Sivut

sunnuntai 22. tammikuuta 2023

Liikunnasta, terveydestä ja kulttuuristakin

 

Blogikirjoittamiseeni on tullut usean kuukauden tauko. Syynä hiljaiseloon ei ole mikään ikävä asia, vaan tällä kertaa iloinen asia! Olen nimittäin viime syksystä lähtien ruvennut harrastamaan todella paljon liikuntaa. Aloitin usean vuoden tauon jälkeen uudestaan uintiharrastuksen ja aivan äskettäin kokeilin HIIT-treeniä.


Innostuin hiitistä luettuani Ylen uutissivuilta artikkelin tästä kovatehoisesta treenausmuodosta (high intensity interval training), jossa vedetään maksimisykkeellä lyhyitä spurtteja. Kaltaisellani aloittelijalla intervallin pituus voi olla vain 30 sekuntia ja kokeneemmalla treenaajalla 60 sekuntia. Intervallien välissä on minuutin tai kahden pituinen tauko, jonka aikana sykettä ja hengitystä tasataan normaalilukemiin. Palautumisvaiheessa voi tehdä matalasykkeisiä liikesarjoja, mutta itse vedin vain henkeä etukenossa. Hiitin kokonaispituus on yleensä vähintään 10 minuuttia, mutta ei välttämättä enempää kuin 30 minuuttia. Tähän mahtuu useita täysillä vedettyjä intervallijaksoja taukoineen.


Viimeeksi eilen vetäisin HIIT-kotitreenin, jossa pystyin tekemään 8 x 30 sekunnin intervallisarjan, joiden palauduin välillä kaksikin minuuttia ja kulautin pienen määrän vettä. Intervalleissa tein maksimiteholla aerobisia jaksoja, kuten juoksin paikallani lattialla tai ravasin edestakaisin steppilaudalla. Vuorikiipeilijäjuoksussa juostaan lähes vaakatasossa samalla kun kämmenet nojaavat lattiaan.


Tein erilaisia hyppyliikkeitä niin nopeasti kuin ikinä vain pystyin. Hiihtäjähypyssä hypitään vuorotahtiin, haaraperushypyssä pompitaan niin että kädet heilahtavat sivuille laajassa kaaressa. Lumilautailijahypyn jätin tällä kertaa väliin, koska edellisen kerran jälkeen kiertohyppy lähes invalidisoi minut. Kävelin kaupungillakin raahaamalla toista jalkaa perässä. Testasin myös sotilasmarssilta näyttävää aerobista liikettä, jossa jalat nousevat suorina mahdollisimman ylös. Cancan-hyppyjä en uskaltanut kokeilla, koska pelkäsin päätyväni sairaalan päivystykseen. Uutisissahan on kerrottu jo moneen otteeseen, että päivystyksissä ei varsinaisesti ole pulaa potilaista eli kannattaa pysytellä kaukana.


Olen tyytyväinen saavutuksiini hiittauksessa, mutta se mistä tunnen todellista ylpeyttä itsestäni, on uiminen. Tunnen ylipäänsä hyvin harvoin ylpeyttä mistään tekemisestäni, ainakaan blogiteksteistä en muista koskaan tunteeni ylpeyttä, vaan korkeintaan tyytyväisyyttä, kun olen saanut blogitekstin julkaisukuntoon pitkällisen taistelun jälkeen.


Kun siis aloitin monen vuoden tauon jälkeen uudelleen uimisen, en voinut edes kutsua itseäni uimataitoiseksi, koska varsinaisen uimataidon määritelmän mukaan henkilön on kyettävä uimaan yhtäjaksoisesti 200 metriä ja tästä 50 metriä selällään. Uimataitotestissä kokelaan pitää aluksi mennä veteen upoksiin, niin että pää kastuu ja ponnistaa sieltä uimaan vaaditut 200 metriä. Varsinaisen uimataidon lisäksi on tietysti olemassa myös perusuimataitoa, johon riittää 50 metrin yhtäjaksoinen uinti ja alkeisuimataitoa, jossa vaatimus taisi olla 10 metriä.


Kun ensimmäisiä kertoja yritin taas uida, olin paniikissa, pelkäsin hukkuvani ja kauhoin 25 metrin pituisen altaanmitan mahdollisimman nopeasti. Hengästyin todella pahasti, jäin altaanpäähän haukkomaan henkeä ja yritin saada sykettä ja hengitystä tasaantumaan kellumalla. Olin turhautunut ja pettynyt, kun uintihomma ei meinannut lähteä käyntiin. Aloin miettiä, mikä mättää ja kysyin vinkkiä eräältä pitkän linjan kuntouimarilta.


Selvisi, että uintini oli heikkoa, koska en pysty rentoutumaan vedessä, panikoin koko ajan ja hengitin epäsäännöllisesti. Kun tajusin, mistä kiikastaa, aloin toden teolla harjoitella säännöllistä hengittämistä uidessani. Hengittämisen nyrkkisääntöhän liikunnan aikana on se, että kaikkein raskaimmassa ponnistusvaiheessa hengitetään aina ulos ja kevyimmässä vaiheessa sisään. Homma lähti vihdoin toimimaan, kun en uidessani ajatellut mitään muuta kuin hengittämistä ja monesko altaanmitta on menossa.


Nykyään pystyn uimaan yhtäjaksoisesti pisimmillään 1250 metriä, mutta yleensä uin 1000 metrin matkan. Olen tästä saavutuksesta, johon en olisi ikinä uskonut pystyväni, aivan h-vetin ylpeä. Ennen kuin uiminen lähti todella rullaamaan, olin täysin varma, etten ikinä pysty edes 200 metrin yhtäjaksoiseen uintiin. Eli jos uintitaito kasvaa 25 metristä 1250 metriin, niin omasta mielestäni tämä on ihan v-moinen saavutus.


Jos joku miettii, miksi liikuntaharrastuksiini tuli muutaman vuoden tauko, se johtuu tietysti koronasta, johon sairastuin 2020 maaliskuussa. Kuukauden kestävien varsinaisten oireiden jälkeen kärsin puolentoista vuoden ajan satunnaisista jälkioireista, jotka palasivat aina vain uudestaan ja uudestaan. Tästä tuli kammo liikuntaa kohtaan. Aloin pelätä, että alkaako liikuntasuorituksen jälkeen yöllä taas tuntua siltä kuin rautakoura puristaisi keuhkoja tai kuin neuloilla olisi tökitty kylkiin. Luovutin ja ajattelin, että antaa olla sitten.


Nykyään kun pystyn harrastamaan niinkin kokonaisvaltaista ja vaativaa lajia kuin uiminen, olen mitä ilmeisemmin parantunut täysin koronasta, mutta sehän ei tarkoita sitä, ettenkö voisi sairastua uudestaan. Jos joku on suhtautunut vuoden 2020 alkuvuoden koronatartuntaani pilkallisesti tai epäuskoisesti, niin omapahan on häpeänsä. Uskon, että näitäkin k-päitä maailmaan mahtuu. Yleensä nauru loppuu viimeistään siinä vaiheessa, kun pilkka osuu omaan (tai läheisen) nilkkaan.


Takaisin uimiseen: olen miettinyt, mitä ominaisuuksia uiminen eniten vaatii. Onko kyse lihasvoimasta ja lihasten kestävyydestä vai sydämen tehosta vai keuhkojen hengityskapasiteetista? Muiden ihmisten kokemuksista en tiedä, mutta omalla kohdallani tärkein uimiseen tarvittava ruumiinosa on yllättäen aivot, koska aivot hallitsevat oppimista, havainnointia, keskittymistä, tunnetiloja ja tavoitteellisuutta.


Itselleni uinti on ainakin tässä vaiheessa ennen kaikkea keskittymis- ja havainnointilaji, koska uidessa on pakko keskittyä täysillä omaan hengityksen rytmiin ja syvyyteen. Hengitys on yhtä tärkeä uipa selkä- tai rintauintia, erityisesti jos ui oikeaoppista rintauintia, jossa uloshengitys tapahtuu veteen. Olen huomannut, että hengityksessä kannattaa panostaa voimakkaaseen uloshengitykseen, niin sen jälkeen sisäänhengitys tulee automaattisesti.


Uidessa täytyy pystyä havainnoimaan samanaikaisesti yllättävän montaa asiaa omasta kehostaan: toimiiko hapensaanti keuhkoissa, pysyykö sydämensyke siedettävissä lukemissa, toimivat lihakset hyvin, onko päänasento sopiva, mikä on vireystila, onko mitään häiritseviä tunnetiloja, kuten paniikkia. Oman kehon havainnoinnin lisäksi pitää pystyä myös huomioimaan muut uimarit samalla radalla.


Tällä tekstillä en kuitenkaan ota kantaa, mitä liikuntalajia muiden ihmisten kannattaisi harrastaa. Toivon vain, että ihmiset löytäisivät itselleen sopivan liikuntalajin tai muun fyysisen aktiivisuuden muodon. Kyllähän liikuntainnostus säilyy paljon paremmin sellaisen lajin parissa, johon suhtautuu lähtökohtaisesti myönteisesti kuin sellaisen lajin parissa, jota vihaa sydämensä pohjasta. Itselläni näitä olisivat kaikki koululiikunnasta tutut joukkuelajit, kuten koripallo, lentopallo, pesäpallo, jalkapallo ja jääkiekko. No way. Suunnistus menetteli, koska silloin sai olla rauhassa metsässä tarpomassa.


Lyhyesti kulttuurista: viimeisin lukemani kirja on Lisa Taddeon Eläin (en pitänyt enkä aio kirjoittaa siitä), äskettäin katsomani elokuva on Spiral – Kauhun kierre (en pitänyt, en kirjoita), kuuntelemani podcast huumoripläjäys Opisto Yle Areenassa (osittain hauska, mutta en kirjoita) ja näkemäni teatteriesitys revyy Huvituttaako (osittain hauska, mutta se meni jo, en kirjoita).

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti