Sivut

sunnuntai 17. maaliskuuta 2019

Mitä jäi mieleen musikaalista

(kuvat sivulta: HKT -julkaisut)
Kävimme katsomassa Helsingin kaupunginteatterin upean Kinky Boots -musikaalin noin viikko sitten. Sen jälkeisen ajan olen jahkaillut ja pähkäillyt, kirjoitanko siitä jotain vai enkö kirjoita, ja jos kirjoitan, niin mitä. Bloggausintoani on näivettänyt myös raastava flunssa/influenssa. Keskittymiskykyäni raunioittaa yhä edelleen virkkausmania, joka ei vain hellitä otettaan. Kun kerran annoin virkkaukselle pikkusormen, se vei koko käden. Ja mielen. Kirjaimellisesti koukuttava harrastus.


Yllättäen Kinky Boots -musikaalista ei jäänyt mieleen ulkoinen loisto, vaan sanoma, minkä voi tiivistää lauseisiin:
"Hyväksy itsesi, niin voit hyväksyä myös muut!"
"Ole oma itsesi!"
"Jos et pysty rakastamaan edes itseäsi, et rakasta ketään muutakaan"
Tuttuja lauseita, mutta vaikeita toteuttaa käytännössä.

Ei siis paljetteja, glitteriä, kirkkaanpunaisia korkokenkiä vaan suvaitsevaisuutta, hyväksyntää ja rakkautta.

Kirjoittaminen ei nyt lähde käyntiin, ei sitten millään. Sitä yritän tässä sanoa, että hyväksynnän toive koskee kaikkia, kuuluupa ihminen seksuaalivähemmistöön tai -enemmistöön, onpa ihminen rohkea ja esiintymisvimmainen tai arka ja tarkkailijaluonteinen, räiskyvä ekstrovertti tai vaisu introvertti, puhelias tai hiljainen, herkkä tai epäherkkä, tehokas tai haaveileva, käytännöllinen tai sfääreissä leijuja, eksentrikko tai tavis.

Tämä taitaa olla kaikkien aikojen tönköin ja vaivalla puserretuin blogipökäleeni, mutta lätkäisen tämän nyt kuitenkin blogiini. Näköjään pakonomaisuus ja velvollisuudentunne tuhoavat viimeisetkin luovuuden rippeet. Ensi kerralla kirjoitan tunteella aiheesta josta oikeasti haluan kirjoittaa, eihän tästä muuten tule mitään.

perjantai 1. maaliskuuta 2019

Islantilainen hiustaiteilija

(Kuvat sivulta: Kiasma)
Kiasman nykytaiteen museossa on äskettäin avautunut islantilaisen Hrafnhildur Arnardottirin Nervescape VIII -installaationäyttely. Katosta roikkuu valtavia, riemunkirjavia tekohiusten rihmastoja. Hiustukkoja on niitattu seiniin ryijymäisiksi muodostelmiksi.

Näyttelysaliin astuessani ensimmäinen mielleyhtymäni oli vedestä nostetut merilevät, jotka sameanvihreän värin sijaan ovat värjäytyneet keinotekoisiksi neonväreiksi. Kun olin jo jonkin aikaa patsastellut salissa, silmäillyt tekohiustukkoja eri kuvakulmista ja vieläpä sivellyt (luvallisesti!) niitä, mielikuviini alkoi ponnahdella glamourin ja burleskin kuvastoa, muotia, drag queenien yliampuvia esiintymisasuja ja ehkä jotain suurkaupunkeihin liittyvää hektistä elämäntapaa. (suurkaupungilla tarkoitan tietysti New Yorkia ja muita metropoleja, niihin verrattuna Helsinki on pikkukaupunki) Ehkä oudosti minulle tuli teoksista mieleen myös uusi käsityöharrastukseni eli virkkausmaniani. Nopeasti silmäiltynä installaation värikylläisyys muistuttaa etäisesti lankakaupan hyllyjä.

Taiteilija itse antaa omille teoksilleen aivan muita merkityksiä. Videohaastettelussa Hrafnhildur "Shoplifter" Arnardottir  liittää teoksiinsa tulkintoja abstrakteista puutarhoista aivojen hermosoluihin. Itseään hän luonnehtii maksimalistiseksi poptaiteilijaksi, joka hyödyntää readymade-taiteen ideoita. Tekohiukset ja hiukset taiteen materiaalina kuvastavat sekä ihmisen eläimellistä alkuperää että hiuksia ihmisen identiteetin osina. Värikkyyden taiteilija liittää leikkiin, klovneriaan, lasten kirjojen kuvitukseen ja lapsuuden viattomuuteen. Arnardottirilla on taiteessaan ihana tavoite: hän haluaa tuottaa katsojille onnea ja iloa! Hän toivoo, että värien ilotulitus vapauttaisi aivoissa serotoniinia. Itse uskon ja toivon, että neuronien välille saattoi syntyä uusia synapseja.

Kuuntelin haastatteluvideon moneen kertaa lähinnä siksi, että halusin kuulla, miten Hrafnhildur Annardottir sanoo oman nimensä. Toistuvista yrityksistä huolimatta en saanut siitä mitään selvää. Vielä enemmän ihmettelin, miten amerikkalaiset onnistuvat kuulemaan taiteilijan nimen muodossa Shoplifter. Aina kun New Yorkissa asuva taiteilija esittelee itsenä amerikkalaisille, he vastaavat "Nice to meet you, Shoplifter!" Eihän nimessä edes ole sh-äännettä!


Herättipä nykytaide mitä hyvänsä tunteita (ilo? järkytys? inho? innostus? turhautuminen?), kannattaa käydä tsekkaamassa näyttely Kiasmassa:

Hrafnhildur Arnardottir / Shoplifter: Nervescape VIII (8.2.-15.9.2019, Kiasma)

maanantai 31. joulukuuta 2018

Yliluonnollista?


Päivi Alasalmi: Riivatut
Gummerus, 2018
(kirjastokirja)



Yhtäkkiä jauhoseula lensi ilman halki ja liukui tuvan pöydällä. Se tuli siitä suunnasta, jossa Lahja istui. Kaikki tuijottivat sitä paikoilleen lamaantuneina, ikään kuin he eivät olisi uskoneet näkemäänsä. Sitten seula alkoi riehua. Se sinkoili ja poukkoili ihmisestä toiseen ja sivalsi heidän kasvojaan. Ihmiset saivat eloa jäseniinsä, nostivat kätensä kasvoilleen ja huusivat kauhusta.”

1890-luvun hämäläisessä kylässä Ylöjärvellä tapahtuu kummia. Lauhojen torpassa ovet paukahtavat itsestään kiinni, lattia keinuu kuin maanjäristyksessä, ikkunat töhriytyvät saveen. Esineillä näyttää olevan oma tahto, ilmassa lentää milloin mitäkin: kynttilänjalkoja, jauhoseuloja, leipävartaita, virsikirjoja, puukkoja. Näkymättömät kädet pyörittävät rukkia, näkymättömät jalat kävelyttävät kenkiä. Kylmä viima puhaltaa kynttilät sammuksiin. Joku tai jokin on repinyt ja viiltänyt perheraamatun riekaleiksi.

Kauheudet jylläävät pihallakin. Navetassa lampaat löytyvät jalat yhteen sidottuna, kananpää loistaa verenpunaisena. Liiteri syttyy palamaan. Noitana pidetty nainen kaatuu kuolleena maahan.

Yliluonnollisia tapahtumia voi selittää monella tavalla. Ovatko tupaan pakkautuneet kyläläiset naukkailleet liikaa paloviinaa? Ovatko he päätynyt viinanhuuruissaan joukkopsykoosiin? Onko kyse huijauksista ja silmänkääntötempuista? Voiko kylässä harjoitettu pakanallinen noituus tuoda riivaajahenget paikalle riehumaan? Kummitteletko kuolleiden levottomat sielut, erityisesti nuorena nukkuneiden lasten henget? Vai voisiko hyväksikäytetyn piikatytön, Hertan, kiehuva raivo ladata mökin täyteen negatiivista energiaa? Ehkä ainakin osaa väkivaltaisista tapahtumista voi selittää ilkivallalla. Vai haiskahtaako tapauksissa sittenkin emävale?

Tätä kaikkea saapuu selvittämään Hugo Untamo, vastaperustetun Aamulehden sanomalehtimies. Hugoa riivaa kunnianhimo mutta myös menneisyyden murheet.

Romaanin kerronnassa vuorottelevat Hugon ja Hertan näkökulmat. Hugon ääni pyrkii edustamaan puntaroivaa järkeä ja luotettavaa tiedonvälitystä, mutta välillä se uhkaa lipsua huomionkipeäksi sensaatiojournalismiksi. Hertta kertoo tapahtumista tuvan asukkina ikään kuin näköalapaikalta. Hänen kerrontansa luotettavuutta murentaa katkeruus ja kostonhalu.



Riivatut-romaani on tunnelmaltaan tiheä psykologinen jännityskirja, jonka tulkinta aukeaa moneen suuntaan.

Romaaniin uppoutuessani kiinnitin huomiota taustatyön määrään. Päivi Alasalmi on luonnollisesti perehtynyt historiallisesti dokumentoituun Ylöjärven poltergeist -tapaukseen, mikä vaikuttaa tarinan taustalla, tosin kirjailija on ottanut valtuudet muokata sitä fiktiiviseen suuntaan. Kun olin kuuntelemassa kirjailijaa kirjamessuilla, samalla haasteltiin Pasi Klemettilää, joka on sattumalta samana vuonna julkaissut tietokirjan Karjalan räyhähenget. Ylöjärven keissi esitellään kyseisessä kirjassa, jota en ole vielä lukenut.

Ihailin tapaa, jolla Alasalmi onnistuu herättämään menneisyyden aikakauden henkiin monilla yksityiskohdilla. Köyhälistö kulkee tuohivirsuilla kesät talvet, heinää niitetään viikatteella, paloviinaa keitetään rukiista, tupia valaistaan polttamalla lampaanihrakynttilöitä, yöllä nukutaan olkipatjoilla tai kylmillä lattioilla. Rikkaiden koteihin on hankittu uusi näppärä vempain, telefoni. Puheluita yhdistää sentraalisantra, joka pystyy halutessaan myös salakuuntelemaan puheluita.

Myös aikakauden asenteet ja uskomukset tuntuivat uskottavasti esitetyiltä. Maatalousyhteiskunnassa jyräävät jäykät yhteiskunnalliset asetelmat, joissa kukin pysyköön omassa ”karsinassaan”: torpparit, mäkitupalaiset, piiat, rengit, loiset(!) sekä kaupunkiporvaristo ja maaseudun kartanoiden ja rusthollien perilliset. Ihmisten eriarvoista asemaa pidettiin itsestäänselvänä, eikä heikommassa sosioekonomisessa asemassa olevien kaltoinkohtelusta tehty numeroa, esimerkiksi piikojen seksuaalinen hyväksikäyttö ja raiskaus näytti olevan hiljaisesti hyväksytty maan tapa.

Riivatut-romaanista huomaa, kuinka uskonnolliset asenteet ovat muuttuneet. Näkyvän todellisuuden rinnalla eli näkymätön todellisuus, jossa vaikuttivat kristilliset Piru ja Jumala, mutta myös pakanalliset taiat ja noitumiset. Jossain näiden välissä liihottavat vielä vainajahenget:

Joskus kummitukset kuiskivat, mutta yleensä ne lähettävät viestejä muuta kautta (–) Ne kertovat olevansa paikalla vaikka niin, että istuvat keinutuoliin ja kiikkuvat siinä. Keinutuoli narisee, vaikkei ketään näy. Ne voivat pysäyttää kaappikellon tai kaataa maitopäälärin, sellainen käy niiltä ihan helposti. Ne voivat pudottaa seinältä heistä maalatun taulun tai rikkoa kukkaruukun, johon he ovat istuttaneet eläessään hengen.”

 

Riivatut-romaanissa on paljon pahuutta, rumuutta ja kauheuksia, mutta myös kauneutta ja yllättävää koomisuutta omintakeisten kyläläisten muodossa.

Minua kosketti kahden nuoren rakkaus. Keuhkotautinen, langanlaiha ja vähä-älyiseksi haukuttu Hertta-piika ihastuu kampurajalkaiseen Niklas-renkiin. Aluksi Hertta yrittää voittaa Niklaksen itselleen taikojen avulla ja samalla kammeta Serafina-neidin sivuun. Hertan ja Niklaksen välille puhkeaa aito ja kaunis rakkaus:

Kun Niklas lausui Hertan nimen, se kuulosti aivan erilaiselta kenenkään muun sanomana. Siinä soi kissankellon tiuku, auringon paahde, keskikesän poutasää, uunituore vehnänen, lypsylämmin maito, vastaniitetty luonnonheinä ja itikansavu. Se muistutti Herttaa siitä kesäpäivästä heinäniityllä, jolloin he olivat tavanneet ensimmäisen kerran.”

Lopulta kuitenkin käy, että nuorten halu elää ja taistella asemastaan kovassa maailmassa koituu erään toisen kuolemaksi. Niin alas en vajoa, että kertoisin kenen.




Ennen tämän tekstin kirjoittamista olen lukenut Alasalmelta keskiaikaan sijoittuvan saamelaistrilogian, jonka kaksi viimeistä osaa ovat nimeltään Pajulinnun huuto ja Siipirikon kuiskaus. Lyyrisistä nimistään huolimatta kirjoista ei puutu jännitystä, valtataisteluita eikä raakuuksia. Romaanit tekivät minuun vaikutuksen kielellisellä rikkaudellaan, vetävällä juonellaan ja monipuolisella taustatyöllään. En pystynyt tai halunnut kirjoittaa näistä romaaneista. Ennen bloggausaikaani olen lukenut Alasalmelta ainakin Vainola-romaanin, joka on tulkittu goottilaisen kauhutarinan parodiaksi.

Tunnustan, että yliluonnollisuus kiehtoo minua. Äskettäin luin suomalaisten kokemusasiantuntijoiden haastatteluihin perustuvan tietokirjan kuolemanrajakokemuksista. Kirjamessuilla ostin tietokirjat Helsingin henget ja Aavetaloja ja ihmiskohtaloita 2. Pokkarina olen lueskellut Maailman merkillisimmät kummitustarinat -tietokirjaa. Olen lukenut valokuvauksen historiaa käsittelevää tietokirjan Kummat kuvat, jonka yhdessä luvussa käsiteltiin pysäyttävästi viktoriaanista post mortem – valokuvausta (asetelmallisia muotokuvia kuolleista ihmisistä; osin epäselvistä kuvista ei aina saa selvää, onko niissä eläviä, kuolleita vai kummituksia). En ole blogannut mistään näistäkään kirjoista, koska en ole halunnut tai en ole pystynyt.

Lukemissani tietokirjoissa kieltäydytään ottamasta kantaa, onko kummittelua tai yliluonnollisia ilmiöitä olemassa. Sen sijaan yliluonnollisia kokemuksia on ollut osalla ihmisistä kaikkina aikoina ja kaikissa paikoissa. Päivi Alasalmen romaanin tulkitsen niin, että osa yliluonnollisilta vaikuttavilta tapahtumista voi laittaa ilkivallan piikkiin, mutta osalle ei löydy mitään luonnollista syytä. En myöskään usko, että kaikki silminnäkijät näkisivät harhoja tai valehtelisivat eli jotain kummaa on todella täytynyt tapahtua.

Omakohtaista kokemusta kummittelusta minulla ei valitettavasti ole. Tai no, valitettavasti ja valitettavasti. Sen sijaan minulla on yksi kokemus ruumiista irtautumisesta. Kenelläpä ei olisi. Erään kirjan mukaan ruumiista irtautuminen luokitellaan yliluonnolliseksi kokemukseksi. Minun mielestäni se oli luonnollinen kokemus epäluonnollisen kammottavassa tilanteessa.


Riivatut-romaanista on kirjoitettu ainakin blogeissa:
Kirsin kirjanurkka 
Tuijata 

lauantai 17. marraskuuta 2018

Maailmanloppu - hyvät ja huonot puolet

Kuvaaja: Tom Röllich

Kävimme äitini kanssa katsomassa hillittömän hauskan Suomen komediateatterin Maailmanlopun Revyyn Peacock-teatterissa Helsingissä 10. marraskuuta päivänäytöksessä.

Aluksi meille kävi paha kämmi: jäimme pois väärällä pysäkillä Linnanmäen eteläportin kohdalla ja jouduimme kiertämään koko Linnanmäen. Ensin noustiin asvaltoitua polkua ylös, sitten rämmittiin jossain umpimetsässä, sieltä raahauduttiin puolilahoja portaita alas, sitten törmättiin johonkin tietyömaahan. Aivoittelimme, että oikealle on varmaan pakko jatkaa. Käveltiin taas jyrkkää mäkeä ylös, jonka varrella oli kymmenittäin Sealife-mainoksia, mutta ei pieninkään vinkkiä Peacockin sijainnista. Olin jo tosi käärmeissäni, ja äitikin tykkäsi kyttyrää. Alkoi potuttaa, että eikö sitä saakelin puljua löydy mistään. Viimein pujahdettiin Linnanmäen pohjoisportista sisään, eikä vieläkään mitään informaatiota. Sadattelin, että jostain sen teatterin on löydyttävä. Lopulta huomattiin Peacockin värikkäät valokirjaimet. Päästiin sisälle iloisen väriseen aulaan ja onneksi lähti fiilikset heti nousukiitoon, kun saatiin esitekin ihan ilmatteeks.

Eli vink vink, jos tätä lukee joku Peacockin vastuuhenkilö: laittakaa ne opasteet kondikseen, myös eteläportille!!!



Sitten revyyseen. Aluksi revyyn sanakirjamääritelmä: kevyt viihteellinen puhe-, laulu-, tanssi- ja musiikkiesitys. Koska kirjoitan tätä blogitekstiä viiveellä, turvaudun omiin muistiinpanoihin. Revyyn sketsien sisällöt kattoivat laajan aihepiirin: kukkapuseroinen surffaripoika viettämässä mafiassa "välivuotta", NDA-operaattorin mainos jossa sarjamurhiin syyllistynyt mies tunnustaa rikoksensa Puolasta käsin ja vaimo ihailee hyvää puhelinyhteyttä, mash up -musiikkiesitys jossa 70-luvun poliittinen laulu on ympätty Antti Tuiskun Mun on pakko tverkkaa -biisiin, erilaiset versiot Saatanasta mm. Krisse Salmisen kukkamekkoinen kevytversiosaatana.


Nauroimme myös koomiselle tanssiesitykselle, jossa Niina Lahtisen esittämä reipasotteinen tanssija retuuttaa miesparterinsa melkein hengiltä, epähuomiossa tietysti. Koska maailmanloppua sivutaan, toikkaroidaan matkaoppaan johdolla erilaisisissa ympäristökatastrofien runtelemissa turistikohteissa, kuten aasialaisen suurkaupungin savusumussa. Eniten nauroimme sketsille, jossa äidin ja tyttären keskusteluyhteys kaatuu toisen ärsyttävään tapaan keskeyttää  ja täydentää lauseita, tähän tyyliin (ei todellakaan suora sitaatti):

- Mä olin eilen --
- Pankkiryöstössä?
- No en.
- Koomassa?
- No ei vaan --
- Viemärisukeltajana?
- No eikun Alepassa.
- Ahaa,  no oisit heti sanonu.
- No enhän mä voi, kun sä keskeytät koko ajan. Mä olen muuten --
- Kyborgi?
- No en tietenkään vaan --
- Sairaalloisen ylipainoinen?
- En!
- Muuttamassa Afganistaniin?
- En vaan todella turhautunut.
- Ahaa, mikset heti kertonut.

Tykkäsimme molemmat todella paljon Maailmanlopun Revyystä. Lopputulos on tietysti priimatavaraa, koska tekijätkin ovat priimatavaraa. Käsikirjoittajatiimiin kuuluu Anna Dahlman, Atte Järvinen, Joonas Nordman, Pirjo Heikkilä, Niina Lahtinen, Krisse Salminen, Ville Nummenpää ja Kiti Kokkonen. Revyyn ohjasi Anna Dahlman. Musiikista vastasi Katja Lappi. Koreografian suunnitteli Marko Keränen.


Loppuun haluan vielä lisätä jotenkin nolon paljastuksen, että olen jo pitkään fanittanut Niina Lahtista. Ihailen Lahtisen Niinassa seuraavia ominaisuuksia: riehakkuus, rohkeus, räväkkyys, kekseliäisyys, fiksuus, nopeaälyisyys, luovuus ja tietysti hauskuus. Kaiken lisäksi on vielä kaunis. Haluaisin löytää itsestäni niinalahtismaisuutta. Aika epätodennäköiseltä vaikuttaa, koska olen arka ja säikky, mutta sentään ärsyyntyneenä kuin räjähtävä ruutitynnyri. Yritän jatkossa kanavoida primitiivistä aggressiota johonkin subliimiin kohteeseen. Siksi aloitin äskettäin virkkauksen.

Eikun sittenkin vielä yksi lisäys otsikkoon liittyen. Helsingin kirjamessuilla kuuntelin mm. keskustelua "Huumorin ja naurun filosofia". Haastateltavana ollut Heli Sutela sanoi (jos muistan oikein), että huumorissa on olennaista yllättävyys ja tutun asian tarkastelu oudosta näkökulmasta. Maailmanloppu ei ole tuttu asia, mutta yritän löytää siitä jotain hyviä puolia. Hmmm, jos maailmanloppu tulee, loppuvat myös seuraavat ikävyykset kertaheitolla: putkiremontit, soteväännöt, kiire, tungos, melu, poskiontelotulehdus, tuskastuttavat ihmissuhdekoukerot, VR:n myöhästelyt, ketsuppipurkin lopputörähdykset, ärsyttävät mainokset, välilevynpullistumat, kännisössötykset ja banaaninkuoriin liukastumiset!

keskiviikko 19. syyskuuta 2018

Vau, mikä museo!


Juuri äskettäin avautuneessa, ultramodernissa nykytaiteen museossa Amos Rexissä kaikki on toisin: museo herättää ihmisissä niin paljon uteliaisuutta, että asiakasjono(!) luikertelee talon ulkopuolella. Aulassa huomaa lipunmyyjien erikoiset työvaatteet: kullankimaltavat(!) tikkitakit. Kun museokorttia vilauttamalla saa pääsylipputarran, aletaan laskeutua alaspäin hohtavanvalkoiseen maanalaiseen(!) tilaan. Sieltä pujahdetaan mustaseinäiseen(!) pimeään käytävään, jonka varrella on ensimmäinen näyttelytila. Myrskyävä digitaalinen meri Black Waves levittäytyy kaikille seinille ja heijastuu kiiltäväpintaiseen kivilattiaan. Installaatio ottaa katsojan kokonaisvaltaisesti haltuunsa. Digitaalinen installaatio syleilee katsojaa ja viettelee meditatiiviseen tilaan.

teamLab: Black Waves (kuvat sivulta: Amos Rex)

Normimuseossa kävijä on tottunut siihen, että näyttelytilat ovat selkeitä, vaaleita ja hyvin valaistuja. Yleensä teokset sijaitsevat pelkästään seinillä omilla rajatuilla alueillaan. Katsojan oletetaan ottavan teoksiin etäisyyttä ja tarkastelevan niitä kauempaa. Sen sijaan Amos Rexissä näyttelytila on labyrinttimäinen(!), eksyttävä, ja häkellyttävä. Seinät ja katot kaartuvat. Yhdessä näyttelytilassa peilit(!) moninkertaistavat sekä teoksen että katsojat. Tila kieppuu silmissä ja tasapaino heittää. Tuntuu kuin olisi päätynyt huvipuiston vekkulaan tai hoipertelisi huojuvan laivan käytävällä.


Voimakkaimmillaan vekkulafiilis on interaktiivisessa ja digitaalisessa installaatiossa Graffitti Nature: Lost, Immersed and Reborn. Teoksen riemunkirjava digitaalinen metsä levittäytyy kokolattiamattoon, seinille ja kattoon. Lattialla tallustaa liskoeläimiä kasvillisuuden seassa, seinillä lentää perhosia, kukat kukkivat ja leijailevat. Värit kieppuvat silmissä, maisema tuntuu heiluvan kävelyn tahtiin, peilit laajentavat ja sekoittavat tilan aistimista. Tunne eksymisestä voimistuu ja tasapainoaisti ei toimi kunnolla. Pakko päästä pois, kunhan ensin löytää tien kaikkien mutkien, pullistumien, peilien ja ihmismassan keskeltä. 

teamLab: Graffiti Nature
 
Seuraavaksi päädytään valtavaan, kaartuvakattoiseen, mustanpuhuvaan saliin, jossa lukuisilla videotykeillä projisoitu digitaalinen installaatio Vortex of Light Particles ympäröi katsojaa joka puolelta. Katsojana häkellyin: mihin oikein päädyin? Olenko avaruudessa? Sateessa? Yön pimeydessä? Missä? Mikä on tämä yliluonnollinen mutta luonnon inspiroima tila, jossa sateen vesinauhat lentävät ylöspäin ja nousevat taivaalla kohti avaruuden mustaa aukkoa? Ja mistä ihmeestä tulee voimakas puun haju? Olenko metsässä, leijunko avaruudessa? (Oppaalta kysymällä selvisi, että puun haju johtuu lattian rakennusmateriaalista eli ”mäntykuutioista”).


Avaruusvaikutelma voimistui, kun olin käynyt lojumaan yhteen seinän reunustalla olevista säkkituoleista. Kun yritin nousta ylös, alusta vain levisi allani, maisema pyöri enkä meinannut päästä ylös. Mietin, tältäkö tuntuu kuun pinnalle kaatuneesta astronautista, joka taistelee painovoimattomassa tilassa. 

teamLab: Vortex of Light Particles
 
Viimeisessä salissa esitettiin interaktiivista digitaalista installaatiota, jonka tolkuttoman pitkä nimi kuuluu Crows are Chased and the Chasing Crows are Destined to be Chased as well, Transcending Space (huh, olipa kokemus). Lunttaan näyttelyesitteestä avainsanoja teoksesta: varisparvet, valopolut, kalligrafiset siveltimenvedot, myyttiset linnut, aurinko, takaa-ajajat, takaa-ajetut, kukat, luonnon katoava kauneus.


Teos vaikutti minuun voimakkaasti, melkein euforisesti. Hengitykseni syveni, kasvojeni iholla levisi kylmiä väreitä. Reagoin samalla tavalla kaikilla neljällä katselukerralla. Tuntemuksiani laukaisi aasialainen äänimaisema, mikä on Hideaki Takahashin käsialaa.


Jos vielä yritän kuvailla, miten Amos Rex eroaa muista museoista, voi kiinnittää huomiota teosten tekijyyteen. Teokset eivät ole yksittäisten taiteilijanerojen jumalallisia oivalluksia, mihin on kai totuttu normimuseossa, vaan laajan kollektiivin yhteistuumailun tulosta. Japanilaisen Toshiyuki Inokon perustamaan teamLab-kollektiiviin kuuluu 500(!) henkeä, jotka edustavat niinkin laajaa ammattikirjoa kuin taiteilijat, koodarit, insinöörit, tietokoneanimaattorit, matemaatikot ja arkkitehdit. Think about that!


Jos yllä olevasta blogitekstistäni ei valjennut, niin korostan vielä, että olen aivan valtavan innostunut Amos Rexin uudesta museosta. On ilo olla helsinkiläinen (vaikkakin junan tuoma) ja on myös upeaa olla museokortin ylpeä omistaja! Museokorttia vilauttamalla olen päässyt Amos Rexiin haltioitumaan ja häkeltymään jo kolme(!) kertaa. Kustannukset nolla euroa, muuten pääsylippu 18 euroa.


Näinköhän tähän loppuun vielä lätkäisen Amos Rexiä kuvastavan yli-ilmaisujen litanian: Tajunnanräjäyttävä! Huumaava! Päänsekoittava! Innostava! (mutta samanaikaisesti yllättäen myös: Rauhoittava. ) Pökerryttävä! Inspiroiva!

Linkki: kuvia ja videoita teamLab-taiteesta: https://www.teamlab.art/art/

TeamLab: Massless
Amos Rex (Lasipalatsi, Helsinki)


perjantai 7. syyskuuta 2018

Aiheita joista melkein bloggasin

1. Huumoripläjäysbloggaus otsikolla "Huipputapaaminen Kakolassa"

idea: samoihin aikoihin kun Helsingissä pidettiin Putinin ja Trumpin huipputapaaminen, olimme äitini kanssa Turussa ja kävimme mm. Kakolassa. Blogitekstin idea alkoi nopeasti tuntua typerältä ja teennäiseltä, joten jätin sen toteuttamatta.

2. Vakava blogiteksti aiheesta "Voiko blogissa tutustua ihmisiin?"

Tätä kysymystä olen vatvonut iät ja ajat. Vastaukseni itse asettamaani kysymykseen on: Ei voi, tai ainakaan minä en pysty. Yhden todella huonon kokemuksen jälkeen muutaman vuoden takaa päätin lopulta, että en edes yritä, en enää koskaan yrittämällä yritä tutustua kenenkään bloggaajaan.

Oivalsin, että blogeissa ei tutustu toiseen ihmiseen, vaan korkeintaan toisen ihmisen blogiin tai kyseiseen ihmiseen bloggaajan ominaisuudessa. En usko, että kukaan on bloggaajana kokonaisvaltaisesti oma itsensä, vaan että bloggaaja rajaa persoonastaan ja elämästään suuren osan blogin ulkopuolelle. Tai niin minä ainakin itse olen tehnyt ja aion tehdä jatkossakin.

Uskon, että ihmisiin voi tutustua vain ja ainoastaan live-tilanteissa. Jostain olen lukenut, että sosiaalisessa kohtaamisessa vain 20 prosenttia viestinnästä on verbaalista (se mitä todella sanotaan) ja loput 80 prosenttia koostuu nonverbaalisesta viestinnästä (eli miten se sanotaan). Eli parhaimmillaankin blogituttavuuksia voi kutsua "20-prosentin ihmissuhteiksi". Mikään määrä hymiöitä ei voi koskaan korvata live-tilanteen ilmeitä, eleitä, äänensävyjä, äänenvoimakkuutta, katseen suuntaa, katseen kestoa, pupillien kokoa jne. Oletan, että kasvokkain kohdatessa ihmisestä saattaisi pystyä havaitsemaan jo muutaman sekunnin aikana jotain, mikä blogistaniassa tai muualla somessa ei pysty huomaamaan edes vuodessa.

Vaikka blogit eivät mielestäni sovellukaan ihmissuhdekoukeroihin, ne sopivat kuitenkin hyvin jutusteluun kirjoista ja elokuvista ja muista blogitekstien aiheista.

3. Asiateksti esim. tietokirjasta "Viisaat linnut"

tiistai 17. heinäkuuta 2018

Napolin kortteleissa



Elena Ferrante: Loistava ystäväni
WSOY, 2016
Suomentanut: Helinä Kangas
Italiankielinen alkuteos: L´amica geniale
(kirja on oma ostos)

"Pahan tekeminen oli sairaus. Lapsena kuvittelin pikkuruisten, lähes näkymättömien eläinten nousevan yöllä lammista, hylätyistä junavaunuista maavallin takaa, pahanhajuisista heinistä joita kutsuttiin nimellä fetienti, sammakoista, salamantereista, kärpäsistä, kivistä, pölystä ja tunkeutuvan kotikorttelimme veteen ja ruokaan ja ilmaan tehden äideistämme ja mummoistamme raivoisia kuin vesikauhuiset koirat. Heihin tauti oli tarttunut pahemmin kuin miehiin, sillä miehet tulistuivat jatkuvasti, mutta sitten he aina rauhoittuvat..."

Salanimellä Elena Ferrante kirjoittavan kirjailijan romaani Loistava ystäväni aloittaa Napoli-sarjan. Romaani kuvaa kahden ystävän, minäkertoja Elena Grecon ja suutariperheen tyttären, Lila (Raffaella) Cerullon, elämänvaiheita 1950-luvun Napolissa. Ystävyys alkaa jo lapsuudessa, ja se jatkuu vanhuuteen saakka, vaikkakin katkeillen.

Samalla romaani kuvaa kokonaisen korttelin elämää, jossa ihmisten elämät kietoutuvat toisiinsa. Ahtaassa korttelissa asuu Carraccin pahamaineinen perhe, jonka isä Don Achille nostattaa pahaa verta mustapörssin kaupalla ja koronkiskonnalla. Pelusot tienaavat leipänsä puusepän verstaalla ja muurarina, joskin rahaa uppoaa uhkapeleihin. Cappuccioilla häärii ”hullu leski” Melina, jonka menoa lapsikatras yrittää hillitä.

Sosiaalista nousua edustaa konduktööri Sarratoren perhe, jonka Donato-isä on onnistunut julkaisemaan runokokoelman. Tosin rakkausrunot on omistettu hullulle leskelle, mikä luonnollisesti raivostuttaa Lidia-vaimoa. Korttelissa ihaillaan ja kammotaan baari-konditiorian omistavaa Solaroita, joiden vauraus on osin peräisin rikollisesta toiminnasta.
           - - - 
Vaikka romaanin päähenkilö on Elena, hänen ystävänsä Lila nousee ainakin minun lukukokemuksessa kiinnostavammaksi. Elenaa luonnehtisin järkeväksi tarkkailijaluonteeksi, joka elämä kulkee ”normaaleja” raiteita: epävarmuus, suosion tavoittelu, pakertaminen koulussa, ulkonäöstä murehtiminen, ihastumiset…

Lila muistuttaa jonkinlaista supersankaria tai äärimmäisyysihmistä. Hän on erittäin älykäs. Kansakoulussa Lila päihittää kenet tahansa päässälaskussa, hänen laaja italian sanavarastonsa hätkähdyttää, lukemaan hän oppi kolmivuotiaana. Kreikan aakkoset hän oppii vaivatta ja latinan kieliopin hän sisäistää itsenäisesti kirjastokirjaa lukemalla.

Lila on lahjakas myös taiteellisesti. Hän pystyy kirjoittamaan pienoisromaanin luettuaan sitä ennen Pikku naisia ikään kuin malliksi. Vihkoonsa hän piirtää kenkämalleja, jotka myöhemmin päätyvät suutariperheen tuotantoon, tosin pienin muutoksin. Tanssimaan hän oppii katsomalla kirjasta askelkuviot.

Ulkonäöllisesti Lila kasvaa vietteleväksi kaunottareksi, joka kääntää miesten päät, vaikka hänen lähtötasonsa oli lähes päinvastainen: lapsena hän oli sotkutukkainen ja mustelmainen laiheliini, jolla on tapana raivostuneena siristää silmiään kuin petolinnulla.

Luonteeltaan Lila kuuluu kulmakunnan rohkeimpiin. Pelottomuudella on myös kääntöpuolensa. Lila ei kaihda keinoja pitääkseen puoliaan. Sanallinen hyökkäys kiusaajaa kohtaan ei tuota ongelmia, mutta hänen käteensä tarttuu myös teräase, jolla hän voi viiltää itseään isompaa poikaa.

Lila on toimissaan arvaamaton. Perheen rahapulan takia hän ei pääse jatkamaan opiskelua keskikoulusta kansakouluun, ja äkisti hän lopettaa lukuharrastuksensa kuin seinään. Monissa asioissa hänen vaihtoehtonsa näyttävät olevan yksi tai nolla. Joko Lila on luokan priimus tai reputtaja, hän on joko rähjäisen ruma tai viettelevä kaunotar, joko köyhä tai tavaroillaan pröystäilevä äkkirikas. Kaikki tai ei mitään.
          - - -  

Romaani piirtää rajun kuvan 1950-luvun napolilaisesta yhteisöstä. Ihmiset ovat köyhyyden ja väkivallan kierteen vankeja. Ahtaissa kortteleissa väkivalta ei ole poikkeus vaan arkipäiväinen tapa kommunikoida. Lapset heittävät kiviä toistensa päälle, verta suihkuaa ruhjotun tytön päästä. Poika uhkaa lävistää naapurintytön kielen naulalla. Neljän seinän sisällä pelivelkainen ja humalainen mies hakkaa koko perheen lievittääkseen omaa turhautumistaan. Mustasukkaiset naiset vainoavat toisiaan, töhrivät naruilla roikkuvan pyykin. Uhkailu ja nimittely kuuluu asiaan. Erimielisyyksiin päätyneet nuoret miehet mukiloivat toisensa nyrkein ja kepein. Juhlinnan keskeyttää aseiden luodit, jotka lentävät ikkunasta sisälle. Koronkiskurin kurkku viilletään auki. Murhaajaa tullaan pidättämän kesken lasten leikkien.

Yksi syy väkivallalle on napolilaisen mafian, camorran, jatkuva läsnäolo. Toisena syynä lienee Välimeren maiden tulinen temperamentti ja machokulttuuri. Köyhyys ja huono kohtelu saattavat altistaa raivokkaille purkauksille. Vastakkainasettelua ei aina edes yritetä vähentää. Hääjuhlassa köyhän morsiamen suvun annetaan tahallaan odottaa tarjoilua, ja kun se lopulta saapuu, viini on huonompilaatuista kuin rikkaan sulhasen suvun puolella. 

(Myöhempi lisäys: Nyt kun Suomessakin on päästy "nauttimaan" infernaalisista, yli 30 asteen helteistä (Napolin normikesä?), alkaa ymmärtää entistä paremmin kuumien maiden ihmisten kiehuvaa verta ja raivonpurkauksia. Painajaismainen kuumuus ja tukaluus eivät ainakaan helpota hermojen hallintaa... )
          - - -

Ferranten romaanien kehutaan koukuttavan lukijansa. Olen samaa mieltä. Kaikkein eniten kysymyksiä herättää romaanin alku ja loppu. Heti alussa selviää, että Lila on kadonnut kuin tuhka tuuleen. Kaiken lisäksi tahallaan ja tuhoten kaikki jäljet itsestään vaatteita ja jopa valokuvia ja henkilökohtaisia papereita myöten. Itselleni tuli ensimmäisenä ajatuksena mieleen, onko hän todistanut mafiaa vastaan. Sen jälkeen vaihtoehdot yleensä supistuvat kahteen: kuolema henkirikoksen uhrina tai katoamistemppu. Vai ovatko lähisukulaiset ajaneet naisen kyllästymispisteeseen?

Romaani päättyy varsinaiseen cliff hangeriin. Lila-morsian huomaa hääjuhlassaan, että hänen torjumallaan kosijalla on jalassaan kengät, jotka hän itse suunnitellut vuosia sitten. Miten kengät ovat päätynyt miehen haltuun, jonka kanssa Lila ei haluaisi olla missään tekemisissä? Ovatko sulhanen ja hylätty kosija kuitenkin olleet salaa kavereita, liiketuttavia tai jopa rikoskumppaneita keskenään? Epäilyksiä herättää myös sulhasen perheen varallisuus, mistä se on peräisin, tuskin ainakaan laillisia teitä hankittu.
Olen lukenut Ferrantelta myös Hylkäämisen päivä. Kirja ei kuulu Napoli-sarjaan. Luin sen itse asiassa kahteen kertaan, mutta enpä vain saanut blogitekstiä syntymään. Pidin kirjassa sen dramaattisuudesta, voimakkaasta tunteiden kuvauksesta ja sujuvasanaisuudesta. Loistavassa ystävässä tykästyin vastaavasti sujuvaan kirjoitustyyliin, mikä onneksi välittyi myös suomennukseen. Taidan ostaa Napoli-sarjan kakkososan. Kirjaston varauslistoille en halua jumiutua sijalle 324 (Helsinkin kaupunginkirjaston Helmet-järjestelmä). 
          - - -
Lisään linkit vasta nyt muutaman päivän viiveellä. Tällä hetkellä google-haun top 3 on
Leena Lumi, Mitä luimme kerran ja Kirsin Book Club