keskiviikko 18. tammikuuta 2017

Ajattelemisen aihetta


Piero Ferrucci
Ystävällisyys. Hyväntahtoisuuden voima
Alkuteos: The Power of Kindness: The Unexpected Benefits of Leading a Compassionate Life
Suomentaja: Lauri Porceddu
Viisas elämä, 2016

Koska en osaa elää, olen ruvennut lukemaan elämäntaito-oppaita. Koska haluan ymmärtää paremmin "minää" ja "sinää", häntä ja heitä ja näiden kohtaamisia, olen alkanut lukea myös psykologiaa. Tämä kirja sisältää molempia. Tiivistän Piero Ferruccin kirjan sanoman tähän yhteen sitaattiin:

"Suuri englantilainen kirjailija Aldous Huxley oli uraauurtava ihmisen potentiaalin kehittämiseen tähtäävien filosofioiden ja menetelmien tutkija. Hän oli perehtynyt niinkin erilaisiin lähestymistapoihin kuin vedantaan, tajuntaa laajentaviin aineisiin, kehotyöskentelyyn, meditaatioon, hypnoottiseen transsiin ja zeniin. Elämänsä loppupuolella pitämässään esitelmässä hän totesi: Minulta kysytään usein, mikä elämän muuttamisen menetelmä on kaikkein vaikuttavin. On vähän noloa vuosikausia jatkuneiden tutkimusten ja kokeiluiden jälkeen sanoa, että paras vastaus on: ole vain vähän ystävällisempi."

Vain vähän ystävällisempi! Ei luulisi olevan mission impossible, edes minulle. Tässä olisi projektia tälle vuodelle. Uudenvuodenlupauksia en tee koskaan. Sen sijaan voin tehdä uudenvuodenyrityksen (jos sallitte kapulakielisen ilmaisuni).

Psykologian alalta olen lukenut mm. aikaisemmin mainitsemani ruotsalaisen Linus Jonkmanin Introvertit. Työpaikan hiljaisen vallankumous -kirjan sekä yhdysvaltalaisen Susan Cainin Hiljaiset. Introverttien manifesti. Cainin kirjan olen jo palauttanut kirjastoon. Harkitsin sitaateeraamista kohdasta, jossa puhuttiin kylmäverisyydestä ja sen kirjaimellisesta merkitystä. Onneksi oivalsin, että eipä taida olla hyvä idea, koska lyhyessä sitaatissa väärinkäsitysten riski kasvaa räjähdysmäisesti.

Sen sijaan siteeraan omistamaani Linus Jonkmanin kirjaa:

"Introversio ei ole elämäntapa eikä valinta, ei liioin muotioikku tai alakulttuuri. Introversio on biologinen, DNA:han koodattu ominaisuus."

Siinäpä myös ajattelemisen aihetta. Enpä vain tiedä, uskallanko ja haluanko jatkossa kirjoittaa blogissani mitään psykologiaan liittyvää. Aikaisempina vuosikymmeninä räjähdysherkkiä keskustelunaiheita olivat uskonto, politiikka ja seksi. Nykyään herneet vedetään nopeasti nenään, kun keskustelu kääntyy elämäntapoihin, ruokavalioon, terveyteen ja terveellisyyteen tai psykologiaan. Tästähän minulle on "siunaantunut" rutkasti omakohtaista kokemusta. Tästä myös muut ovat päässeet "nauttimaan".

sunnuntai 8. tammikuuta 2017

Runohaaste: Edith Södergranista - tunteella

Edith Södergran: Runoja 
WSOY 1999
Suomentanut: Uuno Kailas

Osallistun Ompun lanseeraamaan runohaasteeseen Viini lasissa kuin veistos (#runo100). Omppu kysyi blogitekstissään, pitääkö runoja ymmärtää. Sitä olen itsekin pähkäillyt. Pitääkö runoja lukea analyyttisesti vai saako niitä lukea pelkästään tunteella ja elämyksellisesti? Tässä tekstissäni käyn läpi runojen Neidon kuolema (Syyskuun lyyra, 1918, alkuteos Septemberlyran, 1918) herättämiä tunnereaktioitani. Mielelläni siteeraisin runon kokonaisuudessaan, mutta taitaa mennä tekijänoikeusrikkomusten puolelle. Antaa olla.

Ihailu:
Runon selkeys ja kirkkaus.

Ahneus:
Antakaa minulle "pienet punaiset raakunkuoret". Antakaa minulle "herttuan keittiön kiiltävät veitset". Antakaa minulle "kieloniitty, johon hänen kenkänsä oli jäänyt viime yönä". Antakaa minulle metsä, jossa "hänen ruumiinsa lepäsi". Haluan nähdä "syksyn kellastuneet kentät". Haluan nähdä "sen ihanan neidon", jonka "sielu ei erehtynyt koskaan". Antakaa minun nähdä, kun neito kävelee metsässä, kun hän tanssii, kun hän kuolee.

Uteliaisuus:
Miksi minulle ei kerrota, kuka kuka neito on? Onko hän kuninkaallinen? Onko hän sadun henkilö? Mihin hän kuoli? Miksi hän tanssi metsässä? Vainosiko joku häntä? Halusiko joku tappaa hänet? Liittyykö tähän "herttuan veitset" tai "miesten joukko, lasien luota"? Mitä ovat "pienet punaiset raakunkuoret"? Mikä on raakku? Onko se joku lintu? Ovatko ne simpukoita? Minkälainen tarina tästä kaikesta rakentuu? Murhamysteeri vai äkkikuolema vai jotain muuta?

Ärtymys:
No niin, näinhän siinä kävi. En ymmärrä. Mutta toisaalta, en edes halua ymmärtää. En halua tietää. Mysteeri kiehtoo enemmän kuin lopullinen totuus. Mutta pitäisi ymmärtää, pitäisi selittää. Pitäisi analysoida. Analysoi. Analyysi on väkivaltaa. Analyysi on runon sisälle porautumista. Se on poraamista, raastamista, repimistä. Se on lääppimistä, sorkkimista, tökkimistä. Analyysi on irrottamista, purkamista, niputtamista. Se on vastenmielistä. Se on kaivertamista, nakertamista, syövyttämistä. Se on runon lumouksen tukahduttamista kuoliaaksi. Se on polttomurha, happoisku, puukotus, kuristaminen, nylkeminen, hukuttaminen ja jäädyttäminen.

Raivo:
En halua analysoida. En HALUA ymmärtää. EN HALUA TIETÄÄ. Mihin tarvitsen tietoa?  Haluan tuntea. Haluan hengittää. Haluan NÄHDÄ runon maiseman. Haluan haistaa, maistaa, kuulla ja tuntea. Haluan sukeltaa siihen, haluan uppoutua siihen. EN HALUA SELITYKSIÄ. Jos neito kuollut, neito on kuollut. Eikö tätä voi jättää tähän. Miksi pitää loputtomasti vatvoa? EN. HALUA. TIETÄÄ. ENEMPÄÄ.

Turhautuminen:
Analysoi: ISBN 951-0-03491-6. Analysoi: Werner Söderström Osakeyhtiö Porvoo-Helsinki-Juva.

Häpeä:
Eihän näin huonoa tekstiä voi julkaista missään muualla kuin blogissa. Jos peruskoulussa kirjoittaisi tällaisen tekstin, arvosanaksi tulisi 4-. Jos tätä tekstiä tarjoaisi lehteen, sitä ei julkaistaisi. Jos tämän lukisi ääneen esitelmänä, tälle naurettaisiin.

Viha:
 Mutta tämä on minun tapani lukea runoja. Jos ei kelpaa, olkoon kelpaamatta sitten.

Omistushalu:
Neidon kuolema on minun runoni. Tarkennus: runon herättämät mielikuvat ovat MINUN mielikuviani.

Epäily:
En edes tiedä, ketä vastaan tässä taistelen. Näkymättömiä vihollisia? Mistä nämä äänet ovat tulleet kaikumaan päähäni? Miksi en saa niitä vaikenemaan? Kenelle minä tässä oikein todistelen? Kukaan ei ole kuulemassa. Ketään ei edes kiinnosta. Miksi en vain lue runoa kuin mitä tahansa tekstiä? Miksi yhden runon aikana pitää käydä läpi näin valtava tunneskaala? Miksi ei vain lue? Miksi runon lukemisesta pitää tehdä näin vaikeaa? Miksei runon lukemisesta voisi tehdä yhtä yksinkertaista kuin vaikkapa omenan syömisestä. Jos syö omenan, syö.

torstai 5. tammikuuta 2017

Peruspessimisti ei pettynyt...

... vaan yllättyi iloisesti, koska museokortti tuli!!! Kolme huutomerkkiä kuvastaa innostuneisuuteni tasoa. Museokortin toimitusaika oli kuin olikin luvatun rajoissa eli 1-3 viikkoa. Kortti on iloisen keltainen, raikas ja moderni. Onneksi suunnittelutiimissä on oivallettu, että museoihin stereotyyppisestä liittyvästä mielikuvasta eli harmaudesta ja pölyisyydestä voi luopua!!!

Perusparanoidina en halua esitellä museokorttiani kokonaisuudessaan, vaan annan kirjekuoren ikkunaluukun rajata pois asiakasnumeroni (ties mihin rikollisiin tarkoituksiin sitäkin voisi käyttää?!?) ja koko nimeni (ties mihin oikeudellisiin seuraumuksiin sekin johtaisi???).

(museokortti on oma ostos, en ole korruptoitunut)

tiistai 3. tammikuuta 2017

Huomioita Sahlbergin kirjasta


Asko Sahlberg: Irinan kuolemat (Like, 2015)

Mitä enemmän pidän kirjasta, sitä enemmän kirjoittaminen jännittää. Nyt jännittää todella paljon. Jos olen pitänyt kirjasta "liikaa", en aina ole pystynyt kirjoittamaan ollenkaan. Näin kävi esimerkiksi Joyce Carol Oatesin Blonden kohdalla.

(tauko jonka aikana kuuntelen tietokoneen huminaa; sormet kylmenee, mutta ihoa ei enää kihelmöi eikä mahaa väännä)

Kielellisestä ilmaisusta:
Sahlbergin kielessä koko todellisuus on personoitu tai elollistettu: aika, luonnonilmiöt, kaupungit, talot, maisemat, maat, historiankulku jne.
Päivät ja yöt tuntevat kuin ihmiset: päivät ikävöivät öitä, ne roikkuvat öiden välissä harmaina ja haluttomina; yö kääntää nurin pehmeän ihonsa ja sen kääntöpuoli paljastuu jääkylmiä piikkejä kasvavaksi vuodaksi; yö kiertyy äänien ympärille; yöt ja päivät lävistävät toisiaan
Valo ja äänet ovat eläviä olentoja: hiljaisuus ryömii pimeästä; valo läähättää; laulu imeytyy kirjaston seiniin, lakoaa nurkkiin
Talot muistuttavat ihmisiä: talo on ryppyinen ja vaivainen, talon suolet kurnivat, hampaat narskuvat, talo räpsyttelee vettyneitä silmäluomiaan niin että ikkunaruudut helisevät; talo on niin uupunut että se painuu hitaasti vinoon; talon seinät huokailevat jäisiä huokauksiaan 
Talot ovat suhteessa metsän ja peltojen kanssa: yöllä läheinen metsä ryömii vielä lähemmäs; puiden oksat ojentautuvat hapuilemaan talon seiniä; juuret työntyvät eteenpäin sokeasti ja ahnaasti; ne pääsevät ullakolle ja alkavat tavoitella kattoa; ne syövät hitaasti seiniä, imevät sitä itseensä 
Maisemat elävät: pellot hytisevät veden kylmyydestä; maisemat tuijottavat pimeinä ja hiljaisina; puut kääntävät selkänsä ja seisovat vaiti; mustien pilvien kasvoille on jäänyt sota ja kun ne alkavat sylkeä vettä, siihen on sekoittunut verta
Pommitettu kaupunki on kuin kuoleva eläin: kaupungin ruhossa on reikiä, sen raajoista vuotaa verta
Pommikoneet ovat isoja lintuja, jotka tiputtavat taivaalta mustia munia 
Junat ovat isoja eläimiä, jotka ryömivät ja huohottavat
Luonnollisesti myös ihmisen psyykkiset tilat on personoitu: unet odottavat pimeässä
Myös kokonainen valtakunta voi syntyä, elää ja kuolla: Suomi on kuollut
(sitaateissa aikamuotoja muutettu, sitatteja poimittu sieltä täältä, puolipisteet eivät ole alkuperäisessä tekstissä)

Huumaannuin myös tavasta, jolla Sahlberg kuvaa elävää historiaa, havaintoja ja muistia, tunteita, kokemuksia ja traumoja.

Tämän enempää en pysty tai halua kirjoittaa. Koen, että liiallinen "lässytykseni" pilaa kirjan. Blogitekstini on parempi jättää torsoksi.

(tauko jonka kuuntelen jälleen tietokoneen huminaa; olen tyhjentynyt ja typertynyt)(lisään linkit jonain muuna päivänä)

torstai 29. joulukuuta 2016

Tajuntaa laajentava museokortti


Ostin museokortin. Se maksoi 59 euroa ja se oikeuttaa rajattomaan sisäänpääsyyn yli 230 museoon Suomessa. Kortti on voimassa vuoden ostohetkestä tai ensimmäisestä museokäynnistä lähtien. Tämänpäiväisessä museo-maratonissani laukkasin Luonnontieteellisestä museosta Amos Andersonin museoon ja sieltä Designmuseoon. Sitä ennen olen käväissyt museokortilla Tennispalatsin HAM-nykytaidemuseossa ja Kiasmassa.

Mielestäni museokortti on hyvä ostos seuraavista syistä:

1) säästää rahaa, jos vuoden aikana käy useammin kuin kuusi kertaa museossa (pääsyliput yleensä noin 10 euroa)

2) voi mennä samaan näyttelyyn useita kertoja, jos ei saa kerralla sisäistettyä kaikkea

3) voi käväistä näyttelyssä vain pikaisesti kääntymässä, luoda yleissilmäys ja palata myöhemmin uudestaan

4) voi käydä ei-niin-kiinnostavissa museoissa, joihin ei muuten tulisi mentyä

5) voi mennä museoon ihan vain hengailemaan sen sijaan, että menisi esimerkiksi kahvilaan ja tilaisi hintavan erikoiskahvin ja kaloripommileivoksen

6) jos näyttelyn olosuhteet tuntuvat ylivoimaisilta (esim. eläimellinen tungos, infernaalinen kuumuus, jäätävä viima ja kylmyys, korvia raastava meteli ja hälinä, helvetillinen löyhkä tai kovaääniset "kriitikot" ja "asiantuntijat" jotka kailottavat mielipiteitään niin että koko näyttelysali raikuu), voi lähteä heti pois (ennen kuin kuristaa jonkun) ja tulla myöhemmin uudestaan

Ainakin itselleni museokortista on hyötyä, koska saatan kesken näyttelyn väsähtää, jos joku intensiivinen taideteos on tavallaan "täyttänyt" minut. Monesti olen todennut, että vastaanotto- ja keskittymiskykyni saattaa lopahtaa kesken kaiken. Siitä huolimatta olen yrittänyt puristaa itsestäni viimeisetkin energian rippeet, jotta jaksaisin raahautua näyttelyn loppuun. Nyt minun ei tarvitse enää huolehtia moisesta. Jos hyydyn, lopetan siltä erää ja menen himppeen lataamaan akkujani.

Olen siis erittäin tyytyväinen museokortti-hankintaani. Ainoastaan se rassaa kaltaistani peruspessimistiä, toimittaako postinkantaja valmiin muovikortin kotiini vai hukkaako posti kirjeen. Olen jo valmistautunut, että en saa väliaikaisen pahviläpyskäkortin tilalle koskaan oikeaa muovikorttia. Kyllä tässä on ilmiselvästi katastrofin ainekset olemassa... Huonosti käy kuitenkin. Itku pitkästä (alle kaksi viikkoa) ilosta ja älä nuolaise ennen kuin tipahtaa mutta toisaalta yrittänyttä ei laiteta.

perjantai 9. joulukuuta 2016

Vääränlaista lukemista?


(tekstini ei liity kuvan kirjaan, luettu; pelkkä lavastuskuva)

Aikaisemmin olen vaikeroinut blogissani, kuuntelenko musiikkia väärin. Nyt alkanut epäillä, luenko kirjoja väärin. Intensiivisen tapani kuunnella musiikkia olen olettanut kumpuavan (kuvitteellisesta tai todellisesta) epämusikaalisuudestani. Vääränlaisen(?) tavan lukea kirjoja ja blogata niistä tai olla bloggaamatta oletan liittyvän muihin ongelmiin, mahdollisesti idioottimaisuuteeni.

Uusin kriisiytymiseni aihe: tajusin että jos todella pidän kirjasta (tai elokuvasta) ja haluan blogata siitä, joudun ja haluan lukea (tai katsoa leffan) kahteen kertaan. Se tuntuu hölmöltä. Se tuntuu vialliselta ja oudolta. Aivan kuin olisin niin hidasälyinen, etten pysty muodostamaan tarpeeksi perusteellista kokonaiskäsitystä kirjasta yhden lukukerran perusteella. Näin asia vain on. Pystyn tietysti muodostamaan kirjasta jonkinlaisen käsityksen, mutta se ei oikein riitä minulle. Aivan kuin yrittäisi katsoa peilikuvaansa sameasta peilistä.

Ensimmäisellä kerralla luen levottomasti vauhdilla, tunteella ja epämääräisesti. Kun olen saanut luettua kirjan loppuun, minulle on muodostunut kokonaiskäsitys kirjan sisällöstä ja tyylistä, pystyn rauhoittumaan ja haluan aloittaa kirjan alusta seesteisemmin. Ensin tulee tunnereaktio ja hapuileva yritys ymmärtää, vasta toisella lukukerralla pystyy tarkastelemaan kirjaa kokonaisvaltaisemmin, monipuolisemmin ja älyllisemmin. Tai no, älyllisesti ja älyllisesti.

Jos en ihmeemmin pidä kirjasta, yksi lukukerta riittää vallan mainiosti- ja siinäkin saattaa olla yksi lukukerta liikaa. Mutta silloin en yleensä halua blogata kirjasta. Jos kirja (tai elokuva) ei heilauta minussa paljon mitään mittareita, miksi vääntäisin tekstiä väkisin.

Aika vaikea hyväksyä oma ominaisluontonsa. Jos on jonkinlainen, sitten vain on. Olen vasta nyt alkanut hyväksyä, että olen musiikinkuuntelijana mustavalkoinen. Minulle on vain kaksi vaihtoehtoa: joko täydellinen keskittyminen musiikkiin tai sitten ei ollenkaan. Olen kai kirjan lukijanakin yhtä outo. Joko uppoudun kirjaan kaikella energiallani ja yritän tarkastella kirjan maailmaa oikealta ja vasemmalta, ylhäältä ja alhaalta, läheltä ja kaukaa ja miettiä, miten kirja muistuttaa tai eroaa aikaisemmin lukemiani kirjoja. Tai sitten vain pintapuolinen lukaisu ilman ihmeempiä intohimoja. Jos kirja on tavallaan ihan kiva mutta ei kuitenkaan kovin sytyttävä, miksi edes yrittäisin kirjoittaa siitä.

Monta asiaa voi elämässään tehdä väärin. Tulipaloja on sammutettu väärin. Osa ihmisistä hengittää väärin. Osa istuu tuolilla väärin. Osa harrastaa liikuntaa väärin. Osa ihmisistä syö väärin. Tai ainakin epäilee tekevänsä niin tai niin muut sanovat.

En tiedä, liittyisikö tämä yhdeltä istumalta puserrettu blogipökäleeni sittenkin introversioon. Ehkä liittyy, ehkä ei.Toinen i:llä alkava sana olisi idiotismi. Introversio vai idiotismi? Kummankohan valitsis.

maanantai 5. joulukuuta 2016

Kirjaostoksia


Tässä lyhyt pakkopullapäivitys tai väliaikatiedote.

Ostin kolme pokkaria.

Emmi Itäranta: Kudottujen kujien kaupunki

Olen lukenut romaanin jo kertaalleen. Halusin ostaa oman kirjan, jotta voin alleviivata. Pidin: runollisuus, maagisuus, mystisyys, arvoituksellisuus, unenomaisuus. Eräänlainen totalitarismin kuvaus? Viehätyin Itärannan kielestä, luin romaania kuin proosarunoa. Erityisesti kiehtoi Itärannan tapa kuvata valovaikutelmia, hajuja ja tuoksuja sekä ilmavirtoja yms. Tavoitteena blogata tästä myöhemmin.

Laurent Binet: HHhH. Heydrichin salamurhan jäljillä

Karmeasta aiheestaan huolimatta: hillitön, hauska, outo, kokeellinen. Käsittelee historiankirjoittamisen ongelmia: tulkinnat, näkökulmat, luotettavuus ja epäluotettavuus. Poikkeuksellista: historiallisessa romaanissa minäkertoja, joka on kaiken lisäksi puolueellinen, tunteellinen, epävarma, haparoiva ja jopa pilaileva! Tarkoitus blogata tästä myöhemmin, kunhan luen kirjan uudestaan.

Linus Jonkman: Introvertit. Työpaikan hiljainen vallankumous

Ok, tunnustan, olen introvertti. Nykyään kuitenkin Suomessa ihanteena räiskyvä ja näyttävä ekstrovertti. Vielä muutama vuosikymmen Suomessa ihanteena vaatimaton ja hiljainen introvertti. Jännä juttu, että Aasiassa ihannoidaan introverttiutta, kun taas Amerikassa pidetään ekstroverttiutta terveen ihmiseen tunnusmerkkinä. Introversiota yritettiin Yhdysvalloissa saada mukaan sairausluokitukseen(!) lievänä autismin muotona. Melkein sama meno nykyään Suomessakin.

Huomaan, että psykologia on alkanut kummasti kiinnostaa minua. Haluan lukea myös temperamenttitutkimuksesta ja intuitiosta, joka on tavallaan aivojen tehdasasetus. Vasta kaukana perässä laahaa rationaalinen päättely, mikä on prosessina hidas ja kuluttava. Kirjana esim. Älykäs intuitio.