Sivut

sunnuntai 10. tammikuuta 2021

Miksi kuuntelen Yle Areena audiota?

Kuvat: Yle Areena audio

Kun muutama vuosi sitten hankin älypuhelimen, sillä on ollut yllättäviä vaikutuksia. Pahimmillaan se on tarkoittanut googlausaddiktioni syvenemistä. Jostain syystä minuun iskee aika ajoin pakonomainen tarve hakea googlen kuvahakuina äärimmäisen kuvottavia kuvia. Ilmeisesti tavoittelen voimakkaita inhoelämyksiä tai kauhun väristyksiä


Inhokkikuvia googlaan pelkästään englanniksi, koska silloin pääsee nopeasti käsiksi laajaan kuvavalikoimaan. Säväreitä olen saanut plaraamalla kuvia kammottavista rokkopaiseista, rakennekynsien alla muhivista sieni-infektioista, myrkyllisten tatuointivärien syövyttämästä ihosta, huumeidenkäytön rapauttavasta vaikutuksesta ulkonäköön, epäonnistuneista kauneusleikkauksista ja vaikkapa rikollisten pidätyskuvista. Epäilen, että en todellakaan ole ainoa, jota kiehtoo inhoelämykset. Sen voi päätellä siitä, että google ehdottaa automaattisesti toisen toistaan karmeimpia hakuja. Sen verran minulla on onneksi tyylitajua, että tajuan olla listaamatta tähän hakusanojani.


No niin, tulipahan tämäkin dirty little secret paljastettua. Kaikilla meillä on varmasti omat salaiset paheemme. No, ainakaan en ole keskustelupalstoilla trollaamassa, tilaamassa laitonta materiaalia pimeästä verkosta enkä levittele älyvapaita salaliittoteorioita missään foorumissa. Vieläkin huonommin voisi aikansa käyttää, kuten eräs väistyvä valtionjohtaja joka yllytti kannattajiaan väkivaltaan ja jopa onnistui siinä, kuten uutisissa on kerrottu.

 


Jos en ole levottoman tuskaisuuden tai sairaalloisen uteliaisuuden vallassa, päädyn usein silmäilemään Yle Areenan loputonta ohjelmatarjontaa netistä. Haahuilen enemmän Yle Areenan audion puolella kuin televisiopuolella. Saattaisin kuluttaa enemmänkin visuaalista puolta, jos omistaisin älytelevision. Tietokoneen näytöltä ei vain jaksa kytätä pitkiä elokuvia tai edes sarjoja.


Sen sijaan käytän älypuhelinta kuin miniradiota, jonka on siirtää mukanaan minne tahansa. Jos haluan oikein rentoutua ja keskittyä ohjelmaan, käyn sängylle pötköttelemään villahuopiin kääriytyneenä. Villasta leviää ihanan tasaisen lämmön aalto, mikä tuo turvallisuuden tunteen. Kattovalon tietysti sammutan ja annan pöytävalon luoda miellyttävän himmeän valaistuksen. 

 


Yle Areenan kuuntelussa rakastan ominaisuutta, mitä ei ole radiosta uupuu eli nettiohjelman voi käynnistää ihan milloin sattuu huvittamaan, sen voi keskeyttää milloin tahansa ja sitä voi jatkaa milloin hyvänsä. Podcasteja ja muita nettiohjelmia voi näppärästi kuunnella missä huvittaa, sisällä tai ulkona.


Tunnen kiusausta yrittää vertailla radio-ohjelmia ja Yle Areena audion nettiohjelmia. Vertailua hankaloittaa se tosiasia, että olen lopettanut radion kuuntelun jo vuosikausia sitten. Hermoni menivät pilalle, kun ehdin kuulla liian monta kertaa rasittavia tunnareita, typerää lässytystä tai tarpeetonta informaatiota esimerkiksi siitä, mikä tie on juuri parhaillaan tukossa. Mihin ihmeeseen tarvitsisin kyseistä tietoa, jos istun kotona tuolilla enkä ole menossa mihinkään? 

 



Oletan, että podcasteissa voi irrotella ja kokeilla enemmän kuin varsinaisissa radio-ohjelmissa. Aihepiirit saattavat olla moninaisempia. Kielenkäyttö tuntuu vapautuneemmalta. Jos muistan oikein historian ilmiöitä pohdiskelevassa podcastissa Pieleen mennyt historia kysytään: Missä vaiheessa kaikki alkoi mennä persettä? Hauska kysymyksen asettelu, mitä tuskin sallittaisiin ”virallisessa” ohjelmassa tai muuten alkaisivat palautepuhelimet piristä.


Vaikuttaa siltä, että äänen käsittely voidaan viedä nettiohjelmissa pidemmälle. Näin tapahtuu ainakin puolidokumentaarisissa feature-ohjelmissa ja äänitaiteessa, jossa voidaan ottaa kaikki ilo irti äänimateriaalin muokkauksesta. Tästä muistan ainakin Radio Variaaton feature-ohjelman Suo soi.

 

Alun perin Yle Areena audion kuuntelu lähti minulla käyntiin Antti Holman käsikirjoittamasta ja näyttelemästä huumoripläjäyksestä Radio Sodoma. Olin nähnyt siitä värikkään mainoksen televisiossa ja pakkohan se oli selvittää. Toinen vähintään yhtä mustaa huumoria sisältä podari on Jari Salmen Tapporadio. Fiktiivisessä radio-ohjelmassa rautahermoinen juontaja Kaino Kaipainen vastaa soittajien kinkkisiin tilanteisiin. Tappotilanteet ovat lähteneet käyntiin naurettavistakin syistä: pyykkejä narulle ripustavan naapurin pyllistely häiritsee niin pahasti, että haulikkoon on tartuttava!


Huumori-podcast Naisen kosto herätti ristiriitaisia tunteita. Ei siksi ettenkö hyväksyisi naisille vihan ja kostonhalun tunteita, vaan oliko pakko tunkea psykoanalyysiä tähän ohjelmaan? Jos sen onnistuu sivuuttamaan, voi ihailla tekijöiden kykyä löytää tapausesimerkkejä kostosta sekä kaunokirjallisuudesta että todellisesta elämästä ja paketoida nämä vetäväksi kokonaisuudeksi. Tässä podcastissa kuten myös Tapporadiossa pidin myös foley- ja ambience-äänten taitavasta käytöstä. 

 



Nyt talven pimeydessä olen innostunut tutustumaan kuunnelmiin. Uteliaisuudesta päätin kuunnella Hella Vuolijoen Juurakon Huldan. Kuunnelman loppuratkaisu ällistytti. Vaikka kuunnelman psykologinen taso ei vakuuttanutkaan, tulipahan tutustuttua vanhaan puhekieleen tyyliin: Mitäs se Hulda siellä keittiössä niin nyreissään murjottaa? Enemmän pidin Maria Jotunin kuunnelmasta Tohvelisankarin vaimo.


Osan kuunnelmista olen lukenut myös kirjana. Ymmärrän, että kuunnelmissa tai näytelmissä joudutaan rajaamaan jotain pois alkuperäisestä teoksesta ja valitsemaan painotuksia. Aina en pitänyt valintoja onnistuneina. Maria Jotunin perhehelvettiä kuvaavasta kirjasta Huojuva talo oli mielestäni tehty liian pliisu kuunnelma. Naisnäyttelijän liian rauhallinen ja lässyttävä puhetyyli alkoi käydä hermoon. Miesroolista puuttui kierroksia. Käsikirjoitus oli lytistetty.


Oudoksuin myös, miksi kuunnelmassa Franz Kafkan Oikeusjutusta ja kuunnelmassa Nikolai Gogolin Mielipuolen päiväkirjasta oli häivytetty kaikki huumori. Alkutekstejä pidän tragikoomisina. Mielipuolen päiväkirjasta olen muistavina, kuinka virastossa turhautuva virkamies alkaa vähitellen menettää järkensä. Päiväkirjaansa hän raportoi koirien välisistä keskusteluista. Asteittain yhä oudommiksi muuttuvista päivämäärämerkinnöistä näkee, että järjenvalo alkaa sammua: 45. päivä maaliskuuta, 97. päivä toukomarraskuuta … ja sitä rataa.

 


Kauhukuunnelmista tykästyin Jekyll ja Hydeen sekä jo poistuneeseen Manaajaan. Jekyll ja Hydeä en ole lukenut kirjana, mutta olen nähnyt puistattavan elokuvaversion.


Tietopohjaisia podcasteja olen myös kuunnellut ja innostunut niistä. Kauhuelokuvia analysoidaan podcastissa Outolaakso. Taloudenpitoaan saa vinkkejä kuuntelemalla podari Melkein kaikki rahasta. Tähtitiedettä voi yrittää ottaa haltuun kuuntelemalla podcast Tähtisarja.


Viime aikoina olen kuunnellut synkkiä rikosaiheisia podcasteja. Viimeinen johtolanka käsittelee Tampereella kadonneen nuoren koripalloilijatytön tapausta, jota ei vieläkään saatu selvitettyä. Virolaiseen kannibalistiseen sarjamurhaaja mielenmaisemaan ja tekoihin pureudutaan podarissa Ihmissyöjä. Aika hyytävää kuultavaa, mutta ei kuitenkaan niin karmeaa kuin suomalaisten lastenkotien törkeistä väärinkäytöksistä ja väkivallasta kertova Huostassa. Ohjelmassa oli muutama kohta, joka sai vereni hyytymään. On kuitenkin hyvä, että niinkin karmeista asioista kerrotaan suoraan. Eivät virkavallan väärinkäytökset ainakaan vaikenemalla katoa. Huostassa on hyvin toteutettu podcast. Ainoa, mikä meni mönkään, oli ajoitukseni eli keskiyö. Sen jälkeen ei meinannut tulla uni silmään.

 

tiistai 1. joulukuuta 2020

Auttaako komedia korona-ahdistukseen?

Ennen kuin elokuvateatterit suljettiin täällä Helsingissä, ehdin vielä käydä katsomassa Reetta Aallon ohjaaman ja Anna Ruohosen käsikirjoittaman elokuvan Naurun varjolla. Lyhyesti luonnehdittuna se on komedia koomikoista. Leffan perusteella suomalainen stand up- koomikot näyttävät olevan itkeviä klovneja. Lavalle he menevät terapioimaan itseään. Huumoria revitään oman elämän kipukohdista, kuten vaikeista ihmissuhteista, epävarmuudesta ja turhautumisesta.

Komedian huumori nauratti minua. Korona-aika näkyi siinä, että olin salissa ainoana katsojana! No, sainpa ainakin huoletta rapistella karkkipapereita ja mässyttää karkkeja. Olisin voinut selvittää, miltä tuntuu työntää jalat edellisen penkkirivin selkänojalle, mutta unohdin.

Mutta auttoiko komedia korona-ahdistukseeni? Lyhytaikaisesti kyllä, mutta vaikutus haihtui nopeasti. Jostain syystä ahdistuneisuuteni on kasvanut ekspotentiaalisesti talven edetessä ja tartuntatapausten lisääntyessä. Panikointiani ei helpota ainakaan se, että aina heti ensimmäiseksi aamulla tarkistan Yle Uutisten nettisivuilta päivän tartuntaluvut. Vilkuilen samaa sivustoa useita kertoja päivässä. Välillä käväisen myös BBC:n tai CNN:n sivuilla. Mitään huojentavia uutisia ei yleensä löydy, lukuun ottamatta tietysti rokotetutkimuksen etenemistä harppauksin.

Näköjään kirjoitan tämän(kin) blogitekstin terapoidakseni itseni ja hahmottaakseni, millä tavoilla omaa mielenrauhaa voisi edistää. Jos tästä koronajaarittelustani on jollekulle jotain hyötyä, hyvä niin. Jos ei, niin eipä voi mitään. 

En ymmärrä itsekään, miksi koronapaniikkini ilmaantuu vasta nyt. Ehkä reagointini johtuu keväällä sairastetun (diagnosoimattoman) tartuntataudin jälkireagoinnista. Posttraumaattinen stressireaktio saattaa olla ylimitoitettu arvio, mutta jokin sen kaltainen tässä haiskahtaa. Nyt kun koen olevani lähes parantunut kevään tartuntataudista yli 7 (!) kuukautta kestäneiden satunnaisten jälkioireiden jälkeen, pelkään sairastuvani uudelleen. Keväällä olin kuukauden kotona sairastamassa. En ihan välttämättä halua kokea samaa uudestaan.

Vaikka luontainen taipumukseni on juuttua ongelmakeskeiseen ajatteluun, yritän tässä tekstissä kammeta itseäni kohti ratkaisukeskeisyyttä. Osa ratkaisumalleista ovat käynnistyneet itsestään. Ne kuuluvat varmaan ihmislajin luontaiseen selvitysmisvaistoon. Ratkaisumallejani korona-ahdistuksen vähentämiseen:

1. Hamstrausvimma

Tätä tapahtui monelle keväällä. Ihmiset pelkäsivät jäävänsä mottiin koteihinsa ja  ruokakaupoista käytiin tyhjentämässä hyllyjä. Olen huomannut hamstrausviettini aktivoituneen näin marras-joulukuussa. Kotona ahdistun todella, jos kaapeista puuttuu jotain. Ylimääräisiä pakkauksia pitää haalia ainakin hapankorpuista, näkkileivistä, kierremakaronista, pastakastikkeista, pikakahvista, vadelmakaurapuurosta, pähkinäsekoituksista, tummasta suklaasta ja tietysti se klassikko eli  vessapaperi. Ruokakaupassa katseeni haravoi hyllyjä ja alitajuntani tykittää viestejä: Lisää omenoita! Niitä ei voi olla koskaan liikaa! Osta rusinoita! Lisää pähkinäsekoituksia! Kahvikermaa pari purkkia jääkaappiin varalle! Vielä jotain! Osta nyt, kun vielä pystyt!

2. Siivoushysteria

En ole siivousorientoitunut ihminen (näin kauniisti sanottuna), mutta jatkuva huoli uudesta sairastumisesta on nostanut siivousmotivaationi ihan uudelle levelille. Rauhoitun kun asetan itselleni tavoitteen päivittäisestä siivousoperaatiosta ja toteutan sen. Mielessäni välkkyy koko ajan kauhukuva, jos taas jään kotiin jumiin kuukaudeksi enkä sinä aikana pysty viemään edes roskia roskiin. Pelkkä ajatus laukaisee hengenahdistusta. 

3. ASMR ja muut rentoutumistekniikat

Tutustuin alun perin ASMR-ilmiöön katsottuani uteliaisuudesta dokumentin Teemalta. Nykyään katselen tai pelkästään kuuntelen Youtubesta brittiläisiä ja amerikkalaisia ASMR-kanavia lähes päivittäin. Suomalaiset ASMR-artistit eivät ole ainakaan tähän mennessä kiinnostaneet. Ehkä haluan eskapismia tai eksotiikkaa. Aika harvoin saavutan tavoite-elämyksen eli englanniksi tingles. Ne tuntuvat kylminä väreinä päässä. Suosikkiääniäni ovat aikakauslehden sivujen kääntämisen ääni ja kaikenlaiset rapistelut ja kahinat.

4. Nostalgiset ruoka-aineet ja ruoat

En ihmettele, että niin moni ihminen halua syödä tuttuja ja turvallisia ruokia ajalta ennen tätä koronapandemiaa. Kyllä näyttää lihapullat ja perunat kiinnostavan. Itse en punaisesta lihasta perusta, mutta nostalgiatrippailen menneisyyteen lohipyöryköillä, keitetyillä perunoilla, raejuustolla, maustekurkulla ja keitetyllä kananmunilla. Nam. Kyllä peruna on aina peruna.

Eniten kuitenkin ikävöin mummoni tekemää sienisalaattia. Mikä ihana kirpeän raikas maku! Siinä oli  sipulia, metsäsieniä, suolaa, etikkaa ja sokeria. Yritin jotain sen suuntaista ruokakaupasta ostetulla sienisekoituksella. Ei tullut hyvä sienisalaatti, tuli huono sienisalaatti. No, onneksi sentään tuoreet herkkusienet toimivat aina ja niitä voi tunkea melkein kaikkiin ruokiin, lukuun ottamatta kaurapuuroa. 

5. Sosiaalisuus

Kasvokkain tai puhelimessa mielelläni keskustelen (lue: puhisen turhautuneena) koronapainajaisesta tuttujen ja luotettavien ihmisten kanssa. Korona on kyllä hyvä ja helppo keskustelunaihe, koska ainakin kaikki ovat kuulleet siitä. Ainakaan itse en ole koskaan osallistunut tällaiseen keskusteluun:

- Kyl mua tää pandemia rassaa.

- Ai mikä pandemia?

- No korona tietysti.

- Ai niin se. Onks se vielä?

 6. Liikunta

Lenkkeily on aina tähän mennessä auttanut minua. Ongelma on vain siinä, etten ole saanut raahattua itseäni lenkkipolulle. Yritän luopua ajatuksesta, että jos ylipäänsä lähtee lenkille, täytyisi jaksaa vetää joku tunnin hikilenkki. Mitä vikaa on esimerkiksi puolen tunnin löntystelylenkissä?

7. Huumori

Tänään tulee telkkarista brittiläinen satiirinen nukkeanimaatio Spitting Image. Toivottavasti se tepsii ahdistukseen ja naurattaa. Suomalaisista huumoripläjäyksistä tykkään ja arvostan Noin viikon studiota ja Hyviä ja huonoja uutisia. Miksei siitä tule uusia jaksoja? Kari Ketonen takaisin juontajaksi!

8. Rokote

Rokote, tulis nyt jo. Totta kai rokote annetaan ensin terveydenhuollon henkilökunnalle, ikäihmisille ja riskiryhmille. Sitten kun oma vuoroni tulee, aion ottaa sen ilomielin, olenpa immuuni tai en.

9. Kirjoittaminen

Luen kirjoittamani tekstin läpi ja korjasin sekaan lirvahtaneet pianovihreet. Tajusin, että tekstini on yllättävän tervehenkinen kirjoittamakseni! Taidanpa sitten lisätä listaani kirjoittamisen, koska omien sekavien ajatuksentynkien siirtäminen tietokoneen näytölle selkiyttää nuppia. Ja keho rauhoittuu. Vau, mikä efekti.

Vielä yksi lisäys seuraavana päivänä:

10. Virkkaus tai muu vastaava käsillä näpräys

Aloitin virkkauksen pari vuotta sitten. Neulojien keskuudessa käytetetään humoristista ilmaisua neuloosi. Ihminen voi joutua neuloosiin, jolloin hän saattaa jatkaa neulomistaan tuntikausia. Omaa toimintaani voi kai kutsua sanalla virkkoosi eli virkkausmania. Jos englanniksi ei ole vielä olemassa sanaa crochetomania, se pitää luoda.

Ja vielä yksi lisäys parin päivän viiveellä:

11. Mika Salminen

Istuessani bussissa (maski naamalla, totta kai) matkalla keskustaan, oivalsin että THL:n Mika Salmisen televisioesiintymisten katselua ja kuuntelua voi verrata meditaatioharjoitukseen! Kyllä siinä hermosto tyyntyy. Ihanan nallekarhumainen olemus ja rauhallinen puhetyyli! Samaa mieltä on myös Katja Ståhl, joka esitteli mikasalmis-tatuointiaan haastatteluohjelmassa. No, siirtokuvaksi se paljastui, mutta kuitenkin. Erinomainen idea.

 Terveyttä!

keskiviikko 28. lokakuuta 2020

Kahden maailman rajalla

Kylläpä elokuvaharrastajia nyt hemmotellaan. Samanaikaisesti leffateatterissa pyörii paljon mielenkiintoisia elokuvia. Palkitusta korealaisesta Parasite-elokuvasta on ilmaantunut uusi, mustavalkoinen versio. Japanilainen animaatio Children of the Sea houkuttaa edelleen. Tenet-elokuvassa kiinnostaa, miten ajatusleikki ihmismieleen tunkeutumisesta on toteutettu visuaalisesti. Tai jotain sinne päin. Virpi Suutarin ohjaama dokumentaarinen elokuva Aalto kiehtoo feministisellä lähestymistavallaan. Tove-leffakin on vielä näkemättä. Haluan tietää ainakin sen, miten Krista Kososelta luonnistuu ruotsin kielen puhuminen. Mistä näille kaikille leffoille saisi nipistettyä aikaa? Ja rahaa.

Leffalistani kärkeen kiilasi kuitenkin brittiläisen Rose Glassin käsikirjoittama ja ohjaama psykologinen kauhuelokuva Saint Maud. Elokuvan traileri ja juliste syöpyivät heti mieleeni eikä pakkomielteinen kiinnostus jättänyt rauhaan yölläkään. Yritin arvuutella loppuratkaisua, mutta en onnistunut. 

Tunnustan, että ulkoelokuvallinen (vrt. ulkokirjallinen) seikka painoi vaakakupissani. Halusin tietää, minkälaisen elokuvan tekee eteerisen näköinen mutta röntgenkatseellaan tuijottava punatukkainen nainen, jonka nimessä välkehtii ja kilahtelee lasinen ruusu, rose glass. Kaiken lisäksi elokuvan on tuottanut sama studio kuin kauhuleffat Hereditary ja Midsommar. Näitä elokuvia olen hehkuttanut aikaisemmissa blogiteksteissäni.

Saint Maud -elokuvan juoni on pelkistetty. Nuori sairaanhoitaja Katie (Morfydd Clark) päätyy hoitamaan parantumattomasti sairasta, kuolevaa taiteilijapersonaa Amandaa (Jennifer Ehle) englantilaiseen kartanoon. Tanssitaiteellaan kuuluisaksi noussut nainen ei ole ihmisenä helpoimmasta päästä, ja siksi hoitajat ovat vaihtuneet tiuhaan. Katie läpäisee työnantajan seulan, vaikka hänen menneisyydessään painaa selvittämätön kuolemantapaus entisessä työpaikassa sairaalassa. 

 

Kammottava tapahtumasarja sairaalassa mullisti nuoren sairaanhoitajan elämän. Katie päättää jättää entisen syntisen elämäntapansa baareissa juopotteluineen ja irtosuhteineen. Hän kokee voimakkaan uskonnollisen herätyksen ja omaksuu uudeksi identiteetikseen pyhimysmäisen Maud-nimen. 

Mauden uskonnollinen kokemus saa nopeasti outoja, mahdollisesti psykoottisia piirteitä. Hän alkaa kuulla pyhimyskuvien puhuvan ja uskoo niiden antavan hänelle ohjeita. Lihaansa hän alkaa kuolettaa raastamalla ihoaan rikki ja kävelemällä kengillä, jonka pohjallisiin on tökitty nastoja. Jumalallisen läsnäolon Maud tuntee ekstaattisina tai eroottisina väristyksinä kehossaan. Englanniksi lukemassani haastattelussa ohjaaja käyttää niistä ilmaisua God-gasm. Ne ovat saattaneet saada vaikutteita keskiaikaisen nunnan, Teresa Avilalaisen hurmoksellisista kirjoituksista.

Hoitaessaan kuolemansairasta naista Maud pyrkii esiintymään pelastavana enkelinä. Hän kokee pyhäksi velvollisuudekseen pelastaa elämän ja kuoleman rajalla häilyvän naisen sielun. Hoidokki antaa ymmärtää suhtautuvansa avoimin mielin kristinuskoon, mutta elokuvan edetessä paljastuu että hän vannoutunut ateisti, joka ei epäröi pilkata toisen uskoa. Naisella ei ole aikomustakaan henkistyä, vaan viimeisillä voimillaan hän polttaa tupakkaa ketjussa, naukkailee viiniä riehakkaissa juhlissa ja rietastelee sängyssä naisten ja miesten kanssa.
Yritän olla paljastamatta liikaa elokuvan juonesta, ja siksi siirryn analysoimaan elokuvaa. Saint Maud sisältää useita vastakkaisia maailmoja, joiden välillä huojutaan. Kristinusko ja ateismi muodostavat vastakohtaparin. Muita vastakohtia ovat terveys ja sairaus, elämä ja kuolema, nykyisyys ja menneisyys, muisti ja unohtaminen. Vastakohtia sekä konkreettisessa että henkisessä mielessä ovat likaisuus ja puhtaus, hämäryys ja valo.

Keskeisenä vastakohtana vallitsee tervejärkisyys ja hulluuteen kuuluvat harhat. Psykoottiseen mielisairauteen liittyy jaottelu, tapahtuuko jokin asia ulkoisessa maailmassa vai kuuluuko se pelkästään henkilön sisäiseen kokemusmaailmaan. Voiko ikoniseinä huojua? Voiko taivas aueta? Voiko ihminen leijua? 

Elokuva sekoittaa katsojan päätä tehokkaasti. Kauhu syntyy tiedon pimittämisestä: mitä ihmettä verisessä sairaalahuoneessa tapahtui? Oliko Katie/Maud viaton sivustakatsoja ja aktiivinen tekijä? Katsojalta estetään pääsy naisen kaoottisen mielen sisälle. Mitä hän aikoo seuraavaksi? Miksi hän hiippailee goottilaisen linnan pihalle lakanaan verhoutuneena? Mitä hänen silmänsä näkevät? Katsoja takertuu kiinni takaumien ja ennakointien tahmeaan verkkoon. 

Saint Maud on vähäeleistä ja tyylikästä psykologista kauhua. Mikään ei estä kutsumasta elokuvaa onnistuneeksi draamaksi, johon on lisätty kauhuelementtejä. Odotan innolla Rose Glassin seuraavaa teosta. Toivottavasti sen voi nähdä myös Suomessa.

keskiviikko 21. lokakuuta 2020

Erikoinen elokuvaelämys

 

Puolen vuoden tauon jälkeen pääsin vihdoin leffaan. Suunnittelin etukäteen meneväni katsomaan Tove-elokuvaa, mutta teknisten vaikeuksieni takia päädyin Teemu Nikin Nimby-elokuvan päivänäytökseen. Muita mielenkiintoisia vaihtoehtoja olisi ollut Ensilumi, Aalto ja Children of the Sea. Hätätapauksessa olisin kelpuuttanut Tenet-leffankin.

Elokuvasta Nimby, sivulla Finnkino
 

Jännitin etukäteen, miltä elokuvateatterissa käynti tuntuu korona-aikana. Heti aulassa huomasin, että kaikki oli mullistunut. Desinfiointiautomaatteja oli siellä täällä, työntekijöillä oli maskit naamalla eikä karkinmyyntitilaan edes päässyt ilman voimassa olevaa lippua. Vähäinen asiakasmäärä uhkasi lannistaa tunnelman mutta eniten huomasin ikävöiväni paahdettujen popcornien voimakasta hajua. Oi niitä aikoja. Yllättäen myös holtittomasti rynnivät ihmismassat tuntuivat kaihoisalta muistolta menneestä.

Päivänäytöksessä oli lisäkseni viitisen ihmistä. Kaikki olivat pakkautuneet penkkirivistöjen keskivaiheille, joten periaatteessa edellisellä tai seuraavalla rivistöllä yskivä ihminen voisi pölläyttää kunnon viruspilven ilmoilla ja tartuttaa muita. Näistä ajatuksista ei vain pääse eroon.

 

Mutta elokuvaan. Lyhenne Nimby tulee sanoista Not In My Backyard eli Ei Minun Takapihalleni. Lyhenteella viitataan kai siihen, että monet ihmiset esiintyvät mielellään suvaitsevaisina ja kannattavat periaatteessa esimerkiksi narkomaanien vieroitusklinikoita - kunhan niitä ei rakenneta omalle asuinalueelle. 

Nimby-elokuva käsittelee suvaitsevaisuutta ja sen vaikeutta. Elokuvaan on kasattu melkein kaikki, mikä voisi aiheuttaa suvaitsemattomuutta: homoseksuaalisuus, polyamoriset suhteet, eri kansallisuudet Iranista Saksan kautta Suomeen, natsit, äärioikeisto, maahanmuutto, monikansallisuus, uskontojen kirjo kristinuskosta enkeliuskoon ja islamiin ja satanismiin sekä päihteet alkoholista pilven pössyttelyyn. Listaan voisi vielä ympätä maaseudun ja kaupungin vastakkainasettelun ja ihmisten asemoiminen itsensä joko taantumuksellisiin tai liberaaleihin. Katsomossa ihmettelin, olisiko aihepiirejä yhtään voinut rajata. Alkoi tulla ähky.

 

Kummeksuin myös elokuvan luokittelua komediaksi. Omasta mielestäni Nimby alkaa ehdottomasti komediana, mutta leffan keskivaiheilla harpataan synkkiin ja pelottaviin, trillerimäisiin sävyihin ja elokuvan loppua kohden luisutaan taas komediallisuuteen. Tietysti hyväksyn tragikoomisuuden, mutta selkeästi erottuvia erityyppisiä jaksoja oli vaikea niellä. 

Hämmästelin myös komediallisuuden ja opettavaisen sanoman yhdistämistä. Elokuvan loppuhuipennuksessa valistetaan katsojaa (joka saattaa itsekin painiskella avoimen tai alitajuisen ja taitavasti naamioidun suvaitsemattomuuden kanssa) tyyliin Kaikkia ei tarvitse rakastaa, mutta kaikkia pitäisi pystyä sietämään. Noh, voihan sitä yrittää. Ehkä ajankohtaisohjelmassa mainittu mentalisaatio voisi auttaa ymmärtämään äärioikeistolaisen sisäisiä pelkoja ja toiveita. Hyväksyä ei tarvitse, mutta jospa löytyisi vastaus kysymykseen, miksi toisen ihmisen kokemusmaailma poikkeaa täysin omasta.

tiistai 6. lokakuuta 2020

Koronavirustartunta(?), osa 2 - epävarmuuden sietämisestä

Alkuun huomautus: Blogitekstini on maallikon kirjoittama ja omakohtainen. Jos haluat luotettavaa tietoa koronasta, suosittelen THL:n tai esimerkiksi Ylen sivuja. Motiivini kirjoittaa tämä teksti on yritys rauhoittaa omaa mieltäni ja selkeyttää ajatuksiani ja mahdollisesti tarjota vertaistukea.

Kuten alkukeväästä kerroin, sairastin ilmeisesti koronan. Varsinaiset oireeni kestivät kuukauden ja koko sen ajan olin pelkästään kotona sisällä sairastamassa. Oireeni tuntuivat päässä kauttaaltaan, silmissä, korvissa, keuhkoissa, sydämessä, suolistossa, lihaksissa, luissa, nivelissä, verisuonissa ja hermostossa. Kun koin niin sanotun paranemisen eli seurasi yksi oireeton päivä, riesanani ovat olleet jälkioireet, jotka ovat jatkuneet satunnaisesti jo kuusi kuukautta. Jälkioireeni ovat tuntuneet keuhkoissa, sydämessä ja pään alueen verisuonissa. Jälkioireita oli enemmän keväällä ja kesällä ja ne olivat pahempia. Syksyä kohden jälkioireet ovat lievittyneet ja harventuneet.

Jälkioireet ovat tuntuneet sydämessä outoina muljahduksina, sydämen äkillisenä takomisena ilman mitään syytä ja pelottavina tuntemuksina, että sydän on menossa epärytmiin. Tuntemukset ovat kestäneet kerrallaan muutaman sekunnin. Niiden aikana en ole voinut tehdä muuta kuin keskittyä kehon oireisiin ja olen yrittänyt rauhoittaa hermostoani hengittämällä syvään.

Pään alueen verisuonissa on tuntunut jälkioireissa outoa tykytystä. Tykytys ilmaantuu aina suunnilleen samaan kohtaan. Sillekään asialle en voi tehdä mitään. Mietin vain, mitä ihmettä verisuonissani oikein tapahtuu. Onko suoni tukossa ja poksahtamassa? En voi tietää.

Keuhkojen oudot tuntemukset ovat taas palanneet. Tälläkin hetkellä tuntuu lievää pistosta vasemmassa kyljessä. Eilen tuntui taas siltä kuin pitkällä ja paksulla neulalla olisi pistetty kylkeen ja reisien lihaksiin. Kun eilen olin kävelylenkillä, kyljissä tuntui puristavaa paineentunnetta. Tuntui lieviä hengitysvaikeuksia, mutta pystyin kuitenkin jatkamaan kävelylenkkiäni normaalisti ja tulin elävänä kotiin. 

Koska mahdollista koronavirustartuntaani ei ole keväällä laboratoriovarmistettu, en voi varmuudella tietää, olenko edes sairastanut koronan vai jonkun muun tartuntataudin. Itse tietysti epäilen eniten koronaa. Minkään aikaisemman tartuntataudin, kuten flunssan tai influenssan, aikana minulla ei ole koskaan ollut näin laajaa oireiden kirjoa, oireeni eivät koskaan ole kestäneet niin pitkään, oireet eivät ole olleet niin vaikeita eikä taudista ole koskaan ole ollut näin vaikea parantua. Jos olen sairastanut flunssan tai influenssan, se on yleensä mennyt viikossa tai kahdessa ohi.

Soitin kyllä alkukeväästä (kun vihdoin viimein kykenin) koronaneuvontapuhelimeen. Sieltä sanottiin, että "diagnostiset kriteerit eivät täyty". Ilmeisesti olisi pitänyt olla kaiken muun paskan lisäksi vielä 41,5 asteen kuume. (Kuten varmaan kaikki muistaa, keväällä koronatestit rajattiin vain kaikkein vakavimmille tapauksille). Kuumetta minulla ei ollut koko aikana. Kun puhelimessa sanottiin, että testiin ei tarvitse tulla, sanoin etten edes pystyisi tulemaan kammottavien oireideni takia (en olisi edes jaksanut kävellä bussipysäkille) ja jos vaikka pystyisin en halua tulla koska tajusin olevani jo entuudestaan ihan riittävän sairas enkä halunnut altistaa itseäni enää uusille bakteereille ja viruksille. Niitä olisi varmasti kohdannut matkalla sairaalaan ja sairaalassa. Olisin saattanut altistaa myös muita taudille.

Keväällä soitin koronapuhelimeen siksi, että halusin tietää olivatko hengitysvaikeuteni niin vaikeita että minun pitäisi olla hengityskoneessa. Eivät olleet, koska puhuminen ei hengästyttänyt minua. Sairaanhoitaja olisi pystynyt tunnistamaan vakavan, sairaalahoitoa vaativan hengitysvaikeuden puheen perusteella.

 

Yritän tällä blogitekstilläni sanoa sitä, että nykyinen korona-aika on monella tapaa kuluttava. Se on kuluttava niille, jotka tietävät sairastaneensa koronan, niille jotka epäilevät sairastaneensa koronan ja niille jotka pelkäävät saavansa koronatartunnan. En edes tiedä, mikä lopulta on pahinta: sairastaa tauti vai pelätä tartuntaa. Molemmat kuormittavat kehoa ja mieltä. Tähän päälle lisätään tietysti huoli läheisten sairastumisesta. 

Rehellisesti sanottuna olen jollain oudolla tavalla ollut jopa tyytyväinen, että olen jo todennäköisesti sairastanut koronan. Ainakin tiedän, miten kehoni reagoi siihen. Jos sairastun siihen uudestaan, niin onpahan ainakin tuttu tauti. Toisaalta ei ole mitään keinoa tietää, olisiko toinen mahdollinen tartunta lievempi, samanlainen, vakavampi tai täysin oireeton. En voi tietää sitäkään, onko minulla tällä hetkellä uusi tartunta vai ovatko nykyiset tuntemukseni aikaisemman tartunnan jälkioireita. Jos ne ovat jälkioireita, loppuvatko ne joskus vai jäävätkö ne pysyviksi? Pitäisikö hyväksyä, että satunnaisesti ilmaantuvat jälkioireet ovat kehoni "uusi normaali"?

Ja ylipäänsä: korona-ajan uusi normaali näyttää olevan jatkuva epävarmuus. Jotenkin sitä on vain kestettävä. Jos tämä jatkuu vaikka vuoden ennenkuin rokote vihdoin saadaan. Eipä tässä muuta kuin yrittäkää jaksaa. 

Jos joku sattumalta ei ole vielä kuullut THL:n suosituksia, tässä ne tulevat:

1. Pidä turvaväli muihin ihmisiin.

2. Käytä maskia, jos turvaväliä ei voi pitää.

3. Desinfioi kätesi tai pese kätesi saippualla useita kertoja päivässä.

 

Ainoat terveysvinkkini, jotka uskallan maallikkona esittää, ovat tässä (ei pitäisi olla ristiriidassa terveysviranomaisten suositusten kanssa):

Vinkki 1. Yritä pysyä terveenä ja vältä sairastumista kaikin keinoin.

Vinkki 2. Jos kuitenkin sairastut, hyväksy tilanne ja jää kotiin sairastamaan. Sairaana kannattaa lopettaa kaikki turha sähläys ja keskittyä sairastamiseen. Samalla antaa keholle tilaisuuden alkaa parantaa itse itseään. Jos ei kotona pärjää, hakeudu sairaalaan. 

Terveyttä! 

Myöhempi lisäys: koronatestini tulos oli negatiivinen. Se on minulle valtava helpotus. Ilmeisesti nykyiset oireeni ovat keväällä mahdollisesti sairastetun koronan jälkioireita. Se, että sairastamani tartuntatauti voi aiheuttaa näin pitkällisiä terveysongelmia, ei ole hyvä asia, mutta parempi sekin kuin uusi tartunta. Sen voin vakuuttaa, että mistään luulotaudista ei ainakaan ole kyse. Entistä suuremmalla syyllä suosittelen välttämään tartuntaa kaikin keinoin.

sunnuntai 2. elokuuta 2020

Miksi runous välillä kolahtaa, välillä ei?


Heli Slunga: Kehtolauluja kuoleville

WSOY, 2018


En ole runoihminen, mutta olen viime aikoina lukenut tavallista enemmän runoutta. Osasta lukemastani en ole saanut mitään irti. Hävettää tunnustaa, mutta näin asia on. Sirpa Kyyrösen runoteos Naispatsaita herätti jossain muualla somessa hurmioituneen vastaanoton. Itse koin sen ärsyttävän kikkailevana. Kristiina Wallinin runokirja Valon paino kauhistutti aihevalinnallaan, jossa nainen palaa kuolleiden täyttämään sukutaloon. Jouni Inkalalta lukemani runoteos oli nimeltään Tee kunniaa, tee kunniaa. Lehtiarviossa väitettiin runoilijan ”vaihtaneen kuivan älyllisyyden elämänriemuun”. Riemua, missä? Koin runokokoelman lähes täydellisen käsittämättömäksi. Suurimmasta osasta runoista en edes ymmärtänyt edes, mitä aihepiiriä ne käsittelevät. Aurinkoa? Rakkautta? Metsäneläintä? Miki Liukkosen Valkoisia runoja lukiessani pitkästyin tolkuttomaan namedroppailuun. Tuskin yhtään länsimaista filosofia jäi mainitsematta. Sentään runo ”Surrealistin päivä” viihdytti banaalilla arkipäiväisyydellään.

En väitä, että yllä olevissa runoteoksissa olisi jotain vikaa. Ehkä lukutapani on viallinen. Tuskaisena ihmistyyppinä jaksa kaivella ja ronkkia runosäkeitä minuuttitolkulla. Jos ei heti aukea, niin antaa olla. Analyyttisyys ei ole juttuni. Etsin välitöntä, voimakasta elämystä ja jotain salamannopeaa, intuitiivisen tajuamisen tilaa. Haluan lumoutua. Toivon, että runo herättäisi minussa visuaalisia mielikuvia, että pääni suorastaan täyttyisi kuvien virralla. Parhaassa tapauksessa aistin runon maailman lähes kaikilla aisteillani. Haluan, että runo vaikuttaisi samankaltaisesti kuin musiikki: joko vaistonvarainen reaktio tulee sekunneissa tai sitten sitä ei ole ollenkaan. Tai kuin ruoka: joko siitä pitää tai sitten ei. Jos pitää, sitä ei pysty perustelemaan järjen tasolla, vaan pelkästään tunteella, aisteilla ja vaistoilla.

Kaikkein vähiten lumouduin Rob Searsin huumoripläjäyksestä Donald Trumpin Kauneimmat runot. Kuvittelin etukäteen hekottelevani kokoelman alusta loppuun, mutta toisin kävi. Masennuin. Mitä tahansa tuo oranssikasvoinen kähisijä tekee tai sanoo, se lannistaa. Pientä hymynhäivettä sentään nostatti Rob Siersin johdanto, jossa pyrittiin humoristisesti kumoamaan Trumpiin liitettyjä määreitä kuten ”paksukalloinen”, ”jankuttava puhetyyli” ja ”häiriintyneet aivot” ja korvaamaan ne herkän lyyrisillä määreillä. Jos joku miettii, kirjoittaako Trump oikeasti salaisessa kammiossaan ihania säkeitä, vastaus on ei. Kokoelma on koottu Trumpin twitter-möläytyksistä, haastatteluista ja kommenteista muualla.

(-)

Jospa nyt vihdoin viimein pääsisin varsinaiseen asiaani eli Heli Slungan runoteokseen Kehtolauluja kuoleville. Vihdoin järisyttävä ja vavahduttava lukuelämys! Nyt ollaan ytimessä. Koska en pysty tai edes halua yrittää analyyttistä lähestymistapaa, tekstissäni korostuu tunteeseen ja vaistoon pohjautuva wau! -efekti.

Heli Slungan runomaailma on synkkä ja raadollinen paikka. Ja se on sitä rehellisesti, mitään sievistelemättä. Pelottava, ahdistava, turvaton. Kaiken kauheus moninkertaistuu raudankarvaisissa ja mustanpuhuvissa ilmaisuissa, joita olen poiminut pitkin kokoelmaa esimerkinomaisesti (runoja ei kai saisi siteerata näin holtittomasti, sori tästä):

saastan ja matojen pesä, kasvien mätä ja tuhka, häpeän mutavelli, kärpästen siipien peili, rikinkatku ja uraanin yöpuutarha, katuojan seireeninlaulu, käsirautojen ja lepositeiden vapahtaja, suolistobakteerien musta messu, verihiutaleiden laulu erämaassa, kampurajalkojen ja vajaamielisten tanssiaiset, suupielten piikkilanka, ihmishirviön alitajunta

Kokoelmassa vallitsee jatkuva uhan ja menetyksen tunnelma. Lapsi pelkää menettävänsä äitinsä, äiti lapsensa, nainen miehensä tai ylipäänsä luottamuksen rakkauteen. Pelätään järjen menetystä, vanhenemista, läheisyyttä, etäisyyttä, kaikkea.

Naisen keho ei ole turvassa. Sitä uhkaa kuolema tai hiljentäminen ja alistaminen eri muodoissaan: ”sinut kaltataan talven morsiameksi” (-)suu ommellaan hopealangalla kiinni” (-) ”sinut hunnutetaan jätesäkeillä ja ilmastointiteipillä”. Miten voimakkaan kuvallisia ja väkeviä ilmaisuja!

Ihmisen osa sukupuolesta riippumatta ei ole sen lohdullisempi: Voi sinua ihmislapsi, tuhkan ja tyhjyyden äpärä” (-)

Monessa joskus aikaisemmin lukemassani runokokoelmassa minua on häirinnyt tunneilmaisun laimeus tai sen puuttuminen kokonaan. En myöskään jaksa mitään lannistunutta apatiaa tai marttyyrimentaliteettia. Slungan runoissa tunteita ei peitellä, vaan nimenomaan korostetaan tunneskaalan synkimpiä sävyjä. Antaa roihuta ja liekehtiä kaikki pelko, ahdistus, epätoivo ja viha, raivo, uhma ja kostonhalu! Kun kerran itse olen negatiivisuuteen painottuva neurootikko, pystyn hyvin samaistumaan kaikkeen pohjamudissa möyryämiseen ja hehkuvan laavan purkauksiin. Tykitetään esimerkeillä:

Hykerryttävän uhmakasta raivoa valtion instituutioita kohtaan:

Minun pyhän vetelyyteni ja vastahankaisen / kuulumattomuuteni kunniaksi / pystytitte Kansaneläkelaitoksen ja Työvoimatoimiston / monumentit / lasiset rippikopit joissa masturboida, syljeskellä ja / valehdella / ja verorahoillanne / minä ahmin marenkileivoksia / pidän orgioita / hankin dynamiittia ja ilotulitusraketteja (--)”

Viha, kyllästyminen ja kostonhalu miehiä kohtaan:

Miehet jotka haluavat auttaa, / pelastaa katuojassa makaavan prinsessan, heiltä minä syön / ensin jääkaapit tyhjiksi ja sitten tapan! He todella / kuvittelevat saippuoimalla ja ruokkimalla / tekevänsä ihmisen siitä mikä jo lautumia kukkii; / että kalmo suudelmasta nousee / ja alkaa kevyesti tanssahdella / kraattereiden ja hikisten satiinilakanoiden erämaassa. / Idiootit! (–)"

Sitaatista voi havaita huumoria, jota runoilija itse haastattelussa peräänkuuluttaa. Hän kertoo ihmettelevänsä, mikseivät kriitikot ole suostuneet huumoria huomaamaan, vaikka itse kokee viljelevänsä ”joka sivulla”. Itseäni onneksi puhuttelee Slungan veikeän räiskyvä musta huumori, jonka sävyt vaihtelevat korpinmustasta helmenharmaaseen.

Kokoelmasta voi tavoittaa koko ihmiskuntaa koskettavaa pelkoa ja kauhua väreilevää epämääräistä uhkaa:Auringon paha silmä katsoo meitä / kuin hyönteisiä polttolasin alla”

Uhka voi kohdata myös yksilöä totaalisen musertavana yksinäisyyden tunteena:(--) kuun öisestä peilistä / äidin silmien pimeäpeilistä // sinä katsot omaan syvyyteesi // sinä ole täällä / aivan yksin”


Ettei tämä blogiteksti jäisi pelkän hurmioituneen huudahtelun tasolle, yritän hahmotella runokokoelman teemoja. Haastattelussa Heli Slunga mainitse Miguel de Unamunon filosofisen teoksen Traaginen elämäntunto, jossa yhtenä aiheena on illuusioiden romahtaminen. Kunnianhimoisena tavoitteenani oli alun perin opetella ulkoa (no vitsivitsi), ei vaan sisäistää tämän kirjan sanoma ja soveltaa sitä tähän runoteokseen, mutta eipä onnistunut. Allekirjoitan kuitenkin tuon ajatuksen illuusioiden menettämisestä ja sen kautta vajoamisena toivottomaan raivoon.

Miten luonnehtisin runokokoelmaa Kehtolauluja kuoleville, jos en halua turvautua sivistyssanoihin kuten intensiivinen, energinen ja dramaattinen? Korvaan ne sanoilla rehellinen, raadollinen, väkevä, voimallinen, virtaava, räjähtävä, hehkuva, verevä, mehevä, rehevä. 


Inspiraatioita, tukea ja turvaa olen saanut bloggaajien teksteistä:

Kosminen K

Reader, why did I marry him?

tiistai 7. heinäkuuta 2020

Raamatunväriset silmälasit


J.M.Coetzee: Jeesuksen lapsuus
Englanninkielinen alkuteos: The Childhood of Jesus (2013)
Suomentanut: Markku Päkkilä
Otava, 2014


Juurettomuus. Kodittomuus. Työttömyys. Perheettömyys. Suvuttomuus. Nimettömyys. Kielettömyys. Tarkoituksettomuus. Järjettömyys. Ulkopuolisuus.

Etelä-Afrikassa syntyneen ja Australiaan kotiutuneen J.M. Coetzeen romaanissa Jeesuksen lapsuus ei esiinny henkilöä nimeltä Jeesus. Tiedän tämän, koska olen jo lukenut kirjan kertaalleen. Nyt luen romaania toistamiseen. Toteutan tämän blogitekstin uudella tavalla. Luen kirjasta pätkän, kirjoitan siitä omia pohdintojani. Seuraavana päivänä jatkan lukemista ja kirjoittamista.

Haluan löytää vastauksen mieltäni riivaavaan kysymyksen: viittaako romaanin nimi historialliseen henkilöön Jeesus Nasaretilaiseen, jonka toiminnasta raportoidaan raamatun uudessa testamentissa? Muistikuvieni mukaan evankeliumeissa ei historiallisen merkkihenkilön lapsuutta paljon valoteta. Raamatun ulkopuolelle jätetyissä apokryfikirjoissa Jeesus kuvataan käsittääkseni jonkinlaisena taikurina, joka pystyy esimerkiksi herättämään henkiin saveen valetut linnut ja lennättämään ne ilmaan.

Romaanissa on tähän mennessä tapahtunut seuraavaa: Pakolaisia lähtee pois aavikolla sijaitsevasta Belstarin leirikeskuksesta. Laivamatkan jälkeen he päätyvät espanjankielisellä Novillan alueella sijaitsevaan uudelleensijoittamiskeskukseen. Pakolaisten joukossa on mukana vanhahko mies Simon ja äitinsä kadottanut 5-vuotias poika, jolle on annettu nimeksi David. Kummankaan kansalaisuutta tai äidinkieltä ei ole mainittu. Simon on ottanut tehtäväkseen huolehtia Davidista ja etsiä tämän äidin.

Keskuksessa Simon ja David saavat majoittua huoneeseen. Heitä auttavat virkailija Ana ja senora Weiss. Simon löytää töitä satamasta säkkienkantajana. Työn aikana Davidia vahtii työnjohtaja Alvaro Avocado. Palkanlaskija Eugenio latoo viikon päätteeksi setelit Simonin kouraan.

Vapaa-ajallaan Simon päätyy kummallisiin, filosofisiin keskusteluihin kauniin Anan kanssa. Ana laukoo mietteitään, jotka kuulostavat etäisesti tutuilta, jotenkin raamatullisilta:

Tänne tullessaan ihmiset ovat pesseet itsestään kaiken menneen. Teidän pitää tehdä samoin: päästää irti vanhoista siteistä sen sijaan, että yritätte solmia niitä uudestaan”.

Sanat haiskahtavat korvissani samankaltaiselta kuin evankeliumeissa esitetty kehotus jättää kaiken taakseen ja alkaa seurata Jeesusta. Samaten Anan vaatimus kuihduttaa ruumiilliset ja erityisesti seksuaaliset tarpeet linkittyvät mielessäni raamattuun. Simon pauhaa Analle:

Miksi sinä sitten saarnaat asketismia? Käsket meitä hillitsemään nälkämme, näännyttämään mahassa asuvan koiran. Miksi? Mitä pahaa nälässä on? Mitä muuta virkaa nälällä ja tarpeilla on kuin kertoa, mitä me tarvitsemme? Jos ei olisi nälkää eikä tarpeita, mitä elämästä tulisi?”

Melkein kuin kehottaisi paastoamaan ja elämään pelkällä hengen ravinnolla. Mutta mitä tämä tarkoittaa? Pitäisikö uudelleensijoituskeskus ympäristöineen tulkita joksikin uudelleensyntymisen ja jalostumisen keitaaksi, vaikka todellisuudessa on vain menetysten ja epävarmuuden synonyymi.

(-)

Kadottaminen. Etsintä. Kaipuu. Hapuilu. Välitön tajuaminen. Varmuus. Usko. Luottamus.


Romaanissa tapahtuu seuraavaa: Simon päätyy suhteeseen Elenan kanssa. Elenan poika Fidel ystävystyy Davidin kanssa. Ollessaan kävelyllä tenniskentän lähistöllä Simonin katse takertuu nelinpelin naiseen. Äkisti Simon tajuaa, että naisen täytyy olla Davidin äiti. Pojassa naisen näkeminen ei herätä tunnereaktioita. Lyhyen neuvottelun jälkeen David päätyykin muuttaman Inesin luokse.

Jos romaanin nimi olisi mikä tahansa muu kuin Jeesuksen lapsuus, en hairahtuisi kaivelemaan uskonnollista selitystä. Raamatussahan toistuva kuvio on taivaallisen isän etsintä. Onko se korvattu tässä maallisen äidin hakemisella? Vai olenko aivan hakoteillä?

Joka tapauksessa Simonin äkillistä oivallusta kuvataan kuin uskonnollista elämystä, jossa välittömän tajuamisen jälkeen päädytään lujaan luottamukseen ja vankkaan uskoon:

Ines on pojan äiti. Kun minä tulin tähän maahan, minulla ei ollut muuta kuin raudanluja vakaumus: minä tunnistan pojan äidin kun näen hänet. Tiesin että se on Ines sillä samalla hetkellä, kun näen hänet”
Sinä siis seurasit vaistoasi?”
Enemmänkin. Vakaumusta”
Vakaumus, intuitio, itsepetos – mitä eroa niillä on, jos niitä ei voi kyseenalaistaa? Oletko koskaan ajatellut, että jos me kaikki eläisimme vaiston varassa, maailma vajoaisi kaaokseen?” (s.91)

Yllä olevan keskustelun toinen osapuoli on Elena, joka esittää rankkaa kritiikkiä kaikkea vaistonvaraista ja järjenvastaista toimintaa kohtaan.

En tiedä, mitä ajatella. Mielessäni lymyilee epäily, mitä jos koko romaanin ideana on kritisoida uskonnollista ajattelutapaa ja osoittaa sen keinotekoisuus ja pakonomaisuus. Uskovaisilla on tapana kytkeä uusi ja vanha testamentti toisiinsa. Melkein minkä tahansa vanhan testamentin säkeen voi tulkita ennustavan jotain uuden testamentin kohtaa. Ei-uskovaisten mielestä ajallisesti, paikallisesti ja temaattisesti etäisten tekstien yhteen nivominen voi tuntua keinotekoiselta ja melkein väkivaltaiselta. (Itse olen agnostikko, jos se ketään kiinnostaa):

Yritän sanoa sitä, että onko romaanin nimen tarkoituksena vääristää lukijan odotushorisontti, johtaa harhaan? Yritetäänkö lukija saada näkemään asioita, joita ei ole olemassa? Linkittämään yhteen asioita jotka eivät liity toisiinsa? Onko koko kirja pelkkä kiero psykologinen temppu, brain game?

Entäpä jos romaanin suomentaja olisikin vaihtanut kirjan nimeksi vaikkapa Leiri Belstar, olisivatko suomalaiset lukijat tiputtaneet tulkinnoista kokonaan pois uskonnollisen ulottuvuuden ja vain englanninkieliset lukijat olisivat kärventäneet aivojaan turhilla kysymyksillä.

Onko ylitulkintani värittänyt myös huomioitani romaanin kielestä? Jäljitteleekö romaanin lakoninen tyyli raamatun lyhytsanaisuutta vai kuvittelenko vain? Päässäni kytee epäusko ja epäluottamus. Pelastavaksi enkeliksi liihottaa takakannen teksti: ”Coetzeen koruton, tarkka, karu kerronta”. Joku muukin on tehnyt saman huomion. En ole nähnyt näkyjä.

Tekisi mieli lukea tässä välissä suomen- ja englanninkielisiä arvioita tekstistä ja mahdollisesti myös kirjailijan haastatteluja, mutta aion kilvoitella uteliaisuuden kiusausta vastaan.

(-)

Yhteiskuntakriittisyys. Koomisuus. Kritiikki uskontoja ja filosofioita kohtaan.

Inesin hahmon voi tosiaan halutessaan nähdä modernisoituna neitsyt-Mariana ainakin tämän sitaatin valossa:

Vai eikö Ines vaikuta houkuttelevalta siksi, että hän kieltäytyy olemasta viehättävä, kieltäytyy avautumasta? Mahtaako hän tosiaan olla neitsyt tai, kuten Elena väittää, neitseellistä tyyppiä? (s.109)

Jotain kertoo varmasti sekin, että seuraavassa ”kohtauksessa” samainen nainen kohdataan tukkeutuneen vessan ulosteen yhteydessä. Onko hänet siis syösty alas taivaallisesta ylevyydestä suoraan maalliseen alhaisuuteen?

Tuntuu kuin kriittiset sävyt kirkastuivat romaanin edetessä. Kirjan maailmassa vajotaan järjettömään agraarisen työhön, vaikka teknologiaa olisi saatava. Viljasäkkejä raahataan suurella vaivalla käsipelillä ja ne varastoidaan rottia vilisevään varastoon. Työ valuu hukkaan.

Samaan aikaan monet pakkautuvat vapaa-aikanaan instituuttiin opiskelemaan filosofointia, jossa tutkaillaan pöydän ”pöytyyttä” ja tuolin ”tuoliutta”. Kaupungissa on myös tarjolla bordellia muistuttava ”viihtymiskeskus”, jonne pitää hakea jäseneksi esittelemällä henkilöllisyystodistus ja täyttämällä lomake perusteluineen! Mitä tästä kaikesta pitää ajatella? Sitäkö että järjenvastaisuus läpäisee koko yhteiskunnan?

(-)


Don Quijote. Tuulimyllyt. Sancho. Ritari. Haihattelu. Houreet.

Romaanissa David opettelee lukemaan tavaamalla maailmankirjallisuuden klassikkoa Don Quijotea. Rinnastetaanko tässä nykymaailman hullutukset ja menneet houreet? Annetaanko ymmärtää, että moderni elämä on yhtä taistelua tuulimyllyjä vastaan ja tavoittamattomien ideaalien perään haikailua?

En ole vieläkään ottanut päästäni raamatunvärisiä silmälaseja, ja siksi mietin millaisten aasinsiltojen kautta kaikki voitaisiin nivoa uskonnollisiin kehyksiin. Olen elätellyt toiveita, että voisin vakuuttua Davidin olevan nimensä kadottanut Jeesus. Jos nuoresta Davidista kehkeytyy aikuisuudessa mahtipontinen saarnaaja ja ihmeidentekijä, hänen voimakkaan persoonallisuutensa voi olettaa räiskyneen jo lapsuudessa.

Romaanista voi hahmotella, että 7-vuotias David on itsepäinen, voimakastahtoinen ja omalakinen. Hän ei piittaa säännöistä. Koulussa hän ajautuu luonnollisesti heti törmäyskurssille opettajien kanssa. Tilanne yltyy niin pahaksi, että koulunvaihto häämöttää näköpiirissä. Poikaa ollaan siirtämässä Punto Arenasin erityiskouluun, mitä luonnehditaan rikollisten kaatopaikaksi.

Poika kuvaillaan häiriintyneeksi ja levottomaksi mutta kekseliääksi. Hänellä on taipumus vetäytyä fantasiamaailmaan, jossa hän hallitsee kaikkea. Enteileekö mielikuvitusmaailma uskontoa? Mitä pitäisi ajatella Davidin itsepintaisesta toiveesta pelastaa kuollut mies ja herättää tämä henkiin? Väistämättä mieleen tulee Lasarus.

En vain pääse mieltäni riivaavasta kysymyksestä: mitä tarkoittaa romaanin nimi Jeesuksen lapsuus? Ei kai Coetzeen tasoinen nobelisti sitä ihan hatustakaan ole temmannut. Tai arponut jollain generaattorilla.

(-)

Sääntöjen rikkominen. Kapinointi. Omaehtoisuus. Ulkopuolisuus.

Jos vain sitkeästi jatkan romaanin lukemista raamatunväriset silmälasit päässäni, voin kepeästi sivuuttaa ne kohdat, joissa en huomaa raamattuviitteitä ja takertua kohtiin, jotka sopivat muottiin.

David oppii lukemaan tuosta noin vaan, mutta laskeminen ei meinaa sujua. Poika ei pysty tai halua ymmärtää yhteenlaskua. Hänen maailmassaan ei ole olemassa kolmea omenaa, vaan hänelle on olemassa vain yksi omena, yksi omena ja yksi omena. Kuulostaapa tutulta! Melkein kuin monoteistisen kristinuskon pyhä kolminaisuus! Joku ulkoavaruudesta laskeutunut olio saattaisi laskea Isän, Pojan ja Pyhän Hengen kolmeksi erilliseksi jumalaksi, mutta nehän on totuttu laskemaan yhden jumaluuden kolmeksi ilmentymäksi. Näppärää. Tai vinksahtanutta logiikkaa.

Romaanissa on muitakin kohtia, joissa voi kuulla raamatullisia kaikuja – jos on virittänyt korvansa mielensä sille taajuudelle.

Pienen Davidin espanjankielinen kirjoitus, ensimmäinen laatuaan kuuluu Yo soy la verdad, minä olen totuus. (vrt. raamatun Minä olen tie, totuus ja elämä).

Simon pohtii, jos David onkin ainoa todellinen näkijä ja kaikki muut raahautuvat eteenpäin kuin sokeat:

Mutta mitä jos me muut olemme väärässä ja poika oikeassa? Mitä jos yhden ja kahden välissä ei olekaan siltaa vaan pelkkää tyhjää? Ja mitä jos me, jotka astumme niin luottavaisesti yhdestä kahteen, putoammekin itse asiassa tyhjyyteen mutta emme huomaa mitään koska silmämme on sidottu? Mitä jos poika on meistä ainoa, joka kykenee näkemään sen?” (s. 262)

Jos niin haluaa, onnettomuudessa kylkiluunsa ruhjoneen ja sairaalavuoteella ooppiumihuuruissa makaavan Simonin unen tai näyn voi tulkita kuin uskonnollisen enteen:

Varhain aamulla, unen ja valveen välitilassa, hän näkee unen tai näyn. Sängyn jalkopäässä leijuvat ällistyttävän säkenöivinä kaksipyöräiset vaunut. Vaunut on tehty norsunluusta tai norsunluu-upotuksin koristellusta metallista ja niitä vetää kaksi valkoista hevosta, joista kumpikaan ei ole El Rey. Poika seisoo vaunuissa ohjakset toisessa kädessään ja toinen käsi kohotettuna kuninkaalliseen tervehdykseen. Hän on ilkialaston lukuun ottamatta puuvillaista lannevaatetta.”

Lopetan esimerkit tähän. Kaikesta vatvomisestani huolimatta en koe tulleeni hullua hurskaammaksi.

En voi todistaa todeksi, mutta uskon että romaani Jeesuksen lapsuus on lukijan kiusaamiseksi toteutettu pirullinen brain game. Kirja leikittelee lukijan johdattamisella, vihjaamisella, harhauttamisella ja harhaanjohtamisella. Romaanin tarkoituksena taitaa olla kuljettaa lukijaa tulkintojen kivikkoista polkuja kohti paratiisinäkyä, mitä ei koskaan saavuteta. Sen sijaan juututaan ikuiseen kiirastuleen. (Kirjoitin yllä olevan melkein tosissani. Ihan pieni hymynhäive kasvoillani).

Onkohan romaanin tarkoitus osoittaa, että kaikki tulkinnat ovat keinotekoisia? Uskonnollinen tulkinta on sitä ehdottomasti, mutta yhtä hyvin myös psykoanalyyttinen tulkita, jossa koko maailmankaikkeuden moninaisuus palautetaan aina pelkästään penikseen, pimperoon ja anukseen. Miksei myös feministinen ja vaikkapa marxilainen tulkinta voisi olla vain kehikko, jonne ainekset tungetaan vaikka väkisin ja ylitsepursuvat osat viskataan jätesäkkiin.

En ole vieläkään lukenut muiden aivoituksia romaanista. Toivottavasti en ole ainoa, joka on saanut ajatuksensa tällaiseen solmuun. En tiedä, jatkanko vielä tätä tekstiä muiden tulkintojen valvomisella. Kirjailijan haastattelunkin voisi lukea.

(-)

Seuraavana päivänä: uskalsin lukea muiden arvioita kirjasta. Sain sekä vahvistusta omille epäilyilleni että myös uusia näkökulmia. En kuitenkaan halua linkittää tähän mitään. Katsoin myös lyhyen J.M. Coetzeen haastattelun Youtubesta. Kirjailijan hillitty olemus häkellytti minua niin paljon, että se lamaannutti kykyni keskittyä hänen puheeseensa. Romaanin teemat ja tulkinnat kyllä kiinnostavat minua edelleen, joten varmasti jatkan aihepiirin pöyhimistä, kunhan saan hengitykseni tasaantumaan.