Sivut

torstai 16. tammikuuta 2020

Medusan huoneessa

Saara Turusen näytelmä Medusan huone Kansallisteatterissa
Medusan huone, Kansallisteatteri, näytös 11.1.2019

Rooleissa: Elina Knihtilä, Tommi Korpela, Katja Küttner, Aksinja Lommi, Ylerni Rajamaa


Kolme miestä on ahtautunut yhteen nojatuoliin. He kuuntelevat radiosta formuloita. Moottorit pörisevät. Kiihdytyksistä kuuluu vinkuva ääni. Selostus puuttuu. Katsomossa minua alkaa naurattaa. Lavalle saapuu nuori epävarma nainen. Hänellä on kädessään kirja. Nainen kertoo formuloihin uppoutuneille miehille, että on juuri lukenut Virginia Woolfin Oman huoneen. Hän sanoo hennolla äänellä, että naisen pitäisi saada oma huone voidakseen kirjoittaa ja kehittää itseään. Miehiä ei kiinnosta. Nainen huitoo kädellään miesten kasvojen edellä. Ei mitään reaktiota. Formulat pauhaavat. Katsomossa nauran jo niin paljon, että vatsalihakset alkavat kramppaamaan ja pelkään tukehtuvani.

Miksei kukaan ollut kertonut minulle etukäteen, että Saara Turusen käsikirjoittama ja ohjaama näytelmä Medusan huone on hillittömän hauska? Miksen ollut saanut tietää, että feministinen, fragmentaarinen ja ei-lineaarinen teatteriteos voisi hullaannuttaa minut ja palauttaa uskoni nykyteatteriin? Aika pitkäänhän ehdin jo olla todella tympääntynyt teattereiden huutamismaneereihin, mekkalointiin ja katsojien savustamiseen mahorkan hajulla ja ties millä savupommeilla ja valojen välkyttelyyn niin että migreenikohtaus melkein pamahtaa päälle.


Jo ensisilmäyksellä, kun lässähdimme katsomon samettituoleille, hillitty ja vanhahtava Milja Ahon lavastus alkoi kiehtoa minua. Huoneessa oli jotain tuttua, mummolamaista, mutta samalla jotain vierasta. Näyttämön huoneen seinät oli maalattu vihertävällä kuultomaalilla. Huonekalut olivat vaaleanruskeaa puuta ja rakenteeltaan siroja. Lämminsävyiset koristeelliset pöytälamput valaisivat huonetta kodikkaasti. Ikkunan edessä oli läpikuultava valoverho, josta näkyi ulkovalojen valaisinkimppu. Medusan huoneessa on useita kuultovalkoisella maalattuja ovia. Muistiin tarrautui yksityiskohtana vaatekaapin oven rinkulapäinen avain.

Medusan huoneessa ovet avautuvat ja sulkeutuvat tiuhaan tahtiin. Henkilöt, jotka astuivat huoneeseen, edustavat stereotyyppisiä sukupuolirooleja. Mutta onneksi kaikkea muuta kuin ikiaikaista huoraa ja madonnaa. Ovista marssii sisään kanapäistä naista, sikapäistä miestä, 50-lukulaista miellyttämishaluista mutta epävarmaa kotirouvaa, suklaata mussuttavaa ja nojatuolilla lojuvaa tytöntylleröä, diskotanssiin hurahtanutta nuorta naista, seksuaalisesti häpäistyä neitoa, tärkeilevällä äänellä puhuvaa terapeuttia joka jaksaa syyllistää uhria. Ja stereotyyppisiä miehiä, jotka kuuntelevat formuloita, lukevat pelkästään mieskirjailijoiden kirjoittamia kirjoja, mielellään rasvaisen pornografisina versioina, ahdistelevat ja hyväksikäyttävät naisia mutta muistavat samalla esiintyä kärsivinä uhreina, jotka on kautta historian kohdeltu kaltoin. Mahtuu mukaan yksi juuri avioon astunut hääpari, morsian kietoutuneena valkoiseen pitsiin ja mies mustassa frakissaan.


Voisi ehkä helposti kuvitella, että näin stereotyyppisistä aineksista syntyy lähinnä pedagoginen ja moralisoiva opetusvideo, jossa feministinen agenda paistaa läpi, mutta ei, siitä kehkeytyi viihdyttävä mutta vakava, raskas mutta kepeä teatteriteos. Itse luonnehtisin Medusan huonetta feministiseksi komediaksi, niin uskomattomalta yhdistelmältä kuin se kuulostaakin.

Komediallisuus rakentuu näytelmässä monin tavoin. Eniten omaan nauruhermooni osui tapa liittää toisiinsa yhteensopimattomia kohtauksia. Eräässä kohtauksessa alusvaatteisillaan riisuuntunut nainen tanssii riehakkaasti yksin huoneessaan. Nainen irrottelee ja revittelee diskomusiikin tahdissa. Äkisti ovi aukeaa ja sieltä astuu hääpari. Tanssiva nainen yrittää piiloutua katseilta. Hän ryömii lattialla juhlaväen katseita pakoon.

Koomisuutta syntyi myös Janina Rajakankaan koreografisista ratkaisuista. Lavalla kontataan ämpärit päässä, hypitään Säkkijärven polkan tahtiin, tanssitaan tahallaan väärin ja ripustetaan peruukkeja pyykkinarulle kuivumaan. Ylipäänsä yllättäminen on usein komedian ytimessä. Itse räjähdin nauramaan kohtauksessa, jossa epävarma kahvilan naisasiakas kyllästyy lopulta omaan epävarmuuteensa ja turhautuneena rääkyy tarjoilijalle pois lähtiessään.


Vakavimmillaan näytelmä pureutuu kysymyksiin seksuaalisesta ja fyysisestä väkivallasta. Lavalla kolme miestä häpäisee naisen. Kohta huoneeseen astuu koko olemuksellaan arvovaltaa viestittävä miesterapeutti. Hän ottaa leveän haara-asennon ja puhuu tärkeilevällä äänellä uhria syyllistäen. Tilanne päätyy tietysti siihen, että häpäisty nainen pyytää anteeksi hyväksikäyttäjiltään. Miehet virnuilevat ja luikkivat tiehensä. Valitettavan yleinen asetelma kautta historian.

Näytelmä sivaltaa myös kirjallisen kaanonin miesvaltaisuutta. Lavalla joku kysyy, miksi Shakespearen Hamletia pidetään merkittävämpänä teoksena kuin esimerkiksi Bronten Sivustakatsojan tarina. Onko kyse kirjallisesta paremmuudesta vai onko Hamletia vain siteerattu enemmän? Mitä enemmän jotain teosta siteerataan, sitä vankemmin teos ankkuroituu kirjalliseen kaanoniin.

Mieskirjailijoiden tuotantoa ja niiden vastaanottoa käsitellään näytelmässä hauskasti. Lavalla luetaan ääneen otteita Bukovskin Postikonttorista. Tekstinpätkässä vilisee persettä ja pillua. Mies kuuntelee Bukovskin ”sanataidetta” nautiskellen takakenossa. Katsomossa alkaa naurattaa. Nauru vain yltyy, kun miehet piehtaroivat tai onanoivat kirjapinoissa, joista tihkuu pornografista kuvausta heteromiehen halusta.

Pidin Medusan huoneesta niin paljon, että mielelläni näkisin sen uudestaan. Teatterin käytävillä kuulin huhuja, että näytelmän mahdollisesta jatkosta neuvotellaan parhaillaan. Katsojan näkökulmasta olisi hullun hommaa, jos näin suosittu ja erikoinen näytelmä poistuisi ohjelmistosta.


Olen lukenut joskus aikaisemmin Saara Turusen romaanin Sivuhenkilö. Rasituin kirjan jaarittelevasta kirjoitustyylistä enkä jaksanut blogata siitä. Oikeastaan ällistyin, että saman kirjoittajan teatterituotos on näin napakkaa settiä. Pidin näytelmässä myös siitä, että repliikit jäljittelivät puhekieltä. Tota- ja niinku-sanat kuuluvat tavalliseen puhekieleen eikä niitä oltu karsittu repliikeistä.

Yritin tässä blogitekstissäni mukailla Sivuhenkilön monisanaista ja höpöttävää kirjoitustyyliä, mutta en koe onnistuneeni. Vihoviimeinen yritys: Vaikka seurasin näytelmää intensiivisesti, huomasin syrjäsilmällä vasemmalla äärilaidalla oudon hahmon. Alimmalla pyörölehterillä istuu valkoiseen kauluspaitaan ja kravattiin pukeutunut keski-ikäinen mies. Mielessäni välähtää kauhukuva lukemastani tietokirjasta Helsingin henget. Siinä kerrotaan, että Kansallisteatterissa kummittelee. Käännyn vilkaisemaan lehterillä yksin istuvaa miestä moneen otteeseen. Tuossako se nyt on, teatterin kummitus? Aika outoa, pukeutuvatko kummitukset tosiaan noin modernisti tai sanoisko asiallisesti ja virastohenkisesti. Luulisi, että kummitukset sonnustautuvat vanhanaikaisempiin vaateparsiin, ehkä jotain tummanpuhuvaa kaapua, pahaenteistä laahusta? Käännyn taas vilkaisemaan vasemmalle puolelleni ja siellähän se on, kummitus. Vai sittenkin näköharha? Ei olisi kannattanut lukea sitä kirjaa. Alkaa nähdä ihan olemattomia. Vai onko mies kuitenkin ihan tavallinen ihminen? Mutta miten se siellä yksin istuu? Todella outoa. Ei se vaan sieltä katoa. En osaa tätä nyt mitenkään tulkita.

Ei jumantsuikkero, mun pitäs tähän loppuun vielä jaksaa laittaa ne linkit. Ei helkkarin helkkarin, miks mua aina rassaa niin hirveesti se linkitys ja niinku ylipäänsä muiden tekstien lukemine on mulle usein melkein ylivoimasta. Kyl se varmaan jotenkin liittyy siihe et mä pelkään et muut on aina osannu tulkita niit teoksii niin paljon paremmin ja sit mä tietysti tunnen olevani jotenki vajakki, idiootti, debiili, imbesilli tai ihan vaan stupido. Miks ihmees mä en voi luottaa omaan havainto- ja käsityskykyyni. En, vaikka mulla on akateeminen loppututkinto. No mut jos mä nyt vaan jotain yritän muistella. Niin tosiaan, se Me Naiset-lehdessä julkastu Saara Turusen haastettelu oli sillee aika hyvä, koska siitähän selvis et Turune on valmistunu teatterikorkeakoulusta mut en vaan muista miltä linjalta ja sit jälkeenhän se oli opiskelijavaihdossa ulkomailla yllättävänkin mones maassa oisko ollu Barcelonassakin. Ja sit se toinen teksti mikä jäi mielee oli niinku se Kielipuolen päiväkirja eli ei siis Mielipuolen päiväkirja koska sehän oli taas ton Gogolin romaani tai tavallaan ja senhän mä oon lukenu ja nauroin taas ihan kippurassa Gogolin huumorille. No mut joo, elikkä nythän mä sit mainitsin noin linkit mut tuskin mä mitään (oho, aggressiivi) jaksan linkittää, en tänään enkä edes huomenna. Eli eiköhän tää nyt ollu tässä, kai tää sit on ihan jees et ei muuta ku kopioiliitätoiminnolla vaan suoraan bloguraan ja sit ne kuvat myös mukaan. Ei kyllä mun täytyy ensin mennä sinne lenkille. Enhän mä tosiaan oo käyny lenkille pitkiin aikoihi. Ei mikää ihme et mä oon näin hermostunu ja vartaloki alkaa läskistyy.

lauantai 21. joulukuuta 2019

Fingerpori paranee vanhetessaan


Olenko hullu, jos bloggaan leffasta joka on jo poistumassa ohjelmistosta, teatterinäytöksestä joka on häipymässä mielestäni ja mittavasta sarjakuvatuotannosta joka on pääosin kahlaamatta? Olen tai en, haluan tässä blogitekstissäni yrittää syväluodata Fingerporin älykästä verbaalihuumoria. Samalla otan tietysti riskin, että en välttämättä yllä lähellekään Pertti Jarlan luovuuden ja nokkeluuden tasoa.

Heti kärkeen yksi hauskimmista Fingerpori-stripeistä:
Fingerporin radiossa kuulutetaan:
- Fingerporin sairaalassa siamilaiset kaksoset on erotettu onnistuneesti.
Kuva siirtyy sairaalan huoneeseen, jossa ylilääkäri ilmoittaa siamilaisille kaksosille:
- Teidät on irtisanottu.

Elokuvasta Fingerpori, sivulta Finnkino
Mikko Koukin ohjaaman Fingerpori-elokuvan olen nähnyt kahdesti. Sen lisäksi olen nähnyt kertaalleen Helsingin kaupunginteatterin Fingerpori-näytelmän Studio Pasilassa. Sekä elokuvassa että näytelmässä sarjakuvien lyhyet stripit on muutettu pidemmiksi yhtenäisiksi rakenteiksi. Näytelmässä fingerporilaisten toilailut on rajattu yhteen viikkoon. Tapahtumia nivoo yhteen Fingerporin mainosvideon kuvaus. Elokuvassa yhdistäväksi teemaksi on valittu neljän fingerporilaisen rakkaudenkaipuu ja parisuhdekuviot. Näytelmässä myötäillään enemmän alkuperäisten sarjakuvien verbaalista huumoria, kun taas elokuvassa visuaalinen ilme korostuu. Leffassa on myös otettu suuremmat vapaudet syventää henkilöhahmojen sielunelämää.

Koska pidin enemmän leffasta, keskityn siihen tässä omakohtaisessa raapustelussani. Elokuvan ensimmäisellä katselukerralla luisuin jonkinlaiseen epäuskoisen järkyttyneeseen shokkitilaan: Ei auttakaa, puolialastomat ja ylipainoiset suomalaismiehet lähikuvassa! Kyseessä olivat kaupunginjohtaja Homeliuksen (Kari Väänänen) puoluekaverit, jotka olivat järvimaisemissa kestitettävinä (lue: ryyppäämässä ja rälläämässä) yhteistyön ja neuvotteluiden merkeissä (lue: korruption puitteissa).

Leffan alkumetreissä lamaannuin ja järkytyin myös henkeäsalpaavan mauttomasta kuvausrekvisiitasta ja pöyristyttävän rumista kuvauspaikoista. Kauhistelin itsekseni, että ei oo todellista, eihän tässä leffassa ole mitään visuaalisesti harkittua linjaa. Ehdin jo vertailla elokuvaa mielessäni muihin näkemiini sarjakuvista tehtyihin elokuvaversioihin, kuten Frank Millerin Sin City – sarjaan. Siinä ihailin pelkistyneen hienostunutta mustavalkoista tyyliä, josta erottui muutamat väripisarat, kuten vamppinaisen punaiset huulet tai pahiksen kirkkaan keltaisina kiiluvat silmät.


Mutta sitten lanttuni onneksi leikkasi: henkeäsalpaava rahvaanomaisuus on Fingerpori-elokuvassa juuri se juttu, johon on tähdätty!!! Sitä on tavoiteltu ja siinä on onnistuttu! Leffan kuvauksissa on selvästi nähty vaivaa, jotta Suomesta löytyisi kaikkein kolkoimmat betonitörikät ja bunkkerit. Betonin harmauden kanssa riitelee lahjakkaasti sisäkuvien räikeä värimaailma: on kirkuvanväristä kuppia, ryijyä ja verhoja, mitä kai kauniisti sanottuna voisi kutsua retrohenkisiksi.

Tykkäsin elokuvassa rakenteellisesta ratkaisusta jakaa paketti neljään erilliseen tarinaan. Ensimmäisessä tarinassa kaupunginjohtaja Homelius luulee, että hänen vaimonsa on vaihtanut maisemaa. Vaimo (Sara Paavolainen) on jättänyt ruokapöydälle lyhytsanaisen viestin tyyliin ”Lähdin. Otin koiran. Älä soita”. Homelius on murheen murtama ja hän miettii kuumeisesti, miten saisi hehkeän ja nuorekkaan vaimonsa ottamaan hänet takaisin. Tästä käynnistyy monimutkaisten tapahtumien rumba.

Homeliuksen tarinassa on hyödynnetty sarjakuvista tuttuja skandaalinkäryisiä lööppejä, jotka perustuvat kaksimielisiin sanaleikkeihin. Leffasta jäi mieleen muutama sanaleikki. Kaupunginjohtajaa voidellaan lahjoittamalla hänelle pullo 12-vuotiasta viskiä. Lööpissä tilanne on väännetty muotoon: ”Kaupunginjohtaja korkkasi 12-vuotiaan”. Eräässä lööpissä on laitettu Homeliuksen suuhun sanat: ”Vammaiset sähkötuoliin”. Alkuperäisessä tilanteessa hän sanoo, että liikuntarajoitteisille ihmisille olisi hyvä saada lisää sähkökäyttöisiä pyörätuoleja.


Vasta toisella katselukerralla tajusin, että elokuvassa on jätetty yksi kaksimielinen lööppimahdollisuus käyttämättä. En voi tietää, oliko kyseessä vahinko vai tietoinen ratkaisu. Kohta josta olisi saanut rivon lööpin oli tämä: Homelius juttelee kakkosoluesta toisen puoluepampun kanssa ja sanoo: ”Pitää mennä Ruotsiin, jos haluaa kakkosta”. Luulisi, että Fingerporin keltainen lehdistö olisi nähnyt kommentissa viittauksen anaalisymboliikkaan ja siteerannut sitä lööpissä.

Eniten minua hauskuutti Krapula-Päivin (Pirjo Lonka) tarina. Krapula-Päivin elämä toistaa samaa kuviota päivästä toiseen, aivan kuin Elämäni murmelina – elokuvassa. Päivi herää joka aamu omasta sängystään kammottavassa krapulassa ja raahautuu vessaan oksentamaan. Mitkä ilmeet, mikä kävelytyyli! Sitten peiton alta ilmaantuu joku mies ja sehän on Allan Kurma (Aku Hirviniemi), johon Päivi tarrautuu joka ilta Rivo-Riitan Aromi-baarissa. Koko tapahtumasarja on kadonnut Päivin mielestä ja siksi hän joutuu joka aamu kysymään uudestaan miehen nimeä! Muistin surkastuminen ei kuitenkaan estä Krapula-Päiviä jatkamasta työtään lähihoitajana terveyskeskuksessa.



Taidan perua äskeisen lausuntoni, että Krapula-Päivin stoori olisi ollut leffan hauskin. Kyllä se sittenkin taitaa olla Heimo Vesan, vaimon ja saksalaiseen marssimusiikkiin hurahtaneen anopin tarina. Haalaripukuisen Heimo Vesan (Santtu Karvonen) ja pirteän vaimon(Linda Viklund) täydellisen leppoisaa arkea tulee sotkemaan anoppi, joka on lievästi sanottuna erikoinen. Anoppi (Marja-Leena Kouki) on potkaistu kadulle suljetusta vanhainkodista, jonka tilalle tuli ihmisten rahastamiseen erikoistunut lääkärikeskus. Koska kadulla asuminen ei onnistu, anoppi päätyy tyttären ja vävyn asuntoon.

Anopilla ei selvästikään ole kaikki muumit laaksossa, kuten sanotaan. Öisin hänellä on tapana huudattaa levysoitinta täysillä. Levylautaselle pyörii natsihenkinen sotilasmusiikki. Vaatteiksi on valikoitunut nahkahousut ja mikä lie pioneeripusero. Välillä anoppi taantuu lapsen tasolle. Vessassa asioidessaan anoppi pitää itsestään selvänä, että hänen vävynsä tulisi pyyhkimään. Eikä tässä vielä kaikki, kiusallisuus huipentuu kun alastomana kylpevä anoppi intoutuu kertomaan gynegologivitsejä vävylleen. Heimo Vesa kuuntelee juttuja hiki otsalla helmeillen. Sietokyvyn äärirajat alkavat tulla vastaan. Tilanne uhkaa eskaloitua todella pahaksi, kunnes ratkaisu lopulta löytyy muutamien vaiheiden jälkeen.

Elokuvan viimeisessä tarinassa Rivo-Riitta (Jenni Kokander) päätyy kurssille, josta hänestä ollaan väkisin kaivamassa perinteistä naisellisuutta. Leffateatterin katsomossa kauhistelin tätä: Eiiii, antakaa nyt Rivo-Riitan olla rivo! Samalla kurssilla on mukana myös saatananpalvoja, joka yritetään saada näkemään maailmassa muitakin värejä kuin mustuutta ja Hitler jolle yritetään painottaa että hän voisi arvostaa muutakin kuin valkoisuutta.



Uudistunut Riitta passitetaan treffeille perinteisen miehen kanssa, joka arvostaa naisessa kykyä toimia kodinhengettärenä. Riitta kuuntelee miehen horinoita hetken, kunnes oivaltaa, että peli ei vetele. Hän palaa entiselleen omaksi rivoksi itsekseen, ja sehän oli minulle aivan valtava helpotus! Spoilerinkin uhalla paljastan, että se kannatti. Rivo-Riitta aloittaa rohkean suhteen Homeliuksen poliittisen avustajan eli Rapen kanssa. (Eräässä aikaisemmassa kohtauksessa Rape (Olli Rahkonen) esittelee itsensä saunassa englantilaiselle miesvieraalle: ”Hello, my name is Rape”. Englantilaismies kaikkoaa nopeasti)

Voin sanoa, että Fingerpori-elokuva parani toisella katselukerralla, koska tiesin jo etukäteen mitä odottaa ja pystyin rentoutumaan. Päähäni jäi soimaan leffamusaksi valittu Teflon Brothersin Juhannussimaa -kipale. En kuitenkaan muista biisistä muuta kuin kohdan: En juo uskonnollisista syistä, juon ihan muista syistä”.

Ilokseni olen huomannut, että Pertti Jarla on alkanut piirtää Fingerporia myös HS-Metroon. Sinne voi lähettää vinkkejä ja toiveita sähköpostiosoitteeseen. En ole vielä lähettänyt. Hyviä ideoita minulla olisi. Ainakin omasta mielestäni.

maanantai 21. lokakuuta 2019

Hyytävä kuvaus uskonlahkosta

Elokuvasta Marian paratiisi, sivulta Finnkino
Zaida Bergrothin elokuvasta Marian paratiisi voi etsiä vastausta kysymykseen, mikä saa ihmisen tai kokonaisen perhekunnan liittymään vaaralliseen uskonlahkoon? Mikä saa jättämään entisen elämän taakseen, myymään koko omaisuutensa ja luovuttamaan kaiken lahkolle? Miksi sulkeudutaan pieneen yhteisöön ja eristäydytään ulkomaailmasta? Mikä saa ummistamaan silmät lahkossa vallitseville vääryyksille ja suoranaisille rikoksille? Mistä syntyy tarve ”ulkoistaa” pahuus oman ryhmän ulkopuolelle ja sokea usko oman yhteisön täydellisyyteen?

Elokuva Marian paratiisi perustuu kiistanalaiseen historialliseen henkilöön, horrossaarnaaja Maria Åkerblomin elämään, jota elokuvassa esittää Pihla Viitala. Maria Åkerblomin (1898-1981) värikkäästä elämästä ei hätkähdyttäviä käänteitä puuttunut. Åkerblom niitti jo elinaikaan kyseenalaista mainetta hypnoottisilla ja teatraalisilla ”horrossaarnoilla”, joiden aikana hän oli pukeutunut valkoiseen yöasuun, nousi sängystä istuma-asentoon yleisön edessä ja saarnasi näyistään. Hänen saarnansa ja olemuksensa vetosivat ihmisiin, ja hän sai haalittua ympärilleen joukon uskollisia kannattajia. He asettuivat asumaan Villa Toivolaan, Helsinkiin.



Uskonnollisuudestaan huolimatta Åkerblomin moraali vaikutti liukuvalta. Hän istui vankilassa syytettynä nimismies Veneliuksen murhan suunnittelusta. Åkerblom ei näyttänyt uskovan avioliiton pyhyyteen, koska hän ujuttautui Eino Vartiovaaran (elokuvassa Tommi Korpela) ja tämän vaimon aviovuoteeseen ollessaan palvelijana talossa ja syrjäytti vaimon. Myöhemmin vaimo eristettiin lapsistaan ja lahkolaiset kiduttivat häntä. Åkerblom suostutteli Vartiovaaran adoptoimaan itsensä, vaikka oli jo 20-vuotias. Silloisen lain mukaan se oli mahdollista. Nämä elämänvaiheet tulevat ilmi Terho Miettisen ja Raija Pellin kirjoittamassa tietokirjassa Harhaanjohtajat. Vahvassa uskossa (2017)(luin tämän puistattavista uskonlahkoista ja hengellisen väkivallan muodoista kertovan tietokirjan jo ilmestymisvuonna, mutta en blogannut siitä).

Elokuvassa åkerblomilaisten lahkoa tarkastellaan pääasiassa orpotyttö Salomen (Satu Tuuli Karhu) näkökulmasta. Koska Salome on jo lapsena siirtynyt lahkon vaikutuspiiriin ja on siitä riippuvainen ruoan ja suojan takia, hän suhtautuu siihen aluksi yksioikoisen palvovasti. Hän nousee Åkerblomin suosikiksi ja uskotuksi. Myöhemmin suhde alkaa rakoilla epäilyjen myötä, ja hän yrittää irtautua lahkosta.

Muita näkökulmia lahkoon tuovat elokuvassa katutyttö Malin (Saga Sarkola), joka päätyy lahkoon toipumaan väkivaltaisen asiakkaan mukiloitua tämän sairaalakuntoon. Malin tarkastelee lahkon kummallisia käytäntöjä ulkopuolisen silmin. Hän oudoksuu, miksi sairasta naista pidetään vastentahtoisesti lukkojen takana. 



Virkavalta luo lahkoon oman kriittisen katseensa. Rikosepäilyjen lisäksi virkavalta kyseenalaistaa uskonnollisen johtajattaren ylellisen elämäntavan, mistä raamatullinen vaatimattomuus on kaukana. Muilta haalimillaan rahoilla elokuvan Åkerblom ei epäröi ostaa parfyymeja, kettupuuhkia, kauniita vaatteita eikä alkoholiakaan voi olla juomatta kristallipikareista eikä tupakkaa polttamatta imukkeella. Ylellistä elämäntapaa rytmittää gramofonista kajahteleva hilpeä jazz samalla kun riviuskovaiset raatavat keittiössä.

Marian paratiisi oli intensiivinen elokuvaelämys, ja siksi halusin nähdä leffan kahteen kertaan, tyylilleni uskollisesti. Toisella katselukerralla halusin varmistua eräästä juonen yksityiskohdasta eli oliko Salome todella orpo vai oliko se vain yksi Åkerblomin valheista. En päässyt tästä varmuuteen. Kallistun kuitenkin jälkimmäisen vaihtoehdon puoleen. Totta tai valhetta, elokuvassa Maria Åkerblomin persoona näyttäytyy hyytävän manipuloivana, teatraalisena ja narsistisena. Todellisen Maria Åkerblomin väitetään saavuttaneen asemansa suggestiokyvyllään. Näin on arvioinut vankilapsykiatri Hannu Lauerma.



Elokuvan toisella katselukerralla halusin myös imeä taiteelliset vaikutelmat entistä tehokkaammin. Henri Blombergin kuvauksesta muistan jo ensinäkemältä jonkinlaisen utuisen kauneuden, kaiken hengellisen rumuuden keskellä. Musiikissa elokuvassa vuorottelevat lauletut virret ja Timo Kaukolammen metallisen kylmä ja monotonisen uhkaava elektroninen musiikki. Taustalla vyöryvä elektromusiikki korostaa irrallisuuden ja epätodellisuuden tunnelmaa lahkossa, varsinkin kohtauksissa joissa katsoja aavistaa pahaa. Sanomattakin on selvää, että uskottava historiallinen draama pitää ympäröidä ajan hengen mukaisella lavastuksella ja puvustuksella. Koska elokuva on pääosin kuvattu Virossa, myös osa tekijöistä on etelänaapuristamme. Napakasta käsikirjoituksesta ovat vastuussa Anna Viitala ja Jan Forström.

Näyttelijäsuorituksia en osaa arvioida. Maallikkopohjalta hyvä näytteleminen tarkoittaa minulle sitä, että pystyn katsojana täysin unohtamaan, että näyttelijä näyttelee. Ehkä kokemukstani katsojana voi kutsua itsehypnoottiseksi tilaksi, parhaimmillaan. Sen sijaan jos minulle katsojana tulee koko ajan kiusallisella tavalla mieleen, että näyttelijä näyttelee, pidän sitä huonona näyttelemisenä. Eli näin simppelillä jaottelulla luokittelen kaikki Marian paratiisin näyttelijät hyviksi. Jostain syystä parhaiten muistan Elina Knihtilän näyttelijäntyön karskina ja miesmäisenä ihmishirviönä.

Ehkä voisin tähän loppuun vielä korostaa, että Marian paratiisi elokuvana ei pyri dokumentaariseen lähestymistapaan, vaan kuten elokuvajulisteessa sanotaan, on "tositapahtumien inspiroima".


lauantai 28. syyskuuta 2019

Ensimmäinen ja paras kuuntelemani podcast


 Antti Holman Radio Sodoma -podcast, Jakso 33: Lesken ropo ja Iltahartaus

Perustelut: Muutaman viimeisen viikon aikana olen ollut niin ahdistunut, että olen pystynyt vaivoin hengittämään. Mutta johan rupesi taas hengitys kulkemaan, kun pääsin nauramaan maha kippurassa. Antti Holma, kiitos tästä! Suosittelen Studio Sodomaa kaikille mustan huumorin ystäville!

Podcastin sisältövaroitukset: uskonto, kuolema, väkivallan kuvaus, voimakas kielenkäyttö

Muita suosikkijaksojani:

Radio Sodoma -podcast, Jakso 27: Palautelaatikko ja Näyttelijäin työttömyyskassan kuunnelma

Sisältövaroitukset: kuolema, uskonto, väkivallan kuvaus, voimakas kielenkäyttö

Radio Sodoma -podcast, Jakso 31: Kulttuurikomero ja Yöradio

Sisältövaroitukset: kuolema, väkivallan kuvaus, rasismi, homofobia, voimakas kielenkäyttö

tiistai 27. elokuuta 2019

Zombiesatiiri. Nyt.


Innostuin valtavasti amerikkalaisen Jim Jarmuschin zombiesatiirista The Dead Don´t Die jo pelkkien leffateatterissa pyörivien trailereiden perusteella. Tiesin heti, että tulen pitämään leffasta ja maltoin tuskin odottaa maagista päivämäärää eli viime viikon perjantaita. Ja niinhän siinä kävi, että intuitioni osui oikeaan ja katsoin leffan alusta loppuun hymy huulillani. Erityisesti pidin elokuvan verkkaisuudesta, kreiseistä henkilöhahmoista, pikkutarkasta lavastuksesta ja koomisista zombieista.

Hidastempoisessa amerikkalaisessa Centervillen pikkukaupungissa maailmankirjat ovat sekaisin. Aurinko ei suostu laskemaan ja kuu loistaa liian kirkkaana. Uutislähetyksissä spekuloidaan, mistä voisi olla kyse. Asiantuntijat veikkaavat kuun ”säröilyä”. Outo ympäristökatastrofi vaikuttaa eläimiin ja ihmisiin - sekä eläviin että kuolleisiin. Kuolleet heräilevät henkiin ja alkavat kaivautua haudoistaan. 

Elokuvasta The Dead Don´t Die, sivulta IMDb
  Kohta kaduilla hoipertelee zombeja, jotka haluavat heti ensimmäiseksi päästä veren makuun. ”Teuraaksi” päätyy niin paikallisen kuppilan henkilökuntaa kuin suurkaupungista kruisailemaan lähteneitä hipstereitä. Kun verenhimo on tyydytetty, zombiet kaipaavat samoja asioita kuin eläessäänkin. Kofeiininarkkari hamuilee kahvia ja kähisee ”Coffeeee”. Valkoviinin lipittelyyn omistautunut nainen vaatii heti kuolonkankeuden poistuttua ja tolpille päästyään: ”Chardonnay”.

Pidin tavasta, jolla pikkukaupungin elämää ja ihmisiä kuvataan elokuvassa. Leffasta suunnilleen puolet körötellään poliisiauton kyydissä. Ikkunasta välkkyy rauhoittavan vihreitä metsämaisemia. Välillä piipahdetaan kahville ja donitsille tai käväistään paikallisen leffafriikin kaupassa, joka on ahdettu täyteen kaikkea mahdollista sisämaalien, jäätelöiden ja ampuma-aseiden välillä. Kaupan seinät on kiinnitetty täyteen käsinkirjoitettuja lappusia, esimerkiksi ”No shoplifting”. Tämä lavastuksellinen yksityiskohta huvitti minua, kuten sekin, että monet pikkukaupungin talojen pihat pursusivat kaikenlaista törkyä ruostuneista kodinkoneenraatoista autonjämiin.



Pienen paikkakunnan asukkaat sykähdyttivät minua persoonallisella ja autenttisella tyylillään. Suurin osa asukkaista on kaikkea muuta kuin muoti-ikoneita. Metsässä haahuilee rähjäinen erakkomies (Tom Waits), joka tarkkailee tilanteiden kehitystä kiikareillaan. Poliisit (Bill Murray, Adam Driver ja Chloë Sevigny) ovat sympaattisia mutta jotenkin urpoja. Kun poliisit kohtavat raadellut ihmisvainajat, he arvuuttelevat kahden vaihtoehdon välillä: olivatko syyllisiä villipedot vai elävät kuolleet eli zombiet? Virkavallan logiikka kallistuu heti zombien suuntaan.

Tykästyin myös nörttimäiseen kaupanmyyjään (Caleb Landry Jones), jonka leffainnostus näkyi Nosferatu-puserovalinnassa. Kaikkein eksoottisin henkilö leffassa oli irlantilainen hautausurakoitsija (Tilda Swinton), joka hätkähdytti monella tavalla: suoraviivaisella kävelytyylillään, puheensa aksentilla, mustilla vaatteillaan, karateharrastuksellaan ja karmeanihanalla tavallaan maskeerata ruumiita.



The Dead Don´t Die osui nappiin myös musiikkivalinnallaan ja sehän oli luonnollisesti kepeä kantrimusa!

Ihmeellistä, että pystyin kirjoittamaan tämän blogitekstin, vaikka olen katsonut leffan poikkeuksellisesti vain yhden kerran. Aion kyllä ehdottomasti mennä katsomaan sen vielä uudestaan. Oletan, että elokuva viihdyttää enemmän satiirin ystäviä kuin vannoutuneita zombie-harrastajia. He saattavat kummastella leffan verkkaisuutta.

Vielä yksi erikoisuus, jonka melkein unohdin mainita, on elokuvan metafiktiivisuus eli fiktio joka korostaa omaa fiktiivisyyttään. Tämä keino vahvistaa elokuvan komediallisuutta.


perjantai 16. elokuuta 2019

Kauhua keskellä kirkasta päivää


Valtava kursori vilkkuu lähikuvassa elokuvakankaalla. Kursori ilmaantuu ja katoaa, ilmaantuu ja katoaa. Luova taiteilija yrittää saada tekstiä syntymään. Paniikki hiipii mieleen, tyhjänpaperinkammo iskee. Taiteilijan sydän jyskyttää niin kovaa, että elokuvateatterin katsojatkin sen kuulevat… Näin alkoi palkittu suomalaiskomedia Aleksi Salmenperän Tyhjiö, jonka hauskuutti minua viime syksynä. Blogitekstiä en kuitenkaan saanut aikaiseksi.

Elokuvasta Midsommar, sivulta Finnkino
Saa nähdä, pystynkö tuottamaan lukukelpoista tekstiä tämänkertaisesta aiheestani eli amerikkalaisen käsikirjoittaja-ohjaaja Ari Asterin kauhuelokuvasta Midsommar - Ikuinen yö. Aikaisemmin olen blogannut saman ohjaajan edellisestä kauhuelokuvasta Hereditary – Pahan perintö. Leffassa minua kiehtoi sen monitulkintainen kerronta ja mahaavääntävä musiikki. Midsommar on tavallaan vastaus unelmiini, koska vihdoin näen kauhuelokuvan, jossa kauhu ei sidoksissa valon määrän vähyyteen, vaan kaikki tapahtuu joko kirkkaassa päivänvalossa tai pohjolan yöttömän yön valossa.

Midsommar-elokuvan ihmisuhdekoukerot koukuttavat heti. Amerikkalaisella yliopistokampuksella asuva päähenkilö Dani (Florence Pugh) hermoilee paniikkimoodissa, koska hänen bipolaarinen sisarensa on jättänyt sometililleen oudon uhkaavia viestejä. Dani soittelee hätääntyneenä vanhemmilleen ja pommittaa sisartaan vastauspyynnöillä. Hän pelkää pahinta ja hakee tukea poikaystävältä Christianilta (Jack Reynor), joka on viettämässä iltaa kaveriporukassa. Poikaystävä haluaisi irtautua huonosta suhteesta. Samaa toitottavat myös kaverit. Sitten tapahtuu traaginen käänne pahempaan, ja Dani tarrautuu kiinni entistä sitkeämmin poikaystäväänsä eikä tämä enää henno dumpata takertujaa sivuun.


Yliopistobileissä opiskelijakaverukset juttelevat ruotsalaisen Pellen (Vilhelm Blomgren) kanssa. Hänellä on houkutteleva tarjous, joka vetoaa antropologiaa pääaineenaan opiskeleviin nuoriin. Pelle suostuttelee nuoria lähtemään mukaan Pohjois-Ruotsissa järjestettävään, kiehtovaan uskonnolliseen rituaaliin. Pelle näyttää valokuvia seremoniallisiin, valkoiseen kaapuihin pukeutuneista skandinaaveista keskellä vehreintä luontoa. Tarjous hyväksytään, kuka mistäkin syystä. Dani haluaa sulkea mielestään tragedian, poikaystävä haluaa maisemanvaihdon, osaa opiskelijoita houkuttaa mahdollisuus akateemisen kunnianhimon tyydyttämiseen. Tarjoaahan pohjoinen kultti kiehtovan aiheen väitöskirjalle.

Paikan päällä vastaanotto on aluksi ylenpalttisen sydämellinen. Pian mieleen hiipii kuitenkin epäily, onko jotain outoa tekeillä. Ruokapöydässä tarjotaan aistiharhoja aiheuttavaa sienijuomaa, joka laukaisee osalla vaikeita pelkotiloja. Nuoren viriilin miehen lautaselle lätkäistään lihapiirakka, jonka täyte sisältää häpykarvoja. Nukkumissalissa kehitysvammainen lapsi vaikeroi koko yön. Seinille on piirretty primitiivisellä tyylillä epäilyttäviä kuvasarjoja. Kohta nuoret viedään vuorelle seuraamaan rituaalia, jossa kuolonuhreilta ei vältytä. Viimeistään tässä vaiheessa nuoret ymmärtävät, Rudi Radar -uskonyhteisö on vaarallinen. Pakomatkalle ei kuitenkaan niin vain lähdetäkään...



Midsommar-elokuva vaikutti minut visuaalisilla ratkaisuillaan. Elokuvan värimaailma jakautuu kahteen osaan. Leffan alkupuolella seikkaillaan väritykseltään samean synkissä opiskelijakämpissä. Värimaailma kuvastaa psyykkistä epätietoisuutta: stressi painaa, tulevaisuus ahdistaa ja ihmissuhteet rönsyilevät sekavasti kuin huoneisiin sullotut huonekasvit. Elokuvan loppuosassa päädytään kirkkaan valoisiin niittymaisemiin. Värisävyt muuttuvat kirkkaan vihreiksi, vitivalkoisiksi tai taivaansinisiksi. Vaikka värit kirkastuvat, tilanteet kuitenkin samanaikaisesti samenevat. Epätietoisuus vain pahenee näennäisestä valoisuudesta huolimatta.

Minuun teki myös suuren vaikutuksen eräs yksittäinen kuvaukseen liittyvä ratkaisu. Kun auto kulkee läpi kesäisen vihreyden, maisema kääntyy yhtäkkiä ylösalaisin. Taivaan sini laahaa alhaalla ja maantien harmaus nousee ylös. En muista nähneeni mitään vastaavaa missään aikaisemmassa elokuvassa. Kuvauksellinen ratkaisu korostaa juonellista rakennetta. Samalla kun amerikkalaiset yliopisto-opiskelijat siirtyvät normaalista arjesta täysin toisenlaiseen todellisuuteen, myös maiseman täytyy kiepsahtaa ylösalaisin. Opiskelijat luisuvat yliopiston järjen valtakunnasta kohti uskonnon mielivaltaista maailmaa.

 

Elokuvakerronnassa ihailin tapaa, jolla kuvaaja onnistuu välittämään katsojalle henkilön sisäisen kokemusmaailman. Sienijuoman laukaisemat aistiharhat näkyivät katsojalle huojuvana maisema ja esimerkiksi jalkateränä, josta kasvaa heinätukko. Aina ei tiennyt, kuvataanko yksittäisen henkilön näkökulmaa vai kokonaisen kollektiivin kokemustapaa. Kohtaus, jossa istutaan juhlapöydässä ja seppeleeseen kiinnitetyt kukkien terälehdet laajenevat ja supistuvat, en osannut sanoa, tarkoittaako se kokonaisen uskonyhteisön tajuntaa.

Midsommar teki minuun suuren vaikutuksen. Muutenhan en olisi vaivautunut katsomaan leffaa kahteen kertaan. Midsommar toimii sekä kauhuelokuvana että draamaelokuvana. Elokuvan klassikoihin perehtyneet varmasti arvostavat myös viittausta The Wicker Man -kauhuelokuvaan.


keskiviikko 12. kesäkuuta 2019

Kirja kuin labyrintti



Stuart Turton: The seven deaths of Evelyn Hardcastle
Raven Books 2018

Evelyn Hardcastle on murhattu – taas. Hänet on murhattu jo kymmeniä, satoja ellei tuhansia kertoja. Murha toistuu joka päivä samanlaisena, kunnes joku Blackheathin sukukartanoon päätyneistä henkilöistä onnistuu ratkaisemaan sen.

Yksi salapoliisikandidaateista on Aiden Bishop. Kiperän murhamysteerin lisäksi hänellä on muitakin haasteita: hän herää joka aamu vieraasta kehosta. Välillä Bishop on moraaliltaan liukuva lääkäri/huumediileri Sebastian Bell, välillä rattopoika Davies. Joinain aamuina hän huomaa tarkastelevan maailmaa ylipainoisten pankkiirin, Lord Ravencourtin, hyllyvän lihan takaa. Sieltä Bishop siirtyy sattumanvaraisesti muiden ”isäntien” kehoihin. Jonathan Derbyn nahoissa häntä ohjailee naistenmiehen väkivaltaiset impulssit, iäkkäänä ja raihnaisena herra Dancena painovoima vetää kohti maata. Siirtyessään nuoreen konstaapelin, Jim Rashtoniin, ajattelutoiminta kirkastuu.

Kun Bishop siirtyy uuden isännän sisälle, hän ei välttämättä muista, kuka itse on. Osa edellisten päivien muistoista on saattanut pyyhkiytyä pois. Bishopin on vaikea pysyä skarppina, koska vieraan isännälle ominaiset reagointi- ja kokemistavat samentavat ajattelua ja häiritsevät suunnitelmallista toimintaa. Kaikista häiriötekijöistä huolimatta murhamysteeri pitäisi pystyä ratkaisemaan. Jos ei pysty, ei pääse palaamaan oikeaan elämään.

Eikä tässä vielä kaikki. Kolkossa goottimaisessa kartanossa häärii muitakin pelureita. Viehättävä Annabel uhkaa sekoittaa pakan. Mutta kuka hän oikeasti on ja miksi hän joutunut Blackheathiin? Entä onko naamion taakse piiloutuva Plague Doctor murhaajan kätyri vai voiko häneen luottaa? Kuka on livreepukuinen Footman? Mikä on hänen roolinsa tässä murhamysteerissä?

Koska luin kirjan englanniksi, kaikki energiani kului vieraan kielen sisäistämiseen ja siksi en edes yrittänyt ratkaista palapeliä. Sen sijaan mietin, mihin genrelokeroon Turtonin esikoisromaani pitäisi työntää. Kirja on saanut vaikutteita ainakin Agatha Christien suljettuihin tiloihin sijoittuvista whodunnit-dekkareista. Turton kuitenkin venyttää fiktion rajoja niin rajusti, että kokeellinen kirjallisuus tai filosofinen ajatusleikki tuntuu sopivammalta boksilta. Toistuvasta loop-kuviosta tulee mieleen videopelit, joissa pelihahmo voi kuolla kerta toisensa jälkeen ja herätä kohta henkiin entistä ehompana. Peleissä toistetaan samaa tapahtumansarjaa yhä uudestaan, kunnes siitä saavutetaan paras mahdollinen versio. (En itse pelaa, mutta näin olen käsittänyt).

Tunnustan, että intoni romaanin monimutkaisia juonirakennelmia kohtaan alkoi lopahtaa noin sivulla 100. Seuraavien 400 sivun tankkaamisesta minulle olisi voinut maksaa urakkapalkkaa. No, tulipahan reenattua lontoota.

Tässä vielä pitkähkö sitaatti romaanin loppumetreiltä, josta selviää kirjan juju:

This was all a test”, I say slowly.
We prefer to call it rehabilitation”.
Rehabilitation...” I repeat, understanding rising within me like the sun over the house. ”This is a prison?”
Yes, except instead of leaving our prisoners to rot in a cell, we give them a chance to prove themselves worthy of release every single day. Do you see the beauty of it? The murder of Evelyn Hardcastle was never solved, and probably never would have been. By locking prisoners inside the murder, we give them a chance to atone for their own crimes by solving somebody else´s. It´s as much a service, as a punishment.”
Are there other places like this?”, I say, trying to wrap my head around it.
Thousands,” he says.


Stuart Turtonin romaanista on innostunut enemmän Elegia blogissaan Kartanon kruunaamaton lukija