Sivut

keskiviikko 22. helmikuuta 2023

Yllättäviä elokuvia

 

Perustunteiksi luokitellaan yleensä ilo, suru, viha, inho ja hämmästys. Kun viime aikoina olen käynyt ahkerasti elokuvissa, perustunteistani on aktivoitunut eniten yllättymisen tunne.


Ällistyttäviä elokuvaratkaisuja on todellakin riittänyt. Miten ihmeessä komediallisen alun jälkeen sukelletaan niin synkkiin vesiin, että elokuva lopulta päättyy kauhunsekaiseen tragediaan? Tai miten eräs toinen elokuva on voinut niittää kansainvälistä mainetta ja saavuttaa palkintoehdokkuuksia, vaikka elokuvan käsikirjoitus tökkii ja kerronta laahaa välillä puuduttavan pitkäveteisenä ja välillä etenee kuin tulivuoren purkauksesta syöksyvä laava? Tai miksi kolmannen elokuvan traileri on käytännössä juonireferaatti?


Kuvat sivulta: Finnkino


Viimeisimpänä olen käynyt katsomassa ruotsalais-kreikkalaisen elokuvan Triangle of Sadness. Leffa yrittää satirisoida yläluokan rappeutunutta elämäntyyliä luksusristeilijällä. Elokuva on jaettu kolmeen osioon, joista ensimmäisessä katsoja joutuu seuraamaan nuoren pariskunnan pitkäpiimäistä jaarittelua ravintolassa. Tässä kohtaa aloin olla niin pitkästynyt ja tuskastunut, että harkitsin poistumista.


Kakkososiossa samainen pariskunta oli Välimerellä seilaavalla risteilyaluksella. Muut matkustajat oli lähinnä rikkaita, mutta pinnallisia ja naurettavia yläluokan edustajia, jotka rasittivat laivan henkilökuntaa älyttömillä kysymyksillä ja vaatimuksilla.


Äkkiä alkaa myrsky. Laiva keikkuu ja tavaroita kierii puolelta toiselle. Pahoinvoivat matkustajat oksentavat ravintolan shamppanjalaseihin ja ripuloivat hyttiensä kylpyhuoneiden kaakelilattioille. Laivan alkoholisoitunut kapteeni menettää järkensä ja alkaa paasata marxilais-leninistisestä ideologiastaan suoraan mikrofoniin.


Kolmannessa osiossa kourallinen matkustajia on pelastautunut saarelle haaksirikkoutuneesta laivasta. Ihmiset yrittivät tehdä yhteistyötä pysyäkseen hengissä, mutta juonittelutaipumukset nostavat päätään. Loppuratkaisu ei ole ihan auvoinen.


Jos tiivistän elokuvan osioiden tunnelmia, se menee näin: 1. Tylsyys 2. Vauhti päälle 3. Tylsyys. Ihmettelen, miten näin huonolla konseptilla saavutetaan palkintoehdokkuuksia




Ennen elokuvaa Triangle of Sadness kävin katsomassa toisenkin yläluokan rappiota ivaavan elokuvan nimeltä The Menu. Elokuvassa kritiikki kohdistuu myös ravintola-alan epäinhimillisiä työoloja kohtaan, mutta erityisesti halutaan naurattaa katsojia ruokahifistelyn, kulinarismin ja fine dining -pröystäilyn kustannuksella.


Tämäkin elokuva on jaettu eri osioihin, kuten Tervehdys keittiöstä, Alkuruoka, Pääruoka ja Jälkiruoka. Käsikirjoitus on onneksi kuitenkin selkeä ja napakka. Elokuva yllättää komediallisen alun jälkeen, kun sävy alkaa muuttua painostavan uhkaavaan suuntaan ja kauhun ja tragedian vivahteet saavat enemmän sijaa.


Elokuvassa fine dining -huippuravintola sijaitsee eristyneellä saarella, jonne asiakkaat tuodaan yksityisellä moottoriveneellä. Asiakkaista suurin osa on rahoissa kylpeviä yläluokan edustajia. Mukaan on mahtunut myös pisteliäitä ravintola-arvioita kirjoittava nainen, jonka kipakoiden kommenttien takia moni ravintola on päätynyt konkurssiin.


Ravintolan henkilökunta, mukaan lukien keittiömestari, on pakkomielteistä ja stressaantunutta. Kuten arvata saattaa, pitkäkestoinen stressi kilpailuhenkisellä alalla joka vaatii aina vain uusia ja uusia ruokainnovaatioita tyydyttämään nirppanokkaisten asiakkaiden elämyshakuisuutta, ei ole hyvä asia yhdistettynä katkeruuteen ja pinnan alla kytevään raivoon, joka vain odottaa tilaisuutta purkautuakseen syrjäisellä saarella, joka yllättäen sijaitsee mobiiliverkon kenttien katvealueella…


Elokuva The Menu on juuri se, jonka traileri paljastaa ällistyttävän paljon, jopa niin paljon että se alkaa vaikuttaa leffan miniversiolta tai juonireferaatilta.




Vielä ennen tätä ruokahifistelyrevittelyä kävin katsomassa Pamela Tolan käsikirjoittaman ja ohjaaman leffan Järjettömän paska idea. Tämän elokuvan näkemisestä alkaa olla jo niin pitkä aika, että muistikuvani ovat hämärtyneet hämärtymistään. Ällistymisen tunnereaktio palautuu kuitenkin parhaiten mieleeni. Taas samat ihmettelyn aiheet: miten ilmiselvä komediallinen alku voi liukua kohti kauhunsekaista tragediaa?


Elokuvan teemana on kahden nuoren naisen välinen ystävyys, joka murenee pala palalta. Elokuvan alkumetreillä korostuu kuitenkin yllättävän paljon toisen naisen höpsö nykytaiteilijamies ja tämän oudot taideprojektit. Eräässä performanssissa mies esimerkiksi pitää luentoa lehmille, jotka käyskentelevät aitauksessa märehtimässä heinää.


Toinen ystävistä pitää miehen taidetempauksia riittävänä syynä vastustaa naisen halua syventää parisuhdettaan. Tungetteleva ystävä tyrkyttää neuvojaan ja käyttäytyy muutenkin sekopäisesti. Lopulta ihmissuhde muuttuu niin myrkylliseksi, että on aihetta oudoksua, miksi ystävykset ovat alun perinkään takertuneet toistensa seuraan ja liimautuneet toisiinsa niinkin pitkäksi aikaa.


Tämän enempää ei kannata kirjoittaa, koska en yksikertaisesti muista elokuvasta tarkemmin. Kummeksun, että olen pystynyt edes tähän, koska keskittymiskykyäni nakertaa eräs podcast, jota olen kuunnellut uudestaan ja uudestaan ja jonka taustatarinaa olen penkonut pakkomielteisesti.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti