maanantai 22. elokuuta 2016

3 x leffassa

Tässä postauksessa aion kirjoittaa kolmesta tällä hetkellä Helsingin leffateattereissa pyörivästä elokuvasta. Yritykseni on uhkarohkea, mutta se sopii blogin kaltaisiin testilaboratorioihin. Saa nähdä mitä tästäkin taas tulee. 

Leffat ovat Todella upeeta -elokuva, Chocolat ja Liisan seikkailut peilimaassa.

(Todella upeeta -elokuva; kuvat sivulta: Finnkino)
Kahdeksan Absolutely Fabulous -dvd:n omistajana Todella upeeta -elokuva on must-kohde. Huonosti käyttäytyvät naiset, Patsy (Joanna Lumley) ja Edina (Jennifer Saunders), ovat edelleen tiukasti ajan hermoilla. He tverkkaavat, tviittaavat, piikittävät päivittäiset(?) botoxinsa omiin kasvoihinsa. He juovat shamppanjaa, joka usein terästetty venäläisellä vodkalla (stoli-boli). He ravaavat muotitapahtumissa ja trediravintoloissa mitä tyylikkäisimmissä muotiluomuksissa (mitä he yhdistelevät mitä mauttomimmin).

Ja ennen kaikkea: Edinan tytär- ja äitisuhteet jatkuvat entisenlaisinaan eli erittäin huonoina! Räiskyvä Edina ei edelleenkään tule toimeen jäykän ja järkevän Saffy-tyttärensä (Julia Sawalha) kanssa. Yhteistä säveltä ei löydy myöskään äidin (June Whitfield) kanssa. Edinan miesrintamaa varjostaa ex-miehen ryhtyminen homoksi ja toisen exän sukupuolenvaihto-operaatio. Patsyllä käy edellen flaksi. Hänen vamppimainen olemuksensa vetoaa yhä miehiin, joita on kymmeniä, satoja tai ehkä jopa tuhansia.


Elokuvan juoni rakentuu muotitapahtumassa sattuneen katastrofaalisen onnettomuuden ympärille. Sen takia naiskaksikko joutuu vaihtamaan vaatekertoja entistä useammin, naamioitumaan ja pakenemaan lopulta Etelä-Ranskan rantaparatiisiin. Kaikesta tästä rakentuu erittäin viihdyttävä paketti. En aio kuitenkaan pilata kenenkään elokuvanautintoa spoilereilla yksinkertaisesti siitä syystä, etten muista elokuvasta läheskään kaikkea. Eli pakko nähdä uudestaan.

Yleisesti ottaen pidän brittihuumorista (mikä on tietysti hyvin laaja käsite). Toinen fanitukseni kohteeni on Little Britain (Pikku-Britannia). Olen iloinen, että sarjan luojat ja päänäyttelijät ovat osanneet ottaa lähes kaiken irti minua sykähdyttävistä aiheista, kuten transvestiitit, homot, lihominen, tyhmyys, töykeys, laiskuus, politiikka ja suosikkini eli ruumiineritteet inkontinesseineen ja oksennuksineen.

(jatkuu myöhemmin elokuvilla Chocolat ja Liisan seikkailut Peilimaassa)

lauantai 20. elokuuta 2016

Ihanaa, Töölön kirjasto, ihanaa!

Lyhyt postaus:

Olen onnellinen, huojentunut ja iloinen. Töölön kirjasto Helsingissä on vihdoin avattu kahden vuoden remonttirevittelyn jälkeen! Ihanaa! Mikä helpotus! Nyt voin vähentää "evakkokirjastoissa" kärvistelyä ja pääsen rauhoittumaan suosikkikirjastooni.

Ensivaikutelmani Töölön kirjastosta: Valoisa! Raikas! Keltainen! Vaimentavat kokolattiamatot, kellanrusehtavat! Keltainen maaliläiskä seinällä! Keltaiset matriisit! Ikkunasta näkyvä puisto! Puut! Vihreys! Orgaanisuus! Hajasijoitetut hyllyt! Modernius! Energisen näköinen henkilökunta!

Ainoa asia, mihin saatan pettyä raskaasti, on tilanne naistenvessassa. Sitä en ehtinyt tarkistaa nopella pikavisiitilläni. Rikhardinkadun ja Töölön kirjastojen yleisövessoissa ilmassa leijuu yllättävän usein kusenhaju. Olen ihmetellyt, eikö naiselle ole anatomisista syistä erittäin vaikeaa tai täysin mahdotonta saada virtsaruisku lentämään lattialle. Helsingin kaupunginkirjastoissa näitä "mysteerinaisia" vierailee kuitenkin harva se päivä. Tuskin kyseiset poikkeusyksilöt lukevat blogiani, mutta esitän siitä huolimatta vienon toiveeni: Voisitteko ystävällisesti mennä jonnekin muualle kuseksimaan kuin kirjastovessoihin?

lauantai 13. elokuuta 2016

Minä ja musiikki

Varoitus: Tämä teksti on subjektiivinen. Tekstini ei sisällä informaatiota mistään muusta kuin minusta itsestäni. Jos ei kiinnosta, ei ole "pakko" lukea. Vaikka blogini on julkinen, kirjoitan tätä tekstiä kai ensisijaisesti itselleni.

Alun perin minun piti kirjoittaa elokuvista Liisan seikkailut Peilimaassa, Chocolat ja Kenneth Branaghin Romeo ja Julia -näytelmäsovituksesta, joka esitettiin Finnkinon leffateatterissa, MUTTA musiikki ja musiikin kuuntelu aiheina kiilasivat ohi.

Edellisen blogitekstin kohdalla intuitioni osui oikeaan väittäessäni, että se saattoi olla koko bloggausaikani rohkein ja paljastavin tekstini. Ja se paljasti paljon, tai liikaa - minulle itselleni. Viisi päivää kestävä (yli)reagointini eteni näin: kieltäminen, torjunta, järkytys, raivo, hyökkääminen, lamaantuminen, keskittymiskyvyn tuhoutuminen, äärimmäinen stressitila, jonkinlainen shokkitila, maha kuralla, levottomuus, epätodellinen olo, pelko sekoamisesta jne. Kaiken tämän laukaisivat vain kaksi sanaa, joita en toista tässä nyt. Tämän tekstin kohdalla otan riskin, että kaikki alkaa uudestaan - tai sitten ei tapahdu yhtään mitään.

Mutta musiikki. Miten musikkiin "pitäisi" reagoida? Onko mahdollista, että musiikki jotenkin "imeytyy" elimistöön? Voiko musiikki "tunkeutua" sisäelimiin ja sitä kautta alkaa "tahdistaa" sydäntä ja nopeuttaa tai "lamaannuttaa" hengitystä? Voiko musiikki edistää stressihormonien eritystä vereen tai "poistaa" niitä verestä? Voiko musiikki laukaista niin syvän rentoutumistilan, että se "puuduttaa" lihakset, "tainnuttaa" mielen, "vajottaa" unenkaltaiseen tilaan, jonka aikana silmäluomet nykivät kuin REM-unessa ja verkkokalvon takana vilistää "unikuvia"? Voiko musiikki laukaista "itsehypnoottisen" tilan, josta pääsee kuitenkin irtautumaan, jos ympäristö vaatii? Voiko voimakkaan vastenmielinen musiikki aiheuttaa pakokauhua ja laukaista "taistelu tai pakene" -reaktion? Yllä olevia "ilmiöitä" tapahtuu minulle usein, vähän liiankin usein. Siksi pidän välillä pitkiäkin taukoja musiikin kuuntelusta, jos olen "täynnä" musiikkia ja musiikki on "kuormittanut" minua liikaa.

Mietin usein, että mikä on "normaali" reagointi musiikkiin ja mikä on "epänormaalia"? Mikä kuuluu asiaan ja milloin kannattaa huolestua?

Olen huomannut, etten pysty kuuntelemaan musiikkia, jos se on liian "säännöllistä" ja "ennakoitavaa", mutta myös toinen ääripää eli "säännöttömyys" ja "ennakoimattomuus" ei sovi minulle. "Säännöllisestä" musiikista en pysty kuuntelemaan esimerkiksi iskelmää, koska se "rajoittaa" hengitystäni ja "tukahduttaa" sydämensykettäni. Täysin "säännöttömästä" musiikista en pysty kuuntelemaan free jazzia, bepop-jazzia(?) enkä todellakaan Arnold Schönbergin epämusiikkia, josta en pysty havaitsemaan minkäänlaista rakennetta enkä "jujua". Kun kerran kuuntelelin Schönbergin ykkössinfoniaa (jonka piti olla kyseisen "säveltäjän" "selkein" teos), alkoi tuntua että etten pysty kunnolla hengittämään, sydämensyke menee "sekaisin" ja alkoi tuntua että tulen hulluksi, koska musiikki "tuhoaa" koko identiteettini. En tiedä, kuuluvatko reagointini asiaan vai oisko taas mennyt pikkasen ylireagoinnin puolelle.

Osa lempimusiikistani on minulle "visuaalista" eli se herättää sisäisiä, visuaalisia mielikuvia kuten kuvasarjoja. Mutta epämiellyttävä musiikki, esimerkiksi "räkäinen" rock voi myös "häiritä" tuntoaistiani. Jos joudun kuuntelemaan räkäistä rockia, jossa lauletaan määkivällä äänellä säröisten kitaroiden rämistessä taustalla, se tuntuu "likaiselta" ja "saastaiselta". Aivan kuin "likaiset" äänet olisivat heittänyt päälleni räkää, limaa, paskaa, kusta ja ties mitä eritteitä. Sen sijaan pidän "puhtaista" äänistä, koska ne eivät "saastuta" minua.

Nyt väsähdin ja "tyhjenin" tästä aihepiiristä. Kai tässä pääkohdat on jo sanottu. Jos joku on jaksanut lukea tämän "hulluuden rajamailla" liikkuvan tekstin, voi myös kommentoida. Olisi kiva tietää, miten muut reagoivat musiikkiin - vai reagoivatko.

Lainausmerkkien käyttö saattoi lähteä tässä tekstissä lapasesta. Ratkaisu siihen: täysin överiksi menevä lainausmerkkien "viihdekäyttö". Eli: "Onneksi" "tajusin" "lähteä" "ajoissa" "Kenneth" "Branaghin" "näytelmäsovituksesta". "Samalla" "tajusin", "että" "No" "More" "K" "B" "ja" "No" "More" "Kinopalatsi" "Helsingissä". 
----------------
Lievästi flunssaisena taidankin tästä mennä keittämään kamomillateetä. Juon sitä (toivottavasti antibiottisena) terveysjuomana, vaikka sen maku on "haastava", "mielenkiintoinen" ja "poikkeuksellinen" (eli selkokielellä: aivan järkyttävä). Yritän myös syödä suomalaista metsähunajaa, vaikka sen maku on "aromaattinen", "pikantti" ja "persoonallinen" (eli suomeksi: ihan hirvee).

Vaikka olen kirjoittanut tämän tekstin flunssaisena, se ei tarkoita sitä, että kaikki olisi pelkkää "kuumehouretta", vaan olen pyrkinyt kertomaan "totuuden ja vain totuuden mitään lisäämättä ja mitään poistamatta" - siis minun henkilökohtaisen totuuteni. Kirjoitustyyliini kuuluu usein liioittelu, mutta tässä blogitekstissä olen kirjoittanut niin kuin asiat ovat - minulla.

perjantai 29. heinäkuuta 2016

Kolme viimeisintä viipaletta kulttuurista -epähaaste


Kingiä, kahvia ja empatiaa -blogin Irene järkytti mielenrauhaani heittämällä blogihaasteen ilmoille (linkki tähän myöhemmin). Yleensä teen kaikkeni, että pystyisin kieltäytymään kohteliaasti blogihaasteista erilaisten syiden ja tekosyiden varjolla. Irene kuitenkin korosti, että nyt kyseessä on säännötön epähaaste, ja siksi päätin lähteä mukaan. Epämuodollisuus sopii minulle.

Kulttuuriksi valitsin musiikin. Alun perin ideanani oli kirjoittaa kolmesta viimeeksi kuunnellusta levystä. Ne ovat Tori Amoksen Night of Hunters, The Phantom of the Opera at The Royal Albert Hall (kyllä, näin Oopperan kummituksen Helsingissä mutta en pystynyt kirjoittamaan siitä eikä valokuviakaan enää löytynyt) ja Boney M:n The Essential. Tästä olisi syntynyt niin sekavaa jälkeä, että päätin vetää mutkat suoriksi (koska sääntöjähän ei ollut) ja kirjoittaa pelkästään kolmesta Tori Amoksen levystä.

En ole opiskellut musiikkia missään (paitsi peruskoulun pakollisilla musatunneilla mutta sitä ei lasketa). Kirjoitan siis maallikkonäkökulmasta omista "tulkinnoistani" ja "merkityksistä" eli käytännössä lähinnä musiikin visualisoinneistani. Lukekaa ja järkyttykää.

Tori Amos: Night of Hunters (Deutsche Grammophon, 2011)

"Muistiinpanojani" kuuntelun aikana (koko levy):

Myrskyisä. Haudantakainen piano. Mystinen. Hidas. Rauhallinen. Tyynyttävä. Aaltoileva. Harmoninen. Kupliva piano. Tainnuttava. Ilmava. Klarinetti. Oboe. Kiitorata. Lentoonlähtö. Vuoropuhelu. Puutarha. Viettelevä. Vaahtokarkki. Ruostunut jotain. Krysanteemi. Matala. Luola. Kivi. Suru. Avaruus. Hautajaissaattue. Nummi. Meri. Polku. Portaat. Käytävät. Kierreportaat. Takorauta. Helmeilevä. Maanalainen käytävä. Kirkas. Pelargoniat. Käytävä. Keittiö. Punaraita. Pelto. Omenapuut. Syreenit. Keinu. Allas. Rauha. Sovinto. Hauras. Polveileva. Kohtalo. Muodonmuutos. Siivet. Keinuva. Meri. Horisontti. Pilvet. Syke. Hengitys. Kallio. Aallokko. Viivat. Toisto. Tasaisuus. Myötäily. Helmeilevä piano. Oboe. Klarinetti.


Tori Amos: Scarlets' Walk (Sony Music, 2002)

Rauhallinen. Ilmava. Letkeä. Leikkivä. Kuiskaava. Lentävä. Myötäilevä piano. Pehmeä. Höyhenet. Mystinen. Rentoutuminen. Ilmalento. Syöksy. Taivas. Liitää. Kieppua. Keveys. Raskas piano. Rauta. Ruoste. Bassoisku. Samea. Savu. Tupakka. Mies. Musta vesi. Hitaus. Käheys. Säröt. Halkeamat. Piikkilangat. Mustat linnut. Pelko. Hiekkakentät. Verkkoaidat. Ilmava. Kohtalonomainen. Lopullinen. Tuskallinen. Ahdistava. Surullinen.


Tori Amos: The Beekeeper (Epic, 2005)

Jalat. Keinunta. Svengi. Hidas kävely. Kädet. Sydän. Rytmi. Kuumuus. Toiveikas. Pehmeä. Kevyt. Kiemurteleva. Rauhallinen.
(levyn kuuntelu jäi kesken, koska vastaanottokykyni loppui)


En halua ihastuttaa enkä vihastuttaa ketään tyrkyttämällä tätä haastetta kenellekään. Sen sijaan muistutan, että mikään ei estä osallistumasta tähän haasteeseen milloin tahansa ja millä tyylillä tahansa. Mistä tahansa vähänkään kulttuuria sivuavasta aiheesta voi kirjoittaa.

PS. Tämän blogitekstin kohdalla julkaise-napin klikkaaminen on jännittänyt eniten. Tuntuu, että tämä teksti on bloggausaikani rohkein ja paljastavin. Kirjoittamalla musiikista, joka on minulle edelleen tavallaan "vieras kieli", koen ottaneeni kaikkein suurimman riskin.

Olisi mielenkiintoista kuulla(lukea) muiden mielipiteitä siitä, onko olemassa oikeita ja vääriä, terveitä ja sairaita tapoja kuunnella musiikkia. Pidän omaa tapaani kuunnella musiikkia vääränä ja sairaana, koska en pysty kuuntelemaan musiikkia musiikkina.

sunnuntai 24. heinäkuuta 2016

Syntipukki vai rikollinen?

(kirjanmerkissä Rembrandt)

KIRJALLISUUS  ---  Sadie Jones: The Outcast (Vintage, 2008)

Vaikuttava kirja. Henkeä salpaa edelleen. Hengitysvaikeudet saattavat johtua myös viime päivien terrorismi- ja massamurhauutisista.

Alkuun kuitenkin mäkätystä kirjan kannesta. Jos romaani sisältää niinkin drmaattisia ja traagisia aiheita kuin pikkupojan äidin tapaturmainen hukkuminen, epäonnistunut surutyö, sulkeutuminen, tunteettomuus, äkilliset raivokohtaukset, viiltely, alkoholiongelma, huorissa käyminen, kirkonpoltto, perheväkivalta ja insesti, miksi ihmeessä kansikuva vivahtaa romantiikkaan? Onko syynä vai se, että kirjailija on nainen?

Kuvitteellinen tilanne: jos fiktiivinen kirjailija Pirkko-Liisa Veripää-Pervola olisi julkaissut kuvitteellisen kirjan Raatokärpänen - tarinoita väkivallasta, lätkäistäisiinkö senkin kanteen viehkeä kukkapuska vain koska kirjailija on nainen? Todennäköisesti kyllä.

Asiaan. Eikun ennen sitä vielä yksi mäkätyksen aihe. Kirjan alkuperäinen nimi, The Outcast, tarkoittaa Hylkiötä tai Syrjäytynyttä. Romaanin suomenkieliseksi nimeksi on kuitenkin valittu hemaiseva Kotiinpaluu. Teknisesti ottaen romaanissa kyllä käsitellään kotiinpaluuta - nimittäin pyromaniasta istutun vankilatuomion jälkeistä (epäonnistunutta) kotiutumista ahdasmielisessä pikkukaupungissa. Eli joo, teknisesti oikein mutta kaunokirjallisen kokonaisuuden kannalta harhaanjohtava nimi. Valitus poikki. Asiaan.

The Outcast oli huikea lukukokemus. Jonesin englanti on sujuvaa, pulppuavaa ja vaivatonta. Teksti imaisee mukaansa. Romaanin tunnelma on usein niin intensiivinen, että tuskin muistan hengittää. Jonesilla on kyky kuvata psyykkisiä liikkeitä uskottavasti, jopa niin todentuntuisesti, että aloin pelätä henkilöiden puolesta tai toivoa heidän pelastumista.

Tarinan keskiössä on Lewis Aldridge, jonka ikä vaihtelee neljän ja kahdenkymmen vuoden välillä. Hänen Elizabeth-äitinsä hukkuu jokeen. Pieni Lewis-poika yrittää pelastaa hänet, muttei onnistu. Gilbert-isä on palannut sodasta. Hänen tapansa käsitellä vaikeita asioita on olla puhumatta niistä, ja kuvitella että vaikeneminen saa kaiken pahan kaikkoamaan. Lyhyen ajan sisällä Gilbert menee uudelleen naimisiin Alicen kanssa. Lewisin suhde uuteen äitipuoleen jää etäiseksi.

Aldridgien perheen elämä kietoutuu Carmichaelien perheen kuvioihin. Dicky-isä on varsinainen pahuuden ruumiillistuma. Hän mukiloi Claire-vaimoaan ja pieksee Kit- ja Tamsin-tyttäriään, ilmeisesti koska nauttii väkivallasta. Ulkopuolisille hän kuitenkin näyttäytyy mukavana seuramiehenä, joka järjestää suosittuja juhlia.

Jones ei päästä lukijaa helpolla. Lukijana jouduin palloilemaan eri tulkintavaihtoehtojen välillä: onko häiriökäyttäytyjä Lewis uhri vai syyllinen? Vai molempia samanaikaisesti? Onko äidin kuolema traumatisoinut hänet niin syvästi, ettei hän enää hallitse käytöstään, ja siksi tuhoaa omaisuutta, ajalee autolla kännissä ja epähuomiossa tuikkaa kirkon tuleen? Kuinka pitkälle alkuperäisellä traumalla voi puolustella rikollista käytöstään? Provosoidaanko Lewisiä menettämään malttinsa? Ainakin selviä sadistisia taipumuksia omaava Dicky tekee niin. Kuinka pitkälle yksilö voi syyttää ympäristöään ja olosuhteita omasta käytöksestään?

Jones osaa myös sekoittaa pakan. Paikoitellen kerronta on sen verran hämärää, etten tiennyt kumman vaihtoehdon puoleen kallistuisin. Oliko hukkuminen tapaturma - vai murha? Onko Lewis harrastanut seksiä äitipuolensa kanssa - vai kuvitellut harrastaneensa? Yrittikö Lewis vietellä naapurin tyttöjä - vai siepata ja raiskata heidät? Jos Lewis joutui tappeluun miehen kanssa, kuka löi ensin? Löikö Lewis itsepuolustukseksi - vai koska piti tappelusta?

Romaanin lukemisen jälkeen tulkintani vakiintuivat. Viimeisen sivun jälkeen olen sitä mieltä, että romaani käsittelee epäonnistunutta surutyötä. Surutyö, joka korvautuu tuskalla, raivolla, ulkopuolisten epäilyillä, pilkalla ja ulossulkemisella. Tragedia jota seuraa yhä paheneva tragedioiden kierre.

Blogeissa romaania on luettu ahkerasti Kotiinpaluu-suomennuksena, ainakin näissä:
Kirsin kirjanurkka, Leena Lumi, Ullan luetut kirjat, Lumiomena, Kirjakaapin kummitus, Mari A:n kirjablogi, Lukutoukan kulttuuriblogi, Tuijata Kulttuuripohdintoja, Kirja hyllyssä, Donna Mobilen kirjat, Kirjasähkökäyrä.

keskiviikko 20. heinäkuuta 2016

Leffassa oopperassa

(kuva: La Boheme/ Metropolitan Opera)
Eilen kävin ensimmäistä kertaa elämässäni katsomassa elokuvateatterissa esitetyn oopperanauhoituksen. Kyseessä oli Giacomo Puccinin La Boheme, joka on alun perin esitetty The Metropolitan Operassa New Yorkissa vuonna 2014. Kirjoitan vaikutelmistani erittäin lyhyesti, sähkösanomatyylillä.

Musiikki: Vaikuttava. Kiehtova. Monipuolinen.
Laulu: Pehmeä. Lämmin. Kirkas. Raikas.
Tarina: Rappioromanttinen. Boheemi. Traaginen.
Lavastus: Elokuvamainen. Realistinen. Yksityiskohtainen.
Valaistus: Hillitty. Tarkoituksenmukainen.

Muuta leffateatterista (Finnkino Kinopalatsi Helsinki):
Tuolit: Sopivat
Äänentoisto: Hyvä
Kuvanlaatu: Hyvä
Tunnelma: Rento
Väliaika:  On. Kesto 10 min.
Väliaikatarjoilu: Ei myyntiä. Ilmainen vesi.
Hintalaatusuhde: Hyvä
Suosittelenko: Kyllä

sunnuntai 17. heinäkuuta 2016

Englanniksi luettua ja kielistä


Olen jatkanut englanninkielisten romaanien lukemista. Luin kestosuosikkini Joyce Carol Oatesin trillerityylisen Jack of Spadesin. Kahlasin läpi Stephen Kingin Doctor Sleepin vain todetakseni, että minulla ei ole King-geeniä, eikä tule. Tällä hetkellä luen brittiläisen Sadie Jonesin The Outcast-romaania. Jostain syystä alkuperäinen Hylkiö-nimi on suomennoksessa vaihdettu kaupallisempaan Kotiinpaluuseen.

Pidän Oatesin sujuvasta kirjoitustyylistä. Oates ei turhia mutkittele ja kaunistele. Sisällöllisesti Jack of Spades (suom. patasotilas) käsittelee plagiointia ja varastamista kirjallisuudessa. Kaunokirjallisesti pidän tätä Oatesin kirjaa väliteoksena huippuromaanien välillä, siksi en jaksa kirjoittaa siitä tämän enempää.

Sadie Jonesilta olen aikaisemmin lukenut teatterimaailmaan sijoittuvan romaanin Ehkä rakkaus oli totta. Suomeksi luettuna kirja tuntui raskaalta sekä kielellisesti ja teemoiltaan. Synkät aiheet toistuva myös kirjassa The Outcast (tähän mennessä: vankilatuomio kirkon tuhopoltosta, äidin tapaturmainen hukkuminen, isän sodastapaluu, ulkopuolisuus, alkava alkoholismi?), mutta kirjoitustyylin vaivattomuus helpottaa lukemista.

Mutta mutta, seuraavana vuorossa Stephen Kingin Doctor Sleep. Kirja on tavallaan jatko-osa Hohdon (The Shining) tapahtumille. Olen lukenut aikuisiässä (eli liian myöhään) muutamia Kingin kauhuromaaneja sekä suomeksi että englanniksi. Lopputulos on aina sama: ei nappaa. En tunne kauhua, pelkoa, jännitystä enkä ahdistusta, vaan... En. Yhtään. Mitään. Tunnetilani on parhaimmillaan ihmetys: mikä ihme Kingissä vetoaa niin moniin?

Doctor Sleepissa totisesti on aineksia yliluonnolliseen kauhuun. On telepatiaa, poltergeistia, kuolemia, haamuja, juonittelua, jahtaamista, väkivaltaa, insestiä ja murhia. Mutta kun ei, niin ei. Halusin pakonomaisesti selvittää, mistä kylmä reagointini johtui. Todennäköisesti seuraavista syistä: 1) King ei pysty uskottavalla tavalla kuvaamaan tunteita, esimerkiksi pelkoa ja epätoivoa; Kingin matter-of-fact-asenne puuduttaa 2) en pystynyt samastumaan kirjassa keneenkään enkä tuntenut sympatiaa ketään kohtaan; minulle oli yhdentekevää, ovatko henkilöt dead or alive 3) Kingin jähmeähkö kirjoitustyyli ei imaissut mukaansa.

King ei herännyt minulle henkiin, vaikka luin englanniksi. Aikaisemmin lukiessani romaania Tapahtumapaikkana Duma Key, oletin että vika olisi käännöksessä. Mutta ei, ongelma piilee jo alkutekstissä. Siis minun ongelmani lukijana. Miljoonille lukijoille King on tietysti kunkku ja parasta ever.
-----------

Englanniksi lukiessa tulee pakostakin mietittyä, miten äidinkieli eroaa vieraista kielistä, joita on varta vasten päässyt/joutunut opiskelemaan. Äidinkieli on aina tunteen ja ajattelun kieli. Myöhemmin opittu kieli on yleenä kommunikaation, taiteen ja tieteen kieli. Sekä informaation välittämisen kieli.

Äidinkieli on spontaani, opittu kieli enemmän tai vähemmän jäykkä. Omaa äidinkieltään puhuessaan pystyy olemaan kokonaisvaltaisesti oma itsensä, kun taas vierasta kieltä puhuessaan joutuu aina surkastuttamaan joitain puolia itsestään, koska ilmaisukyky kaatuu sanavaraston rajallisuuteen tai epävarmuuteen kieliopissa ja ääntämisessä.

Äidinkielellään ymmärtää paremmin huumoria, ironiaa, kielellisiä vivahde-eroja ja tyylejä. Äidinkielellä pystyy ymmärtämään ja ilmaisemaan itseään sekä neutraalilla asiatyylillä, hienostuneella korkeatyylillä että rähjäisellä alatyylillä. Ykköskielellään pystyy tajuamaan myös kielellisiä erikoisuuksia, esimerkiksi suomen kielen sananmuunnokset eli munansaannokset.

Tein eilen testin: yritin vaihtaa ajattelukieleni suomesta englanniksi. Lopputulos oli niin teennäinen, että nolotti.