Sivut

sunnuntai 2. elokuuta 2020

Miksi runous välillä kolahtaa, välillä ei?


Heli Slunga: Kehtolauluja kuoleville

WSOY, 2018


En ole runoihminen, mutta olen viime aikoina lukenut tavallista enemmän runoutta. Osasta lukemastani en ole saanut mitään irti. Hävettää tunnustaa, mutta näin asia on. Sirpa Kyyrösen runoteos Naispatsaita herätti jossain muualla somessa hurmioituneen vastaanoton. Itse koin sen ärsyttävän kikkailevana. Kristiina Wallinin runokirja Valon paino kauhistutti aihevalinnallaan, jossa nainen palaa kuolleiden täyttämään sukutaloon. Jouni Inkalalta lukemani runoteos oli nimeltään Tee kunniaa, tee kunniaa. Lehtiarviossa väitettiin runoilijan ”vaihtaneen kuivan älyllisyyden elämänriemuun”. Riemua, missä? Koin runokokoelman lähes täydellisen käsittämättömäksi. Suurimmasta osasta runoista en edes ymmärtänyt edes, mitä aihepiiriä ne käsittelevät. Aurinkoa? Rakkautta? Metsäneläintä? Miki Liukkosen Valkoisia runoja lukiessani pitkästyin tolkuttomaan namedroppailuun. Tuskin yhtään länsimaista filosofia jäi mainitsematta. Sentään runo ”Surrealistin päivä” viihdytti banaalilla arkipäiväisyydellään.

En väitä, että yllä olevissa runoteoksissa olisi jotain vikaa. Ehkä lukutapani on viallinen. Tuskaisena ihmistyyppinä jaksa kaivella ja ronkkia runosäkeitä minuuttitolkulla. Jos ei heti aukea, niin antaa olla. Analyyttisyys ei ole juttuni. Etsin välitöntä, voimakasta elämystä ja jotain salamannopeaa, intuitiivisen tajuamisen tilaa. Haluan lumoutua. Toivon, että runo herättäisi minussa visuaalisia mielikuvia, että pääni suorastaan täyttyisi kuvien virralla. Parhaassa tapauksessa aistin runon maailman lähes kaikilla aisteillani. Haluan, että runo vaikuttaisi samankaltaisesti kuin musiikki: joko vaistonvarainen reaktio tulee sekunneissa tai sitten sitä ei ole ollenkaan. Tai kuin ruoka: joko siitä pitää tai sitten ei. Jos pitää, sitä ei pysty perustelemaan järjen tasolla, vaan pelkästään tunteella, aisteilla ja vaistoilla.

Kaikkein vähiten lumouduin Rob Searsin huumoripläjäyksestä Donald Trumpin Kauneimmat runot. Kuvittelin etukäteen hekottelevani kokoelman alusta loppuun, mutta toisin kävi. Masennuin. Mitä tahansa tuo oranssikasvoinen kähisijä tekee tai sanoo, se lannistaa. Pientä hymynhäivettä sentään nostatti Rob Siersin johdanto, jossa pyrittiin humoristisesti kumoamaan Trumpiin liitettyjä määreitä kuten ”paksukalloinen”, ”jankuttava puhetyyli” ja ”häiriintyneet aivot” ja korvaamaan ne herkän lyyrisillä määreillä. Jos joku miettii, kirjoittaako Trump oikeasti salaisessa kammiossaan ihania säkeitä, vastaus on ei. Kokoelma on koottu Trumpin twitter-möläytyksistä, haastatteluista ja kommenteista muualla.

(-)

Jospa nyt vihdoin viimein pääsisin varsinaiseen asiaani eli Heli Slungan runoteokseen Kehtolauluja kuoleville. Vihdoin järisyttävä ja vavahduttava lukuelämys! Nyt ollaan ytimessä. Koska en pysty tai edes halua yrittää analyyttistä lähestymistapaa, tekstissäni korostuu tunteeseen ja vaistoon pohjautuva wau! -efekti.

Heli Slungan runomaailma on synkkä ja raadollinen paikka. Ja se on sitä rehellisesti, mitään sievistelemättä. Pelottava, ahdistava, turvaton. Kaiken kauheus moninkertaistuu raudankarvaisissa ja mustanpuhuvissa ilmaisuissa, joita olen poiminut pitkin kokoelmaa esimerkinomaisesti (runoja ei kai saisi siteerata näin holtittomasti, sori tästä):

saastan ja matojen pesä, kasvien mätä ja tuhka, häpeän mutavelli, kärpästen siipien peili, rikinkatku ja uraanin yöpuutarha, katuojan seireeninlaulu, käsirautojen ja lepositeiden vapahtaja, suolistobakteerien musta messu, verihiutaleiden laulu erämaassa, kampurajalkojen ja vajaamielisten tanssiaiset, suupielten piikkilanka, ihmishirviön alitajunta

Kokoelmassa vallitsee jatkuva uhan ja menetyksen tunnelma. Lapsi pelkää menettävänsä äitinsä, äiti lapsensa, nainen miehensä tai ylipäänsä luottamuksen rakkauteen. Pelätään järjen menetystä, vanhenemista, läheisyyttä, etäisyyttä, kaikkea.

Naisen keho ei ole turvassa. Sitä uhkaa kuolema tai hiljentäminen ja alistaminen eri muodoissaan: ”sinut kaltataan talven morsiameksi” (-)suu ommellaan hopealangalla kiinni” (-) ”sinut hunnutetaan jätesäkeillä ja ilmastointiteipillä”. Miten voimakkaan kuvallisia ja väkeviä ilmaisuja!

Ihmisen osa sukupuolesta riippumatta ei ole sen lohdullisempi: Voi sinua ihmislapsi, tuhkan ja tyhjyyden äpärä” (-)

Monessa joskus aikaisemmin lukemassani runokokoelmassa minua on häirinnyt tunneilmaisun laimeus tai sen puuttuminen kokonaan. En myöskään jaksa mitään lannistunutta apatiaa tai marttyyrimentaliteettia. Slungan runoissa tunteita ei peitellä, vaan nimenomaan korostetaan tunneskaalan synkimpiä sävyjä. Antaa roihuta ja liekehtiä kaikki pelko, ahdistus, epätoivo ja viha, raivo, uhma ja kostonhalu! Kun kerran itse olen negatiivisuuteen painottuva neurootikko, pystyn hyvin samaistumaan kaikkeen pohjamudissa möyryämiseen ja hehkuvan laavan purkauksiin. Tykitetään esimerkeillä:

Hykerryttävän uhmakasta raivoa valtion instituutioita kohtaan:

Minun pyhän vetelyyteni ja vastahankaisen / kuulumattomuuteni kunniaksi / pystytitte Kansaneläkelaitoksen ja Työvoimatoimiston / monumentit / lasiset rippikopit joissa masturboida, syljeskellä ja / valehdella / ja verorahoillanne / minä ahmin marenkileivoksia / pidän orgioita / hankin dynamiittia ja ilotulitusraketteja (--)”

Viha, kyllästyminen ja kostonhalu miehiä kohtaan:

Miehet jotka haluavat auttaa, / pelastaa katuojassa makaavan prinsessan, heiltä minä syön / ensin jääkaapit tyhjiksi ja sitten tapan! He todella / kuvittelevat saippuoimalla ja ruokkimalla / tekevänsä ihmisen siitä mikä jo lautumia kukkii; / että kalmo suudelmasta nousee / ja alkaa kevyesti tanssahdella / kraattereiden ja hikisten satiinilakanoiden erämaassa. / Idiootit! (–)"

Sitaatista voi havaita huumoria, jota runoilija itse haastattelussa peräänkuuluttaa. Hän kertoo ihmettelevänsä, mikseivät kriitikot ole suostuneet huumoria huomaamaan, vaikka itse kokee viljelevänsä ”joka sivulla”. Itseäni onneksi puhuttelee Slungan veikeän räiskyvä musta huumori, jonka sävyt vaihtelevat korpinmustasta helmenharmaaseen.

Kokoelmasta voi tavoittaa koko ihmiskuntaa koskettavaa pelkoa ja kauhua väreilevää epämääräistä uhkaa:Auringon paha silmä katsoo meitä / kuin hyönteisiä polttolasin alla”

Uhka voi kohdata myös yksilöä totaalisen musertavana yksinäisyyden tunteena:(--) kuun öisestä peilistä / äidin silmien pimeäpeilistä // sinä katsot omaan syvyyteesi // sinä ole täällä / aivan yksin”


Ettei tämä blogiteksti jäisi pelkän hurmioituneen huudahtelun tasolle, yritän hahmotella runokokoelman teemoja. Haastattelussa Heli Slunga mainitse Miguel de Unamunon filosofisen teoksen Traaginen elämäntunto, jossa yhtenä aiheena on illuusioiden romahtaminen. Kunnianhimoisena tavoitteenani oli alun perin opetella ulkoa (no vitsivitsi), ei vaan sisäistää tämän kirjan sanoma ja soveltaa sitä tähän runoteokseen, mutta eipä onnistunut. Allekirjoitan kuitenkin tuon ajatuksen illuusioiden menettämisestä ja sen kautta vajoamisena toivottomaan raivoon.

Miten luonnehtisin runokokoelmaa Kehtolauluja kuoleville, jos en halua turvautua sivistyssanoihin kuten intensiivinen, energinen ja dramaattinen? Korvaan ne sanoilla rehellinen, raadollinen, väkevä, voimallinen, virtaava, räjähtävä, hehkuva, verevä, mehevä, rehevä. 


Inspiraatioita, tukea ja turvaa olen saanut bloggaajien teksteistä:

Kosminen K

Reader, why did I marry him?

tiistai 7. heinäkuuta 2020

Raamatunväriset silmälasit


J.M.Coetzee: Jeesuksen lapsuus
Englanninkielinen alkuteos: The Childhood of Jesus (2013)
Suomentanut: Markku Päkkilä
Otava, 2014


Juurettomuus. Kodittomuus. Työttömyys. Perheettömyys. Suvuttomuus. Nimettömyys. Kielettömyys. Tarkoituksettomuus. Järjettömyys. Ulkopuolisuus.

Etelä-Afrikassa syntyneen ja Australiaan kotiutuneen J.M. Coetzeen romaanissa Jeesuksen lapsuus ei esiinny henkilöä nimeltä Jeesus. Tiedän tämän, koska olen jo lukenut kirjan kertaalleen. Nyt luen romaania toistamiseen. Toteutan tämän blogitekstin uudella tavalla. Luen kirjasta pätkän, kirjoitan siitä omia pohdintojani. Seuraavana päivänä jatkan lukemista ja kirjoittamista.

Haluan löytää vastauksen mieltäni riivaavaan kysymyksen: viittaako romaanin nimi historialliseen henkilöön Jeesus Nasaretilaiseen, jonka toiminnasta raportoidaan raamatun uudessa testamentissa? Muistikuvieni mukaan evankeliumeissa ei historiallisen merkkihenkilön lapsuutta paljon valoteta. Raamatun ulkopuolelle jätetyissä apokryfikirjoissa Jeesus kuvataan käsittääkseni jonkinlaisena taikurina, joka pystyy esimerkiksi herättämään henkiin saveen valetut linnut ja lennättämään ne ilmaan.

Romaanissa on tähän mennessä tapahtunut seuraavaa: Pakolaisia lähtee pois aavikolla sijaitsevasta Belstarin leirikeskuksesta. Laivamatkan jälkeen he päätyvät espanjankielisellä Novillan alueella sijaitsevaan uudelleensijoittamiskeskukseen. Pakolaisten joukossa on mukana vanhahko mies Simon ja äitinsä kadottanut 5-vuotias poika, jolle on annettu nimeksi David. Kummankaan kansalaisuutta tai äidinkieltä ei ole mainittu. Simon on ottanut tehtäväkseen huolehtia Davidista ja etsiä tämän äidin.

Keskuksessa Simon ja David saavat majoittua huoneeseen. Heitä auttavat virkailija Ana ja senora Weiss. Simon löytää töitä satamasta säkkienkantajana. Työn aikana Davidia vahtii työnjohtaja Alvaro Avocado. Palkanlaskija Eugenio latoo viikon päätteeksi setelit Simonin kouraan.

Vapaa-ajallaan Simon päätyy kummallisiin, filosofisiin keskusteluihin kauniin Anan kanssa. Ana laukoo mietteitään, jotka kuulostavat etäisesti tutuilta, jotenkin raamatullisilta:

Tänne tullessaan ihmiset ovat pesseet itsestään kaiken menneen. Teidän pitää tehdä samoin: päästää irti vanhoista siteistä sen sijaan, että yritätte solmia niitä uudestaan”.

Sanat haiskahtavat korvissani samankaltaiselta kuin evankeliumeissa esitetty kehotus jättää kaiken taakseen ja alkaa seurata Jeesusta. Samaten Anan vaatimus kuihduttaa ruumiilliset ja erityisesti seksuaaliset tarpeet linkittyvät mielessäni raamattuun. Simon pauhaa Analle:

Miksi sinä sitten saarnaat asketismia? Käsket meitä hillitsemään nälkämme, näännyttämään mahassa asuvan koiran. Miksi? Mitä pahaa nälässä on? Mitä muuta virkaa nälällä ja tarpeilla on kuin kertoa, mitä me tarvitsemme? Jos ei olisi nälkää eikä tarpeita, mitä elämästä tulisi?”

Melkein kuin kehottaisi paastoamaan ja elämään pelkällä hengen ravinnolla. Mutta mitä tämä tarkoittaa? Pitäisikö uudelleensijoituskeskus ympäristöineen tulkita joksikin uudelleensyntymisen ja jalostumisen keitaaksi, vaikka todellisuudessa on vain menetysten ja epävarmuuden synonyymi.

(-)

Kadottaminen. Etsintä. Kaipuu. Hapuilu. Välitön tajuaminen. Varmuus. Usko. Luottamus.


Romaanissa tapahtuu seuraavaa: Simon päätyy suhteeseen Elenan kanssa. Elenan poika Fidel ystävystyy Davidin kanssa. Ollessaan kävelyllä tenniskentän lähistöllä Simonin katse takertuu nelinpelin naiseen. Äkisti Simon tajuaa, että naisen täytyy olla Davidin äiti. Pojassa naisen näkeminen ei herätä tunnereaktioita. Lyhyen neuvottelun jälkeen David päätyykin muuttaman Inesin luokse.

Jos romaanin nimi olisi mikä tahansa muu kuin Jeesuksen lapsuus, en hairahtuisi kaivelemaan uskonnollista selitystä. Raamatussahan toistuva kuvio on taivaallisen isän etsintä. Onko se korvattu tässä maallisen äidin hakemisella? Vai olenko aivan hakoteillä?

Joka tapauksessa Simonin äkillistä oivallusta kuvataan kuin uskonnollista elämystä, jossa välittömän tajuamisen jälkeen päädytään lujaan luottamukseen ja vankkaan uskoon:

Ines on pojan äiti. Kun minä tulin tähän maahan, minulla ei ollut muuta kuin raudanluja vakaumus: minä tunnistan pojan äidin kun näen hänet. Tiesin että se on Ines sillä samalla hetkellä, kun näen hänet”
Sinä siis seurasit vaistoasi?”
Enemmänkin. Vakaumusta”
Vakaumus, intuitio, itsepetos – mitä eroa niillä on, jos niitä ei voi kyseenalaistaa? Oletko koskaan ajatellut, että jos me kaikki eläisimme vaiston varassa, maailma vajoaisi kaaokseen?” (s.91)

Yllä olevan keskustelun toinen osapuoli on Elena, joka esittää rankkaa kritiikkiä kaikkea vaistonvaraista ja järjenvastaista toimintaa kohtaan.

En tiedä, mitä ajatella. Mielessäni lymyilee epäily, mitä jos koko romaanin ideana on kritisoida uskonnollista ajattelutapaa ja osoittaa sen keinotekoisuus ja pakonomaisuus. Uskovaisilla on tapana kytkeä uusi ja vanha testamentti toisiinsa. Melkein minkä tahansa vanhan testamentin säkeen voi tulkita ennustavan jotain uuden testamentin kohtaa. Ei-uskovaisten mielestä ajallisesti, paikallisesti ja temaattisesti etäisten tekstien yhteen nivominen voi tuntua keinotekoiselta ja melkein väkivaltaiselta. (Itse olen agnostikko, jos se ketään kiinnostaa):

Yritän sanoa sitä, että onko romaanin nimen tarkoituksena vääristää lukijan odotushorisontti, johtaa harhaan? Yritetäänkö lukija saada näkemään asioita, joita ei ole olemassa? Linkittämään yhteen asioita jotka eivät liity toisiinsa? Onko koko kirja pelkkä kiero psykologinen temppu, brain game?

Entäpä jos romaanin suomentaja olisikin vaihtanut kirjan nimeksi vaikkapa Leiri Belstar, olisivatko suomalaiset lukijat tiputtaneet tulkinnoista kokonaan pois uskonnollisen ulottuvuuden ja vain englanninkieliset lukijat olisivat kärventäneet aivojaan turhilla kysymyksillä.

Onko ylitulkintani värittänyt myös huomioitani romaanin kielestä? Jäljitteleekö romaanin lakoninen tyyli raamatun lyhytsanaisuutta vai kuvittelenko vain? Päässäni kytee epäusko ja epäluottamus. Pelastavaksi enkeliksi liihottaa takakannen teksti: ”Coetzeen koruton, tarkka, karu kerronta”. Joku muukin on tehnyt saman huomion. En ole nähnyt näkyjä.

Tekisi mieli lukea tässä välissä suomen- ja englanninkielisiä arvioita tekstistä ja mahdollisesti myös kirjailijan haastatteluja, mutta aion kilvoitella uteliaisuuden kiusausta vastaan.

(-)

Yhteiskuntakriittisyys. Koomisuus. Kritiikki uskontoja ja filosofioita kohtaan.

Inesin hahmon voi tosiaan halutessaan nähdä modernisoituna neitsyt-Mariana ainakin tämän sitaatin valossa:

Vai eikö Ines vaikuta houkuttelevalta siksi, että hän kieltäytyy olemasta viehättävä, kieltäytyy avautumasta? Mahtaako hän tosiaan olla neitsyt tai, kuten Elena väittää, neitseellistä tyyppiä? (s.109)

Jotain kertoo varmasti sekin, että seuraavassa ”kohtauksessa” samainen nainen kohdataan tukkeutuneen vessan ulosteen yhteydessä. Onko hänet siis syösty alas taivaallisesta ylevyydestä suoraan maalliseen alhaisuuteen?

Tuntuu kuin kriittiset sävyt kirkastuivat romaanin edetessä. Kirjan maailmassa vajotaan järjettömään agraarisen työhön, vaikka teknologiaa olisi saatava. Viljasäkkejä raahataan suurella vaivalla käsipelillä ja ne varastoidaan rottia vilisevään varastoon. Työ valuu hukkaan.

Samaan aikaan monet pakkautuvat vapaa-aikanaan instituuttiin opiskelemaan filosofointia, jossa tutkaillaan pöydän ”pöytyyttä” ja tuolin ”tuoliutta”. Kaupungissa on myös tarjolla bordellia muistuttava ”viihtymiskeskus”, jonne pitää hakea jäseneksi esittelemällä henkilöllisyystodistus ja täyttämällä lomake perusteluineen! Mitä tästä kaikesta pitää ajatella? Sitäkö että järjenvastaisuus läpäisee koko yhteiskunnan?

(-)


Don Quijote. Tuulimyllyt. Sancho. Ritari. Haihattelu. Houreet.

Romaanissa David opettelee lukemaan tavaamalla maailmankirjallisuuden klassikkoa Don Quijotea. Rinnastetaanko tässä nykymaailman hullutukset ja menneet houreet? Annetaanko ymmärtää, että moderni elämä on yhtä taistelua tuulimyllyjä vastaan ja tavoittamattomien ideaalien perään haikailua?

En ole vieläkään ottanut päästäni raamatunvärisiä silmälaseja, ja siksi mietin millaisten aasinsiltojen kautta kaikki voitaisiin nivoa uskonnollisiin kehyksiin. Olen elätellyt toiveita, että voisin vakuuttua Davidin olevan nimensä kadottanut Jeesus. Jos nuoresta Davidista kehkeytyy aikuisuudessa mahtipontinen saarnaaja ja ihmeidentekijä, hänen voimakkaan persoonallisuutensa voi olettaa räiskyneen jo lapsuudessa.

Romaanista voi hahmotella, että 7-vuotias David on itsepäinen, voimakastahtoinen ja omalakinen. Hän ei piittaa säännöistä. Koulussa hän ajautuu luonnollisesti heti törmäyskurssille opettajien kanssa. Tilanne yltyy niin pahaksi, että koulunvaihto häämöttää näköpiirissä. Poikaa ollaan siirtämässä Punto Arenasin erityiskouluun, mitä luonnehditaan rikollisten kaatopaikaksi.

Poika kuvaillaan häiriintyneeksi ja levottomaksi mutta kekseliääksi. Hänellä on taipumus vetäytyä fantasiamaailmaan, jossa hän hallitsee kaikkea. Enteileekö mielikuvitusmaailma uskontoa? Mitä pitäisi ajatella Davidin itsepintaisesta toiveesta pelastaa kuollut mies ja herättää tämä henkiin? Väistämättä mieleen tulee Lasarus.

En vain pääse mieltäni riivaavasta kysymyksestä: mitä tarkoittaa romaanin nimi Jeesuksen lapsuus? Ei kai Coetzeen tasoinen nobelisti sitä ihan hatustakaan ole temmannut. Tai arponut jollain generaattorilla.

(-)

Sääntöjen rikkominen. Kapinointi. Omaehtoisuus. Ulkopuolisuus.

Jos vain sitkeästi jatkan romaanin lukemista raamatunväriset silmälasit päässäni, voin kepeästi sivuuttaa ne kohdat, joissa en huomaa raamattuviitteitä ja takertua kohtiin, jotka sopivat muottiin.

David oppii lukemaan tuosta noin vaan, mutta laskeminen ei meinaa sujua. Poika ei pysty tai halua ymmärtää yhteenlaskua. Hänen maailmassaan ei ole olemassa kolmea omenaa, vaan hänelle on olemassa vain yksi omena, yksi omena ja yksi omena. Kuulostaapa tutulta! Melkein kuin monoteistisen kristinuskon pyhä kolminaisuus! Joku ulkoavaruudesta laskeutunut olio saattaisi laskea Isän, Pojan ja Pyhän Hengen kolmeksi erilliseksi jumalaksi, mutta nehän on totuttu laskemaan yhden jumaluuden kolmeksi ilmentymäksi. Näppärää. Tai vinksahtanutta logiikkaa.

Romaanissa on muitakin kohtia, joissa voi kuulla raamatullisia kaikuja – jos on virittänyt korvansa mielensä sille taajuudelle.

Pienen Davidin espanjankielinen kirjoitus, ensimmäinen laatuaan kuuluu Yo soy la verdad, minä olen totuus. (vrt. raamatun Minä olen tie, totuus ja elämä).

Simon pohtii, jos David onkin ainoa todellinen näkijä ja kaikki muut raahautuvat eteenpäin kuin sokeat:

Mutta mitä jos me muut olemme väärässä ja poika oikeassa? Mitä jos yhden ja kahden välissä ei olekaan siltaa vaan pelkkää tyhjää? Ja mitä jos me, jotka astumme niin luottavaisesti yhdestä kahteen, putoammekin itse asiassa tyhjyyteen mutta emme huomaa mitään koska silmämme on sidottu? Mitä jos poika on meistä ainoa, joka kykenee näkemään sen?” (s. 262)

Jos niin haluaa, onnettomuudessa kylkiluunsa ruhjoneen ja sairaalavuoteella ooppiumihuuruissa makaavan Simonin unen tai näyn voi tulkita kuin uskonnollisen enteen:

Varhain aamulla, unen ja valveen välitilassa, hän näkee unen tai näyn. Sängyn jalkopäässä leijuvat ällistyttävän säkenöivinä kaksipyöräiset vaunut. Vaunut on tehty norsunluusta tai norsunluu-upotuksin koristellusta metallista ja niitä vetää kaksi valkoista hevosta, joista kumpikaan ei ole El Rey. Poika seisoo vaunuissa ohjakset toisessa kädessään ja toinen käsi kohotettuna kuninkaalliseen tervehdykseen. Hän on ilkialaston lukuun ottamatta puuvillaista lannevaatetta.”

Lopetan esimerkit tähän. Kaikesta vatvomisestani huolimatta en koe tulleeni hullua hurskaammaksi.

En voi todistaa todeksi, mutta uskon että romaani Jeesuksen lapsuus on lukijan kiusaamiseksi toteutettu pirullinen brain game. Kirja leikittelee lukijan johdattamisella, vihjaamisella, harhauttamisella ja harhaanjohtamisella. Romaanin tarkoituksena taitaa olla kuljettaa lukijaa tulkintojen kivikkoista polkuja kohti paratiisinäkyä, mitä ei koskaan saavuteta. Sen sijaan juututaan ikuiseen kiirastuleen. (Kirjoitin yllä olevan melkein tosissani. Ihan pieni hymynhäive kasvoillani).

Onkohan romaanin tarkoitus osoittaa, että kaikki tulkinnat ovat keinotekoisia? Uskonnollinen tulkinta on sitä ehdottomasti, mutta yhtä hyvin myös psykoanalyyttinen tulkita, jossa koko maailmankaikkeuden moninaisuus palautetaan aina pelkästään penikseen, pimperoon ja anukseen. Miksei myös feministinen ja vaikkapa marxilainen tulkinta voisi olla vain kehikko, jonne ainekset tungetaan vaikka väkisin ja ylitsepursuvat osat viskataan jätesäkkiin.

En ole vieläkään lukenut muiden aivoituksia romaanista. Toivottavasti en ole ainoa, joka on saanut ajatuksensa tällaiseen solmuun. En tiedä, jatkanko vielä tätä tekstiä muiden tulkintojen valvomisella. Kirjailijan haastattelunkin voisi lukea.

(-)

Seuraavana päivänä: uskalsin lukea muiden arvioita kirjasta. Sain sekä vahvistusta omille epäilyilleni että myös uusia näkökulmia. En kuitenkaan halua linkittää tähän mitään. Katsoin myös lyhyen J.M. Coetzeen haastattelun Youtubesta. Kirjailijan hillitty olemus häkellytti minua niin paljon, että se lamaannutti kykyni keskittyä hänen puheeseensa. Romaanin teemat ja tulkinnat kyllä kiinnostavat minua edelleen, joten varmasti jatkan aihepiirin pöyhimistä, kunhan saan hengitykseni tasaantumaan.


keskiviikko 13. toukokuuta 2020

Huomioita ja kysymyksiä romaanista Unelmien tiedekunta



Sara Stridsbergin romaani Unelmien tiedekunta (Drömfakulteten – tilllägg till sexualteorin, 2006) on vääntänyt aivoni solmuun. Romaani lumoaa ja häkellyttää. Lähes samalla tavalla reagoin Stridbergin edelliseen teokseen Niin raskas on rakkaus. Kyseisestä romaanista en edes yrittänyt kirjoittaa blogitekstiä. Nyt olen jatkanut yrittämistä sitkeästi jo monen monituista kertaa. Kaikki yrittämäni lähestymistavat tuntuvat vääriltä. Kirjoittaminen ei lähde käyntiin. Lopulta toimivaksi tavaksi lähestyä tätä arvoituksellista romaania, on käydä keskustelua sen kanssa.

Onko Unelmien tiedekunta elämäkerta vai ”kirjallinen fantasia”, kuten kirjailija itse teostaan luonnehtii?

Unelmien tiedekunta voisi olla elämäkerta. Kertoohan se historiallisen henkilön, Valerie Solanasin, elämästä. Romaanista selviää, että amerikkalainen Valerie Solanas jäi historiaan feministisen SCUM-manifestin kirjoittajana. Kirjasta ilmenee myös toinen kiistämätön tosiasia: Valerie Solanas ampui poptaiteilija Andy Warholia. Taiteilija ei menehtynyt luotiin, vaan jäi sairaalaan ”esittämään kuollutta”.

Mutta. Kaikki muu onkin sitten epäselvää. Millainen ihminen Valerie Solanas oikein oli?
Oliko Valerie holtittoman Dorothy-äitinsä hyljeksimä ja isäpuolensa hyväksikäyttämä uhri Ventorin pikkukylästä? Nousiko hän aikuisena huonoista lähtökohdista ja pääsikö hän opiskelemaan Marylandin yliopistoon? Missä vaiheessa hän ajautui elättämään itsensä prostituutiolla? Miksi hän päätyi Andy Warholin Factory-taidekollektiivin jäseneksi? Mitkä syyt ajoivat naisen Warholin murhayritykseen? Kävikö hän oikeudenkäynnissä Manhattan Criminal Courtissa? Todettiinko hänet syyntakeettomaksi ja lähetettiin Elmhurstin mielisairaalaan? Milloin hän sai sytykkeen kirjoittaa SCUM-manifestin?

Näiden romaanissa kuvattujen tapahtumien perusteella lukija voi yrittää hahmottaa kokonaisuutta. Oliko Valerie Solanas uhri, rikollinen, mielisairas, akateeminen tutkija, feministinen teoreetikko, prostituoitu, narkomaani, taiteilija, visionääri, pioneeri vai näitä kaikkia? Vai jotain ihan muuta? Eikö osa näistä luonnehdinnoista kumoa toisensa ja romahduta kaiken? Tuhoaako seksityön tekeminen uskottavuuden feministiseltä patriarkaatin vastustamiselta? Voiko huumehuuruisen mielisairaan puheisiin luottaa?

Lukijana hairahduin pahemman kerran, kun yritin väkisin runnoa romaania kronologisesti etenevän elämäkerran muottiin. Heti ensi riveiltä olisi pitänyt sisäistää, että romaani rakenteellisesti, tyylillisesti ja sisällöllisesti niin poikkeuksellinen, että kirjallinen fantasia on osuvin tulkinta.

Kirjallinen fantasia mahdollistaa monenlaisten, erikoisten keinojen hyödyntämisen. Enpä ainakaan vähään aikaan muista kohdanneeni romaania, johon on sisällytetty kertojan ja henkilöhahmon käymiä keskusteluja:

KERTOJA: Kuvaile materiaalia.
VALERIE: Lunta ja mustaa epätoivoa.
KERTOJA: Missä?
VALERIE: Paskahotellissa. Kuolevien huorien ja narkomaanien pääteasemalla. Viimeinen, ylivoimainen nöyryytys.
KERTOJA: Kuka on epätoivoinen?
VALERIE: Minä, Valerie. Minulla on aina vaaleanpunaista huulipunaa.
KERTOJA: Vaaleanpunaista?
VALERIE: Rosa Luxenburg, Vaaleanpunainen Pantteri. Hänen lempiruusunsa olivat vaaleanpunaisia. Joku pyöräilee pois ja polttaa ruusutarhan

Miksi sitten kertoja keskustelee päähenkilönsä kanssa? Ehkä samasta syystä kuin kertoja kertoo päähenkilöstään yksikön toisessa persoonassa eli päähenkilö ei olekaan ”hän”, vaan ”sinä”:

Taas uusi uni joka puristaa mustilla koukkukynsillään, kenties viimeinen. Olet jälleen Union Squarella. Ympärillä leijuu palaneen käryä ja muistat sytyttäneesi kaikki puiston roska-astiat. Seisot Andyn kanssa hissiovien luona Tehtaan sisääntuloaulassa. Andy on juuri palannut Coney Islandilta ja sinä olet rajannut huulesi huolimattomasti (muista että se on poliittinen kannanotto) ja tähtäät pistoolilla hänen sydämeensä (32 kaliiberin ylivoima)” 

Tulkitsen päähenkilön ”sinuttelun” tavaksi kommunikoida kirjoittamisen kohteen kanssa, yritystä tulla lähelle, pyytää neuvoa ja ohjausta, hakea hyväksyntää. Ehkä peilata omaa itseä toiseen.

Miksi romaanin kertoja kokee aiheelliseksi palata päähenkilön kuolinhetkeen kerta toisensa jälkeen? Valerie Solanas kuolee halvassa ja saastaisessa hotellihuoneessa Bristol Hotellissa punaisten lyhtyjen alueella Tenderloin Districtissä huhtikuun 25. päivä vuonna 1988. Kertoja ylittää valtuutensa luotettavan elämäkerran kirjoittajana. Elämäkerturilla ei ole pääsyä henkilön mielen sisällä, kaikkein vähiten kuolevan ihmisen kuumeisen hourailevaan mieleen:

Ja huhtikuu etenee kohti jolloin kaikki päättyy ja sinä nukahdat Tenderloinissa ja ajattelet joka kerta nukahtaessasi ettet enää herää, mutta heräät aina, ja huhtikuu on edelleen kuukausista julmin. Näet unta isoista tv-vastaanottimista joiden sisällä on jättiläishirviöitä, ne kurottelevat käsiään huoneeseen, ja kun heräät, et muista nimiä, olivatko hirviöt nisäkäsnaaraita vai nisäkäsuroksia mutta niillä kaikilla oli tv-puuteria ja susimeikki.” 

Valerien kuolinvuoteella käy kova trafiikki, jos sallitte rahvaanomaisen ilmaisuni. Huoneessa huojuu eläviä ja kuolleita: Cosmogirl, eksentrinen persoona, oikeasta nimeltään Ann Duncan. Cosmogirliin Valerie tutustuu Marylandin yliopiston koe-eläinlaboratoriossa. He suunnittelevat outoa, feminististä tutkimusta hiirillä: pystyvätkö naarashiiret lisääntymään keskenään, ilman uroshiiriä. Epätasapainoinen Cosmogirl luisuu nopeasti elämän varjoisille kujille ja menettää henkensä. Hänen äitinsä Elizabeth Duncan lojuu vankilan kuolemansellissä.

Kuolinvuoteella vierailee myös androgyynisen Silkkipojan haamu. Hän on poistunut elävien kirjoista joko hukkumalla tai huumeisiin. Kun kuolemanhetki lähestyy, Valerien mieli vaeltaa lapsuuteen aavikkomaisemiin, paahtavaan aurinkoon ja Dorothy-äitiin, joka ompelee alushameeseen kulta- ja hopealankoja, koska ne tuottavat onnea. Lapsuudenmuistoissa vallitsee ikuinen preesens.

Romaania lukiessani en pääse eroon luokittelun pakkomielteestäni. Tyylillisen moninaisuuden takia en pystynyt niputtamaan teosta oikein muuhun luokkaan kuin ”kokeellinen romaani”. Teoksen kirjoitustyyli vaihtelee runollisesta ja maagisesta alatyyliseen ja jopa mielenvikaiseen ja järjenvastaiseen ilmaisuun. Esimerkki räjähtävän alatyylisestä ilmaisusta, jonka päähenkilö laukoo mielisairaalan tohtori Cooperille:

En halua diagnoosia, olen opiskellut Marylandissa ja teen itse omat diagnoosini. Diagnoosini kuuluu näin: Vitun raivona. Saatanan vihainen. Prostituoitu. Kerjäläinen. Miestenvihaaja. On yhtä painajaista herätä joka päivä helvetissä.” 

Heijastavatko romaanissa usein toistuvat aakkostetut listat mielenvikaisuutta tai järjenvastaisuutta? Vai kokeellisuutta, spontaania tajunnanvirtaa, luovuutta vai jotain muuta? Esimerkiksi lista otsikolla ”Kertojat”:

A. Sydän täynnä mustia kärpäsiä. Aavikon yksinäisyys. Kivimaisema. Karjapaimenia. Villejä mustangeja. Huonojen kokemusten aakkoset.

B. Vuorilla leijailevat sininen savu. Minä olen täällä ainoa joka en ole hullu. (--)

Järjenvastaisuudesta voinkin näppärästi siirtyä kertojaan ja sen mahdolliseen epäluotettavuuteen. Fiktion kertoja voidaan tulkita epäluotettavaksi, jos se on jotain näistä: hullu, epämoraalinen, lapsi tai älyllisesti jälkeenjäänyt. Stridsbergin romaanin kertojaa pidän epäluotettavana muista syistä: liiallinen sekaantuminen ja samastuminen kirjoittamisen kohteeseen.

En tarkoita, etteikö Sara Stridsbergin Unelmien tiedekunta olisi suurta kirjallisuutta. Sitä se nimenomaan on. Suuri arvoitus. Mysteeri, jota en saa avattua. Kaleidoskooppi.

Jos jotain rinnakkaisteosta kaivelen muistini lokeroista, se olisi Joyce Carol Oatesin romaani Blondi, joka on saanut inspiraationsa myyttisestä hahmosta nimeltä Marilyn Monroe. Luin Oatesin romaanin muutama vuosi. Lukuelämys oli niin lumoava, tainnuttava ja häkellyttävä, etten edes halunnut yrittää kirjoittamista. Jotain samantyyppistä mongerrusta siitäkin olisi tullut kuin tästä tekstistä.


lauantai 21. maaliskuuta 2020

Koronavirustartunta?

Kulttuuribloggaajana tunnen pakonomaista tarvetta kirjoittaa tämän terveysaiheisen blogitekstin. Olen mitä ilmeisemmin saanut koronaviruksen (COVID-19 eli SARS-CoV-2) tartunnan. Koska en pääse laboratoriotesteihin, en voi tietää sitä varmuudella. Toinen vaihtoehto on influenssa. Pidän koronaa todennäköisempänä seuraavista syistä. Paikka: Helsinki. Aika: maaliskuu 2020 (uutisten mukaan Uudenmaanläänissä esiintyy tänä aika paljon koronatartuntoja). Oireet: maallikkoarvioni mukaan viittaavat enemmän koronaan kuin influenssaan. Flunssa eli nuhakuume tämä ei ainakaan ole, koska minulla ei ole nuhaa eikä kuumetta.

Onpa sairauteni sitten korona tai influenssa, molemmat ovat hankalia tartuntatauteja, ja niiden tarttumista pitää välttää kaikin keinoin. Eli jos joku ei ole vielä sisäistänyt THL:n ja valtiovallan ohjeita ja määräyksiä, viimeistään nyt olisi aika. Itsekin tietysti yritin huolehtia käsihygieniastani lähes hysteerisesti, mutta ilmeisesti sain tartuntatautini pisaratartuntana. Epäilen paikoiksi joko bussia, ruokakauppaa tai kahvilaa.

Haluan kertoa oireistani varottaakseni muita. Jos et ota poikkeusoloja tosissaan, sairastumisen riski kasvaa. Voi tietysti sairastua kaikista varotoimista huolimatta. Yrittäkää parhaanne välttääksenne tartuntatauteja.

Seuraavaksi raportoin omasta sairastumiskokemuksestani seikkaperäisten muistiinpanojeni perusteella. Toivon, että edes yksi ihminen voisi hyötyä tästä tekstistä. Hei sinä siellä jossain!

Ennakko-oireita:
-aivastelu, yskähtely
-pistävää kipua (kuin pistoksia) eri puolella kehoa, erikoisin kipuaistimus: kuin neulalla olisi pistetty pään sisälle
-asentoaistin katkokset (alle sekunti)
-paikantajun katkokset (alle sekunti)
-tunne että jalat eivät toimi kunnolla; pelko että jalat saattavat pettää alta

17.3.
-pistävää kipua kuin pistoksia, eri puolella kipua

18.3.
-voimakas väsymys (ei jaksa pitää silmiä auki, haluaa levätä tuntikausia liikkumatta sängyllä)
-pistoksia
-kova päänsärky, kova silmäsärky
-jalkalihakset oudot, etureisilihaksissa jotain ylimääräistä

19.3.
-jalkalihakset oudot, hutera olo seisoessa, epävarma kävely, tasapaino huonontunut
-kylkikipua, pistoksia
-olkapää kipeä
-voimakas väsymys
-ruoansulatus hidastunut, melkein ummetus
-lievää silmäsärkyä, lievää niskasärkyä, niskojen jäykkyyttä
-lievää huimausta ja pahoinvointisuutta
-jano

20.3.
-silmäsärky, päänsärky
-jalat oudot, pistoksia reidessä ja sääressä, reisi- ja pohjelihasten jäykkyys, hutera olo seisoessa
-voimakas väsymys
-huimaus, huojuminen
-illalla ripulointi, migreenin auraa muistuttavia näköhäiriöitä, pakokauhu, pelko pyörtymisestä, pakko lojua puolialastomana kylpyhuoneen kylmällä kaakelilattialla, hikipisaroita kasvoilla, tihentynyt hengitys, verenkierron kohina kuuluu päässä, epäily pitääkö soittaa ambulanssi vaikkei pysty liikkumaan, epäily että saatan kuolla, kohtaus menee ohi

21.3. (oireet kirjoitushetkeen mennessä, aamuysiltä)
- jalat oudot
-lievää päänsärkyä, silmäsärkyä
-huimausta, väsymystä
-toispuoleinen tai molemminpuoleinen kylkikipu, lieviä hengitysvaikeuksia

Kun olen julkaissut tämän tekstin blogissani, menen tietysti pian takaisin lepäilemään. Oletan, että olen menossa parempaan suuntaa. Kannattaa muistaa, että jos sairastan koronaa (enkä influenssaa), oireeni luokitellaan LIEVIKSI, koska sentään pärjään kotona. Jos sairastaa vakavan koronavirustartunnan, joutuu/pääsee sairaalaan (olettaen että sairaaloiden kapasiteetti riittää).

Eli hyvät ihmiset, onpa kyseessä korona tai influenssa tai muu tartuntatauti, yrittäkää nyt kaikin keinoin välttää sairastumista. Jos kaikesta varovaisuudesta huolimatta sairastuu koronaan (tai influenssaan), siitä on mahdollista selviä. Olo on epämukava mutta siedettävyyden rajoissa.

Suojelkaa omaa ja muiden terveyttä ja elämää.

Lisäys seuraavana päivänä:

Jatkan toistaiseksi tämän tekstin päivittämistä, koska epidemian ja pandemian aikana aihepiiri näyttää kiinnostavan ihmisiä. Täsmennän oireitteni kirjaamista. 

21.3. (jatkuu)
-voimakas väsymys
-raskas, keskittynyt hengitys
-kylkikipua, pistoksia
-tunne että kurkussa on jotain ylimääräistä
-satunnaista piristymistä, sen jälkeen voimakas väsymys
-sormien ja varpaiden luiden vihlontaa

22.3.
-heti aamulla jalat edelleen oudot, etureisien lihakset tönköt
-turhautuminen ja kyllästyminen sairauteen, hermostuttaa kun ei jaksa/pysty/uskalla tehdä mitään, sairastelupäivän huippusaavutuksena voi pitää, jos uskaltaa mennä suihkuun (leveä haara-asento, niin tasapaino pysyy), roskia en uskalla mennä viemään ulos varmaan tänäänkään, tällaista tilannetta en olisi osannut kuvitella koska olen keski-ikäinen perusterve
-kirjoitushetkellä alkaa lievä huimaus, pakko keskeyttää toistaiseksi

(yli viikon tauko kirjoittamisessa, jolloin keskityn sairastamiseen)

Lyhyt päivitys 29.3.
Ilmeisesti sairauden pahin vaihe on takana ja paranemisprosessi on alkanut. Heti kun kynnelle kykenen, aion jatkaa tämän blogitekstin kirjoittamista. Ainakin itse halusin lukea ennen sairastumistani paljon erilaisia kuvauksia koronan oireista. Koska kyseessä on uusi ja tuntematon uhka, mielestäni on parempi, jos pystyy etukäteen ennakoimaan, mitä saattaa olla tulossa. Pelotella en tietenkään halua, mutta vakavaa suhtautumista todellakin suosittelen.

Jatkan ja viimeisten tämän blogitekstin kirjoittamista tänään 31.3. Tällä hetkellä tuntuu vahvasti siltä, että olen paranemassa. Jatkan oireitteni kirjaamista. Varoitus: ällöttäviä yksityiskohtia.

23.3.
-jalat paremmat, tasapaino hyvä
-aamulla pirteä ja toiveikas olo
-lievää ummetusta
-oireet palaavat, samalla palaa voimakas väsymys, pistely oikeassa kyljessä, rannekipu, sydämen tykytys, reisissä outoja tuntemuksia: säkenöi, "kiertää", "pulppuaa", "kuplii"
-raskas hengitys

24.4.
-kova kylkikipu: kuin pistoksia ja nipistystä
-lievä päänsärky
-lieviä hengitysvaikeuksia
-etureisissä kihelmöintiä, pistelyä ja polttelua
-sormien luiden vihlontaa
-lievää ummetusta
-sydämen syke tuntuu päässä (leposyke 120-160?)

25.5.
-lievä ummetus
-hetkellistä pirteyttä, sitten oireet palaavat ja väsymys alkaa, oireita: reisien kihelmöinti, kylkikipu, verenkierron kohina kuuluu päässä, korvat soi, pistoksia korvassa, pistävää kipua olkapäässä ja reidessä
-äkillinen karkkihimo

26.3.
-aamulla pistelyä kyljissä, silmissä, reisissä
-reidet kuin jalkaprässin jäljiltä, selkälihakset jumissa
-lievästi oksettava olo
-voimakas väsymys, päässä kohisee, sormien luita vihloo, reisien kihelmöinti
-epätoivo, kyllästyminen sairasteluun, itkukohtauksia

27.3.
-aamuseiskalta pakonomainen ulostustarve, ripulointi, migreenin auran näköhäiriöitä, pelko pyörtymisestä, pakokauhu, kuolemanpelko, en pysty istumaan pöntöllä, lojun vessan lattialla, ulostan lattialle (ironinen sivuhuomautus: kyllä, juuri tästä olenkin aina halunnut kertoa kulttuuriblogissani)
-lievä kylkikipu, raskas hengitys, etureidet edelleen paskana, voimakas väsymys, sydämen tykytys, selkälihakset jumissa
-muutama oireeton tunti, sitten oireet palaavat: kihelmöinti, pistokset
-ruokahalu palaa, ateriointi alkaa kiinnostaa

28.3.
-verenkierron kohina tuntuu päässä, lievää ummetusta, väsymys, lievä kylkikipu

29.3.
-ruoansulatus alkaa normalisoitua
-väsymys, veri kohisee päässä, lievä kylkikipu, hengitysvaikeuksia, sydämen tykytys
-aivastelu, yskähtely, epäily että virus yrittää aktivoitua uudestaan, päätän juoda paljon vettä

30.3.
-väsymys, lievä kylkikipu

31.3.
-yllättävän energinen ja innostunut olo

Eli rankka kokemus oli. Tuntui pelottavalta sairastua sairauteen, johon ei ainakaan vielä ole olemassa parantavaa lääkettä. Ei voinut luottaa muuhun kuin kehon omaan kykyyn parantaa itse itsensä. Kiitos immuunipuolustus, itsesuojeluvaisto, hengissäselviämisvaisto, maalaisjärki, epätietoisuuden sietokyky sekä muiden ihmisten tuki ja apu.

Jos joku haluaa tietää, oliko tämä pahin sairastamani sairaus, vastaus on: ei ollut. Kaikkein pahin oli ehdottomasti vaikea vyöruusu, jonka aikana koin kammottavaa hermosärkyä. Kipuasteikolla 0-100 kokemani kipu oli 100. Tämän sairauden (korona?) yhteydessä kipukokemukseni oli 80. Pahinta tässä sairaudessa ei edes ollut kova kipu ja voimakas väsymys, vaan epätietoisuus siitä, mihin sairauteen on ylipäänsä sairastunut, mitä oireita on tulossa, kauan sairaus kestää, missä vaiheessa on, onko menossa parempaan vai huonompaan suuntaan, milloin paraneminen alkaa vai alkaako milloinkaan, kuoleeko vai jääkö eloon. Sama epätietoisuus jatkuu yhä, vaikka koen parantuneeni melkein kokonaan. Jatkossa epätietoisuus jatkuu lähipiirin, yhteiskunnan ja koko maapallon kohtalosta. Ei voi ennakoida, miten tässä vielä käy.

Harmittaa, etten vieläkään tiedä varmuudella, oliko tämä edes korona (COVID-19 eli SARS-CoV-2). Lopullinen totuus selviää vasta, jos jonain päivänä pääsen vasta-ainetestiin. Jos tämä oli pandemian aiheuttanut koronavirus, ainoa ilon aihe tässä keississä taitaa olla immuniteetti. Jos se nyt on edes pysyvä. Väliaikainenkin immuniteetti kelpaisi.

Tsemppiä, hyvää terveyttä, kärsivällisyyttä ja yhteishenkeä!

Vielä yksi lisäys 2.4.
Paranemiseni etenee, mutta lievää oireilua ilmenee edelleen. Aion pelata varman päälle, ja siksi päätin jatkaa vielä kokonaisen viikon kotona kökkimistä. Mieleeni palautui, että mitä tahansa tartuntatautia voi seurata jälkitauti. En siis halua ottaa yhtään ylimääräistä riskiä, että saattaisin sairastua tämän karmean virusinfektion jälkeen johonkin bakteeri-infektioon (esim. keuhkokuume?) tai jonkun toisen viruksen aiheuttamaan infektioon (esim. influenssa). Pitää antaa omalle vastustuskyvylle aikaa toipua tästä kovasta kolauksesta. Suosittelen muillekin äärimmäistä varovaisuutta tämän sairauden suhteen.

Ja vielä yksi lisäys 8.4.
Paranemiseni etenee, mutta täysin oireetonta päivää ei ole ollut vieläkään. Suolisto ei meinaa palautua normaaliksi. Ajoittain virus ilmoittelee itsestään, kun huomaan satunnaista pistelyä kyljissä. Lieviä hengitysvaikeuksia on ilmennyt, kyljissä tuntuu puristavalta. Eilen oli tähänastisen sairastelun huippupäivä: energiatasoni riitti kirjan lukemiseen. Ehkä ensi viikolla uskallan lähteä ensimmäistä kertaa ulos kämpästä. Olen edelleen todella varovainen ja tarkkailen vointiani.

Tilanne 11.5.
Olen elossa mutta en ole vieläkään täysin parantunut. Satunnaisesti kylkiä pistelee, sydän muljahtelee oudosti ja alkaa äkisti tykyttää. Viime päivinä on vaivannut toispuoleinen päänsärky ja silmäsärky. Missään aikaisemmassa tartuntataudissa paraneminen ei ole kestänyt näin pitkään. Tuskastuttaa mutta aina voisi olla asiat huonomminkin. Jos tämä ei ollut korona, ei voi muuta kuin ällistyä, että mikä ihme tämä sitten oikein oli.

Jos joku haluaa kommentoida tätä tekstiä, se ei valitettavasti onnistu anonyymina, vaan pitää olla kirjautunut johonkin sometilille.

maanantai 9. maaliskuuta 2020

Mitä tarkoittaa alter ego?



Venla Pystynen, Linda-Maria Roine:
Mercedes Bentso - Ei koira muttei mieskään
Johnny Kniga, 2019

"Tänään voi kaiken päättää
kunhan malttaa irti päästää
näitä palasii lattialta kerään
ei koskaan enää"
(Mercedes Bentso: Ei koskaan enää) 


Mercedes Bentso on räppärinä tunnetun Linda-Maria Roineen alter ego. Siinä missä Linda-Maria on kaltoinkohdeltu ja haavoittunut, hänen alter egonsa Mercedes Bentso on sanavalmis, itsevarma, ylimielinen, rohkea ja hyökkääväkin. Artistin muita alter egoja ovat seksihullu agentti Anastasia Eutasia, huumehuuruinen Pami Pamela ja Maria Magdalena, joka rukoilee vaaleanpunaisen ristin äärellä. Viola Violencia -alter ego sahaa kylpyammeessa miehen ruumista. Asukokonaisuudeksi nainen on valinnut mustan iltapuvun. Välillä hän imaisee savut tupakastaan.

Mutta mikä on alter ego? Kirjaimellisesti suomennettuna se on ”toinen minä”? Tarkoittaako ”toinen” järjestyslukua vai pitääkö sana ”toinen” suomentaa merkityksessä eri, erilainen, ulkopuolinen, vaihtoehtoinen, toissijainen tai salainen? Entä miten alter ego syntyy? Oletan, että taiteilija kanavoi alter egoonsa niitä negatiivisia puolia itsestään, joita häpeää tai pelkää ja epäilee, ettei yhteiskunta hyväksy niitä. Toinen mahdollisuus alter egon syntyyn on ehkä se, että taiteilija haluaa ilmaista niitä positiivisia (todellisia tai kuvitteellisia) luonteenpiirteitä, joiden toivoisi korostuvan, kuten esimerkiksi rohkeus. Kolmantena vaihtoehtona olisi, että alter ego kumpuaa taiteilijan mielikuvituksesta eikä se liity kumpaankaan ääripäähän.

Netistä löysin runsaasti esimerkkejä taiteilijoiden alter egoista. Kirjallisuudesta tunnetaan Robert Louis Stevensonin romaani The Strange Case of Doctor Jekyll and Mr. Hyde , jossa vuorottelevat hyväntahtoinen ja kunniallinen Jekyll ja tämän pirullisen ilkeä alter ego Hyde. Populaarikulttuurista muistetaan sarjakuva Supermies, jossa Clark Kent on kuiva ja säntillinen toimistorotta ja tätä vastapainottaa supersankari alter ego.

Musiikissa esiintyi David Bowien alter ego Ziggy Stardust, jonka eliminoinnin jälkeen kova ja ilkeä Aladdin Sane astuu valtaan ja tämän jälkeen vielä hullu aristoraatti Thin White Duke. Räppäri Eminemin alter ego on nopeasti puhuva, sadistinen ja mustan huumorin kyllästämä hahmo Slim Shady. Nicki Minajilla on alter egona brittiläinen homomies Roman Zolanski. Beoncella alter egona loistaa Sasha Fierce. En tiedä, pitäisikö Madonnan Madame X -hahmo tulkita alter egoksi. Madame X:n olemus on pirstoutunut moneksi. Hän on samanaikaisesti sekä salainen agentti, tanssija, professori, opettaja, nunna, huora ja vakooja. Ei ehkä ihan alter egojen peruskauraa.

Olen vatvonut kysymystä, miten alter ego eroaa kaunokirjallisuuden kertojasta. Romaanissa kirjailija ei yleensä kirjoita fiktiota omana itsenään, vaan kertojan roolin taakse piiloutuneena. Ilmeisesti fiktion kertojaa ei yleensä tulkita kirjailijan alter egoksi mutta sen sijaan romaanihenkilö voi olla, kuten J.K. Rowlingin sanotaan sijoittaneet Harry Potter -kirjasarjan Hermione-hahmoon piirteitä itsestään.

Alter ego muistuttaa mielestäni näyttelijän esittämää roolia näyttämöllä. Erottavana tekijöinä on ainakin se, että näyttämörooli noudattaa käsikirjoitetusta. Näyttelijä uppoaa johonkin valmiiseen rooliin. Tulkitsen esittävän taiteilijan alter egon rooliksi, jonka artisti on itse käsikirjoittanut, lavastanut, maskeerannut, puvustanut ja jota hän itse esittää.

Pohdin myös kysymystä, muistuttaako alter ego millään tavalla karikatyyriä. Mielestäni sekä karikatyyrissä että alter egossa hahmojen luonteenpiirteet ja ominaisuudet on rajattu suppeiksi. Ihmisyyteen yleensä kuuluva moninaisuus ja ristiriitaisuus on haihdutettu pois. Alter ego kuitenkin eroaa karikatyyristä monella tapaa. Karikatyyrit ovat usein koomisia ja niiden tarkoitus on hauskuttaa. Käsittääkseni alter egot ovat pääsääntöisesti vakavia.

Tuntuu, että alter egossa on myös jotain samaa kuin sivupersoonassa. Erojakin tietysti löytyy. Sivupersoona syntyy spontaanisti yleensä vakavan trauman jäljiltä. Sivupersoonan ominaisuuksia ei voi valita eikä sen ilmaantumista pysty kontrolloimaan, ainakaan jos henkilö kärsii sivupersoonahäiriöstä, jossa eri sivupersoonat voivat hetkellisesti syrjäyttää henkilön varsinaisen persoonallisuuden. Jostain psykologisesta tietokirjasta muistan lukeneeni, että sivupersoonahäiriöön kuuluu myös muistihäiriöstä: yksi sivupersoona ei muista mitä toinen sivupersoona on tehnyt ja siksi sivupersoonahäiriöinen henkilö voi nopeasti ajautua kaaokseen. Sen sijaan alter ego kehittyy tietoisen harkinnan ja kokeilun perusteella, luulisin. Henkilö voi itse valita, milloin alter ego napsautetaan päälle ja milloin se sammutetaan. Ennen alter egon rooliin astumista edeltää hahmon vaatteisiin ja asusteisiin pukeutuminen. Alter ego ei siis edusta kaaosta, vaan kontrollia.

Googlaamalla selvisi, että alter ego sivuaa pseudonyymien ja avattarien käsitteitä. Pseudonyymi tarkoittaa salanimeä, jonka taakse kirjailija voi kätkeytyä. Tämän hetken kuumin pseudonyymi taitaa olla Elena Ferrante. Pseudonyymin käyttö ei edellytä rinnakkaisidentiteettiä. Kirjailija voi kirjoittaa pseudonyyminä ikään kuin omana itsenään. Avatar tunnetaan peleistä ja sosiaalisen median sovelluksista. 

Palaan varsinaiseen aiheeseeni eli lukemaani elämänkertakirjaan. 

"Nään vaan sinistä valoa päin lennelleit 
väkisinmaattuja ja myrkytettyi enkeleit
herätysliikkeissä palvottuja perkeleit
ja kansanmurhia subutexil tekeviä mengeleit"
(Tallinnanaukion kirkko)

Linda-Maria Roineen alter egoista kaikki käsittelevät aggressiota tavalla tai toisella: Mercedes Bentso on usein verbaalisesti aggressiivinen. Sanallinen hyökkäävyys näkyy esimerkiksi biiseissä Verikosto, Munaton mies, Huorantelotus ja Murhaaja. Narkkari alter egolla Pami Pamelalla viha kohdistuu omaan kehoon, ja sitä on saattanut edeltää oikeutettu viha jotain toista ihmistä kohtaan, esimerkiksi kaltoinkohtelevaa tai hyväksikäyttävää ihmistä kohtaan. Alter ego Viola Violencia on murhaajana itse fyysisesti väkivaltainen. Maria Magdalena jumaloi väkivaltaista ristinkuolemaa ja Anastasia Eutanasia ei hätkähdä edes itseensä kohdistuvasta väkivallasta vaan suorastaan nauttii siitä. Voi olettaa, että Linda-Maria Roineen alter egon käsittelevät yhteiskunnallista tabua nimeltä naisen aggressio. Havaintojeni mukaan siitä on yhtä vaikea puhua kuin miehen tai pojan herkkyydestä. Kumpikaan ei istu stereotyyppiseen käsitykseen sukupuolirooleista.

Seuraavaksi etsin vastausta kysymykseen, miksi artisti on kehittänyt itselleen juuri kyseiset alter egot? Uskon, että selitys löytyy Linda-Marian karuista elämänkokemuksista. Niitä valotetaan kirjassa. Yhden ihmisen osaksi on kasautunut poikkeuksellisen paljon pahaa: lapsuuden hyväksikäyttökokemus, isän hylkääminen, koulukiusaaminen, äidin ajoittaiset mielenterveysongelmat ja yksinhuoltajaperheen vähävaraisuus. Huonot kokemukset laukaisivat ulkopuolisuuden, huonommuuden ja epävarmuuden tunteita.

Identiteetti on huteralla pohjalla ja sitä yritetään paikata tarrautumalla romaniyhteisöön. Aluksi uusi yhteisö tuntuu palkitsevalta, koska varsinkin miehiltä voi saada osakseen huomiota ja ihailua. Vähitellen karu todellisuus paljastuu. Kyseisessä romaniporukassa käytetään ja myydään huumeita. Asenteet naisia kohtaan ovat halventavia. Väkivalta hivuttautuu kuvaan sanontoina, kuten ”nainen ei ole koira, muttei mieskään tai ”kun housut puhuu, niin hame on hiljaa”. Nainen voi saada helposti huoran leiman, mutta mies ei koskaan. Naisen häpäisy ja vaientaminen pahenevat, ja siitä on lyhyt matka fyysiseen väkivaltaan. 

"Isket naulan mun arkkuun
sanomalla, etten koskaan pääse sult karkuun
vuosilt tuntuvat sekunnit ja kurkulla vesuri
näin helposti voi ihminen muuttua leluksi"
(Killing me softly)  

Kirjassa kuvattu fyysinen väkivalta on niin kammottavaa, että minulle alkoi lukijana tulla epätodellisuuden tuntemuksia. Voiko tällaista tosiaan tapahtua Suomessa? Voiko yksi ihminen kohdata näin paljon pahuutta? Toisaalta miksi ei voisi? Kirjasta selviää, että Linda-Maria ajautuu huonosta suhteesta toiseen. Kun yhdestä pelastautuu, alkaa sama paska uudelleen alusta. Useat eri miehet hakkaavat ja raiskaavat, pitävät vankina ja uhkailevat muun muassa polvilumpioiden ampumisella, jos nainen ei suostu käyttämään miehen mielestäni kunniallisia vaatteita eli tässä tapauksessa mustalaishametta.

Linda-Maria ei pysty irtautumaan vaarallisista piireistä. Hän on jäänyt koukkuun turruttaviin huumeisiin, kuten subuihin (Subutex) ja pameihin (Diapam?). Huumeidenkäytön myötä koulussakäynti ei ole enää ykkösprioriteetti. Tilalle tulevat huumeiden ”säätäminen” ja pikkurikokset. Pohjakosketus tulee vasta, kun narkkaava poikaystävä pahoinpitelee raa´asti ja yrittää tappaa. Kun huumeidenkäyttö hiipuu, Linda-Maria takertuu uskonnolliseen yhteisöön. Jos helluntaiseurakunnan vaatimukset ahdistavat liikaa, puoluepolitiikkakin tarjoaa keinon jäsentää maailmaa ja taistella parempien olosuhteiden puolesta.

Lopulta Linda-Mariaa ei pelasta uskonto eikä politiikka, vaan musiikki. Räppärit Pyhimys ja Steen1 tunnistavat lahjakkuuden ja auttavat uralla eteenpäin. Monien mutkien jälkeen biisejä, albumeita ja videoita alkaa ilmestyä. Kiinnostuneet voivat kuunnella niitä esimerkiksi Youtubesta, kuten itsekin ole tehnyt. Monet biisit kuvaavat kaunistelematta itähelsinkiläistä huumehelvettiä. 

"Ei se oo enää silloin narkkarille valinta
kun aine saanut on jo vaarallisen hallinnan
lähdet liukumaan hitaasti
toinen käsi kädessäni, toinen hihas kii"
(Tuutulaulu)  

Tunnustan, Linda-Maria Roineen persoona kiehtoo, minua mutta myös pelottaa ja oudoksuttaa. On hyvä, että kirjan lopussa mainitaan, että artistilla on diagnosoitu epävakaa persoonallisuus. Tämän diagnoosin valossa pystyn paremmin ymmärtämään artistin sekavaa ja poukkoilevaa toimintaa. Esimerkiksi sitä miten sama ihminen voi ensin innostua vassareiden politiikasta, kohta sännätä kokoomuslaisten pippaloihin ja sieltä taas päätyä vihreiden kannattajaksi. Netistä googlaamalla huomasin, että epävakaata persoonallisuutta voidaan hoitaa terapialla ja siitä voi jopa parantua.

Kirjassa mainitaan myös Linda-Marian hybristofilia, mikä tarkoittaa sitä että henkilö tuntee vetoa raakoja rikoksia tehneisiin ihmisiin. Hybristofiili saattaa kokea murhaajat turvallisiksi suojelijoiksi ja pelastajiksi. Tätä ominaisuutta en todellakaan ymmärrä eikä minun tarvitsekaan ymmärtää. No, tulipa opittua uusi sana.

"Maailmal on sulle monta syytöstä
mut mulla vaan pari pyyntöä
oo mulle Holmströmin Runar
oo se joka vaimonsa uunin sisään muuraa"
(Murhaaja) 


Uppouduin alter egojen maailmaan niin perusteellisesti, että aloin jopa miettiä, millaisia alter egoja itselläni voisi olla. Mielikuvituksestani ponnahti esiin useita vaihtoehtoisia alter egoja. Voimakkaita vihan tunteitani edustaisivat alter egoni Saara Surmanluoti ja Bertil Pyöveli. Aivan toista ääripäätä kuvastaisivat alter egoni Mirjam Magico ja Unennäkijä, jotka saisivat energiansa ideoinnista, kokeiluista, haaveilusta ja seikkailuista. Alter egoni Linnea Labyrintti olisi omistautunut epävarmuudelle ja etsinnälle. Sitten olisi vielä yksi koominen alter ego, jonka nimeä en halua mainita. Lapsena minulla oli joku kaikkivoipaista supersankaria muistuttava mielikuvitusolento nimeltä Nikke tai Mikki. Ehkä se oli alter egon rajatapaus.

torstai 16. tammikuuta 2020

Medusan huoneessa

Saara Turusen näytelmä Medusan huone Kansallisteatterissa
Medusan huone, Kansallisteatteri, näytös 11.1.2019

Rooleissa: Elina Knihtilä, Tommi Korpela, Katja Küttner, Aksinja Lommi, Ylerni Rajamaa


Kolme miestä on ahtautunut yhteen nojatuoliin. He kuuntelevat radiosta formuloita. Moottorit pörisevät. Kiihdytyksistä kuuluu vinkuva ääni. Selostus puuttuu. Katsomossa minua alkaa naurattaa. Lavalle saapuu nuori epävarma nainen. Hänellä on kädessään kirja. Nainen kertoo formuloihin uppoutuneille miehille, että on juuri lukenut Virginia Woolfin Oman huoneen. Hän sanoo hennolla äänellä, että naisen pitäisi saada oma huone voidakseen kirjoittaa ja kehittää itseään. Miehiä ei kiinnosta. Nainen huitoo kädellään miesten kasvojen edellä. Ei mitään reaktiota. Formulat pauhaavat. Katsomossa nauran jo niin paljon, että vatsalihakset alkavat kramppaamaan ja pelkään tukehtuvani.

Miksei kukaan ollut kertonut minulle etukäteen, että Saara Turusen käsikirjoittama ja ohjaama näytelmä Medusan huone on hillittömän hauska? Miksen ollut saanut tietää, että feministinen, fragmentaarinen ja ei-lineaarinen teatteriteos voisi hullaannuttaa minut ja palauttaa uskoni nykyteatteriin? Aika pitkäänhän ehdin jo olla todella tympääntynyt teattereiden huutamismaneereihin, mekkalointiin ja katsojien savustamiseen mahorkan hajulla ja ties millä savupommeilla ja valojen välkyttelyyn niin että migreenikohtaus melkein pamahtaa päälle.


Jo ensisilmäyksellä, kun lässähdimme katsomon samettituoleille, hillitty ja vanhahtava Milja Ahon lavastus alkoi kiehtoa minua. Huoneessa oli jotain tuttua, mummolamaista, mutta samalla jotain vierasta. Näyttämön huoneen seinät oli maalattu vihertävällä kuultomaalilla. Huonekalut olivat vaaleanruskeaa puuta ja rakenteeltaan siroja. Lämminsävyiset koristeelliset pöytälamput valaisivat huonetta kodikkaasti. Ikkunan edessä oli läpikuultava valoverho, josta näkyi ulkovalojen valaisinkimppu. Medusan huoneessa on useita kuultovalkoisella maalattuja ovia. Muistiin tarrautui yksityiskohtana vaatekaapin oven rinkulapäinen avain.

Medusan huoneessa ovet avautuvat ja sulkeutuvat tiuhaan tahtiin. Henkilöt, jotka astuivat huoneeseen, edustavat stereotyyppisiä sukupuolirooleja. Mutta onneksi kaikkea muuta kuin ikiaikaista huoraa ja madonnaa. Ovista marssii sisään kanapäistä naista, sikapäistä miestä, 50-lukulaista miellyttämishaluista mutta epävarmaa kotirouvaa, suklaata mussuttavaa ja nojatuolilla lojuvaa tytöntylleröä, diskotanssiin hurahtanutta nuorta naista, seksuaalisesti häpäistyä neitoa, tärkeilevällä äänellä puhuvaa terapeuttia joka jaksaa syyllistää uhria. Ja stereotyyppisiä miehiä, jotka kuuntelevat formuloita, lukevat pelkästään mieskirjailijoiden kirjoittamia kirjoja, mielellään rasvaisen pornografisina versioina, ahdistelevat ja hyväksikäyttävät naisia mutta muistavat samalla esiintyä kärsivinä uhreina, jotka on kautta historian kohdeltu kaltoin. Mahtuu mukaan yksi juuri avioon astunut hääpari, morsian kietoutuneena valkoiseen pitsiin ja mies mustassa frakissaan.


Voisi ehkä helposti kuvitella, että näin stereotyyppisistä aineksista syntyy lähinnä pedagoginen ja moralisoiva opetusvideo, jossa feministinen agenda paistaa läpi, mutta ei, siitä kehkeytyi viihdyttävä mutta vakava, raskas mutta kepeä teatteriteos. Itse luonnehtisin Medusan huonetta feministiseksi komediaksi, niin uskomattomalta yhdistelmältä kuin se kuulostaakin.

Komediallisuus rakentuu näytelmässä monin tavoin. Eniten omaan nauruhermooni osui tapa liittää toisiinsa yhteensopimattomia kohtauksia. Eräässä kohtauksessa alusvaatteisillaan riisuuntunut nainen tanssii riehakkaasti yksin huoneessaan. Nainen irrottelee ja revittelee diskomusiikin tahdissa. Äkisti ovi aukeaa ja sieltä astuu hääpari. Tanssiva nainen yrittää piiloutua katseilta. Hän ryömii lattialla juhlaväen katseita pakoon.

Koomisuutta syntyi myös Janina Rajakankaan koreografisista ratkaisuista. Lavalla kontataan ämpärit päässä, hypitään Säkkijärven polkan tahtiin, tanssitaan tahallaan väärin ja ripustetaan peruukkeja pyykkinarulle kuivumaan. Ylipäänsä yllättäminen on usein komedian ytimessä. Itse räjähdin nauramaan kohtauksessa, jossa epävarma kahvilan naisasiakas kyllästyy lopulta omaan epävarmuuteensa ja turhautuneena rääkyy tarjoilijalle pois lähtiessään.


Vakavimmillaan näytelmä pureutuu kysymyksiin seksuaalisesta ja fyysisestä väkivallasta. Lavalla kolme miestä häpäisee naisen. Kohta huoneeseen astuu koko olemuksellaan arvovaltaa viestittävä miesterapeutti. Hän ottaa leveän haara-asennon ja puhuu tärkeilevällä äänellä uhria syyllistäen. Tilanne päätyy tietysti siihen, että häpäisty nainen pyytää anteeksi hyväksikäyttäjiltään. Miehet virnuilevat ja luikkivat tiehensä. Valitettavan yleinen asetelma kautta historian.

Näytelmä sivaltaa myös kirjallisen kaanonin miesvaltaisuutta. Lavalla joku kysyy, miksi Shakespearen Hamletia pidetään merkittävämpänä teoksena kuin esimerkiksi Bronten Sivustakatsojan tarina. Onko kyse kirjallisesta paremmuudesta vai onko Hamletia vain siteerattu enemmän? Mitä enemmän jotain teosta siteerataan, sitä vankemmin teos ankkuroituu kirjalliseen kaanoniin.

Mieskirjailijoiden tuotantoa ja niiden vastaanottoa käsitellään näytelmässä hauskasti. Lavalla luetaan ääneen otteita Bukovskin Postikonttorista. Tekstinpätkässä vilisee persettä ja pillua. Mies kuuntelee Bukovskin ”sanataidetta” nautiskellen takakenossa. Katsomossa alkaa naurattaa. Nauru vain yltyy, kun miehet piehtaroivat tai onanoivat kirjapinoissa, joista tihkuu pornografista kuvausta heteromiehen halusta.

Pidin Medusan huoneesta niin paljon, että mielelläni näkisin sen uudestaan. Teatterin käytävillä kuulin huhuja, että näytelmän mahdollisesta jatkosta neuvotellaan parhaillaan. Katsojan näkökulmasta olisi hullun hommaa, jos näin suosittu ja erikoinen näytelmä poistuisi ohjelmistosta.


Olen lukenut joskus aikaisemmin Saara Turusen romaanin Sivuhenkilö. Rasituin kirjan jaarittelevasta kirjoitustyylistä enkä jaksanut blogata siitä. Oikeastaan ällistyin, että saman kirjoittajan teatterituotos on näin napakkaa settiä. Pidin näytelmässä myös siitä, että repliikit jäljittelivät puhekieltä. Tota- ja niinku-sanat kuuluvat tavalliseen puhekieleen eikä niitä oltu karsittu repliikeistä.

Yritin tässä blogitekstissäni mukailla Sivuhenkilön monisanaista ja höpöttävää kirjoitustyyliä, mutta en koe onnistuneeni. Vihoviimeinen yritys: Vaikka seurasin näytelmää intensiivisesti, huomasin syrjäsilmällä vasemmalla äärilaidalla oudon hahmon. Alimmalla pyörölehterillä istuu valkoiseen kauluspaitaan ja kravattiin pukeutunut keski-ikäinen mies. Mielessäni välähtää kauhukuva lukemastani tietokirjasta Helsingin henget. Siinä kerrotaan, että Kansallisteatterissa kummittelee. Käännyn vilkaisemaan lehterillä yksin istuvaa miestä moneen otteeseen. Tuossako se nyt on, teatterin kummitus? Aika outoa, pukeutuvatko kummitukset tosiaan noin modernisti tai sanoisko asiallisesti ja virastohenkisesti. Luulisi, että kummitukset sonnustautuvat vanhanaikaisempiin vaateparsiin, ehkä jotain tummanpuhuvaa kaapua, pahaenteistä laahusta? Käännyn taas vilkaisemaan vasemmalle puolelleni ja siellähän se on, kummitus. Vai sittenkin näköharha? Ei olisi kannattanut lukea sitä kirjaa. Alkaa nähdä ihan olemattomia. Vai onko mies kuitenkin ihan tavallinen ihminen? Mutta miten se siellä yksin istuu? Todella outoa. Ei se vaan sieltä katoa. En osaa tätä nyt mitenkään tulkita.

Ei jumantsuikkero, mun pitäs tähän loppuun vielä jaksaa laittaa ne linkit. Ei helkkarin helkkarin, miks mua aina rassaa niin hirveesti se linkitys ja niinku ylipäänsä muiden tekstien lukemine on mulle usein melkein ylivoimasta. Kyl se varmaan jotenkin liittyy siihe et mä pelkään et muut on aina osannu tulkita niit teoksii niin paljon paremmin ja sit mä tietysti tunnen olevani jotenki vajakki, idiootti, debiili, imbesilli tai ihan vaan stupido. Miks ihmees mä en voi luottaa omaan havainto- ja käsityskykyyni. En, vaikka mulla on akateeminen loppututkinto. No mut jos mä nyt vaan jotain yritän muistella. Niin tosiaan, se Me Naiset-lehdessä julkastu Saara Turusen haastettelu oli sillee aika hyvä, koska siitähän selvis et Turune on valmistunu teatterikorkeakoulusta mut en vaan muista miltä linjalta ja sit jälkeenhän se oli opiskelijavaihdossa ulkomailla yllättävänkin mones maassa oisko ollu Barcelonassakin. Ja sit se toinen teksti mikä jäi mielee oli niinku se Kielipuolen päiväkirja eli ei siis Mielipuolen päiväkirja koska sehän oli taas ton Gogolin romaani tai tavallaan ja senhän mä oon lukenu ja nauroin taas ihan kippurassa Gogolin huumorille. No mut joo, elikkä nythän mä sit mainitsin noin linkit mut tuskin mä mitään (oho, aggressiivi) jaksan linkittää, en tänään enkä edes huomenna. Eli eiköhän tää nyt ollu tässä, kai tää sit on ihan jees et ei muuta ku kopioiliitätoiminnolla vaan suoraan bloguraan ja sit ne kuvat myös mukaan. Ei kyllä mun täytyy ensin mennä sinne lenkille. Enhän mä tosiaan oo käyny lenkille pitkiin aikoihi. Ei mikää ihme et mä oon näin hermostunu ja vartaloki alkaa läskistyy.

lauantai 21. joulukuuta 2019

Fingerpori paranee vanhetessaan


Olenko hullu, jos bloggaan leffasta joka on jo poistumassa ohjelmistosta, teatterinäytöksestä joka on häipymässä mielestäni ja mittavasta sarjakuvatuotannosta joka on pääosin kahlaamatta? Olen tai en, haluan tässä blogitekstissäni yrittää syväluodata Fingerporin älykästä verbaalihuumoria. Samalla otan tietysti riskin, että en välttämättä yllä lähellekään Pertti Jarlan luovuuden ja nokkeluuden tasoa.

Heti kärkeen yksi hauskimmista Fingerpori-stripeistä:
Fingerporin radiossa kuulutetaan:
- Fingerporin sairaalassa siamilaiset kaksoset on erotettu onnistuneesti.
Kuva siirtyy sairaalan huoneeseen, jossa ylilääkäri ilmoittaa siamilaisille kaksosille:
- Teidät on irtisanottu.

Elokuvasta Fingerpori, sivulta Finnkino
Mikko Koukin ohjaaman Fingerpori-elokuvan olen nähnyt kahdesti. Sen lisäksi olen nähnyt kertaalleen Helsingin kaupunginteatterin Fingerpori-näytelmän Studio Pasilassa. Sekä elokuvassa että näytelmässä sarjakuvien lyhyet stripit on muutettu pidemmiksi yhtenäisiksi rakenteiksi. Näytelmässä fingerporilaisten toilailut on rajattu yhteen viikkoon. Tapahtumia nivoo yhteen Fingerporin mainosvideon kuvaus. Elokuvassa yhdistäväksi teemaksi on valittu neljän fingerporilaisen rakkaudenkaipuu ja parisuhdekuviot. Näytelmässä myötäillään enemmän alkuperäisten sarjakuvien verbaalista huumoria, kun taas elokuvassa visuaalinen ilme korostuu. Leffassa on myös otettu suuremmat vapaudet syventää henkilöhahmojen sielunelämää.

Koska pidin enemmän leffasta, keskityn siihen tässä omakohtaisessa raapustelussani. Elokuvan ensimmäisellä katselukerralla luisuin jonkinlaiseen epäuskoisen järkyttyneeseen shokkitilaan: Ei auttakaa, puolialastomat ja ylipainoiset suomalaismiehet lähikuvassa! Kyseessä olivat kaupunginjohtaja Homeliuksen (Kari Väänänen) puoluekaverit, jotka olivat järvimaisemissa kestitettävinä (lue: ryyppäämässä ja rälläämässä) yhteistyön ja neuvotteluiden merkeissä (lue: korruption puitteissa).

Leffan alkumetreissä lamaannuin ja järkytyin myös henkeäsalpaavan mauttomasta kuvausrekvisiitasta ja pöyristyttävän rumista kuvauspaikoista. Kauhistelin itsekseni, että ei oo todellista, eihän tässä leffassa ole mitään visuaalisesti harkittua linjaa. Ehdin jo vertailla elokuvaa mielessäni muihin näkemiini sarjakuvista tehtyihin elokuvaversioihin, kuten Frank Millerin Sin City – sarjaan. Siinä ihailin pelkistyneen hienostunutta mustavalkoista tyyliä, josta erottui muutamat väripisarat, kuten vamppinaisen punaiset huulet tai pahiksen kirkkaan keltaisina kiiluvat silmät.


Mutta sitten lanttuni onneksi leikkasi: henkeäsalpaava rahvaanomaisuus on Fingerpori-elokuvassa juuri se juttu, johon on tähdätty!!! Sitä on tavoiteltu ja siinä on onnistuttu! Leffan kuvauksissa on selvästi nähty vaivaa, jotta Suomesta löytyisi kaikkein kolkoimmat betonitörikät ja bunkkerit. Betonin harmauden kanssa riitelee lahjakkaasti sisäkuvien räikeä värimaailma: on kirkuvanväristä kuppia, ryijyä ja verhoja, mitä kai kauniisti sanottuna voisi kutsua retrohenkisiksi.

Tykkäsin elokuvassa rakenteellisesta ratkaisusta jakaa paketti neljään erilliseen tarinaan. Ensimmäisessä tarinassa kaupunginjohtaja Homelius luulee, että hänen vaimonsa on vaihtanut maisemaa. Vaimo (Sara Paavolainen) on jättänyt ruokapöydälle lyhytsanaisen viestin tyyliin ”Lähdin. Otin koiran. Älä soita”. Homelius on murheen murtama ja hän miettii kuumeisesti, miten saisi hehkeän ja nuorekkaan vaimonsa ottamaan hänet takaisin. Tästä käynnistyy monimutkaisten tapahtumien rumba.

Homeliuksen tarinassa on hyödynnetty sarjakuvista tuttuja skandaalinkäryisiä lööppejä, jotka perustuvat kaksimielisiin sanaleikkeihin. Leffasta jäi mieleen muutama sanaleikki. Kaupunginjohtajaa voidellaan lahjoittamalla hänelle pullo 12-vuotiasta viskiä. Lööpissä tilanne on väännetty muotoon: ”Kaupunginjohtaja korkkasi 12-vuotiaan”. Eräässä lööpissä on laitettu Homeliuksen suuhun sanat: ”Vammaiset sähkötuoliin”. Alkuperäisessä tilanteessa hän sanoo, että liikuntarajoitteisille ihmisille olisi hyvä saada lisää sähkökäyttöisiä pyörätuoleja.


Vasta toisella katselukerralla tajusin, että elokuvassa on jätetty yksi kaksimielinen lööppimahdollisuus käyttämättä. En voi tietää, oliko kyseessä vahinko vai tietoinen ratkaisu. Kohta josta olisi saanut rivon lööpin oli tämä: Homelius juttelee kakkosoluesta toisen puoluepampun kanssa ja sanoo: ”Pitää mennä Ruotsiin, jos haluaa kakkosta”. Luulisi, että Fingerporin keltainen lehdistö olisi nähnyt kommentissa viittauksen anaalisymboliikkaan ja siteerannut sitä lööpissä.

Eniten minua hauskuutti Krapula-Päivin (Pirjo Lonka) tarina. Krapula-Päivin elämä toistaa samaa kuviota päivästä toiseen, aivan kuin Elämäni murmelina – elokuvassa. Päivi herää joka aamu omasta sängystään kammottavassa krapulassa ja raahautuu vessaan oksentamaan. Mitkä ilmeet, mikä kävelytyyli! Sitten peiton alta ilmaantuu joku mies ja sehän on Allan Kurma (Aku Hirviniemi), johon Päivi tarrautuu joka ilta Rivo-Riitan Aromi-baarissa. Koko tapahtumasarja on kadonnut Päivin mielestä ja siksi hän joutuu joka aamu kysymään uudestaan miehen nimeä! Muistin surkastuminen ei kuitenkaan estä Krapula-Päiviä jatkamasta työtään lähihoitajana terveyskeskuksessa.



Taidan perua äskeisen lausuntoni, että Krapula-Päivin stoori olisi ollut leffan hauskin. Kyllä se sittenkin taitaa olla Heimo Vesan, vaimon ja saksalaiseen marssimusiikkiin hurahtaneen anopin tarina. Haalaripukuisen Heimo Vesan (Santtu Karvonen) ja pirteän vaimon(Linda Viklund) täydellisen leppoisaa arkea tulee sotkemaan anoppi, joka on lievästi sanottuna erikoinen. Anoppi (Marja-Leena Kouki) on potkaistu kadulle suljetusta vanhainkodista, jonka tilalle tuli ihmisten rahastamiseen erikoistunut lääkärikeskus. Koska kadulla asuminen ei onnistu, anoppi päätyy tyttären ja vävyn asuntoon.

Anopilla ei selvästikään ole kaikki muumit laaksossa, kuten sanotaan. Öisin hänellä on tapana huudattaa levysoitinta täysillä. Levylautaselle pyörii natsihenkinen sotilasmusiikki. Vaatteiksi on valikoitunut nahkahousut ja mikä lie pioneeripusero. Välillä anoppi taantuu lapsen tasolle. Vessassa asioidessaan anoppi pitää itsestään selvänä, että hänen vävynsä tulisi pyyhkimään. Eikä tässä vielä kaikki, kiusallisuus huipentuu kun alastomana kylpevä anoppi intoutuu kertomaan gynegologivitsejä vävylleen. Heimo Vesa kuuntelee juttuja hiki otsalla helmeillen. Sietokyvyn äärirajat alkavat tulla vastaan. Tilanne uhkaa eskaloitua todella pahaksi, kunnes ratkaisu lopulta löytyy muutamien vaiheiden jälkeen.

Elokuvan viimeisessä tarinassa Rivo-Riitta (Jenni Kokander) päätyy kurssille, josta hänestä ollaan väkisin kaivamassa perinteistä naisellisuutta. Leffateatterin katsomossa kauhistelin tätä: Eiiii, antakaa nyt Rivo-Riitan olla rivo! Samalla kurssilla on mukana myös saatananpalvoja, joka yritetään saada näkemään maailmassa muitakin värejä kuin mustuutta ja Hitler jolle yritetään painottaa että hän voisi arvostaa muutakin kuin valkoisuutta.



Uudistunut Riitta passitetaan treffeille perinteisen miehen kanssa, joka arvostaa naisessa kykyä toimia kodinhengettärenä. Riitta kuuntelee miehen horinoita hetken, kunnes oivaltaa, että peli ei vetele. Hän palaa entiselleen omaksi rivoksi itsekseen, ja sehän oli minulle aivan valtava helpotus! Spoilerinkin uhalla paljastan, että se kannatti. Rivo-Riitta aloittaa rohkean suhteen Homeliuksen poliittisen avustajan eli Rapen kanssa. (Eräässä aikaisemmassa kohtauksessa Rape (Olli Rahkonen) esittelee itsensä saunassa englantilaiselle miesvieraalle: ”Hello, my name is Rape”. Englantilaismies kaikkoaa nopeasti)

Voin sanoa, että Fingerpori-elokuva parani toisella katselukerralla, koska tiesin jo etukäteen mitä odottaa ja pystyin rentoutumaan. Päähäni jäi soimaan leffamusaksi valittu Teflon Brothersin Juhannussimaa -kipale. En kuitenkaan muista biisistä muuta kuin kohdan: En juo uskonnollisista syistä, juon ihan muista syistä”.

Ilokseni olen huomannut, että Pertti Jarla on alkanut piirtää Fingerporia myös HS-Metroon. Sinne voi lähettää vinkkejä ja toiveita sähköpostiosoitteeseen. En ole vielä lähettänyt. Hyviä ideoita minulla olisi. Ainakin omasta mielestäni.