Sivut

maanantai 18. syyskuuta 2017

Tulkinnan vaikeudesta Valokuvataiteen museossa

(Kuvat sivulta: Suomen Valokuvataiteen museo)

Kun olin ensimmäistä kertaa katsomassa Francesca Woodmanin valokuvanäyttelyä Enkelinä olemisesta - On Being an Angel, feministinen tulkinta alkoi pyöriä mielessäni:

Alaston nainen ei mahdu kuvaan. Nainen pursuaa yli rajojen. Nainen on niin suuri, ettei häntä voi rajata pieneen kuvaan. Nainen kokee, ettei hän edes halua mahtua hänelle annettuun tilaan yhteiskunnassa.

Alaston nainen on sullottu lasiseen arkkuun. Nainen yrittää vapautua arkusta. Nainen takoo päätään lasikattoon, kirjaimellisesti.


Nainen on piiloutunut tapetin taakse. Nainen ei saa näkyä. Nainen ei saa kuulua. Näin ajatellaan yhä edelleen monessa maailman kolkassa.

Alaston nainen on yksin hylätyssä ja ränsistyneessä ympäristössä. Olosuhteet ovat häntä vastaan. Nainen ei voi elää viallisessa ympäristössä, mutta hän ei pääse poiskaan. Nainen on ympäristönsä ja aikakautensa vanki. Niin on tietysti mieskin, mutta miehillä on aina ollut enemmän liikkumatilaa, kirjaimellisesti.

Alastoman naisen vartaloa on runneltu. Hänen ihoonsa on nipistetty pyykkipoikia. Hänen jalkoihinsa on kieritetty teippiä niin kireälle, että liha pursuaa. Mutta ainahan naisen vartaloa muokattu, milloin korsetein, milloin laihdutuskuurein. Naisen vartalo ei koskaan kelpaa. Nainen ei ole koskaan tyytyväinen omaan vartaloonsa.


Yllä olevat surkastuneet lauseeni ovat esimerkkejä mahdollisista feministisistä tulkinnoistani. Kun kävin näyttelyssä toista kertaa, feministinen lähestymistapa alkoi tuntua keinotekoiselta ja ja vastenmielisen väkivaltaiselta.

Sen sijaan että yrittäisin survoa valokuvaajaa johonkin ideologiseen kehikkoon, haluan uskoa valokuvien heijastavan taiteilijan yksilöllistä, psyykkistä todellisuutta. Kuvausympäristöjen voi olettaa heijastavan valokuvaajan mielenmaisemaa. Lähes kaikki kuvat on otettu rähjäisissä ympäristöissä, hylätyissä rakennuksissa, joissa seinälaastit murenevat, tapetit kupruilevat ja lattioilla lojuu kaikenlaista törkyä.

Valokuvien rajaus on aina jotenkin nyrjähtänyt, tahallisen vinksahtanut. Enkeliaiheisissa valokuvissa etualalle työntyy alastoman naisen rinnat, naisen suu on avautunut huutoon, mutta suurimman osan taustasta täyttää lattialaudoitus ja seinää vasten unohtunut sateenvarjo. Kuvissa on aina jotain ylimääräistä, jotain outoa, vähintään kuvat ovat sumeita, heilahtaneita.

Useimmat valokuvat koen tunnelmaltaan uhkaavina. Mustavalkoisuus, hämäryys, epäselvyys. Hulluus(?), sekavuus, mielettömyys. Pelko, kauhu, epätietoisuus. En hahmota, mitä kuvissa tapahtuu. Se kauhistuttaa minua.


Turhauttavaa. Tulkintani valokuvista psyykkisinä tiloina alkaa tuntua yhtä typerältä ja teennäiseltä kuin feministinen tulkintavaihtoehtokin. Mitä psyykkisiä tiloja edes tarkoitan? En osaa sanoa muuta kuin yksi teossarja on nimetty Itsepetokseksi, toinen on otsikoitu Joutsenlauluksi. En edes tiedä, milloin joutsenet laulavat, paritellessaan vai kuollessaan?

Miksi en voi vain katsoa valokuvia kuvia, ottaa ne sellaisenaan? Miksi taidenäyttelyn teoksia ei voisi katsoa samalla tavalla kuin katson merenrantaa, vain katsoa, ei edes yrittää ymmärtää?

Tunnen itseni idiootiksi. Paras tapa kompensoida epäilykset omasta aivorajoittuneisuudestaan, on sivistyssanojen käytön räjähdysmäinen lisääminen. Nekin joudun lunttaamaan näyttelyn esittelytekstistä: surrealismi, klaustrofobia.. Loput vedän lonkalta: impressionismi, ekspressionismi, dadaismi, futurismi, pointillismi, voyerismi. Huumoriin vetoaminen hieman lievittää ahdistustani, mutta ei poista sitä. Ehkä menen vielä kolmannen kerran näyttelyyn, ehkä silloin sisäistän kaiken. Tai sitten vain katson, ja hyväksyn taiteen mysteerin.

Francesca Woodman: Enkelinä olemisesta - On Being an Angel
(Suomen Valokuvataiteen museo, Helsinki, 24.8. - 15.10.2017)

(Tiedoksi: Jätin tarkoituksella julkaisematta tässä blogitekstissä kaikki alastomuutta sisältävät kuvat, koska en halua ottaa riskiä, että joku saattaa tulkita ne pornografiaksi. Itse pidän näyttelyn valokuvia taidevalokuvina.)

maanantai 28. elokuuta 2017

Todellisuus ja epätodellisuus Kiasmassa

Jos yksi taiteen tehtävistä on laittaa ajattelemaan, se toteutui ainakin minun kohdallani Kiasman Ars17 -nykytaidenäyttelyssä Helsingissä. Olen käynyt tässä näyttelyssä jo viitisen kertaa museokortilla, enkä vieläkään voin väittää ymmärtäväni sitä - ja hyvä niin. 

Käsittelen tässä blogitekstissäni lähinnä kolmea videoteosta Ars17 -näyttelystä. Valitsin nämä teokset puhtaan itsekkäistä syistä: sattuipa vaan kiinnostamaan. 

Taiteilijat ammentavat usein aiheita teoksiinsa ympäröivästä maailmasta. Nykyaikana se tarkoittaa digitaalista maailmaa. Kiasman teoksissa on hyödynnetty internetin koko kirjoa: pelimaailma, animoidut hahmot, avattaret, nettikaupat, julkkisten some-elämä, dokumentit, uutiset, mainokset, deittisivustot, taidesivustot, virtuaalitodellisuus ja interaktiivisuus.

Cecile B. Evansin 20-minuuttinen videoteos What the Heart Wants sekoittaa kaiken iloiseksi sekamelskaksi: Surrealistisessa maisemassa irtokorvat leijuvat pinkin meriveden yllä; animoitu naishahmo Hyper kertoo rinnakkaistodellisuudesta System; pehmisjätskimainoksen taustalla pauhaa heavymusa; sademetsää kuvataan ilmasta ja samalla kerrotaan melodraamasta vuodelta 1974; lailliselta nettisivustolta voi ostaa silikonimaskin ja laittomalta dark netistä huumeannoksen; uutissivustolla näytetään ammuskelua ostoskeskuksessa, jutun otsikkona on A Situation, joku tilanne, ja uutisankkuri vatvoo filosofisia kysymyksiä asian vierestä. 

(Kuvat sivulta: Kiasma)
Evansin teos leikkii eri tyylilajien vakiintuneilla ilmaisuilla ja yhdistelee niitä mielivaltaisesti. Majoneesimainoksessa purkkii kierii autiomaalla ja vyöryy avaruudessa. Mainostaja puhuu filosofista diibadaabaa majoneesin "tietoisuudesta" ja "reflekseistä". 

Katsojana tulee koko ajan tunne, että tässä on nyt jotain outoa. Tunne jatkuu koko videoteoksen ajan. Sitä ei vähennä taustan ääniraita, jossa nainen ja mies keskustelevat nonsense-tyylillä. Heidän lauseissan on kieliopillisesti oikea rakenne mutta järjellinen sisältö puuttuu. Epäilen, että ääniraita on koostettu imuroimalla netin keskustelupalstoilta ja tiedesivustoilta irrallisia lauseita ja yhdistämällä ne. 

Videoteos on tietysti tahallisen absurdi. Ehkä se kuvastaa nykyihmisen elämää, jota leimaa jatkuva visuaalinen tykitys eri lähteistä. Teos pakottaa miettimään, onko digitaalinen todellisuus luotettava vai epäluotettava. Onko se mielekäs vai mieletön, hyödyllinen vai hyödytön? Tai voiko netin todellisuutta edes kutsua todellisuudeksi?


Brittiläisen Ed Atkinsin Ribbons-videoteos on eräänlainen seuranhakuilmoitus, ehkä. Se on myös sosiaalipornoa, tavallaan. Alaston humalainen mies höpöttää kameralle jotain nopeatempoisella brittienglannilla (en saanut paljoa selvää) ja lauleskelee siinä sivussa nostalgiahittejä, juomalauluja ja kirkkomusiikkia.


Välillä miehen pää on kopsahtanut baaritiskille, välillä hän on lyyhistynyt baarijakkaran alle, välillä hän tirkistelee seinän reiästä. Miehestä paistaa läpi känninen epätoivo, mutta myös tarve tehdä vaikutus. Hän on kummallinen sekoitus hellyttävää avoimuutta ja inhottavaa juonikkuutta.

Ensimmäisillä Ars17-käynneilläni sivuutin Atkinsin teoksen, koska mies näytti niin vastenmieliseltä (hahmo on toteutettu kuvakaappauksella avatar-hahmosta). Miehellä on vaaleat elottomat silmät kuin kuolleella kalalla, otsaan on tussilla sutattu Asshole ja hänen ilmeensä ovat liian jähmeät. Sitten satuin lukaisemaan esittelytekstistä, että taiteilija vieroksuu virtuaalikohtaamisia ja uskoo, että todellinen yhteys syntyy vain live-tapaamisessa.

Tavallaan tämä liittyy someen ja blogeihin. Olen pähkäillyt, mikä merkitys blogien sosiaalisilla kohtaamisella oikein on. Kuinka aito kohtaaminen on, jos ei pysty näkemään toisen kaikkia ilmeitä ja eleitä eikä kuulemaan äänenpainoja ja äänensävyjä? Kuinka totuudenmukainen käsitys toisesta ihmisestä syntyy pelkän valokuvan perusteella tai kokonaan ilman valokuvaa? Varmaankin virheellinen. Ei ehkä sen kummempi kuin liihottelu avattaren kanssa virtuaalitodellisuudessa. Toisaalta miksi kaikissa lyhyissä kohtaamisissa edes pitäisi olla läsnä "aidosti" ja "sydänverellä". Olen vatvonut myös sitä, kuuluuvatko blogit someen ja velvoittaako bloggaus olemaan sosiaalinen. Ja mitä sosiaalisuus somessa edes tarkoittaa? Mitä enemmän muiden blogeja pommittaa kommenteillaan, sitä sosiaalisempi on?


Brittiläisen Charles Richardsonin Headbones -videoteos tutkailee taiteilijan oman näkemyksen perusteella tavaroita ja omistamista. Esitevihossa teoksen sanotaan ottavan kantaa muotokuvausperinteeseen. Itse koin teoksen toisella tavalla. Ehkä kaavamaisesti koin tämänkin teoksen käsittelevän todellisuutta ja epätodellisuutta, mielekkyyttä ja järjettömyyttä.


Videoteoksessa surrealistinen mies/naishahmo pyörii ruutukuvioisella taustalla. Kun hahmo on pyörinyt tiettyyn kulmaan, sen sisus paljastuu ontoksi. Hahmo liikkuu rajatussa tilassa ja kimpoilee seinämästä toiseen. Ääniraidalla kuuluu samanaikaisesti englanninkielinen lastenloru tai negrospirituaali. Välillä se vaihtuu arkiseksi keskusteluksi, joka ei liity teokseen millään tavalla. 

Katsoja voi istuutua kukkakuvioiselle sohvalle katsomaan teosta. Tuntuu kuin olisi kotona katsomassa televisiota - mutta ei ole. Eikä "ohjelmassakaan" ole mitään järkeä. Kun on jo jonkin katsonut onton hahmon kiertymistä ja kimpoilua "ruudulla", havahtuu ajatukseen, että hetkinen, eikö suurin osa telkkariohjelmistakin ole yhtä älyttömiä. Alkaa miettiä, eroaako videoteoksen "aivoton roska" millään tavalla esimerkiksi tosi-tv-ohjelmista. Eipä juurikaan. Videoteos kuitenkin ylitti "laadullaan" telkkarituuban, koska se hätkähdytti ja yllätti. (En kuitenkaan halua paheksua mitään tiettyä ohjelmaformaattia, koska itsekin katson kaikenlaista "aivot narikkaan" -ohjelmaa telkkarista rentoutumismielessä).

Harmittaa, että Ars17 on jo loppusuoralla. Jos joku vielä haluaa nähdä näyttelyn, kannattaa pitää kiirettä. 

maanantai 14. elokuuta 2017

Elokuvasta Naked Lunch

(kuvat sivulta: IMDb)
Alkuun pakonomainen selvennys: En käytä huumeita. En ole edes kokeillut mitään huumeita. En suosittele huumeidenkäyttöä kenellekään. Epäselvyyksien välttämiseksi koin velvollisuudekseni mainita nämä päivänselvät asiat. (Jännä juttu, ettei kukaan dekkareista kirjoittava bloggaaja erikseen totea, että ei ole itse murhaaja eikä suosittele murhaamista kenellekään!)

Huumehuuruinen Naked Lunch (1991) -elokuva pohjautuu beatnik-kirjailijan William S. Burroughsin samannimiseen romaaniin. En ole lukenut alkuperäisromaania (1959), joten en osaa arvioida, kuinka uskollisesti David Cronenbergin ohjaama ja käsikirjoittama elokuva myötäilee romaania.

Elokuvan päähenkilönä on tuholaistorjujana leipänsä ansaitseva Bill Lee (Peter Weller). Vapaa-aikanaan hän kirjoittaa fiktiota ja hengailee kahvilassa kulturellien kavereidensa kanssa. Hän asuu New Yorkissa kelmeässä kämpässä, jossa tapetit repeilevät ja torakat lymyilevät nurkissa. Naisystävä Joan (Judy Davis) on addiktoitunut tuholaismyrkkyyn. Billin työpaikka on vaarassa, koska Joan kavereineen rohmuaa myrkkyä omaan huumauskäyttöönsä. Joan mainostaa trippiään ilmaisulla literary high: piikittäjä voi kuvitella olevansa kuin Kafkan novellista napattu ötökkä.



Bill ampuu naisystäväänsä vahingossa otsaan heidän viikoittaisessa William Tell -rituaalissa. Tapaturmasta järkyttyneenä Bill pakenee New Yorkista Marokkoon ja piiloutuu Casablancan huumeluoliin - vai kuvitteleeko hän kaiken? On epäselvää, lojuuko hän todellisuudessa kaiken aikaa New Yorkissa kerrostalon törkyisellä sisäpihalla. Kutsutaanko hänet poliisikuulusteluun syytettynä huumeiden hallussapidosta - vai onko sekin hallusinaatio? Vieroittaakseen itsensä huumeista hän menee puoskarilääkäri Benwayn vastaanotolle - vai onko Benwaytä edes olemassa ja myykö hän todella brasilialaisista tuhatjalkaisista valmistettua huumausainetta?

Värvääkö Interzone-yhdistys Billin todellakin palvelukseensa kirjoittamaan Clark Nova -kirjoituskoneella jotain hämärää raporttia Janen murhasta, mikä muistuttaa kummasti tunnustusta? Vai vääristääkö miehen todellisuudentajua syyllisyydentunteet, pelot ja moninaisten huumaavien aineiden sekakäyttö (pyretrum, hasis, alkoholi)? Syyllisyydentunteesta kumpuaa harhakuvitelma naisesta, joka näyttää erehdyttävästi kuolleelta naisystävältä

Elokuva jättää paljon kysymysmerkkejä. Mikä on Black Meat Market? Onko se eksoottisten eläinten lihakauppa vai peiteilmaisu hasis-rikollisliigalle? Onko mustanpuhuva nainen, Fadela, viaton palvelijatar vai noituutta harjoittava ihmishirviö, joka piilottaa salakuuntelulaitteita kukkaruukkuihin ja suunnittelee myrkyttämistä?

Joissain asioissa sentään pääsee selvyyteen. Joan ei ole Interzonen palkkaama agentti, epänainen tai humanoidimainen epäihminen eikä tuhatjalkainen, vaikka siivekkääksi koppakuoriaiseksi muuttunut puhuva Clark Nova -kirjoituskone niin väittääkin. Varmaa on myös, että Clark Nova -kirjoituskone ei pure eikä revi rikki Martinelli-kirjoituskonetta eivätkä kirjoituskoneet kilju kuolinkorinoissaan. Eikä arabialaisella näppäimistöllä varustetusta Mujaheddin-kirjoituskoneen keskeltä paljastu elävää, sykkivää kudosta.


Elokuvassa liu'utaan ovelasti todellisuudesta epätodellisuuteen. Harhakuvitelmat ja hallusinaatiot lisääntyvät asteittain. Ainakaan minä en pystynyt katsojana erottamaan, milloin alkaa epätosi ja mikä on vielä ollut totta. (Tosin fiktion kohdalla tuntuu hölmöltä puhua "todesta", koska fiktiohan on lähtökohtaisesti kuvitteellista eli tavallaan "valhetta").

Jos elokuvakerrontaa vertaa romaanikerrontaa, on romaani siinä mielessä "helppo", että lukija pystyy osoittamaan, kuka huijaa ja missä. Kertoja tai romaanihenkilö on epäluotettava, jos on hullu, tietämätön tai moraalisesti kieroutunut. Elokuvasta kertoja yleensä puuttuu. Katsoja ei tiedä, kenen näkökulmasta on kyse. Siksi ei voi osoittaa "syyllistä": tämä valehtelee, tuo liioittelee ja vääristelee.

Henkilökohtaisesti minua kiehtoo tämäntyyppinen epäselvä kerronta, jossa toden ja kuvitellun rajat hämärtyvät. Katsojana voin pinnistellä ja kelata eri vaihtoehtoja. Vastaavantyyppinen kerronta vallitsee paranoidia skitsofreniaa kuvaavassa elokuvassa Kaunis mieli. Päähenkilö on matemaattisesti lahjakas taloustieteilijä John Nash. Hän luisuu vähitellen pelottavan uskottaviin harhamaailmoihin. Katsojaa hämätään nerokkaasti. Kauhea totuus paljastuu vasta myöhemmin.

Jonkin verran huumeaiheisia elokuvia olen tullut katsoneeksi eri genreistä. Naked Lunch on luokiteltu genreihin draama ja sci-fi. Myös fantasialuokitus sopisi puolestani. Sen sijaan Terry Gilliamin ohjaama Pelkoa ja inhoa Las Vegasissa (1998) on ehdottomasti komedia. Gonzo-journalismin isä, Hunter S. Thompson, käyttää kaikkia mahdollisia huumeita (mm. meskaliini, lsd), mutta ei anna sen häiritä työtään toimittajana. Thompsonin mielestä tolkuton huumeidenkäyttö ja luotettava tiedonvälitys eivät ole mitenkään ristiriidassa keskenään. 

Kaikkein kreiseimmässä kohtauksessa Thompson on mennyt huumehörhökaverinsa kanssa hotellissa järjestettävään konferenssiin kuokkavieraina. Paikan päällä selviää, että konferenssi on poliisin järjestämä huumevastainen tilaisuus. Kavereilla on mukanaan matkalaukku, joka on ahdettu täyteen huumeita!

Huume-elokuvista Uli Edelin ohjaama Christiane F (1981) on tragedia. Saksalainen teinityttö kokeilee poikaystävänsä yllyttämänä heroiinia ja jää sille tielle. Kohta tyttö vajoaa rautatieaseman lähettyvillä norkoilevaksi katuhuoraksi. Samoissa maisemissa poikaystävä kaupittelee itseään miehille. Tahtia ei hidasta edes huumekaverin kuolleen, sinertyneen ruumiin näkeminen. Sisaren traaginen kohtalo sentään pysähdyttää.

Aikoinaan olen nähnyt myös brittiläisen Trainspotting-leffan. Kai se oli draamaa. Tai kauhua. Tai fantasiaa. Tai inhorealismia. Leffassa oli myös komediallisia aineksia. Ainakin kohtauksessa, jossa huumetrippi alkaa vessanpöntön huuhteluveden pyörteiden näkemisestä. Mutta ei kohtauksessa, jossa sisäkatolla konttaava kuollut vauva kääntää päätään 360 astetta.

sunnuntai 6. elokuuta 2017

Valheiden verkosto

(kuvat sivulta: Finnkino)
Eteläkorealaisen Park Chan-woon ohjaaman japanilais-korealaisen The Handmaiden-elokuvan kohtauksista monet syöpyivät muistiini: Kimonoon pukeutunut japanilaisnainen istuu lattialla jäykässä asennossa askeettisesti sisustetussa huoneessa. Naisen kasvot on maalattu vitivalkoisiksi ja musta tukka on kasattu pään päälle valtavaksi nutturaksi. Kimonon hihat levittäytyvät lattialle asetelman muodossa. Nainen lukee vienolla äänellä vertauskuvauksellista eroottista kirjallisuutta "jadeportista". Himokkaan oloiset miehet kuuntelevat toisella seinustalla kasvot pingottuneina. Lukusessionsa päätteeksi nainen taputtelee kasvojaan teatraalisesti liinalla, kuin teeskennellen kainoutta.

Eräässä toisessa kohtauksessa nainen roikkuu hirttäytyneenä tai hirtettynä puutarhan puussa. Pitkä kimono liehuu tuulessa. Jossain toisaalla kylpyhuoneeseen hukutetun naisen ruumis on kietoutunut mustekalan lonkeroihin. Ja toisaalla: kellarikerroksen pöytään kahlehditulta mieheltä napsaistaan sormia poikki yksi kerrallaan ja ne lakaistaan jätesankoon. Ja sitten vielä muistiini palautuu kohtaus, jossa mustahanskainen mies melkein tukahduttaa tytön ja naisen hankaamalla hanskoja heidän kasvoillaan.


The Handmaiden -elokuvan teemoista tärkein lienee petos eri muodoissaan. Ihmissuhteet rakentuvat juonittelun, teeskentelyn, valehtelun ja huijaamisen varaan. Tunteilla leikitään surutta ja ihmisiä puukotetaan selkään. Rakkautta teeskennellään taloudellisen hyödyn toivossa. Kumppanin voi sulkea vaikka mielisairaalaan, jos siitä tarjoutuu oikotie omaisuuden riistämiseen. Mutta kuka lopulta huijaa ketä? Elokuvassa asetelmat vaihtuvat tiuhaan. Häviöllä oleva voittaa ja voitostaan varma joutuu kärsimään ja kitumaan.

Elokuvassa petos ulottuu myös taidemaailmaan. Kirjoja ja kuvataidetta väärennetään. Passien väärentäminen ja ja vääränä henkilönä esiintyminen on vain keino selviytyä. Yhteiskunnalliset suhteet perustuvat elokuvassa teeskentelyyn, peittelyyn ja manipulointiin. Alamaiset teeskentelevät uskollisuutta ja nöyryyttä isäntäperheelleen, vaikka selän takana juoruilevat, juonittelevat ja näpistelevät. Rikkaat ja vaikutusvaltaiset isännät voivat kätkeä perversionsa ja rikoksensa näyttävän kulissin taakse. Vauraus mahdollistaa oikeustoimilta piiloutumisen.

Elokuvassa on mielenkiintoinen kerronnallinen ratkaisu. Sama tarina kerrotaan kolmesta eri näkökulmasta: taskuvarkaiden kouliman tytön Sook-Heen (Kim Tae-ri), ylhäisen perijättären lady Hidekon (Kim Min-hee) ja huijarikreivi-taideväärentäjän Fujiwaran (Ha Jung-woo). Kolmikko sotkeutuu toisiinsa monimutkaisissa huijaussuunnitelmissa ja vaihtuvissa intohimosuhteissa. Ilman omaa näkökulmaa jää  Hidekon setä (Cho Jin-woong), perversioiden ja eroottisen kirjallisuuden keräilyyn omistautunut vanha ukko, joka havittelee Hidekon perintöä. Tapahtumat sijoittuvat pääasiassa suljettuun tilaan, ylhäisökartanoon 1930-luvulla japanilaisten miehittämässä Koreassa. Elokuvan idea on peräisin Sarah Watersin romaanista Silmänkääntäjä, joka puolestaan keskittyi viktoriaaniseen Englantiin.


The Handmaiden -elokuva hätkähdytti minua eroottisella rohkeudellaan. Monessa kohtaa suu loksahti auki. Elokuva sisältää niin lesboilua, pervoilua kuin sadomasokismia. Heteronormatiivisuuttakaan ei ole unohdettu. Myös pornografia loistaa läsnäolollaan. Jos jotain rinnakkaisteoksia haluaa etsiä, ensimmäisenä tulevat mieleen Lars von Trierin Nymphomaniac, jossa seksiriippuvainen nainen kertoo edesottamuksistaan kuivakkaalle moralistimiehelle; lesboilulla mässäilevä Adelen elämä ja ja klassikkofilmi Aistien valtakunta, jossa pakkomielteinen nainen leikkaa rakastajaltaan peniksen irti (jos muistan oikein).

Olen yrittänyt suhtauttaa The Handmaiden -leffaa muihin näkemiini aasialaisiin elokuviin (mitä ei ole paljon). Jos olen käsittänyt oikein, Aasiassa on pitkät perinteet sekä kauhu- että fantasiapohjaisista wuxia-elokuvista, joissa taistelijat uhmaavat painovoimaa lentämällä. Olen jopa ostanut wuxiaa: Hiipivä tiikeri, piilotettu lohikäärme; Lentävien tikarien talo ja Hero. Minua on sytyttänyt myös Wong Kar Wain 2046-elokuva, jossa vuorottelevat katkeran suloinen nykyhetki ja futuristinen epätodellisuus. Yleisesti oletan, että Aasiassa uskalletaan tehdä älyllisesti haastavampia elokuvia kuin esimerkiksi Hollywoodissa. Älyllisyydellä tarkoitan kerronnan monitasoisuutta. Saatan olla väärässä. Tehdäänhän Aasiassa myös intialaisia Bollywood-elokuvia (joita en ole nähnyt).


--------------------------------------------------------

Asiasta toiseen: luen parhaillaan Heli Heiskasen tietokirjaa Herkkyyden voima. Kirjassa puhutaan mm. herkän yksilön itselleen rakentamista suojakuorista. Suojakuoret jakautuvat aktiivisiin (vahvuuden ja selviytymisen suojakuori, esim. kovuuden esittäminen); mukautuviin (miellyttämisen sekä sosiaalisuuden, reippauden ja huumorin suojakuoret); piiloutuviin (järkeilyn ja analysoinnin suojakuoret) ja etäännyttäviin (välttelyn ja pakenenisen sekä hiljaisuuden ja vetäytymisen suojakuori).

Kaikilla ihmisillä on yleensä suojakuoria, rooleja ja naamioita temperamenttityypistä riippumatta, esimerkiksi ammatin harjoittamiseen liittyvä työrooli. Kirjan mukaan herkillä ihmisillä on monesti tavallista enemmän tarvetta suojata itseään. Tämä johtuu mielestäni siitä, että herkkyys on kaikkea muuta kuin arvostettu ominaisuus tässä (tai missään) yhteiskunnassa.

Tavallaan suojakuorissa on tulkintani mukaan kyse eräänlaisesta petoksesta, koska suojakuoret perustuvat teeskentelyyn ja piilotteluun eli aktiiviseen tai passiiviseen valehteluun. Kaikkein pelottavimpana valehtelun muotona pidän itsepetosta, jossa ihminen valehtelee itselleen ja uskoo omia valheitaan. Toisaalta ilman tämäntyyppisiä "petoksia" ihminen altistaa itsensä toistuvasti haavoittumiselle tai voi lamaantua.

Itsestäni olen tunnistanut ainakin kovuuden suojakuorta; reippauden ja huumorin suojakilpien taakse piiloutumista ja välttelyä, pakenemista, hiljaisuutta ja vetäytymistä. Kirjassa mainittujen tyypillisten suojakuorien lisäksi minulla saattaa olla myös epätyypillisiä suojakuoria. Onneksi sentään ymmärrän sensuroida näiden suojakuorien yksityiskohtaisen kuvauksen tästä blogitekstistä.

perjantai 14. heinäkuuta 2017

Pastoraali-idylli?

Olen edelleen täällä maalla paossa kaupunkikämpän putkiremonttia.

Kuvasarjallani pohdin kysymystä, kuinka objektiivisesti valokuvat heijastavat todellisuutta. Tosiasiahan kuitenkin on, että valokuvaaja tekee paljon valintoja ennen kuvan ottamista. Tavallaan kuvaaja siis rajaa osan todellisuudesta pois kuvistaan. Onko valokuvauksessa siis aina kyse todellisuuden manipuloinnista? Minun mielestäni valokuvaaja esittää todellisuudesta aina osatotuuden, muokatun totuuden tai jopa vääristellyn totuuden.

Valokuviin heijastuvat aina kuvaajan henkilökohtaiset mielenkiinnon kohteet (kukaan ei ota kuvaa itselleen yhdentekevästä aiheesta), arvomaailma, esteettiset mieltymykset ja sisäistetyt näkemykset siitä, millaisia kuvia saa tai pitää ottaa. Ehkä myös ikä, sukupuoli, luonteenpiirteet, koulutus, ammatti, elämänkokemukset ja elämäntilanteet vaikuttavat kuvien sisältöihin. Tunteet ja mielentilat näkyvät monesti valokuvissa epäsuorasti.  Siksi ihmettelenkin, kuvaako valokuvaaja enemmänkin itseään kuin ulkoista todellisuutta. Mielestäni ulkoinen ja sisäinen todellisuus sekoittuvat aina valokuvissa.

Jälleen kuvia maalta:

Maalaisunelmia?

Kukkaiskielellä


... vai sittenkin maaseutupainajaisia?

Punainen tupa ja perunamaa?
Laudat eessä ovien
Kylähulluutta?
Varjoisat veet
Ei näe metsää puilta
Luonnon monimuotoisuus
Kuva-arvoituksia maalta

Voi kysyä, kertooko kuvasarjani enemmän ulkoisesta vai sisäisestä todellisuudesta. Varmaankin sisäisestä. Kuvistani paistaa läpi viimeaikaiset tunnelmani: kyllästyminen böndeilyyn ja epätoivoinen kaipaus stadiin. Näkyyhän niistä myös taipumukseni ironiaan ja mustaan huumoriin. Ilman huumoria näivetyn. Kuvani paljastavat myös kiinnostukseni kontrasteihin ja dramatiikkaan. Se siitä objektiivisuudesta.

En tiedä, esittävätkö sanomalehtikuvatkaan todellisuutta objektiivisesti. Lehtikuviin sisältyy myös paljon valintoja: milloin kuva otetaan ja milloin ei oteta. Mistä voi tietää, olisiko kuvaamatta jätetty kuva kertonut jotain tärkeää? Valokuvien tulkintaan vaikuttavat myös paljon kuvaajan tekemät valinnat, kuten kuvakulmat, valaistus, rajaus, taustan selvyys tai rakeisuus jne.

Joissain poliitikoissa otetuissa lehtikuvissa voi aavistella valokuvaajan suhtautumista kyseiseen henkilöön. Jos poliitikko on kaikissa lehtikuvissa pukemassa tai riisumassa takkia, syntyy vaikutelma että kuvalla viitataan takinkääntämiseen. Tai jos poliitikosta aina päätyy lehteen ikävä irvistyskuva, toimituksessa ei ehkä sympatiat ole ihan pilvissä kyseistä herraa tai rouvaa kohtaan.

Kaikkein eniten valokuvien objektiivisuus taitaa kyseenalaistua sosiaalisen median selfieissä ja muissa kuvissa. Somekuvat esittävät henkilöstä muokatun todellisuuden, osatotuuden. Monet haluavat paistetella somessa hymykuvissa eksoottisissa ympäristöissä. Kukaan ei taida julkaista somessa kuvaa itsestään lojumassa rättiväsyneenä sohvalla, kiljumassa kurkku suorana perheenjäsenille tai sadattelemassa liikenneruuhkassa. Paitsi ehkä läpällä. Mutta se olisi ironinen statement. Tai mistä minä tiedän. En ole itse feisbuukkaamssa, instaamassa tai mitä näitä nyt on.

maanantai 3. heinäkuuta 2017

sunnuntai 25. kesäkuuta 2017

Kuvia maalta

Kukkaloistoa


Rappioromantiikkaa


Hevosten kesäpäivä


Mielenmaisemia, eräänlaisia



Meri on aina meri