Sivut

tiistai 27. elokuuta 2019

Zombiesatiiri. Nyt.


Innostuin valtavasti amerikkalaisen Jim Jarmuschin zombiesatiirista The Dead Don´t Die jo pelkkien leffateatterissa pyörivien trailereiden perusteella. Tiesin heti, että tulen pitämään leffasta ja maltoin tuskin odottaa maagista päivämäärää eli viime viikon perjantaita. Ja niinhän siinä kävi, että intuitioni osui oikeaan ja katsoin leffan alusta loppuun hymy huulillani. Erityisesti pidin elokuvan verkkaisuudesta, kreiseistä henkilöhahmoista, pikkutarkasta lavastuksesta ja koomisista zombieista.

Hidastempoisessa amerikkalaisessa Centervillen pikkukaupungissa maailmankirjat ovat sekaisin. Aurinko ei suostu laskemaan ja kuu loistaa liian kirkkaana. Uutislähetyksissä spekuloidaan, mistä voisi olla kyse. Asiantuntijat veikkaavat kuun ”säröilyä”. Outo ympäristökatastrofi vaikuttaa eläimiin ja ihmisiin - sekä eläviin että kuolleisiin. Kuolleet heräilevät henkiin ja alkavat kaivautua haudoistaan. 

Elokuvasta The Dead Don´t Die, sivulta IMDb
  Kohta kaduilla hoipertelee zombeja, jotka haluavat heti ensimmäiseksi päästä veren makuun. ”Teuraaksi” päätyy niin paikallisen kuppilan henkilökuntaa kuin suurkaupungista kruisailemaan lähteneitä hipstereitä. Kun verenhimo on tyydytetty, zombiet kaipaavat samoja asioita kuin eläessäänkin. Kofeiininarkkari hamuilee kahvia ja kähisee ”Coffeeee”. Valkoviinin lipittelyyn omistautunut nainen vaatii heti kuolonkankeuden poistuttua ja tolpille päästyään: ”Chardonnay”.

Pidin tavasta, jolla pikkukaupungin elämää ja ihmisiä kuvataan elokuvassa. Leffasta suunnilleen puolet körötellään poliisiauton kyydissä. Ikkunasta välkkyy rauhoittavan vihreitä metsämaisemia. Välillä piipahdetaan kahville ja donitsille tai käväistään paikallisen leffafriikin kaupassa, joka on ahdettu täyteen kaikkea mahdollista sisämaalien, jäätelöiden ja ampuma-aseiden välillä. Kaupan seinät on kiinnitetty täyteen käsinkirjoitettuja lappusia, esimerkiksi ”No shoplifting”. Tämä lavastuksellinen yksityiskohta huvitti minua, kuten sekin, että monet pikkukaupungin talojen pihat pursusivat kaikenlaista törkyä ruostuneista kodinkoneenraatoista autonjämiin.



Pienen paikkakunnan asukkaat sykähdyttivät minua persoonallisella ja autenttisella tyylillään. Suurin osa asukkaista on kaikkea muuta kuin muoti-ikoneita. Metsässä haahuilee rähjäinen erakkomies (Tom Waits), joka tarkkailee tilanteiden kehitystä kiikareillaan. Poliisit (Bill Murray, Adam Driver ja Chloë Sevigny) ovat sympaattisia mutta jotenkin urpoja. Kun poliisit kohtavat raadellut ihmisvainajat, he arvuuttelevat kahden vaihtoehdon välillä: olivatko syyllisiä villipedot vai elävät kuolleet eli zombiet? Virkavallan logiikka kallistuu heti zombien suuntaan.

Tykästyin myös nörttimäiseen kaupanmyyjään (Caleb Landry Jones), jonka leffainnostus näkyi Nosferatu-puserovalinnassa. Kaikkein eksoottisin henkilö leffassa oli irlantilainen hautausurakoitsija (Tilda Swinton), joka hätkähdytti monella tavalla: suoraviivaisella kävelytyylillään, puheensa aksentilla, mustilla vaatteillaan, karateharrastuksellaan ja karmeanihanalla tavallaan maskeerata ruumiita.



The Dead Don´t Die osui nappiin myös musiikkivalinnallaan ja sehän oli luonnollisesti kepeä kantrimusa!

Ihmeellistä, että pystyin kirjoittamaan tämän blogitekstin, vaikka olen katsonut leffan poikkeuksellisesti vain yhden kerran. Aion kyllä ehdottomasti mennä katsomaan sen vielä uudestaan. Oletan, että elokuva viihdyttää enemmän satiirin ystäviä kuin vannoutuneita zombie-harrastajia. He saattavat kummastella leffan verkkaisuutta.

Vielä yksi erikoisuus, jonka melkein unohdin mainita, on elokuvan metafiktiivisuus eli fiktio joka korostaa omaa fiktiivisyyttään. Tämä keino vahvistaa elokuvan komediallisuutta.


perjantai 16. elokuuta 2019

Kauhua keskellä kirkasta päivää


Valtava kursori vilkkuu lähikuvassa elokuvakankaalla. Kursori ilmaantuu ja katoaa, ilmaantuu ja katoaa. Luova taiteilija yrittää saada tekstiä syntymään. Paniikki hiipii mieleen, tyhjänpaperinkammo iskee. Taiteilijan sydän jyskyttää niin kovaa, että elokuvateatterin katsojatkin sen kuulevat… Näin alkoi palkittu suomalaiskomedia Aleksi Salmenperän Tyhjiö, jonka hauskuutti minua viime syksynä. Blogitekstiä en kuitenkaan saanut aikaiseksi.

Elokuvasta Midsommar, sivulta Finnkino
Saa nähdä, pystynkö tuottamaan lukukelpoista tekstiä tämänkertaisesta aiheestani eli amerikkalaisen käsikirjoittaja-ohjaaja Ari Asterin kauhuelokuvasta Midsommar - Ikuinen yö. Aikaisemmin olen blogannut saman ohjaajan edellisestä kauhuelokuvasta Hereditary – Pahan perintö. Leffassa minua kiehtoi sen monitulkintainen kerronta ja mahaavääntävä musiikki. Midsommar on tavallaan vastaus unelmiini, koska vihdoin näen kauhuelokuvan, jossa kauhu ei sidoksissa valon määrän vähyyteen, vaan kaikki tapahtuu joko kirkkaassa päivänvalossa tai pohjolan yöttömän yön valossa.

Midsommar-elokuvan ihmisuhdekoukerot koukuttavat heti. Amerikkalaisella yliopistokampuksella asuva päähenkilö Dani (Florence Pugh) hermoilee paniikkimoodissa, koska hänen bipolaarinen sisarensa on jättänyt sometililleen oudon uhkaavia viestejä. Dani soittelee hätääntyneenä vanhemmilleen ja pommittaa sisartaan vastauspyynnöillä. Hän pelkää pahinta ja hakee tukea poikaystävältä Christianilta (Jack Reynor), joka on viettämässä iltaa kaveriporukassa. Poikaystävä haluaisi irtautua huonosta suhteesta. Samaa toitottavat myös kaverit. Sitten tapahtuu traaginen käänne pahempaan, ja Dani tarrautuu kiinni entistä sitkeämmin poikaystäväänsä eikä tämä enää henno dumpata takertujaa sivuun.


Yliopistobileissä opiskelijakaverukset juttelevat ruotsalaisen Pellen (Vilhelm Blomgren) kanssa. Hänellä on houkutteleva tarjous, joka vetoaa antropologiaa pääaineenaan opiskeleviin nuoriin. Pelle suostuttelee nuoria lähtemään mukaan Pohjois-Ruotsissa järjestettävään, kiehtovaan uskonnolliseen rituaaliin. Pelle näyttää valokuvia seremoniallisiin, valkoiseen kaapuihin pukeutuneista skandinaaveista keskellä vehreintä luontoa. Tarjous hyväksytään, kuka mistäkin syystä. Dani haluaa sulkea mielestään tragedian, poikaystävä haluaa maisemanvaihdon, osaa opiskelijoita houkuttaa mahdollisuus akateemisen kunnianhimon tyydyttämiseen. Tarjoaahan pohjoinen kultti kiehtovan aiheen väitöskirjalle.

Paikan päällä vastaanotto on aluksi ylenpalttisen sydämellinen. Pian mieleen hiipii kuitenkin epäily, onko jotain outoa tekeillä. Ruokapöydässä tarjotaan aistiharhoja aiheuttavaa sienijuomaa, joka laukaisee osalla vaikeita pelkotiloja. Nuoren viriilin miehen lautaselle lätkäistään lihapiirakka, jonka täyte sisältää häpykarvoja. Nukkumissalissa kehitysvammainen lapsi vaikeroi koko yön. Seinille on piirretty primitiivisellä tyylillä epäilyttäviä kuvasarjoja. Kohta nuoret viedään vuorelle seuraamaan rituaalia, jossa kuolonuhreilta ei vältytä. Viimeistään tässä vaiheessa nuoret ymmärtävät, Rudi Radar -uskonyhteisö on vaarallinen. Pakomatkalle ei kuitenkaan niin vain lähdetäkään...



Midsommar-elokuva vaikutti minut visuaalisilla ratkaisuillaan. Elokuvan värimaailma jakautuu kahteen osaan. Leffan alkupuolella seikkaillaan väritykseltään samean synkissä opiskelijakämpissä. Värimaailma kuvastaa psyykkistä epätietoisuutta: stressi painaa, tulevaisuus ahdistaa ja ihmissuhteet rönsyilevät sekavasti kuin huoneisiin sullotut huonekasvit. Elokuvan loppuosassa päädytään kirkkaan valoisiin niittymaisemiin. Värisävyt muuttuvat kirkkaan vihreiksi, vitivalkoisiksi tai taivaansinisiksi. Vaikka värit kirkastuvat, tilanteet kuitenkin samanaikaisesti samenevat. Epätietoisuus vain pahenee näennäisestä valoisuudesta huolimatta.

Minuun teki myös suuren vaikutuksen eräs yksittäinen kuvaukseen liittyvä ratkaisu. Kun auto kulkee läpi kesäisen vihreyden, maisema kääntyy yhtäkkiä ylösalaisin. Taivaan sini laahaa alhaalla ja maantien harmaus nousee ylös. En muista nähneeni mitään vastaavaa missään aikaisemmassa elokuvassa. Kuvauksellinen ratkaisu korostaa juonellista rakennetta. Samalla kun amerikkalaiset yliopisto-opiskelijat siirtyvät normaalista arjesta täysin toisenlaiseen todellisuuteen, myös maiseman täytyy kiepsahtaa ylösalaisin. Opiskelijat luisuvat yliopiston järjen valtakunnasta kohti uskonnon mielivaltaista maailmaa.

 

Elokuvakerronnassa ihailin tapaa, jolla kuvaaja onnistuu välittämään katsojalle henkilön sisäisen kokemusmaailman. Sienijuoman laukaisemat aistiharhat näkyivät katsojalle huojuvana maisema ja esimerkiksi jalkateränä, josta kasvaa heinätukko. Aina ei tiennyt, kuvataanko yksittäisen henkilön näkökulmaa vai kokonaisen kollektiivin kokemustapaa. Kohtaus, jossa istutaan juhlapöydässä ja seppeleeseen kiinnitetyt kukkien terälehdet laajenevat ja supistuvat, en osannut sanoa, tarkoittaako se kokonaisen uskonyhteisön tajuntaa.

Midsommar teki minuun suuren vaikutuksen. Muutenhan en olisi vaivautunut katsomaan leffaa kahteen kertaan. Midsommar toimii sekä kauhuelokuvana että draamaelokuvana. Elokuvan klassikoihin perehtyneet varmasti arvostavat myös viittausta The Wicker Man -kauhuelokuvaan.


keskiviikko 12. kesäkuuta 2019

Kirja kuin labyrintti



Stuart Turton: The seven deaths of Evelyn Hardcastle
Raven Books 2018

Evelyn Hardcastle on murhattu – taas. Hänet on murhattu jo kymmeniä, satoja ellei tuhansia kertoja. Murha toistuu joka päivä samanlaisena, kunnes joku Blackheathin sukukartanoon päätyneistä henkilöistä onnistuu ratkaisemaan sen.

Yksi salapoliisikandidaateista on Aiden Bishop. Kiperän murhamysteerin lisäksi hänellä on muitakin haasteita: hän herää joka aamu vieraasta kehosta. Välillä Bishop on moraaliltaan liukuva lääkäri/huumediileri Sebastian Bell, välillä rattopoika Davies. Joinain aamuina hän huomaa tarkastelevan maailmaa ylipainoisten pankkiirin, Lord Ravencourtin, hyllyvän lihan takaa. Sieltä Bishop siirtyy sattumanvaraisesti muiden ”isäntien” kehoihin. Jonathan Derbyn nahoissa häntä ohjailee naistenmiehen väkivaltaiset impulssit, iäkkäänä ja raihnaisena herra Dancena painovoima vetää kohti maata. Siirtyessään nuoreen konstaapelin, Jim Rashtoniin, ajattelutoiminta kirkastuu.

Kun Bishop siirtyy uuden isännän sisälle, hän ei välttämättä muista, kuka itse on. Osa edellisten päivien muistoista on saattanut pyyhkiytyä pois. Bishopin on vaikea pysyä skarppina, koska vieraan isännälle ominaiset reagointi- ja kokemistavat samentavat ajattelua ja häiritsevät suunnitelmallista toimintaa. Kaikista häiriötekijöistä huolimatta murhamysteeri pitäisi pystyä ratkaisemaan. Jos ei pysty, ei pääse palaamaan oikeaan elämään.

Eikä tässä vielä kaikki. Kolkossa goottimaisessa kartanossa häärii muitakin pelureita. Viehättävä Annabel uhkaa sekoittaa pakan. Mutta kuka hän oikeasti on ja miksi hän joutunut Blackheathiin? Entä onko naamion taakse piiloutuva Plague Doctor murhaajan kätyri vai voiko häneen luottaa? Kuka on livreepukuinen Footman? Mikä on hänen roolinsa tässä murhamysteerissä?

Koska luin kirjan englanniksi, kaikki energiani kului vieraan kielen sisäistämiseen ja siksi en edes yrittänyt ratkaista palapeliä. Sen sijaan mietin, mihin genrelokeroon Turtonin esikoisromaani pitäisi työntää. Kirja on saanut vaikutteita ainakin Agatha Christien suljettuihin tiloihin sijoittuvista whodunnit-dekkareista. Turton kuitenkin venyttää fiktion rajoja niin rajusti, että kokeellinen kirjallisuus tai filosofinen ajatusleikki tuntuu sopivammalta boksilta. Toistuvasta loop-kuviosta tulee mieleen videopelit, joissa pelihahmo voi kuolla kerta toisensa jälkeen ja herätä kohta henkiin entistä ehompana. Peleissä toistetaan samaa tapahtumansarjaa yhä uudestaan, kunnes siitä saavutetaan paras mahdollinen versio. (En itse pelaa, mutta näin olen käsittänyt).

Tunnustan, että intoni romaanin monimutkaisia juonirakennelmia kohtaan alkoi lopahtaa noin sivulla 100. Seuraavien 400 sivun tankkaamisesta minulle olisi voinut maksaa urakkapalkkaa. No, tulipahan reenattua lontoota.

Tässä vielä pitkähkö sitaatti romaanin loppumetreiltä, josta selviää kirjan juju:

This was all a test”, I say slowly.
We prefer to call it rehabilitation”.
Rehabilitation...” I repeat, understanding rising within me like the sun over the house. ”This is a prison?”
Yes, except instead of leaving our prisoners to rot in a cell, we give them a chance to prove themselves worthy of release every single day. Do you see the beauty of it? The murder of Evelyn Hardcastle was never solved, and probably never would have been. By locking prisoners inside the murder, we give them a chance to atone for their own crimes by solving somebody else´s. It´s as much a service, as a punishment.”
Are there other places like this?”, I say, trying to wrap my head around it.
Thousands,” he says.


Stuart Turtonin romaanista on innostunut enemmän Elegia blogissaan Kartanon kruunaamaton lukija

maanantai 13. toukokuuta 2019

Jännittäjätyypin pelkokerroin


Joskus olen vilkaissut televisiosta Pelkokerroin-ohjelmaa ja hämmästellyt, mitä kaikkea osallistujat suostuvat tekemään rahapalkinnon toivossa. Elävää hämähäkkiä pidetään suussa, pää upotetaan torakoita kuhisevaa saaviin, moottoripyörällä ajetaan täyttä vauhtia kaasuttavan rekan takaovesta sisään. Jos kilpailuvietti on maksimissaan ja turvallisuushakuisuus minimissään, mikään ei näytä estävän hautautumista ruumisarkkuun, sukeltamista upoksiin kettingit nilkoissa tai keikkumista yläilmoissa huteralla alustalla.

Jotkut pystyy, jotkut ei. Osa ihmisistä joutuu haastamaan itsensä äärirajoille, jotta saisi haluamansa adrenaliiniryöpyn. Osa saa kunnon kiksit vasta vuorenjyrkänteeltä ponnistelusta base-hypystä, osa laskettelusta vaarallisilla rinteillä. Ja sitten on olemassa kaltaisiani yliherkkiä jännittäjätyyppejä, joille ylivoimaisen tukalaksi saattaa muodostua niinkin naurettava juttu kuin Dumbo-elokuvan katsominen. Kyllä, tämä on totta. En liioittele. 

Elokuvasta Dumbo, kuvat sivulta Finnkino
 
Halusin ehdottomasti nähdä Dumbon, koska se on suosikkiohjaajani Tim Burtonin uusin elokuva. Leffa tuli teattereihin jo maaliskuun alussa, ja luulin ryntääväni heti lippuluukulle. Tosin kävi. Uskaltauduin kyllä pääkallopaikalle eli leffateatterin aulaan, mutta sitten iski jännitys ja tekosyiden suoltaminen alkoi: en voi mennä tänään, koska nälkä nakertaa ja saattaa verensokeri romahtaa. Seuraavana päivänä: näytös on liian myöhään illalla, menen huomenna päivällä. Tekosyyt seurasivat toisiaan: liikaa ihmisiä, liian vähän ihmisiä; ei kallista 3D:tä, mieluiten halvempi 2D; ei missään nimessä dubattua, vaan englanninkielinen originaaliversio; ei Kinopalatsin maanalaista luolaa, pakko päästä Tennarin avariin tiloihin. Ja kun juuri sopiva näytös oli tarjolla, jänistin kuitenkin teatterista, koska kengät hiosti tai mahaa väänsi tai pusero oli nolon kulahtanut… Aina löytyi tekosyitä.

Kun epäonnistuneet yritykseni päästä katsomaan leffa olivat jatkuneet jo kuukauden päivät, mieleeni palautui Franz Kafkan  absurdi romaani Linna, jossa maanmittaaja K. lähestyy linnaa sitä koskaan saavuttamatta. Aloin myös epäillä, onko reagointini ihan tervettä. Onneksi törmäsin erääseen täyspäiseen ihmiseen, joka sanoi, että hänkään ei ole uskaltanut mennä katsomaan Dumboa! En siis ole hullu. Tai jos olen, en ole ainoa.



Aloin miettiä, mistä lamaannuttava pelkoni oikein johtuu. Keskusteluissa muutamien ihmisten (ns. tavallisia ihmisiä, ei ammattiauttajia) kanssa oivalsin, että Dumbo-elokuvan teemat osuvat syvälle lapsuuden pelkoihin. Elokuva käsittelee suuria teemoja, kuten erilaisuudenpelkoa, hylkäämisenpelkoa ja joukosta ulossulkemisen pelkoa. Ylipäänsä sosiaalisia pelkoja. Oletan, että kaikki ihmiset ovat ainakin jossain vaiheessa elämäänsä joutuneet kohtaamaan näitä pelkoja. Pelkoa, että ei olisi hyväksytty ja rakastettu, vaan sen sijaan halveksittu ja vihattu. (Jostain tutkimuksesta muistan lukeneeni, että yksinjäämisen kipu vastaa fyysistä kipua ja voi olla haitallisuudessaan tupakoinnin luokkaa). Ainakin itse tunnistan itsestäni paljon erilaisia sosiaalisia pelkoja. Sen sijaan en muista koskaan, edes lapsena, pelänneeni pimeää, ukkosta tai ampiaisia.

Tavallaan aika jännä juttu, että minä jännitin enemmän sosiaalisia pelkoja käsittelevän lastenelokuvan katsomista kuin esimerkiksi sarjamurhaamista sisältävää, aikuisille suunnattua jännitys- tai kauhuelokuvaa. Olen joskus aikuisiällä katsonut Teksasin moottorisahamurhaajat. Leffaa katsoessani en muista pelänneeni kertaakaan, vaan sen sijaan tuhahtelin halveksivasti, koska osa näyttelijäsuorituksista on niin ala-arvoisen surkeita. Ajattelin vain, että ei kai nyt kukaan tällasta soopaa voi ottaa tosissaan.

Puolentoista kuukauden soutamisen ja huopaamisen jälkeen minulle koitti päivä, jolloin ”Fear is not a factor for me” eli menin ja katsoin Dumbon alusta loppuun. Taattua Tim Burton- laatua. Tunnustan, että leffa oli vähintään yhtä rankka kokemus kuin Uhrilampaat. Näin on, en liioittele. Dumboa katsoessani huomasin puristavani mahaa käsilläni, vääntelehdin tuolissa, sydän jyskytti, verenpaine nousi, kädet hikosivat. Mutta pystyin siihen. I did it.


lauantai 30. maaliskuuta 2019

Valtakunnassa kaikki ei ole hyvin

(Elokuvasta "The Favourite", sivulta Finnkino)

Jos keltainen lehdistö olisi ollut olemassa 1700-luvun Englannissa, seuraavat sensaatiokäryiset lööppiotsikot olisivat olleet mahdollisia:

Kuningatar Anne hoidattaa öisiä kihtikohtauksiaan raa´alla lihalla”
Marlboroughin herttuatar lesbisessa kolmiodraamassa kuningatar Annen ja Abigail-palvelijattaren kanssa!!! - katso paparazzien ottamat salakuvat”
Kuningatar Annella 17 kania kultaisissa häkeissään – lue järkyttävä syy kanien hamstraukselle!”
Sota Ranskan kanssa jatkuu – rahoitus maaveroa tuplaamalla?”
Marlborouhin herttuatar myrkytetty – ratsastusonnettomuudesta bordelliin!”
Kuningatar Anne sekaisin? - itsetuhoista käytöstä. Katso kuvat ja lue silminnäkijän haastattelu”
Sisäpiiri kommentoi: Englanti sisällissodan partaalla – milloin solmitaan rauha Ranskan kanssa?”


No niin, ehkä vähän innostuin revittelemään. Kävin siis katsomassa kreikkalaistaustaisen Yorgos Lanthimoksen ohjaaman ja Deborah Davisin ja Tony McNamaran käsikirjoittaman elokuvan The Favourite, joka sijoittuu 1700-luvun brittihoviin. Tyylillisesti elokuvaa on luonnehdittu historialliseksi draamakomediaksi tai komedialliseksi draamaksi.

Kuningatar Anne (Olivia Colman) on elokuvassa kaikkea muuta kuin johtaja-ainesta. Hän on epävakaa, yliherkkä, ailahteleva ja hauras. Hänen tunnetilansa vaihtelevat lapsekkaasta riemusta turhautuneisiin kiukunpurkauksiin. Kuningattaren vartaloa runtelee kivulloinen kihti, ja hän kompuroi kepin varassa. Myöhemmin hän näyttää kasvoiltaan puoliksi halvaantuneelta ja lähes sokealta. Psyykkisesti kuningatar Anne on traumatisoitunut 17 lapsikuoleman jäljiltä, jotka ovat olleet joko keskenmenoja, kuolleina syntyneitä tai pian syntymän jälkeen kuolleita. Korvatakseen menetyksiä hän on hankkinut saman määrän kaneja, ja nimennyt ne kuolleiden lasten mukaan. 

 
Todellista valtaa brittihovissa käyttävät muut. Määrätietoinen ja periksiantamaton Marlboroughin herttuatar, Lady Sarah Churchill (Rachel Weisz), ohjailee kulisseista. Hän yrittää saada maaveroa nostettua kaksinkertaiseksi, koska sotatoimet Ranskaa vastaan nielevät rahaa. Vastavoimana häärii oppositiojohtaja Robert Harley (Nicolas Hoult), joka on näyttää valinneen taktiikakseen ”ylistämällä alistamisen”, hän yrittää ylenpalttisella kehumisella ohjata kuningatarta valitsemaan päinvastaisen vaihtoehdon.

Kuningattaren lähipiiriin hivuttautuu vähitellen Lady Sarahin serkku Abigail (Emma Stone), joka on alkuperäiseltä arvonimeltään Mashamin paronitar. Suku on menettänyt rahansa ja asemansa holtittoman isän uhkapelien takia. Abigail päätyy ensin hovin keittiöön lattiaa kuuraamaan. Tarkkanäköisenä juonittelijana hän kipuaa arvoasteikossa ensin kuningattaren hoitajaksi ja seuraneidiksi. Sieltä hän ylenee eräänlaiseksi makuuhuonepalvelijaksi, näin kiertoilmaisulla sanottuna. Abigail on päättänyt raivata esteet tieltään keinolla millä hyvänsä. Keinoiksi sopivat viettely, juonittelu, teeskentely, väärentäminen ja jopa myrkyttäminen. Kulissiavioliitto rikkaan ylhäisömiehen kanssa ei sodi naisen moraalia vastaan.



Elämä hovissa on hillitöntä ja hurjaa. Yläluokka pynttäytyy röyhelöihin, kasvot puuteroidaan valkoisiksi ja päähän laitetaan valtava ”tuomarinperuukki”. Syömingeissä ja juomingeissa viini virtaa ja ruokapöydät pursuavat herkkuja. Huvituksiin kuuluu ankkakilpailuja, musiikkiesityksiä, ilmaan heitettyjen kyyhkysten ampumista, ratsastusta ja miksei myös suoranaista irstailua. Yläluokan riehuessa palvelusväki raataa keittiössä. Tavallisen kansan elämästä ei näy vilaustakaan.

Henkilökohtaisesti minua hämmästytti, että yläluokan puhetapa on elokuvassa esitetty kaikkea muuta kuin hienostuneena. He sanailevat toisilleen ironisen nokkelaan sävyyn, näennäisesti vailla empatiaa. Alatyylisiä ilmaisuja käytetään surutta. Korvaani särähti, kun pakko/järkiavioliitosta vastenmielisen miehen kanssa käytetään ilmaisua ”you sacrificed your cunt”. Näin puhuu herttuatar. Palvelijan asemaan alennettu, entinen yläluokkainen neitokainen puolestaan täräyttää hovimiehelle, joka tunkeutuu luvatta naisen makuuhuoneeseen: ”Are you here to seduce me or rape me?”

The Favourite -elokuva on outo sekoitus tragediaan vivahtavaa draamaa ja kepeää komediaa. Komediallisuus tulee näkyviin absurdeissa tilanteissa: kuningatar lojuu sängyllä yöpuvussaan, sotapamput tulevat hänen luokseen neuvottelemaan. Miehet levittävät kartan kuningattaren sängylle ja pyytävät hyväksyntää hyökkäyssuunnitelmalle. Kuningatar vain röhnöttää vuoteellaan eikä välitä valtion asioista tuon taivaallista.


Elokuvan visuaalisesta yleisilmeestä käyttäisin sanaa barokkimaisuus. Taidehistoriassa barokin tyylipiirteisiin kuuluu liioittelu, voimakas vastakohtaisuus, ylenpalttisuus ja tunteenomaisuus ja epäsäännöllisyys. Minua pisti silmään elokuvaa katsoessani (kahteen kertaa), kuinka paljon valon määrä vaihtelee eri kohtauksissa. Osa on kuvattu hovin hämärillä käytävillä, jota kynttilät valaisevat ja osa kohtauksista on kuvattu yöllä ulkona melkein pilkkopimeydessä! Hämmästyttävän moni puvuista on mustavalkoinen ja erikoisin ornamentein koristettu. Mustavalkoinen väritys rinnastuu mielessäni satuihin, joissa moraaliasetelmat ovat yksioikoisia: henkilöt ovat joko pahoja tai hyviä, ilman vivahteita. Kuvauksessa on hyödynnetty päällekkäiskuvia ja laajakulmaobjektiiveja. Kytevää kauhua tuo paikoittain monotonisena jyskyttävä musiikki.

En väitä, että elokuva olisi millään tympeän ylimielisellä tavalla opettavainen, mutta jotain taidetaan vihjailla ikään kuin rivien välistä. Nimittäin vallasta ja kuinka se yleensä turmelee ihmisen. Maailman myydyimmässä kirjassa eli raamatussa on sanonta ”joka miekkaan tarttuu, se miekkaan hukkuu”. Tätä sanontaa mukaillen tuntuu kuin elokuva kaikessa mustanpuhuvuudessaan ja pahaenteisyydessään kuiskaisi katsojan korvaan: ”joka valtapeleihin ja juonitteluihin sekaantuu, se myös valtapeleissä ja juonitteluissa tuhoutuu”. 

 
 

sunnuntai 17. maaliskuuta 2019

Mitä jäi mieleen musikaalista

(kuvat sivulta: HKT -julkaisut)
Kävimme katsomassa Helsingin kaupunginteatterin upean Kinky Boots -musikaalin noin viikko sitten. Sen jälkeisen ajan olen jahkaillut ja pähkäillyt, kirjoitanko siitä jotain vai enkö kirjoita, ja jos kirjoitan, niin mitä. Bloggausintoani on näivettänyt myös raastava flunssa/influenssa. Keskittymiskykyäni raunioittaa yhä edelleen virkkausmania, joka ei vain hellitä otettaan. Kun kerran annoin virkkaukselle pikkusormen, se vei koko käden. Ja mielen. Kirjaimellisesti koukuttava harrastus.


Yllättäen Kinky Boots -musikaalista ei jäänyt mieleen ulkoinen loisto, vaan sanoma, minkä voi tiivistää lauseisiin:
"Hyväksy itsesi, niin voit hyväksyä myös muut!"
"Ole oma itsesi!"
"Jos et pysty rakastamaan edes itseäsi, et rakasta ketään muutakaan"
Tuttuja lauseita, mutta vaikeita toteuttaa käytännössä.

Ei siis paljetteja, glitteriä, kirkkaanpunaisia korkokenkiä vaan suvaitsevaisuutta, hyväksyntää ja rakkautta.

Kirjoittaminen ei nyt lähde käyntiin, ei sitten millään. Sitä yritän tässä sanoa, että hyväksynnän toive koskee kaikkia, kuuluupa ihminen seksuaalivähemmistöön tai -enemmistöön, onpa ihminen rohkea ja esiintymisvimmainen tai arka ja tarkkailijaluonteinen, räiskyvä ekstrovertti tai vaisu introvertti, puhelias tai hiljainen, herkkä tai epäherkkä, tehokas tai haaveileva, käytännöllinen tai sfääreissä leijuja, eksentrikko tai tavis.

Tämä taitaa olla kaikkien aikojen tönköin ja vaivalla puserretuin blogipökäleeni, mutta lätkäisen tämän nyt kuitenkin blogiini. Näköjään pakonomaisuus ja velvollisuudentunne tuhoavat viimeisetkin luovuuden rippeet. Ensi kerralla kirjoitan tunteella aiheesta josta oikeasti haluan kirjoittaa, eihän tästä muuten tule mitään.

perjantai 1. maaliskuuta 2019

Islantilainen hiustaiteilija

(Kuvat sivulta: Kiasma)
Kiasman nykytaiteen museossa on äskettäin avautunut islantilaisen Hrafnhildur Arnardottirin Nervescape VIII -installaationäyttely. Katosta roikkuu valtavia, riemunkirjavia tekohiusten rihmastoja. Hiustukkoja on niitattu seiniin ryijymäisiksi muodostelmiksi.

Näyttelysaliin astuessani ensimmäinen mielleyhtymäni oli vedestä nostetut merilevät, jotka sameanvihreän värin sijaan ovat värjäytyneet keinotekoisiksi neonväreiksi. Kun olin jo jonkin aikaa patsastellut salissa, silmäillyt tekohiustukkoja eri kuvakulmista ja vieläpä sivellyt (luvallisesti!) niitä, mielikuviini alkoi ponnahdella glamourin ja burleskin kuvastoa, muotia, drag queenien yliampuvia esiintymisasuja ja ehkä jotain suurkaupunkeihin liittyvää hektistä elämäntapaa. (suurkaupungilla tarkoitan tietysti New Yorkia ja muita metropoleja, niihin verrattuna Helsinki on pikkukaupunki) Ehkä oudosti minulle tuli teoksista mieleen myös uusi käsityöharrastukseni eli virkkausmaniani. Nopeasti silmäiltynä installaation värikylläisyys muistuttaa etäisesti lankakaupan hyllyjä.

Taiteilija itse antaa omille teoksilleen aivan muita merkityksiä. Videohaastettelussa Hrafnhildur "Shoplifter" Arnardottir  liittää teoksiinsa tulkintoja abstrakteista puutarhoista aivojen hermosoluihin. Itseään hän luonnehtii maksimalistiseksi poptaiteilijaksi, joka hyödyntää readymade-taiteen ideoita. Tekohiukset ja hiukset taiteen materiaalina kuvastavat sekä ihmisen eläimellistä alkuperää että hiuksia ihmisen identiteetin osina. Värikkyyden taiteilija liittää leikkiin, klovneriaan, lasten kirjojen kuvitukseen ja lapsuuden viattomuuteen. Arnardottirilla on taiteessaan ihana tavoite: hän haluaa tuottaa katsojille onnea ja iloa! Hän toivoo, että värien ilotulitus vapauttaisi aivoissa serotoniinia. Itse uskon ja toivon, että neuronien välille saattoi syntyä uusia synapseja.

Kuuntelin haastatteluvideon moneen kertaa lähinnä siksi, että halusin kuulla, miten Hrafnhildur Annardottir sanoo oman nimensä. Toistuvista yrityksistä huolimatta en saanut siitä mitään selvää. Vielä enemmän ihmettelin, miten amerikkalaiset onnistuvat kuulemaan taiteilijan nimen muodossa Shoplifter. Aina kun New Yorkissa asuva taiteilija esittelee itsenä amerikkalaisille, he vastaavat "Nice to meet you, Shoplifter!" Eihän nimessä edes ole sh-äännettä!


Herättipä nykytaide mitä hyvänsä tunteita (ilo? järkytys? inho? innostus? turhautuminen?), kannattaa käydä tsekkaamassa näyttely Kiasmassa:

Hrafnhildur Arnardottir / Shoplifter: Nervescape VIII (8.2.-15.9.2019, Kiasma)