Sivut

maanantai 23. tammikuuta 2017

Vaikea näyttely

Eilen päättyi japanilaisen "täplätaiteilijan" Yayoi Kusaman taidenäyttely In Infinity (Äärettömyydessä) HAM-museossa Helsingin. Olen ollut aikeissa kirjoittaa näyttelystä jo viime syksystä alkaen, mutta. Miten olenkaan halunnut pitää Kusaman taiteesta, mutta.

87-vuotiasta Kusamaa on luonnehdittu käsitetaiteilijaksi, minimalistiksi, surrealistiksi, pop-taiteilijaksi ja feministitaiteilijaksi. Hänen 60 vuotta jatkunut tuotantonsa kattaa niin maalauksia, piirrukstuksia, veistoksia, videoita, tilallisia installaatioita, performansseja kuin yhteistyötä muodin ja designin kanssa.

Kusaman taiteen lähtökohtana on sisäinen todellisuus, hallusinaatiot, pelot ja pakkomielteet. Taiteilijan aistiharhat alkoivat jo lapsena. Hän näki ihmiskasvoisia kukkia ja kuuli niiden puhetta. Kurpitsatkin puhuivat hänelle, maisemat täyttyivät täplistä ja kivet vyöryivät hänen päälleen. Myöhemmin Kusama alkoi kärsiä myös paniikkikohtauksista.

Kusama asuu tokiolaisessa mielisairaalassa omasta valinnastaan. Mielisairaalasta taitelija lähtee päivittäin ateljeeseensa, jossa hän maalaa vimmatusti. Yhtenä syynä pakonomaiselle taiteen tekemiselle on halu pitää hallusinaatiot loitolla.


Näin syksyllä Teema-kanavan Kusama-dokkarin. Kiinnostuin taiteilijasta ja aloin arvostaa häntä. Syynä lähinnä yhdistelmä vaikeat mielenterveysongelmat ja toimintakyvyn säilyttäminen siitä huolimatta. Plus rehellisyys ja avoimuus. Plus rohkeus ja omaperäisyys. Plus kuuluisuus ja kansainvälisen maineen saavuttaminen. Plus se että Kusama on nainen miesten jyräämässä taidemaailmassa.

Mutta. Vitkuttelin pitkään viime syksynä ennen kuin menin näyttelyyn. En voinut sille mitään, että pallokuvioista minulle tuli mieleen sairastamani vyöruusun rakkulat ja vesikellot. Iski pahoinvointisuus ja kuvotus. Hermosäryt melkein pamahtivat päälle. Vyötärön kohdalla nipisteli.


 Kun vihdoin pääsin näyttelyyn, oloni ei helpottunut. Loputtomiin jatkuvat pallot ällöttivät. Palloja ja pisteitä tauluissa, pallohuoneita, palloilla kuvioituja huonekaluja. Hienosti sanottuna Kusaman taiteen teemoja ovat äärettömyys, toisto ja halu sulautua maisemaan. Olkoon. Pahaa teki.

Pahempaa oli luvassa. Syöpäkasvaimien näköisiä "pehmofalloksia" kasvaa alastoman naisen iholla. Soutuvene on täytetty epämuodostuneilla, sojottavilla falloksilla. Tikapuiden askelmilla törröttää falloksia. Puiden oksilla kasvaa falloksia. Huoneessa on tilateos, jossa "fallospelto" jatkuu äärettömiin. Sinne en edes mennyt. Fallokset levittäytyvät myös tauluissa. Ymmärrän täysin, että pakkomielteisissä fallosteoksissa on lähtökohtana Kusaman henkilökohtaiset fobiat ja mahdollisesti traumat, mutta kuitenkin.

Värikylläisistä maalauksista sentään pidin. Olisin halunnut pitää kaikista teoksista. En vain pystynyt. Anteeksi rajoittuneisuuteni.

Yayoi Kusaman taiteesta on kirjoittanut myös ainakin Hurmioitunut

keskiviikko 18. tammikuuta 2017

Ajattelemisen aihetta


Piero Ferrucci
Ystävällisyys. Hyväntahtoisuuden voima
Alkuteos: The Power of Kindness: The Unexpected Benefits of Leading a Compassionate Life
Suomentaja: Lauri Porceddu
Viisas elämä, 2016

Koska en osaa elää, olen ruvennut lukemaan elämäntaito-oppaita. Koska haluan ymmärtää paremmin "minää" ja "sinää", häntä ja heitä ja näiden kohtaamisia, olen alkanut lukea myös psykologiaa. Tämä kirja sisältää molempia. Tiivistän Piero Ferruccin kirjan sanoman tähän yhteen sitaattiin:

"Suuri englantilainen kirjailija Aldous Huxley oli uraauurtava ihmisen potentiaalin kehittämiseen tähtäävien filosofioiden ja menetelmien tutkija. Hän oli perehtynyt niinkin erilaisiin lähestymistapoihin kuin vedantaan, tajuntaa laajentaviin aineisiin, kehotyöskentelyyn, meditaatioon, hypnoottiseen transsiin ja zeniin. Elämänsä loppupuolella pitämässään esitelmässä hän totesi: Minulta kysytään usein, mikä elämän muuttamisen menetelmä on kaikkein vaikuttavin. On vähän noloa vuosikausia jatkuneiden tutkimusten ja kokeiluiden jälkeen sanoa, että paras vastaus on: ole vain vähän ystävällisempi."

Vain vähän ystävällisempi! Ei luulisi olevan mission impossible, edes minulle. Tässä olisi projektia tälle vuodelle. Uudenvuodenlupauksia en tee koskaan. Sen sijaan voin tehdä uudenvuodenyrityksen (jos sallitte kapulakielisen ilmaisuni).

Psykologian alalta olen lukenut mm. aikaisemmin mainitsemani ruotsalaisen Linus Jonkmanin Introvertit. Työpaikan hiljaisen vallankumous -kirjan sekä yhdysvaltalaisen Susan Cainin Hiljaiset. Introverttien manifesti. Cainin kirjan olen jo palauttanut kirjastoon. Harkitsin sitaateeraamista kohdasta, jossa puhuttiin kylmäverisyydestä ja sen kirjaimellisesta merkitystä. Onneksi oivalsin, että eipä taida olla hyvä idea, koska lyhyessä sitaatissa väärinkäsitysten riski kasvaa räjähdysmäisesti.

Sen sijaan siteeraan omistamaani Linus Jonkmanin kirjaa:

"Introversio ei ole elämäntapa eikä valinta, ei liioin muotioikku tai alakulttuuri. Introversio on biologinen, DNA:han koodattu ominaisuus."

Siinäpä myös ajattelemisen aihetta. Enpä vain tiedä, uskallanko ja haluanko jatkossa kirjoittaa blogissani mitään psykologiaan liittyvää. Aikaisempina vuosikymmeninä räjähdysherkkiä keskustelunaiheita olivat uskonto, politiikka ja seksi. Nykyään herneet vedetään nopeasti nenään, kun keskustelu kääntyy elämäntapoihin, ruokavalioon, terveyteen ja terveellisyyteen tai psykologiaan. Tästähän minulle on "siunaantunut" rutkasti omakohtaista kokemusta. Tästä myös muut ovat päässeet "nauttimaan".

sunnuntai 8. tammikuuta 2017

Runohaaste: Edith Södergranista - tunteella

Edith Södergran: Runoja 
WSOY 1999
Suomentanut: Uuno Kailas

Osallistun Ompun lanseeraamaan runohaasteeseen Viini lasissa kuin veistos (#runo100). Omppu kysyi blogitekstissään, pitääkö runoja ymmärtää. Sitä olen itsekin pähkäillyt. Pitääkö runoja lukea analyyttisesti vai saako niitä lukea pelkästään tunteella ja elämyksellisesti? Tässä tekstissäni käyn läpi runojen Neidon kuolema (Syyskuun lyyra, 1918, alkuteos Septemberlyran, 1918) herättämiä tunnereaktioitani. Mielelläni siteeraisin runon kokonaisuudessaan, mutta taitaa mennä tekijänoikeusrikkomusten puolelle. Antaa olla.

Ihailu:
Runon selkeys ja kirkkaus.

Ahneus:
Antakaa minulle "pienet punaiset raakunkuoret". Antakaa minulle "herttuan keittiön kiiltävät veitset". Antakaa minulle "kieloniitty, johon hänen kenkänsä oli jäänyt viime yönä". Antakaa minulle metsä, jossa "hänen ruumiinsa lepäsi". Haluan nähdä "syksyn kellastuneet kentät". Haluan nähdä "sen ihanan neidon", jonka "sielu ei erehtynyt koskaan". Antakaa minun nähdä, kun neito kävelee metsässä, kun hän tanssii, kun hän kuolee.

Uteliaisuus:
Miksi minulle ei kerrota, kuka kuka neito on? Onko hän kuninkaallinen? Onko hän sadun henkilö? Mihin hän kuoli? Miksi hän tanssi metsässä? Vainosiko joku häntä? Halusiko joku tappaa hänet? Liittyykö tähän "herttuan veitset" tai "miesten joukko, lasien luota"? Mitä ovat "pienet punaiset raakunkuoret"? Mikä on raakku? Onko se joku lintu? Ovatko ne simpukoita? Minkälainen tarina tästä kaikesta rakentuu? Murhamysteeri vai äkkikuolema vai jotain muuta?

Ärtymys:
No niin, näinhän siinä kävi. En ymmärrä. Mutta toisaalta, en edes halua ymmärtää. En halua tietää. Mysteeri kiehtoo enemmän kuin lopullinen totuus. Mutta pitäisi ymmärtää, pitäisi selittää. Pitäisi analysoida. Analysoi. Analyysi on väkivaltaa. Analyysi on runon sisälle porautumista. Se on poraamista, raastamista, repimistä. Se on lääppimistä, sorkkimista, tökkimistä. Analyysi on irrottamista, purkamista, niputtamista. Se on vastenmielistä. Se on kaivertamista, nakertamista, syövyttämistä. Se on runon lumouksen tukahduttamista kuoliaaksi. Se on polttomurha, happoisku, puukotus, kuristaminen, nylkeminen, hukuttaminen ja jäädyttäminen.

Raivo:
En halua analysoida. En HALUA ymmärtää. EN HALUA TIETÄÄ. Mihin tarvitsen tietoa?  Haluan tuntea. Haluan hengittää. Haluan NÄHDÄ runon maiseman. Haluan haistaa, maistaa, kuulla ja tuntea. Haluan sukeltaa siihen, haluan uppoutua siihen. EN HALUA SELITYKSIÄ. Jos neito kuollut, neito on kuollut. Eikö tätä voi jättää tähän. Miksi pitää loputtomasti vatvoa? EN. HALUA. TIETÄÄ. ENEMPÄÄ.

Turhautuminen:
Analysoi: ISBN 951-0-03491-6. Analysoi: Werner Söderström Osakeyhtiö Porvoo-Helsinki-Juva.

Häpeä:
Eihän näin huonoa tekstiä voi julkaista missään muualla kuin blogissa. Jos peruskoulussa kirjoittaisi tällaisen tekstin, arvosanaksi tulisi 4-. Jos tätä tekstiä tarjoaisi lehteen, sitä ei julkaistaisi. Jos tämän lukisi ääneen esitelmänä, tälle naurettaisiin.

Viha:
 Mutta tämä on minun tapani lukea runoja. Jos ei kelpaa, olkoon kelpaamatta sitten.

Omistushalu:
Neidon kuolema on minun runoni. Tarkennus: runon herättämät mielikuvat ovat MINUN mielikuviani.

Epäily:
En edes tiedä, ketä vastaan tässä taistelen. Näkymättömiä vihollisia? Mistä nämä äänet ovat tulleet kaikumaan päähäni? Miksi en saa niitä vaikenemaan? Kenelle minä tässä oikein todistelen? Kukaan ei ole kuulemassa. Ketään ei edes kiinnosta. Miksi en vain lue runoa kuin mitä tahansa tekstiä? Miksi yhden runon aikana pitää käydä läpi näin valtava tunneskaala? Miksi ei vain lue? Miksi runon lukemisesta pitää tehdä näin vaikeaa? Miksei runon lukemisesta voisi tehdä yhtä yksinkertaista kuin vaikkapa omenan syömisestä. Jos syö omenan, syö.

torstai 5. tammikuuta 2017

Peruspessimisti ei pettynyt...

... vaan yllättyi iloisesti, koska museokortti tuli!!! Kolme huutomerkkiä kuvastaa innostuneisuuteni tasoa. Museokortin toimitusaika oli kuin olikin luvatun rajoissa eli 1-3 viikkoa. Kortti on iloisen keltainen, raikas ja moderni. Onneksi suunnittelutiimissä on oivallettu, että museoihin stereotyyppisestä liittyvästä mielikuvasta eli harmaudesta ja pölyisyydestä voi luopua!!!

Perusparanoidina en halua esitellä museokorttiani kokonaisuudessaan, vaan annan kirjekuoren ikkunaluukun rajata pois asiakasnumeroni (ties mihin rikollisiin tarkoituksiin sitäkin voisi käyttää?!?) ja koko nimeni (ties mihin oikeudellisiin seuraumuksiin sekin johtaisi???).

(museokortti on oma ostos, en ole korruptoitunut)

tiistai 3. tammikuuta 2017

Huomioita Sahlbergin kirjasta


Asko Sahlberg: Irinan kuolemat (Like, 2015)

Mitä enemmän pidän kirjasta, sitä enemmän kirjoittaminen jännittää. Nyt jännittää todella paljon. Jos olen pitänyt kirjasta "liikaa", en aina ole pystynyt kirjoittamaan ollenkaan. Näin kävi esimerkiksi Joyce Carol Oatesin Blonden kohdalla.

(tauko jonka aikana kuuntelen tietokoneen huminaa; sormet kylmenee, mutta ihoa ei enää kihelmöi eikä mahaa väännä)

Kielellisestä ilmaisusta:
Sahlbergin kielessä koko todellisuus on personoitu tai elollistettu: aika, luonnonilmiöt, kaupungit, talot, maisemat, maat, historiankulku jne.
Päivät ja yöt tuntevat kuin ihmiset: päivät ikävöivät öitä, ne roikkuvat öiden välissä harmaina ja haluttomina; yö kääntää nurin pehmeän ihonsa ja sen kääntöpuoli paljastuu jääkylmiä piikkejä kasvavaksi vuodaksi; yö kiertyy äänien ympärille; yöt ja päivät lävistävät toisiaan
Valo ja äänet ovat eläviä olentoja: hiljaisuus ryömii pimeästä; valo läähättää; laulu imeytyy kirjaston seiniin, lakoaa nurkkiin
Talot muistuttavat ihmisiä: talo on ryppyinen ja vaivainen, talon suolet kurnivat, hampaat narskuvat, talo räpsyttelee vettyneitä silmäluomiaan niin että ikkunaruudut helisevät; talo on niin uupunut että se painuu hitaasti vinoon; talon seinät huokailevat jäisiä huokauksiaan 
Talot ovat suhteessa metsän ja peltojen kanssa: yöllä läheinen metsä ryömii vielä lähemmäs; puiden oksat ojentautuvat hapuilemaan talon seiniä; juuret työntyvät eteenpäin sokeasti ja ahnaasti; ne pääsevät ullakolle ja alkavat tavoitella kattoa; ne syövät hitaasti seiniä, imevät sitä itseensä 
Maisemat elävät: pellot hytisevät veden kylmyydestä; maisemat tuijottavat pimeinä ja hiljaisina; puut kääntävät selkänsä ja seisovat vaiti; mustien pilvien kasvoille on jäänyt sota ja kun ne alkavat sylkeä vettä, siihen on sekoittunut verta
Pommitettu kaupunki on kuin kuoleva eläin: kaupungin ruhossa on reikiä, sen raajoista vuotaa verta
Pommikoneet ovat isoja lintuja, jotka tiputtavat taivaalta mustia munia 
Junat ovat isoja eläimiä, jotka ryömivät ja huohottavat
Luonnollisesti myös ihmisen psyykkiset tilat on personoitu: unet odottavat pimeässä
Myös kokonainen valtakunta voi syntyä, elää ja kuolla: Suomi on kuollut
(sitaateissa aikamuotoja muutettu, sitatteja poimittu sieltä täältä, puolipisteet eivät ole alkuperäisessä tekstissä)

Huumaannuin myös tavasta, jolla Sahlberg kuvaa elävää historiaa, havaintoja ja muistia, tunteita, kokemuksia ja traumoja.

Tämän enempää en pysty tai halua kirjoittaa. Koen, että liiallinen "lässytykseni" pilaa kirjan. Blogitekstini on parempi jättää torsoksi.

(tauko jonka kuuntelen jälleen tietokoneen huminaa; olen tyhjentynyt ja typertynyt)(lisään linkit jonain muuna päivänä)