Ne ovat varmasti hauskoja kokeiluluonteisia juttua, mutta eivät vain ole minun heiniäni. Mutta mistä tahansa tekstistä ei tietenkään pysty nautiskelemaan, jossa tekstissä ei ole mitään, mistä nauttia. Kuvan Johanna Venhon romaani Syntysanat soveltui hyvin slow reading -kokeiluuni, koska se on kirjoitettu runollisella tyylillä. Romaani ei myöskään ole juonivetoinen, vaan pikemminkin tunnelmapainotteinen.

---------------------------

Lukemiseni ja (blogi)kirjoittamiseni on kriisiytynyt myös muista syistä. Olen jälleen kerran syyllistynyt naiiviin ajatteluvirheeseen kuvitellessani, että luonteestani puuttuisi kokonaan ominaisuus nimeltä miellyttämishalu tai että sosiaalinen paine ei millään tavalla vaikuttaisi minuun. Olen kokenut sosiaalisen paineen aika pusertavana viime aikoina. Painetta tulee sekä kirjablogien sisältä että niiden ulkopuolelta.

Vaikka en edes ole varsinainen, puhdasverinen kirjabloggaaja, vaan sekasikiötä muistuttava kulttuuribloggaaja, imen vaikutteita kirjablogeista. Tuntuu siltä kuin kirjablogeissa olisi hyväksyttävämpää kirjoittaa uusista, vastailmestyneistä kirjoista kuin vanhoista, homeisista(?) klassikoista. Äskettäin kirjastossa käydessäni huomasin ajattelevani, että voinko kirjoittaa tai edes lukea peräti kaksi vuotta vanhaa kirjaa! Ennen bloggausaikaani tällainen kysymys ei olisi edes käväissyt mielessäni. Mutta kirjastossa mietin aivan tosissani, onko jotenkin häpeällistä kirjoittaa kirjoista, jotka eivät ole tulleet painosta suunnilleen viikko sitten. Aivan kuin kirjan pitäisi olla höyryävän kuuma, suoraan uunista otettu, että siitä voisi blogata.


Ja sitten: oma lukunsa on kirjablogien ulkopuolelta tuleva kritiikki, nälvinen, mollaaminen, mustamaalaaminen ja vaientamisyritykset. Tuntuu siltä, että kirjoittipa kirjoista blogeissa mitä hyvänsä, kaikki on väärin. Kirjabloggaajien arvostelijoita näyttää olevan mahdoton miellyttää. Jos kaikki tavat kirjoittaa kirjoista blogeissa ovat arvostelijoiden mielestä väärin, eikö se käytännössä tarkoita sitä, että kirjablogikriitikot toivovat kirjabloggaajien vaikenevan lopullisesti. (Ja piruuttani käsittelen kirjablogikriitikoita yhtenäisenä massana, koska niinhän he itsekin tekevät kirjoittaessaan kirjabloggaajista).

Mikäli olen kirjablogikriitikoita oikein käsittänyt, kirjabloggaajat tekevät kaiken aina väärin, esim:

- jos kehuu kirjaa, se on naurettavaa peukutusta, varsinkin jos kyseessä on arvostelukappaleena saatu kirja. Arvostelukappaletta ei kerta kaikkiaan voi kehua, koska silloinhan bloggaaja osoittaa olevansa kustantamon talutusnuorassa ja sätkivänsä kuin tahdoton marionetti
- jos haukkuu kirjaa tai millään tavalla kritisoi sitä, on ilkeämielinen tylyttäjä.
- jos kirjoittaa kirjasta ympäripyöreän ja neutraalin blogitekstin, ei osaa tai uskalla arvioida kirjaa

- jos kirjoittaa kirjasta blogitekstin, joka muistuttaa liikaa sanomalehtikritiikkiä, on valekriitikko, joka talloo oikean kriitikon varpaille ja vie leivän tämän suusta
- jos ei kirjoita kirjasta sanomalehtikritiikkiä muistuttavaa blogitekstiä, syyllistyy mutuhuttuun

Jos mikään kirjoista kirjoitettu blogiteksti ei kelpaa, eikö se käytännössä tarkoita sitä, että bloggaajien olisi syytä lopettaa koko bloggaus ja luovuttaa äänensä niille ihmisille, jotka ovat kirjoista aikaisemminkin kirjoittaneet?

Kyllähän tällainen vähän ihmetyttää. Ehkä myös naurattaa. Vai itkeäkö pitäisi? Kai tässä olisi jo ainesta jollekin komediasarjan käsikirjoittajalle - suomalainen kirjablogikeskustelu. Jotenkin tulee mieleen aussikomediasarja Angry Boys, jossa napit vastakkainen ovat uuden ja vanhan liiton surffaajat.

maanantai 17. kesäkuuta 2013

Paras rockkomedia ikinä!?!

(Kuva sivulta: IMDb)(Toivon, että kuvien lainaaminen blogikäyttöön on sallittua)
ELOKUVA(dvd)  ---  Rob Reiner: Spinal Tap - Hei, me rokataan! (This is Spinal Tap)(Sandre Metronome, 2004)(elokuvan alkuperäinen esitysvuosi: 1984)

Ihanaa, pääsen vihdoin viimein kirjoittamaan tästä elokuvasta, josta olen ollut aikeissa kirjoittaa jo ikuisuuden (lue: puolisen vuotta). Olen sitä mieltä, että Spinal Tap on kaikkien aikojen paras rockkomedia. Toisaalta argumenttini uskottavuutta rajoittaa se, että tämä on myös ainoa rockkomedia, jonka olen nähnyt. Ja tiedoksi: kirjoitan tätä tekstiä ihan vain fanituspohjalta, joten tekstistäni on turha etsiä mitään tajunnan räjäyttävää analyysiä.

Spinal Tap -elokuva ei ole vain komedia, vaan se on myös mokumentti eli mock-documentary, vaikkakin elokuvassa itsessään sitä luonnehditaan termillä rock-documentary, lyhennettynä rockumentary. Dokumentaarista vaikutelmaa elokuvassa on luotu käyttämällä tahallisesti kömpelön oloista kameratyöskentelyä, jossa kamerat heiluvat. Leikkauksella on myös luotu vaikutelmaa amatöörimäisestä kotivideosta.

Elokuvassa brittiläinen Spinal Tap -yhtye lähtee tuhoon tuomitulle Yhdysvaltojen kiertueelle, jossa katastrofit seuraavat toisiaan. Bändin totaalinen epäonnistuminen herättää tietysti katsojassa hillittömiä naurukohtauksia. Bändin mokailulle nauraminen tuntuu osittain kiusallista, koska dokumentaarisuuden vaikutelma saa ajoittain unohtamaan, että yhtye on fiktiivinen ja kaikki perustuu nerokkaaseen käsikirjoitukseen.

Ensimmäisillä katselukerroilla nauroin tikahtumispisteessä kohdassa, jossa bändin jäsenet eksyvät lavan alle. Vauhkoontunut yleisö huutaa salissa ja odottaa idoleitaan, mutta nämä harhailevat lavan alla. Nauroin kuollakseni myös kohdassa, jossa lavastuksen mekanismit eivät toimi. Kolmen bändin jäsenen pitäisi kuoriutua ihmisenkokoisista, läpinäkyvistä munista, mutta tietenkin erään soittajan kohtalona on jäädä munaan vangiksi ja odottaa, kunnes avustaja saa sulatettua hitsausliekillä saumakohdan auki.


Spinal Tapin musiikillinen kaari on lievästi sanottuna erikoinen. Bändi aloitteli 60-luvulla beatlesmäisillä renkutuksilla, siirtyi siitä raskaaseen rockiin ja flittaili heavymusiikin kanssa, mutta on valmis kokeilemaan jotain niinkin poikkeavaa kuin freejazz, jossa ei ole rytmistä eikä melodiasta tietoakaan. Bändi esittelee elokuvassa tuotantonsa helmiä, kuten älyvapaasti sanoitettuja lauluja Big Bottom (vapaa suomennos: Iso pylly tai Läskiperse) ja Hellhole (vapaa suomennos: Läävä tai Paskaläävä).

Spinal Tapissa on sen parikymmenvuotisen historian aikana rampannut niinkin paljon kuin 37 muusikkoa. Osa bändin jäsenistä on poistunut mystisten kuolemantapauksien takia. Eräskin rumpali kuoli tukehtumalla oksennukseen - mutta kenen? Ei välttämättä omaansa. Kuolemantapaus jää basistin mukaan selvittämättä, koska "you can't dust vomit" (oksennuksesta ei löydy sormenjälkiä). Yksi bändin lukuisista rumpaleista katosi kirjaimellisesti kesken keikan, koska syttyi spontaanisti palamaan ja jäljelle jäi vain kasa tuhkaa.

Bändin jäseniä ei ole kuvattu liialla älykkyydellä pilattuina, mutta sekin kuuluu käsikirjoitukseen. Laulaja ei ymmärrä sanojen "sexy" ja "sexist" eroa. Hän sekoittaa myös mittayksiköt ja siksi lavalle ilmaantuu kääpiökokoinen Stonehenge-lavaste viisimetrisen sijaan. Kelloakaan bändin jäsenet eivät ymmärrä. Bändin kiertueella mukana kulkeva soittajan tyttöystävä ei ole sen fiksumpi. Osa faneista ja bändäreistäkin vaikuttavat lobotomian käyneiltä. Ehkä elokuvan käsikirjoittajat haluavat viestittää tällä, että rock on bisneksenä kauttaaltaan tyhmyyden läpitunkemaa. Tai että älyvapaudesta syntyy parasta komediaa.

Spinal Tapin muusikoiden ulkoinen olemus on oma lukunsa. Muusikot vääntelehtivät lavalla tiukoissa trikoissa ja usein ilman paitaa. Kamerat kuvaavat muusikoiden miehisiä ulottuvuuksia usein alhaalta päin. Laulajan kiinteistä pakaroista on myös pari lähikuvaa. Kasvoilla välkehtivät glamour-meikit, koska tässä vaiheessa bändi on omaksunut tyylilajikseen glamrockin. Hiukset on pörrötetty 80-luvun tyyliin. Mitä tästä enempää voi kirjoittaa? Mikään teksti ei tietenkään voi ylittää itse elokuvan hauskuutta. Olen nähnyt leffan jo kymmenisen kertaa ja yhä vain jaksaa naurattaa. Suosittelen.

Voi kommentoida (mutta ei ole pakko). Pidätkö komedioista? Mikä on paras näkemäsi komedia? Parantaako huumori elämänlaatuasi? (Omat suosikkikomediani ovat Piukat paikat, Bruno, Tootsie, Johnny English, Amelie ja tietysti Spinal Tap)(Komediasarjoista suosikkijani ovat Little Britain, Todella upeeta ja Muodollisesti pätevä)(Ja tietysti aussisarja Angry Boys ja satiirinen animaatiosarja South Park)

lauantai 15. kesäkuuta 2013

Eija-Liisa Ahtilan näyttelyn suorittaminen

(Kuvat sivulta: Kiasma)
NYKYTAIDE  ---  Eija-Liisa Ahtila: Rinnakkaiset maailmat (Kiasma, 19.4-1.9.2013)

Eija-Liisa Ahtila esitti Hesarin haastattelussa toiveen, ettei hänen näyttelyään mentäisi suorittamaan, mutta minäpä menin Kiasmaan nimenomaan suoritusasenteella ja vieläpä kahdesti. Näyttelyn suorittaminen ei ollut minulle kuitenkaan mikään pakkopullan nieleksimistä muistuttava kokemus, vaan miellyttävä uppoutuminen, koska olen aina ollut kiinnostunut Ahtilan teoksista. Pidän hänen tavastaan kuvata ulkoista todellisuutta samalla kun hän porautuu henkilöiden mielenmaisemaan.

Eniten kiinnostuin projisointi-installaatio-teoksesta nimeltä Talo, joka kuvaa psykoosiin joutuvan naisen sisäistä kokemusmaailmaa. Teos koostuu kolmelle valkokankaalle heijastetuista videoista. Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun Ahtila on käsitellyt hulluuden teemaa kuvataiteessaan. Televisiossakin äskettäin esitetyssä videoteoksessa Tuuli naispäähenkilö sekoaa, alkaa kuulla ääniä, nähdä näkyjä ja alkaa kuvitella, että hän on massiivisen vainoamisen ja vehkeilyn uhri. Sana "Tuuli" ei viittaa naisen etunimeen, vaan harhaan, jossa verhot jossa hulmuavat suljettujen ikkunoiden edessä. Miesääni sanoo, "mielikuvituksestasi tuulee".


Videoteos (tai virallisesti projisointi-installaatio) Talo pohjautuu muutaman psykoosin käyneen naisen haastatteluihin. Hulluus alkaa vähitellen hiipiä päähenkilönä esiintyvän naisen elämään. Nainen asuu metsän keskellä omakotitalossa. Talo muuttuu naisen hulluuden vertauskuvaksi. Nainen alkaa kokea, että "olohuone on menossa rikki" ja että "piha on tulossa olohuoneeseen". Kohta pihalle parkkeerattu hurisee talon sisällä ja harhassa pienoisauto ajaa pitkin seiniä. Televisioruudusta astuu lehmä löntystelemään talon lattialle. Mitä pidemmälle hulluus etenee, sitä syvemmin naisen kokemusmaailmassa sekoittuvat sisä- ja ulkopuoli, ajasta tulee simultaania ja syy-seurausyhteydet katoavat.

Hulluksi tullut nainen kokee, että hänen sisälleen "astuu ihmisiä" ja he "jäävät häneen asumaan". Hänen oma minuutensa alkaa murentua. Samalla ulkopuolinen todellisuus valtaa hänen talonsa - ja päänsä. Kaikenlaisia ääniä tunkee taloon, kuten siipirataslaivan ääntä, puheensorinaa ja lokkien kirkunaa. Ylläolevassa kuvassa nainen alkaa pimentää ikkunoita, jotta voisi edes kuvitella olevansa samassa paikassa äänten lähteiden kanssa. Myöhemmässä vaiheessa nainen kokee harhan, jossa hän lentää metsässä ja koskettaa kuusien oksia.

Niin sairaalta kuin se kuulostaakin, hulluus on aina kiehtonut minua. Jos olisi mahdollista kokeilla hulluutta esimerkiksi tunnin ajan jonkinlaisen laitteen avulla, lähtisin heti kokeilemaan. Olen aina halunnut tietää, miltä kuulo- ja näköharhat tuntuvat. Tai miltä tuntuisi, jos ajan kokemus lakkaisi olemasta tai jos tilat sekoittuisivat ja muuttuisivat limittäisiksi. Eihän se voi tuntua miltään muulta kuin kammottavalta ja ahdistavalta, mutta siitä huolimatta haluasin kokea sen. Mutta pitää kai tyytyä unimaailmaan, joka on myös eräänlaista hulluutta. Eräässä unessa koin vastaavanlaisen tilanteen kuin Talon nainen. Olin tuntemattomassa talossa ja ihmettelin, miten ulkoa kantautuva autonhurina voi kuulua voimakkaampana äänenä talon sisällä kuin ulkona. Unessa autonääni voimistui talon sisällä, vaikka sen olisi pitänyt hiljentyä.

Ahtilan näyttelyssä katsoin videoteoksen Marian ilmestys muutamaan otteeseen. Kolmelle valkokankaalle heijastetussa teoksessa kuvataan amatööriteatteriseurueen(?) tulkintaa raamatullisesta kertomuksesta, jossa Neitsyt Maria kohtaa enkelin, joka ilmoittaa hänelle neitseellisestä hedelmöittymisestä. Seuruetta ohjaa näyttelijä Kati Outinen.


Maria ilmestys -teoksessa kummastelin, miksi Ahtila oli ympännyt tähän yhteyteen eläinnäkökulmaa. Teoksessa oli mukana lintuja ja aaseja. Kertojaääni kertoi eläinten kykenevän aistimaan asioita, joihin ihmiset eivät pysty. Esimerkiksi monet linnut pystyvät aistimaan infrapunasäteilyä. Mutta mitä siitä jos lintujen silmät toimivat kuin lämpökamerat tai lepakot kuulevat ylä-ääniä tai muuttolintujen aivot tajuavat magneettikenttiä? Yrittääkö Ahtila tällä viestittää, että Neitsyt Maria on raamatullisena henkilönä niin kummallinen (outo lintu?), että hänet voi samastaa eläinkuntaan? En ihan ymmärtänyt. Tai onko nykyihminen jo niin etääntynyt raamatullisista ihmeistä, että ne kannattaa niputtaa samaan ryhmään kuin vaikkapa sammakoiden horrostaminen jäätyneenä tai matelijoiden kuukausia kestävä syömättömyys tai vaihtolämpöisyys?

Jaksoin Ahtilan näyttelyssä katsoa loppuun saakka myös videoteoksen Rukoushetki, joka käsitteli koiran kuolemaa ja sen laukaisemaa surua ja siitä toipumista. Mutta näyttelyssä oli myös teoksia, joiden kohdalla vastaanottokykyni loppui kokonaan. En jaksanut edes yrittää neljälle seinälle heijastettua videoteosta Missä on missä, joka kertoi kai lähinnä Algerian sisällissodasta.

Tuskastuin nopeasti teokseen, koska minua häiritsi se, etten pystynyt näkemään kaikkea, koska yksi valkokankaista sijaitsi selkäni takana. Sitähän teos ilmeisesti haluaa nimenomaan kertoa, ettei kukaan voi koskaan nähdä (tai kuulla, ymmärtää tai muistaa) kaikkea, vaan ihmisnäkökulma on aina rajallinen. Näkeminen ja havainnoiminen perustuu myös valintaan. Tässäkin teoksessa katsoja pakotetaan valitsemaan joku katselukulma. Minun valintani oli se, etten suostunut valitsemaan yhtään näkökulmaa, koska en saanut haluamaani näkökulmaa. Tai ehkä valintani oli inhimillisesti tyypillinen reaktio, jos kyseessä on jokin ikävä ja vaikea asia (tässä: sisällissota). Valintani oli silmien sulkeminen ja (rikos)paikalta poistuminen. Kun jotain ei näe, sitä ei ole - tai niin ainakin haluaa uskoa. Suljin silmäni. Lähdin pois. Otin etäisyyttä. Pesin käteni. Äänestin tyhjää. Vaikenin.

Näyttelyssä oli teos, joka oli minulle totaalisen yhdentekevä. Se oli nimeltään Vaakasuora ja se oli kuusen viisiosainen "muotokuva". Ei vaan napannut. Eläinten kokemusmaailmaan pystyn vielä jossain määrin samastumaan, mutta en kasvikunnan edustajien. Yllättävää kyllä, teokseen Talo sisältyi eräänlaisia huonekalujen ja esineiden "muotokuvia". Koin ne mielenkiintoisina, vaikka huonekalut ja esineet olivat vielä vähemmän eläviä kuin kasvit. Huonekaluista ja esineistä heijastui mielestäni jotain twinpeaksmäistä uhkaa, joka sopi hyvin teoksen teemaan. Ei kuitenkaan paikoilleen juuttuvaa levysoitinta, pyörivää kattotuuletinta tai portaita, vaan piironkeja, tuoleja ja lamppuja. Esineiden pysyvyys rinnastui mielenkiintoisella tavalla hullun naisen mielen hajoamiseen.

Anekdootti:
Kun seisoksin Kiasman aulassa, kuulin kuinka joku nainen huudahti toiselle naiselle tervehdyksenä "Eija-Liisa!" Käännyin katsomaan naista, jolla oli silmälasit ja ruskeat hiukset. Mietin, voiko hän olla Eija-Liisa Ahtila. Myöhemmin uskaltauduin kysymään museovahdilta, onko taiteilija itse sattumoisin käväissyt Kiasmassa sinä päivänä. Museovahti vastasi, että oli. Yllätyin - ja samalla myös ilahduin, etten ollut nähnyt harhoja.