Sivut

maanantai 29. tammikuuta 2018

Kuoleman kesyttämisestä


Helen Macdonald: H niin kuin haukka
Englanninkielinen alkuteos: H is for Hawk, 2014
Suomentanut: Irmeli Ruuska
Gummerus, 2017

"Voidakseen kouluttaa haukkaa sitä on katseltava haukan silmin, niin että sen mielialoja alkaa ymmärtää. Silloin oppii ennustamaan, mitä se seuraavaksi tekee. Tämä on harjaantuneen eläintenkouluttajan kuudes aisti. Lopulta ei enää lainkaan näe haukan ruumiinkieltä. Sen tunteet vain tavallaan aistii. Huomaa saman minkä sekin. Omaksuu haukan käsityskyvyn."

Helen Macdonaldin omaelämäkerrallisessa romaanissa nimihenkilön valokuvaaja-isä kuolee äkilliseen sydänkohtaukseen. Koska Helen on kykynemätön tai haluton käsittelemään suruaan, hän uppoutuu toimintaan. Hän hankkii kasvatettavakseen kanahaukan, jonka hän ristii Mabeliksi.

Kun Helen saa haukkansa linnunkasvattajalta, tämä on pieni pörröinen linnunpoikanen pahvilaatikossa. Cambridgen yliopistossa opetustehtävissä työskentelevä nainen linnoittautuu kotiinsa lintunsa kanssa. Alkaa koulutus, jossa villieläintä totutetaan ihmisen läsnäoloon. Petolintua yritetään saada hyppäämään orrelta hansikaskädelle syömään raakaa lihaa. Linnun näkökenttää rajoitetaan huputtamalla, sitä perustellaan rauhoittamisella. Linnun jalka sidotaan hihnaan, ettei se pääse lentämään vapaasti sisätiloissa. Kohta lintua lähdetään lennättämään ulos. Omistajaansa leimautunut, kesyyntyvä petolintu palaa vihellyksen kuultuaan. Se laskeutuu lennosta ihmisen kädelle.

Romaanin lukemisen aikana huudahtelin itsekseni: Sairasta! Outoa! Väärin! Sadattelin, miksi Helen pakenee suruaan, miksei hän uskalla kohdata tunteitaan, miksi hän kieltää isänsä kuoleman. Tuohtuneena luin muiden bloggaajien tekstejä romaanista. Vasta muutaman päivän kuluttua lukemisesta päässäni naksahti, tai loksahti, kun palaset osuivat kohdalleen.

Tajusin, että kirjahan on tavallaan ladattu täyteen kuoleman symboliikkaa. Haukka on petoeläimenä ihmiselle vieras, käsittämätön ja pelottava - kuten kuolema. Helen tuo kotiinsa, omaan olohuoneeseensa haukan, jolla on kiiluvankeltaiset saalistajansilmät, terävät kynnet ja ilmaa pieksevät siivet - hän konkretisoi kuoleman outouden.

Kun kuolemassa vainaja katoaa ja muuttuu abstraktiksi, Helen hankkii tilalle tilalle jotain konkreettista, linnun minkä voi nähdä, kuulla ja jota voi koskettaa, jotain mitä voi yrittää kontrolloida - toisin kuin kuolemaa. Tavallaan linnun lennättäminen muistuttaa kuoleman kieltämistä ja sen kesyttämistä. Kuolemassa vainaja lähtee pois eikä palaa (paitsi ehkä unessa, harhanäyssä tai muistoissa), kun taas kesytetty lintu lentää - ja palaa.

Vaikka Helen yrittää torjua kuoleman ja surun pois tietoisuudesta, hän kuitenkin kohtaa kuoleman joka päivä, yhä uudestaan ja uudestaan, nimittäin petolinnun saalistusvietin muodossa. Hän käsittelee kuolemaa uudesta näkökulmasta: saaliseläimen kuolema on petolinnun elämä. Saalistus vertautuu suruun jopa kielellisellä tasolla:

"Surulle on oma sanansa. Menetys. Tai menettää. Englanninkieliset ilmaukset on johdettu muinaisenglannin sanasta bereafian, joka tarkoittaa riistää, ottaa pois, anastaa, ryöstää."

Romaanin lukemisen aikana paheksuin Helenin "tunteettomuutta". Mutta toisaalta, miksi ei, miksi tunteissa vellominen olisi surutyössä jotenkin ylevämpää kuin toiminnan valitseminen. Erilaiset ihmiset valitsevat erilaisia toimintastrategioita.

Kuolemaa on kautta aikain ja nykyäänkin yritetty kesyttää  ja muuntaa sitä joksikin, mitä se ei ehkä ole. Hautajaisissa kuoleman rumuus yritetään verhota kauniiseen valkoiseen arkkuun. Kuolemaa koristellaan kukilla ja korulauseilla. Hautausmailla kuolleen ruumiin katoaminen maan uumeniin tai taivaan tuuliin korvataan hautakivellä, joka säilyy iäisyyden. Monissa uskonnoissa kuoleman synnyttämä epätoivo yritetään syrjäyttää ja korvata tuonpuoleisen elämän toivolla.

Nykyaikainen lääketiede ei pysty kesyttämään tai kukistamaan kuolemaa, mutta sentään hidastamaan sitä. Nykyaikana vallitsee häkellyttävä ristiriita. Toisaalta todellinen kuolema on lakaistu pois näkyvistä ja suljettu laitoksiin, mutta samalla viihteellistetty kuolema pursuaa televisiosta ilta toisensa jälkeen kepeiden rikossarjojen muodossa. Mitä moninaisimmista lähestystavoista huolimatta kuolema on edelleen suuri mysteeri, ainakin minulle.

tiistai 2. tammikuuta 2018

Sanojen voima Kalevalassa

Käsittelen tässä blogitekstissäni sanojen maagista kykyä muokata maailmaa ja vaikuttaa ihmisiin Kalevalassa. Olen poiminut esimerkkejä voimallisesta sanankäytöstä kansalliseepoksessamme: laulaminen, liioittelu, valehtelu ja puhuvat eläimet.

Kalevalassa laulaminen näyttää tarkoittavan jotain muuta kuin nykykielessä. Laulamisen synonyymeinä pidän seuraavia: taikominen, toivottaminen, havaitseminen tai vaikuttaminen. Paikoitellen laulaminen näyttää merkitsevän samaa kuin soittaminen eli lumoamista. Kanteletta näppälevä Väinämöinen lumoaa soitollaan sekä ihmiset että metsäneläimet.

Saareen pahoja töitään paennut Lemminkäinen lumoaa laulullaan (29. runo):

"Lauloi pihlajat pihalle,
tammet keskitanhu'ille,
tammelle tasaiset oksat,
joka oksalle omenan,
omenalle kultapyörän, 
kultapyörälle käkösen"

Taikoiko Lemminkäinen kultaisen pyörän? Vai toivottiko? Halusiko laulaja nähdä kauneutta ympärillään vai taikoa maiseman kauniiksi:

"lauloi hiekat helmilöiksi,
kivet kaikki kiiltäviksi,
puut kaikki punertaviksi,
kullankarvaisiksi"

Laulamalla saa aikaiseksi myös pahaa. Kimpaantunut Väinämöinen laulaa näsäviisaan Joukahaisen suohon kilpalaulannassa. Kohdan voi tulkita joko kirjaimellisesti tai kuvainnollisesti nöyryyttämisenä. Nykysuomessa monia tunteita kuvataan vastaavanlaisesti: vajota maan rakoon häpeästä, kiehua raivosta, leijailla pilvissä onnesta, sulaa heltymyksestä, haljeta rakkaudesta, luhistua surusta, murentua pettymyksestä, suistua raiteitaan järkytyksestä. Tietääkseni nykysuomesta puuttuu "upota suohon nöyryytyksestä", mutta sitä muistuttaa "sulautua tapettiin", jolloin kadotaan näkyvistä. Joka tapauksessa psyykkinen tunnetila muuntuu monessa kielellisessä ilmaisussa fyysiseksi liikkeeksi.


Tyypillistä sanankäyttöä Kalevalassa on liioittelu. Asioita suurennellaan ja totuutta venytetään. Pohjolan häiden härkää kuvaan näin (20. runo):

"Kasvoi härkä Karjalassa,
sonni Suomessa lihosi;
ei ollut suuri eikä pieni,
olihan oikea vasikka!
Hämehessä häntä häilyi, 
pää keikkui Kemijoella;
sata syltä sarvet pitkät, 
puoltatoista turpa paksu."
      (---)
"Saanut ei paljon saalihiksi:
sata saavia lihoa,
sata syltä makkarata,
verta seisemän venettä,
kuuta kuusi tynnyriä,
noihin Pohjolan pitoihin,
Sariolan syöminkeihin."

Miksi pitää näin liioitella? Ehkä sillä hauskuutetaan kuulijoita tai mehevöitetään tarinaa tai ehkä kehutaan isäntäväkeä.


Vastaava tapa kieltää totuus on valehtelu. Pohjolan emäntä Louhi valehtelee kolme kertaa peräkkäin Lemminkäisen äidille, joka tulee kysymään poikansa kohtaloa (15. runo).

Louhi kiertelee ja kaartelee, olisiko Lemminkäinen paleltunut kuoliaaksi "uhkuhun uponnut, meren jäälle jähmettynyt" tai päätynyt pedon raatelemaksi "sutosen suuhun, karhun kauhean kitahan" vai hukkunut "koskihinko kuohuvihin, virtoihin vipajavihin". Lopulta Louhi suostuu paljastamaan, että Lemminkäinen on kosiomenoissa lähetetty Hiiden hirven hiihtoon ja kadonnut väijyessään joutsenta Tuonen mustasta joesta.

Hämmästyttävinpiin sanojen käytön muotoihin Kalevalassa kuuluvat loitsuminen ja noituminen erilaisten loitsujen ja rituaalirunojen avulla. Loitsujen avulla hallitaan mitä moninaisimpia ilmiöitä: riehuvaa tulta ja paukkuvaa pakkasta, taottavaa tulikuumaa rautaa ja käyvää olutta. Loitsuilla sairaudet paranivat ja kivut lievittyivät. Elinkeinojen harjoittamisen liittyi omat loitsunsa: karhunpyyntiin, kalastukseen, maanviljelyyn ja karjankasvatukseen.

Maanviljelijä herättää keväisen maan loitsullaan (2. runo):

"Nouse, maa, makoamasta, 
Luojan nurmi, nukkumasta!
Pane korret korttumahan
sekä varret varttumahan!"

Karhunkaataja kesyttää pedon loitsullaan (46. runo):

"Otsoseni, ainoiseni,
mesikämmen, kaunoiseni!
Lyöte maata mättähälle, 
kaunihille kalliolle,
hongat päällä huojumassa,
kuuset päällä kuulumassa!"

Nykyihmiselle loitsut tuntuvat vierailta. Mietin, mikä niiden vastine voisi olla nykyaikana. Ehkä jotain niinkin proosallista kuin luonnontieteet fysiikan lakeineen ja kemiallisine kaavoineen ja reaktioineen. Lääketieteessä parannetaan diagnoosien ja lääkkeiden avulla. Maagisen loitsun sijaan potilaalle isketään vain lääkeresepti kouraan ja passitetaan apteekkiin. Tietotekniikassa maailmaa hallitaan koodaamalla. Luonnonvoimia ei voi edelleenkään hallita, mutta sentään ennustaa meteorologialla.


Kalevalassa puhe ei ole vain ihmisten oikeus. Eepoksessa koko luonto on personoitu.Siksi Kalevalassa vilisee puhuvia eläimiä, tavaroita ja taivaankappaleita.

Elämässään epäonnistunut ja kaiken menettänyt Kullervo kysyy miekaltaan neuvoa elämänsä päättämisestä. Miekka vastaa Kullervon kysymyksiin (36. runo):

Miks' en söisi mielelläni,
söisi syyllistä lihoa, 
viallista verta joisi?
Syön lihoa syyttömänki,
juon  verta viattomanki."

Kun vastahakoinen Aino-neito oli naitu vanhalle Väinämöiselle, Aino päätti hukuttautua. Tietoa neidon kuolemasta lähti viemään jänis, joka kertoi omaisille suuresta surusta (4. runo):


"jop' on kaunis kaatununna,
tinarinta riutununna,
sortunna hopeasolki,
vyö vaskinen valahtanunna: 
mennyt lietohon merehen,
alle aavojen syvien,
sisareksi siikasille,
veikoksi ve'en kaloille."

Olen tässä blogitekstissä keskittynyt sanojen epätavalliseen, maagiseen käyttöön Kalevalassa. Luonnollisesti sanoja käytetään teoksessa myös arkipäiväisessä kommunikaatiossa. Sanojen avulla keskustellaan, kysytään ja vastataan, vaaditaan ja neuvotaan. Sanoilla kerrotaan ja muistetaan. Muistamista auttavat runomuotoisuus ja toistorakenteet.


Henkilökohtaisesti en liioittele enkä valehtele, kun sanon, että Kalevala kuuluu lempikirjoihini Kantelettaren ohella. Kalevala lumoaa minut kerta toisensa jälkeen.

keskiviikko 6. joulukuuta 2017

Keskeneräisiä ajatuksia Kalevalasta ja suomalaisuudesta

(keskeneräisestä blogitekstistä uupuu tietysti myös valokuva)

Kunnianhimoisena tavoitteenani oli kirjoittaa Suomi100-juhlan kunniaksi perusteellinen blogiteksti otsikolla "Sanojen voima Kalevalassa". Toisin kävi. Jouduin luopumaan tästä alkuperäisestä ideastani ja kirjoitan sen sijaan tämän onnettoman räpellyksen. Tähän tekstiini ei sisälly yhtä ainutta sitaattia Kalevalasta, toisin kuin olisin halunnut.

Kalevalaa tavatessani huomasin, kuinka moninaisilla tavoilla sanojen mahti ilmenee kansalliseepoksessamme. Kalevala-runomittaan kirjoitetussa kertovassa runoudessa sanoilla lumotaan, loitsitaan, manataan, lauletaan, parannetaan, tiedetään, hallitaan, muistetaan. Sanojen avulla ollaan yhteydessä toiseen ihmiseen: kehotetaan, varotetaan, houkutellaan, käsketään. Sanoilla kuvataan omia tunnetiloja: surua, pelkoa, ihastusta, mitä milloinkin. Sosiaalisissa tilanteissa sanoilla kierretään ja kaarretaan, toistetaan samaa, liioitellaan ja valehdellaan.

Ilman sanoja ihminen ei voisi Kalevalassa kuvailla kokemuksiaan luontoon uppoutumisesta. Kansalliseepoksessamme sanojen käyttö ei ole vain ihmisten oikeus. Kalevalassa myös eläimet puhuvat, samoin luonnonkappaleet . Ihminen on yhteydessä luontoon, keskustelee sen kanssa jatkuvasti.

Koska tämä teksti on pelkkä raakile, kirjoitankin nyt ranskalaisilla viivoilla, mitä tässä kohtaa olisi pitänyt sijaita eli sitaattipoimintoja seuraavista aiheista:
Sanojen voima Kalevalassa:
- liioittelu (esimerkiksi Pohjolan häiden härkä)
- valehtelu (esim. Lemminkäisen äiti kysyy Pohjan akalta, Louhelta, poikansa kohtalosta; Louhi valehtelee kerta toisensa jälkeen ennen totuuden kertomista)
- parantaminen (sanoilla parannetaan sairauksia)
- hallitseminen (kun asian synty tiedetään, sitä voidaan hallita, vrt. sairaudet)
- vaatiminen (esim. Ilmarista vaaditaan morsiamen voittamiseksi kyntämään kyinen pelto, kaatamaan Tuonen karhu)
- laulaminen (mitä kaikkea laulaminen tarkoittaa Kalevalassa? toivottamista? taikomista? vaikuttamista? vrt. Väinämöinen onnistuu laulamaan Joukahaisen suohon kilpalaulannassa! melkoinen  esimerkki sanojen voimasta)
- kertominen ja muistaminen (runomuotoisuus ja toistorakenteet helpottavat muistia)
- puhuvat eläimet ja taivaankappaleet

Jos tämä teksti olisi toteutunut alkuperäisessä muodossa, olisin tässä kohtaa ruvennut länkyttämään, onko nykyinen suomen kieli surkastunut vai rikastunut Kalevalan kielelliseen ilmaisuun verrattuna. Yleinen huolenaihehan on, kuinka suomen kieli köyhtyy köyhtymistään. Oma arvioni on, että suomi on kielenä sekä supistunut että rikastunut. Ainakin maataloussanastoa on kadonnut. Monille nykysuomalaisille ovat vieraita taina eli värttinä, lyly eli suksi, taari eli olut, korja eli reki, haahti eli laiva. Toisaalta eipä Kalevan mailla tiedetty seuraavista nykypäivän ilmiöistä hölkkäsen pölähtävää: downsiftaus, briiffaus, beatboksaus, hygge, biohakkerointi, tverkkaus, fuusio tai puhekielen darra, spedeily, läpändeerus tai uudet kuviot kuten ruokahifistely, raakaluksus tai maristelu.

Lopuksi tässä blogituherruksessa olisi ollut tarkoitus tasapainoilla asiallisen toteamisen ja moraalisaarnan välillä. Ideana oli harpata nykypäivän sanakäytön voimaan ja todeta, että sanojen voima ei ole kaikonnut mihinkään. Tässä sitten mainitsisin luettelonomaisesti, että aivan kuten Kalevalassa, sanoilla voi edelleen kertoa, kuvata, määritellä, luokitella. Sosiaalisissa yhteyksissä sanoilla voi lumota ja ilahduttaa, mutta myös nöyryyttää, alistaa, sulkea ulos ja mustamaalata. Eli olisin maininnut, että sanoja voi käyttää sekä hyvään että pahaan, kuten koulukiusaamiseen, vihapuheeseen, valemedioiden valeuutisiin ja #metoo-kampanjan kaltaisiin keinoihin. Tässä kohtaa täytyy ehdottomasti pyrkiä välttämään ylimielinen moralisointi tai jos syyllistyy moralisoinnin kuolemansyntiin, muistaisi edes katsoa peiliin ennen sitä.

Blogitekstini loppusuoralle oli ideana todeta päivänselvä tosiasia, että oma äidinkieli on tärkeä. Oma äidinkieli on ajattelun ja tunteen väline.Sitten olisin esittänyt suurenakin oivalluksena, että muistisairaus on yksi pelottavimmista taudeista, koska se kutistaa sanavarastoa ja samalla näivettää ajattelua ja persoonallisuutta. Ja ihan loppuun olisin sitten todennut toisen itsestään selvän asian eli että omaa äidinkieltään kannattaa vaalia ja olisin tarjonnut Kalevalan tankkaamista yhtenä varteenotettavana vaihtoehtona.

Jos kuitenkin olisin innostunut vielä vaan jauhamaan suomalaisuudesta, olisin kertonut, että arvostan suomalaisuudessa puhdasta luontoa, terveellistä ruokaa, terveydenhoitopalveluja, koulutusmahdollisuuksia, turvallisuutta, pyrkimystä tasa-arvoon ja sitä, ettei Suomessa tarvitse kärsiä poliittista vainoa. Ihan loppuun olisin vielä maininnut, ettei Suomen talven pimeydessä ja kylmyydessä pärjää ilman huumoria ja paljastunut, että fanitan seuraavia suomalaisia viihdeohjelmia: Siskonpeti, Ketonen ja Myllyrinne, Pelimies, Hyvät ja huonot uutiset, Noin viikon uutiset, Putous ja kulttiklassikko Muodollisesti pätevä.

Onnea 100-vuotiaalle Suomelle, suomalaisille ja suomen kielelle! 

lauantai 4. marraskuuta 2017

Elävät ja kuolleet

Tämä on jatko-osa ja päivitys edelliseen blogitekstiini "Eläville ja kuolleelle". 

Sanotaan, että sodassa ja rakkaudessa kaikki keinot ovat sallittuja. Minun mielestäni listaan pitäisi lisätä surutyö. Omassa surutyössäni isäni kuoleman jälkeen aion käydä läpi kaikki mahdolliset tunteet, ajatella kaikki mieleeni tulevat ajatukset ja kokea kaikki reaktiot, joita kehoni saa aikaan.

Tähän mennessä tunneskaalani on heitellyt laidasta laitaan: suru, pelko, kauhu, syyllisyys, katumus, pettymys, järkytys, epäusko. Edellisessä tekstissäni mainitsin yllättävänä tunnereaktiona kiitollisuudentunteen, mikä on nyt jo haihtunut. Minua on hämmästyttänyt se tosiasia, että tunteet kuollutta kohtaan voivat säilyä samoina kuin elävääkin ihmistä kohtaan. Ainakaan minun kohdallani tunteeni eivät ole mitenkään "jalostuneet" niin että tuntisin pelkästään esimerkiksi surua ja kaipausta. Kuollutta voi myös ihmetellä (miksei tehnyt vielä eläessään sitä ja tätä, miksei kertonut siitä ja siitä) ja paheksua (miksi teki niin, vaikka varoteltiin). Jos minulla herää jossain vaiheessa vihaa, inhoa tai raivoa kuollutta kohtaan, aion hyväksyä myös nämä "epäkorrektit" tunteet. Olen lukenut, että vihan tunteet kuollutta kohtaan ovat todella yleisiä. Koetaan, että kuollut on tavallaan hylännyt elävät ja jättänyt heidät kituuttamaan elämäänsä yksin täällä pallolla. (Haluan käyttää tässä tekstissä sanaa "kuollut", koska se tuntuu emotionaalisesti rehellisemmältä kuin ilmaisut "poisnukkunut" tai "edesmennyt", mitkä koen teennäisinä ja kaiken lisäksi huonona suomena).

Joku saattaa luulla, että surutyössä ainoa reaktio on itku. Eipäs muuten ole, ainakaan minun kohdallani. Tuntuu kummalliselta, että vaikka olin (olimme) paikalla isäni kuolinhetkellä, reagoin kuitenkin näillä tyypillisillä: kieltäminen, torjunta ja epäusko. Kymmenen päivän ajan kaikki tuntui selvältä, mutta sen jälkeen alkoivat epätodellisuuden tunteet ja ajantajuni vääristyi. En enää tiennyt, oliko isäni kuollut kymmenen päivää sitten, vuosi sitten, kymmenen vuotta sitten, sata vuotta sitten - vai oliko mitään edes tapahtunut. 

Ristiriitaisia tuntemuksia ilmaantui myös. Päädyin joksikin aikaan johonkin kummalliseen kvanttifysiikasta(?) lainattuun todellisuuteen, jossa hiukkanen voi olla samanaikaisesti kahdessa eri paikassa ja kaksi keskenään ristiriitaista vaihtoehtoa voi vallita samanaikaisesti. Ajattelin, että isäni on samanaikaisesti sekä elävä että kuollut. Koin, että olen samanaikaisesti sekä itseni sisäpuolella että ulkopuolella. Tuntui, että samanaikaisesti sekä uskon että en usko, tiedän ja en tiedä, näin ja en nähnyt. Nyt tämäkin vaihe on loppunut. 

Ja kyllä, tyypilliseen surutyöhön kuuluu myös sekavia aistimuksia, tuntemuksia tai ainakin epäilyksiä, että kuollut olisi jotenkin yhä läsnä, että kuollut jotenkin näkee minut. Suoranaisia näkö- tai kuuloharhoja ei ole tullut, ainakaan vielä. Jos niitä tulee jossain äärimmäisessä stressitilassa, yritän suhtautua niihin: no niin, nämä ovat minun reaktioitani, vaikka samalla tiedostan, että länsimaissa haamujen näkemistä pidetään merkkinä psykoottisuudesta, kun taas jossain muualla päin maailmaa kuolleiden näkeminen kuuluu surutyön normaaleihin kuvioihin. 

Kun menettää lähiomaisensa kuolemalle, pakostakin tulee mietittyä, jatkuuko elämä kuoleman jälkeen missään muodossa. Tarkoitan filosofista tai uskonnollista kysymystä, en neurologista muistijälkeä päässäni enkä mitään irvokasta biologista faktaa luonnon kiertokulusta. Koska en ole ateisti enkä myöskään uskovainen, en ole sulkenut mitään portteja. Huomasin vain, että minun on tunnetasolla vaikea jatkaa elämääni, jos en pidä avoinna mahdollisuutta elämän jatkumisesta jossain epäselvässä henkisessä muodossa kuoleman jälkeen.

Yllä oleva perustuu uskoon tai toiveiseen, tiedän. Toisaalta moni muukin asia tässä elämässä perustuu uskoon eli lujaan vakaumukseen ilman varmaa tietoa. Esimerkiksi se, että 70 % ihmisistä uskoo, mutta ei tiedä varmuudella, olevansa keskitasoa hieman älykkäämpi. Älykkyystestit ovat kuitenkin paljastaneet, että suurin osa ihmisistä sijoittuu älykkyysjakauman keskivaiheille eli suurin osa ihmisistä on älyllisesti keskinkertaisia. Moni ihminen uskoo, mutta ei tiedä varmuudella, olevansa keskitasoa parempi autokuski. Yllättävän moni uskoo myös olevansa keskitasoa moraalisempi, mukavampi, rehellisempi ja paremmin pukeutuva kuin muut kaduntallaajat. 

Jos nämä ihmiset haluaisivat narsististen uskomustensa tilalle varman tiedon, he menisivät Mensan älykkyystesteihin, ajokokeisiin autokoulunopettajien arvioitaviksi ja teettäisivät itsestään anonyymisti vastattavan kyselyn omasta (kuvitteellisesta tai todellisesta) moraalisesta tasostaan ja mukavuudestaan. Jos kyselyyn vastaisi vaikkapa 100 ihmistä kyseisen ihmisen elämän varrelta, usko omaan ihanuuteen saattaisi horjua hyvinkin nopeasti. Siksi on helpompi elää "uskossa". (Minun käsitykseni mukaan monet ateistit sijoittavat itseensä niitä attribuutteja, joita kristityt uskovaiset sijoittavat itsensä ulkopuoliseen Jumalaan eli uskoa kaikkitietävyyteen, kaikkivoipaisuuteen ja uskoa erehtymättömyyteen).  Jännä juttu, että narsistisen uskon pilkkaamista ja horjuttamista ei hyväksytä yleisesti, mutta sen sijaan uskonnollista uskoa voi milloin tahansa pilkata ja horjuttaa. 

Oho, pikkasen livahti sivupoluille. Minun piti tässä tekstissä kirjoittaa kuolemasta ja elämästä. Piti kirjoittaa elämäni vaikeimmasta surutyöstä eli kaverini/ystäväni itsemurhasta, mikä tapahtui jo todella monta vuotta sitten. Silloin päällimmäinen tunteeni ei ollut suru, vaan kauhu. Piti kirjoittaa myös ensimmäisen kissani kuolemasta, mutta en enää jaksa. Piti kirjoittaa mummoni kuolemasta, mutta antaa olla.

Utelias kun olen, haluaisin tietää, miltä kuoleminen tuntuu sisäisenä kokemuksena. Sen kuvitteluun ei keskinkertainen empatiakykyni riitä. Enkä usko, että kenenkään empatiakyky riittää kuolemisen prosessin kuvitteluun sisältäpäin. Ei voi käsittää sellaista, mikä on täysin oman kokemusmaailman ulkopuolella. Vähän samaan tapaan kuin ei voi käsittää nälänhädän kokemusta, jos itse on ollut pahimmillaan vain nelisen tuntia nälkäinen. 

Elävänä yritän jatkaa näitä elävien juttuja. Osa niistä tuntuu naurettavan triviaaleilta, kuten voileivän syöminen, kahvin juominen, vessassa käyminen, telkkarin töllääminen ja laskujen maksaminen. Pakko näitäkin jatkaa, en voi ruveta miksikään sfääreissä leijuvaksi henkiolennoksi. Jatkan muitakin minulle tärkeitä juttuja: kulttuuri, kissat ja uusimpana intoilun kohteena huonekasvien vimmainen hankkiminen ja hoitaminen. Elävät elävät ja varjelevat elämää. Siihen tähtään.

En halua kommentteja tähänkään tekstiin. Halusin vain kirjoittaa tämän. Tuskin kukaan edes haluaa kommentoida. Olen edelleen sitä mieltä, että kuolemasta ja surutyöstä kannattaa keskustella vain sellaisen ihmisen kanssa, jonka voi kohdata kasvokkain. Sellaisen, johon luottaa, jota arvostaa ja josta pitää. Surutyöstä minulla ei ole muuta viisasta sanottavaa kuin tämä: se pitää käydä läpi, kukin omalla tavallaan ja omalla aikataulullaan; sitä ei tarvi kiirehtiä vaan se voi kestää vaikka koko loppuelämän. 

Ps. Rivinvälien holtiton vaihtelu ei ole mikään tehokeino, vaan vahinko. Se johtuu kai siitä, että pienensin kirjasinkokoa blogitekstin kirjoittaminen jälkeen.

maanantai 23. lokakuuta 2017

Eläville ja kuolleelle

Äitini osti liput Cats-musikaaliin Hartwall arenalle jo tämän vuoden maaliskuussa. Esitys oli viime viikon lauantaina. Isäni kuoli vain muutama päivä sitä ennen. Menimme esitykseen, koska emme halunneet jättää kalliita lippuja käyttämättä.

Koska ei ole mitään järkeä edes yrittää kirjoittaa Cats-musikaalista, kirjoitan aiheesta, josta haluan kirjoittaa. Isäni kuolemasta.

Uskon ja toivon, että isäni sai hyvän kuoleman. Sairaala antoi isälle rauhallisen huoneen, lisähapen ja morfiinin. Sairaanhoitajat, lähihoitajat ja lääkärit antoivat isälleni ammattitaitonsa ja välittämisensä. Parhaan mahdollisen kuoleman antaminen on sairaalan ja länsimaisen lääketieteen viimeinen lahja kuolevalle potilaalle. Toivon, että sairaalaympäristö oli isälleni paras paikka sairastaa ja kuolla. Toivon, että isäni sai muilta potilailta ja hoitajilta kokemuksen, että sairaudet ja niiden oireet ovat hyväksyttäviä ja normaaleja, ettei niitä tarvitse hävetä ja piilotella.

Vaikka isäni kuolema oli minulle tyttärenä tietysti korvaamaton menetys, koen että isäni antoi meille omaisille viimeisinä lahjoina ainakin seuraavat:

1. me kolme lähiomaista eli äitini (ex-vaimo ja ystävä), veljeni ja minä saimme kaikki olla läsnä isäni viimeisillä hetkillä. En voi tietää, antoiko isä tämän viimeisen lahjansa tarkoituksella vai vahingossa, mutta lahjana sitä pidän. Vaikka isäni kuoleman kohtaaminen oli kokemuksena epätodellinen, järkyttävä ja pelottavakin, se oli ja tulee aina olemaan arvokas ja harvinainen kokemus. Sain kohdata isäni kuoleman näkö-, kuulo-, tunto- ja jopa hajuaistillani. Koin lähestyvän kuoleman tunteen tasolla, vaistoina ja lähes yliluonnollisina tuntemuksina (niiden sisältöä en kuitenkaan  koskaan aio kertoa julkisesti, koska yksityisasiat ovat yksityisasioita). Mittaamattoman arvokas lahja on myös se, että kaikki lähiomaiset ehtivät paikalle, vaikka emme edes asu samassa kaupungissa.

2. isäni kuolema lahjoitti tai palautti minulle kykyni itkeä. Niin moneen vuoteen en pystynyt itkemään. Kun en saanut kyyneleitä ulos, jäin tavallaan ahdistuksen vangiksi, pystyin vaivoin hengittämään. Nyt kun jälleen pystyn itkemään, olen päättänyt olla häpeämättä sitä. Jos itken julkisilla paikoilla, sittenpähän itken. Jos nolaan itseni, mitä siitä. Jollekulle toiselle kyky itkeä on päivänselvä ja arkipäiväinen asia, mutta minulle se on saavutus ja lahja.

3. koen että isäni vakava sairastuminen ja tietoisuus lähestyvästä kuolemasta sysäsi minut uuteen, parempaan elämänvaiheeseen. Pidän tätä uutta mahdollisuutta elämässäni isäni antamana lahjana ja otan sen vastaan.

4. koen että isäni kuolema lahjoitti minulle uuden näkökulman masennus- ja ahdistustaipumukseeni. Tunnen, että uusia ajatuspolkuja on avautunut kalloni sisäisessä kohinassa. Niin kammottavan kliseiseltä kuin se kuulostaakin, oivalsin että elämäni on lahja, jonka haluan pitää ja käyttää tämän lahjan parhaalla osaamallani tavalla.

Vaikka olen tässä kirjoittanut yllättävistä kiitollisuudentunteista isäni kuoleman jälkeen, pääasiassa tunteeni ovat olleet jotain ihan muuta. Järkytystä, epäuskoa ja epätodellisuudentunnetta, surua, pelkoa, kauhua, syyllisyyttä, katumusta ja kaipausta. Heti kuolemaa seuraavana päivänä kärvistelin syyllisyydentunteiden kourissa, kun kerran me omaiset emme osanneet "järjestää" isälleni yhtään parempaa kuolemaa. Vasta useiden tuntien jälkeen muistin, että ai niin, kuolemaa ei "järjestetä", kuolema vain tulee. Hautajaiset järjestetään ja sairaan hoitoa järjestetään.

Toivon, että isäni koki saaneensa meiltä omaisilta lahjana parhaat mahdolliset viimeiset kuukaudet. Ainakin kaikki auttoivat isääni jaksamisensa äärirajoilla. Käytiin katsomassa milloin missäkin sairaalassa ja milloin milläkin osastolla, tuotiin isän haluamia tuliaisia, vietiin tutkimuksiin ja leikkauksiin, oltiin henkisenä tukena ja käytännön opastajana, haettiin tavaroita isäni kotoa (lähinnä äitini), tyhjennettiin jääkaappia ja siivottiin asuntoa kerta toisensa jälkeen (lähinnä äitini), vastattiin puhelimeen ja soiteltiin ja kyseltiin, lohdutettiin ja kannustettiin, yritettiin olla kärsivällisiä vaikka isäni jääräpäisyys tuskastutti. Kaikkemme annettiin, viimeisinä lahjoina isälle. Uskon, että isäni arvosti näitä viimeisiä lahjoja ja otti ne kiitollisena vastaan. Enempää ei enää voitu antaa.

Kuolemansa isäni kuitenkin joutui kohtaamaan yksin sisäisenä kokemuksena. Me omaiset kohtasivat sen vain ulkoisesti. Jokainen kohtaa oman kuolemansa loppupeleissä yksin. Sitä kokemusta ei voi enää jakaa. Jos isäni pelkäsi ennen kuolemaansa, ainakin hänen ei tarvinut odottaa sitä liian pitkään. Tiedän, että isäni halusi jo kuolla, koska hänen elämänlaatunsa oli romahtanut nopeasti muutaman kuukauden aikana. Hänen elämänsä ei ollut enää hänen elämäänsä.

Rehellisyyden nimissä haluan myöntää, että isä-tytärsuhteemme ei ollut helppo. Suoraan sanottuna se oli helvetin vaikea. Meillä oli sekä hyviä vuosia että huonoja vuosia ja vielä erittäin vaikeita vuosia. Tulen aina toivomaan, että hyviä vuosia olisi voinut olla enemmän ja että olisimme voineet ymmärtää toisiamme paremmin. Kaikista vaikeuksista huolimatta isä on aina isä. Isäsuhde on ainutlaatuinen ja korvaamaton ihmissuhde.

Menen huomenna isäni asunnolle. Siellä käyminen kuuluu osaksi surutyötäni. Aion olla siellä yksin useita tunteja. Jos olen siellä niin sekaisin, että näen isäni haamun, sittenpähän näen. En ota siitä mitään paineita. Isäni asunnolla aion istua tuolilla jolla isäni istui, maata sohvalla jolla isäni makasi, katsoa ikkunasta maisemia joita isäni katsoi, kävellä puistossa ja merenrannalla reittejä joita isäni käveli. Hyvinä vuosinaan isäni kävi kaksi kertaa päivässä lenkillä. Hän oli myös innokas pyöräilijä. Ehkä syön kaupungilla ruoka-annoksen, jonka mausta isäni olisi pitänyt.

En halua kommentteja. Jos haluat keskustella kuolemasta tai elämästä, ole hyvä ja keskustele sellaisen ihmisen kanssa, jonka voit kohdata kasvokkain. Saat tästä ihmisestä näkö-, kuulo-, tunto- ja hajuhavainnot. Kohtaat tämän ihmisen sataprosenttisesti eli nonverbaalinen viestintä (80 %) ja verbaalinen viestintä (20 %). Blogikommentoinnissa ja muussa somekeskustelussa toisen ihmisen kohtaa lopulta vain 20 prosenttisesti (tämä on mielestäni syy, miksi "blogi-ihmissuhteet" ovat jo lähtökohtaisesti tuhoon tuomittuja yrityksiä). Blogikommentointi on tietysti myös arvokas kohtaaminen, mutta elämän ja kuoleman peruskysymyksiä kannattaa käsitellä vain sellaisen ihmisen kanssa, jonka voit nähdä (ilmeet ja eleet), kuulla (äänenpainot ja äänensävyt), tuntea (kosketus tai muu läsnäolon aistiminen) ja jopa haistaa (ihon ominaishaju, lisätyt hajusteet ja ihmisten "hajuviestit" eli feromonit; tutkimuksissa on selvinnyt että ihminen pystyy tunnistamaan ainakin uhkaan, pelkoon ja vetovoimaan liittyvät feromoni-viestit, niiden tunnistaminen tapahtuu aivoissa alitajuisesti eli ei-tietoisesti).

Yritän kirjoittaa Cats-musikaalista kokonaan erillisen tekstin joskus myöhemmin, heti kun pystyn. Silloin kirjoitan varmaankin dvd-levyn pohjalta. 


keskiviikko 4. lokakuuta 2017

Sofia Coppolan uusin elokuva

(Kuvat sivulta: Finnkino)
Jos elokuvan ohjaaja ja käsikirjoittaja on nainen, onko lopputulos naistenelokuva? Jos suurin osa näyttelijöistä on naisia, onko elokuva vielä suuremmalla syyllä naistenelokuva? Jos elokuva ottaa naisnäkökulman miesohjaajan ja mieskirjailijan alkuperäisteoksiin, ollaanko naiselokuvan ytimessä? Vai feminismin? Enpä tiedä. Koko sana "naistenelokuva" (kai se kirjoitetaan yhteen, kuten naistenvaatteet) on minulle yhtä hämärä kuin termi "lukuromaani". Romaani, joka soveltuu lukemiseen?

Joka tapauksessa Sofia Coppolan Lumotut-elokuva (The Beguiled, 2017) sijoittuu 1860-luvulle Yhdysvaltojen sisällissodan aikaan. Etelävaltiolaisessa, virginialaisessa tyttöjen sisäoppilaitoksessa asustaa johtajatar (Nicole Kidman), opettaja (Kirsten Dunst) ja muutama oppilas, jotka eivät ole paenneet sodan jylyn keskeltä.

Sisäoppilaitoksen rauha rikkoutuu, kun nuori tyttö törmää sienestysretkellään haavoittuneeseen vihollissotilaaseen (Colin Farrell). Tyttö raahaa jalkaan ammutun miehen sisäoppilaitokseen. Johtajatar poimii luodit miehen jalasta pinsetillä ja ompelee koukkuneulalla repeytyneen ihon kiinni. Sotilas jää paranemaan naisten hoitoon.


Tyttökoulun ainoana miehenä sotilas sekoittaa pakan nopeasti. Tytöt ja naiset hakeutuvat miehen seuraan kuka mistäkin syystä. Yksi haikailee kuolleen rakastettunsa perään ja etsii korviketta, yksi toivoo itselleen pelastajaa, osa haluaa testata vetovoimaansa ja montaa houkuttelee petiseura.

Tilanteet kärjistyvät. Sisäoppilaitoksen sisällä riehuva valtataistelu vetää vertoja ulkopuoliselle sodalle. Naiset liittoutuvat milloin keskenään, milloin sotilaan kanssa. Elokuvassa soditaan monella rintamalla ja kaikilla keinoilla: juonitellaan, liittoudutaan, petetään luottamus, harhautetaan, hyökätään ja jopa murhataan.


Henkilökohtaisesti minua ei kuitenkaan kiinnostanut niinkään elokuvan teema eli valtataistelu eri muodoissaan, vaan minua kiehtoi enemmän elokuvan visuaalisuus ja äänimaailma. Mielenkiinnosta kävin katsomassa elokuvan kahteen kertaan.

Elokuvan värimaailma on poikkeuksellisen vaaleasävyinen. Vaaleus kertautuu naisten leninkien hennoissa väreissä ja toistuu tyttökoulun sisustuksessa. Tuntui kuin naistet ja tytöt sulautuisivat asuinympäristöönsä. Monessa kohtauksessa vallitsee hämärä päivänvalo tai illan kynttilävalo, mikä häivyttää rajoja. Ympäröivässä luonnossa sävyt painottuvat vihreänharmaaseen. Ilmassa leijuu usein sumua. Sumu vääristää havaintoja ja peittää todellisuutta.

Elokuvan visuaalisuus hämmensi minua. Aivan kuin en olisi tiennyt, mmitä oikein katson: vanhaa öljyväreillä maalattua maisemamaalausta, valolla "maalattua" valokuvaa vai uutta elokuvaa. Monesti ihmishahmo näytti tavallaan hukkuvan luonnon keskelle. Kuvien rajaus korosti ihmisen pienuutta verrattuna puiden valtavaan kokoon. Tavallaan kuvausvalinnat jäljittelivät maatalousyhteiskunnassa elävän ihmisen kokemusmaailmaan: ihminen on vain pieni osa luontoa, ei sen keskipiste.

Elokuvan äänimaailma on erittäin hiljainen. Musiikkia on käytetty hyvin säästeliäästi. Musiikin ovat korvanneet erilaiset luonnonäänet. Linnut livertävät, tuuli humisee ja kahisuttaa puiden lehtiä. Jostain kuuluu tasaisen sirittävää ääntä (heinäsirkat? sammakot? linnut?). Miellyttävän luontoidyllin rikkoo tykkien jylinä.

Sisätiloissa naisten kengät kopisevat lautalattioilla ja hameiden kankaat kahisevat. Pidin elokuvassa sen hiljaisuudesta: ylisentimentaalista taustamusiikkia ei kaadeta katsoja päälle jatkuvalla syötöllä. Liiallinen musiikki ei edes vavahduta, vaan pelkästään kyllästyttää ja ärsyttää. Lumotut-elokuvan musiikista muistan vain "säröäänet" kaikkein dramaattisimmissa kohdissa.


Jotkut elokuvan yksityiskohdista kuitenkin mietityttivät ja nakersivat vähän elokuvan uskottavuutta. Sodanaikainen yltäkylläisyys epäilytti: kynttilöitä poltettiin kuin hygge-kirjassa, kermavaahdolla mässäiltiin ja naisten vaatekaapeista löytyi juhlahepeniä. Takerruin myös kohtaukseen, jossa jenkkisotilas huudahtaa ruokapöydässä yllättävän moderniin tyyliin: Tsiisus! Kummeksuin elokuvan ränsistymään päässyttä hyötypuutarhaa, jonka penkkejä tytöt vain epämääräisesti sohivat kuokalla kuin teeskennelläkseen kuokkimista.

Eniten oudoksutti kohtaus, jossa haavoittuneen sotilaan jalkaa ommellaan ilman puudutusta paksulla neulalla ja villalangalla(?), eikä mies värähdäkään kivusta. No, ehkä se oli menettänyt tajuntansa tai sammunut juotuaan pullollisen brandyä. Tai miksei joillakuilla voisi olla tavanomaista huomattavasti korkeampi kipukynnys, hmmm. Voi olla, että niuhotan ihan turhasta. Jos nämä yksityiskohdat sivuuttaa, Lumotut-elokuva on oikein mallikasta katsottavaa. Itse asiassa elokuva lumosi minut niin, että voisin jopa harkita dvd:n ostamista sitten myöhemmin.

Sofia Coppolan elokuvia: Virgin Suicides, Lost in Translation, Marie Antoinette ja The Bling Ring.