Sivut

keskiviikko 6. joulukuuta 2017

Keskeneräisiä ajatuksia Kalevalasta ja suomalaisuudesta

(keskeneräisestä blogitekstistä uupuu tietysti myös valokuva)

Kunnianhimoisena tavoitteenani oli kirjoittaa Suomi100-juhlan kunniaksi perusteellinen blogiteksti otsikolla "Sanojen voima Kalevalassa". Toisin kävi. Jouduin luopumaan tästä alkuperäisestä ideastani ja kirjoitan sen sijaan tämän onnettoman räpellyksen. Tähän tekstiini ei sisälly yhtä ainutta sitaattia Kalevalasta, toisin kuin olisin halunnut.

Kalevalaa tavatessani huomasin, kuinka moninaisilla tavoilla sanojen mahti ilmenee kansalliseepoksessamme. Kalevala-runomittaan kirjoitetussa kertovassa runoudessa sanoilla lumotaan, loitsitaan, manataan, lauletaan, parannetaan, tiedetään, hallitaan, muistetaan. Sanojen avulla ollaan yhteydessä toiseen ihmiseen: kehotetaan, varotetaan, houkutellaan, käsketään. Sanoilla kuvataan omia tunnetiloja: surua, pelkoa, ihastusta, mitä milloinkin. Sosiaalisissa tilanteissa sanoilla kierretään ja kaarretaan, toistetaan samaa, liioitellaan ja valehdellaan.

Ilman sanoja ihminen ei voisi Kalevalassa kuvailla kokemuksiaan luontoon uppoutumisesta. Kansalliseepoksessamme sanojen käyttö ei ole vain ihmisten oikeus. Kalevalassa myös eläimet puhuvat, samoin luonnonkappaleet . Ihminen on yhteydessä luontoon, keskustelee sen kanssa jatkuvasti.

Koska tämä teksti on pelkkä raakile, kirjoitankin nyt ranskalaisilla viivoilla, mitä tässä kohtaa olisi pitänyt sijaita eli sitaattipoimintoja seuraavista aiheista:
Sanojen voima Kalevalassa:
- liioittelu (esimerkiksi Pohjolan häiden härkä)
- valehtelu (esim. Lemminkäisen äiti kysyy Pohjan akalta, Louhelta, poikansa kohtalosta; Louhi valehtelee kerta toisensa jälkeen ennen totuuden kertomista)
- parantaminen (sanoilla parannetaan sairauksia)
- hallitseminen (kun asian synty tiedetään, sitä voidaan hallita, vrt. sairaudet)
- vaatiminen (esim. Ilmarista vaaditaan morsiamen voittamiseksi kyntämään kyinen pelto, kaatamaan Tuonen karhu)
- laulaminen (mitä kaikkea laulaminen tarkoittaa Kalevalassa? toivottamista? taikomista? vaikuttamista? vrt. Väinämöinen onnistuu laulamaan Joukahaisen suohon kilpalaulannassa! melkoinen  esimerkki sanojen voimasta)
- kertominen ja muistaminen (runomuotoisuus ja toistorakenteet helpottavat muistia)
- puhuvat eläimet ja taivaankappaleet

Jos tämä teksti olisi toteutunut alkuperäisessä muodossa, olisin tässä kohtaa ruvennut länkyttämään, onko nykyinen suomen kieli surkastunut vai rikastunut Kalevalan kielelliseen ilmaisuun verrattuna. Yleinen huolenaihehan on, kuinka suomen kieli köyhtyy köyhtymistään. Oma arvioni on, että suomi on kielenä sekä supistunut että rikastunut. Ainakin maataloussanastoa on kadonnut. Monille nykysuomalaisille ovat vieraita taina eli värttinä, lyly eli suksi, taari eli olut, korja eli reki, haahti eli laiva. Toisaalta eipä Kalevan mailla tiedetty seuraavista nykypäivän ilmiöistä hölkkäsen pölähtävää: downsiftaus, briiffaus, beatboksaus, hygge, biohakkerointi, tverkkaus, fuusio tai puhekielen darra, spedeily, läpändeerus tai uudet kuviot kuten ruokahifistely, raakaluksus tai maristelu.

Lopuksi tässä blogituherruksessa olisi ollut tarkoitus tasapainoilla asiallisen toteamisen ja moraalisaarnan välillä. Ideana oli harpata nykypäivän sanakäytön voimaan ja todeta, että sanojen voima ei ole kaikonnut mihinkään. Tässä sitten mainitsisin luettelonomaisesti, että aivan kuten Kalevalassa, sanoilla voi edelleen kertoa, kuvata, määritellä, luokitella. Sosiaalisissa yhteyksissä sanoilla voi lumota ja ilahduttaa, mutta myös nöyryyttää, alistaa, sulkea ulos ja mustamaalata. Eli olisin maininnut, että sanoja voi käyttää sekä hyvään että pahaan, kuten koulukiusaamiseen, vihapuheeseen, valemedioiden valeuutisiin ja #metoo-kampanjan kaltaisiin keinoihin. Tässä kohtaa täytyy ehdottomasti pyrkiä välttämään ylimielinen moralisointi tai jos syyllistyy moralisoinnin kuolemansyntiin, muistaisi edes katsoa peiliin ennen sitä.

Blogitekstini loppusuoralle oli ideana todeta päivänselvä tosiasia, että oma äidinkieli on tärkeä. Oma äidinkieli on ajattelun ja tunteen väline.Sitten olisin esittänyt suurenakin oivalluksena, että muistisairaus on yksi pelottavimmista taudeista, koska se kutistaa sanavarastoa ja samalla näivettää ajattelua ja persoonallisuutta. Ja ihan loppuun olisin sitten todennut toisen itsestään selvän asian eli että omaa äidinkieltään kannattaa vaalia ja olisin tarjonnut Kalevalan tankkaamista yhtenä varteenotettavana vaihtoehtona.

Jos kuitenkin olisin innostunut vielä vaan jauhamaan suomalaisuudesta, olisin kertonut, että arvostan suomalaisuudessa puhdasta luontoa, terveellistä ruokaa, terveydenhoitopalveluja, koulutusmahdollisuuksia, turvallisuutta, pyrkimystä tasa-arvoon ja sitä, ettei Suomessa tarvitse kärsiä poliittista vainoa. Ihan loppuun olisin vielä maininnut, ettei Suomen talven pimeydessä ja kylmyydessä pärjää ilman huumoria ja paljastunut, että fanitan seuraavia suomalaisia viihdeohjelmia: Siskonpeti, Ketonen ja Myllyrinne, Pelimies, Hyvät ja huonot uutiset, Noin viikon uutiset, Putous ja kulttiklassikko Muodollisesti pätevä.

Onnea 100-vuotiaalle Suomelle, suomalaisille ja suomen kielelle! 

lauantai 4. marraskuuta 2017

Elävät ja kuolleet

Tämä on jatko-osa ja päivitys edelliseen blogitekstiini "Eläville ja kuolleelle". 

Sanotaan, että sodassa ja rakkaudessa kaikki keinot ovat sallittuja. Minun mielestäni listaan pitäisi lisätä surutyö. Omassa surutyössäni isäni kuoleman jälkeen aion käydä läpi kaikki mahdolliset tunteet, ajatella kaikki mieleeni tulevat ajatukset ja kokea kaikki reaktiot, joita kehoni saa aikaan.

Tähän mennessä tunneskaalani on heitellyt laidasta laitaan: suru, pelko, kauhu, syyllisyys, katumus, pettymys, järkytys, epäusko. Edellisessä tekstissäni mainitsin yllättävänä tunnereaktiona kiitollisuudentunteen, mikä on nyt jo haihtunut. Minua on hämmästyttänyt se tosiasia, että tunteet kuollutta kohtaan voivat säilyä samoina kuin elävääkin ihmistä kohtaan. Ainakaan minun kohdallani tunteeni eivät ole mitenkään "jalostuneet" niin että tuntisin pelkästään esimerkiksi surua ja kaipausta. Kuollutta voi myös ihmetellä (miksei tehnyt vielä eläessään sitä ja tätä, miksei kertonut siitä ja siitä) ja paheksua (miksi teki niin, vaikka varoteltiin). Jos minulla herää jossain vaiheessa vihaa, inhoa tai raivoa kuollutta kohtaan, aion hyväksyä myös nämä "epäkorrektit" tunteet. Olen lukenut, että vihan tunteet kuollutta kohtaan ovat todella yleisiä. Koetaan, että kuollut on tavallaan hylännyt elävät ja jättänyt heidät kituuttamaan elämäänsä yksin täällä pallolla. (Haluan käyttää tässä tekstissä sanaa "kuollut", koska se tuntuu emotionaalisesti rehellisemmältä kuin ilmaisut "poisnukkunut" tai "edesmennyt", mitkä koen teennäisinä ja kaiken lisäksi huonona suomena).

Joku saattaa luulla, että surutyössä ainoa reaktio on itku. Eipäs muuten ole, ainakaan minun kohdallani. Tuntuu kummalliselta, että vaikka olin (olimme) paikalla isäni kuolinhetkellä, reagoin kuitenkin näillä tyypillisillä: kieltäminen, torjunta ja epäusko. Kymmenen päivän ajan kaikki tuntui selvältä, mutta sen jälkeen alkoivat epätodellisuuden tunteet ja ajantajuni vääristyi. En enää tiennyt, oliko isäni kuollut kymmenen päivää sitten, vuosi sitten, kymmenen vuotta sitten, sata vuotta sitten - vai oliko mitään edes tapahtunut. 

Ristiriitaisia tuntemuksia ilmaantui myös. Päädyin joksikin aikaan johonkin kummalliseen kvanttifysiikasta(?) lainattuun todellisuuteen, jossa hiukkanen voi olla samanaikaisesti kahdessa eri paikassa ja kaksi keskenään ristiriitaista vaihtoehtoa voi vallita samanaikaisesti. Ajattelin, että isäni on samanaikaisesti sekä elävä että kuollut. Koin, että olen samanaikaisesti sekä itseni sisäpuolella että ulkopuolella. Tuntui, että samanaikaisesti sekä uskon että en usko, tiedän ja en tiedä, näin ja en nähnyt. Nyt tämäkin vaihe on loppunut. 

Ja kyllä, tyypilliseen surutyöhön kuuluu myös sekavia aistimuksia, tuntemuksia tai ainakin epäilyksiä, että kuollut olisi jotenkin yhä läsnä, että kuollut jotenkin näkee minut. Suoranaisia näkö- tai kuuloharhoja ei ole tullut, ainakaan vielä. Jos niitä tulee jossain äärimmäisessä stressitilassa, yritän suhtautua niihin: no niin, nämä ovat minun reaktioitani, vaikka samalla tiedostan, että länsimaissa haamujen näkemistä pidetään merkkinä psykoottisuudesta, kun taas jossain muualla päin maailmaa kuolleiden näkeminen kuuluu surutyön normaaleihin kuvioihin. 

Kun menettää lähiomaisensa kuolemalle, pakostakin tulee mietittyä, jatkuuko elämä kuoleman jälkeen missään muodossa. Tarkoitan filosofista tai uskonnollista kysymystä, en neurologista muistijälkeä päässäni enkä mitään irvokasta biologista faktaa luonnon kiertokulusta. Koska en ole ateisti enkä myöskään uskovainen, en ole sulkenut mitään portteja. Huomasin vain, että minun on tunnetasolla vaikea jatkaa elämääni, jos en pidä avoinna mahdollisuutta elämän jatkumisesta jossain epäselvässä henkisessä muodossa kuoleman jälkeen.

Yllä oleva perustuu uskoon tai toiveiseen, tiedän. Toisaalta moni muukin asia tässä elämässä perustuu uskoon eli lujaan vakaumukseen ilman varmaa tietoa. Esimerkiksi se, että 70 % ihmisistä uskoo, mutta ei tiedä varmuudella, olevansa keskitasoa hieman älykkäämpi. Älykkyystestit ovat kuitenkin paljastaneet, että suurin osa ihmisistä sijoittuu älykkyysjakauman keskivaiheille eli suurin osa ihmisistä on älyllisesti keskinkertaisia. Moni ihminen uskoo, mutta ei tiedä varmuudella, olevansa keskitasoa parempi autokuski. Yllättävän moni uskoo myös olevansa keskitasoa moraalisempi, mukavampi, rehellisempi ja paremmin pukeutuva kuin muut kaduntallaajat. 

Jos nämä ihmiset haluaisivat narsististen uskomustensa tilalle varman tiedon, he menisivät Mensan älykkyystesteihin, ajokokeisiin autokoulunopettajien arvioitaviksi ja teettäisivät itsestään anonyymisti vastattavan kyselyn omasta (kuvitteellisesta tai todellisesta) moraalisesta tasostaan ja mukavuudestaan. Jos kyselyyn vastaisi vaikkapa 100 ihmistä kyseisen ihmisen elämän varrelta, usko omaan ihanuuteen saattaisi horjua hyvinkin nopeasti. Siksi on helpompi elää "uskossa". (Minun käsitykseni mukaan monet ateistit sijoittavat itseensä niitä attribuutteja, joita kristityt uskovaiset sijoittavat itsensä ulkopuoliseen Jumalaan eli uskoa kaikkitietävyyteen, kaikkivoipaisuuteen ja uskoa erehtymättömyyteen).  Jännä juttu, että narsistisen uskon pilkkaamista ja horjuttamista ei hyväksytä yleisesti, mutta sen sijaan uskonnollista uskoa voi milloin tahansa pilkata ja horjuttaa. 

Oho, pikkasen livahti sivupoluille. Minun piti tässä tekstissä kirjoittaa kuolemasta ja elämästä. Piti kirjoittaa elämäni vaikeimmasta surutyöstä eli kaverini/ystäväni itsemurhasta, mikä tapahtui jo todella monta vuotta sitten. Silloin päällimmäinen tunteeni ei ollut suru, vaan kauhu. Piti kirjoittaa myös ensimmäisen kissani kuolemasta, mutta en enää jaksa. Piti kirjoittaa mummoni kuolemasta, mutta antaa olla.

Utelias kun olen, haluaisin tietää, miltä kuoleminen tuntuu sisäisenä kokemuksena. Sen kuvitteluun ei keskinkertainen empatiakykyni riitä. Enkä usko, että kenenkään empatiakyky riittää kuolemisen prosessin kuvitteluun sisältäpäin. Ei voi käsittää sellaista, mikä on täysin oman kokemusmaailman ulkopuolella. Vähän samaan tapaan kuin ei voi käsittää nälänhädän kokemusta, jos itse on ollut pahimmillaan vain nelisen tuntia nälkäinen. 

Elävänä yritän jatkaa näitä elävien juttuja. Osa niistä tuntuu naurettavan triviaaleilta, kuten voileivän syöminen, kahvin juominen, vessassa käyminen, telkkarin töllääminen ja laskujen maksaminen. Pakko näitäkin jatkaa, en voi ruveta miksikään sfääreissä leijuvaksi henkiolennoksi. Jatkan muitakin minulle tärkeitä juttuja: kulttuuri, kissat ja uusimpana intoilun kohteena huonekasvien vimmainen hankkiminen ja hoitaminen. Elävät elävät ja varjelevat elämää. Siihen tähtään.

En halua kommentteja tähänkään tekstiin. Halusin vain kirjoittaa tämän. Tuskin kukaan edes haluaa kommentoida. Olen edelleen sitä mieltä, että kuolemasta ja surutyöstä kannattaa keskustella vain sellaisen ihmisen kanssa, jonka voi kohdata kasvokkain. Sellaisen, johon luottaa, jota arvostaa ja josta pitää. Surutyöstä minulla ei ole muuta viisasta sanottavaa kuin tämä: se pitää käydä läpi, kukin omalla tavallaan ja omalla aikataulullaan; sitä ei tarvi kiirehtiä vaan se voi kestää vaikka koko loppuelämän. 

Ps. Rivinvälien holtiton vaihtelu ei ole mikään tehokeino, vaan vahinko. Se johtuu kai siitä, että pienensin kirjasinkokoa blogitekstin kirjoittaminen jälkeen.

maanantai 23. lokakuuta 2017

Eläville ja kuolleelle

Äitini osti liput Cats-musikaaliin Hartwall arenalle jo tämän vuoden maaliskuussa. Esitys oli viime viikon lauantaina. Isäni kuoli vain muutama päivä sitä ennen. Menimme esitykseen, koska emme halunneet jättää kalliita lippuja käyttämättä.

Koska ei ole mitään järkeä edes yrittää kirjoittaa Cats-musikaalista, kirjoitan aiheesta, josta haluan kirjoittaa. Isäni kuolemasta.

Uskon ja toivon, että isäni sai hyvän kuoleman. Sairaala antoi isälle rauhallisen huoneen, lisähapen ja morfiinin. Sairaanhoitajat, lähihoitajat ja lääkärit antoivat isälleni ammattitaitonsa ja välittämisensä. Parhaan mahdollisen kuoleman antaminen on sairaalan ja länsimaisen lääketieteen viimeinen lahja kuolevalle potilaalle. Toivon, että sairaalaympäristö oli isälleni paras paikka sairastaa ja kuolla. Toivon, että isäni sai muilta potilailta ja hoitajilta kokemuksen, että sairaudet ja niiden oireet ovat hyväksyttäviä ja normaaleja, ettei niitä tarvitse hävetä ja piilotella.

Vaikka isäni kuolema oli minulle tyttärenä tietysti korvaamaton menetys, koen että isäni antoi meille omaisille viimeisinä lahjoina ainakin seuraavat:

1. me kolme lähiomaista eli äitini (ex-vaimo ja ystävä), veljeni ja minä saimme kaikki olla läsnä isäni viimeisillä hetkillä. En voi tietää, antoiko isä tämän viimeisen lahjansa tarkoituksella vai vahingossa, mutta lahjana sitä pidän. Vaikka isäni kuoleman kohtaaminen oli kokemuksena epätodellinen, järkyttävä ja pelottavakin, se oli ja tulee aina olemaan arvokas ja harvinainen kokemus. Sain kohdata isäni kuoleman näkö-, kuulo-, tunto- ja jopa hajuaistillani. Koin lähestyvän kuoleman tunteen tasolla, vaistoina ja lähes yliluonnollisina tuntemuksina (niiden sisältöä en kuitenkaan  koskaan aio kertoa julkisesti, koska yksityisasiat ovat yksityisasioita). Mittaamattoman arvokas lahja on myös se, että kaikki lähiomaiset ehtivät paikalle, vaikka emme edes asu samassa kaupungissa.

2. isäni kuolema lahjoitti tai palautti minulle kykyni itkeä. Niin moneen vuoteen en pystynyt itkemään. Kun en saanut kyyneleitä ulos, jäin tavallaan ahdistuksen vangiksi, pystyin vaivoin hengittämään. Nyt kun jälleen pystyn itkemään, olen päättänyt olla häpeämättä sitä. Jos itken julkisilla paikoilla, sittenpähän itken. Jos nolaan itseni, mitä siitä. Jollekulle toiselle kyky itkeä on päivänselvä ja arkipäiväinen asia, mutta minulle se on saavutus ja lahja.

3. koen että isäni vakava sairastuminen ja tietoisuus lähestyvästä kuolemasta sysäsi minut uuteen, parempaan elämänvaiheeseen. Pidän tätä uutta mahdollisuutta elämässäni isäni antamana lahjana ja otan sen vastaan.

4. koen että isäni kuolema lahjoitti minulle uuden näkökulman masennus- ja ahdistustaipumukseeni. Tunnen, että uusia ajatuspolkuja on avautunut kalloni sisäisessä kohinassa. Niin kammottavan kliseiseltä kuin se kuulostaakin, oivalsin että elämäni on lahja, jonka haluan pitää ja käyttää tämän lahjan parhaalla osaamallani tavalla.

Vaikka olen tässä kirjoittanut yllättävistä kiitollisuudentunteista isäni kuoleman jälkeen, pääasiassa tunteeni ovat olleet jotain ihan muuta. Järkytystä, epäuskoa ja epätodellisuudentunnetta, surua, pelkoa, kauhua, syyllisyyttä, katumusta ja kaipausta. Heti kuolemaa seuraavana päivänä kärvistelin syyllisyydentunteiden kourissa, kun kerran me omaiset emme osanneet "järjestää" isälleni yhtään parempaa kuolemaa. Vasta useiden tuntien jälkeen muistin, että ai niin, kuolemaa ei "järjestetä", kuolema vain tulee. Hautajaiset järjestetään ja sairaan hoitoa järjestetään.

Toivon, että isäni koki saaneensa meiltä omaisilta lahjana parhaat mahdolliset viimeiset kuukaudet. Ainakin kaikki auttoivat isääni jaksamisensa äärirajoilla. Käytiin katsomassa milloin missäkin sairaalassa ja milloin milläkin osastolla, tuotiin isän haluamia tuliaisia, vietiin tutkimuksiin ja leikkauksiin, oltiin henkisenä tukena ja käytännön opastajana, haettiin tavaroita isäni kotoa (lähinnä äitini), tyhjennettiin jääkaappia ja siivottiin asuntoa kerta toisensa jälkeen (lähinnä äitini), vastattiin puhelimeen ja soiteltiin ja kyseltiin, lohdutettiin ja kannustettiin, yritettiin olla kärsivällisiä vaikka isäni jääräpäisyys tuskastutti. Kaikkemme annettiin, viimeisinä lahjoina isälle. Uskon, että isäni arvosti näitä viimeisiä lahjoja ja otti ne kiitollisena vastaan. Enempää ei enää voitu antaa.

Kuolemansa isäni kuitenkin joutui kohtaamaan yksin sisäisenä kokemuksena. Me omaiset kohtasivat sen vain ulkoisesti. Jokainen kohtaa oman kuolemansa loppupeleissä yksin. Sitä kokemusta ei voi enää jakaa. Jos isäni pelkäsi ennen kuolemaansa, ainakin hänen ei tarvinut odottaa sitä liian pitkään. Tiedän, että isäni halusi jo kuolla, koska hänen elämänlaatunsa oli romahtanut nopeasti muutaman kuukauden aikana. Hänen elämänsä ei ollut enää hänen elämäänsä.

Rehellisyyden nimissä haluan myöntää, että isä-tytärsuhteemme ei ollut helppo. Suoraan sanottuna se oli helvetin vaikea. Meillä oli sekä hyviä vuosia että huonoja vuosia ja vielä erittäin vaikeita vuosia. Tulen aina toivomaan, että hyviä vuosia olisi voinut olla enemmän ja että olisimme voineet ymmärtää toisiamme paremmin. Kaikista vaikeuksista huolimatta isä on aina isä. Isäsuhde on ainutlaatuinen ja korvaamaton ihmissuhde.

Menen huomenna isäni asunnolle. Siellä käyminen kuuluu osaksi surutyötäni. Aion olla siellä yksin useita tunteja. Jos olen siellä niin sekaisin, että näen isäni haamun, sittenpähän näen. En ota siitä mitään paineita. Isäni asunnolla aion istua tuolilla jolla isäni istui, maata sohvalla jolla isäni makasi, katsoa ikkunasta maisemia joita isäni katsoi, kävellä puistossa ja merenrannalla reittejä joita isäni käveli. Hyvinä vuosinaan isäni kävi kaksi kertaa päivässä lenkillä. Hän oli myös innokas pyöräilijä. Ehkä syön kaupungilla ruoka-annoksen, jonka mausta isäni olisi pitänyt.

En halua kommentteja. Jos haluat keskustella kuolemasta tai elämästä, ole hyvä ja keskustele sellaisen ihmisen kanssa, jonka voit kohdata kasvokkain. Saat tästä ihmisestä näkö-, kuulo-, tunto- ja hajuhavainnot. Kohtaat tämän ihmisen sataprosenttisesti eli nonverbaalinen viestintä (80 %) ja verbaalinen viestintä (20 %). Blogikommentoinnissa ja muussa somekeskustelussa toisen ihmisen kohtaa lopulta vain 20 prosenttisesti (tämä on mielestäni syy, miksi "blogi-ihmissuhteet" ovat jo lähtökohtaisesti tuhoon tuomittuja yrityksiä). Blogikommentointi on tietysti myös arvokas kohtaaminen, mutta elämän ja kuoleman peruskysymyksiä kannattaa käsitellä vain sellaisen ihmisen kanssa, jonka voit nähdä (ilmeet ja eleet), kuulla (äänenpainot ja äänensävyt), tuntea (kosketus tai muu läsnäolon aistiminen) ja jopa haistaa (ihon ominaishaju, lisätyt hajusteet ja ihmisten "hajuviestit" eli feromonit; tutkimuksissa on selvinnyt että ihminen pystyy tunnistamaan ainakin uhkaan, pelkoon ja vetovoimaan liittyvät feromoni-viestit, niiden tunnistaminen tapahtuu aivoissa alitajuisesti eli ei-tietoisesti).

Yritän kirjoittaa Cats-musikaalista kokonaan erillisen tekstin joskus myöhemmin, heti kun pystyn. Silloin kirjoitan varmaankin dvd-levyn pohjalta. 


keskiviikko 4. lokakuuta 2017

Sofia Coppolan uusin elokuva

(Kuvat sivulta: Finnkino)
Jos elokuvan ohjaaja ja käsikirjoittaja on nainen, onko lopputulos naistenelokuva? Jos suurin osa näyttelijöistä on naisia, onko elokuva vielä suuremmalla syyllä naistenelokuva? Jos elokuva ottaa naisnäkökulman miesohjaajan ja mieskirjailijan alkuperäisteoksiin, ollaanko naiselokuvan ytimessä? Vai feminismin? Enpä tiedä. Koko sana "naistenelokuva" (kai se kirjoitetaan yhteen, kuten naistenvaatteet) on minulle yhtä hämärä kuin termi "lukuromaani". Romaani, joka soveltuu lukemiseen?

Joka tapauksessa Sofia Coppolan Lumotut-elokuva (The Beguiled, 2017) sijoittuu 1860-luvulle Yhdysvaltojen sisällissodan aikaan. Etelävaltiolaisessa, virginialaisessa tyttöjen sisäoppilaitoksessa asustaa johtajatar (Nicole Kidman), opettaja (Kirsten Dunst) ja muutama oppilas, jotka eivät ole paenneet sodan jylyn keskeltä.

Sisäoppilaitoksen rauha rikkoutuu, kun nuori tyttö törmää sienestysretkellään haavoittuneeseen vihollissotilaaseen (Colin Farrell). Tyttö raahaa jalkaan ammutun miehen sisäoppilaitokseen. Johtajatar poimii luodit miehen jalasta pinsetillä ja ompelee koukkuneulalla repeytyneen ihon kiinni. Sotilas jää paranemaan naisten hoitoon.


Tyttökoulun ainoana miehenä sotilas sekoittaa pakan nopeasti. Tytöt ja naiset hakeutuvat miehen seuraan kuka mistäkin syystä. Yksi haikailee kuolleen rakastettunsa perään ja etsii korviketta, yksi toivoo itselleen pelastajaa, osa haluaa testata vetovoimaansa ja montaa houkuttelee petiseura.

Tilanteet kärjistyvät. Sisäoppilaitoksen sisällä riehuva valtataistelu vetää vertoja ulkopuoliselle sodalle. Naiset liittoutuvat milloin keskenään, milloin sotilaan kanssa. Elokuvassa soditaan monella rintamalla ja kaikilla keinoilla: juonitellaan, liittoudutaan, petetään luottamus, harhautetaan, hyökätään ja jopa murhataan.


Henkilökohtaisesti minua ei kuitenkaan kiinnostanut niinkään elokuvan teema eli valtataistelu eri muodoissaan, vaan minua kiehtoi enemmän elokuvan visuaalisuus ja äänimaailma. Mielenkiinnosta kävin katsomassa elokuvan kahteen kertaan.

Elokuvan värimaailma on poikkeuksellisen vaaleasävyinen. Vaaleus kertautuu naisten leninkien hennoissa väreissä ja toistuu tyttökoulun sisustuksessa. Tuntui kuin naistet ja tytöt sulautuisivat asuinympäristöönsä. Monessa kohtauksessa vallitsee hämärä päivänvalo tai illan kynttilävalo, mikä häivyttää rajoja. Ympäröivässä luonnossa sävyt painottuvat vihreänharmaaseen. Ilmassa leijuu usein sumua. Sumu vääristää havaintoja ja peittää todellisuutta.

Elokuvan visuaalisuus hämmensi minua. Aivan kuin en olisi tiennyt, mmitä oikein katson: vanhaa öljyväreillä maalattua maisemamaalausta, valolla "maalattua" valokuvaa vai uutta elokuvaa. Monesti ihmishahmo näytti tavallaan hukkuvan luonnon keskelle. Kuvien rajaus korosti ihmisen pienuutta verrattuna puiden valtavaan kokoon. Tavallaan kuvausvalinnat jäljittelivät maatalousyhteiskunnassa elävän ihmisen kokemusmaailmaan: ihminen on vain pieni osa luontoa, ei sen keskipiste.

Elokuvan äänimaailma on erittäin hiljainen. Musiikkia on käytetty hyvin säästeliäästi. Musiikin ovat korvanneet erilaiset luonnonäänet. Linnut livertävät, tuuli humisee ja kahisuttaa puiden lehtiä. Jostain kuuluu tasaisen sirittävää ääntä (heinäsirkat? sammakot? linnut?). Miellyttävän luontoidyllin rikkoo tykkien jylinä.

Sisätiloissa naisten kengät kopisevat lautalattioilla ja hameiden kankaat kahisevat. Pidin elokuvassa sen hiljaisuudesta: ylisentimentaalista taustamusiikkia ei kaadeta katsoja päälle jatkuvalla syötöllä. Liiallinen musiikki ei edes vavahduta, vaan pelkästään kyllästyttää ja ärsyttää. Lumotut-elokuvan musiikista muistan vain "säröäänet" kaikkein dramaattisimmissa kohdissa.


Jotkut elokuvan yksityiskohdista kuitenkin mietityttivät ja nakersivat vähän elokuvan uskottavuutta. Sodanaikainen yltäkylläisyys epäilytti: kynttilöitä poltettiin kuin hygge-kirjassa, kermavaahdolla mässäiltiin ja naisten vaatekaapeista löytyi juhlahepeniä. Takerruin myös kohtaukseen, jossa jenkkisotilas huudahtaa ruokapöydässä yllättävän moderniin tyyliin: Tsiisus! Kummeksuin elokuvan ränsistymään päässyttä hyötypuutarhaa, jonka penkkejä tytöt vain epämääräisesti sohivat kuokalla kuin teeskennelläkseen kuokkimista.

Eniten oudoksutti kohtaus, jossa haavoittuneen sotilaan jalkaa ommellaan ilman puudutusta paksulla neulalla ja villalangalla(?), eikä mies värähdäkään kivusta. No, ehkä se oli menettänyt tajuntansa tai sammunut juotuaan pullollisen brandyä. Tai miksei joillakuilla voisi olla tavanomaista huomattavasti korkeampi kipukynnys, hmmm. Voi olla, että niuhotan ihan turhasta. Jos nämä yksityiskohdat sivuuttaa, Lumotut-elokuva on oikein mallikasta katsottavaa. Itse asiassa elokuva lumosi minut niin, että voisin jopa harkita dvd:n ostamista sitten myöhemmin.

Sofia Coppolan elokuvia: Virgin Suicides, Lost in Translation, Marie Antoinette ja The Bling Ring.

maanantai 18. syyskuuta 2017

Tulkinnan vaikeudesta Valokuvataiteen museossa

(Kuvat sivulta: Suomen Valokuvataiteen museo)

Kun olin ensimmäistä kertaa katsomassa Francesca Woodmanin valokuvanäyttelyä Enkelinä olemisesta - On Being an Angel, feministinen tulkinta alkoi pyöriä mielessäni:

Alaston nainen ei mahdu kuvaan. Nainen pursuaa yli rajojen. Nainen on niin suuri, ettei häntä voi rajata pieneen kuvaan. Nainen kokee, ettei hän edes halua mahtua hänelle annettuun tilaan yhteiskunnassa.

Alaston nainen on sullottu lasiseen arkkuun. Nainen yrittää vapautua arkusta. Nainen takoo päätään lasikattoon, kirjaimellisesti.


Nainen on piiloutunut tapetin taakse. Nainen ei saa näkyä. Nainen ei saa kuulua. Näin ajatellaan yhä edelleen monessa maailman kolkassa.

Alaston nainen on yksin hylätyssä ja ränsistyneessä ympäristössä. Olosuhteet ovat häntä vastaan. Nainen ei voi elää viallisessa ympäristössä, mutta hän ei pääse poiskaan. Nainen on ympäristönsä ja aikakautensa vanki. Niin on tietysti mieskin, mutta miehillä on aina ollut enemmän liikkumatilaa, kirjaimellisesti.

Alastoman naisen vartaloa on runneltu. Hänen ihoonsa on nipistetty pyykkipoikia. Hänen jalkoihinsa on kieritetty teippiä niin kireälle, että liha pursuaa. Mutta ainahan naisen vartaloa muokattu, milloin korsetein, milloin laihdutuskuurein. Naisen vartalo ei koskaan kelpaa. Nainen ei ole koskaan tyytyväinen omaan vartaloonsa.


Yllä olevat surkastuneet lauseeni ovat esimerkkejä mahdollisista feministisistä tulkinnoistani. Kun kävin näyttelyssä toista kertaa, feministinen lähestymistapa alkoi tuntua keinotekoiselta ja ja vastenmielisen väkivaltaiselta.

Sen sijaan että yrittäisin survoa valokuvaajaa johonkin ideologiseen kehikkoon, haluan uskoa valokuvien heijastavan taiteilijan yksilöllistä, psyykkistä todellisuutta. Kuvausympäristöjen voi olettaa heijastavan valokuvaajan mielenmaisemaa. Lähes kaikki kuvat on otettu rähjäisissä ympäristöissä, hylätyissä rakennuksissa, joissa seinälaastit murenevat, tapetit kupruilevat ja lattioilla lojuu kaikenlaista törkyä.

Valokuvien rajaus on aina jotenkin nyrjähtänyt, tahallisen vinksahtanut. Enkeliaiheisissa valokuvissa etualalle työntyy alastoman naisen rinnat, naisen suu on avautunut huutoon, mutta suurimman osan taustasta täyttää lattialaudoitus ja seinää vasten unohtunut sateenvarjo. Kuvissa on aina jotain ylimääräistä, jotain outoa, vähintään kuvat ovat sumeita, heilahtaneita.

Useimmat valokuvat koen tunnelmaltaan uhkaavina. Mustavalkoisuus, hämäryys, epäselvyys. Hulluus(?), sekavuus, mielettömyys. Pelko, kauhu, epätietoisuus. En hahmota, mitä kuvissa tapahtuu. Se kauhistuttaa minua.


Turhauttavaa. Tulkintani valokuvista psyykkisinä tiloina alkaa tuntua yhtä typerältä ja teennäiseltä kuin feministinen tulkintavaihtoehtokin. Mitä psyykkisiä tiloja edes tarkoitan? En osaa sanoa muuta kuin yksi teossarja on nimetty Itsepetokseksi, toinen on otsikoitu Joutsenlauluksi. En edes tiedä, milloin joutsenet laulavat, paritellessaan vai kuollessaan?

Miksi en voi vain katsoa valokuvia kuvia, ottaa ne sellaisenaan? Miksi taidenäyttelyn teoksia ei voisi katsoa samalla tavalla kuin katson merenrantaa, vain katsoa, ei edes yrittää ymmärtää?

Tunnen itseni idiootiksi. Paras tapa kompensoida epäilykset omasta aivorajoittuneisuudestaan, on sivistyssanojen käytön räjähdysmäinen lisääminen. Nekin joudun lunttaamaan näyttelyn esittelytekstistä: surrealismi, klaustrofobia.. Loput vedän lonkalta: impressionismi, ekspressionismi, dadaismi, futurismi, pointillismi, voyerismi. Huumoriin vetoaminen hieman lievittää ahdistustani, mutta ei poista sitä. Ehkä menen vielä kolmannen kerran näyttelyyn, ehkä silloin sisäistän kaiken. Tai sitten vain katson, ja hyväksyn taiteen mysteerin.

Francesca Woodman: Enkelinä olemisesta - On Being an Angel
(Suomen Valokuvataiteen museo, Helsinki, 24.8. - 15.10.2017)

(Tiedoksi: Jätin tarkoituksella julkaisematta tässä blogitekstissä kaikki alastomuutta sisältävät kuvat, koska en halua ottaa riskiä, että joku saattaa tulkita ne pornografiaksi. Itse pidän näyttelyn valokuvia taidevalokuvina.)

maanantai 28. elokuuta 2017

Todellisuus ja epätodellisuus Kiasmassa

Jos yksi taiteen tehtävistä on laittaa ajattelemaan, se toteutui ainakin minun kohdallani Kiasman Ars17 -nykytaidenäyttelyssä Helsingissä. Olen käynyt tässä näyttelyssä jo viitisen kertaa museokortilla, enkä vieläkään voin väittää ymmärtäväni sitä - ja hyvä niin. 

Käsittelen tässä blogitekstissäni lähinnä kolmea videoteosta Ars17 -näyttelystä. Valitsin nämä teokset puhtaan itsekkäistä syistä: sattuipa vaan kiinnostamaan. 

Taiteilijat ammentavat usein aiheita teoksiinsa ympäröivästä maailmasta. Nykyaikana se tarkoittaa digitaalista maailmaa. Kiasman teoksissa on hyödynnetty internetin koko kirjoa: pelimaailma, animoidut hahmot, avattaret, nettikaupat, julkkisten some-elämä, dokumentit, uutiset, mainokset, deittisivustot, taidesivustot, virtuaalitodellisuus ja interaktiivisuus.

Cecile B. Evansin 20-minuuttinen videoteos What the Heart Wants sekoittaa kaiken iloiseksi sekamelskaksi: Surrealistisessa maisemassa irtokorvat leijuvat pinkin meriveden yllä; animoitu naishahmo Hyper kertoo rinnakkaistodellisuudesta System; pehmisjätskimainoksen taustalla pauhaa heavymusa; sademetsää kuvataan ilmasta ja samalla kerrotaan melodraamasta vuodelta 1974; lailliselta nettisivustolta voi ostaa silikonimaskin ja laittomalta dark netistä huumeannoksen; uutissivustolla näytetään ammuskelua ostoskeskuksessa, jutun otsikkona on A Situation, joku tilanne, ja uutisankkuri vatvoo filosofisia kysymyksiä asian vierestä. 

(Kuvat sivulta: Kiasma)
Evansin teos leikkii eri tyylilajien vakiintuneilla ilmaisuilla ja yhdistelee niitä mielivaltaisesti. Majoneesimainoksessa purkkii kierii autiomaalla ja vyöryy avaruudessa. Mainostaja puhuu filosofista diibadaabaa majoneesin "tietoisuudesta" ja "reflekseistä". 

Katsojana tulee koko ajan tunne, että tässä on nyt jotain outoa. Tunne jatkuu koko videoteoksen ajan. Sitä ei vähennä taustan ääniraita, jossa nainen ja mies keskustelevat nonsense-tyylillä. Heidän lauseissan on kieliopillisesti oikea rakenne mutta järjellinen sisältö puuttuu. Epäilen, että ääniraita on koostettu imuroimalla netin keskustelupalstoilta ja tiedesivustoilta irrallisia lauseita ja yhdistämällä ne. 

Videoteos on tietysti tahallisen absurdi. Ehkä se kuvastaa nykyihmisen elämää, jota leimaa jatkuva visuaalinen tykitys eri lähteistä. Teos pakottaa miettimään, onko digitaalinen todellisuus luotettava vai epäluotettava. Onko se mielekäs vai mieletön, hyödyllinen vai hyödytön? Tai voiko netin todellisuutta edes kutsua todellisuudeksi?


Brittiläisen Ed Atkinsin Ribbons-videoteos on eräänlainen seuranhakuilmoitus, ehkä. Se on myös sosiaalipornoa, tavallaan. Alaston humalainen mies höpöttää kameralle jotain nopeatempoisella brittienglannilla (en saanut paljoa selvää) ja lauleskelee siinä sivussa nostalgiahittejä, juomalauluja ja kirkkomusiikkia.


Välillä miehen pää on kopsahtanut baaritiskille, välillä hän on lyyhistynyt baarijakkaran alle, välillä hän tirkistelee seinän reiästä. Miehestä paistaa läpi känninen epätoivo, mutta myös tarve tehdä vaikutus. Hän on kummallinen sekoitus hellyttävää avoimuutta ja inhottavaa juonikkuutta.

Ensimmäisillä Ars17-käynneilläni sivuutin Atkinsin teoksen, koska mies näytti niin vastenmieliseltä (hahmo on toteutettu kuvakaappauksella avatar-hahmosta). Miehellä on vaaleat elottomat silmät kuin kuolleella kalalla, otsaan on tussilla sutattu Asshole ja hänen ilmeensä ovat liian jähmeät. Sitten satuin lukaisemaan esittelytekstistä, että taiteilija vieroksuu virtuaalikohtaamisia ja uskoo, että todellinen yhteys syntyy vain live-tapaamisessa.

Tavallaan tämä liittyy someen ja blogeihin. Olen pähkäillyt, mikä merkitys blogien sosiaalisilla kohtaamisella oikein on. Kuinka aito kohtaaminen on, jos ei pysty näkemään toisen kaikkia ilmeitä ja eleitä eikä kuulemaan äänenpainoja ja äänensävyjä? Kuinka totuudenmukainen käsitys toisesta ihmisestä syntyy pelkän valokuvan perusteella tai kokonaan ilman valokuvaa? Varmaankin virheellinen. Ei ehkä sen kummempi kuin liihottelu avattaren kanssa virtuaalitodellisuudessa. Toisaalta miksi kaikissa lyhyissä kohtaamisissa edes pitäisi olla läsnä "aidosti" ja "sydänverellä". Olen vatvonut myös sitä, kuuluuvatko blogit someen ja velvoittaako bloggaus olemaan sosiaalinen. Ja mitä sosiaalisuus somessa edes tarkoittaa? Mitä enemmän muiden blogeja pommittaa kommenteillaan, sitä sosiaalisempi on?


Brittiläisen Charles Richardsonin Headbones -videoteos tutkailee taiteilijan oman näkemyksen perusteella tavaroita ja omistamista. Esitevihossa teoksen sanotaan ottavan kantaa muotokuvausperinteeseen. Itse koin teoksen toisella tavalla. Ehkä kaavamaisesti koin tämänkin teoksen käsittelevän todellisuutta ja epätodellisuutta, mielekkyyttä ja järjettömyyttä.


Videoteoksessa surrealistinen mies/naishahmo pyörii ruutukuvioisella taustalla. Kun hahmo on pyörinyt tiettyyn kulmaan, sen sisus paljastuu ontoksi. Hahmo liikkuu rajatussa tilassa ja kimpoilee seinämästä toiseen. Ääniraidalla kuuluu samanaikaisesti englanninkielinen lastenloru tai negrospirituaali. Välillä se vaihtuu arkiseksi keskusteluksi, joka ei liity teokseen millään tavalla. 

Katsoja voi istuutua kukkakuvioiselle sohvalle katsomaan teosta. Tuntuu kuin olisi kotona katsomassa televisiota - mutta ei ole. Eikä "ohjelmassakaan" ole mitään järkeä. Kun on jo jonkin katsonut onton hahmon kiertymistä ja kimpoilua "ruudulla", havahtuu ajatukseen, että hetkinen, eikö suurin osa telkkariohjelmistakin ole yhtä älyttömiä. Alkaa miettiä, eroaako videoteoksen "aivoton roska" millään tavalla esimerkiksi tosi-tv-ohjelmista. Eipä juurikaan. Videoteos kuitenkin ylitti "laadullaan" telkkarituuban, koska se hätkähdytti ja yllätti. (En kuitenkaan halua paheksua mitään tiettyä ohjelmaformaattia, koska itsekin katson kaikenlaista "aivot narikkaan" -ohjelmaa telkkarista rentoutumismielessä).

Harmittaa, että Ars17 on jo loppusuoralla. Jos joku vielä haluaa nähdä näyttelyn, kannattaa pitää kiirettä.