sunnuntai 25. syyskuuta 2016

Ulla ammuu taas!

(Kuvat sivulta: Helsingin kaupunginteatteri)
STAND-UP-KOMIIKKA  ---  Lava-ammuntaa V (esitys la 24.9.2016)(Helsingin kaupunginteatteri, Pengerkadun näyttämö)

Käsikirjoitus: Raila Leppäkoski ja Ulla Tapaninen
Ohjaus: Raila Leppäkoski
Valot: Mika Ijäs
Äänentoisto: Mauri Siirala
Esiintyjä: Ulla Tapaninen

Spoilereiden välttämiseksi yritän kirjoittaa lyhyesti. Ohjelmalehtisen mukaan Lava-ammunnat olivat aluksi stand-up-komiikkaa, sitten sit-down-komiikkaa, seuraavaksi lay down-komiikkaa, jonka jälkeen seurasi stay home-komiikka. Uusinta uutta on come back-komiikka. Siksi Ulla Tapaninen tuli lavalla selkä edellä.

Eilisellä komediapläjäyksessä Ulla Tapaninen nauratti yleisöä seuraavilla aihepiireillä: julkkikset ja julkisuus; seksi ja seksuaalisuus; sairaudet ja kuolema sekä elämänhallinta.

Tähänastisista Lava-ammunnoista huumori oli rajuinta. Räjähdin nauramaan noin viiden minuutin välein, samoin koko yleisö. Esityksen päätteeksi yleisö taputti, kiljahteli ja nousi seisomaan. (Itse nousin seisomaan sekä kunnioituksesta että siksi että tuoli hiosti). Jos eilisen esityksen jälkeen Tapanisen Ulla kehtaa vaikeroida, että olipa huono yleisö (kuten esiintyvillä taiteilijoilla taitaa olla tapana), sanon sinulle suoraan: Ulla Tapaninen, häpeäisit! Oletan kuitenkin, että Tapaniska oli mielissään, koska lopussa hymyili ja lähetti lentosuukon (naisvaltaiselle yleisölle!).

Henk.koht. olen sitä mieltä, että Ulla Tapanisen esityksissä käymisestä pitäisi saada Kela-korvaus, koska ne voidaan luokitella ennaltaehkäiseväksi terveydenhuolloksi. Suosittelen esitystä kaikille ihmisille, joilla on hyvä huumorintaju. (Hyvän huumorintajun perusmääritelmä: samanlainen huumorintaju kuin itsellä. Huono huumorintaju: erilainen huumorintaju kuin itsellä).


torstai 22. syyskuuta 2016

Herkkyys, herkkyys, herkkyys, herkkyys, herkkyys...

Sisälläni taistelee eri suuntiin vetäviä voimia. Itsesuojeluvaistoni sanoo: Älä IKINÄ kirjoita mitään herkkyydestä/sensitiivisyydestä  blogiisi. Sisäinen painekattilani sanoo: v¤#&u mun pakko päästä kirjoittamaan tästä aiheesta tai mä räjähdän. Uteliaisuuteni sanoo: kirjoita ihmeessä ja katso millaista palautetta tulee. Tähän itsesuojeluvaistoni sanoo: Sehän on sama kuin kerjäisit verta nenästäsi. Lopulta käy niin, että sisäinen painekattilani vaientaa itsesuojeluvaistoni äänen. Päätän ottaa riskin ja kirjoittaa aiheesta, jota olen vatvonut jo kohta kaksi kuukautta.

Kun sanat herkkyys, erityisherkkyys ja sensitivisyys tulivat tietoisuuteeni noin kaksi kuukautta sitten, reagoin niihin todella voimakkaasti. Kuten olen aikaisemmassa yhteydessä maininnut, viisi (5) päivää kestävä ylireagointini eteni näin: kieltäminen, torjunta, järkytys, raivo, sanallinen hyökkääminen, lamaantuminen, keskittymiskyvyn tuhoutuminen, asiasta lukeminen paniikissa netistä, asian pakonomainen käsittely koko valveillaoloaika, erilaisten palasten yhdistyminen mielessä, äärimmäinen stressitila, jonkinlainen shokkitila, ripulointi, levottomuus, epätodellinen olo, pelko sekoamisesta... Viidentenä päivänä ajattelin, että jos en saa ylireagointiani hyvin pian loppumaan, päädyn kohta pakkopaidassa suljetulle osastolle. Onnistuin lopulta palautumaan ns. normaalitilaani (mikä olisi jollekulle muulle vakava häiriötila), kun ensin kuuntelin musiikkia kaksi tuntia sohvalla lojuen aivot narikassa.

Stressitilani ei ole vieläkään kokonaan väistynyt, mutta sentään lievittynyt. Yhä edelleen vatvon asiaa pakonomaisesti. Stressitilani on sitä luokkaa, että olen kahden kuukauden aikana sairastunut flunssaan jo kahdesti. Yleensä olen flunssassa 0-1 kertaa vuodessa.

Eli sanat herkkyys, sensitiivisyys, erityisherkkyys ja erittäin sensitiivisyys (highly sensitive) eivät ole minulle yhdentekevää sanahelinää, vaan kyse on pikemminkin elämästä ja kuolemasta, terveydestä ja sairaudesta - tai ainakin persoonallisuuden ja temperamentin ytimestä sekä henkilökohtaisesta havainto- ja kokemusmaailmasta.

Ehkä on vihdoin aiheellista määritellä, mitä sensitiivisyys tarkoittaa. Nämä määritelmät ovat peräisin sivustolta Suhdesoppa. Yläotsikkona on temperamentti.

Korkea sensitiivisyys eli aistiherkkyys
Korkeasti sensitiivinen henkilö reagoi vahvasti ulkoisiin ja sisäisiin ärsykkeisiin. Hän huomaa pienimmätkin äänet, hajuerot ja makuvivahteet. Hänelle tulee helposti kylmä ja kuuma. Korkeaan sensitiivisyyteen liittyy usein sosiaalinen herkkyys, jolloin henkilö pystyy aistimaan nopeasti toisten ihmisten tunnetilat. (ei ole suora sitaatti sivustolta)

Matala sensitiivisyys
Matalasti sensitiivistä henkilöä ei häiritse, jos hänellä on kylmä tai kuuma. Vaikka hänellä olisi kovakin nälkä, hän pystyy hoitamaan hommansa loppuun. Hän ei häiriinny ympärillä olevasta metelistä, vaan voi syventyä tekemään omaa juttuaan. Matalasti sensitiivinen henkilö ei aisti helposti toisten tunnetiloja. Hänen voi olla vaikea ymmärtää toisten voimakasta reagointia. (ei suora sitaatti)

Sensitiivisyys ei tietenkään ole ainoa temperamentin piirre. Muita piirteitä ovat sivuston mukaan aktiivisuus, sopeutuvuus, sinnikkyys, häirittävyys, rytmisyys, lähestyminen, intensiivisyys ja mieliala.

Olen käynyt myös HSP Suomen erityisherkät -sivustolla lukemassa tietoa, mitä puolestaan on erittäin sensitiivisyys (highly sensitive). En kopioi tekstejä tähän, vaan suosittelen menemään sivustolle, jos aihepiiri kiinnostaa.

Olen lukenut tietokirjoja aiheesta herkkyys/sensitiivisyys. Mikään niistä ei ole ollut täysosuma itselleni. Maallikkona olisin toivonut kansantajuista selvitystä sensitiivisyyden hermostollisesta taustoista (autonomisen hermoston ei-tahdonalaiset reaktiot). Janna Satrin kirjassa Sisäinen lepatus - Herkän ihmisen tietokirja korostui makuuni liikaa introversio. Miksei sen sijaan olisi voinut kirjoittaa aistiherkkyydestä, tunneherkkyydestä ja reaktioherkkyydestä (reaktiivisuus?). Ehkä johtuen lukuajankohtani hermoraunio-olotilastani, koin kirjan pessimistisenä tyyliin meneepä erityisherkkä minne tahansa tai tekeepä erityisherkkä mitä hyvänsä, kaikki menee kuitenkin päin persettä. Jos lukisin kirjan uudestaan, kirjan perussanoma saattaisi hahmottua huomattavasti valoisampana.

Seuraavaksi luin Elaine N. Aronin tieto(?)kirjan Erityisherkkä ihminen. Odotin jälleen järeää tietopainotteista esitystä, mutta petyin raskaasti. Hermojani kiristivät kirjan epämääräisyys ja epätieteellisyys, lässyttävä ja lepertelevä kirjoitustyyli, järjettömät esimerkkitapaukset sekopäisistä/mielisairaista ihmisistä ja nöyryyttävät harjoitukset tyyliin käperry sikiöasentoon sängylle ja odota että joku tulee ruokkimaan sinut. Not for me. Uskon, että kirja on tärkeä pioneeriteos, mutta lopulliseksi totuudeksi siitä ei ole.

Juhani Mattilan tietokirjassa Herkkyys ja sosiaaliset pelot kirjoitustyyli oli ja on asiallinen. En olisi jaksanut peräkkäin kahta lässytyskirjaa. Jälleen odotin neurologista tietoiskua, mutta sentään lääketiede vilahteli siellä täällä (kirjoittaja on lääkäri). Tällä hetkellä luen neurotieteeseen perustuvaa kirjaa Buddhan aivot. Pakkohan minun on lukea myös Anja Snellmanin omaelämäkerrallinen romaani Antautuminen. Jossain vaiheessa luen myös Ted Zeffin ja Ilse Sandin "hengissäselviämisoppaat" sensitiivisille ihmisille, jotka yrittävät pärjätä ei-sensitiivisen enemmistön (60 % ?) luomassa maailmassa. (Jos sensitiivisiä ja erittäin sensitiivisiä ihmisiä on yhteensä jopa 40 % väestöstä, kauhean pienestä vähemmistöstä ja marginaali-ilmiöstä ei taida olla kyse???)

Eli: mitä minulle on tähän mennessä selvinnyt aiheesta herkkyys/sensitiivisyys:
1. sensitiivisyys (kuten myös ei-sensitiivisyys) on SYNNYNNÄINEN JA PYSYVÄ HERMOSTOLLINEN OMINAISUUS
2. sensitiivisyys (ja ei-sensitiivisyys) on usein PERINNÖLLINEN OMINAISUUS
3. herkkyyttä ei voi poistaa pakkoreipastamalla ja pakkokaraisulla; ei-sensitiivisyyttä ei voi poistaa pakkoherkistämällä
4. herkkyys on SUKUPUOLINEUTRAALI OMINAISUUS
5. sekä herkkyys että ei-herkkyys ovat sinänsä NEUTRAALEJA OMINAISUUKSIA (mutta tietyissä olosuhteissa sekä herkkyydestä että ei-herkkyydestä voi olla hyötyä tai haittaa)

Minulle on tärkeää myös, mitä herkkyys EI ole:
1. herkkyys EI ole sentimentaalisuutta, imelyyttä, tunteen teeskentelyä
2. herkkyys EI ole naisellisuutta eikä epämiehekkyyttä
3. herkkyys EI ole Ihan V¤#&nmoista Ihanuutta 24/7  (tämä oletus ärsyttää minua erityisesti)
4. herkkyys EI ole huonommuutta mutta ei myöskään paremmuutta (vaikkakin herkkyys voi olla olosuhteista riippuen sekä rikkaus että rasite)

Jos joku on jaksanut lukea tekstini loppuun saakka, toivottavasti myös huomaa, etten ole itse väittänyt olevani yhtään mitään. Jos asia tosiaan on niin, että puolet naisista on jo ehtinyt huutaa megafoniin olevansa erityisherkkiä, minä en sitä virhettä tee. Ihan niin tyhmä en ole.

maanantai 12. syyskuuta 2016

Uudet yhdyssanani

Tässä epätoivoinen yritykseni piristää itseäni: uudet yhdyssanani, jotka on luotu periaatteella:
velipuoli + puolikuu = velipuolikuu
koe-eläin + eläinpuisto = koe-eläinpuisto
alapesu + pesukone = alapesukone (eräässä lehdessä oli tämä oivallus)

Omat yhdyssanauutuuteni eri kategorioittain:

Tuotteet:
veriplasmatelevisio, persvakosametti, homoparitalo, sekundatuotevalikoima, aavesärkylääke, tuolinjalkaproteesi, verenpainepesuri, kuunpimennysverho, kukonaskelmittari, kirjankansitakki, marmorikuulalaakeri, anopinkielipeli, pyhiinvaelluskengät, tietoiskuporakone, syrjähyppynaru, osatotuusseerumi, tähdenlentokone, pilviharsokangas, muovipussilakana, tupakansavusauna,

Ilmiöt:
ryyppyputkiremontti, käteenveto-oikeus, rintavälikysymys, laatusarjatulitus, keksipakettimatka, tekosairasloma, jäidenlähtöselvitys, valorakettitiede, pingispallolaajennus, kolmiodraamanäytelmä, vähennyslaskuhumala, hiustenhoitotestamentti, ihmetekotaiteellisuus, oikosulkupalvelu, vankilapakoputki, tyhjäntoimittajakoulutus, laskuvarjohallitus, suihkusaippuaooppera, muodonmuutoshakemus, kissanpäiväohjelma, takinkääntäjäpalvelu, hameenhelmasynti, kallonpohjakosketus, infrapunasilmäisyys, hammaslääkäripelkokerroin, vaatimustasoristeys, peräänajokoulutus, aivopesuohjelma,

Ammatit ja työpaikat:
hanurinsoittokunta, johtoporraskäytävä, valelääkärikeskus, patalappuliisa, hätäpaskakuski, haarakonttorirotta, hautapaikkavahti, sekopääjohtaja, viikatemieskirurgi, aivovauriokorjaamo, kännipuukotuskulttuuriministeri, jääkausityöntekijä, tajunnanräjäytystyömaa, saksanpähkinäpuujalkavitsinikkari, jalkapuutarha, keskitysleirikoulu,

Kasvit ja eläimet:
ruokavaliohevonen, laihdustusopaskoira, mansikkarahkasammal, jöröjukkapuu,

Ruoat:
hiekkalaatikkoruoka, sakkolihakeitto, hullukaalikääryle, rasvamaksapihvi, kivespussikeitto, lankakeräkaali, merenvaahtokarkki,

Ihmistyypit:
lumiukkomies, kevytkermaperse, panssariketjupolttaja, hittisarjamurhaaja, rekisterikilpikonna, dieselmoottoriturpa,

Urheilu:
kaksoisleuanveto, kukkapenkkiurheilu, mehiläispesäpallo, 

Sanahirviöt:
koskenlaskukilpailukykysopimusneuvottelupaperi
jätteenkäsittelylaitoshoitopaikkakuntauudistus
vanerilautaselkänojatuolimatkailuministeriö

keskiviikko 7. syyskuuta 2016

Inhimillisiä tunteita

(Florence-elokuvasta, kuvat sivulta Finnkino)
ELOKUVA  ---  Florence (alkuperäinen nimi: Florence Foster Jenkins, 2016)

Ohjaaja: Stephen Frears
Pääosissa: Meryl Streep, Hugh Grant, Simon Helberg, Rebecca Ferguson, John Kavanagh
Genre: komedia, draama, elämäkerta

Maailman tunnetuimmasta laulutaidottomasta laulajasta, Florence Foster Jenkinsistä, tehty elokuva herättää katsojassa monenlaisia tunteita. Se nolostuttaa, kiusaannuttaa, ahdistaa, jännittää, säälittää, aiheuttaa epätoivoa ja myötähäpeää - mutta  myös hauskuttaa ja pakottaa nauramaan. Ollaan komedian ytimessä. Naurua ei synny ilman tukaluuden tunnetta, vaivaantumista ja tarvetta paeta, ainakaan minun tapauksessani (jaahas, ollaan myös subjektiivisuuden ytimessä).

Tunteet hallitsevat myös Florencea (Meryl Streep). Hän rakastaa musiikkia kaikesta sydämestään, hän palaa halusta esiintyä, hän haluaa valloittaa yleisönsä vaikeilla ooppera-aarioillaan. Ikävä kyllä, Florence ei pysty kuulemaan lauluaan niin kuin yleisö sen kuulee: huutamisena, kirkumisena, vinkumisena, kiekumisena ja kähisemisenä.


Seurapiiritapahtumissa Florencen "aviomies" ja rikas ylhäisömesenaatti St Clair Bayfield (Hugh Grant) haalii puolikuuroja musiikinrakastajia tai muuten vain rahalla hiljennettyjä kuulijoita kuuntelemaan Florencen "laulua". Bayfield rakastaa Florenceaan syvästi ja tekee kaikensa suojellakseen laulajatarta totuudenmukaiselta kritiikiltä. Rakkaus on luonteeltaan henkistä kiintymystä. Se ei estä miestä asumasta toisen naisen kanssa avoliitossa ja pyörittämästä siinä sivussa vielä satunnaista rakastajatarta.

Bayfield onnistuu suojelemaan suojattiaan kaikelta pahalta, kunnes koittaa päivä, jolloin Florence pianisteineen (Simon Helberg) pääsee esiintymään New Yorkin maineikkaaseen Garnegie Halliin vuonna 1944. Yleisöksi päätyy joukko kännisiä ja meluavia sotilaita, jotka eivät ole hienotunteisuudesta kuulletkaan. Paikalle pääsee livahtamaan myös sanomalehden ammattikriitikko, joka ei arviossaan sanoja säästele. Vihdoin Florencelle valkenee totuus: hän on laulajana pelkkä vitsi. Traumaattisesta silmien avautumisesta on lyhyt matka terveydentilan romahtamiseen ja kuolemaan. Florencen kuolinsyy liittyy ilmeisesti syfilikseen, jota laulaja on aikaisemmin hoitanut elohopealla ja arsenikkilla!


Florence Foster Jenkinsiin olisi ehkä helppo suhtautua ivallisesti ja halveksuen. Jostain syystä pystyin myös samastumaan Florenceen ja tunnen myötätuntoa häntä kohtaan. Elokuvan katsomossa oivalsin, että oikeastaan kaikilla ihmisillä on elämässään florencemaisia piirteitä, vaikkakaan ei yleensä näin räikeän nolossa muodossa. Kaikki ihmiset muistuttavat Florencea siinä, että ovat joskus halunneet osata jotain mutta epäonnistuneet. Jokin ei välttämättä liity taiteisiin millään tavalla. Yhtä hyvin jokin voi olla esimerkiksi liikunta (maraton ei sittenkään onnistunut), parisuhde (ero tuli), työ (potkaistiin pellolle), ulkonäkö, vetovoima, laihdutus, tupakoinnin lopettaminen tai mikä tahansa elämänalue jossa haluaa epätoivoisesti onnistua mutta pieleen meni. Siksi haluan suhtautua kaikkiin maailman florenceihin lämmöllä. Florence voi tietysti olla myös mies.

Florence-elokuvasta tuli mieleen muutaman vuoden takainen The Bling Ring -leffa, jossa kalifornialainen tyttöviisikko murtautuu julkkisten koteihin ja varastaa sieltä koruja, vaatteita ja laukkuja. Tämänkin elokuvan asetelmien pohjalta olisi ollut liian helppo paheksua ja halveksia tyttöjengin ahneutta, kateutta ja materialismia. En suostunut tähän, koska tajusin, että kaikki ihmiset kadehtivat jotain. Jos ei kadehdita ja ahnehdita Prada-laukkuja, kadehditaan ehkä terveyttä, tasapainoisuutta, älykkyyttä, lukeneisuutta, luovuutta, taiteellisuutta tai mitä tahansa omaan arvomaailmaan kuuluvaa piirrettä. Toisen lahjakkuuden kadehtimisesta ei vain yleensä jää kiinni niin helposti kuin tässä elokuvassa (joka muuten perustuu tositapahtumiin).

Oh-hoh, ettei vain olisi mennyt saarnaamisen ja moralisoinnin puolelle.
By the way, olen nähnyt Florencesta myös ranskankielisen version nimeltään Marguerite. Elokuvassa korostuu komediallisuus enemmän kuin tässä amerikkalaistulkinnassa.

maanantai 22. elokuuta 2016

3 x leffassa

Tässä postauksessa aion kirjoittaa kolmesta tällä hetkellä Helsingin leffateattereissa pyörivästä elokuvasta. Yritykseni on uhkarohkea, mutta se sopii blogin kaltaisiin testilaboratorioihin. Saa nähdä mitä tästäkin taas tulee. 

Leffat ovat Todella upeeta -elokuva, Chocolat ja Liisan seikkailut peilimaassa.

(Todella upeeta -elokuva; kuvat sivulta: Finnkino)
Kahdeksan Absolutely Fabulous -dvd:n omistajana Todella upeeta -elokuva on must-kohde. Huonosti käyttäytyvät naiset, Patsy (Joanna Lumley) ja Edina (Jennifer Saunders), ovat edelleen tiukasti ajan hermoilla. He tverkkaavat, tviittaavat, piikittävät päivittäiset(?) botoxinsa omiin kasvoihinsa. He juovat shamppanjaa, joka usein terästetty venäläisellä vodkalla (stoli-boli). He ravaavat muotitapahtumissa ja trediravintoloissa mitä tyylikkäisimmissä muotiluomuksissa (mitä he yhdistelevät mitä mauttomimmin).

Ja ennen kaikkea: Edinan tytär- ja äitisuhteet jatkuvat entisenlaisinaan eli erittäin huonoina! Räiskyvä Edina ei edelleenkään tule toimeen jäykän ja järkevän Saffy-tyttärensä (Julia Sawalha) kanssa. Yhteistä säveltä ei löydy myöskään äidin (June Whitfield) kanssa. Edinan miesrintamaa varjostaa ex-miehen ryhtyminen homoksi ja toisen exän sukupuolenvaihto-operaatio. Patsyllä käy edellen flaksi. Hänen vamppimainen olemuksensa vetoaa yhä miehiin, joita on kymmeniä, satoja tai ehkä jopa tuhansia.


Elokuvan juoni rakentuu muotitapahtumassa sattuneen katastrofaalisen onnettomuuden ympärille. Sen takia naiskaksikko joutuu vaihtamaan vaatekertoja entistä useammin, naamioitumaan ja pakenemaan lopulta Etelä-Ranskan rantaparatiisiin. Kaikesta tästä rakentuu erittäin viihdyttävä paketti. En aio kuitenkaan pilata kenenkään elokuvanautintoa spoilereilla yksinkertaisesti siitä syystä, etten muista elokuvasta läheskään kaikkea. Eli pakko nähdä uudestaan.

Yleisesti ottaen pidän brittihuumorista (mikä on tietysti hyvin laaja käsite). Toinen fanitukseni kohteeni on Little Britain (Pikku-Britannia). Olen iloinen, että sarjan luojat ja päänäyttelijät ovat osanneet ottaa lähes kaiken irti minua sykähdyttävistä aiheista, kuten transvestiitit, homot, lihominen, tyhmyys, töykeys, laiskuus, politiikka ja suosikkini eli ruumiineritteet inkontinesseineen ja oksennuksineen.

(jatkuu myöhemmin elokuvilla Chocolat ja Liisan seikkailut Peilimaassa)
-------------------------
Myöhempi lisäys 3. syyskuuta:

Blogitekstini ei sittenkin jatku tämän enempää, koska en pystynyt pakottamaan itseäni kirjoittamaan kahdesta muusta elokuvasta. 3 x leffassa jäi kuitenkin muotoon 1 x leffassa. Mutta tulipahan tämäkin idea testattua. Viisastuin tässäkin asiassa ja totean, että ideani oli huono. Siperia opettaa.

lauantai 20. elokuuta 2016

Ihanaa, Töölön kirjasto, ihanaa!

Lyhyt postaus:

Olen onnellinen, huojentunut ja iloinen. Töölön kirjasto Helsingissä on vihdoin avattu kahden vuoden remonttirevittelyn jälkeen! Ihanaa! Mikä helpotus! Nyt voin vähentää "evakkokirjastoissa" kärvistelyä ja pääsen rauhoittumaan suosikkikirjastooni.

Ensivaikutelmani Töölön kirjastosta: Valoisa! Raikas! Keltainen! Vaimentavat kokolattiamatot, kellanrusehtavat! Keltainen maaliläiskä seinällä! Keltaiset matriisit! Ikkunasta näkyvä puisto! Puut! Vihreys! Orgaanisuus! Hajasijoitetut hyllyt! Modernius! Energisen näköinen henkilökunta!

Ainoa asia, mihin saatan pettyä raskaasti, on tilanne naistenvessassa. Sitä en ehtinyt tarkistaa nopella pikavisiitilläni. Rikhardinkadun ja Töölön kirjastojen yleisövessoissa ilmassa leijuu yllättävän usein kusenhaju. Olen ihmetellyt, eikö naiselle ole anatomisista syistä erittäin vaikeaa tai täysin mahdotonta saada virtsaruisku lentämään lattialle. Helsingin kaupunginkirjastoissa näitä "mysteerinaisia" vierailee kuitenkin harva se päivä. Tuskin kyseiset poikkeusyksilöt lukevat blogiani, mutta esitän siitä huolimatta vienon toiveeni: Voisitteko ystävällisesti mennä jonnekin muualle kuseksimaan kuin kirjastovessoihin?

lauantai 13. elokuuta 2016

Minä ja musiikki

Varoitus: Tämä teksti on subjektiivinen. Tekstini ei sisällä informaatiota mistään muusta kuin minusta itsestäni. Jos ei kiinnosta, ei ole "pakko" lukea. Vaikka blogini on julkinen, kirjoitan tätä tekstiä kai ensisijaisesti itselleni.

Alun perin minun piti kirjoittaa elokuvista Liisan seikkailut Peilimaassa, Chocolat ja Kenneth Branaghin Romeo ja Julia -näytelmäsovituksesta, joka esitettiin Finnkinon leffateatterissa, MUTTA musiikki ja musiikin kuuntelu aiheina kiilasivat ohi.

Edellisen blogitekstin kohdalla intuitioni osui oikeaan väittäessäni, että se saattoi olla koko bloggausaikani rohkein ja paljastavin tekstini. Ja se paljasti paljon, tai liikaa - minulle itselleni. Viisi päivää kestävä (yli)reagointini eteni näin: kieltäminen, torjunta, järkytys, raivo, hyökkääminen, lamaantuminen, keskittymiskyvyn tuhoutuminen, äärimmäinen stressitila, jonkinlainen shokkitila, maha kuralla, levottomuus, epätodellinen olo, pelko sekoamisesta jne. Kaiken tämän laukaisivat vain kaksi sanaa, joita en toista tässä nyt. Tämän tekstin kohdalla otan riskin, että kaikki alkaa uudestaan - tai sitten ei tapahdu yhtään mitään.

Mutta musiikki. Miten musikkiin "pitäisi" reagoida? Onko mahdollista, että musiikki jotenkin "imeytyy" elimistöön? Voiko musiikki "tunkeutua" sisäelimiin ja sitä kautta alkaa "tahdistaa" sydäntä ja nopeuttaa tai "lamaannuttaa" hengitystä? Voiko musiikki edistää stressihormonien eritystä vereen tai "poistaa" niitä verestä? Voiko musiikki laukaista niin syvän rentoutumistilan, että se "puuduttaa" lihakset, "tainnuttaa" mielen, "vajottaa" unenkaltaiseen tilaan, jonka aikana silmäluomet nykivät kuin REM-unessa ja verkkokalvon takana vilistää "unikuvia"? Voiko musiikki laukaista "itsehypnoottisen" tilan, josta pääsee kuitenkin irtautumaan, jos ympäristö vaatii? Voiko voimakkaan vastenmielinen musiikki aiheuttaa pakokauhua ja laukaista "taistelu tai pakene" -reaktion? Yllä olevia "ilmiöitä" tapahtuu minulle usein, vähän liiankin usein. Siksi pidän välillä pitkiäkin taukoja musiikin kuuntelusta, jos olen "täynnä" musiikkia ja musiikki on "kuormittanut" minua liikaa.

Mietin usein, että mikä on "normaali" reagointi musiikkiin ja mikä on "epänormaalia"? Mikä kuuluu asiaan ja milloin kannattaa huolestua?

Olen huomannut, etten pysty kuuntelemaan musiikkia, jos se on liian "säännöllistä" ja "ennakoitavaa", mutta myös toinen ääripää eli "säännöttömyys" ja "ennakoimattomuus" ei sovi minulle. "Säännöllisestä" musiikista en pysty kuuntelemaan esimerkiksi iskelmää, koska se "rajoittaa" hengitystäni ja "tukahduttaa" sydämensykettäni. Täysin "säännöttömästä" musiikista en pysty kuuntelemaan free jazzia, bepop-jazzia(?) enkä todellakaan Arnold Schönbergin epämusiikkia, josta en pysty havaitsemaan minkäänlaista rakennetta enkä "jujua". Kun kerran kuuntelelin Schönbergin ykkössinfoniaa (jonka piti olla kyseisen "säveltäjän" "selkein" teos), alkoi tuntua että etten pysty kunnolla hengittämään, sydämensyke menee "sekaisin" ja alkoi tuntua että tulen hulluksi, koska musiikki "tuhoaa" koko identiteettini. En tiedä, kuuluvatko reagointini asiaan vai oisko taas mennyt pikkasen ylireagoinnin puolelle.

Osa lempimusiikistani on minulle "visuaalista" eli se herättää sisäisiä, visuaalisia mielikuvia kuten kuvasarjoja. Mutta epämiellyttävä musiikki, esimerkiksi "räkäinen" rock voi myös "häiritä" tuntoaistiani. Jos joudun kuuntelemaan räkäistä rockia, jossa lauletaan määkivällä äänellä säröisten kitaroiden rämistessä taustalla, se tuntuu "likaiselta" ja "saastaiselta". Aivan kuin "likaiset" äänet olisivat heittänyt päälleni räkää, limaa, paskaa, kusta ja ties mitä eritteitä. Sen sijaan pidän "puhtaista" äänistä, koska ne eivät "saastuta" minua.

Nyt väsähdin ja "tyhjenin" tästä aihepiiristä. Kai tässä pääkohdat on jo sanottu. Jos joku on jaksanut lukea tämän "hulluuden rajamailla" liikkuvan tekstin, voi myös kommentoida. Olisi kiva tietää, miten muut reagoivat musiikkiin - vai reagoivatko.

Lainausmerkkien käyttö saattoi lähteä tässä tekstissä lapasesta. Ratkaisu siihen: täysin överiksi menevä lainausmerkkien "viihdekäyttö". Eli: "Onneksi" "tajusin" "lähteä" "ajoissa" "Kenneth" "Branaghin" "näytelmäsovituksesta". "Samalla" "tajusin", "että" "No" "More" "K" "B" "ja" "No" "More" "Kinopalatsi" "Helsingissä". 
----------------
Lievästi flunssaisena taidankin tästä mennä keittämään kamomillateetä. Juon sitä (toivottavasti antibiottisena) terveysjuomana, vaikka sen maku on "haastava", "mielenkiintoinen" ja "poikkeuksellinen" (eli selkokielellä: aivan järkyttävä). Yritän myös syödä suomalaista metsähunajaa, vaikka sen maku on "aromaattinen", "pikantti" ja "persoonallinen" (eli suomeksi: ihan hirvee).

Vaikka olen kirjoittanut tämän tekstin flunssaisena, se ei tarkoita sitä, että kaikki olisi pelkkää "kuumehouretta", vaan olen pyrkinyt kertomaan "totuuden ja vain totuuden mitään lisäämättä ja mitään poistamatta" - siis minun henkilökohtaisen totuuteni. Kirjoitustyyliini kuuluu usein liioittelu, mutta tässä blogitekstissä olen kirjoittanut niin kuin asiat ovat - minulla.